Salomo Birgerinpoika kamppaili kovan kamppailun, mutta hänen puolisonsa oli usein sanonut hänelle, että hänen kiivautensa liturgiaa vastaan tulisi heidän onnettomuudekseen, ja olihan mahdollista, että hän oli erehtynyt.
Mihinpä hän ryhtyisi, jos hänet ajettaisiin pois… vaimoineen, lapsineen?
Mutta kun hän aikoi lausua myöntyvänsä, oli kuin sanat olisivat tahtoneet tukehuttaa hänet.
Posket kalpeina, huulet vaaleina hän tuijotti eteensä.
Piispasta tuntui viimein, että tämä oli jo liikaa hänelle, ja hän sanoi laskien kätensä hänen olalleen:
"Te suostutte siis?"
"Niin!" kuiskasi tuo raukka,
"Te matkustatte heti Tukholmaan."
"Tukholmaanko?"
"Ja esiinnytte ensin siellä. Se on teidän oman itsenne tähden."
Birgerinpoika kumarsi syvään ja kiiruhti pois.
Se riemu, jota hänen puolisonsa ja lapsensa osoittivat, lienee kyllä ollut hänelle lohdutuksena, mutta kuitenkin hän ikäänkuin häpesi heitä ja lähti matkalle hyvin pian.
Tukholmassa hänellä oli lanko, joka oli nauttinut suurta vieraanvaraisuutta tuomiorovastin luona ja oli nyt iloinen saadessaan hänet kotiinsa.
Kirkkoja ei puuttunut, missä saarnata, ja nyt hänen tuli esiintyä liturgisena.
Mutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut hetkenkään lepoa.
Hänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen puhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen kieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?
Juudas petti herransa suutelemalla; tekisikö hänkin samoin?
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin virtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen kirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä vastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi kirkonkellojen soitto.
Niin kutsuvana ja kehottavana se kaikui.
Ei ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se uhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt maahan huudahtaen: "Armahda minua, syntistä!"
Vihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat häntä mielellään, sen hän tiesi.
Johtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä hän ei tahtonut.
Hän pukeutui messupukuun.
Sitten hän meni alttarille.
Siellä oli "punakirja".
Hän hätkähti sen nähdessään.
Mitä hänellä oli tekemistä sen kanssa?
Oli kuin kaikki olisi hänessä ollut sekaisin.
Miksi hän oli tullut tänne?
Oliko hän sairas, oliko hän kadottanut muistinsa?
Pois kaikki haaveilut ja mielikuvitelmat! Hän seisoi alttarin ääressä, hänen piti toimittaa messu.
Nyt kaikui laulu urkuparvelta.
Hän aikoi tarttua kirjaan avatakseen sen.
Katso, katso, siitä kohosi liekki, ja monet hyvin tunnetut kasvot loistivat häntä vastaan.
Ensin arkkipiispan, sitten melkein kaikkien piispain ja monen, monen muun.
Saipa hän lopuksi nähdä omatkin kasvonsa kauhun väänteleminä.
Äkkiä hän juoksi alttarilta sakaristoon.
Ihmetellen, kysellen ympäröivät papit ja palvelijat hänet.
"Minun täytyy poistua täältä heti", sanoi hän.
Ja hän kiiruhti kirkosta heti, kun oli riisunut messupukunsa.
Kyynelsilmin hän palasi lankonsa luo.
Sydämellinen osanotto tuli siellä hänen osakseen.
Kun hän kertoi mitä oli kärsinyt, mitä koettelemuksia kestänyt, sai hän tietää, että oli ihmetelty, miten hän saattoi tulla liturgiseksi, ja että monen usko nyt vahvistuisi, kun he saisivat kuulla hänen katuneen ja palanneen evankeliseen uskoon.
"Niin", sanoi hän, "nyt alotan kuin alhaisin Kristuksen apostoleista; minä olin pahojen henkien vallassa ja kärsin helvetin tuskia. Nyt olen päässyt niistä ja voin täydellä vakaumuksella sanoa Herra, kun sinä minulla olet, en huoli mitään taivaasta enkä maasta."
Seuraavana päivänä hän ilmoitti kuninkaalle luopuvansa virastaan.
Monia puutteita sai hän senjälkeen kärsiä, mutta hän kesti ne tosikristityn miehuudella: hänen vakaumuksensa vahvistui ja varmeni. ja Salomo Birgerinpojasta tuli liturgian voimakkaimpia vastustajia.
Useampiakin esimerkkejä voitaisiin mainita.
Kun kaikki mahdolliset lahjomis-, houkuttelu- ja uhkauskeinot olivat käytetyt, kutsuttiin säädyt valtiopäiville Tukholmaan helmikuussa 1577.
Sitä ennen oli kuningas koettanut valmistaa liturgialle suosiollista vastaanottoa lähettämällä ympäri maata lähettiläitään.
Arkkipiispa puolestaan oli puhunut rahvaalle Upsalan markkinoilla.
Angermanukselta ja tuomiorovastilta kysyttiin vielä kerran, tahtoivatko he hyväksyä liturgian, ja kun he edelleen kieltäytyivät, pantiin edellinen vankeuteen Pietari Brahen luo Rydboholmaan ja jälkimäinen lähetettiin kaupungista pois.
Valtiopäivillä meni kaikki toivomusten mukaan. Säädyt hyväksyivät liturgian ja päättivät ottaa sen käytäntöön.
Seuraavana päivänä pidettiin kirkolliskokous, jossa kuningas itse esiintyi puheenjohtajana.
Hän määräsi heti, että äänestyksen piti tapahtuman siten, että liturgian puolustajat asettuivat oikealle ja vastustajat vasemmalle puolelle.
Useimmat menivät luonnollisesti oikealle, ainoastaan muutamat harvat,Martti piispa etunenässä, vasemmalle.
Koetettiin kaikki keinot, jotta hänet olisi saatu taipumaan, mutta turhaan. "Sanoa sanansa ja pysyä siinä", lausui hän saaden Juhanan luomaan silmänsä maahan.
Heti senjälkeen julisti kuningas, että jokainen, joka vastustelullaan herättää levottomuutta ja tyytymättömyyttä maassa, joutuu siitä vastaamaan hänelle ja valtaneuvostolle.
Seuraavana päivänä, kun papit olivat kutsutut linnaan kuninkaan luo, seisoi piispa yksin vasemmalla puolella.
Mutta ne muutamat sanat, mitä hän lausui, ja hänen arvokas esiintymisensä vaikuttivat läsnäolijoihin niin, että kun liturgia sitten allekirjoitettiin, siihen otettiin ne huomautukset, joita tämä oikeutta harrastava ja arvossapidetty mies oli sitä vastaan tehnyt.
Pian senjälkeen saivat molemmat vangit tulla takaisin, ja vielä kerran koetettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta heidät saataisiin kirjoittamaan nimensä liturgian alle, mutta kun ne huomattiin turhiksi, lähetettiin Angermanus kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, ja Salomo sai pitkät ajat olla vankeudessa, ennenkuin sai palata Vesteråsiin.
Linköpingin piispanistuimen sai Pietari Kaarlenpoika arvokkaaksi palkkiokseen, ja Kaarle herttua kutsui viraltapannun Martti piispan Nyköpingin kirkkoherraksi.
Jo maaliskuussa 1576 lähetti Juhana muutamia uskottujaan Kaarlen luo ja heidän mukanaan kappaleen liturgiaa pyytäen, että sitä käytettäisiin jumalanpalveluksessa herttuakunnassa niinkuin muuallakin valtakunnassa.
Herttua vastasi, että sekä häntä itseään että hänen siskojaan oli isän testamentissa neuvottu ja kehotettu välttämään inhimillisiä tekeleitä; sentähden hän ei voinut niin pian mukautua uusiin ehdotettuihin kirkonmenoihin.
Sellaisella vastauksella saivat lähettiläät palata; ja kaikki kuninkaan myöhemmätkin samansuuntaiset yritykset raukesivat Kaarlen lujaan tahtoon pystymättä.
Herttua, joka kaikissa yrityksissään oli viisas ja miettivä, kokoili ja otti otteita kaikista asiakirjoista, joihin hän perusti sekä hengellisen että maallisen tuomitsemisoikeutensa herttuakunnassaan.
