"Olen valmis kuulemaan hänen käskyjään", vastasi Kustaa aivan ymmällään.
"Hän toivoo, että heti seuraisit meitä Moskovaan", vastasi se heistä, joka näytti etevämmältä.
"Mitä minulla on siellä tekemistä?"
"Korkea herramme antaa sinulle itse tiedon siitä."
"Antakaa minulle edes muutaman päivän miettimisaika", vastasi ällistynyt nuorukainen.
"Se olkoon myönnetty sillä ehdolla, ettet puhu asiasta kenenkään kanssa."
"Onko se välttämätöntä?"
"Kaikkia askeleitasi vartioidaan tästä alkaen."
"Todistukseksi siitä, että todella olemme mahtavan tsaarin lähettämät, lähettää hän sinulle tämän."
Toinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristetun lippaan.
Toinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut aukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.
Kustaa otti ne ihmetellen.
"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan", sanoi lähetti ja kumarsi taas syvään.
Oven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he lankesivat maahan hänen ohi mennessään.
Mitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan työhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.
Hän aukaisi lippaan.
Taivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan moista nähneensä.
Eloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen suu hymyili hänelle.
Kuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä, jotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.
Oliko tämä lahja hänelle, halveksitulle, ja kuuluiko neitokin lahjaan?
Sitä hän ei saanut selville, ja jos hän kysyisi, ei hän ehkä saisi vastausta… ei, hän päätti odottaa ja haaveilla onnesta, joka ei koskaan tässä maailmassa tule hänen omakseen.
Isä Anselm ei tahtonut velvollisuutensa tuntevana kokkina joutua häpeään koreiden muukalaisten silmissä, mutta nämä olivatkin varatut kaikkien mahdollisuuksien varalle; heillä oli mukanaan omat ruokavaransa ja oma kyökkimestarinsa, ja yhdistetyistä varoista saatiin näin maukas ateria.
Isäntänä tuli Kustaan juoda vierasten malja, mutta se mieto viini, jota hän käytti, olikin vaihdettu väkevämpään ja tulisempaan, ja sitä nauttiessaan hän tunsi rohkeutensa ja voimiensa kasvavan. Mitäpä siinä oli sopimatonta, että tsaari tahtoi tavata Kustaata, Eerik XIV:n poikaa.
Seuraavana päivänä hän ilmoitti lähetystölle olevansa valmis matkaan.
Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys.
Useita kalliita, puoleksi itämaisia pukuja oli varattu häntä varten, ja kun hän jonkun verran vastustettuaan oli taipunut pukeutumaan semmoiseen, huudahtivat venäläiset, että hän nyt näytti syntyperäiseltä ruhtinaalta ja kuninkaalta.
Kustaa käsitti sen varmaankin tyhjäksi kohteliaisuudeksi, oikeata tarkoitusta hän ei aavistanut.
Taivalta tehtiin kaikella mukavuudella, ja nuoren herran yksinkertainen ja vaatimaton esiintyminen kaikesta siitä kunnioituksesta huolimatta, mikä hänen osakseen tuli, valtasi siihen määrään venäläisten sydämet, että he Moskovaan saavuttaessa lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen hänen suojelustaan.
Uneksiko hän vai oliko valveilla? Kaikkiin kysymyksiin oli hänelle vastattu:
"Odottakaa, kunnes saavumme Moskovaan."
Nyt hän oli siellä. Jo kuului kellojen soittoa kaikista kirkoista, tykinlaukaukset tärisyttivät rakennuksia, ja kansa aaltoili kaduilla huutaen: "Eläköön!"
Alhaalla linnanportilla otti uhkea Boris itse hänet vastaan syleillen häntä.
Käsikädessä he menivät portaita ylös; ensi huoneissa lankesivat kaikki polvilleen, sitten kumartelivat korkeat herrat lattiaan asti ja lopuksi tuli muutamia huoneita, jotka olivat aivan tyhjät.
Näkymättömät kädet vetivät oviverhot syrjään, sieltä säteili häikäisevä valo, ja siellä seisoi tuo ihana kuva todellisena, hopeausvaan kietoutuneena.
Nuoret ihanat neitoset ympäröivät häntä, mutta Kustaa ei nähnyt ketään muuta kuin hänet yksin, ja melkein tietämättään hän polvistui hänen eteensä.
Samoin kuin kuvassa katsoi neito nytkin häneen, tumma puna nousi hänen hienoille poskilleen, ja hän loi nopean silmäyksen tsaariin.
Tämä antoi merkin, ja hovineitosien kevyt parvi leijaili pois.
He olivat nyt kolmisin.
Ihana kuva heitti pois hopeahuntunsa, ja tuossa seisoi nyt valkoiseen puettu neitonen kainona ja hämillään.
"Tyttäreni Maria", sanoi tsaari.
"Taivaan kuningattarelta hän näyttää", huudahti Kustaa edelleen polvillaan, "ja ainoastaan näin rohkenen osoittaa hänelle kunnioitustani."
"Nouskaa, ritari!" sanoi neito ojentaen hänelle kätensä.
Hän totteli, mutta pitikin edelleen häntä kädestä.
Silloin Maria katsoi veitikkamaisesti hymyillen häneen.
"Niin, niin", huudahti Kustaa ihastuksissaan, "tuollainen olette kuvassa, tuollaisena olen yöt-päivät nähnyt teidät edessäni siitä asti kuin sain tämän kalliin kuvan!"
Hänellä oli medaljongi povellaan; hän otti sen esiin ja suuteli sitä.
Punastuen pani Maria kätensä silmilleen.
"Tiesinpä", sanoi Boris nauraen, "että kuva olisi kylliksi haihduttamaan teidän epäröimisenne; te rakastatte Mariaa, niin tekee jokainen, jonka olen suonut nähdä hänet, mutta teille minä annan hänet, jos onnistutte voittamaan hänen rakkautensa."
Kustaa ei tiennyt uskoako korviaan.
"Jotta voisitte sopia asiasta, jätän teidät hetkiseksi kahden", lisäsi venäläinen. "Katsokaa, että asiat sukeutuvat minulle mieliksi."
Ja hän käydä lynkytti nauraen pois.
Mutta Kustaa seisoi liikkumattomana tuijottaen kauniiseen tyttöön.
"Maria!" virkkoi hän.
Hämillään katseli tyttö häntä; sitten hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.
Kustaa polvistui hänen viereensä. "Työnnätkö minut luotasi?" kysäisi hän.
"En", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä. "Mutta älkää polvistuko noin isäni nähden, sillä täällä Venäjällä ei ole tapa niin."
"Mutta kun olemme kahden?"
"Silloin saatte tehdä niin, niin kauan kuin se huvittaa minua."
"Ja kuinka pitkä aika se on?"
"Mistäpä sen tietäisin… laskekaa irti käteni."
"Etkö tahdo antaa sitä minulle ainaiseksi?"
"Se ei riipu minusta. Mutta sanokaa mitä lausuitte kuvan nähdessänne."
"En mitään, seisoin kuin sokaistuna!"
"Komeiden jalokivien tähdenkö!"
"En, Maria, vaan sinun tähtesi. Minä suutelin kuvaa ja ajattelin…"
"Mitä ajattelitte?" kysyi hän uteliaasti.
"Jospa kerran saisin sulkea hänet syliini." Kustaa rohkeni kietoa kätensä hänen vyötäisilleen.
"Entä sitten?" kysyi Maria.
"Ja saisin painaa suudelman hänen huulilleen."
"Sitähän ei mikään estäne."
"Sallitteko, Maria?"
"Sallin", sanoi tyttö ja suuteli häntä rivakasti, "te olette niin toisenlainen kuin kaikki muut."
"Mistä sen tiedätte?" kysyi Kustaa huomattavasti jäähtyneenä istuen hänen viereensä.
"En ole kuuro enkä sokea, niin että tiedän sen kylläkin. Sinä olet hyvin toisenlainen kuin muut", lisäsi hän nojautuen häneen.
