"Se oli Yrjö, joka…"
"Hänelläei ole lapsia, hän ei tiedä, millaista on rakastaa, millaista surra ja kaivata rakkaitansa." Hän laski lapsen pois ja syleili kuninkaallista rakastajaansa. "Anna heti käsky, että hänet lasketaan vapaaksi, anna hänelle taas kuninkaallinen suosiosi, osoita luottavasi häneen ja tee mitä voit, että hän unohtaisi julman kohtelusi."
"Se on mahdotonta, Kaarina…"
"Olisi pitänyt olla mahdotonta sallia sellaista julmuutta, nyt on velvollisuus sovittaa se."
Hänen hyväilynsä olivat niin hellät, kiusaavaa levottomuutta ei tuntunut enää, täksi kertaa oli Eerikin paha mieli poistunut, ja hän sanoi lempeästi:
"Mitä tahdot minun tekemään?"
"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi."
"Mutta silloin tulee Yrjö tänne."
"Älä ota häntä vastaan."
Kuningas nauroi. "En otakkaan", sanoi hän, "minä tahdon soittaa ja laulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä meitä."
Prokuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan, mutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt täytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää myöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.
Sellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja on välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen ymmärtää sitä.
Etenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus täyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään verhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti Cecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset sanansa: "Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."
Pieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä vuodattaen kuumia kyyneleitä.
Että ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat riistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut huomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään ystävälle, kenellekään uskotulle.
Ainoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat vaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.
Hän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinytHörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.
19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai kuulla kummallisia huhuja veljestään.
Hän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.
Matkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä häväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä Hörningsholmaan.
"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!" huudahti hän. "Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että useita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille."
"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi", vastasi tämä alakuloisesti. "Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni."
"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä."
"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme kuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?"
"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan."
"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on katolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja kaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät voi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me tahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan sentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt on meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä."
"Sinä olet aina oikeassa, Niilo, niin sanoo rakas isämmekin; mutta äiti väittää, että kun pojat tulevat sukuansa huonommiksi…"
"Minä puolestani", keskeytti Niilo, "tunnen vain sääliväni kuningas Eerikkiä; hänen onnettomuutensa on siinä luottamuksessa, jolla hän kohtelee tuota roistoa, Yrjö Pietarin poikaa."
"Joka taholla puhutaan, että hän… ei ole täysijärkinen." Viimeiset sanat lausuttiin kuiskaamalla.
"Niinpä niin, senjälkeen kuin hän sai tuon onnettoman iskun päähänsä; mutta siinä tapauksessa hän ansaitsee vieläkin enemmän sääliämme."
"Olkoon niin, mutta semmoiseen kuninkaaseen emme voi luottaa."
"Jos hänellä olisi yksikään järkevä neuvonantaja ja sellainen puoliso kuin kuningatar Margareeta, niin luulenpa, että maa olisi paremmissa käsissä kuin Juhana herttuan."
Keskustelu keskeytyi. Kuninkaalta saapunut lähetti pyysi puhutella herra Niilo Sturea.
"Et saa mennä!" huudahti Eerik.
"Onko se Yrjö Pietarinpoika?"
"Ei, se on valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna."
"Se kettu", jupisi Eerik.
Niilo riensi häntä vastaan.
Valtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän jutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta… kertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu herttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian epäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea kohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.
Tämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen sanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin tarkoituksena.
Vihdoin valtiokansleri esitti asiansa.
Kuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisiLothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.
Niilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään, että hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän arveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän tuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.
Gyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja vakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla hänelle armollinen.
Niilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää kuninkaan toiveita.
Valtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen. Pieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.
Mikähän se olisi?
Gyllenstjerna yskähti ja alkoi:
"Me tiedämme kaikki, että kuninkaalla on taipumusta luulevaisuuteen; voisi olla hauskaa etsiä syitä siihen, mutta jääköön se toiseen kertaan. Kuitenkin toivoo hänen armonsa nyt, että te, herra Niilo Sture, allekirjoittaisitte tämän asiakirjan."
Ihmetellen otti ritari kirjelmän ja luki sen.
Hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti: "Minä en voi tunnustaa itseäni rikolliseksi kuninkaani edessä, kun kaikissa toimissani aina olen koettanut totella ja palvella häntä."
"Sallikaa minun vielä kerran toistaa, että tämä on vain muodollisuus!" huudahti Gyllenstjerna.
"Josta minun täytyy pyytää päästä samalla kertaa kuin kuninkaan mielistelevästä luottamustoimestakin."
"Nyt työnnätte luotanne sen sovinnollisen käden, jonka kuningas armollisimmasti teille ojentaa."
"Voinko minä pyytää, että te, herra valtiokansleri, useiden muiden korkea-arvoisten miesten kanssa menisitte takaukseen vastaisesta uskollisuudestani, jos kerran olen tunnustanut itseni rikolliseksi."
Arvoisa herra mietti itsekseen ja otti paperin takaisin; hän lapasi puhua asiasta vielä kerran kuninkaalle.
"Veljeni, veljeni!" virkkoi Eerik Sture.
"Sääli häntä", vastasi tämä. "Hänellä ei ole ainoatakaan ystävää, joka rohkenisi sanoa hänelle totuuden."
"Nyt seuraat minua Hörningsholmaan."
"Ellei Gyllenstjerna tule takaisin."
Kolmantena päivänä hän tuli hymyillen ja melkein vieläkin ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Kuningas oli luopunut toivomuksistaan ja osoittaakseen armoansa sekä suurta suosiotansa rakasta sukulaistansa kohtaan ilmoittaa hän seuraavana päivänä kadunkulmissa ja julistuttaa kaduilla ja toreilla, "ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saa lausua herra Niilosta halventavaa sanaa hänen häväistyksensä vuoksi eikä muutenkaan puhua hänestä muuta kuin hyvää".
