"Suostuuko Katri siihen?"
"Hänen on pakko."
"Entä sinä, Erkki Olenpoika?"
"Setäni on aina sanonut jättävänsä kaiken omaisuutensa minulle; sentähden en uskaltanut pitemmälle kosiskella Katria, vaikka tiesin hänen rakastavan itseäni."
"Tämäpä hauska juttu", huudahti herttua. "Kohtalaisen hauska sille, joka menettää rakkaimpansa maailmassa", vastasi Erkki kyynelten valahtaessa hänen kasvoilleen, jotka muuten tuskin värähtivätkään. Herttua katseli häntä ihmetellen. Rovasti seisoi hetkisen miettiväisenä. "Sanoppas", virkkoi hän Erkille, "eikö rustitilallisella ole naikkonen talossaan?"
"Nykyään se kyllä lienee poissa sieltä."
"Hänellä on useita lapsia, ellen erehdy?"
"Kaksi poikaa ja kolme tyttöä."
"Mihin hän on lähettänyt heidät?"
"Forssaan, eräälle ulkotilalleen muutaman penikulman päähän."
"Tietääkö Janne Eerinpoika siitä?"
"Kun naikkonen on poissa, ei se merkitse mitään, sanoo hän."
"Voithan sinä jäädä tänne yöksi, jos minä määrään, että matkustamme huomenna?"
"Enköhän."
"No, mene sitten ja sano, että antavat jotakin syödäksesi."
Erkki kumarsi ja läksi.
"Kuva talonpoikaiselämästä, teidän armonne", sanoi pappi.
"Mutta kun tyttö kerran on luvattu hänelle", virkkoi herttua, "miksi hän ei valvo oikeuksiaan?"
"Sentähden että hänellä ei ole mitään."
"Tiedättekö, haluaisinpa käydä osalliseksi leikkiin."
"Sitten se ehkä päättyisi toisin."
"Eikö rustitilallista voida pakottaa naimaan naikkostaan ja ottamaan lapsia omikseen?"
"Riippuu siitä, miten ne ovat merkityt kirkonkirjaan."
Seuraavana aamuna, kun Erkki ajoi rekensä esiin, hämmästyi hän vallan huomatessaan, että se nuori herra, joka pappilassa oli sanottu herttuaksi, asettui reen kannaksille.
Kysyvänä hän katsoi rovastiin, mutta tämä sanoi: "Me menemme Forssan kautta, pysäytä ulkotilan luona."
"Niin mutta…" Ja hän katsoi herttuaan.
"Olenko Pollellesi liian raskas?" kysyi tämä nauraen.
"Ettepä suinkaan, mutta…"
"Katsos, poikani", sanoi rovasti, "herttua tahtoo seisoa tuolla, ja sentähden tulee meidän istua niinkuin hän on tahtonut."
Erkki ei vastannut sanaakaan. Hän asettui rovastin viereen, ja sitten lähdettiin huimaa vauhtia.
Forssassa, aivan kylän ulkopuolella, ne pysähtyivät erään pahanpäiväisen hökkelin eteen.
Vaimo, joka tuli sieltä ulos, näytti melkein hurjalta. Erkin nähdessään hän huusi:
"Tuletko sinä ajamaan minua täältä pois; olenko minä aina tiellä, missä tahansa olenkin?"
"Ettekö tunne minua, Briita muori?"
"Arvoisa herra rovasti, minä olen viheliäisin olento maan päällä!"
Samassa kun reki pysähtyi, hyppäsi herttua kannaksilta, ja kun vaimo tuli ulos, meni hän sisälle mökkirähjään.
Siinä oli yksi ainoa huone, jossa oli kurja maalattia. Toiselle äärelle oli sytytetty tuli, ja pieni osa savua meni ulos seinään hakatusta savureiästä, mutta suurin osa jäi huoneeseen leijumaan paksuna pilvenä.
Viisi suurempaa ja pienempää lasta liikkui siellä. Vanhin tyttö oli ehkä noin kahdentoista, muut olivat nuorempia. Nähdessään vieraan he rupesivat täyttä kurkkua kirkumaan tunkeutuen yhteen kohti.
"Mitä te luikkaatte, senkin vekarat?" kysyi herttua. "En minä aio teitä tappaa."
"Äiti, äiti!" ulvoivat he vielä enemmän.
"Jos ette tahdo hyvällä, niin…" Hän juoksi huoneeseen, mutta samassa kun ovi jäi avoimeksi, hyökkäsi joukko hänen ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, että kaikki olisivat päässeet pakoon. Hän sai kiinni pienimmän, joka pyristeli hänen käsissään kuin pelästynyt lintu kirkuen samalla kauheasti.
"Millaisia villejä!" huusi hän työntäen pojan luotaan. Tämä livahti kuin nuoli tuvasta ulos.
Ovella herttua kohtasi vaimon.
"Jos olette tullut tänne surmaamaan heitä", huusi tämä, "niin tappakaa minut ensin!"
"Te olette järjiltänne", ärähti herttua, "kaikki hulluja, joiden pitäisi olla salpain takana."
"Tiedättekö, että se on herttua?" sanoi rovasti, joka nyt myöskin saapui siihen.
"Herttua!" Vaimo lankesi hänen jalkoihinsa.
"Vapauttakaa minut hänestä", lausui Kaarle, kun vaimo syleili hänen polviaan.
Rovasti puhutteli vaimoa, tämän kädet irtaantuivat, ja hän vaipui maahan katkerasti itkien.
"Teidän armonne, kaikkine lapsineen karkoitettiin hänet eilen kodista, jonka hän itse oli järjestänyt, ja häntä uhattiin kuolemalla, jos hän valittaisi."
"Tuo roisto, minä menen heti…"
"Hänen täytyy huomenna mennä naimisiin tämän vaimon kanssa."
"Mutta jos hän kieltää?"
"Hän ei voi, hän on omistanut lapset."
"No, mitä me nyt teemme?"
"Jatkamme matkaa, jos teidän armonne suvaitsee."
"Entä nämä?"
"He tulevat jäljestä huomenna."
"Olkoon niin."
Kaarle ei ollut oikein hyvällä tuulella. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi itse tässä määrännyt toimintaa, mutta tämä olikin hänen oppiaikaansa; se tulisi kyllä paremmaksi, kun hän itse pääsisi ohjaksiin.
