Valtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia ja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä sanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.
Kaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja sitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi, salaliittolaiseksi j.n.e.
Aatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin lupaamalla uusia oikeuksia.
Juhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet Räävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja salahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut esittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet tulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät, herätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit tahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.
Vihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä tuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden herrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan epäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo pätevillä syillä puolustaa itseään.
Kaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista yrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat tiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja tuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.
Vihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja vietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä. Tilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita kuuntelijoita.
Sparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti hänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu todistaa, ja Sparre sai mennä.
Sitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja Sparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään kirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa itsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle luvattiin anteeksi.
Mutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei tahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin ymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä voisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut oikeudenmukainen.
Olavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä päivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että nyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka todistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin häntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten laskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi odottaa mitään armoa.
"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä olen kirjoittanut", vastasi Sparre harmissaan, "enkä minä ole niin lapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun syykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista."
Sittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta eräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut vihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik Sparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.
Tarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja vei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki tarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.
Arkku vietiin kuninkaan huoneisiin, eikä kukaan muu kuin herttua saanut avata sitä.
Sen huomattiin todellakin olevan täpötäynnä papereita; nyt hän siis vihdoinkin oli joutunut kiinni.
Mutta voi, siellä olikin vain joukko Pietari Brahelle kuuluvia kauppa- ja maanomistuspapereita.
Kuningas oli raivoissaan; hänen arvonsa kärsi tällaisesta, hänen turhamaisuuttansa oli loukattu, eikö ollut ketään, joka voisi sanoissa solmia tuon rohkean kavaltajan?
Lähetettiin kutsumaan Klaus Flemingiä ja Niilo Gyllenstjernaa.
He tulivat molemmat saamaan kuninkaan käskyjä, jotka luonnollisesti koskivat Sparrea.
Juro Fleming ja ovela Gyllenstjerna lähtivät hänen luokseen neuvoston etunenässä.
"Teidän ei onnistu taivuttaa minua valehtelemaan omille niskoilleni", vastasi kopea ylimys. "Minusta näyttää päinvastoin siltä, kuin neuvoston, virkansa puolesta, tulisi pitää vaaria siitä, ettei ketään kuulustelematta ja syylliseksi havaitsematta kohdeltaisi niinkuin minua, kaikkein vähimmin nyt, kun itse olette olleet osallisina niissä asioissa, joiden johdosta minä olen joutunut epäsuosioon."
Neuvosherrat vastasivat yhteen ääneen, että he eivät rohjenneet asettua niin jyrkästi kuningasta vastaan, hän kun oli niin kiivasluontoinen; he lupasivat kuitenkin sopivan tilaisuuden sattuessa puhua parhaansa mukaan.
Kuta lujemmin Sparre pysyi sanassaan, sitä kiihottuneemmaksi käviJuhana.
Nyt päätettiin, että hänet oli lähetettävä vangittuna Turkuun, sittenStegeborgiin.
Levotonna ja peloissaan puolisonsa tähden oli Ebba rouva lapsineen rientänyt hoviin; kuninkaan ja herttuan edessä he polvillaan rukoilivat armoa puolisolle ja isälle.
Herttua murahti jonkun sanan, käänsi heille nopeasti selkänsä ja riensi pois.
Kuningas vastasi tapansa mukaan tylyin ja kiivain sanoin kaikkiin rukouksiin.
Silloin lähti Ebba rouva Svartsjöhön, jossa kuningatar Gunilla oleskeli, pyytämään hänen välitystään. Kesken kaiken tuli Juhana huoneeseen, kädessään unkarilainen rautavasara, niinkuin hänellä oli tapana.
Ebba rouva kääntyi nyt rukouksillaan itse kuninkaan puoleen. Alussa tämä vastasi jotenkin lempeästi. Mutta voidakseen todistaa olevansa oikeassa rupesi hän luettelemaan mitä kaikkea Sparre oli tehnyt häntä vastaan.
Samalla hän kiihtyi kiihtymistään, niinkuin tavallisesti, ja hakkasi vasarallaan pöytiä ja penkkejä juosten edestakaisin.
Ebba rouva, joka ennestäänkin oli hyvin liikutettuna ja sairaana, säikähtyi niin hänen käytöksestään, että vaipui lattialle tainnoksiin.
Hämillään tuijotti kuningas häneen ja kiiruhti sitten kuningattaren luo pyytäen häntä pitämään huolta sairaasta Ebba rouvasta.
Muutamia viikkoja myöhemmin tämä synnytti pojan.
Eerik Sparren ystävät toimivat väsymättömästi sovinnon aikaansaamiseksi herttuan kanssa, ja tämä onnistui todellakin, kun edellinen oli luvannut, ettei koskaan neuvo eikä kehota sellaisiin säädöksiin kuin Vadstenan artikkelit olivat.
Joitakuita päiviä senjälkeen saatiin myöskin jommoinenkin sovinto aikaan kuninkaan kanssa, ja senjälkeen sallittiin Eerik herran palata Sundbyhyn.
Muut syytetyt saivat samoin palata kukin kotiinsa.
Mutta epäluulot seurasivat heitä, ja heitä pidettiin niin ankarasti silmällä, että kotona-olo tuskin oli vankeutta parempi.
Joukko ratsuväkeä oli majoitettu jokaisen luo, ja vakoojat seurasivat heitä joka askeleella.
Puolisojensa viisautta he saivat kiittää siitä, että heidän kuitenkin onnistui hävittää vaarallisia papereita sekä tehdä korjauksia ja lisäyksiä kirjeisiin ja asiakirjoihin, jotka olisivat voineet tulla tarkastettaviksi.
Ankarinta oli vartioiminen Sundbyssä. Sinne ei saanut tulla eikä sieltä lähteä kukaan vieras, jonka epäiltiin voivan kuljettaa tietoja herrain kesken.
Tukholmassa oli jo kauan raivonnut rutto. Se levisi ympäristöön, jaSundbyn tienoilla oli jo sattunut useita kohtauksia.
Eerik Sparre pyysi kuninkaalta lupaa saada vaimoineen ja lapsineen muuttaa sieltä pois, mutta siihen ei suistuttu.
Hänen appensa, vanha Pietari Brahe, makasi heikkona sairaanaRydbyholmassa.
Hän toivoi saavansa lausua jäähyväiset lapsilleen ja vävyilleen sekä kutsui heidät kaikki luokseen.
Mutta kuningas ei sallinut sellaista kokoontumista ja hän kielsi heitä matkustamasta.
Kaarle herttua oli inhimillisempi, hän puolusti luvan antamista, mutta Juhana oli taipumaton.
Myöskin kuoleva vanhus Rydboholmassa oli kuninkaan vainon ja epäluulojen esineinä.
Juhana oli saanut päähänsä, että Pietari Brahe tavoitteli kuningaskruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja kun hän ei rohjennut ryhtyä mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin arvossapidettyä vanhusta vastaan, tahtoi hän toki antaa heidän kokea valtaansa ja oikeuksiansa.
Kuninkaan epäsuosion osoitteeksi ei Brahe saanut kuolinvuoteellaan olla lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.
