Ainoastaan alustalaiset kukkineen, seppeleineen olivat Torpassa herrasväkeään vastassa, mutta Magdaleena luuli kaikkien heidän katseissaan näkevänsä suopeutta ja hyväntahtoisuutta; ja mitä saattoivatkaan hän ja Eerik enempää pyytää.
Jätämme heidät nauttimaan nuoresta onnestaan palataksemme Märta rouvaan.
Saatiin pian nähdä, ettei Pietari herra täysin tuntenut ylpeätä rouvaa, sillä sekä kuninkaan että herttuan ja leskikuningattaren kirjeet eivät tehneet pienintäkään vaikutusta häneen.
"Mitä he semmoisia ymmärtävät", sanoi hän. "Tahtovatko he ehkä sekaantua minun perheseikkoihini? Mieluimmin hoidan ne itse, ja ken tulee kutsumatta tänne, saa lähteä kiittämättä pois."
Mitä Stenbockien kirjeisiin tulee, on epävarmaa, tokko hän niitä edes luki.
Mutta kun hän sai kuulla, että vihkiäiset ja häät oli vietetty hänen tietämättään, liekehti hänessä mielipaha kiivaammin kuin koskaan ennen, ja hän selitti päättävästi, ettei tahtonut tietää siitä tyttärestä eikä vävystä, mitään.
Sukulaiset sopivat keskenään, etteivät virka heistä mitään hänelle.Oli parasta antaa ajan tehdä tehtävänsä.
Jonkun ajan kuluttua heräsi äidin ja sisarten ikävöinti uudella voimalla Magdaleena rouvan sydämessä. Hän ei ollut koskaan herennyt heille kirjoittamasta, mutta nyt olivat kirjeet vielä rukoilevampia kuin ennen, ja Jumalan tähden hän pyysi sisarten välitystä; kahden elämä riippui siitä.
Anna rouva se vihdoinkin keksi keinon.
"Äitimme syntymäpäiväksi", sanoi hän, "kokoonnumme kaikki Hörningsholmaan ja silloin me rukouksin ja polvillemme langeten taivutamme hänet antamaan anteeksi sisarellemme."
Kaikki pitivät ehdotusta hyvänä; ja juhlapäivän edellisenä päivänä Märta rouva huomasi, että matkue toisensa perästä saapui, ja se tuntui hänestä hyvältä, sillä hän arvasi syyn.
Oli marraskuu. Suuri sali oli koristettu puilla, pensailla ja kaukaa tuoduilla harvinaisilla kukilla. Mutta eniten ilahutti Märta rouvaa se, että hän näki ympärillään kaikki lastensa lapset ja vävynsä koolla. Erittäin näytti hän tyytyväiseltä niihin runsaisiin ja kallisarvoisiin lahjoihin, joita hänelle lahjoitettiin, ja hän virkahtikin vihdoin hyvin hilpeästi:
"Mitä minun pitäisi antaa teille, kun te annatte minulle näin paljon?"
"Anna meille Magdaleena sisko!" huudahtivat kaikki tyttäret langeten hänen jalkoihinsa.
Pikkulapset tarttuivat kiinni hänen hameisiinsa huutaen äitiensä jäljessä: "Magdaleena!"
Vanhuksen piirteet jäykistyivät. Hän katseli vakavasti ja ankarasti läsnäolijoihin, mutta sitten vieri kaksi suurta kyyneltä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja hän sanoi liikutustaan tukahdutellen: "No, ottakaa hänet!"
Syntyi riemu semmoinen, ettei Hörningsholmassa ollut moista ollut moneen vuoteen. Kunnioituskin unohdettiin tunteiden vallassa, ja Märta rouva salli kaikkien vävyjensä syleillä ja tyttäriensä suudella itseään, jota he eivät muistaneet tapahtuneen siitä pitäen, kuin olivat olleet lapsia.
Mutta kun ensimäinen mielenliikutus oli ohi, sanoi hän: "Te olette yllättäneet minut, mutta sanassani pysyn. Kuitenkaan eivät rikolliset saa asua linnassa, vaan vastaiseksi tuolla alhaalla saunassa."
Läsnäolijoista tuntui tuomio kovalta, mutta kukaan ei uskaltanut huomauttaa siitä. Kun Magdaleena rouva sai tiedon tästä, vastasi hän, ettei mikään kuninkaanasuntokaan tuntunut hänestä houkuttelevammalta kuin Hörningsholman halveksittu sauna.
Monta päivää ei viipynytkään, ennenkuin hän ja Eerik herra asettuivat sikäläiseen uuteen asuntoonsa, ja niin yksinkertaista kuin vastaanotto olikin, huomasi kyllä, että rakkaus oli painanut leimansa siihen.
Eerik herra alistui nöyryytykseen rakkaan puolisonsa tähden, mutta lisäksi vielä senkin tähden, että hänellä todellakin oli sovitettavaa. Yhteiskunnallinen laki oli saanut tyydytyksensä; kotirauhan häiritseminen ja loukattu äidinkunnia oli nyt sovitettava.
Ei kukaan sisarista uskaltanut ottaa vastaan rakkaita vieraita, mutta eräs uskollinen palvelija välitti sananvaihtoa heidän kesken, ja siitä Märta rouva ei saanut tietää mitään.
Vanha Nisse oli nähnyt neitosten kasvavan ja usein kantanut heitä käsivarsillaan. Monta luottamustointa hän oli saanut, eikä hän koskaan ollut pettänyt. Kun Anna rouva jätti hänelle tehtäväksi pitää huolta äskentulleista, vastasi hän epäröimättä, että he saivat mitä heidän tuli saada, vaikkapa hänen pitäisikin varastaa se Märta rouvan omasta ruokakomerosta.
Mutta Nisse osasi myöskin olla juonikas, ja heidän tulonsa jälkeisenä aamuna hän sovitti niin, että kohtasi Märta rouvan ennenkuin tämä tiesi heidän saapuneen.
"He ovat täällä nyt, tuolla alhaalla", sanoi hän.
"Ketkä?" kysyi Märta rouva ankarasti.
"Saunassa, tiedämmä. Siellä on kylmää ja ikävää."
"Käyneehän sitä lämmittäminen."
"Se savuaa niin pahasti; he antavat sen mieluummin olla kylmänä."
"Mitä se minuun kuuluu?"
"Ei minuunkaan."
"Mitä te rohkenette?" ja vankka korvapuusti läjähti vanhuksen poskelle.
"Minä vain sanon niinkuin teidän armonnekin", vastasi Nisse nöyrästi, mutta hymyili itsekseen.
"Se ei kuulu teihin; onko teillä muuta asiaa, muuten menkää tiehenne."
"Tahtoisin vain kysyä", hän vetäytyi sivulle päin, ettei ollut yhtä helppoa antaa hänelle korvapuustia, "annetaanko heille ulkopalvelijain vai sisäpalvelijain ruokaa?"
Märta rouva kasvoi tuuman korkeammaksi, ja hänen silmänsä salamoivat."Minun tyttärellenikö, leskikuningattaren veljellekö?"
"Kyllä minä sen tiedän, mutta minkä kylvää, sen saa niittääkin."
"Menkää, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin käsken!"
Vanha Nisse kumarsi maahan asti ja lynkytti pois. Tiellä hän kohtasi Anna rouvan; hän sulki toisen silmänsä ja vilkutteli toista sanoessaan tälle: "Olkaa huoleti, jalo rouva, herrasväen pöydällä on tuskin niin hyviä paloja kuin saunassa."
"Siskokulta ehkä tarvitsee jotakin apua. Käyttehän usein siellä alhaalla?"
"Minä muutan sinne pihakamariin, minut on nyt ajettu pois linnasta."
"Heidän tähtensäkö?"
"Hänen armonsa tiesi kyllä mitä teki."
Kova levottomuus oli vallannut Märta rouvan; hän oli aina liikkeessä, eivätkä tyttäret olleet huomaavinaankaan, että hän seisoi pitkiä aikoja ikkunassa, josta näki ulkohuonerakennuksiin päin. Itse hän piti huolta siitä, että ruuat olivat parasta laatua, ja Anna rouva sai käskyn pitää huolta siitä, "että he saivat mitä tarvitsivat siellä saunassa".
Mutta kun pakkanen kiihtyi, kävi hän yhä levottomammaksi. Kyllä siinä äidinrakkaus kamppaili kovaa taistelua ylpeyttä vastaan, ennenkuin hän eräänä päivänä sanoi Sigrid rouvalle: "Oletteko olleet heidän luonaan siellä alhaalla?"