"Sinäkin olet hyvin toisenlainen kuin muut", toisti Kustaa katsoen hänen säteileviin silmiinsä, "mutta myöskin ihanampi kuin kaikki muut."
Nopeasti hypähti Maria hänen vierestään. "Tahdonpa tanssia sinulle."
Kevyenä kuin keijukainen hän liiteli hänen ympärillään, milloin ojentaen kätensä häntä kohden, milloin väistyen. Kustaa koetti saada kiinni hänet, mutta se oli mahdotonta; hän tunsi kyllä hänen hengähdyksensä poskellaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.
Silloin kuuluivat tsaarin raskaat askeleet.
Tuossa tuokiossa istui Maria sohvalla ja osoitti Kustaalle paikan vähän loitompana.
"No—o?" kysyi Boris jo ovessa.
"Hyvä että tulit, rakas isä", sanoi Maria. "Vieraasi ei ole virkkanut kymmentä sanaa."
"Mitä, oletko niin lumonnut hänet? No, tulkoon huomenna uudelleen."
Kahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut järjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä tyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan oli täydellinen keimailija.
"Anna hänet puolisokseni!" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kunBoris tuli heidän luokseen. "Minä en voi elää ilman häntä."
Boris katsahti tyttäreensä.
Tämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. "Me rakastamme toisiamme", sanoi hän, "ja odotamme vain suostumustasi."
"Puhukaamme myötäjäisistä", sanoi Boris.
"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen", lausuiKustaa painaen sulotarta povelleen.
"Annetaan isän määrätä", sanoi tyttö hyväillen Kustaan poskea.
"Vanha tsaarisuku on sammunut", virkkoi Boris, "teistä on polveutuva uusi; tervehdin teitä Venäjän tsaarina ja tsaarittarena."
Kustaa seisoi sanattomana hämmästyksestä.
Mutta Marialta pääsi riemuhuuto. Hän syleili isäänsä ja hyväiliKustaata ylenpalttisesti.
"Tähän liitän vain kaksi ehtoa", lisäsi venäläinen.
"Anna minun suostua niihin meidän molempain puolesta", sanoi Maria.
"Ensiksikin tulee hänen kääntyä meidän uskontoomme ja toiseksi tulee hänen ruveta vaatimaan itselleen Ruotsin kruunua. Minä autan häntä miehilläni ja rahoillani."
Kustaa huokasi syvään. "Molemmat ovat yhtä mahdottomat", sanoi hän.
"Kustaa!" kirkaisi Maria.
"Jumala yksin tietää, kuinka suuresti sinua rakastan", vastasi Kustaa, "mutta rakkaus äitiini, uskontooni ja isänmaahani on minulle sama kuin elämäni. Mielelläni antaisin henkeni Ruotsin puolesta, mutta Ruotsin miesten ei tarvitse koskaan vuodattaa vertansa eikä kuolla, jotta minä siitä jotakin voittaisin."
"Mitä olet sinä velkapää heille, jotka niin ovat sinua kohdelleet?" huudahti Maria.
"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos unhottaisin vannomani pyhät valat."
"Tahdonpa sanoa sanan minäkin", puuttui puheeseen Boris. "Tarjoomani suuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle, mutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette lankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte tai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos pelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että päälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi" — tässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi — "lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin tahdon saada vastauksen." Näin sanoen hän lähti huoneesta.
Mutta nyt alkoi vaikein taistelu.
Maria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia houkutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli hänen hyväilyjään sanoen surullisesti: "Maria, älä kiusaa minua, sinä vain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa."
Sitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja lupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta kun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä valloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi kuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan Kustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan välittänyt hänestä.
Kustaa ei kuullut mitä hän sanoi, hän istui masentuneena, hervahtuneena.
Silloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli kuiskauksen: "Tule ja seuraa minua!"
"Käärme!" vastasi hän ja ravisti hänet luotaan.
Kirkuen tyttö pakeni, ja Kustaa palasi huoneeseensa.
Seuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja tuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka tsaarin määräyksestä käski hänen seurata.
Kurjat ajopelit odottivat, ja kaikin puolin vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui vankilaan.
Nyt oli hänellä hyvä aika miettiä vaihtelevaa elämäänsä; hän huomasi pian, että rakkautensa Mariaan oli ollut vain huumausta, ja hän piti elämää vankilassa siedettävämpänä kuin sitä, mitä olisi saanut viettää hänen kanssaan.
Menettelyänsä ei hän hetkeäkään katunut. "Toisin ei voinut käydä", sanoi hän itsekseen. "Olen vain tehnyt velvollisuuteni."
Mutta kovia päiviä hän nyt sai kokea, ei ainoastaan vankilan yksinäisyyttä ja niukkaa ravintoa, vaan myös kaiken toiminnan puutetta.
Eräänä päivänä oli kärpänen eksynyt sisään ikkunarautojen välitse; hän murensi hitusen leipää sille ja sai sitten ilokseen nähdä sen palaavan joka päivä ottamaan osansa hänen niukasta ruuastaan.
Mutta kun syksy tuli ja kärpänen kuoli, silloin hän itki katkeria kyyneliä, ikäänkuin olisi menettänyt rakkaan ystävän. Vanginvartijankin kävi sääliksi häntä, ja hän vei hänelle vankityrmään häkin, jossa oli peipponen.
Kuinka hän rakasti ja vaalikaan sitä! Pieni eläin istui hänen kädellään ja söi hänen suustaan.
Mutta kun kevät tuli, istui pikku laulaja ikkunalla ja kaiutti kaihoisena säveltänsä.
Eräänä päivänä, tuodessaan tapansa mukaan vangille hänen pienen päiväannoksensa, vartija huomasi hänen itkeneen.
"Minusta voisi teidät hyvästi laskea vapaaksi", sanoi vartija.
"En minä itseni vuoksi, vaan tuon tähden", sanoi Kustaa osoittaen lintua.
"Tahtoisitteko laskea sen pois?"
"Olisin teille siitä hyvin kiitollinen."
"Etteköhän tulisi kaipaamaan sitä?"
"Sen ilosta iloitsisin minäkin."
Peippo sai vapautensa, ja Kustaa puhui senjälkeen useasti siitä, kuinka onnellinen lintu nyt oli.
Viimein muutettiin hänetkin pieneen Kashinin kaupunkiin; siellä hän pääsi vapaaksi ja sai mielensä mukaan työskennellä tutkimuksissaan.
Mutta hänen voimansa olivat jo murtuneet, kuvat hänen menneisyydestään astuivat taas hänen mielikuvitukseensa. Hän oli toisinaan nuorukainen, joka torjui luotansa jesuiittoja, kun he tahtoivat viekoitella häntä vaatimaan isänsä kruunua, toisinaan kerjäläinen, joka etsi sisartansa Sigismundin hovista, toisinaan oli hän tsaarin hovissa halveksien torjuen kiusauksia luotaan.
Kashenka-joen rannalla sai harhaileva kuninkaanpoika hiljaisen hautansa kauniissa koivikossa 1607.
Hiljaisena ja huomiota herättämättä hän oli elänyt; hänen suuruutensa oli siinä, että hän oli torjunut luotaan kiusauksia. Hiljaa ja huomiota herättämättä hän myös poistui.
19.
Herttuan ja ylhäisemmän aatelin väli oli melkein alusta alkaen kireä.
Kuninkaan poika ja perinnöllinen ruhtinas ei sietänyt, että kukaan asettui hänen arvoisekseen.
Ylhäisellä aatelistolla oli myöskin kuninkaallista verta suonissaan, heidän sukuluettelonsa olivat yhtä loistavat kuin hänenkin, ja sentähden loukkasi heidän ylpeyttään se, että Kaarle valitsi ulkomaisen ruhtinattaren morsiamekseen, ja vielä enemmän he loukkaantuivat, kun hän Juhanan naimisiin mennessä peittelemättä lausui, että Vaasan suvun jäsenten tulisi valita puolisonsa ulkomaisista ruhtinasperheistä.