Tällä välin oli Flodbackassa ihmetelty, missä Erkki niin kauan viipyi; vaikka hän olisikin aamuun asti odotellut rovastia, olisi hänen kuitenkin pitänyt olla kotona jo kymmenen ajoissa, ja nyt oli jo hämärä, kello lähes neljä.
Vihdoinkin kuuli Janne Eerinpoika tutun kulkusenkilinän. "Nyt he ovat täällä", sanoi hän ja nousi.
"Mutta kukahan siinä lie kolmantena?" sanoi Elsa.
"Ehkäpä herttua tulee kutsumatta", vastasi Janne nauraen ja kiiruhti ulos.
Pieni ei ollutkaan hänen hämmästyksensä ja ällistyksensä, kun hän huomasi, että se todellakin oli herttua.
Kaarle koetti kaikin mokomin olla hilpeällä tuulella; hän tervehti jokaista kuin vanhaa tuttua ja kysyi heti morsianta.
Tämän nähdessään hän hämmästyi huomattavasti; katseltuaan häntä muutaman silmänräpäyksen hän kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka nostatti veret tytön poskille ja sai hänet ihmetellen tuijottamaan herttuaan.
"Katsokaa, nyt hän on vielä kauniimpi", sanoi herttua ja lisäsi sitten Katriin kääntyen:
"Siitä hyvästä, mitä nyt olen tehnyt sinulle, antanet suukkosen minulle?"
"Jos teidän armonne niin tahtoo", vastasi Katri heti.
Kaarle painoi kajahtavan suutelon hänen huulilleen. "Älä nyt virka kenellekään, mitä olen sinulle sanonut."
"En kenellekään, teidän armonne", vastasi Katri.
Sekä isä että äiti olivat mielihyvällä katselleet heitä. Nyt tarjottiin hänen armolleen ruokaa, ja senjälkeen tapaamme hänet ja rovastin vilkkaassa keskustelussa Janne Eerinpojan kanssa.
Tämä viekoiteltiin puhumaan rikkauksistaan, kuinka paljon rahoja hänellä oli lainassa, minkä arvoiset hänen talonsa olivat j.n.e.
"Ja nyt menee kaikki tyttärellenne", sanoi rovasti.
"Ei, se menee rusthollarille ja hänen sikiöilleen", huomautti herttua.
"Ne ovat toimitetut tieltä pois?" selitti Janne Eerinpoika.
"Minä olen tänään puhunut vaimon kanssa", kertoi rovasti. "Hän tulee tänne huomenna estämään vihkimistä."
"Tulee tänne?" änkytti Janne hämmästyksissään. "Kaikkine lapsineen. Siitä tulee kauhea kohtaus; olen katsonut velvollisuudekseni valmistaa teitä siihen."
"Minä usutan koirat hänen kimppuunsa."
"Se tulisi teille kalliiksi", virkkoi Kaarle ankarasti, "hänellä on oikeus puolellaan."
"Kuinka paljon hänellä on oikeutta?"
"Koko rustitilallisen omaisuus ei riitä hyvittämään häntä; saatte kelpolailla antaa lisäksi."
"Sitäpä en tee", tiuskaisi Janne Eerinpoika. "Pitäisikö minun ottaa hänet vävykseni ja vielä maksaa siitä; olisihan samantekevää antaa tyttö rengille, vaikkei hänellä olekkaan mitään."
"Oletteko varma siitä, että renki suostuisi?"
"Muu ei tule kysymykseenkään!"
"Ettekö kerran ole katkaissut hänen tuumiansa?"
"Olen, mutta sitä hän ei ajattele."
"Asianlaita on niin", sanoi rovasti, "että minä, jos herttua suostuu läänittämään Erkille rustitilan, otan omalle vastuulleni nuorten vihkimisen sen kuulutuksen nojalla, joka tässä on toimitettu, kun ensin olen vihkinyt rustitilallisen ja hänen naikkosensa."
"Siihen hän ei suostu", sanoi Janne. "Jättäkää se minun huolekseni", lausui herttua, "ja mitä rustitilaan tulee, suostun siihenkin. Kaikki riippuu nyt siitä, suostuuko Erkki."
"Siitä ei kysymystäkään!" Janne juoksi heti ulos hakemaan uutta vävyään.
Hetkisen kuluttua hän palasi kalmankalpeana. "Hän on poissa!" sanoi hän.
"No, koska täällä ei tule häistä mitään, niin voimme lähteä heti", sanoi herttua ja nousi.
"Armollisin herra, jääkää yöksi; minä etsin hänet."
"Mutta hän ei suostu."
"Oi minua onnetonta, mutta ei hän kiellä… Minä juoksen heti… tällä hetkellä…"
Hän lähti heti ulos.
"Nyt hän on vallassamme", sanoi Kaarle tyytyväisenä.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli Janne nöyränä, mutta iloisena. Erkki ei ollut ollutkaan kaukana, hän oli kyllä aluksi ollut taipumaton, mutta kyllä hän oli niin ihastunut Katriinsa, ettei kauan voinut olla hänen isälleen vihoissaan. Nyt he olivat siellä sisällä ja katselivat vain toisiaan, vaikka morsiustytöt ja pukijat sekä koko väkijoukko kirkui, että morsiamen tuli kiirehtiä valmistaumaan juhlaan.
Kaarle kuunteli, mutta sitten hän kyllä luki lakia talonpojalle. Hän oli ollut julma ainoalle lapselleen, jonka Jumala oli jättänyt hänelle, ja jos tämä olisi elämässään saanut osalleen suruja ja murheita, niin se olisi ollut isän kovasydämisyyden hyvin ansaittu rangaistus. Nyt oli herttuan neuvo, että hän kohtelisi vävyänsä sellaisella luottamuksella ja rakkaudella, että he molemmat unohtaisivat ja antaisivat anteeksi kärsimänsä häväistyksen.
Talonpoika itki ja, nyyhkytti; sitten hän sanoi, että herttua oli parempi saarnaamaan kuin itse rovasti.
Kyydillä tuli Forssasta vaimo koko lapsijoukkoineen.
Muori puki hänet oikeaan morsiuskomeuteen, ja siinä hän reipastui niin, että kun hän sitten tuli sisään kiittämään herttuaa, tämä ei voinut tuntea eilistä akkaa, vaan kysyi pari kertaa läsnäolijoilta, oliko se todellakin hän.