"Me odotamme rakkaan äidin lupaa."
"Olisittehan voineet pyytää enemmänkin. Menkää heti sisartanne katsomaan; se, mitä hän rikkoi teitä vastaan, on vähäpätöistä siihen verraten, mitä hän rikkoi minua vastaan." Miten iloisina he riensivätkään sinne ja miten tervetulleita he olivatkaan!
Magdaleena rouva tahtoi langeta heidän jalkoihinsa, mutta he sulkivat hänet syliinsä hyväillen häntä hyväilemistään. Niin paljon oli heillä kertomista toisilleen, niin monta luottamustointa uskottavana! Magdaleena ei koskaan väsynyt kyselemästä Märta rouvaa, oliko hän paljon vanhentunut, mitä mieltä hän oli ollut hänen suhteensa ja mitä hän nyt ajatteli, luulivatko he hänen koskaan voivan antaa täydelleen anteeksi ja kuinka kauan tätä vielä kestäisi.
Eerik herra olisi tahtonut, että hän olisi mennyt ulos, mutta hän oli pelännyt kohtaavansa Märta rouvan ja että tämä hänet nähdessään kääntyisi takaisin tai menisi ohitse ollen olevinaan häntä huomaamatta. Se olisi särkenyt hänen sydämensä, ja hän huomasi nyt olevansa velvoitettu elämään; Eerik herra oli niin hyvä hänelle ja piti hänet niin rakkaana.
Töin-tuskin oli Eerik saanut hänet houkutelluksi lähtemään metsästysretkelle; jos Magdaleena olisi niin halunnut, olisi hän aina istunut kotona hänen luonaan.
Sisarukset erosivat toisistaan monta sydämellistä sanaa vaihdettuaan, mutta paluumatkalla Sigrid ja Anna keskustelivat siitä, miten kalpealta ja kärsivältä Magdaleena näytti ja miten heidän tuli yhdessä kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että Märta rouva täydelleen antaisi anteeksi. Tämä ei kysellyt mitään, mutta kuunteli tarkkaavasti, kun tyttäret kertoilivat, miten Magdaleena oli muuttunut ja kuinka syvästi hän katui tekemäänsä rikosta.
Mutta pakkanen kiihtyi. Magdaleena rouva sairastui ja hänen täytyi maata useita päiviä vuoteessa.
Silloin täytyi Sigridin ja Annan uudestaan rohkaista itsensä ja rukoilla äitiä, että Magdaleena saisi muuttaa linnaan ja saisi sopivaa hoitoa.
Ankara oli taistelu, mutta lopulta määrättiin muutto tapahtuvaksi seuraavana aamuna.
Karkoitus oli tapahtunut julkisesti, julkisesti piti sovinnonkin tapahtuman.
Lapset ja palvelusväki kutsuttiin koolle suureen saliin, jossa Märta rouva itse ylpeänä ja juhlallisena istui kunniaistuimella.
Ovet aukaistiin, ja ulkopuolella seisoi Magdaleena mustassa puvussaan, pää kumarassa. Hän hoippui sisään; silloin nousi Märta rouva lausuen liikutuksen valtaamana: "Oi sinua, onneton lapsi!"
Kun Magdaleena kuuli tuon rakkaan, joskin pelätyn äänen, lankesi hän polvilleen: "Äiti, äiti, armahda minua!" Polvillaan hän ryömi hänen luokseen ja kätki päänsä hänen helmaansa sanoen: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen sinun tyttäreksesi kutsuttaa."
Kaikki läsnäolijat itkivät.
Eipä voinut Märta rouvakaan pidättää kyyneliään; hän nosti tyttärensä lattialta ja sulki hänet syliinsä lausuen: "Rukoilkaamme Jumalaa antamaan anteeksi syntisi, lapsi raukkani; minä olen jo antanut anteeksi." Sitten hän suuteli tytärtään.
Suuri ja yleinen oli ilo. Märta rouva määräsi, että herrasväen niinkuin palvelijainkin piti viettämän päivää juhlapäivänä.
Muutama tunti myöhemmin laskettiin myöskin Eerik herra sisään, ja kun hän kohteliaasti pyysi, että unohdettaisiin mitä oli tapahtunut, sulki ankara rouva leppyneenä hänetkin syliinsä, ja päivällispöydässä hän istui molempain taas löydettyjen lastensa välissä ollen heille lempeä äiti ja huolellinen emäntä.
Muutamia viikkoja senjälkeen Magdaleena synnytti pojan. Silloin pani Märta rouva toimeen suuret ristiäiset, kutsui kummeiksi kuningas Juhanan, herttua Kaarlen, leskikuningattaren ja prinsessat sekä määräsi tällöin Magdaleenalle yhtä suuret myötäjäiset kuin muillekin tyttärilleen.
Pitkät ajat painosti rikos Magdaleenan mieltä, ja vain äitinsä käskystä hän luopui mustasta puvustaan pukeutuen iloisempiin väreihin.
Sellainen oli rouva Märta Sture, kova ja taipumaton äärimäisyyteen asti, kovimmissakin koettelemuksissa, katkerimmissakin suruissa. Lain ja velvollisuuden vaatimukset hän tunsi perin-pohjin ja noudatti niitä tarkoin. Äidintunteet opettivat hänet rakastamaan, ja rakkaus oli hänen viimeisten elinvuosiensa valo.
8.
Kustaa Vaasa ja Laurentius Pietarinpoika ovat protestanttisuuden kaksoistähtiä, jotka loistavat melkein yhtä kirkkaasti.
Me tiedämme, että Kustaan kolmas avioliitto joksikin aikaa häiritsi heidän ystävyyttään, mutta entistään ehompana se uusiutui, kun kuningas oli ehtinyt tyynesti ajatella asiaa.
Laurentius olikin nuhteeton mies. Työssään uuttera, neuvova, rankaiseva ja opettava, sekä yksityisessä että julkisessa elämässään jumalanpelon, ahkeruuden ja hyväntekeväisyyden perikuva.
Hänen neljäkymmentä kirjallista teostansa ovat todistuksena hänen laajasta toiminnastaan.
Ruotsinkieli saa kiittää häntä ja hänen veljeänsä kehityksestä, joka oli siihen aikaan tavaton.
Näistä loistavista ansioista huolimatta hän oli vaatimaton, hiljainen ja rauhallinen. Ja kuitenkin hän oli, kuten edellisestä tiedämme, järkähtämätön siinä, mitä piti oikeana.
Kustaa Vaasa koetti monta kertaa saada häntä taipumaan, mutta se ei onnistunut.
Eerik pelkäsi häntä ja sai usein pitää hyvänään hänen terävät nuhteensa.
Juhana koetti saada hänen vakaumustaan horjumaan, mutta ennemmin olisi vuoren siirtänyt.
Hän oli pannut kruunun Kustaan toisen pojan päähän. Hän samoin kuin monet muutkin olisi kernaasti tahtonut toivoa, että Ruotsille olisi koittanut levollisempi ja rauhallisempi aika. Mutta se oli hyvin epäilyksenalaista, tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja uhkaavalta.
Nyt hän oli 70-vuotias.
Ruotsin kirkon kaikissa tärkeämmissä viroissa oli miehiä, jotka olivat saaneet elämänviisautensa ja kirkollisen toimintakantansa joko hänen omassa koulussaan tai myöskin Wittenbergin ja Rostockin yliopistoissa niinkuin hän itsekin.
Ilolla hän ajatteli, että viisikymmentä nuorukaista nyt oli Saksassa opiskelemassa hänen kustannuksellaan.
Kotona hän oli tähän asti menestyksellä taistellut sitä puritaanisuutta vastaan, joka Ruotsissa niinkuin muuallakin tahtoi päästä valtaan ollen joko salaisesti tai julkisesti liitossa yhä enemmän leviävän kalvinilaisuuden kanssa.
Kirkolliset olot Saksassa olivat melkein täydellisessä sekasorron tilassa.
Miten olikaan Lutherin oppia väännelty ja sotkettu! Yksinkertaisimmatkin totuudet olivat mitä kiivaimpain kiistain esineinä.
Protestanttisen kirkon tila Saksassa oli omiansa työntämään luotansa monta, jotka eivät olleet sen lujemmin kiintyneet ikuisiin totuuksiin.
Taistelu riehui vakavaa tunnustusmuotoa innokkaasti etsittäessä.
Niinkuin ainakin takerruttiin sanansaivarruksiin; kuorta tutkittaessa heitettiin ydin pois.
Ja tällaisten erimielisyyksien johdosta nousi yliopisto otteluun toista vastaan.
