Jokaisesta kiinniotetusta tulipommista maksettiin palkinto, kolme markkaa kappaleelta.
Näillä toimenpiteillä, mutta ehkäpä vieläkin enemmän sillä esimerkillä, minkä isä ja poika antoivat miehuudessa ja toimeliaisuudessa, saatiin jokaisessa rinnassa heräämään mitä vilkkain halu olla kaikin voimin avullisena kaupungin puolustuksessa.
Venäläisiä oli odotettu joulukuussa, mutta ankara pakkanen ja suuret lumimyrskyt olivat viivyttäneet heitä. Vasta tammikuun 22 p:nä kello 9 illalla saapuivat vakoilijat ilmoittaen, että viholliset olivat vain kolmen penikulman päässä kaupungista.
Niin myöhäinen kuin olikin, lähti pormestari torille; hätäisesti kutsuttiin asukkaat koolle, ja miehuullisin sanoin hän kehotti heitä mitä suurimpaan huolellisuuteen, hyvään järjestykseen ja reippauteen. Senjälkeen hän rukoili, että Herra tahtoisi suojelevalla kädellään varjella kaupunkia ja sen asukkaita.
Sitten hajaannuttiin luvaten itsekukin tehdä velvollisuutensa.
Venäläisten ensi toimia oli Pyhän Brigittan ihanan luostarin polttaminen Marienthalissa lähellä kaupunkia, jossa sen rauniot vieläkin ovat jäljellä; sitten hävitettiin seutu yltympäri, jonka jälkeen vallitusten luominen alkoi.
Ampumista kuulilla ja tulipommeilla jatkui yöt-päivät. Alussa oli pelko ja kauhistus suuri, mutta sitten muistettiin tulipommeista luvattu palkinto, ja kun yksi semmoinen oli otettu kiinni, rohkeni jo vähän jokainenkin korjata niitä talteen.
Pian juoksentelivat huovit ja talonpojat kuin palloleikissä. Heti kun tulipommi tuli ilmassa lentäen, kilpailivat he, kuka sen saisi.
Tapahtui toisinaan, että jokunen talo syttyi tuleen. Heti päästivät ryssät hurjan riemuhuudon ja ampuivat vielä kiihkeämmin, mutta hyvät sammutuslaitokset ja yleinen varovaisuus ehkäisijät tulen levenemisen.
Urhoolliset Hornit, isä ja poika, olivat väsymättömän toimeliaat ja valppaat. He pitivät mitä ankarinta järjestystä, mutta valvoivat samalla, ettei mitään ampumavaroja puuttunut. Kaikkiin vaivoihin ja vaaroihin he ottivat osaa, alhaisimmalle sotamiehellekin he ojensivat auttavan kätensä, jos hänen kuormansa oli liian raskas.
Usein he itse seisoivat valleilla tähdäten ja laukaisten tykkejä. Turhaan huomauttivat porvarit, miten kalliit heidän henkensä olivat; he eivät kuunnelleet sitä.
Sellaiset periaatteet ovat maan varmin turva; niiden voima jalostaa.
Heidän esimerkkinsä innostutti sekä urheita että pelkureita; kaikki kuolemanpelko katosi, ja niihin hyökkäyksiin, joita usein tehtiin linnasta, pukivat vaimot, morsiamet ja sisaret itse rakkaimpansa asevaruksiin kehottaen heitä miehuuteen ja urheuteen.
Etenkin Ivo Skenkenberg ja hänen väkensä kunnostivat itsensä lannistumattomalla miehuudellaan. Koko väestö ylpeili heistä; Ivoa nimitettiin Hannibaliksi ja hänen joukkoansa Hannibalin väeksi.
Kun venäläiset menestyksettä olivat lähes kuukauden ampuneet valleja, alkoivat he suunnata laukauksiansa kirkkoihin, torneihin ja korkeihin taloihin; samalla he lisäsivät tulipommiensa lukua, mutta saivat yhtä vähän aikaan.
Rääveliläiset sanoivat, että rauta sisäänammutuissa tykinluodeissa oli suuremmanarvoinen kuin niiden tekemä vahinko, ja tulipommit olivat hyvin hyväksi avuksi.
Venäläiset olivat menettäneet 3,000 miestä, niiden joukossa urhean Iivana Koltsoffin. Kaupungissa sen sijaan oli tappio ollut vähäinen, ja kevään lähetessä odotettiin lisäväkeä meritse.
Maaliskuun 19 p:nä vihollinen sytytti leirinsä ja marssi pois.Rääveli oli toistamiseen pelastunut.
Tämä vastoinkäyminen sai Iivanan vimman ylimmilleen; hän kokosi vielä suuremman sotavoiman ja marssi taas Liivinmaahan. Rääveliläiset pyysivät ja saivatkin apua Ruotsista, mutta tällä kertaa Iivana kääntyi Riikaa vastaan, joka oli puolalaisten hallussa.
Koko ympäristö hävitettiin ja poltettiin linnoineen ja varustuksineen. Kaikkialla etenivät venäläiset julmuudella, joka oli heillekin tavaton, ei lapsia, naisia eikä vanhuksiakaan säästetty.
Ne vähälukuiset jäännökset, mitä vanhasta liiviläisestä aatelistosta vielä oli jäljellä, olivat suuressa ahdistuksessa. Heitä uhattiin kolmelta taholta, Ruotsista, Venäjältä ja Puolasta. Tässä hädässään he kiinnittivät toivonsa Maunu herttuaan. Hänen avullaan he tahtoivat perustaa oman valtakunnan.
Venäjän suuriruhtinas oli saanut kuulla heidän aikeistaan ja purki nyt vihansa hävitysretkeen heitä vastaan. Maunu pakeni Wendeniin. Tämä kaupunki, joka sijaitsi eteläisessä Liivinmaassa, oli lujasti linnoitettu, ja siinä oli vahva ritarilinna, joka ennen oli ollut suurmestarin asuntona.
Sinne sulkeutui Maunu ja hänen kanssaan ritariston jäännökset rouvineen, lapsineen, kaikki kauhulla kuunnellen kertomuksia Iivanan hirvittävästä etenemisestä ja uhkauksista.
Vihdoinkin hän tuli koko joukkoineen ja asettui leiriin kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkiin hän lähetti viestin pyytäen Maunua tulemaan puheilleen. Peläten henkeänsä lähetti tämä kaksi hovimiestänsä. Iivana ruoskitutti ja ajatti heidät takaisin. Maunun kanssa hän tahtoi puhua, ja Maunun täytyi tulla.
Tämä oli kovassa tuskassa, mutta totella täytyi. Mukanaan 25 etevintä ritariaan hän ratsasti kaupungin portista jättäen sen auki jälkeensä.
Tultuaan leiriin hän heittäysi polvilleen suuriruhtinaan eteen rukoillen häntä säästämään ainakin hänen ja hänen omaistensa hengen.
Iivana löi häntä vasten suuta ja puhkesi solvauksiin; sitten hän heitätti hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen.
Venäläiset tunkeutuivat kaupunkiin ja alottivat siellä kauhean ryöstämisen ja teurastuksen.
Vanhan linnavoudin Henrik Boussmanin haltuun oli jätetty 300 rouvaa ja heidän lapsensa. Siinä oli Liivinmaan aatelin kukka, vanhain ristiritarien jälkeläiset, ja heidän seurassaan oli vain muutamia harvoja herroja ja palvelijoita. Puolustautumista ei ollut ajatteleminenkaan; Boussman neuvotteli linnanpapin kanssa ja kutsui sitten koolle kauhun valtaamat naiset sanoen mikä kohtalo oli odotettavissa.
"Ennemmin kuolema!" huudahtivat kaikki.
"Onko se vakaumuksenne?"
"On, on!"
"Sitten käsken panna muutamia ruutitynnyreitä tähän ritarisalin alle, ja kun vaara on mahdoton torjua, niin me lennämme kaikki ilmaan."
Pelko ja kauhu kuvastuivat kaikkien kalpeissa kasvoissa; aristellen he turvautuivat toisiinsa.
"Teillä on ainoastaan häväistys valittavana", lisäsi Boussman syvästi liikutettuna.
Olipa silloin kuin olisivat voima ja rohkeus palanneet. "Me tahdomme kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.
"Ensin rukoilkaamme, ja se, joka tahtoo, nauttikoon sakramentin", sanoi vanha linnanpastori.
"Vielä on aikaa ainakin kaksi tuntia", huomautti Boussman, joka vartioitsi ikkunassa.
Rouvat palasivat huoneisiinsa, pukeutuivat juhlapukuihinsa, koristivat itsensä kalliimmilla koristeillaan ja astuivat taas ritarisaliin kukin taluttaen lapsiaan. Milloinkaan ei liene jumalanpalvelus ollut juhlallisempi, ehtoollisella-käynti vaikuttavampi, armon ja anteeksiannon rukoukset sydämellisemmät. Juhlamenot olivat juuri päättyneet; he syleilivät ja hyvästelivät toisiaan.