Molemminpuoliseen tyytymättömyyteen oli sekoittunut koko joukko omien pyyteiden tavoittelemista.
Kaarle piti jäykästi huolta omista eduistaan ja joutui sentähden usein riitaan, etenkin Eerik Sparren, Sundbyn herran, ja Hogenskild Bielken, Åkerön herran kanssa.
Molempain suuret tilukset olivat ruhtinaskunnassa, ja kumpainenkin, mutta varsinkin herra Hogenskild, tunsi oman arvonsa.
He asettuivat sentähden voimakkaasti ja kursailematta hänen yrityksiään vastaan, vetosivat etuoikeuksiinsa ja saivat tavallisesti suojaa kuninkaalta.
Kun herttua ja Åkerön jäykkä herra 1588 olivat joutuneet kiivaaseen kiistaan, kirjoitti jälkimäinen häikäilemättä ylpeälle riitaveljelleen — että vanha kuningas Kustaa kyllä oli ollut niitä kuninkaita, jotka ovat edistäneet valtakunnan parasta, mutta että hän olikin vallanperimysoikeuden kautta saanut siitä suuremman palkan kuin kukaan muu Ruotsin kuninkaista. Aatelisto toivoi sentähden vastavuoroonsa saavansa nauttia vapauksiaan, jonkatähden herra Hogenskild nyt pyysi, että hänen armonsa herttuan voudit eivät tahtoisi olla niin paljon tekemisissä aateliston talonpoikien kanssa, kuin tähän asti liiankin usein oli tapahtunut.
On melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi, ja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että aatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.
Mutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa ja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.
Tämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea kuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana vastustajana sen kukistamispyrinnöissä.
Erittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten välisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.
He koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien ilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan ruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina kuninkaan puolelle.
Etenkin oli Eerik Sparre sellaisissa tilaisuuksissa etukynnessä.
Vesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan"Pro Rege, Lege et Grege", jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret vapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.
Kirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan mieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai osakseen kuninkaan erityisen suosion.
Mutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik Sparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana vihamiehenään.
Nämä salaiset kuohut odottivat purkautumistaan.
Sigismundin nimittäminen Puolan kuninkaaksi oli ensi aiheena tähän.
Herttua oli neuvonut luopumaan tästä, mutta nyt se oli tapahtunut, ja hän arveli, syystä kylläkin, tulleensa askeleen lähemmäksi valtaistuinta.
Aateli taas puolestaan toivoi etuoikeuksiensa laajennusta sekä varakuninkaallista valtaa, kun Sigismund melkein aina tuli olemaan Puolassa.
Ja Juhana puolestaan oli toivonut, että hänen rakas poikansa näin saadun asemansa nojassa olisi käynyt paljon voimakkaammaksi kaikkia vihollisiaan.
Mutta jälkeenpäin, kun poika oli poissa, Juhana menetti melkein kokonaan malttinsa.
Miten olisi hänen mahdollista hallita yhtaikaa kahta valtakuntaa, jotka asemansa, valtiolaitoksensa ja uskontonsa puolesta olivat toisistaan niin erillään kuin Ruotsi ja Puola?
Eikö Sigismundin poissaollessa kumpaisenkin, niin hyvin herttuan kuin aatelinkin, uhkaava kunnianhimo pääsisi vapaasti riehumaan, ja miten se päättyisi?
Riitaiset vaalit Puolassa eivät ennustaneet uudelle kuninkaalle mitään hyvää, ei ainakaan niin levottomassa valtakunnassa… koko Itävallan voima saattoi yhtyä häntä vastaan.
Ja horjuvaisena kuten ainakin tahtoi Juhana, että Sigismund kääntyisi kotiin.
Me tiedämme, että ne Ruotsin herrat, jotka seurasivat Sigismundia, estivät sen.
Myöskin Ruotsissa puhui neuvostopuolue valtakunnan vaarasta siinä tapauksessa, että Venäjän suuriruhtinas tulisi valituksi, sekä puolalaisten oikeutetusta harmista sen johdosta, että oli osoitettu niin suurta halveksimista heidän kruunulleen, jos Sigismund siitä luopuisi; olisi ollut parempi olla koskaan sitä tavoittelematta. Puolan leskikuningatar olisi pakotettu suorittamaan takaussitoumuksensa, ja se olisi sitäkin kohtuuttomampaa, kun hän oli luottanut kuningas Juhanan lupaukseen, että Sigismund ottaa vastaan kutsumuksen, jos tulee valituksi.
Kalmarin kokouksessa oli Juhana asettanut Sigismundin istumaan viereensä valtaistuimelle, jotta heitä yhteisesti kunnioitettaisiin kuninkaina.
Lisäksi tuli tähän vielä koko kansan ihailu. Useat olivat nähneet, kaikki kuulleet puhuttavan kalliiksi käyneestä lähetystöstä, riemun ilmaisuista vaalin tuloksen johdosta ja sitten odottamattomasta, selittämättömästä keikauksesta.
Sellaisista syistä täytyi Juhanan taipua, mutta hän teki sen raskain mielin.
Mutta kaikki toivotut edut raukesivat. Puolalaisilla ei ollut mitään halua ottaa osaa aiottuun sotaretkeen Venäjää vastaan.
Katumus ja kaipaus täytti Juhanan sielun; ei pienintäkään voittoa, ja hän oli lähettänyt pois Sigismundin, ainoan, johon hän luotti ja jonka kanssa voi puhua.
Niinkuin kaikki heikot luonteet heitti Juhana syyn toisten niskoille.Milloin oli herttua, milloin valtakunnan herrat muka saaneet aikaanSigismundin lähdön.
Hän oleskeli enimmäkseen Kalmarissa ollakseen poikaansa vähänkin lähempänä.
Hän lähetti tälle kirjeen toisensa perästä rukoillen ja taivutellen häntä heittämään myrskyisen Puolan ja palaamaan isänsä luokse.
Samaan aikaan, 1588, kirjoitti myöskin Kaarle Sigismundille kehottaen häntä menemään avioliittoon, heitä kun ei ollut enempää kuin kolme miespuolista Vaasan sukua ja oli vedettävä yhtä köyttä; oli näet olemassa puolue, joka oli saanut aikaan paljon kaunaa veljesten ja omaisten välillä viimeksi kuluneina vuosina.
Yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen lahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat kuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.
Herttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin estettävä.
Samaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli paljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä, jotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi ja he saisivat vallan käsiinsä.
Sellaisissa olosuhteissa kävivät maan asiat huonommiksi kuin koskaan ennen.
Neuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen hovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti nautinnoissa ja kulotuksissa.
Hovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla ja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen lapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi. Veronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut mitään tolkkua.
Samalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista rakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia kylläkin.
Läänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet saivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja määräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön panematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.
Juhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen sotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston läänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.
Hänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja oli kyllästynyt hallitushuoliin.
Tyytymättömänä neuvostoon tahtoi hän kuitenkin hän tässä niin pitkälle, että piti aina hallussaan valtiorahaston avaimia, niin ettei voitu kirjeen viejääkään lähettää, ellei kuningas itse antanut rahaa.
Todellisuudessa jäi hallitus ala-arvoisten henkilöjen ja onnenonkijain huostaan.
Näin muodostui kuninkaan ympärille "sihteerihallitus" — sanoo Geijer — joka sittemmin Ruotsissa yksivaltaisuuteen taipuvain hallitsijain aikana tuli kylläkin kuuluisaksi.
Yrjö Pietarinpoikaa voidaan sanoa tämän joukkueen isäksi Ruotsissa; ja hänen poikansa Eerik Yrjönpoika Tegel tuli, kaikkine ansioineen mitä hänellä on Ruotsin historiassa, sekä isäänsä että äitiinsä.
Kuninkaan muista suosikeista tunnemme jo Juhana Henrikinpojan. Lisäksi mainittakoon Olavi Sverkerinpoika eli Perkeleenpoika. Hänestä on jo puhuttu "Kaavunkääntäjän" nimellä, koska hän horjui ja vaappui puolueiden välillä.
