Monin paikoin oli suuri puute asukkaista; talonpoika ei voinut viljellä maatansa työväen puutteen tähden, mutta Kaarle keksi keinon. Hän käski suomalaisia muuttamaan maahan niin paljon kuin vain halullisia oli. Suureksi osaksi asettuivat nämä Vermlantiin, ja muutamia vuosia myöhemmin hän kirjoitti heille:
"Koska kaikkivaltias Jumala on Vermlannin vuoriin kätkenyt kaikenlaista malmia, niin tietäkööt kaikki, että kuka tahansa löytääkin malmivuoren, hän saa sitä vapaasti käyttää kymmenykset suorittamalla."
Samoja periaatteita hän seurasi metsien suhteen kirjoittaen, että jokainen, joka tahtoi raivata uudistalon Vermlannin salomaille, sai pitää sen omana perintötilanaan.
Mutta ei näissä hyvissä säädöksissä kylliksi. Hän matkusteli laajalti yltympäri tarkastamassa, noudatettiinko niitä oikein. Vanha sananlasku: "Isännän askeleet pellon höystävät", tuli tässä paraiten sovelletuksi.
Herttuan nuhteet saivat aina aikaan parannusta, ja hänen kiitoksensa olivat kuin kiihottimena uusiin ponnistuksiin. Mihin tahansa hän saapuikin, siellä tuli juhla; missä hän ennen oli käynyt, siellä tiettiin, ettei hän pannut arvoa herkkujen paljouteen ja hienouteen, vaan yksinkertaiseen talonpoikaisruokaan, hyvin leivottuun leipään ja hyvään, kotonapantuun olueen.
Sitten hän kertoili, miten oli matkustellut yltympäri isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka humalat otettiin alas seipäistä ja kuinka halukkaita he olivat kertomaan kuninkaan palatessa, suuriko sato oli ollut.
Ja sitten hän vielä kertoi, kuinka hän oli kehottanut heitä hoitamaan suuria mehiläistarhoja, ei ainoastaan hunajan saannin vuoksi, vaan myöskin sentähden, että se edisti puiden hedelmöittymistä.
Miehet ja naiset kuuntelivat hänen ympärillään tarkkaavasti seuraten hänen puhettaan ja nyökäyttivät sitten hyväksyvästi päätään toisilleen. Mitä niin oppinut herra oli sanonut, sen saattoi toki uskoa ja ottaa varteen.
Sattuipa hän toisinaan matkoillansa ajamaan ohi talon, jossa vietettiin häitä tai jossa oli jotkin muut kestit.
Silloin hän saattoi sanoa: "Tähän jäämme yöksi", tai myöskin:"Riisuppa hevonen muutamaksi tunniksi."
Suuri oli hämmästys ja ilo, kun herttua tuli sisään; mutta niin nopeasti hän mukautui oloihin, että hämmästys hävisi kuin puhallettu, ennenkuin se oikein oli ehtinyt päästä valtaankaan. Tanssitilaisuuksissa hän pyöritteli morsianta ja, jos oli hyvällä tuulella, myöskin morsiamen äitiä ja morsiustyttöjä. Sitten hän asettui juomapöytään miesten seuraan, tarttui ensimäiseen oluthaarikkaan, minkä käsiinsä sai, joi heidän maljansa, otti aluksi osaa keskusteluun ja käänsi sen sitten sellaisiin kysymyksiin, mitä hän milloinkin tahtoi pohdittavaksi.
Jos hän sattui johonkin porvariperheeseen, jossa huomasi tavat yksinkertaisiksi, ahkeruuden ja järjestyksen hyväksi, oli hänen puheensa hyvin kevyttä ja teeskentelemätöntä. Hän tahtoi antaa muillekin tilaisuuden tuntea samaa tyytyväisyyttä kuin hän itsekin; ja jos hän sai siellä oppia joitakin talousaskareita tai muuta, mikä oli hyödyllistä painaa mieleensä, niin se tuli sitten hänelle puheenaineeksi, jota riitti kauan aikaa.
Mutta voi sitä emäntää, jonka perheessä koreileminen ja turhuus vallitsivat! Tapahtui toisinaan, että hän asteli pyntättyjen akkojen ympäri katsellen vain heitä, mutta hänen silmäyksensä puhuivatkin enemmän, kuin sanat olisivat vaikuttaneet, eivätkä he koskaan unohtaneet saamaansa läksytystä.
Mutta rahvas rakasti, melkeinpä jumaloi häntä, ja tapahtuipa toisinaan tuollaisissa tilaisuuksissa, että yksi tai toinen rohkeni kysyä:
"No, eikö armollinen herttuamme mene pian naimisiin?"
Alussa kävivät vain kulmat kurttuun eikä hän vastannut mitään, mutta sitten hän sanoi:
"Saanen tuota tuumia."
Ja hän tuumikin sitä; hän oli 27-vuotias, kruununperimys täytyi saada varmalle kannalle. Sigismund oli katolinen, eikä kukaan tiennyt mitä voi tapahtua.
Hänellä ei ollut ketään erityisesti mielessään, mutta voisihan hän ainakin käydä tutustumassa ulkomaisiin ruhtinattariin.
Hän tiesi, että sitä lajia rihkamaa oli Saksassa paljon; ja siellä oli hänen rakas siskonsakin, olisihan hauska tavata häntäkin.
Aikomuksensa hän ilmaisi vain Elisabetille lopettaen kirjeensä: "Pysy vahvana isämme uskossa, pidä se johtotähtenä kautta elämäsi."
Sitten hän matkusti meritse.
Syyskuun 5 p:nä 1577 hän nousi maalle Greifswaldissa ja kävi sitten useissa pienissä ruhtinaskunnissa Pommerissa ja Mecklenburgissa saaden osakseen sydämellisen vastaanoton.
Nuori, voimakas ruotsalainen herttua teki kaikkialla mitä parhaan vaikutuksen. Metsästysretkiä ja aseleikkejä pantiin toimeen hänen huvikseen ja kilpailtiin siitä, että saataisiin hänen siellä-olonsa niin hauskaksi kuin suinkin.
Matkan varsinainen tarkoitus ei ollut mikään salaisuus, ja sekä suoraan että kiertoteitse tehtiin tarjouksia ja ehdotuksia. Kaarle ottikin esineet tarkastettavikseen, mutta ne eivät miellyttäneet häntä, ja kun hänestä tuntui, että häntä hänniteltiin liiaksi, matkusti hän kokonaan pois lokakuun lopulla.
Hän läksi Itä-Friislantiin, jossa hänen vanhin sisarensa Katariina oli.
He eivät olleet nähneet toisiaan 17 vuoteen. Ulkonäöltään he olivat vieraat, mutta verensiteet… ja sitäpaitsi, miten paljon heillä olikaan yhteisiä muistoja ja harrastuksia…
Ja rakas oli tuo kohtaus. Nuoresta naisesta oli tullut rouva, pojasta nuori mies, mutta he itkivät kuin lapset toistensa sylissä, eikä kysymyksistä ja vastauksista tullut ollenkaan loppua.
