Ei ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä taipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä selkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista hänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus de la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa, tyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.
Siinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada olla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.
Sen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään tällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa, olivatpa ne miten katkeria hyvänsä.
Pontus herra ajatteli itsekseen, että avioliitto oli sentään hyvin kiusallinen ies; onneksi hänen ei tarvinnut jäädä Rääveliin, ja hän päätti vakaasti, ettei sinne vallan pian palaja.
Ruotsissa herättivät de la Gardien voitot melkein yhtä suurta iloa kuin Räävelissäkin, etenkin kuninkaassa. Hän lähetti hänelle sekä rahoja että kunniamerkkejä jaettavaksi palkintoina sotaväelle. Mutta turhamainen kun oli, liitti hän arvonimeensä heti valloitetut maakunnat eikä tahtonut suostua rauhaan, ellei saisi pitää näitä maita hallussaan.
Pontus herra kirjoitti hänelle, että hänen rauhan tähden pitäisi luopua niin vähäpätöisistä valloituksista; mutta se oli turhaa.
Venäjällä synnytti ruotsalaisten menestys yleistä pelkoa, Puolassa kateutta. Stefan Batori sanoi, että ruotsalaiset eivät olisi valloittaneet mitään, ellei hän olisi antanut Venäjän pääarmeijalle tekemistä toisaalla. "Minä lasken verkot", sanoi hän, "mutta Juhana korjaa saaliin."
Tsaari Iivana halusi nyt rauhaa, mutta ei semmoisilla ehdoilla, jommoisia Juhana asetti. Hän turvautui silloin juoneen, kirjoitti paaville kääntyneensä katoliseen uskoon ja pyysi hänen välitystään. Se onnistui. Possevino pantiin lähettilääksi; Juhana kutsuttiin ottamaan osaa rauhankeskusteluihin. Mutta ylvästellen saamistaan voitoista hän esitti niin suuria vaatimuksia, että Stefan ja Iivana tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan kumpainenkin saisi pitää omanaan mitä voisi ruotsalaisilta Virossa anastaa.
Juhana suuttui sekä lankoonsa että Possevinoon, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta lähettää lisävoimia Ruotsista, käski hän käymään alituista hävityssotaa Venäjää vastaan.
De la Gardiella oli useimmiten menestys, mutta hänen mielensä katkeroitui, kun ei otettu ollenkaan huomioon hänen kehotuksiaan, että tehtäisiin rauha eikä luotettaisi epävarmaan sotaonneen. Tämä meni niin pitkälle, että hänen saksalaisia ja skottilaisia palkkasotureita tyydyttääkseen täytyi omalla vastuullaan lainata rahoja sekä pantata vitjoja ja koristeita.
Horjuvaisena kuten ainakin antoi Juhana toisella kertaa käskyjä, jotka hän toisella kertaa peruutti, mutta silloinpa ei Pontus herra häikäillytkään sanoa hänelle purevia totuuksia. Kerran hän huomautti: "Liivinmaan aatelisto ei ole kuninkaalle oikein suosiollinen"; toisella kertaa taas: "Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne on suureksi häpeäksi ja häväistykseksi, että ensin käsketään ottaa jotakin ja sitten kohta hämäräin kulkupuheiden nojalla antaa se takaisin; sentähden minä suuresti kummastelen, kuka teidän majesteetillenne antaa sellaisia neuvoja", j.n.e.
De la Gardie piti sotaa nyt jo liian epäkunniallisena, jonkatähden se hänestä myöskin oli kadottanut kaiken viehätysvoimansa. Tulipa sitten vielä lisäksi, että hän tunsi olevansa onneton avioliitossaan. Hänen puolisonsa sietämätön mustasukkaisuus kiusoitti häntä. Vastoin hänen tahtoansa pakottivat olosuhteet hänet viipymään pitkän ajan Räävelissä, ja se vakoilu, jota Sofia harjoitti, vei useinkin tuloksiin, jotka antoivat aihetta hyvin kiusallisiin perhekohtauksiin.
Vihdoin hän sanoi puolisolleen ankaran vakavasti jättävänsä sekä hänet että kuningas Juhanan, ellei saanut nauttia vapauttaan; täällä ei nyt enää ollut mitään häntä pidättämässä. Sofia rouva lupasi alistua kaikkeen. Viettikö hänen herransa sen jälkeen ehkä vieläkin vapaampaa elämää, jota hän suri, vai oliko hänen terveytensä ehkä jo ennemmin murtunut, se jääköön ratkaisematta, mutta Sofia kuoli alussa vuotta 1583, synnytettyään pojan, sittemmin kuuluisan Jaakko de la Gardien.
Suriko Pontus herra häntä, on epätietoista; paljon luultavampaa on, että hän oli iloinen päästessään vapaaksi hänestä. Poika jätettiin naisten hoivaan; nyt Pontus herra taas sai nauttia vapaudestaan.
Sekä sotaa että rauhanhieromista jatkettiin. Hyökkäys Pähkinälinnaa vastaan, jossa de la Gardie ei ollut osallisena, ei onnistunut; lisäksi tuli Puolan uhkaava käytös, joka kaikki sai kuningas Juhanan rauhallisempaan ajatustapaan. Tataarit uhkailivat Venäjää, ja siellä pyrittiin sentähden sopuun Ruotsin kanssa.
Vihdoinkin määrättiin rauha tehtäväksi Pliusassa, puolitoista penikulmaa Narvasta, toukokuun 9 p:nä 1583. Mutta ei sovittu siitä, kuka ottaisi ensi askeleen rauhankeskustelujen alkamiseksi, ja sitten keksittiin semmoinen temppu, että asetettiin venäläisten ja ruotsalaisten teltat lähekkäin, ovet vastakkain ja niiden väliin pöytä, jonka ääressä lähettiläät istuivat kukin teltassaan.
Siinä tehtiin välirauha kolmeksi kuukaudeksi.