Henrik Matinpoika, joka aateloitiin nimellä Huggut, kuului hänkin Juhanan suosikkeihin, ja jos vielä lisäämme hänen lankonsa, toisen hyvin tunnetun henkilön, Antti Niilonpoika Sabelfanan, sekä kronikoitsijan, Rasmus Ludviginpojan, niin olemme luetelleet ne miehet, joiden käsiin hallitus näinä vuosina oli uskottu.
Syyspuoleen 1588 levisi huhu, että Juhana ja Sigismund aikoivat käydä tapaamassa toisiaan seuraavana kesänä Räävelissä.
Salaisia lähettejä kulki kuningasten välillä.
Neuvostossa ei kukaan muu tuntenut salaisuutta kuin Klaus Fleming, joka oli kuninkaan erinomaisessa suosiossa sentähden, että oli neuvonut Sigismundia jättämään Puolan-matkansa.
Muut neuvosherrat sanoivat häntä uskottomaksi veljeksi ja koettivat turhaan saada kuninkaan kirjureilta tietää mitä oli tekeillä.
Kerrottiin molempain kuninkaiden puuhaavan rauhaa Venäjän kanssa, mutta marraskuussa samana vuonna Juhana julkaisi säätyjen ja neuvoston mieltä kysymättä valtakunnan rahvaalle käskyn yleisesti koota varoja sotaa varten sekä julistuksen erityisestä veronkannosta vapaaehtoisen lainan nimellä. Samalla vaati hän aatelistolta täydellistä ratsupalvelusta, vieläpä kehotti heitä varustamaan enemmänkin kuin heidän laillinen velvollisuutensa määräsi, koska kuningas itse, iästään huolimatta, tahtoi omassa persoonassaan uskaltaa vihollista vastaan kunniakkaan rauhan saavuttamiseksi.
Alkupuolella vuotta 1589 kutsuttiin kokous Upsalaan. Neuvosto "aavisti joitakin kummallisia ja merkillisiä syitä"; he saattoivat vain neuvoa luopumaan matkasta ja sotavarustuksista; välirauha venäläisten kanssa ei ollut vielä loppunut, kahden vuoden kato oli lisännyt kurjuutta maassa, ja rutto raivosi Suomessa ja Liivinmaassa.
Mutta Juhana ei hyväksynyt mitään syitä. Mitä kiivaimmin hän huudahti pitävänsä kavalluksena kaikkia luopumisneuvoja ja että hän tahtoi mennä Liivinmaahan poikaansa katsomaan, vaikka kansaa kaatuisi kuin heinää kesällä viikatteen edessä.
Neuvosto kysyi, eikö matkaa lykättäisi tuonnemmaksi, kunnes saataisiin tietää, sallivatko puolalaiset kuningas Sigismundin lähteä Rääveliin; voisivathan he luulla, että hän ajatteli karkaamista.
Silloin Juhana hypähti pystyyn sanoen olevan verratonta hupsumaisuutta luulla Sigismundin aikovan jättää Puolan. Joka semmoisesta syystä neuvoi kuninkaita luopumaan yhtymisestä, oli varmaan kavaltaja.
Neuvosto vaikeni, mutta nyt he tunsivat toisensa.
Kuningas neuvotteli taas uskottujensa kanssa, ja neuvosto oli kirjeenvaihdossa Sigismundin hovissa olevain hengenheimolaistensa kanssa.
Mutta varustuksia joudutettiin, ja kuningas oli liian malttamaton sotaväkeä odottamaan.
Hän astui laivaan Tukholmassa kesäkuun 3 p:nä hirveän ukonilman raivotessa, ja muassaan oli hänellä kuningatar sekä muutaman kuukauden vanha poika; etevimmät neuvoston jäsenistä seurasivat heitä, ja matkalle otettiin myös sotaväkeä, mikäli sitä oli ehtinyt kokoontua.
Rääveliin saavuttuaan he saivat viikkokausia odottaa Sigismundia.
Kun vihdoinkin tuli tieto, että hän oli lähenemässä, nousi Juhana ratsunsa selkään ja ratsasti suurine seurueineen rakastettua poikaansa vastaan neljännespenikulman kaupungin ulkopuolelle.
Isä ja poika lankesivat toistensa syliin, ja Juhana itki ilosta.
Totuttuun tapaansa tulivat Puolan herrat suurine aseellisine seurueineen, ja etenkin nyt, kun piti näyttäytyä Ruotsin herroille, oli komeus niin ylellistä kuin suinkin oli voitu saada.
Sekä puolalaiset että ruotsalaiset olivat leiriytyneet telttoihin kaupungin ympärille; vain ylhäisimmät herroista olivat voineet majoittua kaupunkiin.
Iloissaan ja ihastuksissaan Juhana palasi rakastetun poikansa kanssa linnaan, jossa Kustaa Banér oli hommannut kuninkaan käskystä kaikki parhaansa mukaan.
Ensimäisten juhlallisten tervehdysten jälkeen sulkeutuivat Juhana ja Sigismund erityiseen huoneeseen, johon ei kumpaisenkaan neuvosherroja laskettu.
Ei kulunut monta päivää, ennenkuin yleisesti puhuttiin, että kuningas Sigismund aikoi palata Ruotsiin. Puolan herroissa oli huomattavana yhä kiihtyvä levottomuus, ja sekä heidän että ruotsalaisten epäluulo katkeroitti molempain kuningasten yhdessäoloa.
Suurissa kesteissä syyskuun 2 p:nä saapui kirje Sigismundille.
Siinä mainittiin, että tataarit olivat hyökänneet Puolaan ja että hänen läsnäolonsa siellä oli aivan välttämätön.
Nuori kuningas nousi heti pöydästä ja viittasi puolalaisia neuvosherrojansa seuraamaan.
Neuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.
Siihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi tahtovansa miettiä asiaa huomiseen.
Silloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen rauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset ja vakuuttelut turhia.
Sillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain jouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa estelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa pitämään huolta isänmaan parhaasta.
Kestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi Sverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa tehdä mitään vastaväitteitä.
Sillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun kansansa avuksi.
Puolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund ei voinut tehdä päätöstään.
Jesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien hävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään lopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata niitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.
Monta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä suuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.
Voisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen sijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä sotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.
Nyt jos koskaan oli voimakkain sanoin todistettava, miten järjetöntä oli kiihottaa uusia vihollisia, kun tuskin voitiin vanhojakaan vastustaa.
Lisäksi pidettiin halveksittavana sitä tapaa, millä Sigismund viekoiteltaisiin pois valtakunnastaan ja alamaistensa keskuudesta.
Yleinen mielipide aatelistossa, sotajoukossa ja porvaristossa niin hyvin Räävelissä ja Riiassa kuin yleensä koko maassa oli, että tämä oli sanottava säälimättä ja peittelemättä.
Syyskuun 5 p:nä kokoontuivat neuvosto, aatelisto ja sotapäällystö Räävelin tuomiokirkkoon, missä sovittiin siitä, että oli lähetettävä molemmille kuninkaille yhteinen kirjelmä, joka sitten kyhättiinkin heti.
Erityisessä Sigismundille osoitetussa kirjeessä pyysi neuvosto, että hän tahtoisi olla myötävaikuttamassa varman ja siedettävän rauhan aikaansaamiseksi, koska sotaväki oli tyytymätön 19-vuotiseen sotaretkeen ja koska varma rauha oli parempi kuin epävarma verinen voitto. Hätä maassa oli nyt jo tullut niin suureksi, että alamaisten sorron pitäisi käydä heidän majesteettiensa sydämelle.
Rahvas köyhtyi monista maksuista ja veroista, jotka kävivät vieläkin raskaammiksi veronkantajain omanvoitonpyynnön tähden.
Enimmäkseen olivat kamreerit ja kyökkikirjurit määräilleet niitä, eikä niihin oltu suostuttu yhteisestä neuvonpiteestä, niinkuin laki määräsi.