Silloin kajahti vartijan huuto: "Jo joutuu!" Äidit sulkivat lapsensa syliinsä. Kaikki lankesivat polvilleen piiriin papin ympäri, joka vapisevin äänin luki siunauksen.
Venäläisiä näkyi muurilla, Boussman tempasi palavan sytyttimen, nojautui ikkunasta ulos ja sytytti ruudin.
Linna lensi ilmaan, ja vihollinen löysi vain rauniot ja silvotut ihmisruumiit.
Kun ensi kauhistus oli mennyt ohi, asettuivat venäläiset onnettomaan kaupunkiin varustaen sen ja jatkoivat senjälkeen hävitysretkeään halki Liivinmaan. He kohtasivat toisinaan miehuullista vastarintaa, kärsivätpä tappioitakin, mutta uusia voimia tuli yhä sijaan. Koko maa oli sotajalalla, hätä ja kurjuus suuri.
Juhanan lanko, Puolan kuningas Sigismund II, kuoli 1572. Sekä Ruotsin kuningas että Venäjän tsaari tavoittelivat Puolan kruunua, mutta tämä joutui ensin Henrik Valoisilaiselle ja sitten, kun hän muutaman kuukauden kuluttua katsoi hyväksi luopua äskensaamastaan valtakunnasta, Siebenbürgenin ruhtinaalle Stefan Batorille, joka 1576 kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Hän oli naimisissa Juhanan halveksiman prinsessa Annan kanssa. Molemmat langokset kadehtivat toisiltaan Liivinmaata, mutta tekivät lopulta yhteisen liiton Venäjää vastaan.
Ruotsin ja Puolan sotajoukot yhdistyivät Yrjö Boijen ja Andreas Sapiehan komennossa ja marssivat Wendeniä vastaan lokakuun 20 p:nä 1578. Etäältä jo kuului venäläisen tykistön jyske. Illalla, kun joukot tulivat lähemmäksi, he näkivät tykkien leimaukset ja tulipommien loisteen pimeää taivasta vasten. Syvä joki esti etenemisen; sen poikki voitiin kahlata ainoastaan siten, että jokainen ratsumies otti jalkamiehen taaksensa satulaan.
Toisella rannalla pidettiin rukous.
Sitten hyökättiin vihollisen kimppuun. Venäläiset ja tataarit puolustautuivat urheasti, mutta Andreas Sapieha ponnisteli etenkin saadakseen tykistön valloitetuksi ja hänen onnistuikin lopulta pakottaa vihollinen vetäymään vallitustensa suojaan. Ankaran ottelun jälkeen venäläinen ratsuväki lähti pakoon; yöllä seurasi jalkaväki perässä, ja kun ruotsalaiset ja puolalaiset aamulla tunkeutuivat leiriin, oli se tyhjä ja hyljätty.
Kuusituhatta venäläistä oli kaatunut; ruotsalaisten ja puolalaisten mieshukka oli melkoista pienempi.
6.
Itämeren-takaisista taisteluista käännymme taas niihin, joita samaan aikaan Ruotsissa taisteltiin.
Ei käy kieltäminen, että Katariina oli sieluna niissä. Hellävaroen, mutta väsymättä hän koetti käännyttää puolisoansa, ja tämä sekä vankeuden yksinäisyys, tyytymättömyys muuhun maailmaan ynnä lopuksi Juhanan synkkä, horjuva luonne olivat vaikuttavimmat syyt katolisen uskon palauttamis-yrityksiin Ruotsissa.
Gripsholmassa oleskellessaan oli Juhana tottunut katselemaanKatariinan silmillä, ajattelemaan niinkuin hänkin. Se palava usko,jolla Katariina toimitti hartausharjoituksiaan, veti vähitellenJuhanan huomion hänen puolisonsa uskontoon.
Katariinan sydän kuului hänen puolisolleen ja lapsilleen. Hänen elämänsä tarkoitus oli ansaita taivaan autuus heille, ja viehätyksellä hän suostui kaikkeen, mikä sitä edisti.
Hänen oma hovisaarnaajansa ja rippi-isänsä Herbertus sekä kuninkaan sihteeri Pietari Fecht tekivät kaikkensa, jotta roomalaiset papit hänen kauttansa pääsisivät vaikuttamaan kuningas Juhanaan.
Häneen siis roomalainen kirkko perusti toivonsa saada kuningas Juhana ja Ruotsin kansa palautetuksi paavin alamaisiksi.
Historian opetuksista on tärkeimpiä ja merkitsevimpiä se, että ylimielisyys ja vallan väärinkäyttö, kaikki, mikä väkivaltaisesti koskee ihmisen ajatuksenvapautta, kääntyy musertavalla voimalla takaisin siihen, joka sellaista on harjoittanut.
Roomalainen kirkko oli ponnistellut saadakseen ruhtinaat ja kansat valtaansa, käyttäen siinä sekä kirkollisia että väkivaltaisia voimia. Se oli hemmotellen suvainnut, että kirkon palvelijat saastuttivat itsensä riettaissa paheissa, josta tavattiin hävyttömiä esimerkkejä pyhimmissäkin paikoissa.
Mutta nyt oli tullut uusi aika; hiippa ja piispansauva eivät enää tarjonneet varmaa suojaa; tutkimishalu ja luonnontieteiden herääminen olivat kumoamaisillaan niiden perustuksen.
Luther oli pannut alun. Galilei oli pian tuleva perässä. Mutta vielä ei aika ollut kypsynyt; roomalainen kirkko luuli olevansa kukistumaisillaan, mutta pelastui vastaperustetun jesuiittaveljeskunnan avulla.
Ignatius Loyolan onnistui noudattamalla suurinta hurskautta kirkon ohjesääntöjen mukaan saada selville sen sisimmät tarkoitukset, ja tarkoin tajuten olosuhteet hän asetti sen mukaan veljeskuntansa päämääräksi taivuttaa tieteet kirkon palvelukseen ja ankaralla kasvatuksella pakottaa nousevat sukupolvet alttiuteen ja kunnioitukseen kirkkoa kohtaan sekä kieltäymisen ja uhrautumisen kautta ja kärsimysten määrättömän voiman avulla lannistaa ruhtinaat ja kansat hengellisen vallan alaisuuteen.
Se kuuliaisuus, jota veljeskunnan jäsenet osoittivat esimiehilleen, oli opettava maailman tottelemaan kirkkoa.
Jesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 — ja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.
Kolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius kuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa kollegioissa, perheissä ja hallituksissa.
Tämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli voitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin takaisin Alpeilta Itämeren rannoille.
Vastavaikutus oli tullut ja voimakkaana se tulikin.
Jesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla jalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon pyhässä palveluksessa.
Mikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä sellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja henkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin täydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.
Ei ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa yksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin jesuiittoja ei olisi tunkeutunut.
Tämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen.Sokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.
Hän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa; johtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen järjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen taivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, — ne olivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain totella.
Jos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa, joka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti hän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus maahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin villipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä hänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin mitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.
Mutta näin suuriin hyveisiin oli liittynyt vielä suurempia paheita, ja yhtä vähän kuin mikään munkkikunta on voinut osoittaa niin loistavia esimerkkejä, mitä tulee erinomaiseen miehuuteen, tahdonlujuuteen, pettämättömään kestävyyteen ja terävänäköisyyteen, joka oivalsi ruhtinasten ja kansain samoin kuin yksityistenkin salaisimmat ajatukset, suunnitelmat ja toiveet, yhtä varmaan ei ole mikään katolisen kirkon monilukuisista veljeskunnista näyttänyt niin synkkiä varjopuolia ja synnyttänyt niin yleistä kammoa kuin jesuiitat.
Se uhrautuva veljesrakkaus, joka teki jesuiitan niin välinpitämättömäksi omasta hengestään, hyvinvoinnistaan ja vapaudestaan, teki hänet myöskin totuudesta ja oikeudesta välinpitämättömäksi.
Mikään keino ei ollut häneltä kielletty, kun uskonnolliset edut olivat kysymyksessä; jahänenuskontonsa oli ennen kaikkea veljeskuntansa etujen edistäminen.
Kauheimmissa salaliitoissa, mitä historiassa piilee, voi seurata jesuiittain jälkiä. Aina järkähtämättömän uskollisena sille yhdyskunnalle, johon kuului, taisteli hän muutamissa maissa vapauden puolesta, toisissa taas esiintyi yhteiskunnallisen järjestyksen vaarallisimpana vihollisena.
Protestanttisen uskon valtaanpääseminen Ruotsissa oli herättänytRoomassa tavatonta huomiota.
Me tiedämme, että jo Eerikin aikana tehtiin laimeita kokeita vastavaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta ne olivat vain kostotuumain synnyttämiä eivätkä voineet kokonaisuudessaan saada mitään aikaan.