Katariina esitti veljensä langolleen, kreivi Juhanalle.
Cecilian onneton rakastaja oleskeli edelleen veljensä luona, ja Kaarle viehättyi heti hänen yksinkertaiseen ja moitteettomaan olemukseensa ja valistuneeseen puhetapaansa.
Kreivi omisti koko elämänsä armeliaisuudelle, jota hän aina harjoitti hiljaisuudessa.
Katariina kertoi, ettei hän koskaan puhunut menneistä ajoista, että hän karttoi kaikkea seuraelämää ja melkein kammosi naisia. Kun Cecilia kohta naimisiin mentyään kävi sisarensa luona, pysyi hän huoneisiinsa sulkeutuneena ja kieltäytyi päättävästi näyttäymästä hänelle, "vaikka", lisäsi Katariina, "luulen Cecilian melkein toivoneen sitä".
"Kuinka voi nainen vaipua niin syvälle kuin hän?" kysyi Kaarle harmissaan.
"Ehkäpä sentähden, että maailma piti häntä liian suuressa arvossa."
"Vaasa-suvun tytärtä!"
"Heikkoa naista, Kaarle. Tiedätkö, että hän on miehensä kuoltua kääntynyt katoliseksi?"
"Se vielä puuttui! Hänellä on poika?"
"Se on vierasten ihmisten hoidossa, en tiedä missä. Se oli hänelle rasitukseksi."
"Tiedätkö missä hän nykyään oleksii?"
"En, hän ei kirjoita koskaan. Ainoa, joka luultavasti tietää hänestä jotakin, on Juhana, joka vuosittain antaa hänelle pienen eläkkeen."
"Eerik on veljensä murhaama, Maunu heikkomielinen, Cecilia on portto, ja Sofia…"
"Miten on hänen laitansa?"
"Ei ole järjissään hänkään."
"Mikä on syynä siihen?"
"Lyönnit ja säälimätön kohtelu."
"Ovathan he eronneet?"
"Aivan äskeisin lähetettiin mies pois Ruotsista, jossa hän oli ruoskalla suominut talonpoikiamme, ja minua hyvin ihmetyttää, etteivät nämä jo aikoja sitten olleet antaneet hänen maistaa sitä niin, että hän olisi kuollut."
"Missä Sofia on?"
"Ekolmsundissa, jonka hän on saanut läänityksekseen."
"Entä poika? Oletko nähnyt häntä?"
"Hänessä on samat elkeet kuin isässäkin; toivoisin, ettei hän tuottaisi surua äidilleen."
"Tämä kaikki ehkä vaikuttanee, että Elisabet on kahdenvaiheella, mennäkkö naimisiin."
"Niinpä luulen. Hän sanoo aina: 'Meidän tulee ensin oppia oikein tuntemaan toisemme.'"
"Entä sinä itse, veliseni?"
"Minä olen etsimismatkalla, mutta kuka tietää, löydänkö?"
"Sinä olet ehkä hyvin vaativainen?"
"Niin olen, Katariina." Ja hän kuvaili hänelle Birgittaansa niin lämpimästi, että Katariina ihmetteli ja sanoi lopuksi:
"Hänen vertaisensa voinet ehkä löytää Ruotsista, mutta et koskaan täältä Saksasta."
"Sitä pelkään itsekin. Nämä saksalaiset ovat minusta liian lättäjalkaisia, liian mitättömiä."
"Mutta jos et löydä ketään, joka vastaisi vaatimuksiasi, etkö voisi tyytyä vähempään?"
"En, Katariina. Ellen löydä ketään, joka himmentäisi hänen kuvansa sydämessäni, niin pysyn naimattomana ainakin kunnes olen ehtinyt unhottamaan."
"Kyllä minä koetan minkä voin."
Ja Katariina piti lupauksensa. Idästä ja lännestä hän kokoili prinsessoja, ja niitä tuli joukoittain.
Ei ollut Euroopassa mitään maata, jonka historia olisi ollut niin romanttinen kuin Ruotsin, ja se sädekehys, johon Kustaa I oli kietoutunut, heijasti valoaan myöskin hänen poikiinsa.
Mielellään Kaarle kertoili heille tästä isästään, jota hän niin suuresti rakasti ja ihaili, mutta kaikki heidän hämmästys- ja kummastushuudahduksensa eivät voineet sulattaa jääkuorta hänen sydämeltään.
Sukulaistensa väsymättömien rukousten vuoksi hän jäi heidän luokseen jouluksi.
"Saas nähdä, eivätköhän meidän tanssimme ajane sydäntäsi kurkkuusi", sanoi Katariina.
Mutta saksalaiset ruhtinattaret tahtoivat mieluummin oppia ruotsalaisia joulutansseja; ja kun herttua lauloi, piti heidänkin laulaa, ja siitä sukeutui "kudo kangast'" sekä huimaava polska, kunnes he kaikki väsyneinä ja hengästyksissään vaipuivat lähimmälle penkille.
"Ei se menesty, huomaan minä", sanoi Katariina; "en enää voi toivoakkaan sinusta mitään."
"Itse en ole enää pitkään aikaan toivonut", vastasi Kaarle, "ja lieneehän hyvä niinkin. Vaikeaksi käynee sittenkin erota teistä, rakkaat ystävät."
Ja raskaaksi kävikin jäähyväishetki. Hän oli nyt lähdössä toisen lankonsa, rajakreivi Yrjö Juhanan luo, joka oli naimisissa prinsessa Annan kanssa.
Mutta juuri ennen lähtöä hän sai kutsut Pfalzin vaaliruhtinaan hoviinHeidelbergiin.
"Menenkö, Katariina?" kysyi hän.
"Vaaliruhtinaalla on vain yksi tytär, ja hän on vielä lapsi."
Kaarle oli kahdenvaiheella. "Olkoon menneeksi, eihän tuo ole suuri mutka; voin minä tehdä yhden matkan sivutarkoituksittakin."
Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva retki.
Jo ensi näkemältä valloitti ja voitti viisitoistavuotias Maria hänet.
Mutta hän ei rohjennut ilmaista tunteitaan.
Sen sijaan esiintyi hän niin rakastettavasti kuin suinkin.
Maria oli ensimäinen ja ainoa nainen, johon Kaarle katsoi kunnioituksella. Hän oli hänen silmissään enemmän kuin kaikki muut, eikä Kaarle voinut toivoa suurempaa onnea, kuin että saisi hänet puolisokseen.
Kun tuollainen ajatus täyttää mielen sellaisen kuin Kaarlen, on nöyryys sen luonnollisena seurauksena; ja Kaarle oli nöyrä hänelle, tuolle vaatimattomalle tytölle, eikä rohjennut ilmaista hänelle lempeään, jonka Maria saattoi lukea hänen silmistään ja huomata hänen hiljaisesta, kunnioittavasta puhetavastaan.