Kuningas Juhanalla oli valta, ja hän saattoi sen kieltää.
Kun tuli tieto, että Pietari Brahe oli kuollut, pyysi Eerik Sparre taaskin saada matkustaa Rydboholmaan, mutta se kiellettiin kuten ennenkin, ja vain hänen veljensä Juhana sai mennä sinne annettuaan varmat takuut.
Huhu kertoi, että Pietari Brahe oli kirjoittanut kronikan Kustaa I:n ajoista asti ja että tämä ei ollut Vaasan sukua suosiva, mutta innokkaimmistakaan etsimisistä huolimatta ei sitä oltu löydetty.
Nyt oli perilliset pakotettava antamaan se julkisuuteen; se oli ehtona ruumiin hautaamiseen.
Sentähden saikin Pietari Brahe hyvin kauan olla hautaamattaRydboholmassa.
Vielä kerran tapaamme naisen, joka ikäänkuin piti vartiota, mihin voisi ryhtyä, mitä korjata, varoittaa tai auttaa.
Katariina Stenbockin mieltä kirveli Juhanan säädytön käytös.
Hän oli sitäpaitsi Pietari Brahen käly eikä voinut sallia, että sellaista häväistystä ilman mitään syytä osoitettiin hänen tomulleen.
Sentähden hän kirjoitti Vesteråsin piispalle pyytäen tätä toimittamaan juhlallisen hautaamisen hänen vastuullaan.
Sitten kutsuttiin Rydboholmaan kaikki, joilla oli tilaisuus saapua.
Suurella loistolla ja komeudella sekä tavanmukaisia juhlamenoja noudattaen toimitettiin sitten yhä vieläkin kielletty hautaaminen.
Juhana ei ollut tietävinään; hän oli pelännyt melskeitä, mutta mitään semmoisia ei kuulunut.
Syytettyjä herroja pidettiin edelleenkin vartioituina.
21.
Välirauha Venäjän kanssa päättyi 1590, ilman että sillä aikaa oli ehditty sopia kutakuinkin siedettävästä rauhasta.
Juhanan vaatimukset olivat yhä edelleenkin suuret. Rauhaan hän kyllä tahtoi myöntyä, mutta sillä ehdolla, että suuriruhtinas suostuisi "taivuttamaan päänsä kuninkaan edessä lähettämällä hänen luokseen lähettiläänsä tarpeellisessa nöyryydessä ja kunnioituksessa".
Sitäpaitsi tahtoi Ruotsin kuningas, että suuriruhtinas luopuisi kaikista vaatimuksistaan Inkerinmaahan ja Käkisalmen lääniin ynnä maakaistaleesta aina Vienanmereen asti, sekä vaati samalla itselleen koko Venäjänmaan herran nimeä.
Juhanan lähtiessä Räävelistä oli Kustaa Banér määrätty Vironmaan maaherraksi.
Heti senjälkeen saapui tieto, että venäläinen sotaväki hävitteli ympäristössä.
Nuori komentaja ryntäsi Venäjälle ja hävitti muutamia kyliä. Sitten sai hän tietää, että tsaari oli lähenemässä sadantuhannen miehen kera.
Kustaa Banér vetäytyi Wesenbergiin odottaen lisäväkeä.
Tsaari valloitti Järnan ja saapui tammikuun 31 p:nä Narvan edustalle, johon pystytti leirinsä.
Siellä hoiti päällikkyyttä Kaarle Horn, mutta häneltä puuttui sekä miehiä että muonaa ja hän odotti joka päivä, että Kustaa Banér tulisi hänen avukseen.
Venäläiset alkoivat piirityksen jatkaen sitä helmikuun 4:nnestä 19:nteen päivään. Pommitusta jatkui melkein yöt-päivät.
Sana toisensa perästä lähetettiin Kustaa Banérille, mutta tämä ei uskaltanut lähteä matkaan pienine joukkoineen, ja niin oli Kaarle Horn jätetty omiin hoiviinsa.
Viimemainittuna päivänä oli muuriin ammuttu suuria aukkoja. Vakoilijainsa kautta oli vihollinen saanut tietoja kaupungin surkeasta tilasta ja päätti käydä rynnäkköön.
Mutta Kaarle Horn ja hänen miehensä tekivät odottamatonta vastarintaa, ja neljän tunnin kiivaan ottelun jälkeen täytyi venäläisten peräytyä kärsittyään suuren mieshukan.
Juhlallisen kiitosrukouksen jälkeen, mikä pidettiin voiton johdosta, piti mentämän muureja korjaamaan. Mutta silloin havaittiin, että oli jäljellä vain 400 aseisiin kykenevää miestä, ja nämä sanoivat olevansa liian vähäväkiset mainittuun toimeen.
Taas jymisivät venäläisten tykit, ja sitä jatkui koko päivä. Illansuussa raukesi vielä kaksi suurta aukkoa muuriin täyttäen kaivannon.
Kaarle Horn oli epätoivoissaan; hänen oli mahdotonta puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan näin särkyneiden muurien sisäpuolella.
Narvan keralla olisi koko Viro ollut mennyttä; viisaasti toimimalla oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli.
Nopeasti alotettiin neuvottelut, ja tuloksena oli, että Ivangorod jaKaporie jäivät venäläisille, jotavastoin ruotsalaiset saivat pitääNarvan sekä Velika-joen länsipuolisen alueen.
Samalla sovittiin välirauhasta vuoden ajaksi.
Kohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin. Hän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui upeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten ja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.
Inkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu — kourallisella miehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi, että asiat näin päättyivät.
Mutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden kuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.
Tähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa urheasta Kaarle Hornissa.
Hänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä kyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle Hornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?
Lisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä kansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin sitä parempi.
Samalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta, kun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.
Uskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen… hän, palvelija, jonka tuli vain totella?
Juhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla herraansa ja kuningastansa.
Kesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta viipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan, jälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.
Vankilassa sai Horn istua koko syksyn, eikä mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdytty hänen asiassaan, paitsi että hänet julkisesti julistettiin maankavaltajaksi, vaikka olikin tuomitsematta.
Tämä oli hänestä liikaa, ja hänen kärsivällisyytensä loppui. Tammikuun 27 p:nä 1591 Kaarle Horn kirjoitti kuninkaalle kirjeen, jossa hän muun ohessa sanoo:
'Olen saanut tietää, että teidän majesteettinne on antanut Klaus Flemingin markkinoilla julistaa minut valtakunnan kavaltajaksi, vaikka en tiedä koskaan sanoin enkä töin antaneeni aihetta sellaiseen nimitykseen, eikä sellaista myöskään ole laillinen tuomio minulle tuominnut. Mutta koska teidän kuninkaallinen majesteettinne on luvannut alamaisilleen puolustaa totuutta ja oikeutta eikä ketään, olkoonpa hän köyhä tai rikas, vahingoittaa, ellei hän ole Ruotsin lain mukaan tuomittu; pyydän minä alamaisimmasti ja nöyrimmästi tulla asetetuksi laillisen tuomioistuimen eteen syyttäjineni sekä huoveineni ja päällikköineni, jotka olivat saapuvilla Narvan piirityksessä. Sitä myöskin pyydän, että teidän kuninkaallinen majesteettinne antaisi veljilleni anteeksi, että he ovat luovuttaneet Ivangorodin ja Kaporien. Syy ei ole heidän, vaan yksin minun, joka olen kehottanut, melkeinpä pakottanut heitä siihen.'