Ruhtinaat kannattivat eri puolueita useinkin valtiollisista syistä.
Evankelisluterilaiset olivat sotakannalla kalvinilaisia vastaan, puhtaat luterilaiset melanktonilaisia vastaan!
Ja roomalais-katoliset kiihottivat taistelua minkä voivat. Kuta yleisempi ja kiivaampi oli eripuraisuus, sitä enemmän oli aihetta toivoa protestanttisuuden hajaantumista ja kukistumista.
Yhtä selvään käsitti Laurentius olosuhteet omassa maassaan.
Hän tunsi kuningattaren katoliset taipumukset ja suuren vaikutuksen.
Oli luultavaa, että liturgiset ponnistukset vetivät Juhanaa samaan suuntaan.
Levittääkseen tämänhenkisiä kirjoituksia käytti Juhana tavallisia keinojaan: imartelua, lupauksia ja virkaylennyksiä, mutta myöskin uhkauksia ja vainoomisia.
Ruotsin kirkon asema riippui nyt erittäinkin sen papistosta. Jos se olisi vankkana, ei Juhana voisi mitään.
Kaksi Laurentiuksen tytärtä oli naimisissa, vanhin, Margareeta, Upsalan professorin Laurentius Pietarinpojan kanssa, jota erotukseksi appi-isästään nimitettiin Gothukseksi.
Hän oli tunnettu erinomaisesta sukkeluudestaan ja suuresta työkyvystään. Hän oli jonkun aikaa ollut Eerik XIV:n hovisaarnaajana, ja tämä oli lähettänyt hänet Wittenbergiin.
Toinen tytär, Magdaleena, oli naimisissa liturgian voimakkaan vastustajan, tukholmalaisen rehtorin Andreas Angermanuksen kanssa.
"Tahdotteko molemmat auttaa Ruotsin kirkon voimassapysymistä, kun minä lähden täältä?" kysyi vanha arkkipiispa.
"Teidän työnne on oleva minulle pyhä, viimeiseen hengenvetooni asti tahdon taistella sen puolesta", huudahti nuori Laurentius.
"Entä sinä, poikani Andreas?"
"Toimeni vastatkoot puolestani."
"Minä olen valmistanut evankelisen kirkkojärjestyksen", sanoi vanha piispa, "ja soisin, että se tulisi hyväksytyksi koko valtakunnassa."
"Siinä tapauksessa pitänee kirkolliskokous kutsuttaman kokoon."
"Eikö siihen tarvita kuninkaan suostumusta?" kysyi Andreas.
"Tietysti", vastasi piispa, "mutta minä en epäile, ettei sitä saataisi."
"Mahdollista kyllä, ellei vaan kuninkaalla ole oma liturgiansa ajatuksissaan."
"Andreas epäilee häntä syyttä", huudahti professori.
"Minä en luota siihen, joka ottaa Pietari Kaarlenpojan uudelleen armoihinsa", vastasi tämä.
"Onko kuningas tehnyt sen?"
"Kaarlenpoika on vakuuttanut olevansa viaton Sturein murhaan", jatkoi professori; "ei ole oikein tuomita häntä pelkkien epäluulojen perusteella."
"Se on totta", huomautti piispa, "mutta minun täytyy tunnustaa toivoneeni, ettei kuningas olisi sitä tehnyt."
"Hänestä tulee innokas liturgian puolustaja."
"Pitäisitkö hänestä enemmän, jos hän ei olisi liturgialainen?" kysyi professori.
"En, tosiaankaan, sitä en tekisi."
"Ethän sinä, Andreas, tule liturgialaiseksi?"
"Ennen annan heidän tallata itseni jalkoihinsa."
"Kun kuninkaalla on niin kiivas luonne, ei voi tietää mitä tapahtuu", vastasi vilkas professori. "Mutta eihän se niin pitkälle menne, papisto on oleva yhtenä miehenä!"
"Se on oikein, yhtenä miehenä", jatkoi piispa, "ja siihen minä sanon amen!"
Kirkolliskokous pidettiin Upsalassa kesällä 1572. Päätettiin pysyä puhtaassa kristillisessä opissa sellaisena kuin se oli profeettain ja apostolien kirjoituksissa, harrastaa kunniallisuutta, kuria ja hyviä tapoja sekä estää kaikkea, mikä sitä vastaan soti.
Lopuksi päätettiin noudattaa niitä kirkkotapoja ja sitä järjestystä, mitä nyt käytäntöön otetussa ja hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa oli säädetty.
Samana päivänä, jolloin kokous loppui, tunsi Laurentius viimeisen tautinsa ensimäiset oireet, mutta iloisella uskalluksella hän katseli kokoontuneita, joista suurin osa oli hänelle hyvin tuttuja.
Useimmat heistä kuuluivat nuorempaan sukupolveen; monet olivat olleet hänen oppilaitaan, ja kunnioituksella ja luottamuksella he kuuntelivat hänen sanojaan.
Ja hän kehotti heitä pysymään lujina, niin ettei mikään maailmassa voisi viekoitella heitä pois tuolta ainoalta totuuden ja oikeuden tieltä. Herra oli asettanut heidät kansalle tietä osoittamaan; seisokoot he uskollisina kukin paikallaan älköötkä antako muiden herrojen siitä vetää pois itseänsä; heillä oli vain yksi Herra, Häntä heidän tuli uskollisesti palvella.
Monet kokouksen jäsenistä puhuivat hänen kanssaan niistä myrskyistä, joita hänen kuolemansa jälkeen tuli puhkeamaan.
"Työ on Herran!" huudahti piispa. "Sentähden se myös varmana seisoo!"
Uupuneena ja vaipunein voimin hän palasi kotiin.
Siellä ottivat hänet vastaan puoliso ja tyttäret, jotka pitivät hänestä mitä hellintä huolta.
Mutta vielä kerran hän tahtoi nähdä koko papiston ympärillään.
Heitä kokoontui hänen sairasvuoteelleen niin monta kuin mahtua voi.
Hän sanoi heille jäähyväisensä kehottaen heitä isällisellä sydämellisyydellä ja vakavuudella ahkeruuteen ja kestävyyteen uskossa.
Syvästi liikutettuina hänen virkaveljensä erosivat hänestä.
Ja kun he olivat kaikki menneet, huudahti hän:
"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä hän on nähnyt sinun autuutesi!"
Riitaisuuksien aikana vetosivat evankeliset usein jälkeenpäin häneen kuin apostoliin, eivätkä heidän vastustajansa koskaan uskaltaneet lausua mitään tuota yleisesti kunnioitettua miestä vastaan.
Kokouksen vielä kestäessä puhuttiin paljon eräästä riitakirjoituksesta, jonka kuningattaren hovisaarnaaja, Juhana Herbst, oli kyhännyt ja suunnannut arkkipiispaa vastaan.
Tarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli todellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että pyhimystenpalvelus oli luvallista.
Arkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata kirjoitukseen ja kumota sen.
Sen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna luki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen kirjoituksensa.
Samassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja Linköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja kuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.
Tieto tästä ilahutti suuresti vanhaa arkkipiispaa.
Senjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen saattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä. Silloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja pyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta kirkon asioista.
Samalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun kautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä, suojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja nykyiset laitoksensa.
Tämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos hänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä arkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.
Laurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes 74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.
Hän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen, ei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa poispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.
Hänen asemansa asetti hänet kaikkien arvosteltavaksi, mutta ei ketään eikä mitään hänen tarvinnut hävetä.
Sentähden on hän kaikkina aikoina oleva todellisen kirkonpäämiehen esikuvana.
Hänet haudattiin Upsalan tuomiokirkon pääkuoriin, missä hänen hautakivensä vielä on.
Tukholmassa herätti jonkinmoista huomiota se, että elokuun 10 p:nä 1575 kaikkialla kadunkulmissa ja aitauksissa oli luettavana: "40 814".
Monet pysähtyivät uteliaina sitä katsomaan.
"Mitähän se merkitsee?" udeltiin.
Kukaan ei voinut selittää sitä.
Mutta tapahtuipa myöskin, että yksi ja toinen luki sen kyselemättä mitään, luoden vain päinvastoin epäilevän silmäyksen ympärilleen ja kiiruhtaen nopein askelin pois.
Mutta sitä ei tavattu ainoastaan Tukholmassa; melkein kaikki Ruotsin suurimmat kaupungit olivat varustetut mainituilla ilmoituksilla.
Linköpingissä se oli piirretty erään kurjan puuhökkelin seinään aivan kaupungin laidassa.
