Laurentius otti ennenmainitun punaisen kirjan taskustaan. "Kas tässä", sanoi hän, "on se, jota hän lapsensa jälkeen enimmin rakasti."
"Minä tiedän, että hänellä oli se ja että hän luki sitä", lausui apotti. "Sentähden hän on ikuisesti kirottu."
"Eikö siis uusi testamentti teidän silmissänne enää olekkaan pyhä kirja?" kysyi Laurentius.
"Pyhän katolisen kirkon sääntöjen mukaan ei sitä saa olla maallikon hallussa."
"Sen tiedän, mutta en ole koskaan käsittänyt syytä siihen."
"Sentähden, että synti tuli maailmaan hyvän ja pahan tiedon puun kautta."
"Voihan ihminen valita molempien välillä."
"Minä toistan vielä: samoin kuin synti kuolettaa, kuolettaa myöskin sana, raamatun sana, jos epäpyhät huulet lukevat sitä. Se on liian väkevää lääkettä omin neuvoin käytettäväksi; tarvitaan vihittyjä huulia selittämään ja käyttämään sitä."
"Se on uskonvimman tavallista kieltä. Te salaatte sen valon, jonka Jumala sanassaan on antanut meille, ja vetoatte siihen raamatun tulkitsemiseen, joka tarkoituksiinne paraiten soveltuu."
"Vaiti, herjaaja!" huudahti Warden. "Muista että olet vallassani; minä voin ainiaaksi tukkia solvaavan suusi."
"Niin, sellaista on se henkinen vapaus, jota katolinen papisto tarjoaa; suukapula, kidutukset ja pyövelinkirves ovat Rooman viimeiset välikappaleet."
"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?"
"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette tärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne epäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä pyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka avaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan vapauttaa muutamia."
"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää solvauksiasi", huudahti Warden tehden ristinmerkin.
"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan", jatkoi Laurentius; "nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole voimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?"
"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi", huudahti apotti kiihtyvällä lämmöllä; "se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole syytä sanoa sitä taikatempuksi."
"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla tehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään jälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo ja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä polvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla semmoisilla."
"Hupsu!" keskeytti Warden. "Ennemmin voisit seulalla tyhjentää valtameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman."
"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni", vastasi Laurentius, "vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka kaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta aina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle jokaiselle, joka todella sitä etsii."
Hän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin olisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.
Apotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita tunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt pukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.
Heti senjälkeen astui sisään munkki, joka oli seurannut Laurentiusta.
"Veli Anselm", sanoi hän.
"Kutsu hänet sisään."
Munkki katsoi muukalaista, mutta kun apotti istui ajatuksiinsa vaipuneena, lähti hän täyttämään käskyä.
Nyt vasta Laurentius huomasi, että he eivät olleet olleetkaan kahden.
Hiljaa, liikahtamatta oli eräs henkilö istunut huoneen pimeimmässä nurkassa mustaan kauhtanaan kietoutuneena.
Nyt hän nousi aikoen luultavasti heidän huomaamattaan pujahtaa ulos.
Apotti ja hänen vieraansa huomasivat hänet yhtaikaa.
"Mitenkä olette tullut tänne!" huusi Jaakko Warden hänelle ankarasti.
"Se on oikeuteni", vastasi haamu. "Minä menen minne haluan."
Hän pysähtyi hetkiseksi kuullessaan, että ihmisiä oli lähenemässä; mutta kun veli Anselm oli tullut sisään, useita munkkeja seurassaan, pistäytyi hän huoneesta ulos heidän taitsensa.
Apotti oli käynyt kalmankalpeaksi ja loi nopean, säälivän silmäyksen Laurentiukseen. Tämä kyllä ihmetteli, mikä oli moisen vakoilemisen tarkoitus, mutta rauhallinen omatunto lohduttaa itse itsensä, ja mitäpä hänellä olisi pelkäämistä. Kun veli Anselmin piti kertoa matkastaan, tapahtui se niin katkonaisesti, ettei kukaan viisastunut siitä.
Hän oli kuullut kummallisia ääniä. Kun hänen piti mennä yli kahlaamosta, oli joku vetänyt häntä säärestä, ja hän oli potkaissut vastaan; silloin oli hän kuullut kauhean kiljahduksen ja sitten ei hän tiennyt enää mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaipumistaan vaipunut, kunnes menetti kokonaan tajuntansa.
Luostaripalvelijat kertoivat, että olivat löytäneet arvoisan veli Anselmin melkein hengettömänä rannalta. Mutta hänen vieressään oli talonpoika (murhaaja) ollut kuolleena kuin kivi. Ei kukaan voinut selittää, miten se oli tapahtunut.
Apotti sanoi, että seuraavana päivänä oli pidettävä ankara tutkinto asiassa, ja sitten hän seurasi vieraitaan heidän makuusuojaansa.
Yö oli jo kulunut aamupuoliin, ja väsymys vaivutti heidät pian sikeään uneen.
Mutta piispa heräsi aikaisin, ja kun hän muisteli eilispäivän tapauksia, tuli hän siihen vakaumukseen, että oli viisainta lähteä täältä niin pian kuin suinkin.
Tuo salaperäinen olento apotin huoneessa arvelutti häntä enimmän. Hän oli ennen nähnyt hänet, siitä ei epäilystäkään; hänen vartalonsa piirteet ja äänensä olivat tutut. Mutta missä hän oli hänet kohdannut? Kuka hän oli?
Laurentius oli hyvin pahoillaan; kuinka oli hän, niin ajatteleva ja varova mies, voinut ilmaista itsensä, vaikka hänen piti matkustaman tuntemattomana, ja kuinka hän oli vielä lausunut julki salaisimmat ajatuksensakin. Sen vaikuttivat vanhat ylioppilasmuistot.