Mutta lapset pelkäsivät edelleenkin herttuaa, ja kaksi nuorinta rupesi hänet nähdessään kirkumaan.
"Etkö sinä kykene pitämään heitä komennossa?" kysäisi herttua.
"Sekä heidät että ukkoni, jahka saan heidät neljän seinän sisään", vastasi vaimo hymyillen.
"Ajoipa hän sentään sinut pois!"
"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä kyllä pidän valtani."
Muutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja komeasti häätalon pihaan.
Ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli iloisena ja tyytyväisenä.
Kaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti luokseen.
Kukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen, joka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja kun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä talonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta juuri häntä varten.
Niin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea muuta, kuin mitä hän oli odottanut.
Ankarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän tunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen ajatuksensa.
Hän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa tilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia niskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti samoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin isänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen jalkoihinsa huudahtaen:
"Vanha kuningas, vanha kuningas!"
Nämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa. Suuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää lakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset ja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen menettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.
"Minä maksan sakkoja!" vaikeroi rikollinen.
"Niillä sinä et sovita mitään", virkkoi herttua taipumattomana. "Hän, joka Jumalan edessä on sinun vaimosi, ei ole tullut oikeaan arvoonsa, eivätkä lapsesi ole saaneet isää."
"Minä voin hankkia hänelle miehen."
"Joka halveksii häntä. Sekö olisi hyvitystä? Ja lapset kasvaisivat kuin villipedot erämaassa."
"Ottaisinko heidät kotiin luokseni?"
"Ja pakottaisit myöhemmän vaimosi sietämään heitä. Luuletko hänen sitä mielellään tekevän?"
"Hän saisi sen tehdä."
"Ja sinä tekisit kotisi helvetiksi; ei käy. Mieti parempi ratkaisu tai pääset hengestäsi."
"Hengestäni", ulisi talonpoika kauhistuneena.
"Parempi niinkin, kuin että useat tulisivat onnettomiksi sinun tähtesi."
Mutta nyt talonpoika rohkaisihe; hän nousi lattiasta ja silmäillen herttuaa sanoi korskasti:
"Eipä vaan niin helposti käy ottaa ihmisiä hengiltä."
"Luuletko sinä, etten minä ole herra herttuakunnassani", kysyi Kaarle koettaen pysyä levollisena.
"Voihan vedota kuninkaaseen."
"Ennenkuin ehdit sinne, on pääsi jalkojesi välissä." Näin sanottuaan hän helisti kelloa.
Ovi aukeni, ja muutamia aseellisia miehiä tuli sisään.
"Armoa, armoa!" huusi talonpoika nähdessään, että leikissä oli totta.
"Sinä tiedät ehdot."
"Mitä minun pitää tekemän? Menisin naimisiin hänen kanssaan, mutta nyt se on mahdotonta."
"Yhtä mahdotonta kuin henkesi säilyttäminenkin."
"Sallikaa minun puhua rovastin ja Janne Eerinpojan kanssa."
"He eivät voine mitään."
"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon sovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt."
"Kutsukaa heidät sisään", sanoi Kaarle myöntyen.
Nähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä vastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan kihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.
Janne raapi korvallistaan vastaten, ettei hän puolestaan tahtonut estellä.
Sitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin kävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen oltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli korkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen naikkosensa.
Kaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun rustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa, vastasi hän:
"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden esirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun erityisen valvontani alaisena."
"Salliiko teidän armonne, että vihkiminen toimitetaan heti?" kysyi rovasti.
"Kuta pikemmin, sitä parempi!"
Rovasti viittasi sulhasta seuraamaan, ja Janne Eerinpoika hänen toisella puolellaan suuntasivat kaikki kolme kulkunsa talon paraimpaan huoneeseen.
Herttua seurasi heti perässä ja huvikseen sai hän nähdä, miten rustitilallinen ällistyi huomatessaan vaimon ja lapset, jotka odottivat häntä komeain vihkipallien ääressä muhkeasti valaistussa juhlasalissa.
Koko talon väki oli koottu sinne, ja rovasti piti puheen, joka sopi niin hyvästi tilaisuuteen, että kun vihkiminen toimitettiin kohta senjälkeen, jokaisesta tuntui, kuin olisi rikos nyt sovitettu niin hyvin kuin sen sovittaa voi.
Sekä ennen että jälkeen juhlamenojen oli miehemme aivan muuttunut; hänen kerskuvasta pöyhkeydestään ei ollut rahtuakaan jäljellä. Hän veti lapset lähemmä itseään ikäänkuin suojakseen, ja hänen silmäyksensä seurasivat herttuaa.
Nyt kuului kellojen kilinää ja laukauksia; läheltä ja kaukaa tuli vieraita häätaloon. Silloin Kaarle sanoi Elsa muorille:
"Haluaisinpa nähdä Katria, ennenkuin lähden."
"Saanko kutsua hänet tänne?"
"Ette, minä tulen kanssanne."
He menivät hänen kamariinsa.
Sinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen nyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti sanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen olemuksessaan.
Nähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta tämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.
"Oletko onnellinen nyt?" kysyi hän lempeästi.
"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne", vastasi Katri katsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.
"Sano Erkille terveisiä minulta."
"Eikö hän itse saa…?"
"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin saan kuulla miten voitte. Hyvästi!"
Hän suuteli kevyesti Katria otsalle ja lähti.
Huimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi ollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että näyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin viipymällä.
"Ruhtinaan täytyy olla monia varten", sanoi hän itsekseen, "ja joskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan minulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin."
Vanha eukko, joka kantoi suurta luudaskimppua selässään, väistyi nopeasti sivulle, jottei olisi huimasti kiitävän reen tiellä.
Hän luiskahti ja lankesi huudahtaen tuskasta.
Oitis seisoi Kaarle hänen vieressään.
"Loukkaannuitteko?"
"En tiedä", vastasi eukko koettaen nousta.
Hän lankesi taas. "Pyhimykset auttakoot, jalkani!"
"Loukkaantuiko se?"
"Pelkään, että se on katkennut."
Kaarle nosti hänet heti maasta ja kantoi rekeen asettaen hänet siihen.
"Missä on kotinne?"