Niilo kumarsi ja pyysi valtiokansleria lausumaan kuninkaalle kiitokset.
Kaikki matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja kun Niilo herra oli saanut tarpeelliset ohjeet, nousi hän laivaan, joka hyvällä tuulella heti lähti satamasta.
Mutta pian sen täytyi vastatuulen tähden laskea ankkuriinValdemarinsaaren luo.
Eerik Sture oli seurannut veljeänsä ja palasi nyt Valdemarinsaarelta Tukholmaan, missä lukuisat ystävät lausuivat mielipahansa siitä, etteivät saaneet lausua Niilolle jäähyväisiänsä.
Ei ollut varmaa, kuinka kauan laiva nyt sai viipyä paikallansa; sentähden päättivät Niilo Sturen ystävät koettaa onneaan ja lähteä hänen luokseen jäähyväisille.
Sanottu ja tehty. Matkaan lähdettiin heti, laiva oli vielä entisillä asemillaan, ja Niilo herra, otti tulijat sydämellisesti vastaan.
Pieneen hyttiin tunkeutui useampia kuin sinne oikeastaan mahtuikaan, eikä kukaan huomannut, että kapteeni ryömi aivan sen vieressä olevaan pieneen loukkoon.
Maljojen juonti alkoi, ja keskustelu oli pian käynnissä.
Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Niilo herraa oli kohdeltu hävyttömästi, ja pian nousi kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, ettei kuninkaan mielivalta ja väkivaltaisuus vastedes pääsisi puhkeamaan.
Kaikki Niilo Sturen väitteet kumottiin. Olkoonpa että Kustaa Vaasa oli ollut suuri mies, mutta entäs hänen poikansa? Mitä he huolivat maasta ja valtakunnasta?
Kävikö kieltäminen, että kurjuus oli nyt yhtä suuri kuin Engelbrektin aikana, kansa ryöstettynä putipuhtaaksi ja maa autiona?
Vai oliko tapainturmelus täällä pienempi kuin Tanskan hovissa?
Tällaisista asioista puhuttiin ja kiisteltiin; saihan täällä niin hyvästi lausua mielipiteensä, kun ei ollut ketään kuuntelijoita.
Sillävälin kapteeni makasi loukossaan ja kirjoitti hiilellä seinään muistiin kaikki mitä kuuli.
Vihdoin tuuli kääntyi. Ystävät erosivat pudistellen toistensa käsiä, ja laiva lähti.
Mutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti töhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö Pietarinpojalle.
Meri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja voimiensa palautuvan.
Itämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja ankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö auttoi häntä rohkeasti.
Kapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen ohjaamisessa.
Töin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa Kalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa saanut.
Sitten jatkettiin taas matkaa.
Niilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan ja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja seurustelemaan kanssansa.
Mutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa ansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.
Niilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä kirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni."
Toisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja miten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: "Minä toivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja sineteillä."
Laiva oli usein vastatuulen ajelemana, ja matka joutui erinomaisen hitaasti.
Oli hetkiä, jolloin hän tunsi uusien voimien virtailevan suonissaan, mutta toisinaan hänet taas valtasi kummallinen haluttomuus.
Niin oli laita tavallisesti ateriain jälkeen, ja hän tuumiskeli, miten kauan tuntisi itsensä terveeksi, jos olisi syömättä.
Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin paistettua haukea ja hänen oli nälkä, söi hän tavallista enemmän.
Seurauksena oli niin ankara sairastuminen, että luultiin hänen viime hetkensä tulleen.
Välttääkseen kaikkia mahdollisia syytöksiä katsoi kapteeni parhaaksi poiketa Stralsundiin ja kutsua paikalle lääkärin…
Tämä selitti heti, että ritari oli saanut myrkytyksen, mutta mitään ei voitu todistaa.
Kauan hän horjui elämän ja kuoleman välillä. Hiukset lähtivät hänen päästään, hänen "valkoinen päänsä" tuli paljaaksi, mutta se ei huolestuttanut häntä.
Jotenkuten toivuttuansa hän antoi vastoin kaikkia luuloja käskyn lähteä liikkeelle.
"Minun täytyy viedä perille kuninkaani sana", lausui hän, "ja jos onnistun toimessani, toivon siitä sekä hänelle että rakkaalle synnyinmaalleni iloa ja siunausta."
Niin hän matkusti Lothringiin.
* * * * *
Aika oli melskeinen ja levoton. Aatelistossa ei kellään ollut toimintakykyä eikä rohkeutta.
Niilo Sturen kohtalon johdosta kajahti kaikkialla kauhun huudahdus; sitten vavisten ja hämmästyneenä odotettiin, ketä seuraava isku kohtaisi.
Yksi ainoa tiesi mitä tahtoi, ja hän masensi vihollisensa, missä tahansa ne sattuivatkin hänen tiellensä.
Kuningas Eerik oli hänen herransa, mutta samalla kertaa myöskin mahtava välikappale hänen voimakkaassa kädessään.
Voi tuskin uskoa, mitä kaikkea lujatahtoinen ihminen saa aikaan, olkoonpa hyvää tai pahaa, mutta etenkin juuri viimeksimainittua.
Menestys tuottaa itseluottamusta, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi turvallisesti heittää hansikkaansa koko Ruotsin rikasta ja mahtavaa aatelia vasten silmiä.
Hänestä näytti, kuin olisivat heidän elämänsä sidotut lankoihin, joiden päät olivat hänen kädessään.
Jokaisesta langan tempauksesta näytti yksi pää putoavan. Alku oli jo tehty.
Toisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit olisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli paljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa, laki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden ikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on vastustuskyky.
Silloin on pimeyden aika.
Hörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli toivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka haudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä…
Oliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää, joka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.
Mikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?…Hän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.
"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria", sanoi hän; "minä matkustanTukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi."
Rauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt mitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli harvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa kotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja alamaiset nimittivät häntä "Märta kuninkaaksi".
Yhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien raikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama pelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään; ystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: "Mitä nyt on tehtävä?"
Kukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä ensi iskua.
Ja kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.
Yrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan, sillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota hänen olisi tarvinnut pelätä.
Eikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.
Ja he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän juuri tahtoikin.
Kuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan syntyperänsä vuoksi.
Papinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli halpa-arvoinen pappi… ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka aviovaimo… se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela nainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän koskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan painoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä, kun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.
Ja juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei olisi ollut vihan kaunaa.
Sen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän suuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta pöytäänsä.
Hän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä. Yrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta hienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.
Rikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä paraalta, niinhän oli hänellä aina ollut.
Anna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli. Pian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan muulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.
Suosikki oli tähän aikaan valtansa ja arvonsa kukkuloilla. Kaikki kävi hänen tahtonsa mukaan, kaikki mukautuivat siihen. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta, ennenkuulumatonta.
Hänen aikomuksensa oli ollut antaa Niilo Sturen päättää päivänsäÖrbyhusissa.
Millä tavalla, sitä hän ei vielä ollut päättänyt, mutta aikoinansa sekin kyllä selviäisi.
Tuli sitten kuninkaan käsky, että hänet oli tuotava takaisinTukholmaan.
Se oli epäilemättä leskikuningattaren vaikutusta, mutta olihan hän ankarasti kieltänyt, ettei tätä laskettaisi kuninkaan luo. Kukahan oli ajanut hänen asioitaan?
Hän mietti pääsemättä asiasta selville.
Sillä välin Niilo Sture palasi.
Taas tapahtui jotakin uutta; Yrjöltä neuvoa kysymättä ryhdyttiin keskusteluihin.
Ja vieläkin pahempaa; kun hän tahtoi päästä kuninkaan luo, niin palvelijat — ajoivat hänet pois!
Hänen majesteettinsa työskenteli muka ja tahtoi olla yksin.
Mikä paholainen oli nyt hänen tiellensä tullut? Saapui sitten uutinen: Niilo Sture matkustaa Lothringiin kosimaan.
Hän siis pääsee hänen käsistään!
No sepä saadaan nähdä.
Laivan kapteeni oli pian voitettu, ja prokuraattori saattoi olla huoleti asiain kulusta.
Mutta mikä oli kuninkaassa? Kerran toisensa perästä Yrjö pyysi hänen puheillensa, mutta häntä ei otettu vastaan.
Sellaisia oikkuja oli Eerikillä kyllä ollut ennenkin, mutta tätä kesti liian kauan.
Silloin Yrjö tekeytyi sairaaksi eikä voinut saapua kuninkaan lautakuntaan.
Anna lähetettiin hoviin tiedustelemaan.
Palatessaan hän hymyili voitollisesti.
"Etkö voi käsittää? Se on Kaarina Maununtytär", lausui hän.
Yrjö löi kädellään otsaansa.
"No, nyt tästä tulee toinen leikki", mutisi tuo roisto, ja senjälkeen oli rakkailla puolisoilla pitkä ja tavattoman tuttavallinen neuvottelu.
Seuraavana päivänä Anna lähti matkalle, ei kukaan tiennyt mitä varten.
12.
Lukijani luokoon silmäyksen taaksepäin tuohon sekasortoon: kaikki inhimilliset himot ovat irrallaan vallanpitäjissä, ja he raivoavat kuin villipedot toisiaan vastaan.
Ikuisen järjestyksen mukaan oli asiaan kuuluvaa, että jatko on alun mukaista, mutta mitähän sitten seuraa?
Pyöriiköhän ajan suuri ratas taaksepäin, joutuvatkohan maa ja kansa uudelleen orjuuteen, pimeyteen ja paavikunnan vallan alle?
Missään ei ilmene Herran mahtava käsi niin selvästi kuin historiassa.
Miten ohjaakaan hän kansojen kohtaloa ja kaikkea elämässä! Niin suurella kuin pienelläkin on määrätty tehtävänsä, ja sen toimitettuaan täytyy sen väistyä uuden tieltä. Ihmiskunnan kehitys on hänen suuri päämääränsä ja ihminen itse ainoastaan katoava ase hänen mahtavassa kädessään.
On otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita siinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta. He ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi välikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät kaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa, heidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.
On niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa hävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia, uhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on koolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.
Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.
Väsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi, vaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.
Hänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden hän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän omantunnon todistus Jumalan edessä.
Hän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita totuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi taistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.
Uskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan muutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä lenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin haavoittaen heitä.
Kaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan vähäpätöisempiä.
Mainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian II kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin opinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan herraansa.
Evankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään sitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella kadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim, Geschichte der Jesuiten.]
Niin ankarana liekehti kiista, että se melkein muuttui käsikähmäksi, jonka tähden kokous täytyi mitä suurimmalla kiireellä hajoittaa.
Voisimme viitata useampiin yhtä arvokkaisiin kirkollisiin kiistoihin, mutta mitäpä ne todistaisivat muuta, kuin että aniharvat olivat voineet tunkeutua kristinopin ytimeen. Useimmat kiintyivät ainoastaan ulkokuoreen ja kiistelivät — koirasta.
Ruotsissa ei tultu koskaan niin pitkälle; mutta siellä niinkuin kaikkialla muuallakin pantiin suurin paino kirkollisiin juhlamenoihin. Zwingli ja Kalvin pyrkivät jakamaan kunniaa Lutherin kanssa, ja heidänkin oppinsa sai monta suosijaa Ruotsissa.
Mainittavin niistä oli Dionysius Beureus. Kun Eerik oli noussut valtaistuimelle, toivoi tämä, että kalvinismi voittaisi suurempaa vaikutusalaa, ja kuninkaan julistus, että kaikki vainotut protestantit saivat suojaa Ruotsissa, houkutteli sinne paljon näitä, varsinkin ranskalaisia.