Toinen kokous pidettiin elokuun 10 p:nä 1583. Silloin pitennettiin välirauha kolmeksi vuodeksi. Kolmas kokous oli marraskuun 5 p:nä 1583; siinä tarjosivat venäläiset Ruotsille Vironmaan ja Narvan sekä kauppaoikeuden koko Venäjällä. Nämä olivat Ruotsin lähettilästen mielestä hyvät ehdot, mutta Juhana vaati paljon enemmän. Sovittiin kahden viikon miettimisajasta, ja Ruotsin lähettiläät palasivat veneessä Velika-jokea myöten Narvaan. Vanhassa aluksessa oli kaksi tykkiä, jotka laukaistiin matkustajain kunniaksi; tällöin särkyi yksi pohjalauta ja siihen syntyi joltinenkin reikä. Sen päällä oli joukko matkatavaroita, joten sitä ei huomattu heti. Kun vesi syöksyi sisään, heittäytyivät soutajat veneen laidalle ja vene kaatui. Useat uivat maihin, toisia pelastettiin, mutta kahdeksantoista hukkui, niiden joukossa Pontus de la Gardie.
Hänet haudattiin Räävelin Nikolainkirkkoon ja hänelle pystytettiin marmoripatsas.
13.
Juhanasta ei ollut ensinkään vastenmielistä, että katoliset lähtivät pois; nyt oli hänellä tilaisuus vapaasti hommailla liturgioinensa.
Kuningatar johdettiin mikäli mahdollista harhaan. Kuninkaan tarkoitus ei kyllä ollut erota kokonaan paavista, mutta hän tahtoi vain pakottaa hänet erinäisiin myönnytyksiin, ja kun niihin oli suostuttu, kutsuttaisiin katoliset papit takaisin.
Katariina oli liian heikko ajattelemaan kaukaisempia asioita. Ne katoliset jäivät jäljelle, jotka kuuluivat hänen lähimpään ympäristöönsä, ja sentähden hän luuli, että kaikki muukin oli hyvällä kannalla.
Riitaisuuksia kuninkaan ja herttuan välillä jatkui edelleen; toinen ei tehnyt toiselle pienimpiäkään myönnytyksiä.
Turhaan Juhana vetosi kuninkaallisiin oikeuksiinsa. Kaarle ei suostunut siihen, että niitä pienimmässäkään määrässä sovellettiin herttuakuntaan; se kuului yksinomaan hänelle, ja alamaistensa isänä hän hoiti sitä.
Mariestadin ja Mariefredin kaupungit perustettiin, ja molemmat saivat nimensä hänen jumaloidusta Mariastaan.
On merkillistä, miten hänen raudankova tahtonsa taipui pehmeäksi kuin vaha hänen puolisonsa pienissä kätösissä. Hän koetti arvata ja jo ennakolta täyttää puolisonsa toiveet, eikä kukaan muu kuin Maria olisi voinut saada häntä suopeammalle kannalle veljeänsä kohtaan, jota hän vuosi vuodelta piti yhä pienemmässä arvossa.
Vuonna 1580 Maria synnytti tyttären, jonka Kaarle äitinsä mukaan nimitti Margareetaksi. Lapsi oli heikko ja kivulloinen sekä eli vain muutamia vuosia.
Marialleen hän aukaisi sydämensä, Marialleen hän ilmaisi ajatuksensa, hänen kanssaan hän neuvotteli, mitä piti tehtämän maan tilan parantamiseksi ja kansan valistamiseksi. Ja Maria koetti katsoa asioita hänen silmillään ja omaksua hänen ajatustapansa.
Ollen itse kasvatettu evankeliseen uskoon hän hyväksyi sen, että Kaarle otti vastaan ne protestanttiset papit, jotka etsivät suojaa herttuakunnasta; hän ei kuitenkaan tahtonut, että herransa kovin sanoin vastaisi veljensä ankariin määräyksiin, että heidät oli heti lähetettävä takaisin. Mutta joskaan hän ei voinut estää häntä kiivaasti vastaamasta, tulivat vastaukset kuitenkin hänen tähtensä lievemmiksi kuin mitä Kaarle itse oli tahtonut.
Jo alusta pitäen oli Maria ruvennut kirjeenvaihtoon kälynsä kanssa, ja muutamien vuosien kuluessa olivat molemmat todellisia rauhanvälittäjiä miestensä kesken.
Sillä aikaa leskikuningatar oleskeli Strömsholmassa. Sukulaisia ja ystäviä oli enimmäkseen siinä pienessä hovissa, minkä hän oli koonnut ympärilleen.
Leskikuningatar oli liian viisas sekaantuakseen politiikkaan. Täydellä vakaumuksella hän riippui puolisonsa uskossa, ollen tässä suhteessa herttuan puolella. Tämän väkinäistä menettelyä ei hän kyllä voinut ensinkään hyväksyä, mutta hän toivoi nyt, että Marian vaikutus lieventäisi hänen kiivaan luonteensa purkauksia.
Elisabet oleskeli enimmäkseen hänen luonansa. Tukholman linnassa oli elämä liian tahditonta häntä viehättääkseen. Hänellä oli kyllä oma hovinsa, mutta sekä kuningas että kuningatar tahtoivat toimittaa sinne suosikkejaan, ja nämä eivät suinkaan olleet henkilöitä, jotka häntä miellyttivät.
Kaksitoistavuotias Annakaan ei miellyttänyt häntä, tai sanokaamme suoraan, että tytön vaihteleva luonne kauhistutti Elisabetia.
Ei ainoastaan hänen ulkomuotonsa muistuttanut Ceciliaa, vaan myöskin nuo yhtäkkiset vaihdokset ilosta suruun, mitä vilkkaimmasta hilpeydestä vakavuuteen ja jäykkyyteen. Onneksi eleli nuori neiti vallan toisissa olosuhteissa, ja hänen ehdoton luottamuksensa veljeen saattoi olla hänelle hyvänä suojana kaikkia kiusauksia vastaan.
Strömsholmassa, hänelle nykyään niin rakkaan Katariinan luona, hän sai olla vapaana tällaisista vastenmielisyyksistä.
Katariinan kanssa hän saattoi keskustella tuosta tärkeästä kysymyksestä, mennäkkö naimisiin vai eikö.