"Vaivaistalossa."
"Minä vien teidät sinne."
"En minä voi mennä luudaksittani, joku tulisi ja veisi ne."
"Pitäkää ohjaksista, minä noudan ne."
Hän pani kaikki rekeen.
"Enpä olisi uskonut niitä noin paljon olevan", sanoi eukko tyytyväisenä aarrettaan katsellen.
"Polttopuiksiko ne ovat?"
"Eihän toki, niistä tehdään luutia, joita lauvantaisin käyn myymässä kaupungissa."
"Onko se hyvääkin ansiota?"
"Eipä voi valittaa. Riittää tuosta ukko-rukalle sekä vaatteiksi että rohdoiksi."
"Oletteko naimisissa?"
"Olen, Herra nähköön, onhan siitä jo kaksikuudetta vuotta ensiMikonpäivänä."
"No mitä ukko tekee!"
"Hän vuolee tikkuja jäljelläolevalla kädellään."
"Hän on siis ollut sotilas, vai miten?"
"Niin, hän menetti Suomessa molemmat jalkansa. Jumalan ihme, että hän vielä palasi."
"Parempihan olisi teille ollut, jollei hän olisi tullut."
"Enhän minä toki mikään pakana ole; nyt hänellä ei ole mitään hätää."
"Mutta teillä sitä enemmän", sanoi herttua katsellen hänen perin laihoja kasvojaan ja luisia, vapisevia käsiään.
"Enpä valita", vastasi eukko; "me haastelemme menneistä ajoista ja lapsistamme."
"Eivätkö he voi tehdä mitään teidän hyväksenne?"
"Luulemme, että he valmistavat meille sijaa tuolla ylhäällä; he ovat kuolleet jok'ainoa."
"Millä tavalla?"
"Kaksi reipasta poikaa kaatui Svarterån luona, yksi Skånessa ja yksi Turun lähellä. Oli meillä kaksi tyttöäkin, mutta he kuolivat molemmat ruttoon. Ne olivat katkeria aikoja, sen voitte arvata, hyvä herra; mutta kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua. Sentähden sanomme nyt niinkuin vanha arkkipiispa, kun hän menetti neljä poikaansa: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!"
Vanhus oli pannut kätensä ristiin ja loi niin kauniin silmäyksen taivaaseen päin, että herttua ehdottomasti kysäisi:
"Mikä on nimenne?"
"Katri", vastasi hän, "vanha Katri".
Kaarle hytkähti, mutta sanoi sitten:
"Jospa kaikki Katrit olisivat yhtä tyytyväisiä loppuun asti!"
He saapuivat vaivaistaloon, ja herttua käski erään pojan pitämään hevosta sen aikaa, kun hän kantoi eukon hänen osoittamaansa pimeään, ikävään kamariin.
"Miten on laitasi, Katri?" kuului ääni vuoteesta.
"Eipä vaaraa", vastasi tämä, "astuin harhaan ja lankesin. Tämä siunattu nuori herra on ollut kuin oikea isä minulle, enkä tiedä miten palkita sitä, jos hän ei ehkä tahdo tyytyä luutiini, niin moneen kuin niitä tulee, koska hän on tuonut kotiin kaikki luudaksetkin."
"Mitä hän niin monella tekee?" murisi ukko. "Riittäneväthän puoletkin; jostakin täytyy meidänkin elää."
"Olkoon niinkuin hän tahtoo", oikaisi Katri.
"Voin ajatella asiaa", sanoi Kaarle. "Kun olen herttuan tallimestari, ostan tästälähin kaikki Katri muorin luudat, jos hän niin tahtoo."
9 — Eerik XIV ja Juhana III. 3.
"Mutta ei halvemmasta kuin neljä kappaletta äyristä", ärähti ukko taas.
"Ja sitten lähetän tänne herttuan lääkärin tarkastamaan Katri muorin jalkaa", lisäsi Kaarle.
"Nulikat lupaavat usein enemmän kuin voivat täyttää", väitti ukko taas; "sellaiset mahtavat eivät välitä hitustakaan meistä köyhistä raukoista."
Kaarle laski hopearahan Katrin helmaan ja lähti. Poika, joka odotti ulkona, sai käskyn olla vanhuksien apuna; palkkion vaivoistaan tuli hän saamaan kysymällä herttuan tallimestaria.
Herttua lähti taas matkaan. Pian oli hän kotona ja oivallisella tuulella.
Kaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa aikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat kehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut käsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin kivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin liikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin erilaisia ihanuudeltaan.
Alkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin asioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.
Hänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi voinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli kaikki valta käsissään?
Ainoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian kuin suinkin.
Mutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän huomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei se puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan… mutta he olivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.
Sitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään kunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan… mutta jos hän vielä pääsisi vapaaksi… niin, voisihan se tapahtua… tällä kannalla eivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo surkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen käydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja aateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.
Uskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän he tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä vastustamaan?
Hän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä majesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta, kunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä. Kummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.
Vihdoinkin sai Juhana taas vapautensa — minkälaisen kurjan vapauden — mutta hän oli pelkuri hänkin.
Sitten täytyi heidän molempain olla mukana kurjalla sotaretkellä Rantzowia vastaan. Miten kiehuikaan hänessä, kun täytyi olla katselijana, vaikka olisi voinut niittää laakereita! Mutta kuningas pelkäsi, että veljekset, jos saivat päällikkyyden, ensi toimekseen syöksisivät hänet valtaistuimelta. Niin, he sopivatkin siitä, että kun sopiva hetki on tullut… he jakavat kuninkuuden; niin lausui Juhana, tuo kavala, petollinen Juhana.
Tulivat sitten häät. Ne olivat hourupäisyyden huippu. Kuningas voi tehdä jaloimman, ihanimmankin naisen maailmassa jalkavaimokseen, mutta jos tämä on halpa huovintytär, ei hän voi naida häntä. Tämä teko oli sentähden sodanjulistus koko Ruotsin pöyhkeätä aatelia vastaan; paljon oli annettu anteeksi, nyt oli mitta täynnä, Eerik oli mahdoton olemaan kuninkaana — ainaiseksi mahdoton.
Seurasi sitten valtaistuimelta-syökseminen — vankeus.