Juhana oli kuin tulta ja liekkiä; sellainen kirje hänelle, sitä hän ei voinut antaa anteeksi!
Asetettiin erityinen tuomioistuin, jossa Klaus Fleming oli samalla syyttäjänä ja puheenjohtajana, Olavi Sverkerinpoika kirjurina. Lautakuntaan kuului aatelisia, mutta muuten hyvin vähäpätöisiä henkilöitä.
Helmikuun 15 p:nä kutsuttiin Horn kuulusteltavaksi.
Kun hän tuli saapuville, sanoi hän olevansa pitkällisen vankeutensa vuoksi niin sairas ja heikko, ettei luullut voivansa antaa oikeita vastauksia suullisesti, etenkin kun hänellä ei ollut mitään hyvää puhelahjaa. Sentähden hän pyysi saada kirjallisesti vastata syytöksiin.
"Se ei käy laatuun", huudahti Fleming. "Kuningas tahtoo saada viipymättä asian ratkaistuksi."
Ennen voimakas, sodan vaivoissa karaistu mies oli painunut kokoon; vankila-ilma oli ikäänkuin huumannut hänet. Nyt hän oikaisihe sanoen voimakkaasti: "Minä olen valmis."
Fleming kysyi: "Mitenkä olette voinut olla niin rohkea, että kirjeessänne 27 p:ltä tammikuuta olette muistuttanut kuningasta hänen valastaan ja velvollisuuksistaan, ikäänkuin hänen majesteetillaan olisi joskus tapana unhottaa ne tai kuin hän tarvitsisi muistutuksia siinä suhteessa?"
"Pysyn siinä, mitä olen kirjoittanut", vastasi Horn, "enkä voi havaita mitään pahaa siinä, enempää kuin sillä mitään pahaa tarkoitankaan."
"Ette toki voine kieltää, että sellaiset sanat loukkaavat kuningasta", virkkoi Fleming.
"Se riippuu siitä, miten niitä tulkitaan."
"Miten olette voinut rohjeta kuninkaalta kysymättä luovuttaa linnoja ja varustuksia, hänen ja valtakunnan häpeäksi ja vahingoksi?"
"Siihen on vain suurin hätä minua pakottanut", vastasi Horn tunteellisesti. "Hänen majesteettinsa olisi ehkä muuten menettänyt kaikki."
"Miksi ei Jamaa hävitetty", kirkui Fleming, "ja Narvaan lähetetty muonavaroja, niinkuin kuningas käski?"
"Herra Kustaa Banér sanoi saaneensa kuninkaalta käskyn, että Jamaa ei hävitetä. Muuten se asia koskee häntä, minulla ei ole sen kanssa tekemistä."
"Miksi ei kaupungissa ollut enempää viljaa?"
"Siitä oli puute, enkä minä luullut piirityksen tulevan niin pitkälliseksi, minä toivoin yhäti apua herra Kustaa Banérilta. Se oli kuitenkin minun vikani, etten pitänyt ajoissa huolta siitä, ja tätä laiminlyöntiäni pyydän kuninkaalliselta majesteetilta alamaisimmasti anteeksi."
"Minkätähden ette pitänyt enempää väkeä kaupungissa, vaan annoitte heidän mennä pois Banérin kanssa?" kysyi Fleming.
"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani apua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä huolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin lyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani tehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä sitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin suuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin Räävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista, niin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin rukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan anteeksi."
Neuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan arvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:
"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut luovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti kuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä arvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi."
Horn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti: "On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin venäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan rauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat vähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta että herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa, vaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen tulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa se olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika itse."
"Miksi olivat linnoituslaitokset niin huonossa kunnossa?" kysyi KlausFleming.
"Neuvoston hyvät herrat", vastasi Horn, "voivat paraiten todistaa, että tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai kiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat palvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta huovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat kultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä vielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne, ennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä."
Lopuksi hän lisäsi: "Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua pyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja. Ennemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat, ottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja omantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä kuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy, ei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan todistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni kuolen."
Neljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän ei antanut.
Juhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista kuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi sen ja käski heti ratkaista asian.
Tuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön vuosipäivänä.
Koska Kaarle Horn oli huolimattomuudellaan ja julkeudellaan saanut aikaan tämän vaurion valtakunnalle, tuomittiin hänet henkensä menettäneeksi, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa. Tuomarit pyysivät kuitenkin, että koska Kaarle Horn oli vedonnut niin moneen todistajaan, tuomion toimeenpano jätettäisiin siksi, kunnes ne olisivat saapuneet.
Tähän suostuttiin, ja kesäkuussa jätettiin asia uuden tuomioistuimen käsiteltäväksi, mutta syytöskohdat, todistukset ja vastaukset olivat samat.
Samana pysyi tuomiokin.
Kaikilta tahoilta saapui esirukouksia Hornin hyväksi, mutta turhaan; tuomion toimeenpaneminen lykättiin kuitenkin kerta kerralta tuonnemmaksi.
Lopulta lykättiin mestauspäivä joulukuuhun. Herttua ja Sigismund koettivat saada kuningasta heltymään, mutta hän vastasi sättien ja ärjyen.
Vihdoin, itse mestauspäivänä, he ottivat kaksivuotiaan prinssi Juhanan kanssaan, ja hänen jokeltavista esirukouksistaan hirmuvaltias viimeinkin heltyi.
Kaarle Horn armahdettiin itse mestauspaikalla, mutta vietiinÖrbyhusiin vankeuteen.
Sigismund vapautti hänet sittemmin sieltä, mutta syvästi loukkaantuneena kokemastaan kohtelusta hän vetäytyi pois julkisesta elämästä ja eli muutamia vuosia hiljaisuudessa kartanossaan Suomessa.
Mutta hyvitys oli toki tulossa.
Kun Kaarle herttua sai vallan käsiinsä, nimitettiin Kaarle HornRäävelin maaherraksi ja sotapäälliköksi Liivinmaahan.
Jo 1601 päättyi hänen mainehikas elämänsä; hän ei ollut pilannut isänsä, urhean Henrik Hornin mainetta.
Hän jätti jälkeensä neljä poikaa, kaikki mainioita miehiä, joistaKustaa Horn oli nuorin ja suurin.
"Oli", sanoo Geijer, "useampia ruotsalaisia sukuja kuin yksi, joista tähän aikaan koitui moisia hedelmiä; ne viittaavat tulevaisuuteen, suuren Kustaa Aadolfin aikaan."
* * * * *
Kun Kaarle Horn oli kutsuttu pois, puhkesi Räävelissä huovimeteli, minkä Yrjö Boije, joka menestyksettä piiritti Ivangorodia, vaivoin sai tukahutetuksi.