Wittenbergissä olivat hän ja Jaakko Warden samalla kertaa "Busenfreunde" (hengenheimolaisia) ja kaikissa uskonnollisissa kysymyksissä toistensa kiivaimpia vastustajia.
Yöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna etsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi — semmoinen ei tullut koskaan kysymykseen — vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa kättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.
Näin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin päivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin puolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli kirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet unohduksiin.
Mutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät vieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen piili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä sykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi ilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan ystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän kaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa, unohti… unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?
Hän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle, että heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.
Juuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja menivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.
Heidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan jotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat pidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen johdosta oli toimeenpantu.
"Se seikka koskee luostaria eikä minua", vastasi Laurentius. "Vastoin tahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä voittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan."
Heille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain vähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.
Apotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi, että tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti, kun hän loi katseensa apottiin.
Kun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi JaakkoWarden:
"Sinä olet tehnyt oikein!"
Sitten he menivät alas muutamien veljien seuraamina.
Mutta opasta ei näkynyt missään.
Häntä etsittiin ja huudettiin, mutta häntä ei löytynyt.
"Sitten koetamme tulla toimeen ilman häntä; hevosemme ovat kyllä hyvässä korjuussa."
Näin sanoen matkustajamme suuntasivat askeleensa talliin, jossa hämmästyksekseen näkivät hevoset satuloituina; mutta oppaan hevonen oli poissa.
Kaikki ihmettelivät; mikähän oli siihen syynä?
"Hän on saanut palkkansa etukäteen", sanoi kauppias. "Nyt en ole hänelle mitään velkaa."
Hätäiset jäähyväiset vielä, ja matkustajamme lähtivät.
"Kiitos Jumalan, että pääsimme sieltä ehein nahoin", sanoi piispa, kun luostari oli jäänyt näkymättömiin.
"Luuletteko, isä rakas, että joku vaara uhkasi meitä?"
"Ei voi ennakolta aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi luostarissa joutuu. Se tapaus, joka eilen johdatti meidät sinne, osoittaa, että siellä tehdään paljon pimeyden töitä."
Pimeää yötä seurasi kirkas ja loistava aamu; lintujen viserrys ja loikkien tuoksu täyttivät metsän, ja matkustajamme nauttivat siitä täysin sydämin.
Vesi kimalteli heitä vastaan heidän lähestyessään kahlaamoa.
"Olen arvellut", sanoi Didrik, "että liehuilevat valot eilen illalla saivat alkunsa pienistä kiiltomadoista, joita meidänkin maassamme on suomailla."
"Niin uskon minäkin, mutta mistä luulet sen johtuvan, että ne levittivät valoansa juuri silloin, kun sitä paraiten tarvitsimme?" kysyi piispa.
"Jumalan sallimuksesta."
"Aivan niin. Jospa vain kiinnittäisimme huomiotamme siihen, niin huomaisimmepa useinkin, mitenkä hänen kätensä varjelee meitä kuolevaisia."
"Minä koetan pitää silmäni auki, isä rakas; mutta miten ovat torventörähdykset ja hevoskavioiden kopina selitettävissä?"
"Otaksun murhaajan joko herättääkseen huomiota luostarissa tai myöskin ilmoittaakseen munkille läsnäolonsa puhaltaneen torveen. Kavionkapsetta en voi selittää, mutta täytyy silläkin olla joku luonnollinen syynsä, sillä sitä en voi uskoa, että yliluonnollisia voimia olisi pantu liikkeeseen vain meitä säikyttämään."
"Mutta entäs kellojensoitto?"
"Se tuli epäilemättä luostarista; ehkäpä kuolleen vaimon sielukellot."
"Me emme saa koskaan tietää asian todellista laitaa."
"Eikä sitä ole hyvä tiedustellakkaan. Luostarimuurien sisäpuolella piilee monta kauheaa salaisuutta; niiden tutkiminen ei hyödytä ketään kuolevaista, mutta se voi tuottaa surman elävälle. Toivokaamme, että luostarien päivät ovat luetut."
He olivat nyt saapuneet joelle ja etsivät kahlaamoa.
"Täällä, täällä!" kuului ääni heitä vastaan.
"Opas!" huudahti Didrik osoittaen nuorukaista, joka seisoi joen toisella puolella hevosensa vieressä ja kaikin voimin viittaili heille.
"Niinpä tosiaankin; se on hän!"
He seurasivat hänen huomautuksiaan ja pääsivät melkein kuivin jaloin toisella rannalle.
Opas sanoi jo käyneensä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan.Nyt hän oli sitä mieltä, että heidän tuli kiireesti jatkaa matkaansa.
Siitä olivat kaikki kolme yksimieliset, ja taivalta tehtiin useita tunteja mitään puhumatta.
Vihdoin he saapuivat Mecklenburgiin ja saivat majapaikan lähimmässä kylässä.
Kun nälän vaatimukset olivat tyydytetyt, kysyttiin oppaalta, minkätähden hän oli lähtenyt luostarista edeltäpäin.
"Olen koko matkan ajatellut, että kysyisitte tätä minulta", vastasi hän.
"Eihän nyt liene liian aikaista puhua siitä."
"Ennemmin en olisi sitä mitenkään tehnyt, mutta tässä maassa se ei liene niin vaarallista", lisäsi hän katsoen ympärillensä.
"Minkälaiset vaarat meitä siellä uhkasivat?"
"Teillä oli vihollisia, hyvä herra." Hän katsoi arasti piispaan.
"Munkkien joukossako?"
"Se pitkä mustakauhtanainen kiihotti muita."
"Tiedätkö hänen nimensä?"
"Kuulin sen vain kerran, se ei ollut saksalainen nimi, mikäli minä tiedän."
"Oliko se Bellini?" huudahti piispa, jonka mieleen nyt oli yhtäkkiä johtunut hänen nimensä.