Sydämessään hän tunsi taipumusta herttua Kristofferiin, mutta Sofian onneton avioliitto väikkyi aina aaveen tavoin hänen mielessään.
Katariinan neuvosta oli hän kuitenkin tehnyt päätöksensä. Mecklenburgiin oli lähetetty kirje, ja kesällä oli vietettävä häät Tukholman linnassa, mutta herttuaa kehotettiin tulemaan leskikuningattaren luo Strömsholmaan morsiantansa tapaamaan. Sieltä heidän oli määrä matkustaa yhdessä pääkaupunkiin.
Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin vielä saada kerran nähdä rakas sisarensa, joka nykyään, kun miehensä oli karkoitettu valtakunnasta, alati oleskeli Ekolmsundissa jumaloidun poikansa kanssa.
Sinne matkusti Elisabet, ja hänet otettiin avosylin vastaan.
Sofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai nähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein terveeksi.
Miten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä, ylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään vaatinut.
"Vain yksi rukous minulla on", sanoi hän, "että rakkaan poikani kävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä vaikka mitä."
Kun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa piloille, vastasi sokaistu äiti:
"Hän on ainoa aarteeni maan päällä. Voisinko kieltää häneltä mitään?"
Nuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme, mutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen eleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän kohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei suvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.
Turhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan mitään semmoista.
Eräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja kun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli tuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.
Vimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö miekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden, joka väisteli nopeasti.
Herttuatar huusi, tempasi ikkunan auki ja käski tallimestarin antaa hevosen.
Poika hyppäsi heti selkään, mutta kun pikku herra ei voinutkaan hillitä hevosta, heitti se hänet melkein heti maahan, jossa hän makasi tajutonna, liikahtamatta.
Herttuatar huudahti kauhusta ja hyökkäsi rappusia alas.
Ei kukaan ollut uskaltanut mennä poikaa lähelle. Kaikki seisoivat hämillään ja säikähdyksissään.
Herttuatar kumartui alas ja kuunteli, sitten hän otti hänet syliinsä ja kantoi linnaan.
Tajunta palasi muutaman tunnin kuluttua.
Ei kukaan muu kuin äiti saanut pitää huolta hänestä, ja kun tämä tahtoi estää häntä liian aikaisin nousemasta jalkeille, löi hän äitiään, ja tämä sieti sen kärsivällisesti.
Hänellä ei ollut enää aikaa seurustella Elisabetin kanssa, ja suru sydämessä matkusti tämä pois.
Herttua Kristoffer oli jo ehtinyt saapumaan Strömsholmaan ja oli itse häntä vastaanottamassa.
"Niin, vie minut täältä", sanoi Elisabet, "minä olen kärsinyt liian paljon tahtoakseni kauemmaksi aikaa jäädä tänne."
Katariina seurasi äskenkihlattuja, ja Tukholmassa vietettiin häät kaikessa yksinkertaisuudessa, ehkäpä osittain kuningattaren sairauden tähden, mutta enimmän ehkä sentähden, että prinsessa Elisabet halusi niin.
Senjälkeen kävivät vastanaineet tervehdyksellä herttuan luona, josta ei ollut saavuttu häihin.
Komeasti otti Kaarle heidät vastaan. Hän oli tähän aikaan itse niin onnellinen, että mielellään tahtoi valmistaa iloa muillekin.
Ja hänen hyvä enkelinsä, niinkuin hän Mariaansa nimitti, eli niin yksinomaan häntä varten, että saattoi aivan kirjaimellisesti sanoa hänen lukevan miehensä silmistä tämän ajatukset ja arvaavan hänen toiveensa.
Molemmat herttuat sopivat hyvin keskenään. Kummankin luonteessa oli rehellistä vakavuutta, ja molemmille hymyili tulevaisuus loistavan värisenä.
Vain muutamia harvoja, mutta suloisia päiviä he saivat viettää yhdessä.
Eron hetkellä sanoi herttua Kristoffer: "En voi teille toivoa suurempaa onnea kuin teillä jo on, olkoon se vain pysyväinen."
"Ole lujana uskossasi, kunnioita ja rakasta herraasi, niin elämäsi on vankalla pohjalla", virkkoi Kaarle jäähyväishetkellä sisarelleen.
Nuorten saapuessa Tukholmaan tahtoi Juhana tietää, mitä uuttaKaarleen kuului.
Mutta he tiesivät kertoa vain niin suuresta perheonnesta, että hän pian väsyi siihen ja antoi heidän heti senjälkeen matkustaa.
Viisi komeata laivaa oli varattu viemään nuorta paria Wismariin, ja tykkien jyskyessä sekä kaikin puolin juhlallisesti tapahtui Tukholmasta lähtö.
* * * * *
"Kaikki ovat onnellisia, kaikki saavat mitä heidän sydämensä halajaa, minä vain olen yksin ja hyljättynä, ilman ystäviä, voimatta luottaa kehenkään!"
Näin valitteli kuningas ja syystä kylläkin. Mitään ystäviä ei hänellä ollut, ja hänen uskottujansa, Juhana Henrikinpoikaa y.m., saattoi pikemmin pitää hänen kätyreinään ja palvelusjuhtinaan.
Miten olikaan hän koetteeksi mukautunut muiden toiveita noudattamaan!
Kun katolinen kirkko velvoitti häntä paastoomaan keskiviikkoisin, sentähden että hän sennimisenä päivänä oli murhauttanut veljensä, niin hän oli vuosi vuodelta noudattanut sitä, mutta vapaaksi hän ei ollut päässyt siitä tuskasta, joka aina tuontuostakin yhtäkkiä ahdisti häntä hänen ajatellessaan Eerikkiä. Mistä johtui, että hän suureksi kauhistuksekseen näki hänet ilmielävänä edessään aivan aiheettomasti?Siitäolisi toki rukouksien ja paastoomisien pitänyt vapauttaa hänet; mutta sitä ne eivät ensinkään tehneet. Ei, hän ei luottanut ensinkään katolisuuteen. Eikö hän ollut pitänyt varmana sitä, että saisi paavin välityksellä haltuunsa neapelilaiset herttuakunnat, joihin hänen puolisollaan oli pätevät oikeudet? Sitä oli tapahtunut yhtä vähän kuin sitäkin, että paavi lupauksensa mukaan olisi vaikuttanut Ruotsin hyväksi rauhanteossa Puolan ja Venäjän välillä.