Syyskuussa samana vuonna hän oli kutsunut kokoon kaikki käskyläisensä Nyköpingiin, ja siellä hän velvoitti heidät vakavasti riippumaan oikeassa uskossa ja opissa hylkäämällä muut juhlamenot, paitsi mitä Kustaa kuninkaan ajoilta oli ollut siihen asti käytännössä, liturgiasta ei mainittu mitään, mutta jokainen ymmärsi asian.
Tämä vastahakoisuus oli liian suuri kuningas Juhanan siedettäväksi. Siitä saattoi talla vaarallinen esimerkki niiden henkilöiden korkean arvon vuoksi jotka asettuivat uutta järjestystä vastaan.
Useimmat papit olivat kieltäytyneet viettämästä Kristuksen ruumiin juhlaa kesäkuun 1 p:nä. Se oli liian läheisessä yhteydessä katolisten tapojen ja menojen kanssa, sanoivat he.
Kuningas syytti heitä sekä kirkkojärjestyksen rikkomisesta että tottelemattomuudesta esivaltaa vastaan.
Varsinainen rahvas oli vakaumukseltaan täydelleen katolista oppia vastaan.
Vanhan kuninkaan opetukset olivat jo juurtuneet. Missä hän oli kehottanut heitä pysymään, siitä heillä ei ollut halua luopua hänen poikansa vuoksi, johon ei kukaan oikein luottanut.
Ehkäpä useimmat ajattelivat sitäkin, mitä siitä seuraisi. Katolisen papiston mukana tulisi uusia veroja, ja niistä tahdottiin mieluimmin pysyä vapaina.
Kaiken tämän suhteen Juhana osoitti itsenäisyyden puutetta ja horjuvaisuutta. Ei kukaan ole ollut sellainen mestari kuin hän tinkimään vakaumuksestaan, etsimään perusteita yhdeltä taholta ja vetämään johtopäätöksiä toiselta.
Kokonaan vailla sisäistä suuruutta kun oli, täytyi hänen turvautua mahtavaan asemaansa.
Mutta tyytymättömyys oli kasvamassa; joka osassa maata saattoi huomata sen. Aatelisto pelkäsi, että paavi kävisi vaatimaan kirkontiluksia, talonpojat valittelivat liturgisten pappien itsekkäisyyttä ja kevytmielisyyttä; he tahtoivat mieluimmin päästä heistä.
Eräs erityinen tapaus kiihotti tyytymättömyyttä.
Kuninkaan sihteeri Juhana Henrikinpoika oli rakastunut rikkaaseen porvarivaimoon.
Mies oli matkoilla, ja toivottiin, että hän ei palaisi. Hän tuli kuitenkin aivan odottamatta, ja rikollinen vaimo ilmoitti siitä rakastajalleen.
Tämä olisi voinut vetäytyä erilleen, mutta suuri omaisuus houkutteli häntä, ja hän kuristi miehen, kun tämä makasi sikeässä unessa.
Sitten hän ripusti hänet hirteen ja uskotteli hänen itse päättäneen päivänsä.
Esiintyi kuitenkin niin sitovia seikkoja, ettei hän voinut puhdistautua, joskaan todistukset eivät olleet niin selviä, että hänet olisi voitu tuomita. On luultavaa, että hänen asemansakin suojeli häntä.
Vähän senjälkeen Juhana Henrikinpoika nai murhatun porvarin lesken.
Silloin lesken sukuiset syyttivät häntä vaatien avioeroa.
Henrikinpoika kääntyi Luostari-Lassiin, ja tämä antoi hänelle erikoisvapautuksen.
Mutta ei siinä kyllin. Luostari-Lassi kirjoitti kardinaali Hosiukselle Roomaan sanoen, että mies oli kuninkaan uskottuja ja että asiassa sentähden oli katsottava läpi sormien. Asia toimitettiin arkkipiispan tietoon, ja tämä suuttui niin, että kielsi jesuiitan hoitamasta virkaansa kollegiossa.
Kuningas vapautti hänet kuitenkin. Mutta yleinen mielipide ei vapauttanut: se kuohui harmia ja kiihotti tyytymättömyyttä katolisuuteen.
Juhana ei enää pitänyt itseään kyllin voimakkaana saamaan liturgiaansa käytäntöön ilman ulkoapäin tulevaa apua.
Luostari-Lassi oli kyllä luvannut auttaa häntä, mutta voimakkaampi tapa oli tarpeen.
Jos paavi antaisi vahvistuksensa hänen liturgialleen, silloin olisi reformaattori, Ruotsin kuningas, tullut vanhan testamentin profeettain arvoiseksi. Mutta tämän ajatuksen hän piti omanaan ja muka vain kuningattaren ja Fechtin kehotuksista suostui lopultakin ryhtymään välittömään neuvotteluun Rooman kanssa.
Pontus de la Gardien ja Fechtin piti yhdessä matkustaman Italiaan.
Matkan tarkoituksena oli muka pyytää paavin välitystä liittoon keisarin kanssa Venäjää ja, jos niin tarvittaisiin, myöskin Tanskaa vastaan, sekä samalla koettaa saada Ruotsin kuningattaren äidinperintöä espanjalaisen varakuninkaan Ignatius Mendozan kautta, joka oleskeli Neapelissa.
Mutta lähettiläillä oli myöskin salainen tehtävänsä: neuvotella Roomassa kirkollisesta yhdistymisestä, jota Juhana esitteli määrätyillä ehdoilla.
Piispain tulisi olla sekä paaville että kuninkaalle kuuliaisia, ja liturgiaan suostuminen olisi ehtona kaikkiin virkaylennyksiin hengellisellä alalla.
Lisäksi kuningas pyysi, että hänen pyhyytensä suvaitsisi määrätä koko maailmassa pidettäväksi esirukouksia katolisen uskon palauttamiseksi pohjoismaihin, mainitsematta kuitenkaan Ruotsia; että messut osittain pidettäisiin ruotsiksi; että piispat hengenasioissa olivat kuninkaan tuomiovallan alaisia; ettei mitään vaatimuksia saisi tehdä kirkon peruutetun omaisuuden suhteen; että Tukholmaan jo perustettu kollegio, jossa salaa opetettiin katolista oppia, saisi paavin vahvistuksen ja sen opettajat vapautettaisiin munkkipuvun käyttämisestä; että pappien sallittaisiin mennä naimisiin, mutta naimattomuutta sen sijaan terotettaisiin heidän mieliinsä: että papit toistaiseksi katolisessa messussa saisivat aivan hiljaa mumista pyhimysrukoukset ja rukoukset kuolleiden puolesta; että kuningas Kustaa, kuningas Eerik ja kaikki ne aateliset, jotka olivat kuolleet kirkon luopioina, saisivat häiritsemättä levätä haudoissaan; että kuningas saisi, ilman että se tulisi synniksi, ottaa osaa kerettiläiseen jumalanpalvelukseen, kunnes vähitellen katolinen usko tulisi vallitsevaksi maassa.
Valmistuksia siihen suuntaan oli jo tehty — sanottiin lisäksi — siten, että jumalanpalvelus oli palautettu entiseen arvoonsa ja loistoonsa; että useampia juhlapäiviä oli pyhitetty; että salarippi ja paastot olivat otetut käytäntöön; että luostareita oli alotettu uudelleen panna kuntoon; että useita jalosukuisia nuorukaisia kasvatettiin Roomassa ja Wienissä j.n.e.
Sitäpaitsi pyydettiin, että Fecht vihittäisiin piispaksi Roomassa, jotta hän sitten kotimaassaan kasvattaisi puhtaampaa piispautta.
Mutta Korkeimman neuvoskamarissa oli päätetty toisin. Alus, jossa de la Gardie ja Fecht marraskuussa 1576 olivat matkalla Saksaan, joutui haaksirikkoon Bornholman luona. Fecht, joka luotti uimataitoonsa, heittäytyi mereen uidakseen maihin, mutta hukkui aaltoihin.
De la Gardie pelastui ja jatkoi matkaansa Roomaan, jossa esitti asiansa.
Juhana kuningas joutui aivan suunniltaan kuullessaan Fechtin odottamattoman kuoleman juuri kun hän oli matkalla täydentämään heidän yhdessä tuumimiansa suunnitelmia.