Sinne hiipi elokuun 14 p:nä kello kuuden aikaan iltapuolella joukko naamioituja henkilöitä.
Mutta nyt ei ollut mitään katettua pöytää; joukko ruukkuja ja maljoja oli läjätty eräälle pöydälle, kaikki sikin-sokin.
Tunnussanana oli "40". Yksi oli vahdissa ja laski vieraat sisään samalla kuin luki ne. Kun hän oli tullut neljäänkymmeneen, sulki hän ulko-oven ja tuli sisään sanoen: "Täynnä!"
Kaikki läsnäolijat katselivat epäillen toisiaan.
Silloin yksi heistä huusi: "Naamarit pois!"
Muutamat olivat valmiit heti noudattamaan kehotusta, toiset epäröivät.
Jälkimäisistä huusi silloin yksi:
"Kuka käskee?"
"Yksi 40:stä!"
"Millä oikeudella?"
"Hädänalaisen oikeudella!"
Silloin jakaantui koko joukko kahteen ryhmään ja vilkas sananvaihto alkoi.
Joku taputti käsiään.
Tuli heti hiljaisuus.
"Tahtovatko hätääntyneen ystävät antautua suurimpaan vaaraan?"
"Kyllä, sen he tahtovat tehdä!"
"Pettämättä 40:ä, jos he eivät onnistu?"
"Sen vannomme!"
"Naamarit pois!"
Se tapahtui melkein silmänräpäyksessä.
Monta tuttavaa siinä tavattiin; toiset näkivät tuntemattomia kasvoja edessään, mutta hetki oli liian vakava, jotta siihen olisi mitään erityistä huomiota kiinnitetty.
Mutta erääseen kiintyivät kaikkien katseet. Näytti siltä, että kaikki tunsivat hänet, ja ne harvat, jotka eivät tunteneet, saivat pian lähinnäseisovalta tietää, kuka hän oli.
Peder Levers oli ollut eräs kuningas Eerikin monista amiraaleista; hän näytti olevan 30 ja 40 vuoden välillä, ja hänellä oli terävät kasvojenpiirteet.
"Huomaan, että olen tunnettu", sanoi hän kumartaen ivallisesti. "Ehkäpä on tunnettua myöskin, miten kiintynyt olen onnettomaan herraani?"
Myöntävää muminaa kuului.
"Henkeni tahdon panna alttiiksi pelastaakseni hänet!"
"Minä myös, minä myös", huusivat useat.
"Ah!" huudahti entinen amiraali. "Minä huomaan täällä useita kuningasEerikin henkivartijoita; me voimme toivoa menestyvämme!"
Nuori Niilo Pietarinpoika Silfversparre ja Jaakko Bagge, amiraalin poika, sekä useat muut lausuivat kiihkeästi paheksuvansa sitä kohtelua, jonka alaiseksi kuningas Eerikin täytyi alistua, ja sanoivat mitä innokkaimmin haluavansa, että hänet voitaisiin vapauttaa.
Oltiin yksimielisiä siitä, että hän varmaan lähtisi vankilasta muuttunein mielin ja että olisi onni, jos ajoissa päästäisiin vapaaksi katolisesta paavilaiskiihkosta, joka uhkasi saada jalansijaa maassa.
Tästä olivat kaikki yksimielisiä. Joku ehdotti, että ryhdyttäisiin kirjeenvaihtoon kuningas Eerikin kanssa, nimiä mainitsematta.
Peder Levers otti sen toimekseen. Hän sanoi kyllä keksivänsä keinoja ja todistukseksi hän otti esiin erään Eerikin kirjeen, jossa tämä ilomielin sanoi kuulevansa kaikkia pelastusehdotuksia. Hän tahtoisi kernaasti valmistaa avoimen kirjeen kaikille uskollisille alamaisilleen, luvaten kaikkea hyvää, jos he auttaisivat häntä; mutta kaiken pitäisi tapahtuman joutuisasti, ja nimensä alle hän oli kirjoittanut latinaksi:"pian, pian, pian, mitä pikimmin."
Tämä kirje ynnä amiraalin ominpäinen menettely eivät olleet laimentamatta osanottoa; kyseltiinpä, joko hän oli tehnyt suunnitelmia kuninkaan vapauttamiseksi.
Oli, kyllä hän oli tehnyt. Kuningas Juhanalla oli aikomus 20:ntena päivänä matkustaa etelään päin; silloin oli linna yllätettävä ja Eerik vapautettava.
Kaikki katselivat hämillään toisiaan; olihan se aivan kuin olisi vapaaehtoisesti pistänyt päänsä ansaan, ja siihen ei kellään ollut halua.
Mutta amiraali selitti, että linnan vartijaväkeen oli otettu monta, jotka ennen olivat olleet hänen palveluksessaan, ja että hän menee yksin, ellei saa ketään kanssaan, mutta siinä tapauksessa hän myöskin pitää palkinnon yksin.
Mutta kuninkaan nuoret henkivartijat selittivät yhdestä suusta tahtovansa ympäröidä Eerikin ja riemusaatossa viedä hänet vankilasta.
Kaikki muut seisoivat hämillään ja neuvottomina; heillä oli hyvin vähän halua olla osallisina yrityksessä.
Vaihdettiin katkeria ja epäluuloisia silmäyksiä.
Suuremman puolueen puheenjohtaja taputti silloin käsiään pyytäen puheenvuoroa.
Hiljaisuus syntyi heti.
"Minusta", sanoi hän, "ei eri mielipiteiden tarvitse synnyttää vastenmielisyyttä."
"Ei, ei!" vastasivat useat.
"Kuinka vahva on puolue, joka tahtoo mennä hädänalaista auttamaan?"
"Kymmenen."
"Pitävätkö he itseään kyllin voimakkaina?"
"Pitävät!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Emme tahdokkaan, että meitä olisi useampia", lisäsi vielä eräs.
"No hyvä, sitoudummeko me kolmekymmentä ehdottomaan vaitioloon?" kysyi puhuja.
"Sen teemme! Sitoudumme ehdottomasti vaikenemaan."
"Te kuulette itse; oletteko tyytyväiset, että me puolestamme seuraamme teitä vain onnitteluillamme?"
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Me tyydymme siihen", vastasi amiraali. "Toisin sanoen, minä tyydyn ja luulen, että muutkin voivat tyytyä."
Kuului hajanaisia suostumushuutoja.
"Tarkempia sopimuksiamme emme tee täällä", lisäsi Peder Levers.
Siihen muut yhdeksän suostuivat.
"Lähtekäämme siis. Minä ilmoitan sitten herroille suunnitelmani."
Senjälkeen meni amiraali ulos koko nuoren joukon seuraamana, mutta jokainen heistä toisti sanan "vaiti!" kulkiessaan muiden kolmenkymmenen ohi, jotka vuoroonsa vastasivat saman sanan, kunnes kaikki kymmenen olivat ulkona.
"Naamarimme, hyvät herrat!"
Kukin peitti heti kasvonsa naamarillaan.
"Tästälähin '30', kokouspaikka Tukholmassa."
Muutamassa silmänräpäyksessä tyhjeni huone ja vieraat olivat hävinneet.
* * * * *
Elokuun 21 p:nä Juhana kirjoitti herttualle:
"Viime perjantaina kello 8 illalla olemme saaneet selville suuren kavallushankkeen itseämme vastaan siinä muodossa nimittäin, että joukko kuningas Eerikin puoluelaisia oli lyöttäytynyt yhteen valloittaakseen linnan heti kun me olimme lähteneet ja vapauttaakseen kuningas Eerikin sekä asettaakseen hänet taas valtaistuimelle, kuten vangitut kavaltajat heti vapaaehtoisesti tunnustivat."
Kuolemaan tuomituista mainitaan Tuomas Jaakonpoika; Peder Levers pelastui pakenemalla. Niilo Silfversparre ja Jaakko Bagge joutuivat vangiksi, mutta laskettiin vapaiksi ja tulivat sitten herttuan palvelukseen.
Juhana oli kuitenkin kauhusta aivan suunniltaan. Yhtenä ainoana päivänä hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä siitä, että Eerikkiä oli vartioitava ankarammin sekä että pienimmänkin vaaran uhatessa "kuningas Eerikin elämä oli lopetettava, niinkuin valtakirjassa siitä mainitaan".
Vastauksessaan sanoivat vartijat, etteivät voineet täydelleen panna toimeen mitä heidän oli käsketty, "syystä että parturi Antti ei nyt ole saapuvilla".
Juhana käski parturin viipymättä lähteä Gripsholmaan.