Isä ja äiti huomasivat sen; koko hovi puhui siitä, ja Maria, hän kuunteli suurella ihastuksella kertomuksia tuosta satujen maasta, jota hän usein oli ajatellut ja aina halunnut nähdä.
Kaarle tunsi, että hänen oli mahdotonta ajan pitkään pysyä siinä vaiteliaisuudessa, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, ja hän päätti sentähden lähteä heti.
"Vastedes", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi, saisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset silmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino punastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään, täyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä kiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.
Niinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin vastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja langolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä asiassa.
Onneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan kanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.
Mutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt oikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian kuin mahdollista.
Lanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että myöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö ja nautti korkean herrasväen luottamusta.
Ystävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä liian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan ratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.
"Mutta siihen juuri minulla ei ole malttia", sanoi Kaarle.
Turhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut mikään.
Vain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja uudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta tai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja iloiseksi.
"Ei", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, "tämä ei käy laatuun; minähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta odotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua."
Sanottu ja tehty; mutta sitä ennen hän teki matkasuunnitelman ja jätti sen sisarelleen, joka lupasi kohta, kun vastaus tulisi, ilmoittaa siitä hänelle johonkin määrättyyn paikkaan.
Hän matkusti Bodenjärvelle Sveitsiin, ja kun hänellä oli luja tahdonvoima, onnistui hän niin hyvin voittamaan malttamattomuutensa, että hän kahden viikon sijasta viipyi matkallaan koko kuukauden.
Sillä välin oli hän kuitenkin lähettänyt omakätisen kosimiskirjeen vaaliruhtinaalle pyytäen, että vastaus lähetettäisiin hänen langolleen.
Nyt hän palasi sinne vakaasti päättäen lähteä heti kotimatkalle, ellei mitään vastausta ollut saapunut.
Hänen tullessaan huudahti prinsessa Anna:
"Tänään on kirje lähetetty sinulle!"
"Mihin sitten?" kysäisi Kaarle hätäisesti.
"Ei, ei!" lausui kreivi hymyillen. "Sinä tulit ennen kuin sanansaattaja ehti lähtemään; tässä on kirje."
Muutamia silmänräpäyksiä piti Kaarle sitä epäröiden kädessään; veri nousi hänen päähänsä; sitten hän äkkiä mursi sinetin.
Hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja häntä kutsuttiin tulemaanHeidelbergiin.
Ääretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se mahdollista? Näkikö hän unta?
Seuraavana päivänä hän lähti ja saapui keskellä yötä Heidelbergiin.
Aikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli saapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua saapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.
Hän tuli muutamia minuutteja aikaisemmin.
Siellä seisoi hän, tuo lempeä, suloinen olento, vanhempiensa välissä.
Nähdessään herttuan hän kätki punehtuen kasvonsa äitinsä helmaan.
Mutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen käteen. "Tee hänet onnelliseksi!" sanoi hän.
Silloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: "Jumala minua rangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun tähteni pakotettu murehtimaan."
Äiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. "Jumala teitä molempia siunatkoon!" sanoi hän.
Hän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: "Mariani", sanoi hän, "oma Mariani!"
"Kaarle!" kuiskasi tyttö kainosti.
Kaksi päivää hän sai nauttia nuorta onneaan. Vasta vuoden kuluttua oli määrä viettää häät. Marian tarvitsi valmistautua, kun hän joutui niin uusiin oloihin.
Ah, hän olisi mielellään tahtonut viedä hänet heti mukanaan, käsivarsillaan kantaa hänet tuohon rakkaaseen maahan, joka nyt, kun Maria sinne tulisi, muuttuisi todelliseksi paratiisiksi.
Mutta hän ei uskaltanut tehdä vastaväitteitä; tahtoihan Maria niin, ja siinä tapauksessa oli hän velvollinen alistumaan kaikessa.
Nyt hän sai jäähyväishetkellä sulkea hänet syliinsä ja painaa suutelon hänen huulilleen ja hän oli tyytymätön, tuo kiittämätön, tyytymättömämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin hänen täytyi tyytyä antamaan jäähyväisiksi kädenpuristuksen ja saamaan vastaukseksi punastumisen.
Mutta Maria oli luvannut vastata hänen kirjeisiinsä. Nyt hän sai esteettömästi kirjoittaa hänelle, kuinka hellästi hän häntä lempi, tarvitsematta pitää lukua siitä, kuka kirjeet luki.
Hän lähti kotimatkalle.
Ilomielin hän kiiruhti antamaan tiedon pian tapahtuvasta naimisestaan.
Hänen ensi tehtäviään oli Nyköpingin linnan paneminen sellaiseen kuntoon, että se oli kyllin arvokas ottamaan suojiinsa hänen suloisen morsiamensa.
Ja sitten oli varustettava laiva, millä tuoda hänet kotiin.
Ah, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan hän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse, vai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän menettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.
Ei, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti, oli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli synnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että Kaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.
Kaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva hänen vastauksensa.
Tähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi halusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen asema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut luopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän tahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata Upsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.
Kaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat luopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.
Tämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan tuomiokirkossa "sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat, ellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä".
Hän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja todisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle pohjalle.
Palavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän selitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä olivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja kansan näiden raatelevien susien kynsistä.
Vaikutus oli ääretön, huomattiin suunnanmuutoksen olevan lähenemässä.
Monet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen Juhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki papit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden joukossa oli Angermanuskin.
Kaarle huomasi pilvien kokoontuvan. Hän huomasi ukkosen olevan puhkeamassa, mutta sitä ennen viedään katon alle kaikki mitä kalliinta on, ja huhtikuun keskivaiheilla Kaarle matkusti Saksaan morsiantansa noutamaan.
Vihkiäiset vietettiin toukokuun 11 p:nä 1577 Heidelbergin linnassa.
Sanottiin, että herttua oli huomattavasti muuttunut vuoden kuluessa. Oli enemmän vakavuutta hänen olennossaan, mutta ei silti vähemmän ihastusta ja lempeä niissä silmäyksissä, joita hän loi Mariaansa.
"Nyt tunnen sinut paremmin", sanoi rajakreivitär Anna, ainoa herttuan omaisista, joka puolisoineen oli läsnä juhlallisuudessa.
"Omistusoikeus synnyttää varmuutta", vastasi Kaarle.
Morsian sai huomenlahjakseen Gripsholman, Strengnäsin, Tynnelsön jaRäfsnäsin sekä kuningas Juhanalta kirjallisen vahvistuksen niihin.
Kolme päivää jatkui juhlallisuuksia; senjälkeen Kaarle herttua palasi puolisoineen Ruotsiin.