Pian olivat eri mielipiteet kärhämässä keskenään, ja levottomuus tuli mieliin.
Valtiopäivillä Arbogassa 1561 nousi kysymys muutamista enimmäkseen vähäpätöisistä kirkollisista tavoista, joiden säilyttämisen tai hylkäämisen katsottiin olevan yhteydessä kirkon tunnustuskappaleiden kanssa.
Papistolle esitettiin kysymys, eikö sakramentin (leivän ja viinin pyhässä ehtoollisessa) kohottamista ja rukoilemista, pyhäinkuvia, alttareja, messupukuja ja kynttiläin sytyttämistä jumalanpalveluksessa pitäisi poistettaman tai muutettaman.
Voimme otaksua, että arkkipiispa itse antoi vastauksen, joka kuului näin:
"Sakramentin kohottaminen on vähäpätöinen asia, ja voi sen jättää pois, missä siitä ei synny mitään pahennusta; mutta sen rukoileminen, jolla oikeastaan tarkoitettiin polvistumista sitä nautittaessa, täytyy säilyttää, koska se on Herran ruumis ja veri, joka kyllä ansaitsee kaikkea kunnioitusta."
Lisäksi, että kuvat itsessään eivät ole syntiä, mutta niiden rukoileminen on kielletty. Ettäyksialttari tarvittiin joka kirkossa, mutta ei useampia, että messupuvut ja vahakynttilät olivat asioita, joita jokainen seurakunta mielensä mukaan voi käyttää tai olla käyttämättä.
Luther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut joka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään omaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä katsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: "Perustau Jumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään."
Yhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain yksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa sitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja mestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon jumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva, puhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli ainoastaan ruumista.
Kalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi edeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä terottamalla lakia.
Ja niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan päinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton. Viattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin syntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas luterilainen.
Mutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset toisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.
Kalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua ehtoollisen nauttijan mielialasta.
Sitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala edeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen, toiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen oli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka tapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä ja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.
Kun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi arkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi kirjoitusta asiasta.
Dionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.
Me emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain tahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi paikallaan voimakkaana vartijana.
Viime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli pyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.
Heidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin nimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli pyyhkinyt sen pois.
Itse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneenBellinin käskystä.
Viimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui pian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.
Viime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut paremmaksi.
Yhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni eräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen, sillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.
"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette takaisin", sanoi Katariina.
"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan", vastasi hän, "ja olen nyt tullut sanomaan jäähyväisiä."
"Mihin?"
"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa."
"Ettehän toki yksin?"
"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina tulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme."
"Eikö hän ole kuollut?"
"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja, joita hän tahtoo minun järjestämään."
"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?"
"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää vainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä vanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan."
"Sitäkin te ajattelette", sanoi Katariina. "Mitä sanoo rouvanne?"
"Hän kehottaa innokkaasti matkaan."
"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan."
Niin he erosivat.
* * * * *
Laurentiuksella oli mitä onnellisin koti, ja hän sanoi usein, että hän ilman Elisabetia olisi monta kertaa sortunut taistelussa.
Elisabet väitti, että tämä oli juttua vain. Olihan hän heikko nainen, joka enemmän tarvitsi tukea kuin voi antaa sitä, ja toiseksi oli hänen armonsa arkkipiispa ollut liiaksi päättäväinen herra, jotta hän olisi rohjennut edes koettaa saada häntä luopumaan aikomuksistaan.
Oli miten oli, mutta he sopivat toisilleen oivallisesti; Elisabetin iloinen ja raitis luonne levitti perheeseen auringonpaistetta, ja kun hän poisti pilvet miehensä otsalta, eivät ne ainakaan sinä päivänä palanneet.
Heillä oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, kaikki hyväntapaisia. He olivat vanhempiensa ilo ja ylpeys.
Olavi Pietarinpojan puoliso, Kristiina, oleskeli aina heidän luonansa ainoan tyttärensä kanssa.
Poika oleskeli Saksassa, eikä hänestä kuulunut usein mitään.
Kaikki he elivät onnellista perhe-elämää. Hellämielinen Kristiina liittyi koko sielustaan Elisabetiin, ja hänen rikkaassa sydämessään oli sijaa kuinka monelle tahansa.
Pojat olivat harjoittaneet opintojansa Upsalassa, mutta heidän tuli myöskin vuoronsa mukaan päästä ulkomaille, ja arkkipiispa oli kahden vaiheilla, Wittenbergiinkö vai Rostockiin.
Kerran hän virkkoi: "Oikeinpa olisi minulla itselläni halua lähteä katsomaan."
Elisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei lausunut mitään.
Mutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori matkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata poikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita parhaan.
Hän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.
Mutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän pyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa poikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin muutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.
Oli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.
Hän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä ulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi kertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.
Kun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys (sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja hämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa kunnioituksen.
Mutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia sanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.
"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?" huudahti Elisabet säikähtyneenä.
"Emme", lupasivat he kaikki.
"Mutta", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, "kyllä minä tahdon mennä naimisiin arkkipiispan kanssa."
"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?"
"Niin, muuten en huolisikaan hänestä." Kaikki nauroivat, ja ilossa ja hälinässä valmisteltiin matkaa.
"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät", sanoi Kristiina eräänä päivänä.
"En minä ajattele itseäni", vastasi Elisabet, "siihen on kyllä aikaa sittenkin, kun he ovat lähteneet."
Nuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten äitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä, ikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä, miten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä arkkipiispallisella komeudella.
"Minä olen alhaisen miehen poika", sanoi hän, "ja kun kuljen vieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon."
"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?"
"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on työtä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan toisten haltuun ja menen tieheni."
"Mutta, rakkaani, se tulee tunnetuksi."
"Enpä luule", vastasi hän veitikkamainen hymy suupielissään. "Kuulehan nyt matkasuunnitelmani. Kaikki lapset saavat kuulla sen ja sitten olla avullisina salaamisessa."