Kuinka olikaan Juhana luvannut ja vannonut, että he yhteisesti hallitsisivat valtakuntaa! Kykeniköhän Juhana yksin sitä tekemään? Olikohan hän koskaan tietänyt, mitä oli tahtonut, tai oliko hän tahtonut sitä, minkä tiesi oikeaksi?
Neuvosto ja aateli olivat äänestäneet yksin häntä, vaikka tiesivät ja olivat itse nähneet, että Kaarlen urheus ja viisaus ratkaisivat asian. No niin, nyt heillä oli tilaisuus koetella uutta kuningastaan ja tulla huomaamaan, miten hän oli heidän toiveittensa mukainen. Mutta perintönsä Kaarle tahtoi saada viimeiseen hiukkaseen asti ja itse hallita sitä niinkuin parhaaksi katsoi.
Eniten koski häneen Eerikin osaksi tullut kohtelu; tämähän oli kuitenkin kruunattu kuninkaaksi ja heidän isänsä poika.
Kaarle saattoi kyllä mielipiteensä Juhanan tietoon, mutta asia ei siitä parantunut.
Merkillistä on kuitenkin, kuinka nuori herttua painoi leimansa moniin hallitustoimiin. Kun jotakin tärkeämpää oli tekeillä, oli hän aina osallisena siinä, tavallisesti välillisesti; herttuakuntaansa hän sitävastoin hallitsi itse, sallimatta kenenkään sekaantua siihen.
Jo nuorena hän alkoi hallituksensa. Isä oli aina hänen esikuvanaan.Yleinen opetus oli huonolla kannalla, tuskin oli sitä nimeksikään.Kaarle perusti kouluja, ja jos hän ei ollut tyytyväinen opetuksenkulkuun, kävi hän joskus itsekin hoitamaan sitä.
Mutta silloin saikin keppi olla virantoimituksessa yhtä hyvin talonpoikain kuin torpparienkin lasten selässä.
"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia", sanoi hän; "ahkerin on siellä arvokkain."
Joka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä kiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.
Opettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat koulua ja sen edistämistä.
Hän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata, puolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos joku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän joutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen luottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.
Mutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli säälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa menettää virkansakin.
Usein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain kuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.
Siihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia saarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.
Papit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja elämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen rikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.
Hän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi pappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin, sai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää naimatodistuksensa.
Maanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia sillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.
Uusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä oikein käytettiin.
"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki", oli hänen tapa sanoa, ja talonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään, miten oikeassa tämä oli.
Hän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan, josta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla tuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille — hän ajoi aina itse — ja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.
Siellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet siihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät säkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt järjen kaikilta.
Mutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli oikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon sekaantui huuto: "herttua, herttua!" niin että korvia vihloi.
Hän tunnusti itsekin, että oli kumma, miten hän hengissä pääsi sieltä.
Mutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet pahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku olisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan herttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.
Asia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös annettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä suljettiin majalat ainaiseksi.
Vuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä oli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen, missä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai tutustua heihinkin.
Hän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä… mutta kukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada hänen sydäntään satimeen.
Miten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja halvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen, herttuaa joka hiven.
Jos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän aina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta miesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen parantamisesta.
Seurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret neitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.
Eräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä Nyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän peitossa.
Siellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat sanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut hänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.
Eräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan hänestä: "Minä menen sinne!"
"Katsomaan metsänneitoa", sanoi eräs pieni neitonen punehtuen.
"Onko siellä semmoinenkin?"
"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan", selitti eräs toinen läsnäolijoista. "Vuorikuningas on mustasukkainen."
"Onko siellä vuorikin?"
"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä pääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin."
"Yhä parempaa!"
"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti pysyy suljettuna."
"Vuorikuningas ei siis ole vieraanvarainen."
"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen vieraanvaraisuuttaan."
Kaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai tahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi päästä sinne.
Mutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli muiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.
Hän sanoi sitten viipyvänsä poissa muutamia päiviä ja lähti.
Oli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä paikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että hän toisinaan oli suunnasta epävarma.
Hetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä hakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.
Kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien ihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen paljoutta, joka siellä liverteli.
Mutta suurin yllätys oli vielä tulematta.
Jonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen nuorta, kaikuvaa naurua.
Hän kiiruhti suoraan sinne ja pysähtyi viehättyneenä ja ihmetellen.
Suuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka neljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi nuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka kilvan polskivat säiliössä.
Siinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta kalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä korkealle.
Kaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta, vedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se kuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.
Kaarle uskalsi tuskin liikahtaa, ettei häiritsisi ihanaa näkyä.
Mutta neito ei havainnut häntä.
Ruokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään palmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.
Se oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen päästi hajalle.
Sattumalta hän katsahti taakseen ja huomasi Kaarlen.
Hän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui ihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin miettien mitä tekisi.
Seuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa, joka johti säiliön yli.
Sitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään lehdikköön.
Oliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö tarttunut häneen?
Pois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin rientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman asuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi — vedenneito.
Hänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odottiKaarlea tulevaksi.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi ihmetellen tuijottamaan häneen.
"Ketä etsitte?" kysyi neitonen hymyillen.
"En ketään, kun olen teidät löytänyt", olisi Kaarlella ollut halu vastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. "Pietari Sunnanpoikaa", sanoi hän.
Neitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. "Minä kysyn, ottaako hän teidät vastaan", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.
Herttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. "Toivoisinpa, etten olisi koskaan tullut tänne", sanoi hän itsekseen.
Heti senjälkeen kuului vanha, rämeä ääni:
"Tulkaa tänne ylös, että saan nähdä kuka olette."
Kaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa kamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat täynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama pääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä palava lamppu.
Isäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta hyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa silmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta naamastaan.
"Pietari Sunnanpoikako?" kysyi herttua.
Tämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi sanoen: "Kaarle, Södermanlannin herttua."
"Tunnetteko minut?"
"Minä tiesin teidän tulevan."
"Mutta minä en ole sitä sanonut kellekään."
"Ei sitä tarvinnutkaan sanoa."
"Oletteko siis ennustaja?"
"Kun on erillään maailmasta, niin lukee ja tutkii luonnon suurta kirjaa, ja minä olen oppinut sekä tavaamaan että liittämään tavut sanoiksi."