De la Gardien lähetystoimi herätti suurta liikettä Rooman kirkon miehissä. Heidän ei juolahtanut mieleensäkään suostua sellaisiin ehtoihin. Fecht oli sotkenut yhteen teologisia seikkoja jättäen ajat ja olosuhteet huomioon ottamatta. Olivathan asianhaarain mukaan muutamat seikat, kuten pappien naiminen esimerkiksi, toisinaan olleet sallitut, toisinaan siedetyt tai kielletyt aina sen mukaan, miten kirkko milloinkin oli selittänytPyhän Hengen tarkoituksia; lisäksi oli hän käynyt toimittamaan messukirjoja y.m., joka ei ollut maallikkojen, vaan ainoastaan paavien tehtävä; ja lopuksi oli hän, vaikka oli nainut mies, kuvitellut voivansa hänen pyhyydeltään paavilta saada papin- tai piispanviran.
Käännytystoimeen Ruotsissa luvattiin tietysti kuitenkin ryhtyä, ja sitä varten lähetettiin jesuiitta Antonio Possevino sinne.
Mutta ennen hänen tuloansa sattui tapaus, joka on rumin tahra Juhanan historiassa.
Se kohtelu, joka tuli Eerikin osalle hänen vankeudessaan, oli kyllä vain ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tapahtuman, ja sentähden sisältyy tuo yhdeksänvuotinen vankeuskin yleisessä arvostelussa veljesmurhaan.
Veljesviha, arkuus ja pelko pakottivat Juhanan askel askeleelta pitemmälle.
"Punakirjan" seuraukset häämöttivät nyt hänen silmissään.Ajattelehan, että olisi kapina uhkaamassa!
Silloin Eerik saisi vapautensa, ja mikä olisikaan Juhanan kohtalo?
Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.
Yhäti Eerikkiä ajatellessaan hän oli ollut kuin jalkaraudoissa. Tuo ajatus oli riistänyt häneltä kaiken elämänilon; nyt hän tahtoi, hänen täytyi päästä siitä. Syynä tähän oli lisäksi, että pelättiin Eerikin vartijoita lahjoeltavan. Luultavasti Juhanan tietämättä saivat nämä kärsiä sekä kylmää että nälkää ja heitä kohdeltiin yleensä niin huonosti, että heidän keskuudessaan oli kysymys vangin vapauttamisesta.
Vihjauskin tähän suuntaan oli kylliksi poistamaan Juhanasta kaikki epäröimiset. Joskin ne herrat, joiden toimeksi hän oli jättänyt ilkityön, epäröivät panettaa sitä täytäntöön, niinhänei epäröinyt, ja onneksi oli hänellä palvelijoita, joihin voi luottaa.
Näiden joukossa oli ensimäisenä Juhana Henrikinpoika. Koska kuningas oli ottanut hänet, murhamiehen, suojaansa, niin olihan se korvattava vastaavilla palveluksilla.
* * * * *
Olemme ennen puhuneet tästä. Tuntuiko Juhanasta 1577 vuoden helmikuun 26 päivän jälkeen rauhallisemmalta kuin ennen, tietänee ainoastaan se, joka tutkii sydämet.
Samana vuonna, mutta vasta joulukuussa, saapui jesuiitta AntonioPossevino Tukholmaan.
Hän esiintyi keisarillisena lähettiläänä ja meni linnaan maallikkopuvussa, miekka vyöllään.
Kuningas otti hänet vastaan suurella juhlallisuudella ja tavanmukaisia muodollisuuksia noudattaen.
Ovelalla jesuiitalla oli useita salaisia keskusteluja sekä kuningattaren että Luostari-Lassin kanssa.
Katariinan kaikki ajatukset ja toiveet olivat kiintyneet yhteen ainoaan seikkaan, kuninkaan käännytykseen. Hän pyysi, hän rukoili Antoniota tekemään kaikki tässä suhteessa. Hänen oma ikuinen autuutensa riippui siitä ja samoin hänen elinaikansa täällä maan päällä, sillä semmoista tuskaa kuin nyt hän ei voinut kauan kärsiä. Ja kun hän oli poissa, kukapa sitten työskentelisi kirkon puolesta, kuka hänen puolisonsa ja lastensa vapahduksen ja autuuden puolesta, kuka koko kansan puolesta?
Ja itkien hän virui jesuiitan jalkain juuressa kostuttaen hänen käsiään kyynelillään.
Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa eikä epäillyt onnistuvansa. Kuningatar oli antanut niin suuria lahjoja luostareihin ja hurskaisiin tarkoituksiin, että hän ansaitsi vastaavan palkan, eikä tämä voinut olla mikään muu kuin se, jota hän eniten halusi.
Sitten hän keskusteli useita kertoja Luostari-Lassin kanssa. Tämä kertoi niistä monista käännytyksistä, joita oli tehnyt, ja arveli, ettei ruotsalaisten kanssa ole ensinkään vaikea tulla toimeen, heidät kun sai uskomaan melkein mitä tahansa. Joskin yksi ja toinen heistä oli vähäsen yltiöpää, niin siitä ei mitään huolta; koko suuri joukko seurasi talutusnuorassa, ja se oli pääasia.
Mitä kuninkaaseen tuli, niin oli koko vaikeus siinä, että hän kuvitteli voivansa tulla uudeksi uskonpuhdistajaksi, paremmaksi kuin kukaan entisistä. Mitä oli hänen liturgiansa muuta kuin sotkua? Hän tahtoi pysyttää katoliset juhlamenot sentähden, että oli heikko vastustamaan kaikkea, mikä hurmasi silmää; kerettiläisyyksiä hän säilytti sentähden, että pelkäsi pappejaan.
Possevino tuli tästä siihen käsitykseen, että Juhanalla oli vahvat taipumukset katolisuuteen; oli vain vaikeampaa voittaa hänen ennakkoluulojaan.
Tämän jälkeen alkoivat neuvottelut. Paavin lähetti käsitteli enimmäkseen kirkollisia oppikysymyksiä, ja kun hän osoittautui erittäin kyvykkääksi mieheksi, voitti hän pian kuninkaan luottamuksen.
Eräänä päivänä, kun Juhana innokkaasti puhui uskollisesta ystävästään Pietari Fechtistä sekä lausui katkerasti kaipaavansa häntä, käytti jesuiitta tilaisuutta osoittaakseen hänelle, miten suuri oli erotus meren päällä käyneen, Herran käden pelastaman Pietarin ja tämän Pietarin, kuninkaan ystävän, välillä, joka hukkui aaltoihin, koska ei ollut Herran kutsuma.
"Mistä sen tiedätte?" huudahti Juhana kiihkeästi.
"Hänen kirjeistään ja papereistaan. Voiko oppimaton maallikko määrätä Kristuksen sijaiselle, miten hänen olisi meneteltävä ja toimittava pimeyteen ja harhauskoon vaipuneen kansan suhteen?"
"Hän on uskollisin ystäväni."
"Petollinen ja oppimaton ystävä, joka piti itseänsä pyhää isää viisaampana."
Mahtipontisesti kehotettiin sitten kuningasta kieltäymiseen sekä ottamaan ristinsä ja seuraamaan Kristusta Silloin hän pelastaisi eksyneen kansansa siitä pimeyden syvyydestä, johon se oli vaipunut. Uskon kirkas tähti loistaisi taas pohjolassa, ja Juhana kolmas tulisi mainioimmaksi kuninkaaksi Ruotsin historiassa.
Miten kauniilta, miten luonnollisilta kuuluivatkaan nämä korulauseet!Juhana purskahti itkuun.
Nyt oli Possevino saanut hänet siihen, mihin tahtoi. Ja voimakkain sanoin hän kuvaili hänelle, että se, joka tunsi oikean tien eikä vaeltanut sitä, oli ulkokullattu. Isiin ei kuitenkaan voinut olla Juhana kuninkaan laita, ja sentähden kehotettiin häntä heti luopumaan kaikesta kerettiläisyydestä, käymään ripillä ja saamaan synninpäästön sekä antautumaan sitten pyhän isän johdettavaksi, hänen, joka oli Kristuksen sijaisena maan päällä.
Kuningas oli kiihkeän uskoninnon valtaamana. Hän loi silmänsä taivaaseen päin ja painoi kätensä rintaansa vasten; hän oli tukehtua omiin tunteisiinsa ja aivan kiihkoissaan hän huudahti: "Minä tahdon!"