Kun sitten rauhasta lopultakin sovittiin Possevinon myötävaikutuksella, vahvistettiin sen sijaan Puolan vaatimukset Ruotsin alueisiin Liivinmaassa.
Ja hänen, kuninkaan, piti muka tulla katoliseksi. Ei, hän oli nyt oppinut tuntemaan heidät, hän tiesi minkä arvoisia he olivat. Sanokoon Katariina mitä tahansa, omatunto kielsi häntä noudattamasta hänen toivomuksiaan.
Mutta kun hän tuli puolisonsa luo ja näki hänen tuskaisen katseensa, tunsi hän sydämessään kipeän piston ja väänteli käsiään katkerassa epätoivossa.
Tapahtuu toisinaan, kun elonlamppu on sammumaisillaan, että tajunta tarkistuu; ja eräänä sellaisena hetkenä Warsewitz tunnusti, kun Katariina kiihkeästi sitä uteli, että katolinen oppi ei ollut tähän asti saavuttanut minkäänlaista menestystä Ruotsissa, mutta että kaikkien uskovaisten toiveet olivat kiintyneet kruununperilliseen.
Silloin Katariina muisteli, miten hän oli iloinnut kuninkaan yksityisestä kääntymisestä. Nyt hänen sydäntänsä ahdisti. Nainen sietää vähimmin sitä, että hänen miehensä on heikko ja epäröivä, ja Katariinan synnynnäinen ylpeys ja hänen oikeudentuntonsa, joka halveksi kaikenmoista häilymistä puolelle ja toiselle, oli syvästi loukkaantunut kuninkaan käytöksestä.
Ruotsalaisten sukulaistensa keskuudessa ei Katariinalla ollut varsinaisesti yhtään ystävää. Kaikki osoittivat kyllä hänelle sitä kunnioitusta, jota hänen asemansa ja persoonallinen arvonsa vaati, mutta luottamusta, ystävyyttä… Saattoiko hän odottaa ja vaatia muilta, mitä hän itse ei heille antanut?
Etenkin naisten kesken muodostaa uskonnon-eroavaisuus muurin tai aukaisee kuilun. Leskikuningatar oli hyvin hänen mieleisensä, mutta Kustaa Vaasan puoliso ei tuntenut mitään myötätuntoisuutta sitä naista kohtaan, joka koetti saada pojan kavaltamaan isänsä uskon.
Katariina Jagellotar ymmärsi sen ja vetäytyi erilleen.
Eerik Brahe, kreivi Pietarin poika, oli kyllä katolinen.
Hän oli nainut ruhtinatar Elisabetin Lüneburgista, turhamaisen höperön, joka koreilla puvuillaan, joiden vertaisia, ei Ruotsissa koskaan oltu nähty, pani kaikkien naissukulaistensa päät pyörälle, mutta joka ei voinut lausua ainoatakaan järjellistä sanaa.
Katariina oli siis jäänyt yksinomaan lastensa ja rippi-isänsä seuraan. Viimemainittu koetti hänessä ylläpitää rohkeutta, ja toivoen voivansa sovittaa muiden syntejä antautui hän mitä kiihkeimpiin katumusharjoituksiin, joita ainoastaan yhä yltyvä sairaus voi keskeyttää.
Katariina koetti viimeisiin asti salata sitä sekä itseltään että muilta; ja uskonkiihko elähyttikin häntä viimeisiin asti. Hänen vuoteensa yläpuolelle ripustettiin ristiinnaulitun kuva, jonka edessä hän yhtämittaa oli palavissa rukouksissa.
Viimeisiin asti hän kehotti puolisoansa julkisesti ja kunniallisesti kääntymään katoliseen uskoon ja voimakkaasti saattamaan sen valtakunnan uskonnoksi.
Juhana itki ja vaikeroi sanoen tahtovansa tehdä kaiken voitavansa noudattaakseen hänen toivomuksiaan ja pyysi häntä vain olemaan kärsivällinen.
Katariina määräsi testamentissaan 10,000 taaleria koulun perustamiseksi Braunsbergiin, jossa jesuiitat kasvattaisivat ruotsalaisia nuorukaisia katoliseen oppiin.
Hän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund vakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.
Kun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran heille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi rippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.
Sigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit ja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat jäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka oli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.
Siihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli täytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään, eivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt, tuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa odottivat häntä.
Rippi-isä pudisti epäillen päätänsä. "Se antaisi minulle voimaa paremmin kestämään niitä", vaikeroi kuningatar.
"Jospa uskaltaisin", änkytti pappi. "Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka hirveästi minä kärsin!"
"Armollisin kuningatar…"
"Ei, hyljätty naisraukka, joka pyytää lievitystä suuressa tuskassaan."
Pappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten omia sanojaan: "Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei mitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen avulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa."
Kuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja käskevästi: "Menkää!"
"Armollisin kuningatar!"
"Menkää, tai huudan apua!"
Samassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut polvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.
Kuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna, että hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat tyttären kyyneleisen katseen.
Sairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui häneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät tauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.
Katariina Jagellotar oli kuollut.
Hän oli ollut köyhien hyväntekijä, ja suuri oli sentähden suru.
Ylen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin. Hänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet kuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan olisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut julistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset leimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan Andreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään Katariinan alttiutta isiensä uskolle.
Ja Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat kuin "että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota ilman ei kukaan tule autuaaksi".
Kuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä tähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.
Suurella komeudella toimitettiin hautaus Upsalan tuomiokirkossa. Katariinan hautaholvi koristettiin mitä upeimmin. Toiselle puolen kohotettiin kuningattarelle kaunis muistopatsas ja toiselle puolelle määrättiin paikka kuningas Juhanan muistoksi pystytettävälle samanlaiselle patsaalle.