Jo useita vuosia oli kirkon huomio ollut kiintyneenä Juhanaan jaKatariinaan.
Kardinaali Hosius Puolassa oli jesuiittalaisen hurskauden perikuva. Hän oli vanhastaan tuttu Ruotsin kuningattaren kanssa ja lähetti hänelle tämän tuttavuuden nojalla nuorta kruununperillistä varten opettajan, jota innokkaasti suositteli.
Nikolaus Mylonius otettiin heti mainittuun toimeen, ja hän teki nöyrällä, hiljaisella olennollaan hyvän vaikutuksen sekä kuninkaallisiin vanhempiin että nuoreen prinssiin.
Tästä alkaen jatkui kirjeenvaihtoa kuningattaren ja kardinaalin välillä.
Kardinaali kiittää Katariinan uskon lujuutta ja hänen huolenpitoaan puolisonsa autuudesta sekä lupaa lähettää muutamia jesuiittoja Roomasta, joiden avullanevoidaan palauttaa oikealle tielle, joita saatanan palvelijat ovat harhaan vieneet.
Katariinan sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Mitä suuria töitä kohta toimitetaankaan hänen välityksellään! Hän oli varma, että hänen lopulta onnistuisi käännyttää Juhana.
Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän ei ollut aivan varma asiastaan.
Juhana oli aina kuin kuumehoureissa. Mielellään hän tahtoi tehdä puolisolleen mieliksi, sanoi hän, eikä Katariina sitä epäillyt.
Mikä häntä sitten vaivasi?
Juhana mietiskeli uuden opin perustamista, uuden seurakunnan tapaan, ja hänen kunnianhimoansa hiveli ajatus, että hän ehkä voisi yhdistää kaikki muut kristilliset tunnustukset.
Tässä suhteessa hän sai vilkasta kannatusta sihteeriltään ja uskotultaan Pietari Fechtiltä, ja molemmat alkoivat he nyt yhteisesti työskennellä tutkimalla kirkon ensimäisiä vaiheita ja sen ajan säädöksiä.
Mutta kaikesta tästä poisti eräs Eerikin kirje hänen ajatuksensa.
Jumala tietää — kirjoitti Eerik — kuinka tunnottomasti häntä on kaksikolmatta viikkoa kohdeltu. Moniin monituisiin kirjeisiinsä hän ei ole saanut mitään vastausta, mutta hän arveli, että hänen vihollisensa olivat hävittäneet ne; hän ei voinut koskaan ymmärtää, että sai kärsiä kaikkea tätä veljensä käskystä, ei päivääkään kulunut ilman uutta kurjuutta; Jumalan sanastakin hänet oli suljettu pois, niin ettei hän kahtenatoista sunnuntaina ollut kuullut mitään saarnaa; hänen raamattunsa ja muut kapineensa oli otettu pois. Joskin hän oli ansainnut kaiken sen, mitä oli saanut kärsiä, näytti kuitenkin kuninkaallinen ruumis jo tulleen kyllin rangaistuksi.
Hän rukoili mitä hartaimmin veljeänsä, että pääsisi tästä kurjuudesta, tai että ainakin saisi tietää, mitä Juhana hänestä tahtoi; hän lupasi pyhästi täyttää kaikki, mikä ei koskenut hänen velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan tai hänen kunniaansa ja henkeänsä, tai ei ollut hänen puolisonsa ja lastensa turmioksi. Maailma oli kyllin suuri — sanoi hän — että paikkain ja maitten etäisyys voisi jäähdyttää veljesvihankin, ilman että rangaistus ja vihoitteleminen olivat tarpeen.
Lopuksi hän pyysi taas saada nähdä lapsensa, sitten kun viha oli sammunut ja hänen rakas veljensä Jumalan vaikutuksesta oli tullut paremmin ajatelleeksi onnettoman veljensä kohtaloa. Siinä synkässä vankilassa, jossa hän nyt istui, sai hän kärsiä pilkkaa, nälkää, kylmää, löyhkää ja pimeyttä, lyöntejä ja iskuja.
Mitä lienee Juhana tuntenut mielessään lukiessaan sellaista kirjettä? Työskentelikö hän ehkä uuden uskonnon muodostelemisessa karkoittaakseen tämän ajatuksistaan? Työ tuli mestarinsa arvoiseksi.
Vai pakottiko tuskan jäytävä mato hänet rakennuttamaan komeita ja koristeltuja rakennuksia ja tekemään muuta rojutyötä?
Vaiko syventymään matemaattisiin ja teologisiin tieteilemisiin kuitenkaan löytämättä siruakaan viisasten kivestä?
Vaiko neuvostossa pauhaamaan sellaisella kiihkeydellä, että sanottiin:
"Kuninkaallinen majesteetti tahtoo usein laatia oikeutta moukarilla, kun asia voitaisiin ratkaista sävyisästi."
Vai tuskistaan päästäkseenkö hän vuosi vuodelta antoi uusia ohjesääntöjä, miten vanki oli toimitettava päiviltä pois, "jos jotakin melskettä kuuluisi, josta Jumala varjelkoon".
Siinäpä se; arkuus, sovituksen pelko. Saattaa olla epävarmaa, kumpi näistä veljeksistä kärsi kovempia sieluntuskia.
Minkä arvoista Juhanan usko oli, osoittaa se seikka, että hän, kun oli kysymyksessä hänen poikansa perimysoikeus Puolan kruunuun, varasi tälle oikeuden vanhemmaksi tultuaan itse valita, minkä uskonnon tahtoi.
Nikolaus Mylonius ei ollut opetuksessaan, jota hän antoi kahdeksanvuotiaalle prinssille, eikä lausunnoissaan toimialansa ulkopuolella ollut kyllin varova. Tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli jesuiittain lähettämä, ellei vaan itsekin jesuiitta, ja säätyjen kokouksessa kehotettiin kuningasta hankkimaan prinssi Sigismundille luterilainen opettaja.
Juhana pani heti pois Myloniuksen ja väitti "juutalaisvalheeksi" sitä, että hän muka kallistui roomalais-katoliseen uskoon.
Suurissa juhlissa, joita usein pantiin toimeen linnassa, oli päässyt kiihtymys valloille. Katariina ei koettanutkaan peitellä taipumuksiaan ja otti seurapiiriinsä ainoastaan samoin-ajattelevia, niin herroja kuin naisiakin.
Niinä harvoina kertoina, jolloin leskikuningatar otti osaa näihin juhlallisuuksiin, oli hänen ja prinsessa Elisabetin ympärillä ainoastaan vanhoja, koeteltuja ystäviä, jotka olivat uudessa hovissa yhtä vieraat kuin hekin.
Puhuivathan he entisistä ajoista, Kustaa kuninkaasta ja siitä ilosta, jota hän levitti ympärilleen.
Ja ihanain tytärten piiri, miten se olikaan hajaantunut — raastettu.
Cecilia, ihanin heistä?
Hän oli eronnut miehestään. Kerrottiin, että tämä oli kohdellut häntä pahoin.
Sattumalta oli hän nyt Ruotsissa — vieläpä Tukholmassakin, mutta hänen maineensa ei ollut paraita, kuningatar ei kutsunut häntä.
Ja prinsessa Sofia?
Hän oli seurannut herraansa, Maunu herttuata, Sonnenburgiin Liivinmaahan, jonka herttua oli saanut läänitykseksi Juhana kuninkaalta. Mutta siellä eli Maunu niin hurjasti ja kohteli kansaa niin säälimättömästi, että mieliala oli liian kiihottunut, jotta hän uskaltaisi kauan oleskella siellä.
Prinsessa oli saanut pojan, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa ja ilonsa, mutta jonka tähden hän usein sai kärsiä lyöntejä ankaralta herraltaan.
Näin kuiskailtiin ja kerrottiin mies mieheltä. Kaikki arvelivat, että se oli surkeata elämää, ja toivoivat Elisabetille parempaa onnea.
Kristoffer, Mecklenburgin herttua, oli juuri nykyään keskusteluissa hänen kanssaan; kaikki tiesivät hänen tavoittelevan Elisabetin kättä, mutta tämä sanoi vakaasti päättäneensä jäädä naimattomaksi.
Hänen sydämeensä koski etenkin prinsessa Sofian kohtalo.
Kun herttua kysyi neuvoa leskikuningattarelta, neuvoi tämä häntä kärsivällisyyteen. Voisihan tapahtua, että prinsessa vastedes tulisi toisiin ajatuksiin.
Mutta kuningas oli kaikille vierailleen yhtä kohtelias ja huomaavainen. Hänellä oli erityinen kyky osoittautua viehättyneeksi kaikesta ja kaikista.
Ei ole kaikilla kykyä pitää vireillä keskustelua tyhjästä, mutta Juhanalla sitä oli suuressa määrässä. Hän laverteli ja nauroi oikealle ja vasemmalle, teki kysymyksiä vastausta odottamatta ja vastasi, vaikka kukaan ei kysynytkään.