"Tahdotteko sillä väittää, että kaikki on edeltäpäin määrättyä?"
"Säännönmukaisesti on kyllä niin, vaikka monia ja suuria poikkeuksiakin on olemassa", vastasi vanhus.
"Te siis voitte ennustaa kohtaloni?"
"Se olisi vain omien ajatuksienne toistamista."
"Oletteko kalvinilainen?"
"Olen."
"Ehkäpä minäkin tulen siksi?"
"Aivan varmaan, teidän armonne, teidän täytyy."
"Täytyy?"
"Asianhaarat pakottavat teidät toimiin, jotka ovat vastoin sydämenne taipumuksia."
"Velvollisuuden vaatimukset ennen kaikkea."
"Niin lienee surmanenkelikin ajatellut lähtiessään liikkeelle säkenöivine miekkoineen."
"Tarkoitatteko, että minä…?"
"Että olette valittu ruoskaksi Herran mahtavassa kädessä. Niin, armollinen herra, sitä tarkoitan."
"Miksi juuri minä?" Hän kääntyi kauhistuen poispäin.
"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla aseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy."
Kaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka osaaottavasti katseli häntä.
"Onko hän tyttärenne?" kysyi hän hämillään.
"Hän on, eikä ole. Birgitta Silfversparre, kättelehän herttuaa."
"Kas tuossa", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä hänelle.
Herttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille kasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien kainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.
Surullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. "Minä tiesin sen, minä tiesin sen", mutisi hän itsekseen, "sen piti, sen täytyi niin tapahtua."
Mutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään puhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi kokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi, jonka ainoana huvituksena ne olivat.
Herttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi rohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.
Taaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten hän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan oli vetäynyt hänen taakseen.
"Birgitta", sanoi hän lempeästi, "ainahan sinun on tapana olla opastajana."
"Niin, isä. Koska herttua tahtoo, niin…"
Emme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista Skellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi jäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.
"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin", vastasi tyttö hieman hämillään.
Ja ne sopivat, vieläpä hyvin piankin.
Heidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä idylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut ennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen, viattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein vaistomaisesti antautui hänelle.
Mitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä häirinneet. He saivat olla aivan kahden.
Täysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota kyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.
Birgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä. Joskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan vain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.
Mutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta onnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.
Birgittan kanssa hän ei voinut mennä naimisiin, mutta ei kenenkään muunkaan kanssa, kun hänen sydämensä kuului tälle. Eikö Birgitta ensinkään ajatellut tulevaisuutta? Kaarle ei uskaltanut sitä häneltä kysyä.
Monta kertaa hän tahtoi neuvotella Pietari Sunnanpojan kanssa. Eihän tämä ollut ensinkään estellyt häntä kohtaamasta Birgittaa, mutta kun herttua silloin tällöin oli kohdannut hänet, oli hän aina nähnyt tuon surullisen katseen, joka tuntui kuin omantunnon pisto hänen rinnassaan.
Voisihan hän kyllä sanoa vanhukselle: "Miksi et paremmin pitänyt vaaria hänestä?" Mutta hän voisi vastata:
"Sinä olet korkea herra, minä luotin sinun kunnian- ja oikeudentuntoosi; kun olet yhdessä suhteessa ollut petollinen, voit olla useammassakin."
Niin kuluivat viikot ja kuukaudet, päivä päivältä jäi puhuminen tuonnemmaksi.
Luonnollisesti olivat herttuan seikkailut tunnetut laajalti ympäristössä. Kuinka monet pikkukestit ja illatsut olivatkaan saaneet niistä keskusteluaineensa!
Ruskeat, mustat ja harmaat päät olivat toisiinsa nojautuen kuiskineet siitä; monen äidin toiveet hälvenivät, mutta pojat tuumailivat, että herttualla oli ollut aivan tavaton onni.
Koko kesän oli Kaarle elänyt kuin humalassa ja ottanut tavattoman vähän osaa valtakunnan yleisiin asioihin. Sitten saapui huhu, että kuningasta vastaan oli tehty salaliitto itse pääkaupungissa.
De Mornay, joka oli lähetetty Skotlantiin ja Englantiin sotamiehiä värväämään, oli sieltä palattuaan pyytänyt saada hovissa esittää miekkatanssin. Juhana oli suostunut siihen, mutta tanssin aikana hän oli kahdesti ollut vähällä saada samalta de Mornaylta surmansa.
Tämä oli paennut, ja luultiin hänen olevan matkalla herttuan luo.
"Jos hän luulee minulta suojaa saavansa, niin hän pettyy", sanoiKaarle julmistuneena.
Aivan oikein tapahtuikin muutamia päiviä senjälkeen, että eräs naamioitu henkilö pyysi hänen puheilleen.
Siihen suostuttiin, ja de Mornay heittäytyi herttuan jalkoihin.Hän oli syvästi säälien onnetonta kuningas Eerikkiä ja kuningatarElisabetin kehotuksesta päättänyt surmata julman ja sydämettömänJuhana kuninkaan.
"Minulle on sanottu, että te kahdesti hätyytitte häntä paljastetulla miekalla."
"Niin tein, teidän armonne."
"Kumpaisellakin kerralla kätenne vaipui?"
"Niin, kumpaisellakin kerralla", voihki de Mornay melkein ähkyen.
"Miksi ette täyttänyt aikomustanne?"
"En voinut."
"Mikä esti?"
"Oli kuin joku olisi pidättänyt kättäni."
"Ehkäpä pelkäsitte saavanne itse surmanne?"
"Olihan ympärilläni vain uskollisiani."
"Ettekö käsitä, että Jumala ei sallinut murhaa. Ja luuletteko nyt, että minä suojelisin sitä, jonka Hän on hyljännyt? Te olette rikkonut kuningasta vastaan, hän yksin olkoon teidän tuomarinne."
Vahti kutsuttiin sisään, ja rukouksistaan, vastaväitteistään huolimatta de Mornay lähetettiin takaisin Tukholmaan, kärsimään kuninkaan tuomitseman kuolemanrangaistuksen.