Silloin Possevino jätti hänelle kappaleen katolista uskontunnustusta ja pyysi häntä tarkastamaan ja hyväksymään sen. Vasta kolmen päivän kuluttua tulivat rippi ja synninpäästö tapahtumaan.
Näinä päivinä hän oli läsnä kuningattaren huoneissa hänen ja pikku prinssin hartausharjoituksissa. Tehtiin mitä voitiin, jotta hänet saataisiin pysymään hengellisessä huumauksessaan ja jotta mitkään ulkonaiset seikat eivät vaikuttaisi häiritsevästi häneen, houkuteltiin hänet itse ehdottamaan Possevinolle, että he matkustaisivat Vadstenaan sen vanhaa kirkkoa katsomaan.
Matka tapahtui toukokuun alkupuolella, ja viekas jesuiitta ymmärsi varmaankin viisaasti käyttää tätä yhdessäoloa tarkoituksiaan varten.
Mutta kuninkaallakin oli tarkoituksensa. Vadstenan linna oli kyllin arvokas ruhtinaan asunnoksi, ja sen ihmeenkaunis asema ansaitsi hyvin vieraan huomiota.
Tämän mieli oli kuitenkin enimmän kiintynyt nunnaluostariin, ja hän meni melkein heti sinne kuninkaan seuraamana. Heitä odotti juhlallinen vastaanotto, ja legaatti piti hehkuvan puheen, jossa hän kehotti hurskaita nunnia pysymään uskossaan ja kärsivällisesti kestämään häväistystä ja nöyryytyksiä; pelastuksen hetki oli lähellä.
Heidän kurja ulkomuotonsa, heidän kyyneleensä ja valituksensa liikuttivat kuningasta suuresti.
Hän tarttui Possevinoa käteen huudahtaen vilkkaasti: "Tulkaa, menkäämme kirkkoon!" Jesuiitta seurasi heti, yksin. Tultuaan kirkkoon Juhana huudahti: "Nyt olen valmis!"
"Tahdotteko ripittäytyä?"
"Tahdon!" Hän lankesi polvilleen ja ripitti koko entisen elämänsä, ja kun hän sitten oli luvannut olla kuuliainen kaikessa, sai hän synninpäästön.
Senjälkeen paavin lähetti meni alttarin ääreen, lankesi polvilleen ja kiitti suurella äänellä Jumalaa kuninkaan kääntymisen johdosta sekä rukoili, että se, mitä näin oli pantu alulle, myöskin tulisi tuottamaan hedelmiä.
Legaatti poistui alttarilta, ja liikutettuna kuningas sulki hänet syliinsä huudahtaen:
"Minä syleilen sinua ja katolista kirkkoa!" Tämä tapahtui toukokuun 5 p:nä 1578. Seuraavana päivänä Possevino piti kuninkaan pyynnöstä messun hänelle hänen huoneessaan, ja Juhana itse ynnä kaksi hänen sihteeriään nauttivat ehtoollista. Täten oli Juhanasta tullut katolinen. Hänen ensi tekojaan senjälkeen oli uusien hopea-arkkujen hankkiminen pyhäinjäännöksille.
Onneksi oli Maunu silloin Kungsbrossa, joten hän pääsi häntä näkemästä.
Hänen palattuaan Tukholmaan kesti huumausta vielä muutamia päiviä; ja kuningatar riemuitsi ylistellen Possevinoa antaen hänelle kallisarvoisia lahjoja.
Nyt alkoi todellinen nuotanveto; ensin haalittiin oppilaita seminaareihin, mieluimmin arvossapidetyistä perheistä.
Juhana oli avannut useita oppilaitoksia, ja kaikissa näissä oli jesuiittoja opettajina. Mutta sittenkin lähetettiin taas viisikymmentä nuorukaista Roomaan kirkkoa varten kasvatettaviksi.
Muutamat näistä palasivat jesuiittaveljeskunnan suostumuksella kivulloisuuden tähden, toiset mukautuivat uusiin oloihin. Suuri osa menetti ainaiseksi isänmaansa.
Muuan niistä, jotka kuuluivat ensimäiseen, Luostari-Lassin toimittamaan lähetykseen, Lauri Eerikinpoika, palasi vuoden kuluttua ja asettui niin julkisesti roomalaisen kirkon harhauskoa ja saksalaisten kollegioiden menettelyä vastaan, että Possevino ja hänen apulaisensa turhaan koettivat saada hänet vaikenemaan.
Possevinon erityisen huolenpidon esineenä oli Vadstenan luostari, "tuo kukoistava, suljettu yrttitarha kerettiläisyyden erämaassa".
"Ihmeellistä", sanoi hän, "tätä laitosta on Jumala suojellut kuin Noakin arkkia — ainoana laatuaan pohjoismaissa — jotta katolisuuden siemen taas elpyisi, kun kerettiläisyyden vedenpaisumus kerran on lakannut."
Hän kehotti abbedissaa ottamaan nuoria tyttöjä opetettaviksi ja juurruttamaan heihin roomalaista uskoa. Se olisi siunattu kylvö tulevaisuutta varten.
Nunnain lukua olisi lisättävä niin paljon kuin suinkin, ja Possevino vihki itse muutamia vastoin vanhempain tietoa ja tahtoa.
Vadstenan piti tulla käännytystoimen kehdoksi maassa etenkin sentähden, että laitos oli kuninkaan ja kuningattaren erityisessä suosiossa.
Mutta ennen kaikkea oli roomalaiselle lähetystoimelle tärkeätä vahvistaa katolisia ja niiden joukossa kuningatar Katariinaa.
Hän oli nykyään yksinomaan jesuiittain ympäröimänä ja työskenteli väsymättömästi, vaikka hänen riutuneet elinvoimansa ilmaisivat, että hänen elämänsä läheni loppuaan. Mutta hänen poikansa, kruununperillinen!
Possevinon onnistui kokonaan haihduttaa tuosta kolmentoistavuotiaasta pojasta se uskonnollinen epäröiminen, johon kuningas oli kasvatuttanut hänet.
Kun isä vaati häntä olemaan saapuvilla liturgisessa jumalanpalveluksessa, kieltäytyi Sigismund siitä niin jyrkästi, että Juhana melkein vimmastui.
"Etkö tahdo totella!" kivahti hän, silmät vihasta säkenöivinä.
"Omatuntoni kieltää sen", vastasi poika.
"Omatuntosiko? Niinkuin minä en muka ymmärtäisi sitä asiaa paremmin kuin sinä."
"Jokaisen täytyy toimia vakaumuksensa mukaan."
"Ei sinulla ole mitään vakaumusta."
"Sitä ei voikkaan järkyttää, isäni."
Nyt loppui hänen niukka kärsivällisyytensä, ja hän tarttui keppiin lyöden poikaa.
Tämä kärsi iskut paikaltaan hievahtamatta.
Silloin kuningas heitti kepin ja juoksi pois.
Mutta sitten kääntyi hänen vihansa jesuiittoja vastaan. Eivätkö juuri he olleet sanoneet, että hänen poikansa olisi kasvatettava ilman uskonnollista vakaumusta, jotta hän aikoinaan, tultuaan vanhemmaksi, saisi itse määrätä uskontonsa.
Kävi pian selville, että Juhana pysyi mielipiteessään yrittäen saada aikaan yhteyttä liturgisen ja roomalaisen kirkon välillä.
Heti kääntymisensä jälkeen kuningas alkoi puhua Possevinolle niistä myönnytyksistä, joihin paavin tuli suostua saadakseen Ruotsin kirkon valtaansa.
Kun legaatti vastasi, ettei hän suinkaan luullut paavin suostuvan mihinkään semmoisiin, tuli kuningas hyvin hämilleen ja tyytymättömäksi.
Pian senjälkeen Possevino matkusti Roomaan viiden ruotsalaisen nuorukaisen seuraamana.
Eivät olleet Ruotsin papitkaan tähän aikaan toimettomina. Etenkin oliAngermanus väsymätön.
Juhana kuningas luuli erottaneensa hänet muun maailman yhteydestä, kun oli siirtänyt hänet Ahvenanmaalle, mutta sieltä hän lähetti koko valtakunnan papistolle leimuavan kirjoituksen liturgiaa vastaan.