Mutta ilkityö lykkäytyi sentäänkin tuonnemmaksi, joko siitä syystä, ettei vaaraa enää pidetty uhkaavana, tai siksi, että pelättiin Kaarle herttuaa, niin kauan kuin vanki oli herttuakunnan alueella.
Ehkäpä tämä olikin syynä siihen, että Eerik v. 1573 siirrettiinGripsholmasta Vesteråsiin.
Mutta oli siihen toinenkin syy!
Viime päivinä ennen vangitsemistaan oli Eerik lausunut, että hän kaivauttaa johonkin 50,000 dukaattia ja sitten pakenee valtakunnasta.
Ja hän oli luvannut tulla rauhallisten aikojen palauduttua takaisin, ottaa kullat kätköstään, pestata miehiä ja karkoittaa veljensä.
Nuo 50,000 dukaattia häämöttivät aina Juhanan himokkaissa silmissä; niiden tähden hän uskoi hupsujen näköhairahduksia panettaen monta kertaa useissa eri paikoissa toimeen tarkkoja etsimisiä luullun aarteen löytämiseksi.
Erittäinkin luuli Juhana sen olevan Gripsholmassa, ja sentähden täytyi saada Eerik pois; olipa kuin hän olisi pelännyt, että vanki voisi puolustaa oikeuksiaan.
Mutta miten kaivettiinkaan ja etsittiin, ei mitään aarteita löydetty.
Ja kuitenkin oli Juhana laskenut ne omikseen.
Rahalliset asiat olivatkin melkein epäilyttävällä kannalla. Juhanan ja Kaarlen väli oli kaikkea muuta kuin hyvä.
Jo 1571 oli kuningas alentanut rahan arvoa, eikä Kaarle empinyt käyttää tätä hyväkseen vaihtamalla ja ostamalla vanhaa, joka oli joltisestikin parempaa.
Mutta Juhana oli jo aikaisemmin laskenut tällaisen kaupan omakseen, ja nyt tuli veli hänen tiellensä, niin että kuninkaan täytyi kieltää koko tämä kauppa.
Lisäksi oli merikauppa Narvan kanssa julistettu vapaaksi Stettinin rauhassa, mutta Juhana tahtoi osoittaa ylivaltaansa merellä ja kielsi kenenkään käyttämästä tuota vapautta häneltä siihen lupaa saamatta.
Kaarle varusti laivoja ja lähetteli niitä Narvaan varustettuina passeilla, jotka hän oli itse valmistanut.
Kuningas käski anastaa laivat, ja vasta pitkän kirjeenvaihdon jälkeen ne laskettiin vapaiksi.
Tärkein riidan aihe oli kuitenkin kuningas Kustaan perinnön jako.
Juhana oli julkisesti osoittanut paheksivansa kaikkia herttuain vallan rajoituksia, ja niiden syiden joukossa, joiden nojalla Eerik syöstiin valtaistuimelta, mainittiin Arbogan artikkelit, koska ne muka olivat "kovia ja sietämättömiä".
Lisäksi mainittiin, että Eerik oli pakottanut veljensä ehtoihin, jotka olivat aivan isän testamenttia vastaan.
Ei käynyt epäileminenkään, ettei Juhana saanut kiittää veljeänsä kruunustaan.
Hänen täytyi sentähden tehdä muutamia myönnytyksiä, mutta herttua ei tyytynyt niihin.
Kaarle vaati vahingonkorvausta koko siltä ajalta, jolta hän ei ollut saanut tuloja herttuakunnastaan.
Ja kun Juhana kirjeissään nimitti häntä "meidänvaltakuntamme perinnölliseksi ruhtinaaksi", niin Kaarle vastasi, ettei Ruotsi ollut Juhanan enemmän kuin muidenkaan ruhtinasten yksityisomaisuutta.
Myöskin sotapalveluksen suhteen, niin, melkeinpä kaikissa kysymyksissä he olivat eri mieltä, mutta enimmin ehkä uskonnollisissa asioissa.
* * * * *
Enemmän kuin seitsemän kuukautta kului arkkipiispan kuolemasta, ennenkuin hänen seuraajansa nimitettiin.
Sillä aikaa työskentelivät kuningas ja Pietari Fecht, tehden entisen arkkipiispan kirkkojärjestykseen niitä muutoksia ja lisäyksiä, joiden — kuten sanottiin — piti antaa sille tarpeellista selvyyttä ja varmuutta.
Samalla pantiin kaikki voimat liikkeelle maaperän valmistamiseksi uudelle kirkkojärjestykselle.
Pietari Kaarlenpojan toimeksi annettiin uuden liturgian puolustus. Papeista useat saivat ja toisille luvattiin hyvät kirkkoherranpaikat, kun he lupasivat kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että liturgia tulisi käytäntöön otetuksi.
Vesteråsin äskenvalittu piispa, Erasmus Nikolauksenpoika, sai edeltäpäin käsikirja-ehdotuksen, ja samalla käski kuningas häntä vaikuttamaan hiippakunnan papistoon sen hyväksi.
Kuninkaan alamaisina kätyreinä oli ensi sijassa Olavi Sverkerinpoika; häntä nimitettiin ensin Olaus Potomanderiksi tai Olavi Elfkarliksi, koska hän oli syntynyt Elfkarlebyssä. Sittemmin nimittivät protestantit häntä Olavi Perkeleenpojaksi, koska hän kirjoituksissaan puolusti liturgiaa, sekä lopuksi Olavi Kaavunkääntäjäksi, hän kun aina horjui puolelta toiselle.
Arvokkaana apumiehenä oli hänellä Henrik Henrikinpoika, joka sittemmin murhasi kuningas Eerikin.
Kolmantena oli Henrik Matinpoika, naimisissa sen Antti Niilonpojan sisaren kanssa, joka 1573 sai Eerikiltä tehtäväkseen, surmata herttua Juhanan.
Tämä arvokas kolmikko kirjoitteli innokkaasti liturgian puolesta ja koetti kaikin voimin saada sitä käytäntöön.
Lueteltuamme ne voimat, jotka olivat Juhanan apuna lähenevässä taistelussa, on paikallaan muistella, mitä Kustaa Vaasa sanoi pojilleen:
"Varatkaa ympärillenne miehiä, jotka ovat kunnollisia ja tunnetut puhtaasta elämästään. Muistakaa, että teistä ajatellaan sitä, mitä näistä tiedetään."
Kirkolliskokous sekä samaksi ajaksi määrätyt valtiopäivät avattiinTukholmassa kesäkuun 6 p:nä 1574.
Piispat olivat kutsutut saapuville; kunkin tuli tuoda mukanaan muutamia tuomiokapitulinsa miehiä ja pari hiippakuntansa etevintä pappia.
Kuningas esiintyi osaksi itse, osaksi Fechtin kautta. Hän puolustihe sitä epäluuloa vastaan, että hän muka oli taipuvainen roomalaiseen uskoon: se oli "juutalaisvalhe"; hän muka tahtoi vain puolustaa ja kehittää vanhan kirkon oppia sekä pitää huolta kirkoista ja kouluista.
Nyt oli monenmoista harhauskoa kaikissa Euroopan maissa, ja levottomuutta ja erimielisyyttä oli niissäkin jumaluusoppineissa, jotka nojautuivat Augsburgin tunnustukseen. Epätietoisina omasta uskonnostaan olivat monet lähettäneet lähettiläitä Konstantinopoliin koettaakseen yhdistää protestanttisuutta kreikkalaiseen kirkkoon.
Sellaisen erimielisyyden vallitessa uskonnon asioissa oli parasta — selitti Juhana — palautuaensimäisen kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon, jota sekä pyhä raamattu että kirkkoisät opettivat.
Nyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli messujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi alotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.
Vankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon jumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin oikeutettu lausumaan vakaumuksensa.
Ne kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain pappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen jakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.
Muun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan jumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen juolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän tuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä, kuten muutamilla oli tapaa, "laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa alttarille". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta, oli pantava viralta j.n.e.
Nämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan esitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi valtakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että vastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli suostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.
Ennenkuin kuningas,joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan, antoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.
Siellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä, että hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui hänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka tahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa heille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien kirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi ainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien teologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia jumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat tarpeellista opetusta Upsalassa.
Itse hän sitten määräsi mitä kokouksen piti päättää.
Heti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja opettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan Martin ja Upsalan akatemian professorin välillä.
Piispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät äänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan (Gothuksen), joka oli taipuvampi.