Ja nyt kutsuttiin koko joukko kuulemaan salaisuutta, jonka isä rakas uskoi heille.
"Saatte tietää, että minulla on tiedonhankkijoita", sanoi hän, "ja olen saanut tietää, että eräs nuoruudenystäväni, jolla on oma kauppalaivansa, lähtee ensi viikolla Tukholmasta Stralsundiin."
"Mutta Didrik?" kysyi Elisabet.
"Hän kulkee matkustajana laivassa. Kun hän saapuu sinne, tapaa hän siellä vanhan kauppiaan, Lars Pederssonin. Hänen kanssaan hän pitäköön seuraa matkalla ja olkoon hänelle kaikessa kuuliainen."
"Sen lupaan", huudahti poika säteilevin silmin, "ja siitä tulee hauska matka!"
Eroaminen pojasta oli kyllä raskasta, mutta sitten Elisabet rouva seurasi herraansa siihen taloon, jossa hän häiritsemättä tahtoi asua koko kesän saadakseen työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.
Puettuna pitkään karkeaan takkiin, hatturasa päässä, leuka ja posket ajeltuina, suuri ryhmysauva kädessä ja laukku selässä saapui eräänä kauniina kevätaamuna 1565 päivän koittaessa vanhanpuoleinen mies Tukholman pohjoiselle portille.
Hänet laskettiin heti sisään, mutta vartija katseli hänen jälkeensä tuumaillen itsekseen:
"Tuo mies ei ole se, joksi tekeytyy; minä olen nähnyt hänet ennen."
Mutta miehemme asteli reippaasti Blasieholmaan päin; siellä oli laiva.
Mitään käytävää ei ollut, mutta laiva oli siksi lähellä, että rohkealla hyppäyksellä saattoi päästä siihen. Matkustajamme hyppäsi, ja se onnistui paremmin kuin olisi odottanutkaan.
"Kuka on teille antanut luvan", kuuli hän karkean äänen lausuvan, ja kapteeni tuli häntä vastaan.
"Kauppias Lars Pedersson", vastasi piispa kumartaen nöyrästi.
Kapteeni ällistyi, mutta oli pian entisellään sanoen jotensakin karkeasti:
"Olemme saaneet odottaa teitä puolen päivää, ja se on vastoin sopimustamme."
Mitään vastaamatta meni kauppias hyttiin, ja siellä oli poika häntä vastassa sanoen, ettei hänkään olisi häntä tuntenut.
Purjeet lepattivat, tuuli oli vireillä, ja melkein heti lähdettiin.
Kaunis ilma suosi heitä, ja matka joutui silloisiin olosuhteisiin nähden tavattomasti.
Kesäkuun ensi päivinä he laskivat maihin Stralsundissa.
Lausuttuaan kapteenille sydämelliset jäähyväiset menivät isä ja poika erään hevoskauppiaan luo, jolta ostivat kaksi hyvää ratsua.
Rostock ei ollut kaukana, mutta Pedersson — käytämme matkalla hänestä tätä nimeä — tahtoi, että poika näkisi Wittenbergin, ja niin suunnattiin matka sinne, sitten kun oli saatu luotettava opas.
Matka kävi raivaamattomien metsien läpi. Siellä-täällä oli uutisviljelyksiä ja laihoja laitumia.
Harvoin he kohtasivat ihmisiä; muutama nälkäinen lehmä ja jokunen arka lammas olivat ainoat elävät olennot, joita he näkivät.
Didrik tiedusteli, oliko maa täällä yhtä harvaan asuttua kuinRuotsissakin.
"Minä luulen, että asutus tulee tiheämmäksi, kun lähenemme suuria kaupunkeja", vastasi isä, "ja arvelen, että oppaamme varovaisuuden vuoksi välttelee yleisiä teitä."
"Mitä pelkäämistä meillä olisi täällä?"
"Jos meidät ryöstettäisiin putipuhtaiksi, niin hän ei saisi palkkaansa."
Oli iltamyöhä, kun he saapuivat erääseen kylään; joukko repaleisia vaimoja ja lapsia tunkeili heti heidän ympärillään kerjäten rahaa.
Pedersson oli juuri antanut muutamia lantteja, kun karkea, puolialaston mies tuli eräästä portista, tarttui hevosta suupieliin ja sanoi röyhkeästi:
"Kaikki on valmista, miksi ette tule?"
"Erehtynette henkilöstä; minä olen matkustavainen."
"Ettekö ole luostarista?" kysäisi hän hätäisesti.
"En, en suinkaan."
"Sitten saa akka kuolla ilman synninpäästöä!" huudahti hän ärtyisästi ja laski hevosen irti. "Menkää hiiteen!"
"Minä olen usein tehnyt papin toimituksia", virkkoi Pedersson vilkkaasti, "ja tahdon nytkin tehdä."
Vähän vaivalloisesti hän laskeusi hevosen selästä.
"Voimmeko saada täältä kattoa päällemme yöksi?"
"Tähän vuodenaikaan on yömaja joka pensaassa."
"Missä on sairas?"
Mies katseli häntä epäluuloisesti; mutta silloin kuului valitushuuto sisästä, ja hän viittasi Pederssonia tulemaan perästä huoneeseen.
Hänet vietiin kurjaan hökkeliin; yksinkertaisella puulavitsalla lepäsi nuorehko nainen heinämytty pään alla; siinä kaikki, mitä häntä varten oli varattu.
Vaatteet olivat siistit, vaikka yksinkertaiset, tukka huolellisesti kammattu, mutta silmät pyörivät sinne-tänne mihinkään erityisesti kiintymättä.
Pedersson kosketti hänen kättänsä.
Hän vavahti ja loi silmänsä häneen.
"Te tarvitsette sielunpaimenta?"
"Niin!"
"Tahdotteko uskoa asianne minulle?"