Tämä tuli monen epäröivän tueksi, ja kun Juhana huomasi, ettei sitä voitu kumota, lähetti hän Ahvenanmaalle huoveja vangitsemaan tuon ylen suorapuheisen Angermanuksen.
Mutta tämän puoliso oli yhtä viisas kuin rohkeakin. Hän huomasi vaaran ja uskotellen, että kirkkoherra oli sairaskäynnillä ja että häntä pian odotettiin kotiin, hän viivytteli huoveja, jollaikaa Angermanus toista tietä hiipi pois, astui avonaiseen veneeseen ja pakeni meren yli Kaarle herttuan luo.
Kun venettä ei enää näkynyt, sanoi Magdaleena huoveille, että he nyt saivat joko jäädä sinne tai lähteä tiehensä, miten itse tahtoivat; kirkkoherra oli kaukana poissa, ja hän aikoi nyt lähteä perässä.
Hänen arvokas ja tyyni esiintymisensä herätti sellaista kunnioitusta, ettei kukaan loukannut häntä, ja päällikkö tarjosi hänelle paikan siinä veneessä, jonka piti viedä heidät mantereelle.
Magdaleena epäröi. Miehet alkoivat arvella, että hän veti heitä nenästä, ja sentähden hän suostui heidän tarjoukseensa.
Eikä hänellä ollutkaan syytä katua sitä.
Raa'at huovit osoittivat hänelle melkein kunnioittavaa huomiota ja sanoivat, että pastori Angermanus oli paljon enemmän arvoinen kuin kaikki munkit ja katoliset papit, joiden edessä nyt täytyi notkistaa selkänsä.
"Eihän siihen kukaan voine teitä pakottaa", tuumaili nuori, rohkea nainen.
"Ei ole helppoa asettua korkeaa esivaltaa vastaan", vastasi eräs miehistä.
"Toisin oli vanhan arkkipiispan aikana", lisäsi toinen. "Silloin eivät katoliset rohjenneet."
"Tämä piispa on raukka."
"Joka juoksee hovin rappusia."
Magdaleenan poskia poltti. Sellaista piti kuulla sisarensa herrasta ja miehestä.
"Nyt arvostelette häntä väärin", sanoi hän. "Hän on helposti johdettava ja hyväntahtoinen, mutta halveksittava ihminen hän ei suinkaan ole."
"Miksi lähti sitten hänen oma vaimonsa pois hänen luotansa?"
"Sentähden, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja toivoi hänen paremmin huomaavan erehdyksensä, kun hän huomautti siitä menettelemällä niin."
"Eikö hän ole vanhan arkkipiispan tytär?"
"On."
"Hyvä alku, sen kyllä näkee."
"Eikö hänellä ollut useampia tyttäriä?"
"Oli, kaksi vielä."
"Eikö jompikumpi keistä ole naimisissa papin kanssa?"
"On", vastasi Magdaleena hämillään.
"Mikä on hänen nimensä sitten?"
"Angermanus."
"An—ger—ma—nus: sehän olette siis te."
"Niin, hyvät ystävät, minä olen vanhan arkkipiispan tytär, ja se on suurin kunniani", sanoi Magdaleena, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen poskilleen. "Kunnianani pidän myös, että mieheni kaikessa astuu jalon isäni jälkiä."
"Olisipa oikein halu kohentaa heitä hieman", tuumi eräs huoveista.
"Kun vain tietäisi miten!"
"Lyödä läjään koko paavilaispyykki."
"Ehkäpä se kävisi laatuun."
Huovien päällikkö läheni Magdaleenaa. "Teidän tähtenne he olisivat valmiit tekemään tuhoja", sanoi hän, "ja sitä ette tahtone?"
"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi hän.
"Rakkaat ystävät", lisäsi hän kohta senjälkeen, "seisokaamme pahaa vastaan itse kuitenkaan sentähden mitään rikosta tekemättä. Miksipä kävisitte katolisten kimppuun, onhan omassa vallassanne kuunnella heitä tai olla kuulematta."
Kaikki myönsivät hänen olevan oikeassa. Kun vene laski rantaan, pudistivat huovit miltei kaipausta tuntien jäähyväisiksi tuon suloisen naisen kättä.
Magdaleena ei tiennyt, mihin miehensä oli mennyt. Tämä ei ollut ehtinyt sitä hänelle sanomaan, mutta paraiten hän saisi tietää sen Upsalassa, ja hän lähti heti sinne äitinsä luo.
Monta kummaa uutista hän sai siellä melkein heti kuulla.
Rutto raivosi Upsalassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä ja sisarensa olivat muuttaneet jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle eläen siellä yksinäistä elämää.
Samana päivänä, kun he saivat sulkea Magdaleenan hellään syleilyynsä, saapui viesti, että arkkipiispa oli sairastunut ruttoon.
"Minä lähden heti hänen luokseen!" huudahti Margareeta, ja äsken kalpeille kasvoille ilmaantui eloa.
"Tahdotko lähteä?" kysyi Elisabet.
"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi jotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu, minä en voi enkä saa viipyä."
"Mene sitten. Jumala olkoon kanssasi, Hän suojelkoon ja varjelkoon sinua!"
Tartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen ääreen.
Siellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut asettua hänen sijaansa.
Useimmat palvelijoista olivat paenneet.
Vanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta järjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.
Kyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen tulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta siitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.
Hän tukahutti kyyneleensä ja riensi ylös tuttuja rappusia, raskain askelin.
Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen.
Piispa oli vaipunut levottomaan horrostilaan ja heittelehti vuoteessaan.
Hyvä Jumala, oliko tämä hänen Laurinsa?
Kun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen edessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui katseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota kaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut lupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän poistui hänen talostaan.
Piispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta niitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja jos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen esiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.
Kun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa vaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat. Piispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä, ja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja vakaumustansa.
Margareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän päätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta, sillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä hänet hänen tietämättään.
Neljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta heidän eroamisensa jälkeen. Hänkäskisilloin puolisoansa tulemaan takaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen tähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi käyttää lain apua; Margareetantäytyitulla kotiin.
Margareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi, sillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut miehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja piispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.
Koko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan.Sitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.
Kummastellen Margareeta aukaisi sen. Siinä oli hyvin monta kirjettä hänen isä-vainajaltaan, ja näissä osittain käsiteltiin papillisia kysymyksiä, osittain lausuttiin kunnioitusta ja tunnustusta nuorelle Upsalan professorille.
Omasta puolestaan oli piispa lisännyt, että nämä kirjeet olivat niin jyrkkänä vastakohtana hänen puolisonsa menettelylle, ettei hän tahtonut niiden kuolemansa jälkeen joutuvan vieraisiin käsiin, koska hän muka piti enemmän huolta puolisonsa hyvästä nimestä ja maineesta kuin tämä hänen. Siinä syy, miksi hän nyt lähetti nämä hänelle.
Margareeta kiitti kallisarvoisesta lahjasta. Sellaisena, miksi hänen isänsä oli oppinut piispan tuntemaan, sellaisena tahtoi hänkin aina muistella isänsä hänelle antamaa puolisoa, ja hän rukoili joka päivä Jumalaa, että piispa huomaisi hairahduksensa ja kääntyisi takaisin ainoalle oikealle tielle.
Senjälkeen hän näki miehensä vielä useammin ja tapasikin hänet kerran.
Jos piispa olisi silloin ollut yksin, olisi hän varmaan rientänyt puolisonsa luo.
Ja kuka tietää, eikö hänkin piispan rukouksista heltyneenä olisi palannut takaisin.
Hän ei voinut unohtaa sitä katsetta, jonka miehensä loi häneen: siitä saattoi lukea koko hänen tarinansa.
Ankara kirje seurasi tätä kohtausta. Margareeta ei saanut asua samassa kaupungissa, ja virkansa tähden tuli piispan asua Upsalassa. Margareetalle oli koko maailma avoinna; seuraavalla kerralla kun piispa tapaisi hänet, saisi hän syytä katua kaikkea sitä pahaa, mitä oli saanut aikaan.