Stanislaus Warsewitz, josta Hosius mainitsi kirjeessään kuningattarelle, saapui kesäkuun 16 p:nä Tukholmaan. Hän oli erinomaisen liukas ja hienosti sivistynyt mies. Niissä keskusteluissa, joita hänellä oli kuninkaan ja Fechtin kanssa, kehittyi näissä molemmissa tieto siitä, että he olivat jumaluusoppineita ja kirkonopin parantajia, ja kun jesuiitta elokuussa oli matkustanut pois, kyhäsivät he yhdessä uuden kirkkokäsikirjansa.
Joulukuussa kutsuttiin uusi arkkipiispa, joka ei vielä ollut saanut valtakirjaansa, Tukholmaan, ja siellä asetettiin hänen hyväksyttäväkseen seitsemäntoista artikkelia, jotka muun ohessa hyväksyivät luostarien palauttamisen, pyhimystenpalveluksen, esirukoukset vainajain puolesta ja vanhan kirkon juhlamenojen uudelleen käytäntöön ottamisen.
Uusi piispa antoi houkutella itsensä allekirjoittamaan kaiken tämän, ja sitten hänet valtuutettiin virkaansa.
Heti senjälkeen kutsuttiin uusi pappeinkokous neuvottelemaan muutoksista 1571 vuoden kirkkojärjestykseen arkkipiispan hyväksymäin artikkelien mukaan. Tämän jälkimäisen tuli olla edellisen selvityksenä ja täydennyksenä.
Virkaan-asettaminen tapahtui sitten Upsalassa Pietari Brahen.Hogenskild Bielken, Eerik Sparren ja Eerik Stenbockin läsnäollessa.Siinä noudatettiin kaikkea katolista komeutta piispanhiippoineen,kaapuineen ja sauvoineen (jotka siitä pitäen ovat säilyneetkin).
Kuningas käski, että öljyllä voitelemistakin olisi käytettävä; kaikki läsnäolijat olivat sitä vastaan, mutta kuninkaan tahto pääsi kuin pääsikin voitolle.
Tämän jälkeen oli vähitellen otettava uusi messujärjestys käytäntöön ja palattava uudelleen latinalaiseen messuun.
Arkkipiispa sitoutui muun muassa pitämään huolta siitä, että papit tarkoin noudattivat kirkollisia juhlamenoja ja juhlapäiviä (entisiin lisättiin katolis-aikaiset, poisjätetyt Magdaleenan, Laurentiuksen, Kristuksen ruumiin, Maarian syntymisen ja taivaaseenastumisen juhlat).
Muuten tuli arkkipiispan noudattaa sitä lakia, joka oli tai saattoi tulla hyväksytyksi, eikä ottaa käytäntöön mitään, jotakirkolliskokous ja kuningaseivät olleet hyväksyneet ja vahvistaneet.
Helmikuun 1 päiväksi 1575 kutsuttiin Tukholmaan arkkipiispa, Linköpingin, Skaran, Strengnäsin ja Vesteråsin piispat, Tukholman papisto, Skaran tuomiorovasti Sven Benediktuksenpoika ja Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika, Strengnäsin kirkkoherra Reinhold Ragvaldinpoika sekä Skaran koulumestari Olaus Laurentiuksenpoika.
Kokoontuneille esitettiin kaikki ne muutokset ja lisäykset 1571 vuoden kirkkojärjestykseen, jotka olivat sopusoinnussa niiden artikkelien kanssa, mitkä uusi arkkipiispa jo oli hyväksynyt.
Papit allekirjoittivat ehdotuksen sitoutuen sitä käyttämään ja noudattamaan, mikäli se olisi mahdollista ja saavuttaisi yleisempää suostumusta.
Lahjomattomia kuin kallio olivat muutamat harvat, niiden joukossa suuressa arvossa pidetty Andreas Angermanus. Juhana ei sillä hetkellä voinut heille mitään, mutta lupasi pitää heidät mielessään.
Kuningas kirjoitti, että luuli herttuan alistuvan hänen uuteen uskonto- ja jumalanpalvelusjärjestykseensä, mutta sai vastaukseksi, ettei herttua tullut poikkeamaan hiuskarvan vertaakaan niistä Ruotsin seurakunnan opin ja kirkonmenojen perusteista, jotka hänen isänsä oli laskenut Jumalan sanan mukaan, hän joka myöskin oli testamentissaan tehnyt Ruotsin kuninkaat uskonnon puolustajiksi juuri tässä mielessä.
Neuvosto aikoi välittää veljesten kesken, mutta kaikki keskustelut olivat turhat.
Kuningas määräsi liturgian noudatettavaksi valtakunnassaan; herttua kielsi sen ruhtinaskunnassaan.
Herttua antoi suojan ja virkoja kaikille, joita Juhana vainosi ja pani viralta.
Tammikuun 7 p:nä 1575 herttua kirjoitti Strengnäsin piispalle Niilolle kehottaen häntä pysymään siinä opissa, jota herttuan isän aikana oli yleisesti saarnattu, sekä selitti, ettei aikonut hyväksyä mitään uusia, tarpeettomia muutoksia uskonnossaan, lisäten: "ja tämän meidän mielipiteemme ilmoittanette kenelle tahdotte, sillä siinä aiomme pysyä".
Liturgia oli painettu ja alkoi tulla tunnetuksi maassa alkupuolella vuotta 1576. Siinä olivat useimmat tai varsinaisesti kaikkikin osat roomalaista messua sekä samoin ne rukoukset ja virret, joita siinä määrättiin papin virkatehtäviin kuuluviksi hänen messupukuun pukeutuessaan ja käsiänsä pestessään. Sitävastoin oli ristinmerkit, kumarrukset ja alttarinsuutelemiset jätetty pois.
Kun se ensin levisi, ei annettu mitään määräyksiä sen käyttämisestä. Tiedettiin, että sen piti kussakin hiippakunnassa tapahtuman piispain toimesta, ennenkuin se otettaisiin seurakunnissa yleisesti käytettäväksi juhlallisen päätöksen nojalla. Mutta näillä oli siihen niin vähän halua, että tarvittiin todellakin Juhanan itsepäisyyttä pysymään päätöksessä, joka oli aivan kansan yleistä mielipidettä vastaan.
Ruotsin aateli oli tunnettu korkeasta sivistyksestään. Saarnakokoelmat ja paimenkirjeet niiltä ajoilta todistavat, että papit kammosivat paavilaisuutta. Rahvaan lähettiläät olivat myötävaikuttaneet parannuksiin, joita oli päätetty Vesteråsissa 1527 ja 1544. Kuningas Juhana lausuu kyllä, että kansa ei tiennyt muuta kuin olevansa katolinen, mutta se oli kyllin valveilla huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, ja sillä oli kyllin älyä tutkimaan, mitä sille tarjottiin, sekä omaksumaan mitä se itse piti hyvänä.
Tällöin heräsi Juhanassa uudestaan ajatus Roomaan yhdistymisestä. On luultavaa, että kuningattaren rukoukset vaikuttivat paljon tähän.
Kuinka paljon hänen olikaan täytynyt kärsiä velvollisuuksiensa ristiriidassa! Hänen oma vapahduksensa oli riippuvainen kuninkaan ja maan palautumisesta ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan; hänellä oli huoli siitä, että lapsensa säilyisivät harhauskon saastasta, ja lopuksi, eikä suinkaan vähimmin, jäyti häntä yhä yltyvä sairaus sekä uupumus, joka aika-ajoin kokonaan valtasi hänet.
Sigismundilla oli alunpitäen taipuisa luonne, johon kuitenkin joskus liittyi suuri määrä itsepäisyyttä. Hän näki äitinsä kärsivän, kuuli hänen usein valittavan, ettei voinut täyttää sitä lähetystointa, joka oli hänelle uskottu, ja hän teki sydämessään lupauksen, ettei koskaan petä äitiään, jota hän yli kaiken rakasti.
Hän huomasi, että äiti oli onnellisin hänen läheisyydessään; ja heti kun oli lopettanut lukunsa, hän kiiruhti äitinsä luo. He viettivät joka päivä useita tunteja toistensa seurassa lukien ja keskustellen, ja äiti onnistui tässä nuoressa sielussa herättämään samaa kiihkoa paavilaisuuteen ja pyhimystenpalvelukseen, mikä hänen omankin sielunsa täytti.
Mutta kerran oli hänkin tuleva kuninkaaksi maahan, jossa uskonlamppu oli sammunut eikä kukaan tiennyt, milloin se taas syttyisi.
Mitä vaivoja ja taisteluja olikaan häntä odottamassa, ja erittäinkin mitä viisautta ja huolenpitoa tarvittiinkaan vastahakoisten voittamiseksi!