Tehdäkseen veljensä mieliksi matkusti Kaarle herttua sinne, mukanaan joukko sotaväkeä, mutta hänestä näytti, ettei hän voinut siellä mitään saada toimeen, ja hänellä oli luultavasti hyvin vähän halua koko yritykseen, jonkatähden hän palasi Ruotsiin alkupuolella vuotta 1591.
Virossa oli sotapäällystö niin kyllästynyt pitkälliseen sotaretkeen, että lopuksi omin uhin tahtoi tehdä rauhan.
Sigismund teki rauhan Puolan puolesta ja sai samalla aikaan Ruotsille välirauhan vuodeksi.
Mutta tuo suututti taaskin Juhanaa. Ei hänen poikansa eikä veljensäkään saanut olla hänen holhoojanansa, ja hän käski jatkaa sotaa.
Uudet sotaväenotot Ruotsissa, huovimetelit maksamattoman palkantähden, molemminpuoliset hävitykset ja jokunen onnellisempi aseleikkiRuotsin puolelta olivat muuten mainittavia tapauksia tässä sodassaJuhanan hallituksen kahtena viime vuotena.
Vihdoin Klaus Fleming ryntäsi Venäjälle ja löi viholliset useassa taistelussa.
Eräässä taistelussa jäi kentälle 6,000 venäläistä, ja tuosta voitosta kuningas Juhana iloitsi niin suuresti, että määräsi vietettäväksi yleisen kiitospäivän.
Mutta hänen ilonsa eivät enää olleet pitkäaikaisia.
22.
Olisi odottanut, että Juhanan viimeiset elinvuodet olisivat muuttaneet hänen mieli- ja toimenpiteitään kirkon asioissa, mutta niin ei käynyt.
Hän oli tyytymätön itseensä ja ympäristöönsä, uupunut joka puolelta kohdanneesta vastarinnasta, kaipasi alituisesti poikaansa, ja liturgia oli nykyään ainoa, josta hän itsepintaisesti piti kiinni.
Hänen oli kyllä pakko suostua kirkolliskokoukseen, jossa jokaisella olisi vapaa puhevalta ja jossa ei kenelläkään olisi oikeutta pakottaa toisen omaatuntoa.
Emme saa tämän nojalla uskoa, että Juhana olisi ruvennut horjumaan. Kaarle oli nämä ehdot asettanut, ja Juhana oli niihin suostunut; mutta se ei estänyt kuningasta testamentissaan määräämästä, että aina edelleenkin oli pysyttävä samassa kirkollisessa tunnustuksessa, jota hänen hallituskautenaan ja etenkin hänen hovissaan oli noudatettu.
Alussa vuotta 1591 kuoli arkkipiispa Antti Björnram. Hän oli ollut Juhanan uskollisin tuki taistelussa liturgian puolesta; kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän uhrasi uskonnollisen vakaumuksensa, kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän pakotti hyväksymään uuden kirkollisen järjestyksen ja kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän leimasi majesteettirikokseksi jokaisen poikkeamisen tästä säädetystä järjestyksestä.
Arkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin liturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika, jonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja Juhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia hänen käsistään.
Oi, hänellä oli niin paljon surua ja harmia, tuolla hurskaalla kuninkaalla!
Hänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi kohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki tekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.
Kirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin kuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin… hän oli unhottanut sen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt virkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren käsiin.
Eikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen salaisuuden.
Tiesikö kukaan hänen vihollisistaan, miten hän kärsi.
Tiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja käyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli poliittinen välttämättömyys?
Tiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta omantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä… Ja vieläkin pahempaa…
Hän näki edessään murhatun veljensä… toisinaan hän käveli hänen vieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut katsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se puoli ruumista tuli aivan kylmäksi.
He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin olisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.
Eerikin ajatukset olivat ensin tulkittavissa.
"Lapsuudesta asti minä olen vihannut sinua, sillä sinä ryöstit minulta isäni rakkauden; sinä huomautit kaikkia minun vikojani, suurempia ja pienempiä, ja siitä ne kasvoivat niin suunnattomasti, että minun täytyi kiirehtiä voidakseni tulla siksi, miksi sinä minut teit, ja sinun kuvasi syöpyi sieluuni, silmieni edessä välkkyivät alati sinun vaaleat hiuksesi ja vihaiset silmäyksesi. Minä tiesin, että ne tulisivat voittajikseni, se oli tähdissä luettavana, ja pitkän vankeuteni aikana olen minä joka päivä yhdeksän vuoden kuluessa huutanut kostoa sinulle… sentähden ei ole minulla mitään rauhaa… Sentähden täytyy minun etsiä sinua, sillä viha sitoo meidät toisiimme ikuisesti, ikuisesti."
Juhanaa palelsi niin että hän vapisi, mutta hiki virtaili hänen otsallaan ja poskillaan, ja vastoin tahtoansakin täytyi hänen lausua sisimmät ajatuksensa, jotka hän mieluimmin olisi tahtonut kätkeä sydämeensä:
"Alusta alkaen olit sinä tielläni; isäni olisi tahtonut antaa kruunun minulle, mutta sinä olit esikoinen. Kateus synnyttää kauheita tuskia, ja minä olen niitä kaikkia kärsinyt sinun tähtesi; kaikki sinun osaksesi tullut kunnia oli kuin ryöstetty minulta, ja kun sinä panit kruunun päähäsi, tuntui kuin olisi sydänvereni tahtonut tunkeutua ulos.
"Minä toivoin, että kapinan aikana Kaarle tai joku muu ottaisi sinut hengiltä, sillä minä tiesin, etten saa mitään rauhaa, niin kauan kuin sinä elät… Lyhyen aikaa minä pidin sinusta, vieläpä oikein rakastinkin sinua, luulen… se tapahtui silloin, kun sinä murhasit Sturet, menit naimisiin huovintyttären kanssa, tuomitsit ja katkaisit kauloja… Semmoinen valmisti tietä minulle… Kuinka minä nautinkaan ajatellessani sinun kuolemaasi… jos olisin voinut, olisin minä — salaisesti — tahtonut olla silloin saapuvilla… mutta nuo katalat lykkäsivät sen aina tuonnemmaksi… he eivät pitäneet mitään kiirettä… itse täytyi minun miettiä kaikki… öisin, kun en voinut nukkua, tuumailin, mitä kaikkea mahdollisesti voisi tapahtua, ja senjälkeen minä annoin määräykseni. Niin"— tässä hänen täytyi nauraa — "en ole koskaan nukkunut niin hyvästi kuin yöllä senjälkeen kuin tiesin murhasi tapahtuneeksi… Mutta ilo ei tullut pitkälliseksi… pelkäsin Kaarlea… ja aatelia!
"Pirullisella viekkaudella he ovat viekoitelleet Sigismundin luotani, mutta sitä he saavat katua.
"He tahtovat kaikki repiä kappaleiksi liturgiani, mutta sekin on minun lapseni ja sen täytyy elää minun jälkeeni. Jälkimaailma on tunnustava, että minä olen yhtä suuri kuin monet vanhan testamentin profeetoista. Liturgiaani olen koonnut kaiken, mitä parasta on muissa uskonnoissa, eikä kukaan muu kuin minä ole kyennyt sitä tekemään… sentähden minua ennen muita ylistetään, ja minä lyön viholliseni maahan, jalkojeni astinlaudaksi.