Mutta hän ei tavannut enää vaimoansa, eikä tämä myöskään vastannut kirjeeseen. Jos piispa kärsi, ei kärsinyt hänen puolisonsakaan vähempää. Oli kysymyksessä piispan tunnonrauha, että hän tulisi huomaamaan, miten hän kuninkaan tahtoon mukautumalla ei ollut ainoastaan saanut aikaan häiriöitä kaikissa kirkollisissa asioissa, vaan myöskin työskenteli kaiken sen maahan-repimiseksi, mitä hänen suuri kaimansa, hänen appensa, oli saanut rakennetuksi.
Margareeta olisi ollut miehensä kavaltaja, jos olisi suostunut sellaiseen; siihen mukautuminen olisi vakaumuksensa heittämistä, ja sitä ei hän koskaan tullut tekemään.
Viimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja sisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa myönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin, joita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa voinut kestää kauan.
Kun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen miehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet vuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa silmien editse.
Hänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt; uskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.
Piispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen kuiskaten: "Laurentius!"
Tämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas, ja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.
"Margareeta, minä tiesin, että sinä tulet."
"Ja nyt jään tänne; sinä olet sairas, ja minä hoidan sinua, minä yksin."
"Tiedätkö mikä tauti minussa on?"
"Siitä en huoli; minun hoidossani sinä pian taas tulet terveeksi."
"Älä rukoile sitä Jumalalta, Margareeta", sanoi piispa hyvin vakavasti.
"Miksi en?" kysyi tämä pelästyneenä.
"Sentähden, että minä olen ollut uskoton Herran palvelija ja että tarvitaan puhtaampia käsiä kuin minun ohjaamaan oikealle sitä, mikä on joutunut epäkuntoon."
"Mutta jos sinä käännyt taas?"
"Niin minua ei kukaan uskoisi. Jos tietäisit, Margareeta, miten olen halveksinut itseäni, kuinka tuska ja tunnonvaivat voivat heikontaa ihmisen elinvoimat."
"Minun olisi pitänyt tulla ennemmin."
"Kiitos siitä, ettet sitä tehnyt; sinun lujuutesi on minun pelastukseni. Sinuun olen koko ajan kohottanut katseeni kuin hyvään enkeliini; sinä et taipunut pahaan, ja minä pidin sinua rakkaimpana kaikesta maailmassa, ja nyt ovat nämä seikat minulle portaina taivaaseen; nyt sinä saavuit minun viime hetkenäni, ja sen minä pidän todistuksena siitä, ettei Herra ole ottanut kättänsä minulta, sillä sitä olen yöt-päivät rukoillut Häneltä, ja nyt on rukoukseni kuultu."
Uskollisesti istui Margareeta hänen vuoteensa ääressä, ja piispa hellitti tuskin ollenkaan hänen kädestään.
Kun tuskat kovasti ahdistivat häntä, tahtoi hän, että Margareeta olisi poistunut, mutta kun tämä kielsi, hymyili hän hänelle sanoen: "Kiitos!"
Neljäntenä päivänä hän oli loppunut.
Tiedotonna kannettiin Margareeta pois, ja useita päiviä pelättiin hänen kuolevan, mutta nuoruuden voimat voittivat, ja hän toipui vähitellen äidin ja sisaren häntä hellästi hoitaessa.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli paennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.
Piispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa kyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen jesuiittakollegiotansa vastaan.
Tieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus täytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan valtaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli saada kalliisti maksaa.
De la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta hallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan kostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.
Onneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen asti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.
Tämä oli heti valmis ja kiiruhti ilmoittamaan siitä puolisolleen.
Herttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän puolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla liturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.
Reipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta senjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.
Nyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus voinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.
Mutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli niinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.
Heti kun Juhana lähetti liikkeelle jonkun uuden kirjoituksen liturgian puolesta, kyhäsi herttuakunnan papisto heti vastauksen siihen. Mutta kun he eivät uskaltaneet kirjoittaa niin ankarasti valtakunnan kuningasta vastaan, kuin asia olisi vaatinut, lähetettiin kirjoitus Angermanukselle, ja tämä, jonka vertaista heissä ei ollut mitä loogilliseen terävyyteen ja todistelukykyyn tuli, tämä kirjoitti, painatti ja lähetti pelkäämättä, säälimättä vastauksen korkealle riitaveljelleen.
10.
Vuonna 1565 valmistettiin häitä Janne Eerinpojan talossa Flodbackassa. Hän oli rikkain talonpoika koko Nyköpingin läänissä, ja häitä piti kestää kaksi viikkoa.
Vieraita oli kutsuttu penikulmien takaa, ja Janne, joka vastikään oli palannut eräältä kutsuntamatkalta, puhui jo taas lähteäkseen kaupunkiin kutsumaan myöskin nuorta herttuaa, jonka hän tiesi ensi kertaa viettäneen joulua linnassa ja jonka hän luuli tuntevansa, koska oli valtiopäivillä ollessaan nähnyt hänet Tukholmassa.
Mutta sitä hänen eukkonsa ei tahtonut.
"Älä hänestä huoli", sanoi hän. "Antaa ihmisten olla omissa oloissaan."
"Jos minä kutsun hänet, niin hän ehkä tekee meille sen kunnian, että tulee; voineehan olla hauskaa nähdä, miten häitä vietetään talonpoikaistalossa vanhan tavan mukaan."
"Hauskuus tässä lie niin ja näin", sanoi Stiina, kätensä selkämyksellä muutamia kertoja pyyhkäisten nenänsä alustaa. "Voi sitä rakkautta, taikoja siinä on varmaan."
"Eiköhän sitä voisi taikoa poiskin?"
"Enkö ole tänne haettanut eukkoja sekä Toftemyllasta että Elganåsista; he ovat leikanneet koloja puihin, siunanneet ruuan, panneet tikkuja ristiin ja polttaneet häntä jalkojen alta… Ja voitko ajatellakkaan", lisäsi hän kuiskaten, "Loitsu-Leena on ollut hautuumaallakin; en uskaltanut kysyä mitä hän sieltä otti, mutta taikajuoman hän keitti Katrille."
"Mitäs tyttö?" kysyi mies uteliaana.
"Hän tappeli vastaan eikä tahtonut ottaa sitä: mutta vaikka sydäntä kirveli, niin minä sanoin hänelle, että ottaa täytyi, tahtoipa tai ei."
"No vaikuttiko se?"
"Hän tuli niin kauhean kipeäksi, että luulin saavamme hautajaiset häiden sijasta."
"Onko hän nyt terve taas?"
"On hän jalkeilla, mutta kyllä hän aamulla sanoi: 'Äiti kulta, sitä en voi auttaa, mutta renki on niin painunut sydämeeni, ettei hän suinkaan lähde koskaan sieltä.'"
"Ehkäpä ruoskalla sentään", ähisi Janne osoittaen pöydälle heittämäänsä hyvin karkeata patukkaa.
"Hyvä ihminen, mitä se kannattaisi, suostuuhan hän vihille milloin hyvänsä!"
"Ja näyttää aivan kalkitulta."
"Kaaso sanoo voivansa auttaa sen käyttämällä vähän punaväriä, jota hänellä on aina mukanaan häissä."
"Akkaväellä on konstinsa kaikkeen, mutta mitä sanoo rusthollari, kun saa nähdä hänet lähempää?"
"Se ei kuulu meihin; me pesemme kätemme. Rusthollari olisi voinut antaa sen pitää hänet, jolle hänet ensimäeksi oli luvattu."
"Ei kannata puhua menneenvuotisesta lumesta; mutta herttuaa en kutsu."
"Sitä mieltä olen minäkin, hän ehkä vain tahtoisi tunkea nokkansa asiaan."
"Omassa talossani olen minä herrana eikä kukaan muu!" ärjäisi Janne Eerinpoika lyöden nyrkkinsä pöytään, jotta kajahti. "Lähetä tyttö tänne!" lisäsi hän sitten.
Elsa muori katsoi häntä pitkään, mutta Stiina ei sanonut mitään, vaan lähti heti ulos.
Isäntä tarttui pöydällä olevaan oluthaarikkaan, joi siitä kelpolailla ja seisoi sitten miettiväisenä, koko naama leveässä hymyssä. Taas hän joi muutaman kulauksen ja laski sitten haarikan pois.
Samassa ovi äkkiä avautui ja Katri tuli sisään.
Hän oli pitkä, tavattoman kaunis tyttö, jolla oli vaaleanruskea tukka ja suuret, tummansiniset silmät; mutta niiden ympärillä oli tummat renkaat, ja posket olivat kalpeat.