Uneksimaansa onnea hän saikin nauttia mitä suurimmassa määrässä.
Vastenmielisesti hän vei Mariansa Tukholmaan esittääkseen hänet kuninkaalle ja kuningattarelle.
Niin uskomattomalta kuin se näyttääkin, syntyi kuitenkin kuningattaren ja Marian kesken hyvä suhde. Ollen kahdenkesken he solmivat muutamassa tunnissa ystävyyden, jonka pääasiallinen tarkoitus oli hyvän suhteen aikaansaaminen veljesten välillä.
Katariina oli turhaan koettanut poistaa Juhanasta hänen epäluulonsa veljeä kohtaan.
Kaarle oli useinkin syystä tyytymätön Juhanaan, ja sitä kävi Marian vielä vaikeammaksi tasoittaa. Hän ei koettanutkaan tehdä sitä syihin ja todistelmiin nojautuen, mutta hän sanoi Kaarlelle, että rauhaa oli Jumalan tähden ylläpidettävä, ja Kaarlen oli mahdoton vastustaa hänen hurskaita, rukoilevia silmäyksiään.
11.
Tiedämme, että Possevino lähti Roomaan hankkimaan paavin suostumusta sellaisiin muutoksiin katolisessa opissa, että se sopisi yhteen liturgian kanssa.
Juhana oli vakaasti päättänyt uudelleen panna luostarilaitoksen voimaan; mutta siksi, kunnes kansa oli ehtinyt tottua niihin, oli niitä käytettävä kouluina ja sairashuoneina.
Hän oli sydämestään kiintynyt Roomaan, mutta tien sinne piti käydä niissä mutkissa, mitä hän määräsi — niin tai ei ollenkaan.
Hän kirjoitti taas Roomaan, eikä hän mielinyt ensinkään tehdä myönnytyksiä.
Vihdoin tuli paavin vastaus, mutta kun tämä pysyi melkein täydelleen katolisen kirkon rituaalin kannalla, suuttui Juhana ja huudahti:
"Ellen saa kaikkea, en voi tehdä mitään; sitten on kaikki loppu."
Samassa kirjeessä oli paavi pyytänyt, että Ruotsiin rakennettaisiin katolinen kirkko, mutta Juhana vastasi, ettei hän voi tehdä mitään myönnytyksiä, koska hänenkään toiveisiinsa ei oltu suostuttu.
Possevino palasi Roomasta samaan aikaan kuin Kaarle nuorine morsiamineen kotiutui.
Hän huomasi tilan maassa kehnommaksi kuin oli luullutkaan ja kuninkaan olevan perin huonolla tuulella.
Varsinaisena syynä tähän oli, että oppinut tohtori Chytraeus Rostockista, mainioin Saksan jumaluusoppineista ja innokas protestantti, oli — ehkäpä juuri vartavasten — omistanut kuninkaalle erään painoksen kirjoittamaansa Augsburgin tunnustuksen historiaa ja omistuslauseessaan ylistänyt Kustaa Vaasaa, joka voimakkaasti oli suojellut puhdasta oppia, ja lausunut ilonsa siitä, että poika astui isänsä jälkiä.
Kirjaa luettiin kaikkialla Ruotsissa ja sitä pidettiin mitä kiivaimpana moitteena kuningasta vastaan.
Sama kirjailija oli painattanut myöskin esityksen kreikkalaisen kirkon tilasta, ja tämä herätti huomiota, sentähden ettei mainittu kirkko käytä messu-uhria eikä pyhimystenpalvelusta ja että pappien naiminen on sallittu y.m.
Possevino myönsi itse, että tämä mies oli hänen vaarallisin vastustajansa, ja hän koki kaikin voimin kukistaa häntä. Tällä kertaa legaatti esiintyi keisarin ja useiden saksalaisten ruhtinasten lähettiläänä. Hän tarjosi joltisenkin summan käännytystoimen avustamiseksi Ruotsissa: mutta kun hän ei ollut voinut saada kuninkaan vaatimuksia hyväksytyksi, joutui hän epäsuosioon.
Tämä ei estänyt jesuiittoja jäämästä Ruotsiin. Olihan siellä suuri joukko roomalaiseen uskoon kääntyneitä, joita varten tarvittiin anekirjoja ja jotka täytyi saada käännyttämään muita paavillisen valtikan alle.
Kuta pienemmäksi kävi toivo kuninkaan kääntymisestä, sitä innokkaammin työskentelivät jesuiitat kylvääkseen kansan keskuuteen siemenen tulevaa satoa varten.
Kaiken tämän tapahtuessa oli Juhana neuvotonna ja ymmällä, tietämättä mitä tehdä.
Toiselta puolen ahdisti häntä kuningatar, joka oli tuskissaan ja epätoivoissaan hänen epävarmuutensa tähden, toiselta puolen taas hänen poikansa, jonka jesuiitat olivat vieroittaneet hänestä ja jonka he hänen tietämättään olivat valmistaneet ensi rippiä varten.
Tuo rakastettu poika, joka oli vastannut, kun hänelle sanottiin, että hän luterilaisesta kirkosta luopuessaan ehkä menettäisi kruununsa, mieluummin luopuvansa maallisesta kruunusta kuin uskostaan.
Ja lisäksi rohkeni valtaneuvosto sanoa hänelle, että hän oli saattanut itsensä niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin epäluulon alaiseksi tahtoessaan otettavaksi käytäntöön vanhoja tai uusia harhauskoisuuksia. He neuvoivat häntä asettamaan jälleen virkoihinsa karkoitetut papit, jotka nauttivat kansan luottamusta, ja ajamaan pois liturgiset, jotka olivat vain silmänpalvelijoita.
Kuningas oli yksin, hänessä syntyi uusia ajatuksia, toisia hävisi toisten tieltä, ja hänen täytyi seurata niitä kaikkia. Ne eivät antaneet hänelle mitään rauhaa. Miten suuttunut hän olikaan Pietari Braheen, Niilo Gyllenstjernaan, Hogenskild Bielkeen ja Eerik Sparreen; heihin oli hän enimmän luottanut, ja nyt he yhtyivät muuhun neuvostoon kehottaen häntä pitämään huolta siitä, että Ruotsin kruununperillinen tulisi kasvatetuksi puhtaaseen evankelis-luterilaiseen oppiin.
Oliko hän muka tahtonut muuta kuin saattaa kaikki oikealle tolalle? Eikö hän itse ollut nähnyt tavattoman paljon vaivaa sommitellessaan opin, johon kaikki muut sisältyivät ja jonka omaksuen kansa olisi hänessä nähnyt sekä ylimäisen pappinsa että kuninkaansa!
Oh, hän oli yhtä onneton kuin Eerik kuningaskin.
Voi, mistä tulikaan tuo ajatus? Oliko siitä ehkä ollutkin vain vähän hyötyä, että hän kuoli? Pois semmoiset ajatukset!