Kirkolliset seikat alkoivat kehittyä yhä pitemmälle. Valtiopäivillä 1573 oli kuningas suostunut siihen kirkkojärjestykseen, jonka arkkipiispa oli säätänyt ja joka oli lähimmiten sopusoinnussa heidän isänsä tahdon ja määräysten kanssa: ja nyt muutamia kuukausia piispan kuoleman jälkeen hän julkaisee tähän hyväksyttyyn kirkkojärjestykseen selityksen, joka kokonaan kumoaa sen ja panee sen sijaan jotakin aivan uutta.
Se ei tulisi voimaan ainakaan herttuakunnassa,siitätahtoi Kaarle vastata.
Ja niin annettiin mitä ankarin määräys, ettei mitään poikkeusta saa herttuakunnassa tapahtua kuningas Kustaa Vaasan hyväksymästä ja valallaan vahvistamasta evankelisluterilaisesta uskontunnustuksesta.
Mutta kaikista yleisistä toimista palautuivat hänen ajatuksensa ja sydämensä Skellestadiin.
Hän oli päättänyt puhutella vanhusta ja panikin toimeen, mitä oli päättänyt, niin vaikeata kuin se olikin.
"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?" kysyi hän, kun he vihdoinkin olivat kahden.
"Hm, minä tiesin, että näin kävisi."
"Mutta te ette estänyt sitä."
"Ettekö te olisi poistanut esteitä?"
"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa, että se oli kohtalon määräyksestä."
"Te ette ollut poikkeus säännöstä."
"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdäBirgittan hyväksi?"
"Ette mitään."
"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on synnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja sulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä mitään, hänellä ei ole mitään toiveita."
"Ei mitään."
"Sentähden täytyy meidän ajatella hänen puolestaan."
"Ei tarvitse."
"Mutta ymmärrättehän, hänen tulevaisuutensa."
"Birgittalla ei ole mitään tulevaisuutta."
"Kuinka niin rohkenette sanoa?"
"Olen rohjennut paljon muutakin."
"Selittäkää tarkoituksenne, sen olette velvollinen tekemään, muuten vien hänet heti täältä."
"Siten vain jouduttaisitte sitä, mitä tahdotte estää. Selityksen kyllä saatte. — Kun tähdistä tiedustelin kasvattityttäreni vaiheita, näin niiden liittyvän teihin, mutta vain hyvin lyhyeksi ajaksi. Toinen tähti oli sitten siinä, missä hänen tähtensä oli ollut, ja sen kirkkaus kasvoi kasvamistaan. Silloin minä ymmärsin", sanoi vanhus kyynelten tulviessa hänen silmistään.
"Kuoleeko Birgitta?"
"Luuletteko, että olisin muuten antanut hänen käydä kohden kohtaloaan? Millainen on häväistyn naisen tulevaisuus? Mutta mitkään pilkalliset silmäniskut, mitkään halveksivat sanat eivät tule loukkaamaan häntä; hän menee täältä hiljaiseen hautaansa?"
"Ei, ei!" huudahti Kaarle. "Minä tahdon taistella kuoleman kanssa hänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!"
"Hupsu, uhkamielinen nuorukainen… anteeksi, herra herttua!"
"Minä kutsun heti lääkärin tänne."
"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä, saattaisi hänet levottomaksi."
"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut sellaiseen uskoon."
"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni pohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois… mutta hänen tähtensä…"
"Oh, tiesinhän sen", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. "Sallikaa minun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan, katseellaankaan rohkenee loukata häntä!"
"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää häiritse teitä."
Kun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä säteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä, sanoi Kaarle: "Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu on lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua."
"Ei, Kaarle", sanoi hän vakavasti. "Uskollisen rakkautemme tähden ei mitään lahjoja, minä en tahdo niitä."
"Tähän asti et ole ottanut vastaan sormustakaan. Mikä on syynä siihen?"
"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme toisillemme?"
"Pitäisihän sinulla olla jotakin muistuttamassa minusta, kun olen poissa."
"Katso silmiini, Kaarle, ja sano, luuletko, että koskaan voisin unhottaa."
Nuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän suostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.
Yhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia lahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja oli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa ainoatakaan leikkipuhetta.
Seuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella mielensä mukaan.
Tähän aikaan olisi Kaarlen voinut käydä samoin kuin Eerikin.
Monta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja häntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.
"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?" kysyi Birgitta.
"He ovat kokonaan riippuvaiset kuninkaasta ja hänen katolisesta puolisostaan."
"Eikö kuningatar voi mitään kuninkaaseen."
"Voi kyllä, paljonkin, mutta hän käyttää kaiken vaikutusvaltansa saadakseen hänet ja koko maan pyhän roomalaisen istuimen valtaan."
Birgitta oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: "Lupaa minulle yksi asia, Kaarle."
"Minä lupaan mitä vain tahdot."
"Ei, asia on vakavaa laatua; lupauksesi tulee osoittaa, että lujasti ja varmasti luotat minuun."
"Lupaanhan tietenkin, rakkaani! Annappa nyt kuulua mitä minulta pyydät."
"Ettet koskaan valitse puolisoa, joka ei ole samaa uskoa kuin sinä itse."
Birgitta oli sanonut sen aivan yksinkertaisesti, ja kuitenkin tuntuiKaarlesta tuskalliselta.
"Rakkaani, kun sinä olet omani, kuinka luulet minun voivan naimista ajatella."
"Et nyt, mutta sitten."
"Minä toivon, että saamme kauan elää onnellisina yhdessä."
"Mutta lupaustasi en ole vielä saanut."
"Ota se, jos tahdot."
Mutta siitä alkaen ei hänellä ollut mitään rauhaa. Skellestad oli kaikkien hänen ajatustensa ja matkojensa määränä.
Maaliskuussa Birgitta synnytti pojan.
Sanomaton oli Kaarlen ilo. "Katsoppa tuollaista suurta ja komeata poikaa", sanoi hän. "Nyt puuttuu vain, että sinä tulet terveeksi, sitten on onneni täydellinen."
"Anna hänet tänne", sanoi Birgitta. "Me lepäämme molemmat voimistuaksemme ja tullaksemme terveiksi."
Koko päivän Kaarle viipyi Skellestadissa; hän huomasi yhä enemmän viehättyvänsä vanhuksen kalvinilaisiin mielipiteisiin, ja tämä asia oli heidän kesken yhtämittaisena keskustelu- ja mietiskelyaineena.
Silloin kuului sydäntävihlova ääni sairashuoneesta. Molemmat syöksyivät sinne.