Paljon kansaa, hevosia ja karjaa oli kolmena viimeksikuluneena vuotena kuollut, ja kovan, jokavuotisen sotaväenoton tähden oli monesta talosta mennyt kolme neljä poikaa.
Kahdentoista tai kuudentoista vuoden aikana oli kuningas luvannut vähentää veroja, mutta sen sijaan oli niitä aina lisätty.
Sopimaton ja tuhlaava hovinpito ilman järjestystä ja kuuliaisuutta, niin myöskin suuret linna- ja kirkkorakennukset, joihin kuningas oli ryhtynyt vastoin neuvoston mieltä — kaikki se lisäsi rahvaan köyhtymistä, niin että siellä, missä ennen oli ollut peltoja ja niittyjä, oli nyt suurta metsää, ja missä ennen vuosikausia oli ollut hyvinvoipia talonpoikia, siellä kuljeksittiin nyt keppikerjäläisinä, pussi kainalossa.
Kolmasosa kaupungeista oli autiona, ja papistossa vallitsi suuri hajaannus liturgian tähden.
"Heidän majesteettinsa huomatkoot tällaiset seikat ja ajatelkoot, ettei mikään valtakunta maailmassa ole niin mahtava, ettei sitä epäjärjestyksen ja pitkällisten sotien kautta voisi saada perikatoon."
Molemmille kuninkaille yhteisesti osoitettu kirjelmä sisälsi seuraavaa:
Oli päässyt liikkeeseen huhu, että Sigismund aikoi nyt seurata isäänsä Ruotsiin ja jättää Puolan. Siihen ei kyllä oltu paljon luotettu, mutta tahdottiin sittenkin pyytää kuninkaita tarkoin punnitsemaan niin tärkeätä asiaa.
Saattoi kyllä ymmärtää, että Sigismund ikävöi levottomasta Puolasta perintövaltakuntaansa, samoin kuin myöskin että isän sydän mielellään näkisi hänen palaavan kotiin, kun vanhuus ja kaipuu saattoivat kuninkaan yhä kyllästyneemmäksi, ärtyisämmäksi ja kärsimättömämmäksi hallitustoimiin.
Mutta sitävastoin muistettakoon, että jos Sigismund nyt jättäisi puolalaiset, niin näistä tulisi Ruotsin vihollisia ja he yhdistyisivät venäläisiin, jolloin Tanskakin ehkä käyttäisi sopivaa tilaisuutta.
Tästä voisi olla seurauksena, että ruotsalaiset suuttuisivat ja ryhtyisivät johonkin väkivaltaan kuninkaita vastaan, jotka olivat tuollaisen kurjuuden saaneet aikaan.
Lopuksi ajatelkoot heidän majesteettinsa kuninkaallista nimeänsä ja mainettansa, kirjeitänsä, uskollisuuttansa ja kunniaansa. Varjelkoon Jumala kuninkaan sanaa olemasta niin löyhällä perustuksella!
Oli kyllä kuultu, että muinoin jotkut suuret hallitsijat olivat luopuneet kruunustaan; se oli kuitenkin tapahtunut julkisesti, mutta vain kuningas Henrik Valoisilainen oli esimerkkinä tuollaisesta häpeällisestä maastaan ja valtakunnastaan karkaamisesta, ja tätä esimerkkiä, samoin kuin hänen muitakin tekojaan, oli parempi karttaa kuin jäljitellä.
Jos kuninkaat tahtoisivat ajatella kaikkea tätä eivätkä niin hätäisesti ryhtyisi toimiin, niin järjestettäisiin Jumalan avulla niin, että Sigismund voisi palata Ruotsiin tavalla, joka tulisi valtakunnalle hyödyksi ja hänelle itselleen ylistykseksi.
Ja vihdoin pyysivät allekirjoittaneet, että kuninkaat luottaisivat heidän uskollisuuteensa; he eivät tahtoneet säästää henkeänsä eivätkä vertansa suojellakseen Sigismundin perimysoikeutta Ruotsin kruunuun ja valtakuntaan.
Kirjelmässä oli kuusikymmentäyksi allekirjoitusta, kaikkien nimittäin, jotka olivat saapuvilla kirkossa.
Kaksi neuvosherraa meni Klaus Flemingin luo pyytämään hänen nimeänsä, mutta hän kielsi sanoen suullisesti lausuneensa samaa.
On itsestään selvää, että kuningas Juhana oli pahoillaan kirjelmästä.Hän antoi kirjuriensa kyhätä seuraavan merkillisen vastauksen:
'Olen tarkoin miettinyt kaikkea, mitä olette kirjoittaneet, vieläpä enemmänkin. Mutta kun nuori kuningas Kalmarissa vastoin omaa mieltänsä ja minun tahtoani tuli pakotetuksi matkustamaan Puolaan, ja kun hänellä siellä on niin kovat ja vähäetuiset ehdot, että hänen hallituksensa enemmän on Venetsian herttuan kuin jonkun kuninkaan hallitukseen verrattava, ja hän itse on joutunut kuin Baabelin vankeuteen; niin ollen ja koska Jumala nyt on johtanut meidät yhteen, aion ottaa poikani kanssani kotiin Ruotsiin ja tehdä sen vastoin teidän tuumailujanne, sillä usein olen huomannut parhaaksi sen, mikä tapahtuu vastoin teidän neuvojanne.
Sitäpaitsi olen minä sekä arvoni että valtani puolesta, iältäni ja järjeltäni teitä korkeammalla, ja olen kyllin koetellut maailman menoa.
Mitä Puolasta päin koituvaan vaaraan tulee, niin tiedän kyllä keinoja sen estämiseksi, vaikka ne vastaiseksi ovat vain kahden henkilön tiedossa, mutta muutaman viikon kuluttua saatte tietää kaikki.
Siihen asti täytyy teidän pysyä rauhassa, sillä tästälähin tahdon niinkuin tähänkin asti hallita ehdottomasti kuninkaana, ja jos se ei saa tapahtua, tahdomme sekä minä että poikani jättää Ruotsin, ja te saatte valita kuninkaaksenne kenen haluatte.'
Näennäinen ystävyys kuninkaan ja neuvoston välillä hävisi kuin särkyvä kupla, ja molemminpuolinen, syvällä piillyt, mutta kauan kytenyt epäluottamus ja viha puhkesi julkivihollisuudeksi.
Niitä neuvosherroja, jotka pyysivät saada puhutella kuningasta, hän kohteli kovin sanoin, ja lopulta heitä ei laskettu ollenkaan puheille.
Olavi Sverkerinpojan kautta Juhana lähetti heille sellaiset terveiset, että hän vainoaa heitä koko elinaikansa, jos he viekoituksillaan onnistuvat saamaan Sigismundin Ruotsin-matkan estetyksi.
"Se olisi", huudahti hän epätoivoissaan, "samaa kuin jos neuvosto pistäisi puukon sydämeeni."
Sigismund ei luultavastikaan ollut selvillä siitä, matkustaisikoRuotsiin vai palaisiko Puolaan.
Tässä suhteessa oli ainakin Juhanalla varma mielipiteensä, ja mikäpä estäisi sitä toteuttamasta?
Laivasto oli matkakunnossa satamassa, Fleming odotti vain käskyä, ja nopea lähtö tekisi kaikista verukkeista lopun.
Mutta sen sijaan horjuttiin päätöksen tekemisessä, viikko kului toisensa perästä, ja vastustajat saivat aikaa keksiä voittamattomia esteitä.
Ei Juhanan epätoivo eivätkä hänen uhkauksensa näyttäneet tekevän mitään erityistä vaikutusta herroihin.
Seuraavalla viikolla he lähettivät vielä kirjeen kuninkaalle. Sen sisällys oli melkein sama kuin edellisenkin, mutta se oli lyhyempi ja päättävämpi.
Heti senjälkeen saapui kirje Narvan asukkailta, jotka pyysivät kuningasta luopumaan vaarallisesta yrityksestään.