Mutta saattoiko tämä nyt ehkä nähdä ja oivaltaa, kuinka onneton kuningas Juhana oli?
Ei yhtään ystävää koko maailmassa, ei ketään, ei ketään, jota täydellä luottamuksella voisi lähestyä.
Jesuiitat ovat kyllä auliita lupauksissaan, mutta aneitaan he eivät itsekään usko. Ne ovat olemassa vain yksinkertaisia varten ja Pietarin rahaston hyväksi.
Paras kaikista olisi liturgia. Kateudesta vain sitä ei tahdota tunnustaa.
Senjälkeen oli kreikkalainen oppi paras. Voisivatkohan ehkä hyväksyä ja omaksua sen?
Eerik piti kiinni luterilaisuudesta, hänellä kun ei ollut paremmasta tietoa.
Mutta Kaarle on kalvinisti, vaikka ei tahdo sitä julkisesti tunnustaa.
Hän tahtoisi hyvin mielellään saada Ruotsin kruunun, mutta se ei onnistu.
Sigismund!KuningasSigismund! Oikeuden mukaan olisi Puolan kruunun pitänyt joutua hänelle, kun eno kuoli. Kuinka he kiistelivätkään siitä kuin koirat luusta, ja nyt… niin, nyt on täti kuningattarena, eikä hänellä ole lapsia.
Aivan mahdotonta se ei ole, mutta…
Ei, sitä ei kannata ajatellakkaan.
Ruotsin ja Puolan kuningas! Se kuuluu hyvältä, mutta mitenkähän se kävisi laatuun!
Ruotsalainen ja puolalainen neuvosto; ja itse hän saisi matkustaa valtakuntain väliä.
Siellä katolinen, täällä luterilainen; sekin käy kyllä laatuun.Juhana oli kyllä monta kertaa sitä koettanut.
Mutta Sigismund on itsepäinen; kaunis, pulska Sigismundini, miten hän onkaan minulle rakas!
Pitääköhän hänkin minusta? Pitää, pitää kyllä, kun hän vain saa olla rauhassa.
Naisetkin alkoivat jo luoda silmäyksiään häneen. Se on melkein liian aikaista.
Tuo pikku Gunilla… oikea ruusunnuppu… hän tahtoo, luulemma, tekeytyä suloiseksi.
Odotahan, kunnes kohtaamme kahdenkesken. Äh! Mitä minä hänestä välitän. Mutta jos minä vaivaan itseäni ja suutelen häntä, niin se on suuri kunnia hänelle, sen hän voinee käsittää.
Haluaisinpa tietää, onko puolisollani mitään epäilyksiä SofiaGyllenhjelmin suhteen? Hän on hyvin näköiseni.
Parasta olla puhumatta mitään. Sellaiset tunnustukset ovat aina vastenmielisiä.
Sofia on rakastunut de la Gardiehen. Niin he ovat muuten kaikkikin.
Tätä näytti pieni Ebba Horn eniten viehättävän, ja Ebba Horniahan seSigismundkin tähysteli.
Mutta ei tule toisesta enempää kuin toisestakaan; mutta mitä Sofiaan tuli, niin se ei ehkä olisi niinkään tuhmasti.
Olisihan hyvä saada tuo herra jonkinlaisiin siteisiin, muuten ei voi tietää mitä tapahtuu.
Sofia pitäisi häntä silmällä ja varoittaisi minua, kun niin tarvittaisiin.
Puhuupa Sofialle.
Ja myöskin de la Gardielle.
Oi, kuinka paljon kuninkaalla toki on huolta kaikesta ja kaikista! Kaikki muut saavat rauhassa nauttia elämästään, hänellä ei ole mitään rauhaa.
Ja sota sitten, tuo onneton sota! Sanovat minun tahtovan sitä.
Minä tahdon kunniallista rauhaa. Maani suuruuden ja onnen puolesta uhraan elämäni.
Menisinkö Katariinan luo? Hänellä on kai pappinsa siellä, ja he alkavat taas niinkuin tavallisesti.
Katariina ei ymmärrä, että minä tarvitsen lepoa ja rauhaa päivän jännittävän ajatustyön jälkeen, ja paras lepo on iloinen leikinlasku nuorien kanssa. Hän voisi kernaasti pitää useampia hovineitsyitä. Minä pidän siitä, että ympärilläni on nuoruutta ja kauneutta.
Katariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut kaunis, mutta nyt — ei rahtuakaan — mies säilyy paremmin, etenkin jos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.
Niin, ehkäpä menen Katariinan luo.
Jos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä. Hänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä, mutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan; hän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle mukavan tuolin.
"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi, mutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon miettimistä."
"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni muutaman hetken —"
"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin", lausui kuningatar kiihkeästi.
Nuori joukko kumarsi syvään ja kiiruhti iloisesti pois.
Juhana peitti kasvonsa käsiliinalla.
"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa", kuiskasi kuningatar laskien laihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.
Säälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa sanoen: "Katariinani!"
"Minä tunnen voimieni vähenevän."
"Älä puhu niin ikäviä sanoja; ne repivät rikki ennestäänkin raadellun sydämeni."
"Oi, jospa tahtoisit heittää kaikki maalliset huolet ja murheet kauas luotasi!"
"Mahdotonta, Katariina, koko hallitustaakka lepää hartioillani."
"Anna se muiden kannettavaksi."
"Kukapa sitten valvoisi Sigismundin perintöoikeuksia maalliseen kruunuun? Sinä, Katariinaseni, olet jo ansainnut hänelle taivaallisen."
"Oi, jospa voisin antaa sen sinulle!"
"Taivas ei voi kieltää mitä sinä pyydät; olen varma siitä, että sinun tähtesi minulle kaikki luetaan hyväksi. Sinä olet varmaan suojelusenkelini."
"Joka pian korkeudesta valvoo toimiasi."
"Minä seuraan sinua pian!"
"Sitä ennen täytyy sinun langeta pyhän kirkon helmaan."
Kuningas taivutti nöyrästi päätänsä.
"Sanohan, Juhana, sallitko isä Johanneksen jatkaa kertomusta pyhästäAntoniuksesta?"
"Aioin juuri pyytää sinulta sitä."
Mutta nukuttavan lukemisen kestäessä istui kuningas pehmeässä nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena.
Lukemisen loputtua sanoi kuningatar hiljaa:
"Kertomus on vaikuttanut häneen, hän istuu syvissä mietteissä. Älkää häiritkö häntä!"
"Syvissä mietteissä!" toisti pappi kumartaen. "Liturgisti nukkuu", ajatteli hän.
* * * * *
Tavattomalla kestävyydellä oli Luostari-Lassi jatkanut käännytystyötään.
Monta hänen onnistuikin käännyttää. Etenkin naisia, vanhempia ja nuorempia, juoksenteli hänen jäljessään.
Mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi huomattavan etusijan nuorille.
Vanhempia hän ripitti koko tusinan lyhyemmässä ajassa kuin nuorempia yhden ainoan.
Tällainen herätti huomiota ja paheksumista. Sitäpaitsi ei rippi ollut sallittu, ja pian hän ei uskaltanut Salassakaan jatkaa menettelyään.
Ollen vilkas ja huvittava luennoissaan hän viehätti alussa oppilaitaan, mutta kun protestanttiset papit saarnoissaan kumosivat hänen opetuksensa, kävi hän sellaisella kiihkolla mieskohtaisuuksiin, että siitä yleensä loukkaannuttiin.
On jo sanottu, että arkkipiispa kielsi häntä julkisesti esiintymästä.
Mutta hän jatkoi luennoitsemistaan kuninkaan suojaamana osoittaen julkisesti, miten vähän hän välitti Ruotsin kirkon päämiehestä.
Ruotsalaiset kärsivät paljon ja sietävät kauan, mutta se tapahtuu useimmiten heidän luontaisesta ujoudestaan. Jos heitä liian syvästi loukataan, saattaa tapahtua, että kärsivällisyys loppuu, ja sitten on myöskin ystävyys ainaiseksi mennyttä.
Niin kävi Luostari-Lassinkin. Tyytymättömyys häneen oli yhä nousemassa.
Tähän aikaan puhkesi rutto raivoamaan Tukholmassa.
Silloin odotti Possevino, että Luostari-Lassin vaikutus tuottaisi runsaita hedelmiä.
Sairaat halusivat yksinomaan luterilaisia pappejaan, ja kun hän tuosta vimmastuneena puhkesi lausumaan heistä sellaista, että he olivat helvetin lapsia, jotka Jumala ainiaaksi oli hyljännyt, leiskahti tyytymättömyys ilmituleen.
Hänen kollegioonsa tehtiin ankara hyökkäys. Rakennukset sytytettiin palamaan, mutta tuli saatiin sammumaan; kaikki sisällä-olijat ajettiin kuitenkin ulos.
Järjestys palautettiin ja väkivallantekijät saivat rangaistuksensa, mutta kuningas kielsi Luostari-Lassilta kaiken toiminnan koulussa sekä karkoitti hänet Tukholmasta. Hän sai oleksia Torfvesundissa (Drottningholmassa), kunnes toisin määrättäisiin.
Hän kosti siten, että puheissaan ja kirjoituksissaan moitti Juhana kuninkaan liturgiaa, jota ennen oli puolustanut.
Pian senjälkeen hänet kutsuttiin esimiestensä luo.
"Te olette repinyt maahan, sen sijaan että olisitte rakentanut", sanoi Warsewitz hänelle; "me luulimme olevamme lähellä päämäärää ja nyt olemme kauempana siitä kuin koskaan ennen."
"Se on kokonaan kuninkaan syy", vastasi Luostari-Lassi; "hän ei tiedä mitä tahtoo."
"Minä luulin asian onnistuvan ilman häntäkin", sanoi Possevino lempeästi tapansa mukaan. "Lukuisa nuoriso, joka on lähetetty kasvatettavaksi kollegioihimme…"
"Entä hovin jäsenet? Joskaan he eivät vielä ole kokonaan heittäytyneet kirkon helmaan, niin se on vain ajan kysymys."
"Se oli, veliseni, se oli… ajat ovat muuttuneet siitä kuin tuo sihteerijuttu tapahtui."
"Armollinen herra", huudahti Luostari-Lassi, "ei ole koskaan todistettu, että hän olisi ottanut tuon miehen hengiltä. Lisäksi huomattakoon, että Henrikinpoika on kuninkaan oikea käsi, hänen uskottunsa. Kun pyrki hyviin väleihin hänen kanssaan, oli se samaa kuin olisi hyväillyt lasta voittaakseen imettäjän suosion."
"En ole koskaan epäillyt teidän harrastavan kirkon parasta, mutta varovaisuutta ette ole noudattanut."
"Kun tulin tänne Ruotsiin", sanoi Warsewitz, "luulin kaiken käyvän kuin itsestään."
"Niin minäkin", jatkoi Luostari-Lassi. "Käsillään he tahtoivat kantaa minua."
"Miehetkö?"
"Etenkin naiset, ymmärrättehän; minun sanojani toisteltiin, ja he iskivät silmää minulle."
"Hyi, hyi!"
"Mutta se loppui niinkuin oli alkanutkin; kauniit laulut eivät ole koskaan pitkiä, huomaan minä."
"Eivätkö he enää välitä teistä?"
"He haukkuvat kuin kahlekoirat."
"Mistä syystä?"
"He sanovat, että me tahdomme pettää heitä ja katsomme omaa parastamme."
"Käsittämätöntä! Voiko ajatellakkaan, että tämä kansa viisikymmentä vuotta sitten tunnusti roomalais-katolista oppia!"
"Niin, täällä on vanhoja ihmisiä, jotka puhuvat juhlakulkueista ja kirkkojuhlista."
"No, mitä he ajattelevat?"
"He vain kertovat, ja muut kuuntelevat."
"Entä sitten? Mitä tuloksia tuosta lähtee?"
"Ei mitään!"
"Eikö mitään?"
"Ne ovat menneitä aikoja, joiden kanssa heillä kai ei ole mitään tekemistä, mikäli minä ymmärrän."
"Mutta kun te esitätte heille asioita?"
"Niin he sanovat, että kaikki on hyvin niinkuin asiat nyt ovat. Vanhat ihmiset ovat lörpötelleet, että luostarit kuluttavat paljon rahaa, että munkkeja täytyy elättää ja muuta semmoista."
"Onko se säikyttänyt heitä?"
"On, heillä on täysi työ omassa toimeentulossaan."
"Mutta heidän ikuinen autuutensa?"
"He luulevat sen saavansa halvemmastakin."
"Tietämättömiä ihmisparkoja!"
"He seuraavat johtajiansa", huomautti Warsewitz. "Suurin syy onKustaa Vaasassa."
"Oli vahinko, että Brask myöntyi."
"Hänellä olisi ollut koko kansa takanaan."
"Ja hän hylkäsi heidät kaikki."
"Se oli kurjaa!" huudahti Luostari-Lassi.
"Siltä tuntuu minustakin", lisäsi Warsewitz.
"Kiusaus voitti hänet."
"Hänen oma sisarensa moitti hänen heikkouttaan."
"Minä en tee sitä; minä valitan hänen huonouttaan."
"Me saamme tuntea seuraukset", mutisi Luostari Lassi.
"Sain äskettäin kirjeen Brasiliasta", sanoi Possevino. "Jesuiittalähetystö, joka on nyt ollut vuoden siellä, on sillä aikaa käännyttänyt viisituhatta henkeä, ja tuskitellen, häveten olen itsekseni ajatellut, mitä me olemme sillä aikaa saaneet toimeen."