* * * * *
Suru väistyi kuitenkin pian muiden aatosten tieltä. Juhana tunsi olevansa vapaampi toimissaan kuin ennen, ja joskin hän juhlallisesti aina vakuutti lohdutonta suruansa ja syvää kaipaustansa, kehittyi kuitenkin hänen häilyvässä mielessään pian ajatuksia ja suunnitelmia, jotka hänen toistaiseksi täytyi pitää omana salaisuutenaan.
Mutta lempilapsensa, liturgiansa puolesta hän tahtoi nyt työskennellä; ja nyt, kun ei ollut mitään esteitä, sentäytyitulla tunnustetuksi.
Kaikkien katolisten täytyi poistua valtakunnasta. Warsewitz matkusti kohta kuningattaren kuoleman jälkeen, mutta Tukholman kirkkoherra Laurentius Forsius oli katolinen.
On totta, että hän oli saanut kuninkaalta tämän hyvän papinviran sillä ehdolla, että tulisi katoliseksi, mutta nyt kuului asiain kulkuun, että kuningas karkoitti hänet virastaan, kun katolisia ei enää suvaittu.
Pääalttarin edessä riisuttiin häneltä senjälkeen julkisesti papinpuku ja hänet ajettiin häpeällisesti pois.
Uudelleen alkoivat kuninkaan aivoissa kummitella ajatukset yhtymisestä kreikkalaiseen kirkkoon, mutta hän hylkäsi ne jotenkin pian palatakseen omaan uskontojärjestelmäänsä, joka sentäänkin, hänen mielestään, oli paras kaikista.
Sillä välin oli vastustajain luku tuntuvasti lisääntynyt. Eräs pappi Skaran hiippakunnassa oli kiihottanut mieliä kuningasta vastaan, ja kuiskailtiinpa, että joukko aatelismiehiä, joka nimitti itseään "kolmeksikymmeneksi", oli aikeessa panna toimeen suuren mellakan.
Ryhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Pappi joutui kiduttavaan kuulusteluun ja tuomittiin useine puoluelaisineen kuolemaan, mutta varsinaiset alkuunpanijat jäivät vapaiksi.
Sitten määrättiin, että niiltä papeilta, jotka eivät noudattaneet liturgiaa, oli pidätettävä palkat.
Juhanalle oli käynyt elinkysymykseksi saada liturgiansa käytäntöön, ja pieninkin vastarinta kiihotti häntä melkeinpä hourupäiseen vihaan.
Vuonna 1582 säädettiin liturgia vielä ankarammin noudatettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ne papit, jotka eivät tahtoneet taipua siihen, pantiin viralta, vangittiin ja ajettiin maanpakoon.
Menipä Juhana kuningas niinkin pitkälle, että omin käsin tarttui erääseen vangittuun pappismieheen ja tallasi hänet jalkoihinsa huudahtaen:
"Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä on sinun käyminen!"
Tämä mies, mestari Eerik Skepperus, rehtori Tukholmassa, oli luvannut hyväksyä liturgian. Mutta tarkemmin mietittyään hän sanoi, ettei voinutkaan omantuntonsa tähden tehdä sitä. Väkivaltaisen kohtelun johdosta hän sai sisäisen vamman, ja vastenmielisyys vain kiihtyi.
Koko valtakunta oli täynnä vainoa, sekasortoa ja levottomuutta; syytöksiä tuli maan joka osasta. Papit olivat heittäneet "punakirjan" maahan ja tallanneet sitä, sanoen sitä perkeleen keksinnöksi, mutta kun rikollinen sitten piti vangittaman ja saatettaman syytteeseen majesteettirikoksesta, oli hän paennut herttuakuntaan.
Kaiken tämän ohessa kasvoi eripuraisuus Juhanan ja Kaarlen välillä. Jälkimäinen oli ottanut Angermanuksen ja Pietari Joonaanpojan suojaansa, "sentähden", sanoi hän, "että me tunnustamme sitä uskontoa, josta he pitävät kiinni".
Mutta ei mikään auttanut; heidät haastettiin Tukholmaan.
Sinne he eivät uskaltaneet lähteä, vaan pakenivat ensin Vikeniin ja sitten Mecklenburgiin, jossa herttuatar Elisabet ilomielin otti heidät vastaan.
Rohkean Magdaleenan oli pakko jäädä kotiin hoitamaan sairaita lapsiaan.
Hänelle, sanottiin, että kuninkaan lähetit olivat saapuneetNyköpingiin vangitsemaan häntä.
Luultavasti toivottiin, että hänen miehensä saataisiin palaamaan.
Silloin hän jätti pienokaisensa erään uskollisen ystävän haltuun ja lähti valepuvussa Tukholmaan.
Hän kiiruhti heti linnaan ja pyysi päästä prinsessa Annan puheille.
Tämä tunsi hänet entuudesta ja oli iloinen saadessaan taas nähdä hänet.
Silloin Magdaleena kertoi tulevansa pakolaisena pyytämään häneltä suojaa itselleen ja pienille, sairaille lapsilleen.
"Mieheni on pelastunut vainosta", sanoi hän, "kosto on kohtaava meitä."
"Mitä pahaa hän on tehnyt?" kysyi Anna.
"Saarnannut puhdasta evankelista oppia."
"Onko se rikos?"
"On, armollinen neiti. Kuningas on määrännyt liturgiansa noudatettavaksi; ja se, jonka omatunto kieltää sitä hyväksymästä ja saarnaamasta, joutuu pyövelin käsiin tai ainakin ankarimpaan vankeuteen."
"Minulla ei ole mitään tekemistä liturgian kanssa."
"Eihän laki lienekkään teitä varten."
"Pitäisihän sen ulottua kaikkiin."
"Niinpä luulisi, armollinen neiti."
"Minä puhun kuninkaan kanssa, mutta ehkäpä pyydän kruununprinssin apua?"
"Hänhän on katolinen?"