Birgitta istui vuoteessaan. "Minä olen tukehuttanut hänet!" huusi hän.
Hoitajatar, joka piti pienokaista käsivarrellaan, näytti häntä äidille.
"Hän nukkuu, ei häntä mikään vaivaa", sanoi hän.
Mutta nuori äiti ei ottanut uskoakseen unta nähneensä; säikähdyksestä oli seurauksena kuume, ja kuume heitti vasta — kuolemassa.
Synkän synkkä oli suru.
Kaarle ei palannut Nyköpingiin, ennenkuin oli haudannut Birgittansa.Poika sai kasteessa nimen Kaarle, ja hänet jätettiin kasvatettavaksiSkellestadiin, jotta Pietari Sunnanpoika aina voisi pitää häntäsilmällä ja antaa silloin-tällöin hänestä tietoja herttualle.
Kun poika oli muutaman vuoden ikäinen, siirtyi Pietari Sunnanpoika isiensä luo, ja pikku Kaarle jätettiin Kaarina Niilontyttärelle, joka oli naimisissa herttuan kamaripalvelijan Kustaa Antinpojan kanssa.
Tämä nainen piti hänestä mitä hellintä huolta vaalien ja rakastaen häntä kuin äiti. Kustaa Antinpojan kuoltua Kaarina Niilontytär joutui naimisiin Pietari Sjöbladin kanssa.
* * * * *
Kaksinkertaisin voimin tarttui Kaarle tehtäviinsä voittaakseen takaisin menetetyn aikansa, sanoivat monet, haihduttaakseen suruansa, tuumivat toiset.
Totta on, että vielä vähemmän kuin ennen jäi hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Nimismiehet maalla samoin kuin virkamiehet kaupungeissa pelkäsivät, sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua sanakiistaan.
Kurtut hänen otsallaan osoittivat joka päivä, ettei hän ollut parhaalla tuulellaan, ja sen saivat kyllä kokea ne, jotka joutuivat hänen lähistöönsä.
Katolisuus edistyi hovissa, ja tiedot siitä sekä yhä kasvava tyytymättömyys maassa saattoivat hänelle heti selväksi, mihin toimiin hänen oli ryhtyminen isänsä työtä tukeakseen ja suojellakseen.
Ja hän teki sen arkailematta, keinoja kaiheksumatta. Kuninkaan uskonsa tähden rankaisemat tai rangaistuksella uhkaamat papit tulivat melkein aina herttuakunnassa hyvin vastaanotetuiksi saaden tavallisesti viran siellä.
Alituisena kiistanaiheena oli veljesten kesken kysymys ratsupalveluksesta, josta Kaarle tahtoi päästä vapaaksi, koska siitä ei ollut testamentissa mitään mainittu.
Kaarlen suuret henkiset kyvyt ja hänen ylpeä luonteensa herättivät hänessä hänen synnynnäisen vallanhimonsa.
Kuta enemmän hänelle selvisi, että Juhanan hyödytön sodankäynti ja nurinpäinen valtiovarain hoito uhkasivat perin-pohjin köyhdyttää maan ja saattaa sen samalla aatelisten käsiin, sitä enemmän hän halveksi veljeään, jolla ei ollut rahtuakaan itsenäisyyttä.
Pelkkää petosta ja hupsuutta oli se, että hän tahtoi luopua isänsä uskosta puolisonsa mieliksi ja että hän liturgiassaan kuvitteli luoneensa uuden, itsekeksimänsä opin, ja sentähden hän ansaitsi vain halveksimista.
Tätä veljeä Kaarle päätti totella — vain siinä tapauksessa, että oli pakko.
Juhana ei voinut koskaan unohtaa että Eerik oli puhunut johonkin kaivaneensa kätköön 50,000 dukaattia, jotka hän taas sopivaan aikaan ottaisi esille.
Vähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin kaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan jossakin.
Herttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei luultavasti ollut mitään kätkettykään.
Suuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan, kuningattaren leskitilukseen.
Hänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen siitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada Strömsholma, ja siitä hän ei poikennut.
Kerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle muistuttaen oikeuksistaan.
Leskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan oli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä elossaolevia todistajia.
Tämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa takavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos häneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.
Hän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa kuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin suojella niitä.
Sitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse hän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin — mutta uhata häntä…
Silloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja rukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä sekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan äitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo unhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle isä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi? Eikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä kaikkia?
Elisabet oleskeli tähän aikaan Strömsholmassa tuon hyvän ystävän luona. Jos Kaarle tahtoi tulla sinne heitä tervehtimään — kirjoitti Elisabet — niin hän kyllä pian myöntäisi, että Strömsholma kadottaisi suojelusenkelinsä, jos Katariina ainaiseksi sieltä karkoitettaisiin. Elisabet oli äskeisin palannut Kungsbrosta, jossa oli oleskellut useita päiviä huvittamassa ja lohduttamassa heidän onnetonta veljeään Maunua.
Kirjeen lopussa mainittiin, ettei Tukholmassa koskaan kuule puhuttavan muusta kuin liturgiasta ja katolisuudesta, ja kun hän ei pitänyt toisesta enempää kuin toisestakaan, ei hän aikonut piakkoin palata sinne.
Ei ole tietoa, vastasiko Kaarle kirjeeseen, mutta senjälkeen jäi koko asia, ja hän oli taas yhtä kuuliainen poikapuoli kuin aina ennenkin.
Mutta Juhanalle hän aikoi tehdä myönnytyksiä vasta viime tingassa.
Kaarle tunsi aivan hyvin, että hänellä kirkollisissa riitakysymyksissä oli koko Ruotsin kansa takanaan, ja hän olikin vakaasti päättänyt kohta alkavassa kamppailussa kestää tai kaatua sen keralla.
Mutta tässä keskeymättömässä toimiskelussa ei jäänyt aikaa tulevaisuuden suunnitteluun. Nykyisyyteen oli hänen suunnattava koko toimintansa; herttuakunnassa oli paljon tehtävää, ja hän tahtoi missä suinkin avustaa yksityistä yritteliäisyyttä.
Muutamia vuosia Birgittan kuoleman jälkeen, kun ensimäinen ja katkerin suru oli helpottanut, kohtaamme hänet taas matkoilla herttuakunnassaan.