"Olosuhteet ovat toiset."
"Kuningas, joka tietää mitä hän tahtoo."
"Kyllä sen tietää Katariina rouvakin, ja hänellä on suuri vaikutus puolisoonsa."
"Siitä voivat useatkin kerskua."
"Mutta tuo onneton liturgia!"
"Kirottu liturgia!"
"Hän, jolla ei ole mitään perusteellisempia jumaluusopillisia tietoja ja joka ei ole edes papiksi vihitty, luulee voivansa luoda uuden uskonnon."
"Sanotaan, että suvussa on heikkomielisyyttä."
"Sellaista ei saa ääneen puhua."
Possevino oli ollut syvissä mietteissä, pää käsien varassa; nyt hän oikaisihe.
"Ei käy kieltäminen", sanoi hän, "että kaikki työmme täällä näyttää melkeinpä hukkaan menneeltä. Kuningas on itse sanonut minulle, että aatelisto ei tahdo tietää katolisuudesta mitään kirkontilusten tähden."
"Heidät pakotettaisiin antamaan ne takaisin."
"Sigismund saa tehdä sen."
"Hän on meidän miehiämme."
"Ehdottomasti."
"Sentähden täytyy hänen valtaansa sekä vahvistaa että laajentaa."
"Liittämällä Puola siihen."
"Veljemme ovat kirjoittaneet sieltä, että kuningas Stefan on parantumattomasti sairaana, joten hänen aikansa ei ole pitkä. Sekä aatelistossa että kansassa on sentähden yleinen mielipide saatava Sigismundille suosiolliseksi."
"Siitä tulee kova taistelu", väitti Warsewitz.
"Kuningatar Anna tulee kaikin voimin toimimaan sisarenpoikansa hyväksi."
"Me voimme tehdä vieläkin enemmän."
"Saako täällä Ruotsissa kaikki jäädä tuuli-ajolle?" huudahtiLuostari-Lassi.
"Tapausten täytyy saada kehittyä luonnollisesti", vastasi Possevino."Vadstenan luostaria pitää avustettaman tarmokkaasti… minä toivoinPietari Brahen apua, mutta häneenkään ei ole luottamista."
"Olisinpa luullut", sanoi Warsewitz, "että Pontus de la Gardie…"
"Hän purjehtii aina myötätuuleen", lisäsi Possevino.
"Niinpä kyllä, sen voin vakuuttaa. Kun hän oli kuninkaan lähettiläänä Roomassa, kävi hän ripillä katolisen rituaalin mukaan, ja kun häntä siitä moitittiin, vastasi hän tekevänsä sen vaikkapa neljällätoista eri tavalla, jos vaan kuningas niin tahtoisi."
"Niin, hän laskee aina kelkkansa myötämäkeen."
"Sitten tulee hänestäkin protestantti jonakin päivänä."
"Miksipä ei, jos siitä on etua."
"Minusta tuntuu", sanoi Warsewitz, "kuin olisi kuningas viime aikoina ruvennut suorastaan vastustamaan meitä."
"Vai niin, vai on veli tullut siihen käsitykseen", vastasi Possevino. "Hän pelkää, että käännytystoimi käy päinsä, vaikkei hän saisikaan niitä myönnytyksiä, joita on pyhältä isältä pyytänyt, ja jos hän on tuskissaan jostakin, niin hän tuskittelee juuri sitä, että meidän asiamme mahdollisesti menestyy liian hyvin."
"Luulenpa", huomautti Luostari-Lassi, "että hän peläten meidän saavan aikaan koko Pohjois-Ruotsissa jotakin meteleitä on ehdottanut, että Vadstenassa on pidettävä tarkastus."
"Oli miten oli, mutta siitä emme saa vetäytyä pois; senjälkeen on viisainta lähteä täältä."
"Ruotsistako?" huudahti Luostari-Lassi.
"Hän on hyvin selvästi antanut minun ymmärtää toivovansa sitä, emmekä me, totta puhuen, voikkaan nykyään vaikuttaa täällä mitään."
"Minä en niin hevin väisty."
Näissä sanoissa oli uhkaa, ja Luostari-Lassin kädet puristuivat nyrkkiin.
"On sattunut asianhaaroja, jotka pakottavat teidät siihen." Näin sanottuaan Possevino ojensi hänelle suuren, veljeskunnan kenraalin sinetillä varustetun kirjeen.
Jesuiitta kalpeni ja otti sen kumartaen. Hänen molemmat esimiehensä loivat silmäyksen toisiinsa nähdessään, miten hänen kätensä vapisivat hänen aukaistessaan kirjettä.
Siinä mainittiin, että hänen sekä paavillisen legaatin piti palata Roomaan tekemään tiliä siitä, että olivat niin epäviisaasti ja huolimattomasti hoitaneet sitä tärkeätä tointa, jonka heidän esimiehensä olivat heille uskoneet.
Verkalleen hän kääri kirjeen kokoon ja jätti sen takaisinPossevinolle.
Yhtä kevyesti ja suosiollisesti kuin ennenkin sanoi tämä:
"Maailman silmissä näyttäytykäämme samanlaisilta kuin ennenkin.Tarkastuksen jälkeen matkustamme Stegeborgiin."
Kumarrus oli Luostari-Lassin ainoa vastaus; oli helppo huomata, että hän oli hämmästyksissään.
"Jäätkö sinä, veliseni, tänne?" kysyi Possevino Warsewitzilta.
"Jään, kuningattaren muiden hovisaarnaajain kera. Vähäinen lienee toki vaikutuksemme täällä."
"Voipa olla suurikin, jos ylläpidätte sitä uskoa, joka nyt elähyttää nuorta kruununprinssiä."
"Hän on ihmeteltävän lujamielinen."
"Siihen ainoastaan voin perustaa toivoni täältä lähtiessäni."
He erosivat.
Myttyyn oli mennyt yritys Ruotsin kirkon saattamiseksi Rooman vallan alaisuuteen. Pettynein toivein läksi paavin lähetti ainaiseksi Ruotsista, suuri joukko katolisia pappeja mukanaan.
12.
Suuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa.Se nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.
Juhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille hän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi kuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä ennen kaikkea uuras.
Sellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta — olihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten viekoiteltavaksi… ehkäpä Iivanan… Sentähden oli välttämätöntä jo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin mahdollista.
Sofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa suosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen arvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean soturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen olentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.
Ei ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt Sofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon ottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän lausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle tarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat äskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian. Samalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja hyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada vakavan aseman itselleen Ruotsissa.
Sanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan luostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin lähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä kun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana eräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan rangaistukseksi.
Sulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti erittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten Suomeen.
Vähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa selitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että saattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa ja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen mitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi lopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli jotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.