"Hyvää päivää, isä", sanoi hän jotenkin reippaasti, "äiti sanoi teidän tahtovan puhua kanssani."
"Miksi sinä olet niin valkea naamaltasi?"
"Ehkäpä suruni tähden."
"Mitä suremista sinulla on; eikö sinulla ole ruokaa ja juomaa yllinkyllin?"
"Kyllä sitä on, Herra nähköön."
"Kun isäsi ja äitisi ovat kuolleet, saat sinä koko Flodbackan, kolmekymmentä lypsävää, yhdeksän härkää, kuusi hevosta, neljäkuudetta lammasta, seitsemäntoista oinasta ja sitäpaitsi kaikki vasikat, mitä silloin on. Luettelenko sinulle kaikki, mitä meillä on?"
"Tietänenpä tuon."
"No, eikö ehkä ole mielestäsi tarpeeksi?"
"Enemmänkin kuin yksi ihminen tarvitsee."
"Eihän se nyt ole tarkoitukseni; kun minä ja äiti olemme neljäneljättä vuotta tehneet työtä saadaksemme kokoon omaisuutta, ja kun Jumala on ottanut meiltä neljätoista lasta ja jättänyt ainoastaan viidennentoista jäljelle, niin tämän pitääkin saada hyvyyttä kaikkien viidentoista edestä ja tulla niin rikkaaksi, ettei mikään talonpoikaissuku vedä vertoja hänelle."
"Isä kulta!"
"Kun Erkki Olenpoika tuli tänne palvelukseen, en ollut niin tyhmä, etten käsittänyt, missä jäniksellä on polkunsa, mutta hän oli rikkaan rusthollarin veljenpoika, ja rusthollari oli vakuuttanut, ettei koskaan mene naimisiin… mutta kuulehan, luulen melkein, että unohdin mainita Flodbackan pikkukarjan."
"Lienenhän minä niistä selvillä."
"Montako hanhea ja ankkaa meillä on yhteensä, siatkin siihen luettuna?"
"Onhan niitä yli sadan!"
"Oikeinko totta. Sinä pidät hyvää huolta niistä, Katri; olenpa ajatellut, miten tässä käy, kun sinä lähdet."
"Tehneehän tuon joku toinenkin."
"Riippuu käsialasta, kelpaako siihen. Mutta itseään ei saa ajatella: rusthollarista meidän piti puhua. Jos hän, sanoin minä ja sanon vieläkin, jos hän olisi mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta ennemmin, niin Erkki Olenpoika ei olisi koskaan tullut tänne."
"Me olimme tutut ennestään", vastasi Katri kainosti.
"Kyllä se lie ollut pientä."
"Niinpä kyllä, mutta me pidimme heti toisistamme."
"Lieneepä se sattunut kuin ampumalla."
"Isä kulta, niin se kävikin."
"Nythän on käytetty taikoja sitä vastaan."
"Ei auta, pahemmaksi vai käy."
"Hm, en saa sitä paremmaksi minäkään; minä kävin nyt rusthollarin luona, enkä ole koskaan missään talonpoikaistalossa nähnyt upeampaa kuin siellä."
"Eikö ollut ketään, joka olisi huolinut hänestä?"
"Sellaisesta komeasta miehestäkö?… Niin ne hyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset siirapin ympärillä, mutta hän ei edes katsahtanut heihin; ei ennenkuin tuli tänne. Silloin, sanoi hän, oli, kuin olisi ammuttu läpi sydämen, kun sinä tulit tupaan ja hän tuumaili, että saisihan toki veljenpoika väistyä setänsä tieltä."
"Joka ensin myllyyn tulee, se ensin jauhaa."
"Eipä aina niinkään. Vanha Kustaa kuningas työnsi tieltään kaksi kosijaa, rusthollari tahtoo poistaa vain yhden."
"Voipa kyllä ehtiä sivuuttamaan kaksikin."
"Oo, sinä kyllä elät kauemmin kuin hän ja tulet niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että… Tiedätkö, hän näytti minulle koreata, ruudullista patjakangasta ja koruneulottuja päänalustyynyjä."
"Semmoisiahan käytetään vain aatelisissa."
"Aateliskodeista nämäkin ovat, ja samoin lienevät lakanatkin; suuria nahkalakanoita, kuulehan, lammasnahalla reunustettuja ja kullattu nappi joka kulmassa."
"Kullattu!" huudahti Katri. "Kunpahan hän vain olisi saanut ne kunniallisesti!"
"On, siihen voit luottaa."
"Minusta se onkin samantekevää", sanoi tyttö heti senjälkeen.
Muutamia renkejä astui tupaan kysymään isännältä puimisesta; eräs heistä loi nopean silmäyksen Katriin, ja tämän posket sävähtivät veripunaisiksi, mutta kävivät heti senjälkeen melkein entistään kalpeammiksi. Tyttö lähti nopeasti ulos.
Mutta Janne Eerinpoika oli huomannut niin toisen kuin toisenkin. Hän vastasi kuitenkin ensin voudin kysymykseen, että nyt oli ruvettava kauroja puimaan, kun ohrista oli päästy, ennenkuin ilmaisi, mitä hänellä oikein oli sydämellään.
Rengit olivat kääntyneet lähteäkseen, kun isäntä kutsui ErkkiOlenpoikaa. Tämä pysähtyi.
Hän näytti kieltämättä hyvältä uskollisine, rehellisine silmineen, mutta eihän hänellä ollut mitään, sehän se tässä oli pahinta.
"Erkki Olenpoika, valjasta Polle reen eteen ja lähde pappia noutamaan. Minä tahdon, että hän on täällä koko hääaaton; voit lisätä, että minä maksan."
"Kuten käskette, isäntä!" Renki lähti.
"Nyt hän on poissa, ja huomenna tulee pappi; silloin ei tytöllä ole aikaa ajatella häntä."
Mutta kun Erkki saapui talliin, tapasi hän Katrin hevosen luona.
Nähdessään Erkin tahtoi tämä kätkeytyä ikäänkuin kainostellen.
"Rakas Katri!" sanoi Erkki menemättä lähemmäksi.
"Minä kuulin, että sinä menet pappilaan."
"Isäntä tahtoo, että pappi on ajoissa täällä."
"Emmehän sitten enää saane tavata."
"Se kai on tarkoitus."
"Sentähden tahdoin niin mielelläni sanoa kiitokseni ja jäähyväiseni."
"Etkö edes tahdo pudistaa kättäni?"
Epäröiden Katri ojensi kätensä.
Kaksi voimakasta, työn karaisemaa kättä kohtasi siinä toisensa, ja ne sopivat yhteen ihan niinkuin ei niitä enää koskaan tässä elämässä olisi käynyt erottaminen.
"Katri, minä olen hyvin suuresti rakastanut sinua."
"Minä tiedän sen, Erkki", vastasi tyttö nyyhkien.
"Miten tästälähin käy, sitä en tiedä, mutta mielelläni tahtoisin tietää yhden asian."
"Voinko minä ehkä sanoa sen?"
"Ensin täytyy sinun luvata tarkoin miettiä."
"Sen lupaan."
"Ymmärräthän, että minä muutan täältä pois."
"Miksi niin, Erkki? Isän on vaikea tulla sinutta toimeen."
"Sinä ajattelet vain häntä; etkö käsitä, miltä minusta tuntuu kuulla joka päivä puhuttavan sinusta, toisinaan nähdä sinut ja silloin ehkä… ei ei, Katri."
"Sitten lienee parasta, että muutat"
"Mutta sitten kun minä olen poissa etkä sinä saa enää koskaan nähdä minua… unohdatko sinä minut, Katri?"
"Enpä luule", vastasi tyttö hiljaa.
"Tutki sydämesi ja vastaa, ikäänkuin molemmat seisoisimme Jumalan edessä."
Katri pani kätensä ristiin ja seisoi muutaman silmänräpäyksen aivan ääneti; sitten hän kietoi käsivartensa miehen kaulaan ja suuteli häntä.
"Erkki, minä en koskaan unhota sinua!"
Erkki painoi häntä lujasti rintaansa vasten.
"Nyt on liittomme vahvistettu. Jumalan edessä olet sinä minun; ihmiset eivät enää voi erottaa meitä!"