"Hän pitää kunniassa minun uskoani ja sentähden kai myöskin teidän.Olkaa nyt täällä kuin kotonanne, sillä tänään ette voi täältä lähteä."
"Armollinen neiti, minä en lähde täältä ennenkuin olette auttanut minua."
Anna riensi isänsä luo, mutta tämä oli taipumaton. Vaimo saa kärsiä miehensä puolesta, sanoi hän, sehän on aivan oikein, ja hänet on heti vangittava.
"Linnassako, minun suojissaniko?" huudahti prinsessa kauhistuneena.
"Tai silloin kun hän lähtee sieltä", vastasi Juhana. "Muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin, se ei merkitse mitään."
Anna meni kuninkaan luota kruununprinssin luo ja pyysi hänen apuansa.
Sigismund mietti asiaa. "Minä en voi enempää kuin sinäkään", sanoi hän, "mutta anna neitiesi illalla polvistua hänen eteensä."
"Mielelläni, jos sillä jotakin saavutetaan. Puhunpa heille heti."
Kohta senjälkeen sanoi kaunis Gunilla Bielke Ebba Hornille: "Lyödäänpä vetoa, että minä hankin kuninkaan suostumuksen polvistumatta."
"Kauniimman solkeni panen vetoon!"
"Sitten on asia ratkaistu!"
Kun kuningas illalla tapansa mukaan tuli prinsessan luo, kohtasi hän ensimäisessä huoneessa neiti Gunillan, joka tuli ruusu kädessä häntä vastaan. "Antakaa anteeksi Magdaleena raukalle", pyyteli hän hymyillen suloisinta hymyään.
Kuningas katsahti ympärilleen. He olivat kahden. "Mitä saan minä puolestani?" kysyi hän.
Gunilla ojensi hänelle ruusun.
Kuningas sovitti sen hänen kaularöyhelöönsä ja suuteli häntä; sitten hän meni reippaasti sisään ja sanoi Annalle:
"Anna minulle paperia ja kynä, niin kirjoitan Angermanuksen vaimolle vapautuskirjan."
Prinsessa syleili isäänsä; hän oli ihastunut hänen hyvyyteensä.
"Miten sinä menettelit?" kysyi Ebba.
"Ss, se on minun salaisuuteni. Solki tänne!"
14.
Kaiken tämän tapahtuessa kiehui ja kuohui monen mieli. Hyödytön sota Liivinmaassa köyhdytti maata. Veljeskiistat sekä kumpaisenkin virheet ja heikkoudet olivat aatelisten kirjeen- ja sananvaihdon esineinä, kun he nykyään melkein yhtenä ainoana suurena sukuna usein kokoontuivat milloin mihinkin komeaan herraskartanoon. Luokaamme silmäys erääseen tällaiseen suureen sukukokoukseen Rydboholmassa ja koettakaamme hämäräin aikakirjain avulla luoda silmiemme eteen kuvaus menneistä ajoista, esittää tunteita ja ajatuksia, joita silloin oli liikkeessä väkivaltaisia taistelujaan taistellen ja jättäen maininkeja, jotka rangaistuksen vitsauksen tavoin tulivat heidän omaksi turmiokseen.
* * * * *
Rydboholmassa oli Pietari kreivin kirjoitus- ja lukuhuone sisustettu ja koristettu kaikella sillä komeudella, mikä oli niin korkean herran arvon mukaista. Kalliit flaamilaiset seinäverhot riippuivat seinillä, penkit seinävierillä olivat päällystetyt kalliilla kankailla, ja keskilattialla oleva suuri pöytä oli hienoimman leikkaustaiteen mestariteos.
Kaksitoista korkealla selkänojalla varustettua tuolia seisoi sen ympärillä, nekin olivat leikkauksilla koristetut, mutta selkänojat ja istuimet sitäpaitsi tyttärien ja miniäin kulta- ja silkkiompeleilla kaunistamat.
Erään korkean ikkunan ääressä oli Italiasta tuotu, metallikoristeilla ja leikatuilla korkokuvilla runsaasti koristettu, harvinaisen kaunis kirjoituspöytä; suurimmassa arvossa piti Pietari kreivi ikkunain välissä seisovaa kirjakaappia, jossa oli sekä useita painettuja kirjoja että myöskin erittäin harvinaisia ja kallisarvoisia käsikirjoituksia.
Suuren pöydän alle ja kaikkialle huoneeseen oli levitetty suden ja soopelin nahkoja.
Takassa paloi loimuava valkea.
Silloin vedettiin ovi verhot syrjään, ja kreivi Pietari, hänen vävynsä herrat Eerik ja Juhana Sparre, Hogenskild Bielke ja tämän veli Ture Bielke astuivat sisään. Pietari kreivi käski tuoda sisään viiniä ja olutta sekä pyysi sitten vieraitaan asettumaan pöydän ympäri.
Mitään tärkeämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Puhuttiin puuta-heinää, kunnes juomat ja maljat olivat pöydällä ja palvelijat poistuneet. Silloin täytti Pietari herra maljat vaahtoavalla nesteellä ja lausui kunnioitettavat vieraansa tervetulleiksi.
Nämä kiittivät ja joivat.
"Nyt", sanoi isäntä, "olemme ilman kuuntelijoita ja voimme vapaasti puhua keskenämme. Herra Hogenskildillä lienee tärkeitä uutisia."
Tämä hymyili ja otti vielä aimo kulauksen maljastaan. "Siitä näyttää sukeutuvan sisällinen sota", sanoi hän. "Epätietoista vain, kumpaan puolueeseen tuli yhtyä."
"Eihän toki niin huonosti liene", huomautti Eerik Sparre. "Puron voi hillitä, ennenkuin se paisuu joeksi."
"Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan olla apuna siinä", jatkoi herra Ture.
"Velvollisuutemmeko? Ketä kohtaan?" kysyi Pietari herra.
"Etukädessä isänmaata kohtaan."
"Hm, onhan muitakin velvollisuuksia."
"Veri on vettä sakeampaa", intti herra Hogenskild, "ja aatelin etuja pitää sen poikien ennen kaikkea harrastaa. Se on minun ajatukseni…"
"Jospa vain tietäisi onnistuvansa", jupisi Juhana Sparre.