Samaan aikaan tuli myöskin sikäläiseltä sotaväeltä Aksel Lejonhufvudin ja Klaus Bielken kyhäämä kirje. Jälkimäisen piti viedä se kuninkaalle, mutta ennenkuin hän saapui Rääveliin, olivat asiat saaneet toisen suunnan.
Ruotsin herrat olivat tulleet huomaamaan, että kaikki rukoukset ja huomautukset olivat turhia.
Puolalaisten onnistui yhtä vähän vaikuttaa Sigismundiin, jonka ajatuksissa nyt oli vain isä.
Kulovalkean tavoin levisi huhu, että Sigismundin tavaroita salaa kuljetettiin Ruotsin laivastoon.
Ratkaiseviin toimiin oli ryhdyttävä. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui yhä useammin ruotsalaisten ja puolalaisten huovien välillä; näytti melkein siltä, kuin sota olisi jo julistettu, ja muona varain puute kävi yhä tuntuvammaksi.
Neuvosto se luultavasti astui ratkaisevan askeleen.
Sotapäällystö marssi linnan luo; he pysähtyivät kuningasten ikkunain alle, laskivat lippunsa alas ja vannoivat kalliin valan, että eivät koskaan paljasta miekkaansa Juhanan ja Sigismundin puolustukseksi, jos he tarpeettomasti hankkivat Ruotsille niin paljon vihollisia.
Puolan herrat esiintyivät uhkaavammin kuin ennen; he olivat aikeissa palata kotiansa ja peruuttaa Sigismundille vannomansa uskollisuuden ja kuuliaisuuden.
Nyt ei auttanut enää. Kuningasten täytyi taipua, sitten kun Puolan herrat olivat antaneet kuningas Juhanalle varman lupauksen, että Sigismund vastedes sai matkustaa Ruotsiin milloin tahtoi.
Syyskuun 30 p:nä Sigismund tempautui toivottoman isänsä syleilystä ja lähti Räävelistä.
Kuningas Juhana oli aivan suunniltaan surusta ja harmista eikä tahtonut moneen päivään puuttua mihinkään.
Silloin saapui kirje Hogenskild Bielkeltä, joka kertoi, että Kaarle herttua oli ruvennut toimiskelemaan.
Se herätti Juhanan toimettomuudestaan, ja vaikka hän valitteli kaikkia niitä huolia ja levottomuuksia, jotka olivat tulossa, tuli hänen nyt kiire kotiin.
Kostonhimo paloi hänen sielussaan niitä neuvosherroja kohtaan, joita hän sai kiittää kärsimästään nöyryytyksestä. Kavalain suunnitelmainsa vuoksi nämä eivät tahtoneet, että Sigismund palajaisi Ruotsiin.
Nyt he olivat heittäneet naamarinsa, he vihasivat häntä samoin kuin hänkin heitä. Nyt riippui kaikki vain siitä, kumpi oli voimakkaampi.
Hänellä oli valta, ja hän myöskin tuli sitä käyttämään.
Eerik Sparreen ja Ture Bielkeen hän oli eniten suuttunut. He eivät edes saaneet seurata häntä kotimatkalle.
Molemmat herrat rukoilivat Gunillaa puhumaan puolestaan, ja hän lupasi tehdä voitavansa.
Juhana lähetti valtuutettuja keskustelemaan venäläisten kanssa. Sitten hän astui laivaansa, turhaan hänelle kunnioitustaan osoittavan neuvoston sekä rauhaa ja leipää huutavan sotajoukon keskellä — synkkänä, äänettömänä ja viha sydämessään.
20.
Suruissaan ja sortuneena lähti Sigismund Räävelistä; hänen hidas luonteensa oli kärsinyt julmasti isän epätoivosta ja näistä rajuista kuohuista.
Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli epävarma, pitikö iloita vaiko surra Puolaan palaamisesta… kiusallisia voitiin siellä kyllä olla, mutta hänen tätinsä, leskikuningatar, ei antaisi koskaan hänelle ja hänen isälleen anteeksi sitä, mitä voisi sanoa petokseksi ja kavallukseksi.
Hänen rakas sisarensa Anna saisi myöskin kärsiä ikävyyksiä, olisivatpa ehkä pidättäneet hänet panttivankina.
Ja lopuksi — eikä se suinkaan merkinnyt vähimmän — olisivat ehkä menneet tyhjiin jo alotetut keskustelut Itävallan hallitsijasuvun kanssa.
Hän oli rakastunut kauniiseen kuvaan. Hänet häntahtoipuolisokseen, hän yksin voisi tuottaa hänelle lohdutusta Ebba Hornin menettämisestä, joka niin julmasti oli hyljännyt hänet.
Aina sitä myöten kuin nämä ajatukset valtasivat hänet, hälveni se synkkä usva, joka oli verhoonsa kietonut hänen sielunsa ja mielensä. Hän suvaitsi vastata seurueensa herrojen kysymyksiin ja puhutella heitä, ja kun vihdoin kellojensoitto, tykinlaukaukset ja aaltoilevat ihmisjoukot tervehtivät häntä, huomasi hän, kuinka oikein oli tehnyt palatessaan.
Leskikuningatar syleili häntä itkien, ja prinsessa kysyi ivallisesti, oliko hän Gunillan tähden aikonut palata Ruotsiin.
Mielenliikutukset ja matka olivat kokonaan uuvuttaneet hänet, ja hän tarvitsi ainakin parisen viikkoa toipuakseen niin paljon, että voi itse kirjoittaa rakkaalle isälleen Ruotsiin ja kertoa, kuinka lopen väsynyt oli ja kuinka paljon hallitusasioita oli häntä odottamassa, joihin hän ei vielä pitkään aikaan kyennyt puuttumaan.
Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä hämmästyttämästä prinsessaa käymällä hänen luonansa muutamia päiviä kotiintulonsa jälkeen.
Mutta kuningas ällistyi itse yhtä paljon löytäessään hänet lepäämässä sohvalla, jonka vieressä tuolilla istui hänen käsikirjurinsa ääneen lukien hänelle.
Tämä hypähti heti seisomaan ja kumarsi syvään, mutta prinsessa jäi huoletonna lepäämään.
Kuninkaan viittauksesta Possmoschi poistui.
"Oletpa varomaton, siskoseni", sanoi Sigismund.
Anna punehtui hieman. "Minua liikuttaa hyvin vähän mitä kansa sanoo", vastasi hän.
"Minulla on ilmoitettavaa sinulle jotakin — tärkeää."
Hän nousi heti istumaan. "Koskeeko se minua?"
"Sinua yksin; se on Kustaa Brahesta." Tumma puna peitti hänen poskensa, ja hän huokasi syvään. "Hänestäkö!"
Hän nojausi veljensä olkapäähän itkien kiihkeästi. "Pyytääkö hän kättäni?"
"Mitä, etkö ole iloinen siitä?"
"Se on viipynyt kovin kauan."
"Hän tahtoo tulla Puolan palvelukseen."
"Sen voin ymmärtää."
"No, mitä tahdot minun vastaamaan?" Hän taisteli nähtävästi kovaa taistelua; sitten hän huudahti kiihkoisesti: "En mene koskaan kenellekään muulle kuin Kustaa Brahelle!"
"Sitten on asia ratkaistu."
"Toisin sanoen, jos huolin kenestäkään."
"Miksipä et huolisi?"
"Olen ehkä kiintynyt toiseen", vastasi hän tuskin kuuluvasti.
"Kiintynyt toiseen… ethän toki… tuohon kirjuriin?"
"Eikö hän ole mielestäsi jumalaisen kaunis?"
"Karkoita hänet heti luotasi, Anna!"
"Samaa sanoo leskikuningatarkin, mutta minä en tahdo."
"Ajattelehan, arvosi, maineesi!"
"Jos nyt panisin pois hänet, tulisi juuri juoruja liikkeeseen; hänen täytyy jäädä, ja Kustaan täytyy joka tapauksessa uskoa hyvää minusta."
"Mutta jos hän kuuntelee juoruja?"