"Oli. Mitenkä voitte sen arvata?" virkkoi opas hämmästyneenä.
"Minä tunsin hänet, mutta nyt vasta juolahti mieleeni, kuka hän oli."
"Hän on hyvin ylpeä ja kostonhimoinen herra."
"Tahtoiko hän saada minut hengiltä?"
"Jos se vain olisi käynyt laatuun."
"Puhutteliko hän sinua?"
"Puhutteli yöllä. Hän luuli teidän viipyvän kauan luostarissa ja ainoastaansiinä tapauksessa, että te pääsisitte lähtemään sieltä, tahtoi hän, että minä olisin… olisin…"
"Senkötähden sinä lähdit sieltä?"
"Niin, ennenkuin olin ottanut vastaan verirahoja. Minä rukoilin pyhää neitsyttä suojelemaan teitä; joskin olette kerettiläinen, olette kuitenkin menetellyt onnetonta vaimoa kohtaan niinkuin kristityn tulee, enkä minä tahtonut olla osallisena onnettomuudessanne. Jos pyhä neitsyt tahtoisi auttaa teidät pois sieltä, niin arvelin, että minä kyllä satuloin hevoset ja odotan puolen päivää kahlaamolla. Kun näin teidän tulevan, iloitsin siitä enemmän kuin koskaan olisin voinut iloita verirahoista."
"Paljonko hän tarjosi?" kysyi piispa.
Opas lausui jotensakin mitättömän summan ja sai sen kaksinkertaisena.
"Luulen olevan turvallisinta meille jokaiselle, että eroamme tässä", sanoi Laurentius.
Niin tapahtuikin oppaan suureksi suruksi. Hän olisi mielellään tahtonut seurata niin hyviä herroja mihin tahansa. Nyt hän alkoi kiirehtiä kotikyläänsä, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa tulivat iloitsemaan nähdessään sen suuren lahjan, minkä hän oli saanut.
Mutta kun hän sai tietää, että hevonenkin oli hänen, ei hänen riemullaan enää ollut rajoja. Ratsain hän nyt sai rientää kotiin.
Kun matkustajamme vihdoinkin olivat kahden, lausui piispa: "Kiittäkäämme Herraa, poikaseni, sillä hän on ihmeellisesti pelastanut meidät!"
* * * * *
Matkustajamme päättivät nyt myydä hevosensa ja jatkaa matkaansa yleisillä kulkuneuvoilla, missä niitä oli saatavissa, tai myöskin talonpoikien mukana, joita kulki edestakaisin kaupunkien välillä. He toivoivat täten johdattavansa harhateille takaa-ajajat, jos niitä mahdollisesti oli liikkeellä.
Sanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni kuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään etsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä postivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin, oliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi ja kaksi nuorempaa.
Kun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin matkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.
Vihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat unohtuneet.
He asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua kaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan varsinainen tarkoitus.
Laurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä paikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi luentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain nimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa tuttavuutta.
"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän", sanoi hän.
Noin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli suoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: "Täällä on monta hyvää siementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä vanha ystäväni on testamentannut minulle."
Melankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu oli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei koskaan tullut mitään valmista.
Laurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla. Ulkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei ollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.
Tytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän jättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius tapaamaan.
Tavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat otettiin sydämellisesti vastaan.
"Minä olen odottanut teitä", sanoi Anna Laurentiukselle. "Isäni piti teitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa turhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen: 'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön paperini.'"
Näin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia, joka oli paksulla mustalla verholla peitetty.
Anna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon mestariteos.
"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta", sanoi hän, "ja hän on testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun asunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta läsnä siinä."
Piispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan toivomuksia.
Tämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta piispa ei tahtonut siihen suostua.
Majala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja ruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin suurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa hänen luonaan.
"Anna rouva", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori Reuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän nimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.
Hänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut huoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.
Laurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden luennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän itse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.
Nuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.
Mutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä viettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.
Aterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan nuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.
Tämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia tietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla halveksivasti.
He eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi, että tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä miellyttänyt.
Mutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai maksaa sen.
Eräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan seurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa Anima työskenteli pöydän korjaamisessa.
Hän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä alkuun.
"No, miksi ette auta minua?" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.
"Auta… pitäisikö minun…?"
"Pidänkö ehkä esitelmän siitä, miten se käy päinsä?" kyseli Anima ilkkuen.
"Näenhän sen kyllä."
"Mutta ette kuitenkaan ymmärrä, mitenkä sitä tehdään."
"Mitenkä tehdäänkö?"
"Ei voi opettaminen tulla kysymykseen, kun olette jo niin suuri."
"Enhän minä näin suuri ole", vastasi Didrik punehtuen.
"Kyllä, omissa silmissänne", virkkoi Anima nauraen, "vaikka ette minun."
"Nyt puhutte sellaista, mitä ette tiedä." Didrik tunsi veren nousevan päähänsä.
"Ehkäpä en tiedä sentähden, etten juokse luennoilla", huudahti Anima kiihkeästi. "Mutta sen sanon teille, että jos minulla ei olekkaan niin paljon kirjatietoja, niin on sitä enemmän yleistietoja ja kokemusta."
"Missä suhteessa minä olen osoittautunut kykenemättömäksi?" kysyi nuorukainen katkerasti.
"Kaikissa! Halvimmasta palvelijastakin olisi minulle enemmän hyötyä kuin teistä."
"Mitäpä tahtoisitte minun tekemään?"
"Nostakaa pois tuo kynttilänjalka."
"Sepä oli raskas", sanoi Didrik vietyään sen pois. "Kyllä kaiketi teille; minulle se ei saa tuntua raskaalta."
"Minä tahdon mielelläni auttaa teitä, jos voin."
"Siitäpä se juuri riippuu", vastasi Anima halveksien. "Voittehan koetella minua."