"He eivät tahdo tunnustaa rikkoneensa minua vastaan, mutta minä pakotan heidät siihen.
"Enkö minä ole ollut pakotettu mukautumaan heidän tahtonsa, minä, kuningas Jumalan armosta?
"Miksi ei ole ukkonen iskenyt alas ja musertanut kavaltajia, jotka ovat rikkoneet Jumalaa vastaan, kuninkaallista majesteettia vastaan? Mutta minä, minä muserran heidät…"
"Ha-ha-haa!" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon holveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli… Oliko se Juhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas… Oliko hän uneksinut… vai olivatko hän ja Eerik todellakin keskustelleet kauan toistensa kanssa?
Kuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä varjoja… oliko hän vielä talossa, tuo hirveä… hän ei uskaltanut liikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan… hän olisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle, aukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.
Mutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat kiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.
Kuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja kohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita hänellä oli ajatuksissansa.
Sota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset suunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä kiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä purkautumaan.
"Kostoa, kostoa", mietti hän, "sitten saan paremman rauhan!"
Säädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne maatiloiltaan.
Kuningas oli päättänyt itse esiintyä syyttäjänä.
Herttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa läsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet yhteenpuristettuina.
Värisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla, ettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä vastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?
Vuonna 1563 olivat he olleet apuna vangitsemassa häntä Turussa ja allekirjoittaneet hänen kuolemantuomionsa.
He olivat yllyttäneet kuningas Eerikkiä antamaan Juhanan puolisonKatariinan Venäjän tsaarille.
Heidän vaikutustaan oli se, että Sigismund oli joutunut Puolaan jaVironmaa melkein menetetty.
He olivat, osittain muiden kautta, joko hyvällä tai pahalla saaneetSigismundin lähtemään Räävelistä.
Ja vihdoin olivat he saaneet aikaan eripuraisuutta kuninkaan ja herttuan välillä ja siten koettaneet saada Vaasan sukua turmioon j.n.e.
Nyt hän luultavasti odotti, että herrat lankeisivat polvilleen.
Mutta siinä hän suuresti pettyi.
He olivat hyvin valmistautuneet ja puhuivat syyttömyydestään ja puolustuksekseen.
Juhanan viha leimahti ilmiliekkiin; hän puhkesi koviin sanoihin ja luetteli mitä pahaa ja häpeällistä hän tiesi heistä itsekustakin.
Hogenskild Bielkeä syytettiin siitä, että hän oli paennut Kungs-Norrbystä ja että hän ja Pietari Brahe Tanskan sodassa olivat antaneet yksinkertaisen tallirengin vangita itsensä.
Kustaa Banéria syytettiin arkuudesta koska hän ei ollut tullut Kaarle Hornille avuksi ja sentähden oli syynä Kaporien ja Ivangorodin menettämiseen.
Eerik Sparre oli vastoin valtuuttansa luovuttanut Vironmaan ja sitäpaitsi oli hän kuninkaalta lupaa pyytämättä nuoruudessaan ottanut vastaan vapaaherran arvon Skotlannin hovilta.
Mutta herrat, etenkin Eerik Sparre, puolustautuivat voimakkain, hyvin valituin sanoin.
Silloin kuningas joutui aivan suunniltaan, ärjäisi heille, että heidän tuli olla vaiti, tempasi miekkansa ja häristi sitä heidän edessään.
"Tiedättekö, että Jumala on antanut tämän minulle rangaistakseni kavaltajia ja valansa rikkojia!" kirkui hän ja lähti nopeasti salista.
Tähän asti oli herttua ollut äänettömänä kuuntelijana, kulmat kurtussa. Kun yleinen hälinä kuninkaan poistuttua oli vaiennut, käski hän Olavi Sverkerinpojan lukea syytökset.
Kun herrat senjälkeen antoivat selityksensä, keskeytti herttua heidät useita kertoja epäillen heidän tiedonantojaan.
Kohta senjälkeen tuli sana kuninkaalta, että herrat eivät saaneet vastata syytöksiin ja että kokous oli hajoitettava.
Herttua nousi, ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä, mutta kuin yhteisestä mielijohteesta kiiruhtivat kaikki rouvat herttuan luo, lankesivat hänen jalkoihinsa ja huusivat: "Armoa!"
Hän nosti heidät ylös vastaten voivansa vähemmän kuin he luulivatkaan.
"Silloin ei meillä ole mitään suojaa täällä maan päällä", sanoi Ebba rouva itkuun purskahtaen.
Herratkin tulivat pyytämään hänen puolustustaan ja voimakasta välitystään.
"Yhdellä ehdolla", vastasi herttua; "että tunnustatte itsenne syyllisiksi. Se on välttämätöntä kuninkaan arvon vuoksi."
Kaikkien puolesta vastasi Eerik Sparre, että he eivät tahtoneet eivätkä voineet tunnustaa menetelleensä uskottomasti ja kavaltajina, mutta kyllä huolimattomasti ja ymmärtämättömästi. Herttua näytti tyytyvän tähän ja lupasi kättä lyöden sekä yrittää välitystä että itse puolestaan olla suosiollinen, jonka jälkeen he erosivat.
Oli mahdotonta saada järkisyitä kuninkaaseen mitään vaikuttamaan, ja siitä pitäen herttua vetäytyi erilleen koko jutusta.
Juhana jatkoi ankarasti vihanpurkauksiansa; neuvosherrat oli nöyryytettävä, maksoi niitä maksoi. Kuningatar neuvoi heitä alistumaan, ja Olavi Sverkerinpoika alkoi taaskin juoksennella edestakaisin sovintoehdotuksineen.
Näin kyhättiin uusi kirje, jossa herrat puhuivat laiminlyönnistään ja ymmärtämättömyydestään.
Juhana hylkäsi sen.
Seurasi toinen, jossa he katuivat ylen rohkeita vehkeitään.
Muutamat neuvosherrat veivät sen itse perille ja pyysivät polvillaan armoa; mutta yhtä turhaan.
Kuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli tunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja luvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.
Tämän johdosta kirjoitti Kustaa Banér luottavassa kirjeessä veljelleen:
'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti. Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata. Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'
He kieltäytyivätkin yksimielisesti kirjelmää allekirjoittamasta.
Pian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin kieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen, muutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.
Erityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin Eskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina — sanottiin — eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan aamuun.
Vastaus kuului: "Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on; jos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi todistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme kaikkivaltiaan Jumalan huomaan."
Kahdesti uhkaus uudistettiin, mutta vastaus oli ja pysyi samana.
Kolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun 19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin Svartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen veljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre Rydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.
Seuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä ankarimpiin tarkastuksiin.
Kaikki kaapit, laatikot ja arkut aukaistiin ja etsittiin, mutta mitään kavalluskirjeitä ei löytynyt. Juhanan kätyrinä tässä toimessa oli Eerik XIV:n murhaaja, Juhana Henrikinpoika, johon kuningas suuresti luotti.