Hän epäröi. "En tunne teitä."
"Minä olen Jumalan sanan palvelija."
"Mutta ette samaa uskoa kuin minä. Minä olen luopio", kuiskasi hän.
"Minä tunnustan Lutherin uskoa."
Hänen silmänsä kirkastuivat. "Tahdotteko ehkä pettää minua?"
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"
"He ovat ottaneet minulta lapseni, he aikovat sulkea hänet luostariin tai tehdä hänet portoksi, niinkuin tekivät minulle. Salama taivaasta iskeköön heidät maahan."
"Missä lapsi on?"
"Hän on ottanut sen minulta, hän tuolla ulkona. Pikku tyttöni! Mitenkä hän itki ja vaikeroi, kun hänet temmattiin käsistäni! Oi, minä en voi kuolla ennen kuin olen saanut takaisin lapseni!"
"Minä koetan hankkia hänet teille takaisin."
"Sitten voisin kuolla tyynenä!"
Pedersson kiiruhti ulos.
Mies seisoi etuhuoneessa. Nähdessään muukalaisen heitti hän piiloon jotakin kädestään.
"Onko se loppu nyt?" kysyi hän välinpitämättömästi.
"Hän on kuolemaisillaan, ettekä te ole edes antanut hänelle vesipisaraa."
"Ei hän ole pyytänytkään mitään."
"Nyt hän pyytää", vastasi Pedersson ankarasti.
Mies katsoi häneen. Katseessa oli jotakin, joka vaati tottelemaan; hän meni heti ja tuli muutaman silmänräpäyksen kuluttua takaisin, kädessään pieni pikari kristallikirkasta vettä.
Mutta heti kun hän oli mennyt ulos, kumartui matkustavaisemme ottamaan lattialta pientä rypistettyä vaatetilkkua.
"Kas tässä, vai vienkö minä sen sisään?"
"Pankaa pikari pois ja menkää tuomaan lasta?"
"Lasta!" Mies muuttui kalmankalpeaksi.
"Heti, kuuletteko!"
"Lasta, oletteko hullu, en minä tiedä mitään lapsesta!"
"Hänen lastansa, jonka olette ottanut häneltä!"
"Hän hourailee, ettekö sitä ymmärrä."
Ystävämme oli miehen huomaamatta tarkastanut mitä oli löytänyt; nyt hän levitti pienen lapsen päähineen sanoen: "Tunnetteko tätä?"
Ulvoen hyökkäsi mies hänen päällensä tahtoen temmata häneltä pois tuon pikku päähineen, mutta hän oli tavannut vahvempansa. Hän tunsi olevansa kuin ruuvipihdeissä.
"Missä on lapsi?"
"En tiedä", huohotti roisto.
"Varo, taikka kuristan!"
"Silloin teette murhan!"
"Sen olet sinä jo tehnyt!"
"Saatana!" Hän tuijotti hämillään Pederssoniin.
"Missä on lapsi?"
"Tuolla… olkikasassa…" ähkyi mies.
"Kuule nyt tarkoin, povitaskussani on pistooli. Samassa kuin lasken sinut irti, otan sen käteeni, ja luota siihen, että menetät henkesi, jos yrität pakoon. Nyt heti tuomaan lasta!"
Enempää vastustelematta mies heti meni.
Olkikasasta hän veti esiin tuskin kaksivuotiaan, pienen tytön; tämä oli tavattoman hyvin puettu, mutta hänen kaulansa ja kasvonsa olivat aivan siniset; musta juova kaulalla osoitti, että hänet oli kuristettu.
"Roisto!" huudahti piispa ottaen lapsen häneltä; se oli vielä lämmin ja sen jäsenet pehmeät, mikä todisti, että ilkityö oli aivan äskettäin tehty.
Mutta hänen huomionsa oli muutamaksi silmänräpäykseksi kiintynyt murhaajasta lapseen, ja murhaaja käytti tilaisuutta hyökätäkseen heti ulos ovesta.
Laurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen hievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani päähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.
Tämä oli taas puoleksi tiedottomana.
Pedersson laski lapsen hänen syliinsä.
Suonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki leimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli lapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä — niinkuin ainoastaan äiti voi suudella.
Mutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. "Kirja, minun kirjani!" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!
Hän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän seurasi tätä niin pian.
Pedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen kuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään. Mutta ketään ei kuulunut.
Hän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa lukien erästä kirjaa.
Hevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.
Nuorukainen hypähti ylös. "Isä rakas", sanoi hän, "minusta näytätte niin liikutetulta!"
Samassa alkoi kuulua hevosen astuntaa.
"Saadaanpas nähdä, ketä nyt tulee."
Edellä ratsasti munkki, ja heti hänen jäljessään juoksi kookas haamu, luultavasti murhaaja.
Tämä pysähtyi äkkiä ja poikkesi sivulle.
Munkki tuli perille asti; hän laskeusi nopeasti hevosen selästä maahan ja kiirehti molempia muukalaisia vastaan.
"Te olette matkustavaisia", sanoi hän nöyrästi.
"Jotka olemme tulleet tänne etsimään yösuojaa."
"Sen voitte saada luostaristamme", lausui munkki vilkkaasti."Sallikaa minun johdattaa teitä."
"Ikävä kyllä en voi seurata teitä, ennenkuin olen tavannut tämän tuvan omistajan."
"Me voimme lähettää sanan hänelle huomenna."
"Ei, minä en lähde täältä, ennenkuin hän on tullut takaisin."
Munkki näytti olevan hyvin hämillään. "Kuka sen tietää, missä hän majailee", sanoi hän.
"Eipä luultavastikaan kaukana, arvatenkin tuolla puiden takana", vastasi kauppias.
Munkki näytti ällistyneeltä. "Meillä on keino vaihtaa ajatuksia keskenämme", sanoi hän viheltäen samassa kimakasti.