Ehkäpä hän oli pakotettu sanomaan itsensä kerettiläiseksi voittaakseen kerettiläiset.
Ehkäpä pakotettu muka kunnioittamaan heidän epäjumalanpalvelustaan ja istumaan kussa pilkkaajat istuvat.
Mutta silloin — niin opetti äiti häntä — tuli hänen vain ajatuksissaan lausua päinvastoin kuin mitä huulensa puhuivat, ja vaikkapa hän siten tekisi pyhimmänkin ja sitovimmankin valan, niin luettaisiin hänelle vain ansioksi, jos hän sen rikkoi.
Poika kuunteli tarkkaavasti; hän lupasi painaa kaikki mieleensä ja ottaa äidin neuvot tekojensa ohjeiksi.
Niin suuri oli Katariinan huoli pojastaan, että hän kuvaili tälle kaikki mahdolliset elämänkohtalot, joihin hän voi joutua, ja neuvotteli hänen kanssaan, miten hänen pitäisi menetellä kussakin eri tapauksessa.
Luonnollinen seuraus tästä oli, että Annan kasvatus lyötiin laimin; on myöskin mahdollista, ettei katsottu tarpeelliseksi antaa hänelle samanlaista opetusta. Miten olikaan, hän sai kasvaa tietämättä niistä taisteluista, jotka raatelevat maailmaa.
Hänen imettäjänsä, eräs protestanttinen vaimo, jonka leskikuningatar lähetti herttuattarelle prinsessan syntyessä ja johon tämä silloin katsoi olevansa pakotettu tyytymään, oli sitten jäänyt sinne joko unohduksissa tai sentähden, ettei Anna tahtonut luopua hänestä. Tämä tuli nyt kaikessa halpuudessaan nuoren ruhtinattaren salaiseksi omantunnon neuvojaksi.
On kummallista, että luonnon helmasta lähteneen ihmisen on niin helppo erottaa, mikä on oikein, mikä väärin; mutta sepä olikin ainoa, mitä Briitta taisi.
Lukea hän ei osannut, kirjoittaminen ei tullut kysymykseenkään; neulomaan hän oli ahkerampi kuin kukaan muu, mutta se johtui siitä, ettei kukaan — kun hän oli melkein kuuro — kuluttanut hänen aikaansa lörpöttelemällä hänelle uutisia.
Mutta kun prinsessa pani pienen suunsa hänen korvaansa, kuuli hän jok'ikisen sanan. Ehkäpä Anna piti siitä, että hänellä oli ystävä, johon voi oikein luottaa, sillä joka päivä hän tuli hänen luokseen pikku asioissaan, ja Briitan kasvojen ilme lausui hänelle sanoittakin, mitä tämä ajatteli asiasta, hyväksyikö vai hylkäsikö.
Mutta mykkä ei Briitta ollut; tapahtuipa toisinaan, kun hän oli kauan miettinyt tuonne-tänne, että hän oikein pontevasti lausui mielipiteensä, ja ihmeellistä oli, miten se aina oli sopusoinnussa Annan oman sydämen sisimpien ajatusten kanssa.
Niin alhaista alkuperää oli se perustus, jolle lapsen omintakeisuus rakentui, mutta sitä ei hänen saamansa opetus millään tavalla horjuttanut. Se päinvastoin täydensi sitä, ja monasti oli hänen ympäristönsä aivan ymmällä siitä, että hän aina tiesi, miksi hän tahtoi tuota eikä ensinkään huolinut tästä.
Sydämellinen rakkaus yhdisti molempia siskoksia. He luottivat melkein rajattomasti toisiinsa. Annan paljoa lujempi tahdonvoima vahvisti ja piti pystyssä Sigismundin hempeää mieltä, ja kun Anna lausui ajatuksensa kiivaasti, tarvittiin vain silmäys Sigismundilta, ja kohta hänen äänenpainonsa muuttui hellemmäksi.
Isä, äiti ja sisko melkein jumaloivat häntä; tarvittiinkin sellainen luonne kuin Sigismundilla oli, jottei tulisi perinpohjin hemmotelluksi.
Ne henkilöt, joille Sigismundin kasvatus uskottiin, olivat kaikki tyynni salaisia katolisia; ja tuo suitsutuksista tuoksuva, salaperäinen, aistillinen uskonto, jolla hänen ymmärrystään lapsuudesta pitäen sumennettiin, painoi leimansa koko hänen elämäänsä.
Hän se sai isän usein olemaan saapuvilla äidin ja pojan yhteisissä hartausharjoituksissa; ja luultavaa on, että nämä sellaisissa tilaisuuksissa saivat tavallista vaikuttavamman luonteen.
Kumma kyllä, Sigismund ei tehnyt mitään vaikuttaaksensa sisareensa. Ehkäpä hän piti luonnollisena, että hänen sisarensa ajatteli samoin kuin hän itsekin ja että tällä muuten tuli olla vapaus pitää hartausharjoituksiaan milloin itse tahtoi.
* * * * *
Sillä välin oli Warsewitz kirjoittanut Roomaan Ruotsin oloista, ja pian senjälkeen sai jesuiittakenraali paavilta käskyn heti lähettää Ruotsiin jonkun ruotsintaitoisen veljeskunnan jäsenen. Arpa lankesi norjalaisen Laurentius Nikolauksenpojan osalle, joka saapui Tukholmaan huhtikuun lopulla 1576.
Hän sai toimekseen "lohduttaa kuningatarta ja varovasti aukaista ovet katoliselle kirkolle". Hän toi myöskin mukanaan ennenmainitut kirjeet. Herbstin kehotuksesta pyysi kuningatar häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta eikä millään tavalla ilmaisemaan, että oli jesuiitta.
Kuningas meni askeleen pitemmälle. Hän neuvoi Laurentiusta pyrkimään Tukholmassa asuvain saksalaisten sekä pappien suosioon, jotta hän saisi näiden puoltolauseen tuekseen, kun tuli kysymykseen sopivan viran antaminen hänelle.
Luostari-Lassi, tällä pilkkanimellä häntä yleisesti mainittiin, seurasi neuvoa, sai vaikeudetta saksalaisten puoltolauseen ja puikkelehti sukkelasti pappien suosioon kertomalla harjoittaneensa opintoja Löwenissä, Douayssa ja Kölnissä; hän oli muka kuullut puhuttavan, että kuninkaalla oli aikomus perustaa Tukholmaan kollegio, ja hän oli tullut tarjoamaan palvelustaan. Siihen hän tarvitsi pappien puoltolauseen ja oli tullut sitä pyytämään.
Papit, joita erittäinkin viehätti hänen sujuva ja sointuva latinansa, jota he itse osasivat hyvin huonosti, ehdottivat häntä kysymyksessä olevan kollegion johtajaksi.
Päätettiin, että hän esittäisi jumaluusoppia, ja Pietari Brahe sai käskyn panna Gråmunkeholman luostarin ja luostarikirkon kuntoon uutta laitosta varten.
Keskustelemalla tavantakaa kuninkaan kanssa sai Luostari-Lassi tämän monessa kohden muuttumaan suopeammaksi paavia ja roomalaista kirkkoa kohtaan, ja Juhana puhui yhä vilkkaammin sen ja liturgian yhdistämisestä.
Useat valtakunnan etevimmistä miehistä kannattivat hovin kirkollista politiikkaa, ja Luostari-Lassi ilmoitti 1577 käännyttäneensä kolmekymmentä heistä roomalaiseen uskoon. Nyt hän saattoi myöskin lähettää ensimäiset nuorukaiset Ruotsista Roomaan papeiksi kasvatettaviksi.
Kuningas itse antoi matkarahat, ja kuusi nuorukaista lähtisalaaBrask piispan yhdeksäntoistavuotiaan veljenpojan johdolla isänmaastaan mennäkseen Rooman saksalaiseen kollegioon.
Juhana oli sitäpaitsi saanut koko joukon nuorempia pappeja ja papinkokelaita käymään Luostari-Lassin luennoilla jakelemalla heille apurahoja.
Mutta tämä oli liian avomielinen oppilaitaan kohtaan; hän luotti heihin liian paljon, ja he alkoivat huomata mitä asioita hän ajeli.
Luostari-Lassi oli välttänyt joutumasta yhteen Tukholman kirkkoherran Martti Olavin ja rehtori Angermanuksen kanssa; molemmat pääsivät kuitenkin pian selville siitä, minkä hengen lapsia hän oli, ja asettuivat jyrkästi häntä vastaan.