Asia alkoi jo herättää huomiota; varsinainen rahvas, joka tavallisissa oloissa on aatelin kadehtija, lausui julkisesti ilmi säälinsä. Luultiin yleensä, että syynä herrojen epäsuosioon oli se, että he olivat harrastaneet rauhaa ja peittelemättä puhuneet valtakunnan köyhtyneestä tilasta.
Tuo omituinen oikeudenkäynti herätti sekä suuttumusta että inhoa. Tapahtui useastikin, että kirkoista löydettiin nimettömiä, kuninkaalle tai herttualle osoitettuja kirjeitä; niissä puhuttiin maan kurjasta tilasta, varoitettiin ylpeydestä ja vääryydestä sekä kehotettiin pontevasti tekemään rauha Venäjän kanssa.
Kerran kun neuvosherrat olivat saaneet luvan olla saapuvilla julkisessa jumalanpalveluksessa, osoitti kansa heille niin suurta osanottoa ja kunnioitusta, että Juhana sittemmin kielsi, että he eivät enää saa tulla ulos.
Mikään ei estä hirmuvaltiasta, hän tottelee vain omaa tahtoaan. Valtakunnan herroja syytetään, vangitaan, pidetään vuosikausia vartioituina ja kohdellaan kuin rikollisia, vaikka ei mitään rikosta ole todistettu; joko heillä ei ollut tukea yleisessä mielipiteessä, tai ei yleisellä mielipiteellä ollut voimaa julkiseen toimintaan.
Olihan toki olemassa aatelisto, jonka kaikilla jäsenillä oli samat harrastukset, oli valtiopäivät, missä heiltä ei puuttunut useita hengenheimolaisia, mutta ei niin mitään tehty heidän hyväkseen.
Ei kapinanhievahdustakaan kuulunut; toisin oli ollut laita Kalmarin unionin ja Kaarle Knuutinpojan aikana sekä Sturein ollessa valtionhoitajina.
Silloin varustettiin linnat, pidettiin valtiopäiviä, kiihotettiin kansa aseisiin, koottiin talonpoikaissotajoukkoja ja kiellettiin esivallalta uskollisuus ja kuuliaisuus.
Mutta ne ajat olivat menneet; nyt oli kuningas mahtavin, vaikka hän ei nojautunutkaan lakiin ja oikeuteen. Aatelin merkitys samoin kuin sen vaikutuskin oli vahvasti alenemassa.
Hädässään pyysivät herrat Sigismundin välitystä, ja hän kirjoitti Juhanalle, että hän mielellään tahtoisi jättää Puolan valtakunnan ja olla kotimaassaan isänsä luona, mutta jottei joutuisi "toisesta melskeisestä valtakunnasta toiseen", pyysi hän nyt, että hänen rakas isänsä "ei tahtoisi niin menetellä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan, kuuluivatpa he valtaneuvostoon taikka ei, että lesket ja isättömät lapset huutaisivat turmiota ja kostoa hänen päällensä, niinkuin hän olisi se, jonka tähden he olivat tulleet ahdinkoon".
Hän pyysi isäänsä myöskin muistamaan, että olisi ylistettävämpää antaa armon käydä oikeuden asemesta kuin että oikeutta sen ankarimmassa muodossa herroja kohtaan käytettäisiin.
Kuningas Sigismund näyttää olleen selvillä siitä, että neuvosherrat eivät menetelleet väärin estäessään hänen kotimatkansa. Hän sanoo nimittäin, ettei hän ollut katunut palauneensa Puolaan. Hänelle tulee kyllä tilaisuus luopua valtakunnastaan kunniakkaammin, sanoo hän, sekä lisää tahtovansa mieluummin olla sellaisen kansan keskuudessa, joka mielellään näkee hänet ja haluaa häntä läsnäolevaksi, kuin joutua sellaisen kansan joukkoon, joka hänelle huutaa kostoa ja valittaa hänen tähtensä, ja katua sitä hetkeä, jolloin palasi Ruotsiin, jos hänen kotimatkansa tuottaisi niin monille surua.
Mutta Juhana raivosi kuin mielipuoli. Hän näytti ottaneen elämänsä tehtäväksi masentaa ja nöyryyttää vihollisensa. Mitäpä se merkitsi, joskin hän oli väärässä; eikö hän ollut heidän kuninkaansa, tulihan heidän alistua, mitä hän vain suvaitsikin heiltä vaatia.
Vihamielisyyttänsä hän osoitti vielä vainoamalla syytettyjen palvelijoita, omaisia ja ystäviä. Heitä vangittiin vähimmästäkin syystä, ja he saivat kestää monta kuulustelua täysin todistaakseen viattomuutensa.
Niiden herrain, jotka tulivat viraltapantujen neuvosherrain sijaan, täytyi vannoa sellainen vala, että he aina myöntyvät eivätkä koskaan puhu vastaan, kuu kuningas näkee hyväksi seurata omia tuumiansa.
Vanha vala sitävastoin sisälsi, että heidän aina tuli neuvoa, mitä he tarkoin tuumailtuaan Jumalan ja omantuntonsa edessä pitivät parhaana, huomioonottamatta sima mitään pelon ja vihamielisyyden tunteita tai kenenkään vihaa.
Maaliskuussa 1592 tehtiin vielä yritys jäykkäniskaisten herrojen taivuttamiseksi. Molemmat Banér-veljekset ja Eerik Sparre vietiin Tukholmaan ratsujoukon ympäröiminä. Heidät teljettiin linnan vastarakennettuun holviin, jossa kalkinhaju oli kauhea, mutta lähellä olevain likatunkioiden löyhkä vielä pahempi. Käytävän sulki kaksi ovea, toinen toisen ulkopuolella, ja ne suljettiin puomeilla ja lukoilla joka yöksi. Alussa saivat herrat hetkisen käyskennellä oven ulkopuolella raitista ilmaa nauttimassa, ja silloin pääsivät heidän rouvansa ja palvelijansa vapaasti heidän luokseen. Mutta kun herrat edelleenkin kieltäytyivät kirjoittamasta sellaista pyyntökirjettä kuin kuningas tahtoi, eivät he enää saaneet poistua vankilastaan, heidän rouvansa ja palvelijansa ajettiin pois ja viimemainituilta vaadittiin valallinen sitoumus, että he eivät ryhdy herrojensa käskystä mihinkään Ruotsin kruunua vastaan.
Tyytymättömyys kuninkaan menettelytapaan oli kansassa yhä kasvamassa, ja Olavi Sverkerinpoika, joka taas oli saanut toimekseen juosta sovintoehdotusten kuljettajana, alkoi aavistaa, että herrat vielä kerran voivat päästä valtaan.
Hän muutti senjälkeen kokonaan menettelytapaansa; hän oli ollut kopea ja vaativa, nyt hän tuli nöyräksi ja matelevaksi sanoen olevansa viaton ase kuninkaan kädessä.
Sparre loi häneen halveksivan silmäyksen huolimatta vastata.
"En minä anna hänelle mitään huonoja neuvoja, vaan toiset", sanoi hän; "mutta, vastatkoot he puolestansa."