"Kokenut kaikki tietää", jatkoi herra Hogenskild. "Kalastakaamme sameassa vedessä, silloin kala tarttuu koukkuun huomaamattansa."
"Tarkoitus pyhittää keinot", tuumaili kreivi Pietari, "ja politiikassa ei valitettavasti voi olla rehellinen. Minä en, jumal'nähköön, ole mikään katolisuuden ja vielä vähemmin kuninkaan laatiman liturgian ystävä, mutta jos hän nyt tahtoo sitä tyrkyttää, niin se tulee vitsaksi hänelle itselleen."
"Aivan niin", jatkoi herra Hogenskild. "On välttämätöntä, että olemme hänen miehiään tässä asiassa, muuten hän ei tule toimeen herttuan kanssa, joka sittenkin lienee hänelle paha papu purtavaksi."
"Niinpä niin, vaarallisin kaikista", virkkoi Pietari herra.
"Minä puollan aatelin etuja niin kauan kuin jaksan", puuttui puheeseen Ture herra, "mutta en hyväksy, että kiihotetaan veljeksiä toisiaan vastaan, niinkuin nyt tehdään. Paljon rehellisempää olisi ajaa heidät pois maasta ja valtakunnasta."
"Minä en pane päätäni siihen leikkiin", huudahti herra Hogenskild. "Miksi en antaisi heidän lyödä toisiaan kuoliaaksi ja sitten korjaisi hedelmiä? Vastaisuudessa pidämme kyllä varamme kruununtavoittelijoiden suhteen."
"Kuningas syöksyy turmioonsa, emmekä me voi sitä estää", sanoi Eerik Sparre. "Kaikki mitä hänellä on omallatunnollaan kuningas Eerikin tähden, ahdistaa ja lamauttaa häntä, mutta saattaa hänet samalla myös pelkäämään Kaarle herttuata. Varsinkin kuningattaren kuoleman jälkeen on hän heittäytynyt aatelin helmoihin, ja viisaus vaatii meitä nyt palvelemaan häntä niin hyvin kuin voimme. Jos hänen käy vaikeaksi jäädä tänne, niin ehkä hän muuttaa Liivinmaahan. Silloin saa ruotsalainen neuvosto hallita maata ja valtakuntaa, ja luulenpa, ettemme tuossa tapauksessa jää huonommalle osalle."
"Juuri minun aatokseni", sanoi kreivi Pietari tyytyväisesti nyökäten; "ja jos hänen ei vielä käy siten, niin käy ainakin prinssi Sigismundin. Hänhän on katolinen."
"Voihan kuningas mennä uusiin naimisiin ja saada useampia poikia", tuumaili herra Juhana Sparre.
"Hän on sanonut, ettei tee sitä", jatkoi taas herra Hogenskild, "mutta sellaiseen ei voi luottaa; ja minä puolestani luulen, että hän jo on iskenyt silmänsä erääseen erittäin kauniiseen ruotsalaiseen neitoon."
"Kukahan se olisi?" kysyi Pietari herra.
"Jalo neiti Sigrid Brahe."
"Ennemmin ehkä herra Hogenskild Bielken tytär, ylistetty Ebba neiti."
"Tai suloinen Gunilla, herra Juhana Bielken nuorin tytär", lausuiEerik Sparre.
"Veljentyttärelläni on jo mielitiettynsä", väitti Ture Bielke, "ja minä epäilen, tokkopa nuori Pietari Liljensparre luopuisi hänestä."
"Hänen täytyy!" huudahti herra Hogenskild kiihkeästi. "Me emme saa työntää kuningasta luotamme. Saakoon hän kenen ikinä tahtoo; se vain vakaannuttaa meidän asemaamme. Toivonpa, että se olisi minun Ebbani."
"Onhan meillä vielä toinenkin mahdollisuus", huomautti Pietari herra tyytyväisesti hymyillen.
"Nuori herra Kustaa!" huudahtivat kaikki yhdestä suusta.
Kreivi jatkoi: "Prinsessa näyttää täyttä totta sydämestään kiintyneen häneen, ja, luvalla sanoen, hänen nuoreen rakkauteensa on vastattu vakavuudella ja kestävyydellä, joka on todellakin liikuttava. Juhlallisesti he ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta kuolemaan asti."
"Mutta jos Sigismund saa Puolan kruunun?"
"Ruotsin vallanperimyskin ulottuu myöskin naisiin."
"Tietääkö prinssi siitä?"
"Niin poikani luulee; prinssi Sigismund on hyvin suopea hänelle."
"Siinä tapauksessa meillä on aivan erinomaiset toiveet", sanoi herra Hogenskild tyytyväisenä käsiään hykerrellen. "Kun hedelmä on kypsä, putoaa se itsestään."
"Poikani Kustaa ei tahdo katsoa asioita samalta kannalta kuin me", jatkoi herra Pietari. "Hänen lempensä on hyvin runollista ja täysin vapaata omanvoitonpyyteistä."
"Hänen mielilauseensa on: älä koskaan tee mitään, mikä ei ole oikein", huomautti herra Ture. "Hän todistaa sen toimissaan."
"Samoin minäkin", huudahti herra Hogenskild, "vaikkakin toisella tapaa, itsekukin erilaisen käsityskannan mukaan. Me tiedämme, ettei herttua ainoastaan koeta haalia itselleen niin paljon kuin mahdollista omassa herttuakunnassaan; hän on myöskin yritellyt saada haltuunsa minun Åkeröni, mutta minä olen tukkinut hänen suunsa selvittämällä hänelle etuoikeuteni, ja kun kuningas on ollut minulle selkä varana, niin eipä hänen kannattane enää yrittää."
"Se on vaarallista peliä", huomautti Ture herra, "siitä voi olla ikäviä seurauksia."