Mies tuli heti näkyviin. Hänen esiintymisessään oli jotakin pelon ja hävyttömyyden sekaista. Hän läheni kuitenkin munkkia lausuen:
"Te olette kutsunut minua, arvoisa isä." Samassa hetkessä hän huomasi pistoolin, joka kiilsi ojennettuna häntä kohden.
Kauhusta melkein jäykistyneenä hän tuijotti eteensä uskaltamatta liikuttaa jäsentäkään. "Kirja!" sanoi piispa ankarasti. "Mistä kirjasta te puhutte?" kysyi munkki. "Vaimon kirjasta! Joutuin, kiirehtikää!"
"Piru sen vei", inisi mies; mutta kun hän huomasi, että muukalainen laski sormensa liipasimelle, huudahti hän kiireesti: "Minä käyn noutamassa sen."
"Älkää yrittäkökään paeta", kuului ankara vastaus, ja pistooli ojennettiin roistoa kohden. Tämä kiiruhti tupaan. Munkki liikahti levottomana.
"Arvoisa priorimme lähetti minut antamaan synninpäästöä eräälle kuolevalle", selitteli hän.
Mutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty oveen.
Isän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä ollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei tarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi taas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean katseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen ohitsensa ulos taas.
Pistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle huudahti murhaaja: "Tässä, tässä se on."
On luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut roiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän lankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:
"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni."
Kirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa sen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.
Tämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin oli herännyt, satuloida hevoset.
"Apottimme odottaa teitä luostarissa", lausui munkki hyvin mielistellen. "Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita matkanne jatkamiseksi."
"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa", vastasiLaurentius.
Heti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas jäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.
Oli helppo ymmärtää, että innokkaat kutsut luostariin aiheutuivat pelosta.
Jos tapahtumasta olisi ilmoitettu lähimmille viranomaisille, olisi siitä seurannut tutkimuksia, ja luostari olisi voinut tulla hyvin ikävällä tavalla sekoitetuksi siihen.
Ruotsalainen piispamme ymmärsi aivan hyvin, että hän olisi tässä joutunut pahaan välikäteen. Vaimo ja hänen lapsensa olivat kuolleet; mutta häntä huvitti jos suinkin saada selville, minkätähden kaksoismurha oli tehty; ehkäpä oli siinä seikkailuhalukin vaikuttamassa.
Kuljettiin tiheän metsän halki. Oli melkein sysipimeä, ja hevoset astuivat hitaasti.
Munkki koetti alottaa keskustelua, mutta sai niin lyhyitä ja katkonaisia vastauksia, että vaikeni pian.
Silloin kuului metsästä pitkäveteinen torventoitotus; se uudistui kahdesti.
"Mikä se on?" kysyi matkustaja.
"Lemmon juonia", vastasi munkki, ja hänen hampaansa kalisivat; "pyhä neitsyt suojelkoon meitä!"
Hevoset alkoivat korskua; ne hyppivät pystyyn eivätkä tahtoneet mennä eteenpäin.
"Me olemme eksyksissä", vaikeroi munkki.
Huudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.
Opas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään sitä ohjaksista. "Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa", sanoi hän; "mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä."
Samassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän kirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja hämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään partaalla.
Vielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen hautauskellojen soitto.
"Pyhä neitsyt", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin, "viisikymmentä messua… sata messua."
"Mitenkä tästä päästään yli?" kysyi piispa. "Virta näyttää syvältä."
"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat", sanoi opas.
"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että minä saan mennä edellä", sanoi Didrik. "Odotahan, minä tahdon tulla mukanasi!" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään kulki opas.
Heidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti senjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin haudassa.
Kaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta munkkia ei kuulunut.
Häntä huudettiinkin, mutta vastausta ei tullut.
"Valo, joka näkyy tuolta kaukaa, tulee luostarista", sanoi opas; "sieltä voi hankkia apua."
Kaikki kolme lähtivät matkaan; tällä kertaa ratsasti opas edellä.Kellojen soitto kuului yhä edelleen ja yhä valittavampana.
"Onko tuo luonnollista, isä?" kysyi Didrik.
"Minä luulen, että luostarissa pidetään messua."
Tie oli nyt verrattain leveää ja tasaista, ja noin puolen tunnin kuluttua he kolkuttivat luostarin porttia.
Se avattiin heti.
Piispa mainitsi muutamilla sanoilla tulonsa syyt. Häntä oli kutsuttu luostariin, mutta kutsuja oli kahluupaikalla hävinnyt, ja he pelkäsivät, että hän oli vaipunut johonkin syvempään paikkaan; hän ei ollut vastannut heidän huutoihinsa, eikä sellaisessa pimeydessä voinut nähdä mihin hän oli joutunut.
Portinvartija soitti, ja saapuville tuli useita veljiä; he sanoivat, että kohta ollaan valmiita etsimään kadonnutta. Sillä välin kutsuttiin matkustajamme ruokasaliin ja opas vietiin keittiöön.
Veljet istuivat pöydässä, ja matkustajia pyydettiin ottamaan osaa heidän yksinkertaiseen ateriaansa.
Siihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta leipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.
Matkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan ollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että munkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa, pyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä huoneessaan.
Hän noudatti heti pyyntöä.
Munkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen keskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli niin äkkiä kadonnut.
Didrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi puhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi surullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat lähelle luostaria.
Munkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja vastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia tiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti, että olivat nyt saaneet "evankeelisen" seuraansa, ja he ahdistivat nuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa ja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa hänet siitä.
Mutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen yllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että protestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.
"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä", sanoi rohkea nuorukainen, "ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin, paaveihin ja muihin vääriin profeettoihin."
Syntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset lankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi maahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat kerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista turmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.
"Onko teidän isännekin samaa mieltä?" kysyi eräs munkeista.
"On, on hän", vastasi Didrik.
"Ehkäpä hän kuuluu luterilaiseen liigaan?"