Sodasta, jota paraikaa käytiin, hän puhui semmoisella asiantuntemuksella, kuin olisi hän ollut itse mukana. Hän ei kyllä kieltänyt, että Henrik Horn oli hyvä päällikkö, mutta kun hänellä oli useita semmoisia, ei ollut mitään syytä käyttää sitä, johon vähimmin luotti.
Hän tiesi kyllä, että tämän pitkällisen sodan tähden nuristiin valtakunnassa, eikä hän itse puolestaankaan toivonut mitään hartaammin kuin saada sen pikaiseen päätökseen, mutta kuninkaan kunnia oli myöskin valtakunnan, ja hän saattoi suostua ainoastaan kaikissa suhteissa kunnialliseen rauhaan.
Hogenskild Bielke oli näissä juhlissa usein ja kernaasti nähty vieras.
Hän oli jonkun kerran lausunut suosivansa katolisia juhlamenoja ja sillä voittanut Katariinan suosion.
Juhlamenotpa juuri erityisesti vetivät Juhanaa katoliseen kirkkoon, ja nyt hän selitteli Hogenskildille, mitenkä hän liturgiassaan tahtoi säilyttää ne ja miten hänen uusi oppinsa tuli sisältämään kaiken, mitä kaikissa muissa uskonnoissa oli parasta.
Hovimies kumarsi ja oli samaa mieltä. Hän sanoi jo aikoja sitten kuninkaan miettivästä muodosta arvanneensa, että hän ajatteli suuria asioita, ja kiitteli nyt näin suuresta ja tärkeästä luottamuksesta.
Mutta Katariina tulkitsi Juhanan kuumeentapaisen levottomuuden toisin.
Hänestä oli kuninkaan liturgia turhuutta ja hulluutta; mutta kun hän huomasi, ettei Juhanaa saanut taivutetuksi siitä luopumaan, toivoi hän sen onnistuvan "pyhän juonen" avulla.
Jos hän heittäytyisi kokonaan katolisen kirkon helmaan, palaisi rauha hänen sieluunsa. Hän tiesi, että kuningas ajatteli Eerikkiä ja että se jäytävänä omantunnontuskana poltti hänen sielussaan, mutta jos hän saisi anekirjan ja kirkon anteeksiannon, niin se olisi vain valtiollinen oikeusteko, johon kuningas oli pakotettu valtakunnan säilymisen vuoksi.
Katariinalla oli ollut hyvin paljon Myloniuksen karkoittamista vastaan, ja hän oli suostunut siihen ainoastaan sillä ehdolla, että katolisia pappeja kutsuttaisiin Ruotsiin valepuvuissa ja vastaanotettaisiin hoviin.
Yhdessä uskottunsa, sihteeri Pietari Fechtin kanssa Juhana työskenteli kirkkokäsikirjansa valmistamisessa; sen mukaan piti useita katolisia kirkollisia tapoja ja osa latinalaista messua palautettaman.
Jotta sille saataisiin valmistetuksi jalansijaa yleisössä, levitettiin liturgis-henkisiä ja viisastelevia kirjoituksia.
Oltiin pysyvinään kiinni Lutherissa; hänen lauselmiinsa vedottiin, vaikkakin niitä käänneltiin.
Paavia ei mainittu ollenkaan.
Evankeliset vastasivat näihin, mutta vastauksia ei päästetty julkisuuteen.
Puolisonsa rukouksista ja maan tavan mukaan oli kuningatar taipunut pyhässä ehtoollisessa nauttimaan sekä leipää että viiniä.
Katolisen opin mukaan saavat viiniä yksinomaan papit nauttia.
Kuningattaren rippi-isä ilmoitti tästä synnistä Hosiukselle, ja tämä kielsi ankarasti uudistamasta sitä.
Katariina joutui epätoivoon, ja Juhana käski Puolassa olevan lähettiläänsä, A. Lorichin, koettaa paavin legaatin kautta hankkia myönnytyksen tähän.
Kaikki nämä mielenliikutukset olivat saattaneet Katariinan hermostuneeksi ja levottomaksi. Hän ei uskaltanut olla paaville tottelematon, ja hän halusi saada nauttia pyhiä armonvälikappaleita.
Hän kirjoitti taas Hosiukselle, joka sattumalta oleskeli Roomassa.Paavi oli ennenkin vapauttanut tästä kiellosta ja muusta, "joka oliJumalaa ja luontoa vastaan".
Kardinaali vastasi kirjeeseen maaliskuun 7 p:nä 1573 puhuen siinä, miten hän toivoi voivansa palvella kuningatarta, mutta samalla myös, miten pahasti tämä oli tehnyt totellessaan enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Se pappi, joka oli sallinut hänen nauttia viiniä ehtoollisessa, oli suuresti erehtynyt väittäessään, että Kristus itse oli sen niin asettanut.Hänoli kyllä apostoleille antanut sekä leipää että viiniä, mutta siitä ei suinkaan ollut seurauksena sama oikeus maallikoille.
Jos kuningas vieläkin vaati häneltä sellaista, niin hänen pitäisi vastata, että hän kernaasti suostuu kuninkaan toivomukseen, jos tämä vain tahtoisi taipua yhteen hänen pyyntöönsä, siihen nimittäin, että palauttaisi kansansa roomalaisen istuimen alaisuuteen, itsekin turvautuen siihen ja nöyrästi rukoillen anteeksi, että Ruotsin ja Rooman välillä oli ollut viisikymmenvuotinen ero.
Kardinaali vakuutti, että kalkin käyttämiseen mielellään suostuttaisiin, jos Ruotsi sillä voitettaisiin.
On selvää, että tämä vapautus tällä kertaa kiellettiin vain, jotta kiihotettaisiin kuningattaren käännytysintoa.
Mutta vaikka tämä harmittikin Juhanaa, oli hänellä kuitenkin maallisiakin tarkoituksia, joiden vuoksi kannatti jatkaa keskusteluja Rooman kanssa.
Kuningatar Katariinalla sekä hänen sisarellaan oli Neapelissa melkoinen perintö äitinsä, Bona Sforzan jälkeen, nimittäin Barin ruhtinaskunta, puhdasta rahaa y.m. Espanjan hallitus esteli tämän luovuttamista, ja toivottiin paavin välitystä.
Lupaus siitä olikin saatu, mutta — palvelus palveluksesta.
Hosius kirjoitti kirjeen toisensa perästä. "On", kirjoitti hän, "hyvä enne, että kuningas Juhana on taipunut Rooman välitykseen ehtoolliskysymyksessä."
Eräässä toisessa kirjeessään hän mainitsee, että Gregorius VII näyttää olevan se paavi, jonka kautta Ruotsi ensin on saanut evankeliumin. Nykyinen Gregorius XIII oli hänestä laskien seitsemäs, ja tämä luku kuuluu omituisella tavalla Pyhälle Hengelle, jolla myöskin on seitsemän ominaisuutta.
Lisäksi hän lupasi kuningattaren häneltä pyytämät esirukoukset sekä rukoilee kirjeessään Kristusta ja Ruotsin suojeluspyhää Ruotsin käännyttämiseksi.
Ovelana ja viekkaana kardinaali käytti kuningatarta välittäjänä lähestyäkseen kuningasta.
Hän pyysi, että se uskonvapaus, mikä oli kuningattarelle vakuutettu hänen naimisiin mennessään, edelleenkin suotaisiin hänelle. Joskaan tämä ei ollut mieluista ruotsalaisille, ei kardinaali kuitenkaan ottanut uskoakseen, että kuningas antaisi alamaistensa temmata valtikan kädestään. Mikähän evankeliumi se olisi, joka ei tahtoisi, että alamaiset olisivat hallitsijoilleen kuuliaiset, vaan käskisi hallitsijan totella alamaisiaan?
Juhana vastasi pyytäen roomalaisen istuimen välitystä perintökysymyksessä.
Mutta kardinaali ei hellittänyt. Hän antoi kuninkaan ymmärtää, että suurempi taipumus kirkolliseen yhdistykseen Rooman kanssa myöskin synnyttäisi vilkkaamman harrastuksen tässä suhteessa.
Aina apostolien ajoista asti oli kaikki riidat lykätty roomalaisen istuimen ratkaistavaksi, minkä kuningas voi tulla tuntemaan Hosiuksen omasta uskontunnustuksesta, jonka hän kirjeen mukana lähetti kuninkaalle.
Hän lisäsi, että lahkolaisuudet Saksassakin muistuttivat siitä, että se toimenpide, johon kuninkaiden nykyään olisi etusijassa ryhtyminen, oli kansansa palauttaminen ainoan ja todellisen kirkon yhteyteen.
Kahdeksanvuotiaalle kruununprinssille Sigismundillekin Hosius kirjoitti kirjeen lausuen siinä toivovansa, että Sigismund äitinsä hurskauden kautta tulisi suojelluksi siitä kielien sekoituksesta, joka oli syntynyt, kun Baabelin tornia alettiin rakentaa Saksissa.
Jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä katolinen kirkko on, lähetti kardinaali hänelle kirjoja, joista hänen opettajansa, jonka Hosius arveli olevan katolisen, pitäisi lukeman hänelle heidän molempain kehitykseksi.
Hänen kuusivuotiaalle sisarellensakin, Annalle, lähetettiin rukouskirjoja ja muita pieniä lahjoja.
Kuningatartakin muistettiin kirjeellä paavi Gregoriukselta, joka lausui mielihyvänsä hänen kirkollisesta katsantokannastaan; paavi sanoi kalkin käyttämisen suhteen päättävänsä, mitä Jumala hänelle ilmoitti kunniansa ja kirkon arvon mukaiseksi.
Samalla hän lähetti 200 guldenia Vadstenassa jäljelläolevia nunnia varten, jotka tunkivat puuvillaa ja vahaa korviinsa päästäkseen kuulemasta kerettiläisiä, kun heidät pakotettiin olemaan läsnä luterilaisessa jumalanpalveluksessa.
Kardinaalin kirje ei ollut yhtä armollinen. Ankarasti hän kielsi kuningattarelta kalkin käyttämisen siksi, kunnes joitakin enteitä näkyisi siihen suuntaan, että tämä valtakunta palautuisi todellisen kirkon helmaan, sen messuihin ja juhlamenoihin.
Nyt arveltiin Roomassa voitavan mennä askelta pitemmälle. Hosius päättää kirjeensä kuningattarelle ilmoittaen, että Ruotsiin piakkoin lähetetään puolalainen jesuiitta Warsewitz ja että paavi toivoi, että kuusi ruotsalaista, mieluimmin aatelista nuorukaista lähetettäisiin Roomaan kasvatettavaksi kristillisessä hurskaudessa.
Se suhde, joka näin oli päässyt alkuun Ruotsin ja Rooman välillä, antoi vauhtia huhulle, joka eteni yli Euroopan, että kuningas Juhana oli halukas palaamaan katoliseen uskoon, jos paavi tekisi eräitä myönnytyksiä.
Kuitenkin arveltiin, että kääntyminen oli riippuvainen paavin puoltolauseesta kuningattaren äidinperinnön saamiseen Neapelista ja samalla hänen myötävaikutuksestaan Puolan kruunun saamiseen, jota kuningas muka uudelleen oli ruvennut tavoittelemaan.
Ennenkuin asiat kehittyvät edemmäksi, lienee soveliasta mainita eräs tapaus, joka herätti ääretöntä huomiota siihen aikaan, jolloin kodin rauhaa pidettiin yhtä pyhänä kuin kirkonkin.
7.
Esi-isäin maineen kajastus loi vielä heijastustansa sukuun, jolla ei ole ollut ainoastaan loistava, vaan tuntuvasti vaikuttavakin tehtävä Ruotsin historiassa. Arka pelkuruus, Vaasan suvun perisynti, oli jo murhaavalla kädellä katkonut puun jaloimpia oksia. Jäljellä oli ainoastaan muutamia heikkoja, vähäpätöisiä vesoja; vanha runko oli hautaansa kumartumassa, mutta kuitenkin katsoivat kaikki siihen kunnioituksella, kuitenkin asetettiin Sture-nimi korkeimmaksi Ruotsin ylpeän aatelin kesken.
Suru on koukistanut Märta rouvan ja tehnyt hänen hiuksensa valkeiksi, mutta mieleltään hän oli käynyt ehkäpä entistään ylpeämmäksi.
Suvun kunniassa ei ollut tahraakaan, ja kunnian piti Märta rouva korkeimpana kaikesta.
Kaksi vielä jotensakin nuorta poikaa oli jäljellä, mutta vävyt olivat korkea-arvoisia miehiä. Siinä oli Ture Pietarinpoika Bielke, Salestadin herra, naimisissa vanhimman tyttären Sigridin kanssa; Hogenskild Bielke, naimisissa lempilapsen Annan kanssa; Ture Niilonpoika Bielke, Åkerön herra, naimisissa Margareetan kanssa; ja vielä olivat jäljellä Magdaleena ja Kristiina. Viimemainittu oli vielä alaikäinen, ja edellinen hylkäsi itsepintaisesti kaikki naimatarjoukset, joita hänelle tehtiin. Mitään syytä hän ei maininnut puolestaan, mutta mahdollista oli, että vanha rakkaus Eerik Stenbockiin vielä kyti, vaikka Märta rouva oli kirjoittanut arkkipiispalle ja tämä oli kieltänyt niin läheisten sukulaisten liiton, Senjälkeen oli Märta rouva sanonut "ei!" — eikä se asia voinut enää tulla kysymykseen.
Vuodet vierivät, ja katkerat surut olivat karkoittaneet kaikki itsekkäät pyyteet. Eerik Stenbock kävi Hörningsholmassa yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja kun suruaika oli ohi ja salit taas täyttyivät lukuisista vieraista ja ystävistä, silloin sai Eerik herra monta kertaa toivomansa tilaisuuden kuiskia Magdaleenalle uskollisesta rakkaudestaan.
Alussa tämä kielsi häntä koskaan puhumasta siitä, mutta hänen ankara liikutuksensa ilmaisi paremmin kuin sanat, että Eerik oli yhtä lemmitty kuin ennenkin ja että vain ankaran Märta rouvan tahto sitoi neidon kielen.
Toisen kerran hän tapasi hänet alhaalla puistossa, jossa he ensi kerran olivat ilmaisseet toisilleen rakkautensa, ja siellä Magdaleena tunnusti itkien ja huokaillen, että oli luullut Eerik herran luoneen silmäyksensä johonkuhun nuorempaan. Hän itse sanoi aina pysyvänsä uskollisena ensimäiselle ja ainoalle lemmelleen.
Silloin Eerik muistutti, että hän nyt oli 34- ja Magdaleena 33-vuotias. Pitäisikö heidän riutua ja huokailla koko ikänsä saamatta koskaan toisiaan? Jos Magdaleena sen voisikin tehdä, niin hän ei sitä kestäisi. Jos Magdaleena oli vakavasti päättänyt olla tulematta hänelle, niin hän lähtee sotaan tataareja vastaan; mieluisammin hän kuolee kuin kituu moista elämää. Magdaleena sai nyt ratkaista heidän kohtalonsa.
Kiihkein rukouksin tahtoi Magdaleena saada Eerikin heittämään mielestään sellaiset ajatukset, mutta tämä pysyi päätöksessään.
Kun Magdaleena pyysi miettimisaikaa, väitti Eerik, että sitä oli ollut jo 16 vuotta; nyt hänen täytyi tehdä päätöksensä.
Magdaleena sanoi, että Eerik oli julma hänelle, mutta samalla kuitenkin hänen kalpeat poskensa alkoivat rusottaa ja silmistä hehkui nuoruuden tuli.
Eerik vastasi, että kaikki tapahtui vain sentähden, että hän niin suuresti rakasti Magdaleenaa. Nyt tiesi hän Magdaleenankin uskollisesti lempivän, ja sentähden täytyi tämän suostua niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen puolisokseen.
Magdaleena kysyi, mitä Eerik aikoi tehdä.
"Vien sinut pois täältä kanssani", vastasi hän.
"Mutta se estetään."
"Kaarle herttua on luvannut auttaa meitä."
"Mitä hän aikoo?"
"Hän lainaa minulle 200 ratsumiestä suojelemaan pakomatkaamme."
"Oi Eerik, mitä sanoo rakas äiti!"
"Sinun täytyy valita hänen ja minun välillä."
"Sinä tiedät, että minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta."
"Sitten sinun täytyy antaa minun määrätä."
"Joko se piankin…"
"Niin pian kuin saan kaikki järjestykseen Svärdsbrossa."
"Ihana Svärdsbro!"
"Saa paraan koristuksensa, kun rouva tulee taloon. Joulun tienoissa, arvelen."
"Ei, ei, Eerik, jouluilo Hörningsholmassa tulisi häirityksi. Mitä tekisivätkään rakas äiti ja sisaret, sukulaiset ja ystävät, jos suurta ja riemuisaa juhlaa vanhan tavan mukaan ei saataisi viettää ilossa ja rauhassa. Ei jouluksi, Eerik, se on mahdotonta!"
"No, heti jälkeen sitten."
"Ei liian pian. Siitä tulee niin suuri levottomuus."
"Sinä vain tahdot viivytellä; älä tee niin, Magdaleena."
Äänessä oli jotakin uhkaavaa, joka säikytti Magdaleenaa. "Minä ajattelin maaliskuussa", sanoi hän.
"Olkoon menneeksi! Maaliskuussa siis! Sinulla on pitkä valmistusaika, kokonaista kuusi kuukautta, mutta toimi sitten niin, ettei enää tule mitään esteitä; minä en olisi siitä hyvilläni."