"Minun tehtäviini kuuluu tuoda vettä kaivosta."
"Minä teen sen teidän puolestanne."
"Menkää sitten, nyt on juuri se aika." Hän meni. Kaivo oli syvä, ja siellä oli useita vettä noutamassa. Viipyi kauan, ennenkuin hän sai ruukkunsa täyteen ja pääsi palaamaan.
"Katsohan vaan", sanoi Anima, "tuota en todellakaan olisi luullut teistä."
"Minä käyn noutamassa vettä huomennakin."
"Te ette jaksa."
"Sepä saadaan nähdä."
"Entäs luentonne?"
"Minä ehdin kyllä niihinkin."
"Siellä opitte kuluttamaan aikaanne. Onko se tapana teidän kotimaassannekin?"
"Ei kukaan ole syyttänyt minua laiskuudesta."
"Mutta minä syytän; opista on se hyöty, mitä sen avulla voi toimittaa, mutta minä en käsitä, mitä hyötyä teillä on kaikesta opistanne."
"Se ei näyttäydykkään heti."
"Ei ainakaan teissä."
"Ehkäpä teissä?"
"Kyllä, luottakaa siihen."
"Niinkuin esimerkiksi?"
"Minä osaan pestä vaatteita, leipoa, laittaa ruokaa, panna olutta, kehrätä, kutoa, neuloa ja ommella, lukea ja vähän kirjoittaakin, viimemainittua vain hyvin vähän, sentähden että se saattaa olla tarpeetonta. Tehkää nyt selvää, mitä te osaatte."
"Minun opintoni ovat aivan toista suuntaa", vastasi Didrik hyvin hämillään.
"Sen kyllä huomaan, mutta mitä hyötyä niistä on?"
"Vasta sitten, kun on saavuttanut suuremman määrän tietoja, voi niistä hyötyä."
"Kuinka vanha olette?"
"Yhdeksäntoista."
"Minä olen kuudentoista."
"Ette enempää!"
"E-en. Mutta nyt kysyn, kummasta meistä voi olla enemmän hyötyä kodissa?"
"Tietysti teistä."
"Jos minä nyt jatkan, niinkuin olen alkanut — ja niin minä aion tehdä — kumpainen meistä sitten on harjoittanut parempia, opintoja maailmassa?"
"Ei, nyt en enää viitsi kuunnella teidän pakinoitanne", vastasi Didrik nauraen ja unohtaen närkästyksensä; "te olette viisas tyttö, mutta ette ymmärrä, mitä oppi ja tieto merkitsevät."
"Jospa tietäisitte, miten vähän minä välitän niistä", lausui Anima pilkallisesti; "ei niistä ole edes päähineen paikaksi", lisäsi hän katsellen rikkinäistä päähinettään.
"Ei, sen kyllä myönnän", vastasi Didrik nauraen.
"Ja jos sattuisi joku todellinen onnettomuus, jos esimerkiksi tuli pääsisi irti, voisitteko sammuttaa sen?"
"Voisinhan ainakin olla apuna sammuttamisessa."
"Sen kyllä luulen, mutta se on liian vähän. Kun vaara on uhkaamassa, silloin pitää voida mahdollisimman paljon."
"Niinkuin teko, neitiseni?"
"Naurakaa vaan; minä tiedän koettelemuksen hetkellä voivani tehdä enemmän kuin kukaan uskookaan."
"Teillä on suuret ajatukset itsestänne."
"On sekin parempi kuin pitää itsensä aivan mitättömänä."
"Tarkoitatteko sillä minua?"
"Enpä juuri tiedä, muuten vaan juolahti mieleeni."
Anima oli punastunut korviin asti ja juoksi heti sen jälkeen tiehensä.
"Minä muistan hänet kyllä sopivassa tilaisuudessa", tuumi Didrik; mutta sen jälkeen he lavertelivat usein keskenään sopien hyvästi yhteen.
Ikäisekseen oli Anima tavattoman käytännöllinen, ja hän koetti joka tilaisuudessa saada Didrikiä siihen vakaumukseen, ettei tiedoilla ollut mitään arvoa, jos niistä ei voinut saada suoranaista hyötyä.
Tällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että saattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.
Melankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit ystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut anastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja nyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen tavattoman taitava kirjoittamaan.
Työ oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän välinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä eronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.
Etenkin oli Anna rouvan laita näin. "Olen toistamiseen elänyt rakkaissa nuoruuteni muistoissa", sanoi hän, "ja tyhjyys tulee sitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua rakkaasta Animastani."
"Minä tulen takaisin", vastasi tyttö vilkkaasti.
"Jos pääset."
"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä", arveli Anima hilpeästi.
Anna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka toivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.
"Sehän sopii meidän tiehemme", sanoi piispa; "me voimme matkustaa yhdessä."
"Ajattelin juuri pyytää sitä."
"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla", virkkoi tyttö. "Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta."
"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta", vastasi nuorukainen piispan jaAnna rouvan sydämellisesti nauraessa.
"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä", sanoi tyttö, "ja minä voin myydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain."
Ehdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi mielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä lisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. "Ei pidä jättäytyä kurjain majatalojen varaan", sanoi hän. "Ja hätätilassa voitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä."
Anna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon liinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.
Mutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen hoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.
Anna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.
Sitten erottiin ja lähdettiin matkaan.
Animan käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki pikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän koskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.
Didrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon "Anima siskolta".
Ja siskoina he pitivätkin toisiaan, vaikkakin Anima aina oli johtavana ja käskevänä.
Mutta sen ohessa Anima myöskin kuvaili maan olosuhteita; etenkin oli hän selvillä Ruppinin seuduista, missä oli enimmän oleskellut.