Heti senjälkeen kuului kulkusten kilinää.
"Nyt Erkki lähti pappia noutamaan", sanoi Janne Eerinpoika tyytyväisenä käsiään hieroen.
"Kunpahan se vain olisi ajoissa tapahtunut", sanoi Elsa muori. "Katri ei näytä onnelliselta morsiamelta."
"Jos en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä, niin tapaamme toisessa" sanoi Katri itsekseen; "ja se toinen on paljon pitempi kuin tämä."
Oli kirkas ilma ja mainio rekikeli; puut olivat kuurassa, joka kimalteli kuin timantit auringon paisteessa.
Mutta Erkki ei sitä nähnyt eikä ajatellut sitä; hän ajatteli tyttöä, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja josta hän nyt oli ainaiseksi erotettu.
* * * * *
Nuori herttua oli viettänyt joulua Nyköpingin linnassa; hän oli Tukholmasta tuonut mukanaan pienen hovinsa. Ensi kertaa hän oli omana herranaan ja hän ylisteli vapauttaan; ja mikä tahansa hullunkurinen kepponen juolahtikin hänen mieleensä, aina hän pani sen myöskin toimeen.
Useimmat porvariperheet kaupungissa saattoivat ylvästellä siitä, että herttua oli ollut heillä vieraana.
Muutamissa hän kävi vain kerran, toisissa useita kertoja.
"Eikös sentään, kun tuo kiltti herttua on auttanut minua lihan paloittelemisessa", huudahti paksu teurastajan vaimo kerskuvasti, jättäen viisaasti kyllä mainitsematta, että "tuo kiltti herttua" oli saanut hänet lähettämään parhaat palat kaupungin köyhille. Sen sijaan hän sanoi, kun ostajat niitä kysyivät: "Ne on herttua saanut."
Samoin rikkaimman leipurin ja oluenpanijan luona. Molemmissa paikoissa oli hän avustamassa; leipurissa hän sotki taikinan, leipoi ja voiteli leipiä, ja kun leipuri selitti, että hän niistä (rumista ja kömpelösti tehdyistä) leivistä, jotka herttua oli muovaellut, saisi kaksi kertaa niin suuren hinnan kuin muista, valitsi tämä hyvän joukon juuri näitä muita sanoen, että ne oli lähetettävä kaupungin köyhille, jotka myöskin tarvitsivat joululeipää.
Samaten oluenpanijan luona.
Mutta kun joulu joutui jäineen lumineen, teki nuori ruhtinas pitkiä retkiä, milloin luistimilla, milloin suksilla. Kuka vain tahtoi, sai olla mukana; kullakin oli tulisoihtu kädessä, ja kun tuo pitkä, loistava jono lähti liikkeelle, riemuitsivat katsojat ihastuksissaan ja palelluttivat kernaasti kätensä ja jalkansa kylmässä talviyössä pysyen ulkona nähdäkseen joukkueen palaavan ja saadakseen tervehtiä herttuaa.
Ja hän tempasi lakin päästään, hymyillen nyökäten joka puolelle; kaikki synkät muistot ja ajatukset oli hän heittänyt mielestään. Hän oli nuori, vain viidentoista, nyt hän tahtoi huvitella.
Uudenvuoden iltana poltettiin tervatynnyreitä, ja hän tahtoi olla mukana siinäkin. Erään köyhäinhuoneen lähistöön hän toimitti muutamia tynnyreitä, ja kun ne olivat sytytetyt ja hän näki vanhoja ukkoja ja akkoja ikkunoissa tätä hauskuutta katsomassa, meni hän itse sisään ja jakeli ruokavaroja, joita suurimmassa kiireessä oli hankittu.
Sitten tulivat kestit linnassa, ja kutsuja lähetettiin kaikkiin lähiseudun linnoihin, mutta kaupungin asukkaitakaan ei unohdettu, ei ainakaan teurastajaa, leipuria ja oluenpanijaa.
Herttua noudatti kaikkia hovitapojen vaatimuksia. Hän tanssi ensin arvokkaimpien kanssa. Oli jotakin jäykkää hänen olemuksessaan silloin; sitten hän tanssi porvarivierastensa kanssa ja silloin pääsi poikamaisuus esiin, ja kun hän oli pyörittänyt teurastajan, leipurin ja oluenpanijan puolisoa, olivat nämä tukehtumaisillaan ja istuivat kaikki kolme läähättäen tuoleillaan, kun hän tarttui haarikkaan sanoen tahtovansa esittää maljan, johon jokaisen tuli yhtyä.
Kun kukin oli tarttunut haarikkaansa, sanoi hän juovansa niiden maljan, jotka olivat ravinneet nälkäisiä, kertoen sitten, mitä armeliaisuutta teurastaja, oluenpanija ja leipuri olivat osoittaneet, ja kukin joi heidän maljansa itsekseen ajatellen, että oli parasta ensi kerralla itse tehdä samoin, ja he taas kiittivät maljasta hämillään tuumaillen itsekseen, että ensi kerralla tekevät tuon ilman huomautusta.
Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin Kaarle tahtoi olla rauhassa. Silloin hän sulkeutui makuuhuoneeseensa raamatun ja isänsä testamentin ääreen.
Olipa ensi vuosina, kuin hän olisi tästä testamentista etsinyt ohjeita koko elämäänsä varten; tarkoin hän harkitsi sekä sen, mitä tämän mukaan kuului hänen oikeuksiinsa, että myöskin ja erittäinkin sen, mihin se häntä velvoitti.
Kirkollisia asioita hän ymmärsi hyvin vähän, mutta ne saattoi ruhtinaskunnan papisto selvittää hänelle ja heidän tuli se tehdä.
Voisivathan he myöskin paremmin kuin muut tuntea rahvaan tilan.
No niin, mikäpä estäisi häntä käymästä heidän luonaan, tutustumasta heihin jok'ikiseen.
Ja hän matkusteli yltympäri heidän luonaan udellen kaikenlaista, kysellen maan viljelysasioita ja kotiteollisuutta.
"Kuulehan", sanoi hän eräälle papille, joka kummasteli sitä, että hänen armonsa niin suuresti harrasti tällaisia asioita, "minä tahdon, että herttuakuntani asukkaat kaikki tyynni olisivat varakkaita ja onnellisia".
Papinrouvat olivat toisinaan huvitetut, toisinaan hämillään hänen pyytämistään selityksistä. Kaikki eivät olleet niinkään taitavia, eikä herttua kysellyt ainoastaan sisätaloutta koskevia seikkoja, vaan myöskin miten pellavia loukutettiin ja häkilöitiin, miten lihoja suolattiin j.m.s.
Kuumeentapaisella innolla koetettiin joka pappilassa päästä etukynteen. Täytyihän yrittää, koska herttua pani niin paljon huomiota siihen; olihan tapahtunut semmoistakin, että hän aivan julkisesti ylisteli niitä, jotka hänestä olivat paraita, ja kumma kyllä, kukaan ei voinutkaan kieltää, että juuri ne olivat edistyneimpien joukossa.
Eräänä päivänä, kun Kaarle oli vanhan kirkkoherra Stormin luonaFlodassa, tuli sisään renki, joka kuiskasi jotakin kirkkoherralle.
"Minä en voi tulla tänään", sanoi tämä, "jos ei mitään erityistä syytä ole".
"Mistä on kysymys?" tiedusti herttua.
"Janne Eerinpoika Flodbackasta naittaa tyttärensä ensi torstaina, mutta tahtoo, että minä menisin jo tänään sinne."
"Mikähän siihen on syynä?"
"En käsitä. Kutsu renki sisään."
Tämä tuli. Se oli Erkki Olenpoika.
"Sulhanen", sanoi rovasti nousten ja katellen häntä; "mikä nyt on hätänä?"
"En minä ole sulhanen", vastasi Erkki hämillään lakkiansa hypistellen.
"Erkki Olenpojanhan minä olen kuuluttanut."
"Setäni, rustitilallinen, on myöskin senniminen."
"Mutta olinhan minä kihlajaisissa."
"Niin, kyllä minä olin sulhanen silloin; setäni oli myöskin siellä. Hän ei ollut koskaan ennen Katria nähnyt, mutta ihastui häneen niin, jotta nyt se on hän, joka… joka…"