"Niin hän ei ansaitse minua!" huudahti Anna. "Panetpa paljon arvoa kirjuriisi."
"Niin tosiaankin", vastasi Anna nauraen, "olen ihastunut hänen ihanuuteensa. Meidän kesken puhuen, hän jumaloi minua, ja minua huvittaa nähdä eri vivahduksia hänen silmissään sen mukaan, olenko hyvällä vai huonolla tuulella."
"Varo vaan, se voi olla vaarallista leikkiä."
"Senpätähden siitä pidänkin. Minulla ei ole ketään muuta, kenen kanssa huvitella."
"Mutta jos hän pääsee voitolle?"
"Sinä unhotat, että minä olen Vaasan suvun prinsessa", vastasi Anna kovasti punehtuen.
"Niin oli Ceciliakin", mutisi Sigismund.
* * * * *
Kuningatar Gunillan mahtava suku oli toivonut hyötyvänsä hänen kauttansa, mutta oli pettynyt; joka kerta kun hän esitti jonkun pyynnön heidän puolestaan, vastasi kuningas: "Vaiti, sinä et käsitä valtion asioita!"
Kotiin tultuaan Juhana sai tietää, ettei herttua puolestaan ollut ryhtynyt mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan, ja heti hän epäili, että Hogenskild Bielken kirjeellä tästä asiasta oli vain ollut tarkoituksena saada isän ja pojan yhdessäolo päättymään.
Kuningas ei voinut unhottaa, että koko hänen suuri suunnitelmansa oli täydelleen mennyt myttyyn, ja katkerasti tuntien arvonsa loukatuksi vakaantui hän päätöksessään kostaa kauheasti niille, jotka olivat pilkanneet hänen toiveitaan ja tehneet tyhjiksi hänen tuumansa.
Vastustus oli jo itsessään kiusoittanut häntä, ja sitä enemmän, kun hänen oli täytynyt alistua.
Tähän vihaan liittyi vielä epäluulo, että hänen kokemansa vastustus oli yhteydessä salaisten, rikollisten vehkeiden kanssa.
Eikö neuvosto ollut aina ollut Vaasan sukua vastaan; paraissa aikomuksissako se ehkä 1587 kehotti Juhanaa ja hänen poikaansa hyväksymään Puolan kuningasvaalin?
Eikö ollut todenmukaisempaa, että aateli tahtoi edistää omia tarkoitusperiään, kun se toimi saadakseen pois kruununperillisen, ja eikö väinkin ollut salainen aikomus panna toimeen neuvostohallitus ja siten valmistaa vallanperimyksen poistamista?
Siitähän olisi vanha ylimysvalta seurannut kuin itsestään. Mutta sellaiset puuhat ansaitsivat rangaistuksen, ja sen tulivat kyllä niiden alkuunpanijat saamaan.
Palattuaan Räävelistä Tukholmaan hän antoi neuvosherroille käskyn pysyä kaupungissa.
Uhkauksin ja pakkokeinoin koetti kuningas saada heitä tunnustamaan, että olivat yllyttäneet sotaväkeä ja ilkeissä tarkoituksissa estäneet Sigismundin kotiinpalaamista.
He kielsivät vakavasti, mutta marraskuussa hän pakotti heidät kyhäämään kirjoituksen, jossa he lausuivat paheksivansa ja valittavansa sotaväen uhmaavaa käytöstä sekä samalla selittivät, ettei heidän tarkoituksensa ensinkään ollut estää Sigismundia palaamasta Ruotsiin.
Samalla he pyysivät anteeksiantoa, suosiota ja armoa sekä lupasivat olla kuningas Juhanalle ja hänen perillisilleen uskollisia ja kuuliaisia koko elinaikansa.
Jos kuningas vastedes tahtoisi heiltä neuvoa, tuli heidän antaa se parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos "kuninkaan mielipide ja laajempi katsantokanta ei olisi sen kanssa sopusoinnussa, niin tuli heidän alistaa tahtonsa sen alaiseksi".
Kaikki herrat, jotka olivat olleet mukana Virossa, kirjoittivat sen alle. Sitä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että he sillä olisivat tunnustaneet jotenkin rikkoneensa ennen tekemäänsä uskollisuudenvalaa.
Sitten he saivat eronsa.
Herrojen mieltä kirveli, kun heidät oli pakotettu pyytämään anteeksi rikosta, jota ei oltu todistettu heidän tehneen, ja sentähden päättivät he laatia vastalauseen, jossa selittivät, että he eivät olleet tehneet mitään, jota heidän tarvitsisi pyytää anteeksi tai jonka vuoksi heidän oli tarvis kirjoittaa anomuskirjelmä 22 p:ltä marraskuuta.
He olivat tehneet sen Olavi Sverkerinpojan selitysten johdosta, että siten muka palajaisi rauha kuninkaan mieleen ja sopu valtakuntaan ja että he itse välttäisivät heitä muuten uhkaavan ikuisen vankeuden.
Vastalause pidettiin kuitenkin toistaiseksi salassa.
Mutta keskenään he keskustelivat miten päästä kaikesta tästä… jokainen voi käsittää, ettei kuninkaan kostonhimo suinkaan ollut tyydytetty, mutta keneltä etsiä apua ja suojaa?
Oli vain yksi, jonka puoleen kääntyä, ja se oli herttua.
Mutta Eerik Sparre oli hänen persoonallinen vihamiehensä, ja tarvittiin monta taivutusyritystä, ennenkuin hänet saatiin astumaan ensimäinen sovinnon askel.
Vihdoinkin päätettiin käydä Kaarle Sturen luona, joka palveli herttuan hovissa.
Hänen luokseen kokoontuivat Sten Banér, Aksel Lejonhufvud, MoritzGrip ja Eerik Sparre.
Ne arvostelut, joita Juhanasta siellä annettiin, eivät suinkaan olleet imartelevia. Ei kukaan luottanut tehtyyn sopimukseen, ja kaikki yksimielisesti antoivat Sturen tehtäväksi pyytää heidän puolestaan herttuan suojaa siinä tapauksessa, että heitä edelleenkin uhattaisiin vainota.
Mielistelijäin ja panettelijain aika oli nyt tullut. Aatelisten määrättömät rikkaudet, heidän omanvoitonpyyntönsä valtion asiain hoidossa, heidän ylpeytensä ja julmuutensa alustalaisiaan kohtaan oli kansassa synnyttänyt hiljaista, hiipivää vihaa.
Ennen ei siihen oltu kiinnitetty huomiota, mutta nyt se saattoi olla välikappaleena Juhanan suosion voittamiseksi; se tuli tervakseksi siinä roihussa, joka liekehti hänen rinnassaan, ja se voi tyydyttää monen yksityisen kostonhimoa.
Mikä mainio tilaisuus sen ohessa suosion saavuttamiseen! Tarvitsihan vain käydä juoruamassa mitä pistopuheita ja tyytymättömiä lauseita syytetyt ja heidän ystävänsä olivat lausuneet.
Omiensakin keskuudessa oli aatelistolla vihamiehiä. Klaus Fleming oli aatelispuolueen mahtava vastustaja, eikä liehakoiva Niilo Gyllenstjerna säästänyt kielittelyä ja kavalia syytöksiä, milloin hänen vaan siten onnistui päästä korkean herransa suosioon. Juhana tekikin hänet uskotukseen, mutta herrat nimittivät Niilo herraa tuuliviiriksi.
Kaikesta tästä mairittelusta ja kielimisestä kuningas kiihottui entistä enemmän.
Hän tunsi enemmän kuin koskaan ennen tarvitsevansa tukea, ja kun hänen ja hänen entisten liittolaistensa väli nyt oli rikkunut, täytyi hänen kääntyä niiden puoleen, joita vastaan hän ennen heidän avullaan oli taistellut.
Kun Juhana vielä oli Räävelin-matkallaan, saapui sana, että herttuatar Maria oli kuollut. Kaarle oli alussa lohduton ja lausui vakavasti, ettei aikonut enää koskaan mennä naimisiin.