"Kansa on kiihkossaan repinyt maahan osan aivan kaupungin ulkopuolella olevaa luostaria", kertoi hän, "ja munkkiraukoille tehdään paljon kiusaa."
"Säälitkö sinä heitä?" kysyi Didrik.
"Voihan sääliä vihamiehiänsäkin. Mutta joskin luostari on poissa, niin on saatu sijaan jotakin paljon pahempaa…"
"Mitä sitten?" kysyi piispa.
"Jesuiittakollegio, sanotaan."
"Salainenko?"
"Niin salainen, ettei siitä edes kovaa puhutakkaan. Teidän ei ehkä pitäisikään matkustaa sinne", jatkoi hän kiihkeästi, katsoen piispaan kauhistuneena.
"Mitähän minun tarvitsisi pelätä heitä?"
"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita henkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä matkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani."
"Miksi et ole siitä ennen puhunut?" kysyi Didrik.
"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin piispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon pitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan sedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä teidän täytyy levähtää."
"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima", sanoi piispa. "Käyttäydytpä minua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa."
Anima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Minäkin pidän teistä kuin tytär", sanoi hän, "niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella tavalla."
Elokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat syyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.
Mutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli jotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan tahtonut luopua.
Vihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.
Rikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa olevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla yön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen asuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.
Tähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi hämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon luonansa.
Valekauppiaamme tyytyi kaikkeen; eihän hän voinut jäädä tänne pitemmäksi aikaa ja tahtoi mieluimmin asua majatalossa.
Kohteliaasti Krumme saattoikin vieraansa sinne seuraavana päivänä; heitä seurasi Anima levottoman arkailevalla mielellä, joka antoi huolettomalle Didrikille paljon ilveilemisen aihetta.
Majatalo oli paras kaupungissa, tilava ja suuri. Matkustajamme saivat käytettäväkseen kauniin huoneen, ja kaikki tuntui hyvältä.
"Minä tulen tänne joka päivä", sanoi Anima.
"Me luultavasti lähdemme huomenna."
"Siinä teette oikein!"
Mutta seuraavana päivänä täytyi piispan vilustumisen vuoksi pysyttäytyä huoneessaan, ja Anima oli koko päivän ruotsalaisten ystäviensä luona.
Illan suussa sanottiin jonkun haluavan tavata kauppias LarsPederssonia.
"Tulkoon sisään."
"Mistä minut tunnette?" kysyi piispa tulijalta, joka oli pitkä, keski-ikäinen mies.
"Sen naisen läheiset omaiset, jonka luona kävitte ja jolle annoitte lohdutusta Anklamin läheisessä kylässä, ovat lähettäneet minut."
"Minä en voi antaa hänestä mitään tietoja", vastasi Laurentius.
"Eikö hän jättänyt jälkeensä erästä kirjaa?"
"Kyllä, se on minun hallussani, mutta en luovuta sitä teille, muuten kuin jos todistatte lailliset oikeutenne siihen."
"Se käynee vaikeaksi, kun laillinen perillinen ei ole koskaan nähnyt sitä."
"Kuka se on?"
"Hänen sisarensa, joka on pahoin sairaana ja riutuu surusta, kun ei ole saanut mitään tietoja vainajan viime hetkistä."
"Minä käyn hänen luonaan."
"Siinä teette Jumalalle otollisen työn."
"Antakaa minulle hänen osoitteensa."
"Hän asuu jonkun matkaa kaupungin ulkopuolella; mutta jos suvaitsette, niin käyn huomenna teitä noutamassa."
"Tehkää niin; mihin aikaan?"
"Kello 10 aamupäivällä. Silloin hän on yksin."
"Minä odotan."
Vieras lähti, ja Anima väitti, että oli hyvin varomatonta uskoutua tuntemattoman henkilön ohjattavaksi. Mutta piispa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; eihän hän ollut mikään lapsi, hän tiesi kyllä mitä teki.
Tämän huomautuksen saatuaan ei Anima enää tehnyt vastaväitteitään; hän palasi seuraavana aamupäivänä, oli saapuvilla, kun piispa lähti, ja tarkasteli silloin perin-pohjin hänen seuralaistansa.
Sitten hän kysyi Didrikiltä, oliko tämä halukas tulemaan hänen kanssaan vanhaan harmaaveljesluostariin. Huhu kertoi, että siellä vihittäisiin virkaansa uusi apotti, mutta kun se tapahtui ilman viranomaisten suostumusta, arveltiin siellä syntyvän kiivaita kahakoita.
Didrik oli heti valmis. Hän sanoi, ettei hän ollut vähintäkään levoton isänsä suhteen, ja niin he lähtivät heti.
13.
Pyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.
Tiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut suuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta kappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin halpa-arvoisiin tarkoituksiin.
"Katsohan, tuollaista hävitystä!" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi revittyä luostaria.
Suuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin munkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien vahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.
Vain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta, ja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit asuivat siinä.
Mutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja raastettuina.
Ikäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.
Pääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle syrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.
Eräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaenAnimaan puhkesi itkuun sanoen: "Rakas, kadotettu lapsi!"
"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa", sanoiAnima; "hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään."
"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne." Tuskaisesti kiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten useiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:
"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä aukaista portteja, ja isät piiloutuvat."
"Eikö täällä valita uutta apottia?" tiedusteli Anima. "Kukapa rohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?"
Vielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. "Piiloutukaa tänne", sanoi ukko, "veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään. Tässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää huolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!"
Hän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.
Se oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu neljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat olivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä huiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet vainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.
Hurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä alttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat osittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat viruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä, kalleudet ryöstettyinä.
Raastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit olivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet kyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.
Uuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.
Semmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi apotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja messupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat kävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.
Urut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas, näkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.
Miten toisin olikaan nyt!
Seitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa jälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät surun ja pelon valtaamilta.
Uusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen olennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.
Nyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva kädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.
Sormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin saaliiksi.
Ei ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei yhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.
Kiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä olevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon hengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.
Senjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti alttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä tehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista ääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon muurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka sisällä toimittivat hartauttansa.
Ulkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman keskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen pärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin nauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.
Siellä oli vaimoja, lapsia ja miehiä sekaisin pitämässä niin kauheata melua, että luostarihymnit hävisivät kuulumattomiin ja sitten taukosivat kokonaan.
Munkit katsoivat kauhistuneina ympärilleen ikäänkuin pakopaikkaa etsien; mutta apotin vapaa ja peloton ryhti sai heidät häpeämään, ja he kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärilleen.
Ennenkuin jatkamme, tulee meidän ilmoittaa lukijoillemme, ettei roomalainen kirkko mahtavuutensa ja kukoistuksensa aikoina ainoastaan sietänyt, vaan vieläpä kehottikin panemaan toimeen semmoisia näytelmiä, jommoisesta nyt aiomme kertoa.
Tarkoituksena oli saada kansa tällaisilla vallattomilla kujeilla, jotka toisinaan olivat lapsellisia, unohtamaan ja olemaan vastustelematta niitä kieltäymyksiä ja puutteita, joihin kirkko muuten velvoitti heitä.
Kaikista pilkan ja kujeilun aiheista olivat kirkolliset juhlamenot ja tavat yleisimmin käytetyt ja suositut, ja omituista kyllä, tämä tapahtui papiston omalla luvalla ja suostumuksella.
Paavinvallan kukoistusaikana ei siinä nähty mitään vaaraa; saattoihan varmasti ohjattava ja hillittävä hevonen toisinaan laitumella vapaasti piehtaroida ja kirmailla sekä suunnata potkunsa vaikkapa omaa isäntäänsä kohden.
Mutta nyt olivat ajat muuttuneet; uskonpuhdistus sai yhä enemmän jalansijaa, ja nyt pelättiin näitä huvituksia, joissa kirkko ja kaikki, mitä se piti pyhänä, joutui purevan pilkan esineeksi.
Viime aikoina oli kyllä koetettu lakkauttaa tätä sopimatonta ilveilyä, mutta rahvas oli niin itsepintaisesti kiintynyt tällaisiin mieleisiinsä huvituksiin, ettei ollut niinkään helppoa saada sitä luopumaan narripaavistaan, nulikkapiispastaan ja hupsu-apotistaan.
Tällainen viimemainittu oli nyt täydessä juhlapuvussaan lähenemässä Pyhän Maarian luostarin kirkonovea esiintyen todellisen apotin ja hänen seurueensa elävänä irvikuvana.
Hupsu-apotiksi oli valittu lyhyt, tanakka mies, joka oli varustettu hyvin täytetyllä tekovatsalla; päässä oli hänellä nahkainen hiippa, jonka etupuoli muistutti krenatöörin lakkia sekä oli täynnä konstikkaita ompeluksia ja tinakoristuksia.
Naamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä ja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.
Hupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.
He seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui portti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että se oli heti aukaistava.
Kaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta meni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko syöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti puettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät lohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet naamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan hyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.
Koko joukko rupesi nyt huutamaan: "Tehkää tilaa, tehkää tilaa arvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle, tehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!"
Melu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat ja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja; villipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät, hevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja poukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla, niin että säkenet sinkoilivat.
Se oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.
Kuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken lähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.
He katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä kujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?
Tämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän astui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka mahtavasti kaikui kautta kirkon:
"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä ahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette saaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada rauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa on ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä rukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo on sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.
"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme maallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme, melkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole koskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme teiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa, rakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää neitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme anteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta, jotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan."
Tämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli kerrassaan ihmeellinen.
Hälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat hiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat koettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin vaikenemaan.
Parissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.
"Sulkekaa portit", käski apotti.
Se tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima jaDidrik pois.
"Älkää unohtako hyvää lupaustanne", kuiskasi luostaripalvelijaAnimalle heidän mennessään.
"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää viiniä apotille", vastasi Anima.
"Mikä miehevä mies!" virkkoi Didrik.
"Niin, miten hän pitikään kaikkia muita vallassaan!" lisäsi toinen.
"Olisin vain tahtonut, että hänellä olisi ollut parempi asia puolustettavanaan", väitti nuorukainen.
Nopeasti he olivat lähteneet kotimatkalle; piispa oli kai jo aikoja sitten kotona.
Mennessään erään kurjan mökin ohi huomasi Didrik, että sen seinään oli sovitettu somasti koristettu pilari.
"Tuo on häväistystä", sanoi hän.
"Katso tänne", huomautti Anima osoittaen navetan kynnystä.
Siksi oli asetettu katkaistu pyhimyskuva.
"Se on säädytöntä!"
"Oikeinpa ajattelen, mitähän piispa olisi sanonut, jos olisi ollut kanssamme?"
"Luulen tietäväni sen", vastasi Didrik; "uskonkiihko synnyttää harhauskoa ja pyhyyden halveksimista?"
"En oikein ymmärrä sinua, mutta puhutaan siitä toisella kertaa; nyt kiiruhdamme kotiin."
He hämmästyivät suuresti saadessaan tietää, ettei piispa ollut kotona.
"Ehkäpä hän on mennyt Olavi Krummen luo."
Ei, häntä ei ollut sielläkään.
"Hänet on varmaankin pidätetty", sanoi Anima luoden nopean silmäyksenDidrikiin.
"Ehkäpä. Minä menen kuitenkin ravintolaan ja odotan häntä siellä", vastasi Didrik.
Hän sanoi jäähyväiset ja lähti.
"Hän menee kotiin nukkumaan", ajatteli Anima luoden halveksivan silmäyksen hänen jälkeensä.