"Älä ole minulle pahoillasi, rakastettuni; minä en ole koskaan ennen tehnyt vastoin äidin tahtoa."
"Mutta nyt olet valinnut itsellesi herran."
"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla kärsivällinen minua kohtaan", vastasi Magdaleena, katsoen häntä rukoilevin, lempivin silmäyksin.
"Jos vain olisin oikein varma."
"Minustako?" kysyi Magdaleena hämmästyneenä.
"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria, sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua."
"Olisinko sitten suostunut seuraamaan sinua?"
"Mutta sinä et saa rakastaa heitä yhtä paljon."
"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?" sanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.
"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki yksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi mustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka pitäisi kuuluman yksinomaan minulle."
"Puhukaamme nyt järjellisesti. Mistä tiedän…"
"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä. Tästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi epäluuloa."
"Päinvastoin täytyy sinun tulla useammin sekä valloittaa ja anastaa kaikkien sydämet, niinkuin minun sydämeni jo olet voittanut."
"Miksi niin?" kysyi Eerik hymyillen.
"Jos he oppivat tuntemaan ja rakastamaan sinua, niin he puhuvat puolestamme, kun me olemme poissa, ja sinun tähtesi rakas äiti ehkä taipuu."
"Minä tulen", sanoi Eerik. "Sinä tiedät kyllä, kuinka mielelläni sen teen."
Kului siitä syksy suurissa jouluhommissa. Eerik herra kävi usein vierailemassa. Magdaleenan siskoille ja palvelijoille hän jakeli runsaita lahjoja, ja Märta rouva sai muutamia kallisarvoisia päähineitä, jotka häntä suuresti miellyttivät.
Magdaleena oli melkein ainoa, joka ei saanut mitään, ja kun muut ilveilivät siitä, sanoi hän, että Eerik aikoi lahjoittaa hänelle harvinaisen kauniin hevosen, jota joka päivä totutettiin valjaisiin.
Joulua vietettiin siihen aikaan toisin kuin nykyään. Rikkaisiin perheisiin kokoontui vieraita satamäärin, pöydät olivat aina ruokia ja juomia niin täynnä kuin kestivät, eikä ainoastaan ylhäisiä herrassukuisia, vaan myöskin omia ja vierasten lukuisia palvelijoita varten. Saadaksemme käsityksen siitä, miten paljon sellaisissa tilaisuuksissa tarvittiin, mainittakoon tässä luettelo eräissä Hörningsholman kesteissä käytetyistä aineista:
30 aarnia viiniä, 4 tynnyriä simaa, 12 tynnyriä kirsikkajuomaa, 1 1/2 tynnyriä mehua, 20 lästiä olutta, 45 härkää, 200 lammasta, 21 sikaa, 17 vasikkaa, 453 kannua hunajaa, sitäpaitsi kanoja, kalkkunoita, sokerileivoksia, rusinoita, manteleita, makeita viinejä y.m. y.m.
Sellaisissa tilaisuuksissa elettiin yhtä suurellisesti "suuren surun" jälkeen kuin sitä ennenkin. Märta rouva arveli, että nuorten tulisi huvitella ja haihduttaa suruansa; se oli heidän ikänsä mukaista. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän kantoi surupukuansa niin hyvin vierashuoneessa kuin herransa salakamarissakin, jossa hän aina oleskeli jonkun ajan päivästä.
Hän oli iloissaan, että Magdaleena oli virkistymään päin; hän ei ollut enää niin kalpea eikä niin suruissaan kuin ennen. Kuuliainen ja tottelevainen tytär hän oli aina ollut; nyt hän näytti koettavan jos suinkin olla vieläkin kuuliaisempi.
Mielihyväkseen Märta rouva huomasi, että hänen rakas lapsensa puhui vähemmän kuin ennen Eerik Stenbockin kanssa, näyttipä vielä käyvän aivan hämilleenkin, kun tämä läheni häntä, näytti toivovan, että tämä jättäisi hänet rauhaan. Märta rouva tuumiskeli itsekseen, kukapa hänen jalosukuisista vieraistaan oli voittanut ihanan neidon sydämen, ja saisiko kohta valmistaa häitä neljännelle tyttärelleen.
Tammikuun keskipalkoilla lähtivät useimmat vieraat. Ensimäisten joukossa matkusti herra Eerik Stenbock, mutta hän oli maininnut, että hänen sisarensa, rouva Cecilia Roos, halusi käydä Hörningsholmassa, ja vierasvarainen emäntä toivotti hänet tervetulleeksi milloin tahansa.
Tällä kertaa oli Eerik herra miellyttänyt häntä paljon enemmän kuin ennen, ja hyvästeltäessä sanoi Märta rouva, että Eerik sai tehdä seuraa sisarelleen, jos tahtoi.
Kutsu näytti hyvin ilahuttavan nuorta herraa, ja hän näytti hilpeämmältä kuin oli ollut moneen vuoteen.
Naiduista tyttäristä ei jäänyt jäljelle ketään muita kuin rouva Sigrid. Hänen herransa oli matkoilla, ja Hörningsholman vaihteleva elämä miellytti häntä paremmin kuin Salestadin hiljaisuus.
Märta rouva palasi tavallisiin toimiinsa, joita pitkät pyhät olivat jonkun verran keskeyttäneet.
Itse hän piti huolta tiluksistaan, vouti sai joka päivä tehdä tilin sekä kaikesta, mitä kului, että kaikesta, mitä toimittiin. Jos joku kartanon väestä niskoitteli, tapahtui usein, että Märta rouva rankaisi häntä omin käsin, ja jos niskoittelua jatkui, annettiin syylliselle vesileipä-vankeutta.
Olipa menty niinkin pitkälle, että vouti Märta rouvan käskystä ruoski kuoliaaksi erään talonpojan, joka oli varastanut kartanosta.
Asia tuli kuninkaan korviin, ja ankara rouva pantiin syytteeseen, mutta hän vastasi olevansa itse omain talonpoikainsa herra.
Oli pitkällinen ja hyvä rekikeli 1573, ja vieraita tuliHörningsholmaan, toisia meni.
Maaliskuun alussa tulivat Eerik herra ja Cecilia rouva. Märta rouva lausui molemmat tervetulleiksi sanoen leikillisesti, ettei ollut Hörningsholmassa ollut vieraita muutamaan päivään, ja että hän odotti, että heidän mukanansa saapuisi muitakin.
Rouvat Sigrid ja Cecilia olivat lapsuudenystäviä ja iloitsivat toisensa tavatessaan. Jälkimäinen oli kuitenkin hyvin liikutettu ja levoton, ja kun kysyttiin syytä siihen, vastasi hän, että he olivat nähneet paljon susia ja että hän oli pelännyt niiden hyökkäävän heidän kimppuunsa.
Eerik herra oli melkein heti lähtenyt etsimään nuoria Stureja, mutta Magdaleena viivytteli kauan, ennenkuin tuli vieraita tervehtimään, ja kun hän vihdoinkin tuli, oli hän kalmankalpea. Kysyttiin, oliko hän sairas.
"Kyllä", vastasi hän, "minä en voi hyvin."
Sigrid ja Cecilia tahtoivat, että hän olisi käynyt vuoteeseen.
Melkein samassa tuli Eerik herra sisään ja synkistyi nähdessäänMagdaleenan.
"Pahoinvointini ei ole niin vaarallista", sanoi Magdaleena, "minä olen mieluummin ylhäällä."
Sitten hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja joutui pian vilkkaaseen keskusteluun Cecilia rouvan kanssa, samanmielisiä kun tuntuivat olevan. Vaikeammaksi kävi saada Eerik herra hilpeälle tuulelle, mutta Magdaleena näytti pitävän sitä niin tärkeänä, että se synnytti kummastusta sekä Märta rouvassa että Sigridissä. He eivät voineet ymmärtää, miksi Eerik herran huono mieliala vaikutti häneen.
Haihtuipa toki sekin, ja nyt kertoili Eerik herra Märta rouvalle hoviuutisia, ja kun hän kokonaan asettui Märta rouvan kannalle, unohti tämä pian kaikki muut.
Mutta illalla hyvää yötä toivoteltaessa pisti Eerik herra salaa pienen kirjeen Magdaleenan käteen.
Neidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti, ennenkuin hän uskalsi aukaista sen.
Hän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen ainiaaksi… pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen? Mutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän tulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi hänen kuolemaansakin…? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla samalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois ja sellaisissa tunnon tuskissa… sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa pimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä väärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.
Turhaan hän koetti nukahtaa, uni pakeni häntä.
Päivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi polvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten tulvaillessa.
Silloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. "Jumala teitä siunatkoon, rakas sisko", sanoi hän lempeästi. "Teillä on hyvä työ tekeillä."
"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!" vastasi Magdaleena syvästi liikutettuna.
"Miksikä niin puhutte? Onhan oikein rukoilla kyynelsilmin hyvääJumalaa."
Magdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: "Joskin kaikki omaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista sydäntänne minusta." Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.
"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?" vastasi Sigrid rouva hyvin hämmästyneenä. "Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään semmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme hänestä."
Märta rouvan ääni kuului ulkopuolelta. Hän huusi tytärtään Sigridiä.
Tämä suuteli Magdaleenaa ja riensi ulos.
Heti senjälkeen tuli Eerik herra. Hän lausui kohteliaasti hyvää huomenta Märta rouvalle ja Sigrid rouvalle, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että edellinen heistä katseli häntä terävästi ja epäluuloisesti.
Peli oli sekä rohkeata että vaarallista, mutta nyt piti voittaa tai kadottaa.
Magdaleena tuli kamarista.
"Rakas sisar", sanoi hän kevyesti ja vapaasti Magdaleenalle, "tahdotteko nähdä hevosen, jonka olen teille kasvattanut? Se seisoo alhaalla linnanpihalla."
Magdaleena nyökäytti vain päätänsä, puhua hän ei voinut. Eerik tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet alas. Kun he menivät etehisen lävitse, istuivat siellä vanha uskottu palvelija Niilo ja Anna Sturen imettäjä, Lucia eukko, joka nousi ja niiasi.
"Seuraa minua!" käski Magdaleena.
Alhaalla porttiholvissa oli hevonen reen eteen valjastettuna. Eerik asetti neidin istumaan siihen, imettäjä sai istua hänen viereensä, itse hän asettui taakse ja ajoi linnan pihan poikki.
Useat palvelijat seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Kaikki luulivat lähdettävän metsästysretkelle.
Mutta kun imettäjä huomasi, että Eerik herra käänsi alas merelle päin ja ajoi niin kiivaasti, aavisti hän pahaa ja rupesi huutamaan ja valittamaan.
"Mitä te teette, rakas neiti? Ajatelkaa, kuinka vihaiseksi äitinne tulee, kun matkustatte näin yksin."
Silloin otti Eerik herra esiin lyhyen pyssyn sanoen: "Vaiti, tai olette puhunut viimeisen kerran!"
Heti kun he olivat ehtineet alas jäälle, tuli ratsumiehiä joka puolelta. He ympäröivät reen, ja niin mentiin huimaa vauhtia aina Svärdsbrohon asti.
Siellä oli jo räätäleitä ja ompelijoita. Kalliita kankaita oli odottamassa, mittaa otettiin ja ruvettiin heti morsiamelle pukuja neulomaan.
Juuri kun Eerik ajoi alas merelle, seisoi Kristiina Sture ikkunassa katsellen lähtöä.
"Herra Eerik vie varmaankin pois Magdaleena siskon", huudahti hän."Katsokaa, miten hurjasti hän ajaa!"
Rouvat Märta ja Sigrid kiiruhtivat ikkunaan, mutta kohta senjälkeen alas pihalle.
Kun äiti epätoivoissaan huomasi, että he jo olivat kaukana, kaatui hän tainnoksiin ympärillä-olevain syliin. Hän toipui kuitenkin pian ja nousi kiivaasti. Hänen tuijottava katseensa suuntausi Sigridiin. "Lähde heti jälkeen", käski hän, "ja koeta saada onneton lapsi takaisin luokseni."
Sigrid rouva totteli raskain mielin.
Sillä välin istui Märta rouva rappusilla katsellen merelle päin ikäänkuin odottaen, että tyttärensä katuisi ja kääntyisi takaisin. Hän ei itkenyt, mutta hän valitteli, kuin olisi kärsinyt kovia ruumiin tuskia. Hän ei kuunnellut ensinkään mitä Kristiina neiti ja palvelijattaret sanoivat.
Tuli silloin siihen kreivitär Cecilia. Hän näytti hyvin liikutetulta ja valitti, että Eerik herra oli saattanut Märta rouvalle niin paljon surua, vakuuttaen samalla, että hän itse ei tiennyt mitään siitä. "Kuitenkaan", lisäsi hän jotenkin terävästi, "en olisi koskaan uskonut, että panette sen niin pahaksenne."
Pää käsien varassa istui Märta rouva rappusilla. Ei tietty, oliko hän kuullut vai eikö, mitä toinen sanoi, mutta nyt hän äkkiä nosti päätänsä vastaten tuikeasti:
"Jumala rangaiskoon teitä ja teidän veljeänne, joka on ryöstänyt minulta lapseni! Lähtekää nyt toki jälkeen ja olkaa hänen luonaan, niin ettei mitään häpeällistä tapahdu."
Rouva Cecilian silmät säkenöivät. Ajettu pois, hän, Stenbock! Hän oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta ehkäpä hän muisti, että Märta rouva osasi antaa sanan sanasta ja ettei hänen kanssaan ollut hyvä käydä sananvaihtoon, ja niin hän kääntyi ympäri kiiruhtaen pois. Muutama tunti senjälkeen hän ajoi tiehensä.
Kun Sigrid rouva tuli Svärdsbrohon, näki hän sen aseellisen joukon ympäröimäksi. Vain vaivoin hän pääsi sisarensa luo.
Magdaleena oli kalmankalpea; Sigrid rouvan nähdessään hän vetäytyi takaisin ja näytti melkein pelkäävän häntä.
Tämä kertoi äidin valituksista ja surusta sekä rukoili ja pyyteli häntä palaamaan. Märta rouva oli luvannut siinä tapauksessa antaa anteeksi eikä koskaan puhua siitä, mitä oli tapahtunut. Magdaleena olisi hänelle yhtä rakas kuin ennenkin.
Mutta Magdaleena ei vastannut sanaakaan.
Silloin Sigrid rouva huudahti: "Mutta ajatelkaahan toki sitä surua ja häväistystä, jota saatatte hänelle! Jos olisitte kuullut hänen valituksensa, nähnyt hänen pelästyksensä, niin ymmärtäisitte, että teidän jatkuva kieltäytymisenne voi olla syynä äitimme kuolemaan, ja sitä ette toki tahtone!"
"Jos voisitte vakuuttaa minulle, että äitimme antaa meidät toisillemme, tahtoisin kernaasti palata", vastasi Magdaleena kyynelten tukahuttamalla äänellä.
Jos Sigrid rouva olisi rohjennut kuulla sydämensä ääntä, niin hän varmaan olisi vastannut: "Kaikkien meidän rukoukset ja kyyneleet saavat hänet taipumaan, seuratkaa vain minua kotiin." Mutta hän tunsi tuon ankaran, taipumattoman tahdon, ja hänen täytyi sentähden vakaumuksensa mukaan vastata: "Sitä en voi."
"Siinä tapauksessa", sanoi Magdaleena, "on ensimäinen villitys yhtä hyvä kuin viimeinenkin." Hän purskahti itkuun, niin katkeraan, kuin olisi hänen sydämensä pakahtua. Sisaret vaipuivat toistensa syliin, he lupasivat toisilleen uskollista ystävyyttä koko elinajakseen, ja niin he erosivat. Sigrid rouva palasi Hörningsholmaan.
Märta rouva oli vuoteessa. Hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti sairaana, mutta kun Sigrid palasi yksin, tuli hän vielä huonommaksi.
Suruja ja tuskaa oli hän kokenut, mitä katkerimpia vaurioita kärsinyt; nyt oli häpeäkin kohdannut häntä, ja se uhkasi musertaa hänet. Nyt valitteli tuo monta kovaa kokenut nainen suuressa tuskassaan.
Mutta monta vaivaa kestettyään, monta yötä valvottuaan nousi taaskin tuo lannistumaton jäykkyys, joka pani kovan kovaa vastaan.
Hän puhui kyllä, että hän oli hyljätty leski, jonka molemmat jäljelläolevat pojat vielä olivat melkein lapsia. Ei tullut kukaan hänen luokseen lohduttamaan eikä auttamaan; vielä vähemmin hän saattoi toivoa kostoa.
Mutta hänen täytyi saada kostaa. Väkivallantekijä oli kyllä mahtava mies, leskikuningattaren veli, herttuan suojatti ja kuninkaan suuressa suosiossa, mutta Märta rouva oli valtakunnan mahtavimpia rouvia. Hänen tyttärensä oli ryöstetty häneltä, ja hän tahtoi saada selville, vieläkö oli maassa lakia ja oikeutta.
Taas oli hän jalkeilla pitäen entistä ankarampaa kotikomentoa. Pienimmätkin hairahdukset rangaistiin kovasti, eikä rikollisen tyttären nimeä saanut mainita hänen läsnäollessaan.
Omin käsin hän kyhäsi valituskirjeen, joka lähetettiin kuninkaalle ja valtakunnan neuvoksille. Hän vaati ankaraa rangaistusta tyttärensä ryöstäjälle sekä että tytär heti oli palautettava hänen luokseen.