Hän juoksi pois, mutta palasi toisena päivänä taas Erik Lejonhufvudin kanssa, saman, joka Räävelissä allekirjoitti kirjeen kuninkaalle.
Juhanan painavimpia syytöksiä oli se, että neuvosto mainitussa kirjeessä muka oli uhannut sulkea hänet pois valtakunnasta.
Tämä asia tuli heti puheeksi.
"Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa, että kirjeessä oli jotakin sellaista?" kysyi Eerik Sparre.
Lejonhufvud änkytti hämillään, ettei hän sitä niin tarkkaan tiennyt, mutta lupasi katsoa.
"Se sinun olisi pitänyt tehdä, veli, ennenkuin kirjoitit tuomiomme alle ja otit tehtäväksesi sellaisen toimen kuin tämän", virkkoi Sparre ankarasti.
Lejonhufvud kalpeni, mutisi jotakin monista tehtävistään ja kiiruhti pois eikä enää palannut.
Olavi Sverkerinpoika ja hänen toverinsa saivat jatkaa keskusteluja.Kun mikään muu ei auttanut, uhattiin herroja ikuisella vankeudella."Kuninkaallisella majesteetilla on kyllä leipää teille", sanottiin.
Toisella kertaa sanottiin, että "jos he itse eivät kyllästy vankeuteen, niin kuninkaallinen majesteetti kyllä antaa heidän istua".
Kuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei enää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes ottaa vastaan onnettomia rouvia.
Hurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen vaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei käsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli nukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja jolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.
Hänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan hän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän heltymään oli panna poika hänen syliinsä.
Nuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen saamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät pian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja ilotonta.
Hänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada hauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa, puhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja alentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja ulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja tuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.
Mihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä kadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen kanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka sanaansa.
Hovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset nauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella heitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat… Ja Pietari Liljensparre!… Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he olivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä hänen tallimestariaan!… Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen surulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista, että hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka… arka omasta itsestään… ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen pitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.
Mutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili ihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin tuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat pyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.
Hän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta, niinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten, jäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.
Nyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen; mutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä päinvastoin.
Jospa hän olisi edes itse saanut pitää huolta pikku poikasestaan, mutta sekin olisi alentanut hänen arvoansa; toiset saivat sen tehdä, hän vain katsella. Ja nämä ylhäiset ja korkeasukuiset rouvat, jotka lankesivat polvilleen hänen eteensä ja pyysivät, että hän puhuisi kuninkaalle heidän miestensä puolesta, miten olikaan hän muutama vuosi sitten niiannut maahan asti heidän edessään, ja he olivat armollisesti nyökänneet hänelle, ja nyt — aivan päinvastainen suhde.
Hänen teki pahaa nähdä heidän epätoivoansa ja suruansa. Rouva Ebba Sparre oli aina ollut hänen erittäin hyvä ystävänsä, hän oli ollut tuttu kaikkien heidän kanssa. Miten mielellään hän olisikaan tehnyt vastapalveluksen rouvaraukoille, ja hän rukoili kuningasta heidän puolestaan; ensi kerralla hän ei pahastunut, mutta sitten… ei kukaan saanut sitä tietää… mutta paljoa ei puuttunut, ettei hän lyönyt häntä.
Senjälkeen hän koetti mitä rukoukset ja kyyneleet voivat. Mutta ei mikään auttanut; kuningas uhkasi kieltää syytettyjen rouvia tulemasta hänen läheisyyteensä. Oli kauheata, kun piti sanoa heille tämä, mutta hänen täytyi tehdä se säästääkseen heitä siitä nöyryytyksestä, että palvelijat ajaisivat heidät ulos linnasta.
Sentähden oli hän neuvonut heitä kehottamaan miehiänsä taipumaan kuninkaan tahtoon, mutta he vastasivat, että kunnia epäsi sen; herrat eivät voineet eivätkä tahtoneet valehdella omille niskoilleen.
Sitten hän sai tietää, että he sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän oli luotansa sysännyt heidät, olivat tavanneet kuninkaan, polvillaan ryömineet hänen edessään sekä itkien, valittaen ja rukoillen pyytäneet häneltä armoa puolisoilleen, mutta kuningas oli vain vastannut vihaisin silmäyksin ja kovin sanoin.
Rouva-rukat! Gunillan sydäntä kirveli heidän tähtensä.
Herttua oli aikaa sitten palannut ruhtinaskuntaansa, mutta huhuja liikkui, että hän ei hyväksynyt tällaista menettelyä herroja vastaan ja että hän ei tahtonut olla asian kanssa tekemisissä.
Tämä sekä huolestutti että pelotti kuningasta. Jos nyt Kaarlekin kääntyisi häntä vastaan, ei hänellä olisi kehen turvautua… sitäpaitsi hän tunsi olevansa sairas ja alakuloinen, hänestä näytti kaikki olevan häntä vastaan.
Tähän tuli lisäksi ulkonaisia seikkoja, jotka herättivät hänen pelkoaan ja masensivat hänen mieltään.
Niistä teemme aikoinaan selkoa.
Ne antoivat kuitenkin aihetta siihen, että herrat pääsivät vankeudestaan ja saivat muuttaa kaupunkiin sekä sitten maatiloillensa.
Mutta täydelleen ei hän tahtonut millään ehdolla antaa heille anteeksi.
Jos ajattelemme, että turhamaisuus oli pääpiirteenä Juhanan luonteessa — nimittäin jos yleensä tahdomme myöntää, että hänellä oli mitään luonnetta — niin oivallamme myöskin miten loukkaavalta hänestä tuntui, kun hän toukokuussa 1592 sai kirjoituksen pappeinkokoukselta, joka kuvaili liturgian onnettomia vaikutuksia, se kun oli synnyttänyt omantunnon levottomuutta, epäilyksiä uskonnon pyhyyttä vastaan, epäluuloja ja taisteluita. Papit pyysivät sentähden saada vapautua siitä sekä anoivat, ettei uskontoon enää lisättäisi inhimillisiä säädöksiä ja että he saisivat pitää kristillisen vapautensa ja sentähden palautua niihin kirkkotapoihin, jotka ennen vuotta 1560 olivat olleet käytännössä.
Lopuksi he kehottivat kutsumaan kokoon kirkolliskokouksen, jonka päätöksiin, mitä messujärjestykseen tuli, he lupasivat alistua.
Kaksi piispan lähettämää pappia vei perille kirjoituksen. Tämä oli kovin isku, mikä oli kohdannut Juhanaa, ja se koski häneen syvästi.
Mutta myöntyä hän ei voinut. Vastaus oli ankara ja moittiva. Ainoa, mihin hän voi suostua, oli se, että hän antoi anteeksi, että heillä oli ollut semmoinen halu annettujen lupaustensa rikkomiseen.
Messujärjestyksen suhteen he sitävastoin saivat menetellä niinkuin luulivat siitä voivansa Jumalan ja esivallan edessä vastata.
Mutta molemmat lähetystössä olleet papit (Vexiön kirkkoherra Steno Maununpoika ja Mohedan kirkkoherra Joonas Antinpoika) olivat omantunnonmiehiä, ja he kieltäytyivät sentähden viemästä sellaisia terveisiä virkaveljilleen.