Tämä vakuutus sekä se seikka, ettei herttuattarelta jäänyt poikaa, tyynnytti Juhanan pelkoa hänen vastaisten kunnianhimoisten tuumiensa suhteen ja hän kirjoitti nyt Kaarlelle pyytäen tätä saapumaan Tukholmaan, jotta he saisivat keskustella.
Tämä matkusti heti, ja veli otti hänet sydämellisesti vastaan.
He olivat samaa mieltä, mitä herroihin tuli, ja myöskin yksimielisiä siitä, "että aatelisto oli anastanut kruunun tiluksia ja kansan rahoja". "Heillä on leveä selkä, ja he voivat kyllä kärsiä rangaistuksensa…" lausui herttua.
Herrat olivat kuluttaneet huovien palkat viineihin ja nautintoihin sekä rouviensa helmiin ja koristuksiin y.m.
Sovinto veljesten kesken tuli täydelliseksi, ja seuraavan vuoden alussa julkaistiin sopimuskirje, jonka nojalla Kaarle sai takaisin kaikki entiset oikeutensa herttuakunnassa.
Sopimuskirjeessä selitettiin, että tähän asti vallinnut erimielisyys veljesten kesken oli muka ollut seurauksena pahansuopain henkilöiden vehkeilyistä, jotka olivat tahtoneet hävittää ja turmella Kustaa kuninkaan jälkeläiset, sekä siitä, että jotkut ilkeät ihmiset muutamina aikoina olivat saaneet aikaan erinäisiä säädöksiä huomaten ne varmimmaksi keinoksi, millä katkeroittaa ja kiihottaa toisiaan vastaan molemmat perheet, kutiinkaan ja herttuan.
On omituista nähdä sitä tavatonta myöntyväisyyttä, millä Juhana nyt luopuu vaatimuksistaan, joista hän ennen niin itsepintaisesti oli pitänyt kiinni, sekä sitä peittelemätöntä avomielisyyttä, jolla hän selittää olleensa vain tahdoton välikappale muiden käsissä. Selvästi huomaa, että se viha, joka hänessä riehui neuvosherroja vastaan, oli kokonaan sokaissut hänet.
Tämän vihansa tähden hän kokonaan unhottaa entiset epäluulonsa herttuan suhteen; hänelle hän uskoo valtakunnan asiain hoidon ja kiinnittää hänen apuunsa luottaen ajatuksensa yksinomaan siihen, miten saisi masennetuksi vihollisensa, jona hän pitää valtaneuvostoa.
Rikos, josta hän neuvoksia syyttää, on heidän Räävelissä kyhäämänsä kirjelmä. "He ovat panneet kuninkaan syyksi kaiken kurjuuden, mitä valtakunta viime vuosina oli kärsinyt, siten lausuen väärän todistuksen Jumalan valitsemaa kuningastansa vastaan." Hän ei ollut syynä niiden syntyyn eikä pitkällisyyteen; oikea syy oli itse neuvosherroissa, jotka ilkeissä tarkoituksissaan olivat ärsyttäneet kuningasta ja hänen veljeään toisiaan vastaan ja siten pakottaneet kumpaisenkin pitämään kotona Ruotsissa suuren joukon sotaväkeä, joka muuten olisi voitu viedä Liivinmaahan pakottamaan venäläisiä rauhantekoon.
Eivätkö he nyt viimeksi olleet estäneet kuningasta ottamasta mukaansa koko sotavoimaansa Rääveliin, ja jos "sitä melskettä ja erimielisyyttä ei olisi tapahtunut", jonka he olivat saaneet aikaan, olisi voitu saada siedettävät rauhan ehdot.
He olivat myöskin syynä siihen, ettei sotaväelle riittänyt palkkaa, sillä niin paljon meni valtion tuloja heidän ylläpitoonsa ja läänityksiinsä, joita he taukoamatta lisäsivät, ettei ollut ihmekään, jos valtion varoista ei ollut mitään jäljellä.
Itse olivat he kehottaneet kuningasta kantamaan rahvaalta vuotuisia kustannusapuja, ja "jos joitakin apurahoja oli kannettu muuten kuin yhteisestä neuvonpiteestä, niin oli hovimarski ensin puhunut siitä kamreerien, kyökkimestarien ja hovikirjurien kanssa ja lopuksi kehottanut kuninkaallista majesteettia suostumaan sellaiseen apuverotukseen".
Kun he valittivat hovinpidon ylellisyyttä, niin huomatkoot, ettei siihen ollut syynä kuningas, vaan "hovimarski ja muut sellaiset". Rakennustöihin tarvittavat kustannukset olivat suureksi osaksi otetut kuninkaan yksityistuloista, ja olisi kauheaa, sietämätöntä ja hävytöntä rohkeutta kieltää kuningasta tahtonsa mukaan käyttämästä yksityisomaisuuttansa.
He syyttävät kuningasta kansan kurjasta tilasta, mutta siitä he eivät puhu mitään, miten he itse kiusaavat ja rasittavat niitä talonpoikia, jotka ovat heidän alustalaisiansa, miten he maa-ostoillansa vähentävät kauppakaupunkien elatusvaroja, miten he ottavat lainoja porvareilta, ja kun nämä heiltä vaativat maksua, uhkaavat heitä lyönneillä ja pahoinpitelyllä.
Vadstenassa he olivat neuvoneet kuningasta koettamaan hankkia Puolan kruunun pojalleen, Kalmarissa he sitten olivat itsepintaisesti "kärttäneet ja vaatineet" häntä hyväksymään vaalin, vaikka siinä olikin asetettu kovia ja sietämättömiä ehtoja, joihin lähettiläillä ei ollut mitään oikeutta suostua.
Räävelissä he olivat tehneet mitä suinkin voivat estääkseen Sigismundia palaamasta Ruotsiin; tätä varten he olivat kiihottaneet sotaväen uppiniskaisuuteen ja tottelemattomuuteen, niin että se oli "kieltäytynyt menemästä sinne, mihin kuninkaallinen majesteetti tahtoi ellei kuninkaallinen majesteetti tahtonut tehdä siten kuin heistä näytti sopivalta, ja niin he olivat pakottaneet kuninkaallisen majesteetin tekemään vastoin omaa tahtoansa, joka ei ollut mitään muuta kuin kuninkaallisen majesteetin pettämistä".
Syyksi Sigismundin kotimatkaa vastaan olivat he maininneet sellaisen hävyttömän valheen, että valtakunnan alamaiset voisivat suuttua ja jotkut heistä voisivat estää heidän kuninkaallisia majesteettejaan valtakuntaan palaamasta, "jolloin heillä oli ollut herttua Kaarle mielessään, ja he siten olivat antaneet uuden todistuksen siitä, että pyrkivät pitämään yllä epäluuloa veljesten kesken".
Kaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin herrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti Juhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.
Hän sanoo siinä, että "muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä epäsopuun veljesten kesken".
Mitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka siihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen armonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi neuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen ehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan. Sillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin puolustaa.
"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä", sanoo hän toisessa paikassa, "että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin maasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset."
Sovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän kuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden, sikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin isänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin rahasummia.
Eikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon, vaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.
Voidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa pikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla takuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä samalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja varoja kulutettu hukkaan.
Juhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin paljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten kostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin vain "valtakunnan pahaksi neuvoksi".
Etenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten Banér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään puolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen. Juhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten riitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan kertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa Juhanan vainoomisia vastaan.
Sovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan haluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen lähimpiinsä.
Oli vain kysymys siitä, miten saada muut neuvoston jäsenet eroamaan heistä.
Nyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä ja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta palattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi säikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi jälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.
"Tuhat kertaa ennemmin kuolen", sanoi hän, "kuin hyväksyn sellaisia ehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt tahdotaan pakottaa."
Alussa vuotta 1590 kutsuttiin säädyt kokoon.
Vallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen miespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana herttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen ruhtinaskunnakseen.
Jos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle herttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen huoneen prinsessoille.