Kuninkaan liturgia oli saanut "punakirjan" nimen, osittain punaisista kansistaan, osittain sentähden, että pyhimysten nimet olivat painetut punaisilla kirjaimilla.
Se oli painettu osittain latinaksi, osittain ruotsiksi, määräykset pappeja varten vain latinaksi.
Sillä välin rupesi tyytyväisyys "kirjaan" yhä enemmän laimenemaan. Vesteråsin piispa Erasmus kävi asiata ajattelemaan; mutta jyrkemmän vastarinnan merkkejä rupesi näkymään Tukholmassa. Nekin papit, jotka olivat kirjoittaneet nimensä kirkkokäsikirjan alle; kieltäytyivät panemasta sen määräyksiä toimeen heti, kun liturgian käyttämisestä ruvettiin huomaamaan, mihin tultaisiin, jos näin alotettua suuntaa jatkettaisiin.
"Nyt pitäisi kirjoittaa jotakin, joka tyynnyttäisi heitä", huudahti kuningas.
Fecht rohkeni ehdottaa, että arkkipiispa kirjoittaisi punakirjaan esipuheen.
Kuningas rypisti kulmiaan; kernaammin tahtoi hän itse tehdä sen.
Mutta tarkemmin mietittyään hän myöntyi Fechtin ehdotukseen, ja arkkipiispaa lähetettiin kutsumaan.
Tämä tuli ja kirjoitti heti esipuheen kuninkaan ja Fechtin määräysten mukaan; niihin selityksiin, joita edellinen antoi sen sisällyksestä, hän vastasi vain kumartaen, ja heti työnsä lopetettuaan hän sanoi jäähyväiset ja lähti.
"Mitä on tapahtunut? Hän ei ole entisellään", sanoi Juhana.
"Hänen rouvansa…"
"Onko hän sairas?"
"Hän on muuttanut äitinsä luo."
"Miksi hän ei toimita häntä takaisin?"
"En tiedä."
Mutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että ylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai kuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.
Turhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän ei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti rukoili, jäädä odottavalle kannalle.
Mutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina alaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut ja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman melua Margareeta palasi äitinsä luo.
Elisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen kohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa Laurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti niin suuresti rakastetun puolisonsa.
"Miten onnellinen olisinkaan", huudahti Margareeta, "jos voisin tulla välikappaleeksi hänen parannuksekseen!"
"Herran tiet ovat tutkimattomat."
Luopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien uhittelevien naisten tähden?
Eikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset luterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen isältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan määräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?
Mutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen:"Sitä sinä et itsekään usko."
Sitten hän oli mennyt.
No, kernaasti hänen puolestaan. Nyt hän ainakin oli vapaa toimimaan, ja nythän saattoi kyllä tapahtua, että hän meni askeleen pitemmälle kuin olisi mennyt, jos olisi saanut itse vallita.
Senjälkeen hän ei enää salannutkaan liturgisia taipumuksiaan; häntä oli kiihotettu siihen, sanoi hän.
Sillä välin kasvoi tyytymättömyys Tukholmassa yhä enemmän.
Useat papit kieltäytyivät pyhittämästä liturgian määräämiä juhlapäiviä.
Näiden joukossa oli Maarian syntymisen muistojuhla, jota piti vietettämän syyskuun 8 p:nä ja jossa tilaisuudessa ensi kerran piti noudatettaman "punakirjan" määräyksiä.
Mutta sekä Angermanus että Pietari Eerikinpoika kieltäytyivät pitämästä jumalanpalvelusta sinä päivänä.
Molemmat suljettiin vartioituina huoneisiinsa ja lähetettiin sittenTukholmasta pois.
Angermanuksella oli lukuisia ystäviä ja puoluelaisia. Olisi voinut olla vaarallista antaa niin vaikuttavan miehen jäädä paikalleen. Hänet lähetettiin Öregrundiin, mutta asetettiin sitäpaitsi arkkipiispan erityisen valvonnan alaiseksi.
Pietari Eerikinpoika lähetettiin Upsalaan; häntä pidettiin kaikin puolin vähemmin vaarallisena.
Kaikkien mieli oli kovasti jännitetty.
Itse joulupäivänä 1576 oli arkkipiispa päättänyt ryhtyä asiaan käsiksi.
Hän tahtoi nyt näyttää toimivansa vapaasti ja varmasta vakaumuksestaan.
Ja niin hän messusi aamujumalanpalveluksessa latinaksi ja uuden liturgian mukaan.
Paheksumismutina kuului kautta kirkon, ja hän huomasi samaa kaikkien katseessa.
Ja tyhjänä oli se penkki, josta hän ennen oli saanut lemmekkäitä, rohkaisevia silmäyksiä.
Nyt se oli pimeänä ja ammottavana.
Mitä se häneen kuului? Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja jos uskallettaisiin itse Upsalassakin uhitella häntä vastaan, niin hän kyllä osaisi rangaista uhmaajia.
Toisena joulupäivänä esiintyi tuomiokirkossa oppinut ja pelkäämätön professori Pietari Joonaanpoika.
Hän puhui ankarasti ja vakavasti hurskasten opettajien vainoomisista.
Neljäntenä joulupäivänä saarnasi Tukholmasta karkoitettu PietariEerikinpoika Betlehemin lastenmurhasta ja tyrannien julmuudesta.
Kumpaisessakaan näistä saarnoista ei tehty viittaustakaan viime tapahtumiin; mutta kuulijat pitivät itse huolen siitä, ja arkkipiispaa moitittiin yleisesti.
Tieto tästä tuli pian hänenkin korviinsa, ja hänessä kehittyi nyt semmoinen periaatteiden varmuus, jommoista hänellä ei ennen ollut. Molemmat saarnaajat pantiin heti viralta, ja seuraavana sunnuntaina hän itse saarnasi kiihtyen ankarasti ja vihamielisesti arvostelemaan heitä.
Pian senjälkeen kutsuttiin Pietari Joonaanpoika ja Olavi Luth uskonnolliseen väittelyyn Tukholmaan.
Pietari Brahe oli antautunut kuninkaan vaikutuksen alaiseksi ja tehdäkseen hänelle mieliksi jättänyt talonsa pienemmän pappeinkokouksen käytettäväksi.
Hänen ollessaan puheenjohtajana ja kuninkaan sihteerin sekä hovisaarnaajien läsnäollessa käsiteltiin liturgista kysymystä useissa toisiaan seuraavissa keskusteluissa.
Kuten tavallista oli sellaisissa tilaisuuksissa, jäi täälläkin kukin omaan vakaumukseensa; evankeliset pysyivät Lutherin opissa ja sen yksinkertaisissa juhlamenoissa: liturgiset puolustivat messu-uhria, pyhimystenpalvelusta y.m., ja ainoana tuloksena oli, että Upsalassa pian senjälkeen ilmestyi voimakas vastalause liturgiaa vastaan.
Niiden pappien joukossa, jotka olivat kutsutut kuulijoiksi kreiviBrahen luo, oli myöskin Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika.
Tämä oli oppinut ja voimakas mies, joka aina oli vakavasti torjunut luotaan kaikki houkutukset, joilla häntä koetettiin saada liturgian puolustajaksi.
Kerran, kun hän Vesteråsin tuomiokirkossa astui alttarille messua pitämään, lähetti piispa hänen jälkeensä "punakirjan" käskien hänen tarkkaan noudattamaan sitä.
Mutta tuomiorovasti otti kirjan ja heitti sen seurakunnan nähden kauas alas kirkkoon.
Se oli kauhea rikos, jota oli sen mukaan rangaistava; ja tuomiorovasti kutsuttiin piispan luo.
Ankara varoitus annettiin. Hän ei ollut osoittanut kunnioituksen puutetta ainoastaan Jumalan sanaa ja Hänen palvelijaansa kohtaan, vaan myöskin Ruotsin valtakunnan kuningasta kohtaan, joka, kuten hyvin tiedettiin, oli enimmän työskennellyt liturgian hyväksi.
Lievin rangaistus, mikä saattoi tulla kysymykseen, oli papinviran menettäminen.
Tuomiorovasti purskahti itkuun; hänellä oli suuri perhe, ja hän oli jo ikämies.
Hurskas piispa näytti tulevan liikutetuksi, mutta ainoa keino, minkä hän tiesi, oli se, että tuomiorovasti täydelleen muuttaisi mielipidettään ja tulisi liturgian voimakkaimmaksi puolustajaksi. Silloin saataisiin nähdä, että totinen valkeus oli valaissut hänet, samoinkuin Pietarin, joka myöskin ensin kielsi Herransa.