Juhana oli väsynyt ja sairas, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen oma kurittajansa jo oli nostanut viikatteensa, ja sentähden hän tiedusteli asiaa Klaus Bielkeltä ja Bengt Ribbingiltä, jotka molemmat rohkenivat sanoa hänelle, että yleinen mielipide oli pappien puolella.
Nämä kutsuttiin taas kuninkaan luo: he saivat nyt lempeämmän suullisen vastauksen sekä lupauksen, että kuningas antaa heille anteeksi heidän laiminlyöntinsä liturgian käyttämisessä.
Ei ainoastaan pappeinkokouksessa, vaan kaikkialla koko maassa tämä tieto herätti suurta iloa ja uusia toiveita.
Molemmat Vexiön papit, jotka saarnasivat Tukholmassa, tunnustivat avomielisesti ja peittelemättä kuuluvansa evenkelis-luterilaiseen tunnustukseen ja saivat onnittelukirjeitä — saman uskon tähden vangituilta lehtoreilta ja kappalaisilta Tukholmassa.
Angermanus riemuitsi, kun sai kuulla heidän rohkeudestaan ja kuninkaan myöntyväisyydestä.
"Parempi aika on koittamassa Ruotsille", kirjoitti hän, "ja mitäpä, antaisinkaan, jos saisin olla mukana."
Mutta kaikki muistivat, että tämä voimakas vastustus oli alkuisin herttuakunnasta.
23.
Näiden jyrkkien murrosten aikana oli Kaarle ollut levossa ja erillään kaikista järkytyksistä.
Epäjärjestys ja huono rahavarainhoito synnyttivät yhä kiihtyvää nurinaa kuningaskunnassa.
Viisaus ja säästäväisyys olivat tuottaneet hyvinvointia ja tyytyväisyyttä herttuakunnassa.
Kirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet tyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.
Herttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo oli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset antaneet mitään arvoa.
Kaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että arvonsa oli yhä kohoamassa.
Herttuakunnan väestö, etenkin varsinainen rahvas, melkein jumaloi häntä.
Isänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä kehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä yhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä häneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.
Entäpä aateli?… Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se ollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he olivat itse pitäneet huolen.
Ei kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin herroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta kokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli väärässä.
Tarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua moitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.
Heikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hänei tahdotunnustaa vääryyttänsä.
Voimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on menetetty, se on menetetty.
Kuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut todistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä? Herttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen mukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.
Hän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset muistonsa liittyivät.
Nyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen sijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka hyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen joutohetkensä Kaarle omisti hänelle.
Mutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa: pitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.
Kuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet lailliseksi pojakseen.
Hänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli perinyt isänsä reippauden ja miehuuden.
Kymmenvuotiaana hän menetti opettajansa ja kasvatusisänsä.
Silloin oli herttua ensi kerran vakavasti keskustellut hänen kanssaan.
Sitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin heräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.
Hän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia, kuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja tilaisuuden mukaan.
Jos hän osoitti omaavansa tietoja ja olevansa hyväntapainen, voisi herttua ehkä vastaisuudessa toimittaa hänelle tilaisuuden palvella maata ja valtakuntaa.
Poika pani pikku kätösensä hänen käteensä, katsoi uskollisilla lapsensilmillään häneen ja sanoi:
"Herttua tulee olemaan tyytyväinen minuun."
Ja lupauksensa hän pitikin säntilleen.
Papin perheestä, jossa häntä kasvatettiin, sai hän parhaat arvolauseet; hänen pahin poikakujeensa oli se, että hän kerran ajoi yli ojan ja hevonen katkaisi jalkansa. Toveriensa kesken hän osoitti ritarillisuutta, ottaen virheet omikseen ja jättäen ansiot muille. Ahkera hän oli lukemaan, mutta piti enemmän aseharjoituksista ja saavutti näissä suurta kiitosta.
Herttua piti hänestä enemmän kuin itselleenkään tahtoi myöntää; mutta tämä rakkaus osoittautui suurissa vaatimuksissa. Nuoren Kaarle Kaarlenpojan tulikaikessaolla toverejaan etevämpi.
Sellainen oli tuo ankara määräys, ja se seikka, että poika pyrkiessään sitä täyttämään ei johtunut ylimielisyyksiin, osoitti luonnonlahjoja, joita hän ainakaan ei ollut perinyt isältään.
Huomattavana piirteenä herttuassa oli, että hän ajatteli omia asioitansa, oivalsi mitä mahdollisesti tuli tapahtumaan, ja sovitti tekonsa sen mukaan.
Millainen oli Ruotsin tulevaisuus? Voiko otaksua, että Sigismund tulisi kuninkaaksi?
Voisiko hän samalla kertaa hallita protestanttista ja katolista valtakuntaa?
Tai koetettaisiinko vielä kerran saada katolinen oppi maahan?
Se ei onnistuisi; siitä meni herttua takaukseen.
Entä Gunillan poika?
Kuka tietää, mitä hänestä tulee.
Jos herttua menisi uusiin naimisiin…
Kovin halukas hän ei ollut, ei tiennyt edes kenen valitsisikaan… vallanperimyksen vuoksi hän sen tekisi… voitiinhan tässä kaikessa tapauksessa tulla tarvitsemaan vastapainoa, jos katolisia vaikutuksia rupeaisi tuntumaan.
Silloin juolahti hänen mieleensä Hessenin herttuan Adolfin tytär… oli ollut kysymys liitosta hänen ja Sigismundin kesken, he olivat jo vaihtaneet kuviakin, mutta siihen tuli Puolan-matka, ja asia raukesi. Hän ei ollut mikään kaunotar, hän oli kookas ja vanttera, noin kahdenkymmenenvuotias.
Kaarle itse oli täyttänyt neljäkymmentäneljä — rakkautta hän ei pyytänyt, vain vahvan ja terveen puolison.
Sanottiin, että neidolla oli kova ja kärtyinen luonne. Kaarlea se ei pelottanut; hän voi kyllä pitää hänet kurissa, itse hän oli herra talossaan.
Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä useammin se tuli mieleen, ja enempää ajattelematta hän kirjoitti herttualle ja kosi.
Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin suosiollinen: prinsessa suostui.
Kaarle matkusti heti Tukholmaan.
Tänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, jaJuhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen poikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta asettua hyviin väleihin herrojen kanssa.
Kohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina ollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka arvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli varsinaisena asianaan.
Sitten juolahti hänen mieleensä jotakin muuta.
Ja kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli jotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon rakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa hänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.
Juhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut kysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.
Tämä kiitti ja vastasi, että se helpottaisi hänen edistymistään.
"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut omille äpärälapsilleni."
Herttua sanoi olevansa tyytyväinen siihen.
"Minä piirrän itse hänen vaakunansa", jatkoi kuningas tyytyväisenä; "siihen tulee valkoista, punaista ja sinistä, ja voisihan siihen liittää puoleksi kullatun… ja saatpa nähdä, saatpa nähdä… minulla on sellaisissa asioissa hyvin hauskoja keksintöjä."