"Minulla on useimpain niiden nimet", huudahti toinen. "Mikä hänen nimensä on?"
"Lars Pedersson."
"Sennimisiä voi olla paljonkin", vastasi munkki selaillen innokkaasti pientä kirjaa, jota oli kantanut vyössään.
"Hänen ammattinsa?"
"Kauppias", vastasi nuorukainen punehtuen.
"Mitä hän kaupittelee?" kuului epäilevä kysymys.
"Isäni vastatkoon siihen itse, jos katsoo sen sopivaksi", lausui Didrik, "hän ei ole valtuuttanut minua holhoojakseen, enkä minä vastaa hävyttömiin ja liian tunkeileviin kysymyksiin."
Syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, mutta luultavasti olisi nuori ruotsalainen tavalla tai toisella saanut maksaa puheliaisuutensa, ellei yleinen huomio olisi kiintynyt kovaan kolkutukseen, jonka johdosta portti heti aukaistiin, ja ellei senjälkeen olisi kuulunut kovaäänistä keskustelua ja huudahduksia.
Tuollaisena huudahduksena kuului nimi Anselm.
"Anselm!"
"Elääkö hän?"
"Onko hän palannut?"
Näin he huutelivat toisilleen, ja senjälkeen koko joukko ryntäsi ovelle.
Didrik ei ajatellut kauan, vaan seurasi heitä.
Alas pihalle oli kokoontunut koko munkkijoukko, ja heidän keskellään oli Anselm.
Mutta hän näytti hyvin surkuteltavalta; märkänä riippui kauhtana hänen ympärillään täynnä leväkasveja ja ruohoja.
Hän näytti niin kummalliselta, ettei oikein tiennyt, oliko hän unen pöpperössä vai vähän hassahtanutko.
"Mistä sinä tulet?"
"Oletko ollut järven pohjassa?"
"Kuka sinut on vetänyt ylös?"
"Joku vanha noita-akkako?"
"Joka korvaukseksi kai tahtoo saada sinulta synninpäästön?"
"Kaksikymmentä messua ilmaiseksi!"
On luultavaa, että he olisivat vähemmän laskeneet sukkeluuksiansa, jos olisivat tienneet, että Didrik oli saapuvilla.
Nyt niitä tulvi heidän huuliltaan kovaäänisen naurun säestyksellä, ja niiden esine väänsi vettä parrastaan ja puisteli itseään aivan kuin ei ensinkään olisi huomannut heidän pilkkaansa.
Jättäkäämme heidät ja seuratkaamme kauppias Pederssonia apotin yksityishuoneeseen.
Tämä, ankaran ja vakavan näköinen vanhanpuoleinen mies, istui kumartuneena pöytänsä ääressä lukien erästä kirjaa.
Hänen pukunaan oli musta kaapu valkean kauhtanan päällä. Hänen kaunis päänsä oli ajeltu melkein paljaaksi, ja silloin-tällöin hän nojausi tuolinsa korkeaan selustaan, joka oli täynnä kummallisia leikkauksia ja jonka yliosa muodosti hiipan.
Lamppu paloi pöydällä, ja sen valo lankesi suoraan hänen silmilleen vieraan kauppiaan astuessa sisään.
Apotin nähdessään tämä hätkähti, mutta onnistui heti hillitsemään hämmästyksensä.
Apotti nousi ja lausui vieraansa tervetulleeksi. Munkki, joka oli vienyt hänet sinne, lähetettiin pois, ja miehet olivat kahden.
Kauppias istui hänelle osoitetulle tuolille, mutta kun apotti siirsi lamppua niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen, nousi hän ja asetti tuolin toiseen paikkaan.
"Silmäni eivät siedä voimakasta valoa", sanoi hän istuutuen varjoon.
Apotti kävi huomattavasti hämilleen ja kysyi hetkisen epäröityään, kuinka maallikko ja lisäksi, kuten hän luuli, kerettiläinen rohkeni ripittää ja antaa synninpäästön henkilölle, joka kuului ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon.
"Ketään muuta ei ollut saapuvilla", vastasi Pedersson; "hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja minä annoin sitä hänelle parhaan kykyni mukaan."
"Hän oli langennut syvälle."
"Sitä en tiedä, hän vain pyysi lastansa takaisin; minä hankin sen hänelle, mutta niin vastikään murhattuna, ettei ruumis vielä ollut kylmennyt."
"Tunsitteko murhaajan?"
"Se oli sama mies, joka toi sanan luostariin."
Apotin katse synkistyi. "Te olette rohkea johtopäätöksissänne", sanoi hän ankarasti.
"Minulla on painavia todistuksia."
"Te olitte kahdenkesken naisen kanssa, ei edes poikanne ollut saapuvilla."
Kauppias asetti kätensä silmilleen ja näytti miettivän; sitten hän sanoi pitkäveteisesti:
"Vaimo ja lapsi ovat kuolleet. Kukaan ei siis voittaisi mitään, josjättäisin asian oikeuden käsiin, paha työ rankaisee itse itsensä.Sinun ja luostarisi ei tarvitse pelätä mitään minun puoleltani,Jaakko Warden."
Apotti hypähti pystyyn.
"Kuka te olette?" huudahti hän.
"Haamu menneiltä ajoilta."
Apotti oli mennyt aivan hänen lähelleen ja katseli häntä terävästi ja tutkivasti.
"Tapasimmeko Wittenbergissä?" sanoi hän.
"Kyllä, Wittenbergissä."
"Ruotsalainen Laurentius Pietarinpoika!"
"Oikein arvattu."
Apotti tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä kovasti. "Sinä et voi olla ystäväni", sanoi hän.
"En, sillä sinun uskontosi suvaitsee ja hyväksyy paljon semmoista, jota minun rikoksena kiroo."
"Todista se!" huudahti Warden.
"Vaimoraukka oli teidän silmissänne luopio."
"Mistä sen tiedät?"