"Ihmettelenpä, kukahan tuo kauppias oikeastaan on?" tuumaili Krumme kohta senjälkeen.
"Luultavasti hän on se, miltä tahtoo näyttääkin", vastasi tyttö ollen pelkkänä korvana.
"Sitä en luule."
"Miksi hän sitten olisi jotakin muuta?"
"Sentähden että hänen jälkiänsä urkitaan."
"Ehkäpä haluavat hänen rahojansa."
"E-ei, mutta kylläkin häntä itseänsä."
"Eihän hän ole nuori eikä kauniskaan."
"Eivät ne olekkaan naisväkeä, jotka häntä vaanivat."
"Ovatko ne ehkä jesuiittoja?" kysyi Anima rohkeasti ja kovalla äänellä.
"Oletko järjiltäsi, tyttö!" huudahti Olavi Krumme kauhusta kalpeana.
"Minä tiedän kyllä, että niin on", vastasi Anima varmasti, "mutta minua huolestuttaa, että tekin, sukulaiseni, olette siinä osallisena."
"Pidä suusi kiinni! Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi!"
"Nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää", sanoi Anima ottaen taas huivinsa.
"Sinä et lähde täältä", huudahti mies pannen oven salpaan.
"Didrik Pedersson on mennyt ilmoittamaan asiasta kanslerille!"
"Mitä hän sitten ilmoittaa?"
"Koko Wittenberg tietää, että yksi jesuiittaveljeskunnan tuomioistuimista on täällä. Äsken juuri puhuimme keskenämme, tokkopa joku sen jäsenistä on pahansuopa tai vihamielinen hänelle."
"Voipa niin olla."
"Silloin sanoi Didrik: Minä menen kanslerin luo!"
"Tähän aikaan päivästäkö?"
"Sitä minäkin ajattelin, ettei hän ota vastaan tähän aikaan. Minä menen nyt tapaamaan häntä ja kehotan häntä luopumaan aikeestaan."
"Minä voin kyllä tehdä sen."
"Ei hän luota sinuun."
"Mistä sen tiedät?"
"Minä olen varoittanut häntä."
"Käärme!"
"Jos lasket minut ulos, et joudu vastuuseen toimistani."
"Etkö tule takaisin?"
"En, minä palaan Wittenbergiin. Voit sanoa ajaneesi minut pois."
Neuvotonna Krumme katseli ympärilleen hetken aikaa. Sitten hän aukaisi oven sanoen: "Mene!"
Mutta kohta senjälkeen hän rupesi polkemaan jalkaa, kirkumaan ja kiroamaan sitä hetkeä, jolloin oli ottanut niin turmeltuneen olennon huoneeseensa.
Anima kiiruhti pois, mutta hän kuuli, kuinka ihmiset juoksivat saadakseen tietoonsa, mitä oli tapahtunut.
Neuvotonna hän pysähtyi seuraavaan kadunkulmaan. Mihinkä hän nyt kääntyisi?
Hänellä oli paljon tuttuja kaupungissa. Kehenkä turvautua?
Oli jo myöhäinen ilta.
Silloin hän huomasi Didrikin, joka nopeasti meni hänen ohitsensa. Hän huusi häntä, mutta Didrik ei kuullut, niin hän kiiruhti.
Anima päätti seurata häntä.
Miten hän ällistyikään, kun Didrik pysähtyi juuri sen talon eteen, jossa jesuiittakollegio piti istuntojaan, pysähtyi ja tarkasteli sitä.
Anima hiipi jäljessä, tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois."Kuinka epäkäytännöllinen sinä olet!" sanoi hän.
"He ovat saaneet hänet kynsiinsä."
"Mistä sen tiedät?"
"Kuulin ajurilta, jonka äsken tapasin; kun huusin häntä, ajoi hän huimaa kyytiä tiehensä. Eräs ohikulkevista sanoi minulle: Varokaa tuota miestä, hän on jesuiittakollegion palveluksessa!"
"Ja sitten sinä lähdit tänne?"
"Niin, pakottaakseni heidät…"
"Vaiti, Didrik! Sitä ei voi kukaan. Tiedätkö, minut on juuri sentähden ajettu pois."
"Sinutko, Anima? Epäiletkö sinäkin?"
"Enemmänkin, minä tiedän…"
"Miksi et anna minun tunkeutua tuonne?"
"Tahdotko vapaaehtoisesti mennä ansaan? Miten sitten voisimme pelastaa isäsi?"
"On kai täällä viranomaisia?"
"Jesuiittoja vastaan on vain yksi keino."
"Mikä se on?"
"Juonet ja kekseliäisyys."
"Mitä on nyt sitten tehtävä?" kysyi Didrik alakuloisesti.
"Mene sinä heti kotiin levolle ja koeta nukkua, jos voit; minä käyn jonkun hyvän ystävän luo, joka voi ja tahtoo auttaa meitä. Aamulla varhain saat minulta tiedon missä tapaamme."
Didrik väitteli vastaan, mutta asia jäi sille kannalle kuin Anima oli ehdottanut, ja niin he erosivat.
"Ehkäpä he ovat jo ottaneet hänet hengiltä tai tekevät sen tänä yönä", sanoi Anima itsekseen, "ja minä, minä en voi tehdä mitään hänen pelastuksekseen."
Palatkaamme nyt piispaan.
Hänen seuralaisensa, joka sanoi itsensä mestari Ingeliksi, oli taitava ja kokenut mies, joka osasi hyvin kuvailla maan oloja, ja hän puhui niin sujuvasti, että se viehätti piispaa suuresti.
Ikäänkuin olisi tiennyt, että kauppaseikat eivät olleet kauppias Pederssonista huvittavimmat, kertoili hän paljon kirkollisista asioista, puhui epäjärjestyksestä ja uskonnollisista häiriöistä tavalla, josta ei ensinkään käynyt selville, mihin puolueeseen hän itse kuului.