Siitä asti kuin Sigrid rouva oli lähtenyt Svärdsbrosta, seurasi Magdaleena tahdottomasti mihin tahansa hänet vietiinkin. Ehkäpä tieto siitä, ettei hänellä nyt ollut ketään muuta herraa maailmassa kuin Eerik, oli saattanut hänet niin nöyräksi sekä sai hänet teeskentelemään hilpeyttä, joka ei mitenkään voinut olla luonnollista ja joka sentähden kävi melkein kiusalliseksi.
Kreivitär Cecilian seurassa vei Eerik herra hänet lankonsa Pietari Brahen luo Rydboholmaan. Hänet otettiin vastaan erittäin ystävällisesti ja rakkaasti, ja kreivi Pietari arveli, että hänen pitäisi jäädä heidän luokseen häihin asti.
Eerik herran täytyi heti matkustaa Tukholmaan naimalupaa hankkimaan.
Niin täydelleen oli kreivitär Cecilia noudattanut Märta rouvan tahtoa, ettei ollut jättänyt Eerikille ainoatakaan tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun morsiamensa kanssa, eikä Magdaleenakaan ollut sitä etsinyt, oli vain aivan yksinkertaisesti mukautunut kreivitär Cecilian valvonnan alaisuuteen. Nyt, kun heidän piti erota, vei Eerik Magdaleenan toiseen huoneeseen.
"Oletko pahoillasi, että lähden?" kysyi hän.
"Sehän on välttämätöntä, jotta… jotta…"
"Jotta saisimme naimaluvan", jatkoi Eerik. "Kuitenkin pelkään, että nyt tahtoisit mieluimmin, ettei olisi koskaan jouduttu näin pitkälle."
"Silloinhan sinä…"
"Olisin mennyt sotaan; niin, aivan varmaan."
"Ja ehkä kaatunut."
"Toivottavasti; sinutta en voi elää."
Magdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja kiitollisuutta. "Sitten ei ole minullakaan mitään katumista", sanoi hän nöyrästi.
"Mutta sinä et puhu itsestäsi."
"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan voi lempiä ketään muuta."
"Mikähän sitten estää meitä, rakkaimpani?"
"Äitini viha."
"Se on julmaa ja kohtuutonta."
"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä ylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme…"
"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se antaa suostumuksensa…"
"Niin on kuitenkin hänen tyttärensä karannut hänen luotansa."
"Magdaleena!"
"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta", sanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.
Eerik katsoi häntä kauan. "Tahdotko, että vien sinut takaisin?" kysyi hän. "Mitä sinä sitten teet?"
"En tiedä."
"Ei, sitä en tahdo", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin käteen. "Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä vastaan."
"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran äitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa", huudahti Eerik hilpeästi.
"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi Magdaleena. "Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja riemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria kyyneleitä minun tähteni."
"Miten kauan sitä kestää?"
"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää ilomielin suorittamaan."
"Entä puvut ja jalokivet?"
"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen päivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä, tahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä pahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää vaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen tytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen sinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota saavuttanut lempesi."
"Minä tiedän, että sinä olet paras, puhdassydämisin naisista", sanoiEerik; "tee kaikessa niinkuin tahdot."
He erosivat hellästi syleillen; Eerik herra lupasi pian kirjoittaa.
Mutta kun hän tuli Tukholmaan, odotti häntä siellä kuninkaan ankara käsky. Märta rouvan kirje oli jo saapunut, Eerik herralta peruutettiin kaikki hänen läänityksensä ja virkansa ja hänet tuomittiin arestiin omiin huoneisiinsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta vieraita vastaan, ja sekä lukuisat että mahtavat sukulaiset rupesivat toimimaan hänen puolestaan.
Sillä välin eleli Magdaleena hiljaista elämää Rydboholmassa. Hän vetäytyi erilleen kaikista suuremmista kesteistä, kuuluen ainoastaan yksityiseen, tuttavallisempaan seurapiiriin, ja tutustui tällöin olosuhteisiin, jotka olivat hänelle tuntemattomia.
Tulemme käsittelemään niitä erikseen ja seuraamme ensin ensimäiseen päätöskohtaan asti hänen vaiheitaan.
Sture- ja Stenbock-sukujen välillä oli syntynyt vilkas välittely ja kiista. Lopulta olivat viimeksimainitut päässeet niin pitkälle, että Eerik herra pääsi vapaaksi. Hän käytti tilaisuutta kiiruhtaakseen kohta Rydboholmaan.
Hänen Magdaleenansa oli entisellään, sellaisena kuin hän puoli vuotta sitten oli hänestä eronnut. Kun Eerik puhui vankeusajastaan, vastasi Magdaleena: "Pitäkäämme sitä sovitusaikana ja kiittäkäämme Jumalaa kaikesta semmoisesta!"
Sitten he sopivat siitä, että Eerik herra kävisi kaikkien Magdaleenan sukulaisten luona koettamassa voittaa heitä puolelleen. Se kävi kuin itsestään. Kaikki arvelivat, että niin uskollisen rakkauden piti saaman palkkansa, mutta niin suuresti kunnioitettiin siihen aikaan vanhuksia, ettei kukaan puhjennut moitteisiin Märta rouvaa vastaan; he lupasivat vain innokkain rukouksin koettaa taivuttaa hänen sydäntänsä.
Mutta Märta rouva oli taipumaton. Kun hänelle puhuttiin tyttären surusta ja kaipauksesta, vastasi hän: "Sitä hänen olisi pitänyt ennen ajatteleman."
Eerik herra lähetti hänelle Rostockin jumaluusoppineiden suosiollisen mietinnön, mutta sitä hän ei viitsinyt edes lukea. "Minä pidän kiinni arkkipiispan kirjeestä", sanoi hän, "enkä välitä siitä, mitä saksalaiset kasteen-uudistajat keksivät."
Kun Eerik herra tämän jälkeen tuli Rydboholmaan, oli hän synkkä ja alakuloinen. Viisitoista kuukautta oli nyt kulunut heidän paostaan Hörningsholmasta, ja vielä oli kaikki samalla kannalla. Eerik herra oli kyllä saanut takaisin kaikki läänityksensä ja virkansa, mutta hän oli sittenkin kuin eksyksissä, ilman kotia, ilman rauhaa.
Ajatuksiaan hän ei ilmaissut, mutta Magdaleena arvasi ne ja kääntyi Pietari herraan kysyen: "Mitä meidän nyt on tehtävä, rakas sukulaiseni?"
"Menkää naimisiin, ja tehkää se heti."
"Mutta entä äitini?"
"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; teidän tulee etukädessä ajatella häntä, jonka olette valinnut."
"Sanonko tämän Eerikille?"
"Jättäkää se minun huolekseni!"
Eerik herra tuli hyvin iloiseksi ja ihmeisiinsä, etenkin kun kuuli, että Magdaleena suostui epäröimättä. Ja niin päätettiin, että he menisivät rajan yli Hallantiin tanskalaisen papin vihittäviksi, jonka jälkeen he voisivat matkustaa Torpaan, Eerik herran sukutilalle, ja siellä viettää häänsä kaikessa yksinkertaisuudessa.
"Minä tiedän mitä teen", sanoi herra Pietari. "Me mairittelemme Märta rouvaa, jotta hän kyllä taipuu. Koko kuninkaallinen perhe ja kaikki, jotka kantavat Stenbockin nimeä, pommittavat häntä kirjeillään rukoillen häntä säälimään vastanaineita."
"Minä pelkään, että se vain enemmän kiihottaa häntä", sanoiMagdaleena säikähtyneenä.
"Eipä vaaraa, minä tunnen naiset", väitti Pietari herra.
Sydämelliset jäähyväiset, monet onnentoivotukset ja monet kiitokset vielä, ja sitten kihlatut lähtivät aivan yksin rajan taakse sekä vihittiin pienessä maakirkossa. Ainoastaan muutamia akkoja ja lapsia oli saapuvilla, mutta heistä se oli yhdentekevää.
Molemmat olivat onnelliset saadessaan toisensa. Eerik oli saavuttanut mitä niin kauan, kauan oli tavoitellut: Magdaleena oli hänen puolisonsa; hänen ei tarvinnut pyytää kenenkään lupaa saadakseen puhua hänen kanssaan, ei nähdä vierasten silmäysten olevan uteliaasti luotuina heihin eikä kuulla omaansa ja Magdaleenan nimeä salaisin kuiskein toisteltavana ympärillään.
Ja Magdaleena sitten? Monessa suhteessa olivat nuo viisitoista kuukautta olleet hänelle raskaat; ennen kaikkea rakkauden ja velvollisuuden ristiriita, sitten se ikävä asema, mikä kaikkina aikoina tulee sen naisen osalle, jonka entisyydelle on langennut hänen nykyistä elämäänsä himmentävä varjo. Oli useita, jotka moittivat häntä. Etenkin oli hän omissa silmissään moitteenalainen. Mutta nyt oli tuo kaikki voitettua; he kuuluivat toisilleen, tuli mitä tulikin.