Vaikeata oli kyllä ottaa hänet mukaan, mutta mitä tehdä? Parasta ottaa asiat niin huolettomalta kannalta kuin suinkin. Pontus de la Gardie oli jo aikoja sitten tullut siihen kokemukseen, että taakkaa on kannettava niin kauan kuin on pakko, mutta että se on heitettävä heti, kun se käy laatuun, ja sitten sopii käyttää vapauttaan miten haluaa.
Matkalle suoriuduttiin elokuussa 1580. Suunnattiin suoraan Liivinmaahan. Räävelissä de la Gardie hankki puolisolleen sopivan asunnon ja seurueen ja jätti hänet sitten rukouksista ja vastaväitteistä huolimatta.
Muutaman hyvin varustetun aluksen kera hän purjehti itään päinViipuriin, Ruotsin äärimäiseen rajalinnoitukseen.
Sitä vastassa oli Venäjän puolella Käkisalmi eräällä niemekkeellä siinä, missä Vuoksenvirta Saimaasta laskee Laatokkaan. Sekä linnan että kaupungin varustukset olivat pääasiassa puusta, mutta toiselta puolen oli itse paikka erittäin sopiva ja toiselta puolen taas piiritystaito siihen aikaan niin vähäinen, että mitkään yritykset linnoituksen valloittamiseksi eivät olleet tähän asti onnistuneet. Nyt sen hetki oli lyönyt.
De la Gardie pommitutti kaupunkia hehkuvilla kuulilla. Vaikutus oli hirveä, monta taloa syttyi palamaan, ja kaikki sammutusyritykset olivat turhat.
Onnettomilla asukkailla oli valittavanaan kaupungissa riehuva tuli ja sen ympärillä kolmella taholla meri, neljännellä ruotsalaisten miekat. Suuri joukko paloi, vielä useammat saivat surmansa aalloissa, 2,000 miestä kaatui taistelussa, ja kaupunki valloitettiin. Linnan päällikkö antautui saaden itselleen ja miehistölleen luvan lähteä vapaasti.
Tämä tapahtui marraskuun 1 p:nä 1580. Yrjö Boije ja Kaarle Horn olivat saapuneet sinne tuoden lisävoimia. De la Gardie asetti Boijen linnan päälliköksi; Kaarle Hornin hän otti mukaansa.
Nämä molemmat sopivat oivallisesti yhteen. Kaarle Horn, joka oli paljon nuorempi, näki Pontus herrassa mielikuvituksensa luoman ihanteen. Hän oli pelkäämätön vaaran hetkellä, päättävä kaikissa toimissaan, arkailematon, kun hänen tuli lausua mielipiteensä, ankara velvollisuuksiensa täyttämisessä, mutta lepohetkinä hyvä toveri. Ystävien kesken hän oli avomielinen ja suora. Hän saattoi mukautua millaisiin kieltäymyksiin tahansa, kun asiat niin vaativat, mutta hyvää pöytää hän ei suinkaan halveksinut suhteessa eikä toisessa.
Nuori Horn taas miellytti Pontus herraa. Hänestähän voisi saada jotakin, saada jonkun, joka ymmärtäisi häntä ja jolle hän voisi ilmaista ne suunnitelmat, mitä mielessään liikkui.
Talvi näytti käyvän ankaraksi, mutta Pontus herra arveli väen hyvinkin tarvitsevan lepoa.
Yrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa ja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä liikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia vitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen kuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.
Sillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten kesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien heitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot ajat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta, moitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista harvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.
Päällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä pidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta… aina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta… Jos hän sitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai osoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan ihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla niittää uusia laakereita.
Hän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he saattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa, toisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet kenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.
Sillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin jäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä retkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta ja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun vaikutusta.
Saipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö antoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen olla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista purevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan, mutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä kanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.
Se oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva pakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja harvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan hän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä, että kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla, ja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä. Saavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että eläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin suoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden. Kaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin linnoitus.
Suuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu rakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne vetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat sytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat entisellään.
Sitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä suuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun ruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön, antautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.
Seuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta siellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla. Sekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja päällikön.
Sisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin kaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen maaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän matkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta sotaretkestä.
Ankarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan Batori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien ehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla urhea herra taas purjehti Liivinmaahan.
Sillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä sotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode valloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan, mutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut edes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten Pernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin tahansa he kääntyivätkin.
Hapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata vastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan aseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen nainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan jälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.
Samaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista. Tuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin avuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.
Heti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä tärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden varastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan pääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen paksuisella muurilla.
Ruotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa. De la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi pommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri useissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli kaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.
Klaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan sotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin perusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.
Kun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen, että he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle ja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja että kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän ryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä. Niiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua, sillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja urheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat olla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista, sai luovuttaa sen muille.
Silloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, sotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse valita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät kiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin into, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.
Syntyi kauhea verilöyly; ruotsalaiset saivat suuren saaliin sekä ruutia ja tykkejä että muita sotatarpeita.
Seurasi sitten Ivangorodin, Jaman, Kaporien ja Savonlinnan valloitus.
Uskollisesti oli Kaarle Horn seurannut de la Gardieta, usein noudattanut hänen käskyjään ymmärtämättä niitä; nyt sanoi Pontus herra hänelle: "Pyydä mitä tahdot."
"Pyydän saada aina seurata sinua?"
"Mitä tahansa, mutta älä sitä."
"Miksi en?"
"Se vain lamauttaisi ajatuskykysi ja tekisi sinut epäitsenäiseksi."
"Sinusta opin joka päivä."
"Sinä olet ennen toiminut omin päin; toimi niin vastedeskin."
"Olen menettänyt itseluottamukseni."
"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä ajattelemista."
"Koetan parastani."
Niin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin, tullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä kellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa polvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa, joka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja veisattiin kiitosvirsi.
Sotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa. Vihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja kauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien huulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus. Viimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen, josta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.
Herra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan rouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon tapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.
Puolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit upseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen käskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.
Huoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni eteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen kultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.
Tämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat hänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta kohoili väkinäisesti.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Pontus herra hämillään.
"Sitä vielä kysytte!" huudahti Sofia kiihkeästi. "Eikö minua, kuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista Räävelissä?" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.
"Kuka on sellaista uskaltanut?"
"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut kirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin saanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä pukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin sykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt tänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet kaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja noiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli velvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta."
Keskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin hämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti hänen korvaansa, ja hän huudahti: "Kiitollisuuttako?"
"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi korkeasta arvosta!"
"Ei, tämä menee liian pitkälle!" tiuskaisi Pontus herra melkein vihoissaan. "Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja kotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne tulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai menkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe enää."
Hän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä, heittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.
Se oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat hänen miehensä suosiosta… Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei Pontus herra rakastanut häntä… Jos tämä nyt menisi, niin hän surmaisi itsensä.