Sillä välin ajuri kiiruhti kulkua ravakasti eteenpäin, ja taivalta oli jo tehty useita tunteja, kun "Lasse herra" katsahti ympärilleen ja kysyi: "Missä olemme?"
Joka puolella oli tiheä metsä, ja hevonen asteli pitkin kapeata polkua; vaunut olivat joka silmänräpäys kaatumaisillaan.
"Sinä olet ajanut harhaan!" huusi Ingel hypäten vaunuista. Ajuri raapi päätänsä.
"Lienee parasta, että koetamme jalan päästä oikealle tielle", sanoi piispa astuen alas hänkin.
Nyt oli vain kysymys siitä, mihin päin lähteä. Mestari Ingel arveli, että he polkua seuraten voisivat kylläkin päästä perille.
Mutta piispa tarkasteli aurinkoa ja päätti siitä, että he olivat tulleet lännestä päin, jonka vuoksi hän arveli, että heidän pitäisi palata samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
"Te olettekin semmoisissa asioissa kokeneempi kuin minä", vastasi Ingel nauraen; "mutta nyt täytyy meidän ensin saada jotakin syödäksemme, minulla on ruokaa mukanani."
Maukas päivällinen katettiin ruohikkoon, ja matkustajat söivät hyvällä ruokahalulla.
Sitten lähdettiin matkaan; keskustelu jatkui herkeämättä, he olivat nyt syventyneet kalvinilaisiin väitelmiin, eikä piispa huomannut, että alkoi hämärtää, ennenkuin oli tultu metsästä ja saavuttu tavalliselle tielle.
"Vihdoinkin!" sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Missä ovat nyt vaunut?"
Mutta nämä samoin kuin ajurikin olivat hävinneet jäljettömiin.
"Luultavasti", sanoi Ingel, "on hän löytänyt oikotien metsän läpi.Ehkäpä käännymme takaisin…"
"Ei, kiitoksia", vastasi piispa, "hänen ei ole vaikeampi osata oikeaan kuin meidänkään; minä olen sitä mieltä, että jatkamme matkaa. Jonkun ihmisasunnon tapaamme kai ennemmin tai myöhemmin."
Keskustelu oli tauonnut, ja retkeilijämme astuivat rivakasti eteenpäin.
"Tuolla on kaupunki, sieltä näkyy tulia."
"Niinpä tosiaankin; meidän tulee pyrkiä vasemmalle."
"Suoraanhan me ajoimme lähtiessämme."
"Niin kyllä, mutta isoportti suljetaan yöksi. Meidän täytyy pyrkiä sisään pikkuportista."
Laurentius ei vielä epäillyt mitään; hän mukautui sentähden seuralaisensa tahtoon.
Oli jo aivan pimeä, ja portinvartija tuli pieni lyhty kädessään; laskiessaan heidät sisään mutisi hän jotakin heidän myöhäisestä tulostaan.
Eräs aivan nuori mies tuli heti heidän jäljessään portista sisään, mutta hän näytti olevan tuttu vartijalle, koska pääsi sisään muistutuksitta.
"Nyt saatte opastaa, minä en löydä", sanoi piispa.
"Totta puhuakseni en ole varma minäkään, mutta tuolta, suoraan edestä, häämöttää valoa. Se on luultavasti ravintola."
Sinne he ohjasivat kulkunsa, kolkuttivat ja pääsivät heti sisään.
"Ei, ei se ole, tämä", sanoi piispa ja kääntyi mennäkseen pois.
"Voihan se olla samantekevä, olemmehan molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa", vastasi Ingel.
"Poikani odottaa ja on levoton minun tähteni."
"Voimmehan lähettää heti sanan hänelle."
"No niin, minä kirjoitan muutaman sanan."
Heille tarjottiin kelpo ateria ja oivallista viiniä, jonka jälkeen piispa vietiin kauniiseen huoneeseen, missä mukavasti levitetty vuode oli häntä odottamassa, ja niin oli hän uupunut, että heti heittäytyi siihen ja nukkui sikeästi.
"Ei, ei se ole tämä", oli piispa sanonut.
Anima oli tuntenut hänen äänensä ja kiiruhtanut esiin.
Silloin joku tarttui hänen käsivarteensa. "Varokaa henkeänne; hänen henkensä on mennyttä."
"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!" huudahti Anima epätoivoissaan.
"Oliko hän isänne?"
"Ei, mutta hän on mitä paras, jaloin mies."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Hänen oikeata nimeään en voi enkä saa ilmaista; hän on ruotsalainen."
"Ruotsalainen!" huudahti nuori mies. "Maanmiehiäni siis. Eikö hänellä ole ketään tuttuja täällä?"
"On, hänen poikansa, joka odottaa häntä ravintolassa."
"Millä nimellä voisin kysyä häntä?"
"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia."
"Minä lähden sinne heti."
"Nyt tiedän ainakin missä hän on", ajatteli Anima; "olisipa kumma, jos en voisi päästä sinne."
Sanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut pitkäksi.
Hän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui vähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin alas ties mihin.
Vaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän kuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän hapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä, arvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin alaspäin, ehkäpä kellariin.
Piispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin luonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin kummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.
Mutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän säilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli joutunut.
Hänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti, kun oli tullut vakavalle pohjalle.
Vaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja notkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.
Mutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien tarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei kyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.
Kaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten tuli seuraamaan?
Hän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja pian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.
Eräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa ottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.
Hän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään?
Mutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit ainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.
Sitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan näyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.
Luonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän oli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.
Valoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat tulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt kantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä ympäri peittääkseen kasvonsa.
Toimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he hyräilivät hautausvirttä.
Muistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä valkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen eteen.