"Eipä vaaraa. Kustaa kuningas oli niitä herroja, jotka ovat eniten maan parasta edistäneet. Sentähden hän saikin vallanperimyksen kautta paremman palkinnon kuin mikään muu kuningas; mutta sentähden tulee myöskin aatelin saada nauttia vapauksiaan, eikä herttualla ole mitään tekemistä meidän talonpoikiemme kanssa; sen olen sanonut hänelle."
"Sellaisiin sanoihin sisältyy, että aatelilla on enemmän sananvaltaa maassa ja valtakunnassa kuin kuninkaalla", sanoi Juhana Sparre. "Semmoinen puhe saattaa käydä meille kalliiksi."
"Silloin kun teimme Kustaa herrasta Ruotsin kuninkaan, emme suinkaan luopuneet niistä etuoikeuksista, jotka ikiajoista ovat meille kuuluneet, eikä hän sitä pyytänytkään."
"Eipä niin, mutta hän otaksui sen seuraavan itsestään."
"Minä olen", sanoi herra Eerik Sparre, "julkaissut painosta kirjoituksen, jolle olen antanut nimeksi: 'Pro rege, lege et grege' ['Kuninkaan, lain ja rahvaan puolesta'], ja jättänyt sen kuninkaan tarkastettavaksi."
"Mikä on sen sisällys?" kysyi Pietari herra hyvin vilkkaasti.
"Minä koetan siinä todistaa, ettei Kustaa kuninkaan testamentissa eikä herttuain läänityskirjeissä ole annettu eikä voidakkaan antaa pois mitään kruunun oikeuksia, koska semmoinen olisi Ruotsin lakia vastaan."
"Hyvä!" huudahti herra Hogenskild. "Ja miltä se maistui kuninkaasta?"
"Paremmalta kuin luulinkaan."
"Luonnollisesti", huomautti herra Ture; "onhan se puolustusta hänen viime valtiopäivillä antamalleen säädökselle kuninkaallisista oikeuksista herttuakunnassa. Sentähden hän saikin valtaneuvoston ja aateliston heti antamaan sille erityisen vahvistuksensa. Jos perimyssopimus ja testamentti ovat vähentäneet kruunun laillisia oikeuksia ruhtinaiden eduksi, niin on lain säätäjän asia myöskin tulkita sitä, nimittäin kuninkaan yhdessävaltaneuvostonjaaatelistonkanssa."
"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Hogenskild nauraen. "Tarkoitus on selvästi asettaa korkeampi aatelisto tasa-arvoon herttuain kanssa, ja se on oikein."
"Minä luulen, että se voidaan tulkita toisin", vastasi herra Juhana Sparre miettivästi, "mutta pahinta kaikesta on, että se voi tulla riitakapulaksi, johon herttua tarttuu meille kaikille suureksi vahingoksi."
"Me emme anna selkäämme lyötäväksi", huomautti Eerik herra.
"Minäkin olen kirjoittanut kirjan", sanoi kreivi Pietari teeskennellyn kainosti; "se on vain tuollainen talouskirja nuorille aatelisille, ja minä katson sen tarpeelliseksi meidän päivinämme, jolloin taipumus kevytmielisyyteen ja muihin paheisiin käy yhä yleisemmäksi."
"Niinpä tosiaan!" huudahtivat läsnäolijat.
Kreivi jatkoi: "Minä seuraan nuorta aatelismiestä hänen kasvatuksessaan ja matkoillaan, hovi-, sota- ja valtiotoimissa, vihkituoliin ja perheelliseen elämään. Siveysoppini otan raamatusta ja vanhoilta roomalaisilta, taloudelliset neuvoni sananlaskuista ja ohjeista, jotka vielä ovat elossa Ruotsin rahvaan suussa. Minä tahdon opastaa, miten ruotsalaisen herrasmiehen tulee käyttäytyä talon väkensä ja alamaistensa keskuudessa, pelloillaan ja niityillään, erilaatuisissa toimissaan vuoden eri aikoina. Minä alotan maanantaista, jolloin hän pitää käräjiä ja kokouksia salissaan, tutkii asioita ja valituksia sekä antaa määräyksensä viikon töistä, ja jatkan sunnuntaihin asti, jolloin hän käy kuulemassa messua ja saarnaa, lukee raamattua ja opettaa talonväkeänsä kuriin ja hyviin tapoihin. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja jotenkin lyhyt."
"Kun mitään sellaista ei ole ennen ollut olemassa meidän kielellämme, pitäisi sen olla hyvin tervetullut sekä vanhoille että nuorille", huomautti Ture herra.
"Minä vain toivon, että rouvat ja neitosetkin olisivat saaneet osansa", sanoi herra Hogenskild.
"He ovatkin saaneet. Aina kuningas Eerikin ajoista ovat prameus ja koreus saavuttaneet jalansijaa maassamme ja tehneet hovipalveluksen yhä kalliimmaksi. Kiireestä kantapäähän asti pitää pukimien nyt olla silkkiä ja samettia, rouvasväellä pitää olla ylen kallisarvoiset koristeet ja pöydässä ulkomaisia juoma-aineita, hedelmiä ja hirveän monta ruokalajia. Lisäksi täytyy pitää palvelijoita, jotka ovat puetut ja palkatut saksalaisen mallin mukaan, vaikka meidän ruotsalaiset tiluksemme eivät vahtaa sikäläisiä. Neuvon sentähden palautumaan entisiin yksinkertaisiin tapoihin; häissä ja hovijuhlissa rouvat pynttäytykööt aistinsa ja varojensa mukaan, mutta kotielämässään olkoot kohtuullisia ja noudattakoot yksinkertaisuutta hyvin tietäen, ettei heidän oikea arvonsa ole ulkonaisessa loistossa, vaan nöyrässä ja hiljaisessa mielialassa sekä ahkeruudessa ja toimeliaisuudessa, joka on sekä Jumalalle että ihmisille otollinen."
"Amen!" huudahti Ture herra.
"Tehköön paremmin, joka tahtoo ja taitaa", lisäsi Pietari herra.
"Me emme rupea yrittämään", virkkoi herra Hogenskild.
"Hyvästä syystä kylläkin", yhtyivät tähän muut.
* * * * *
Luokaamme nyt silmäys nuorten piiriin.
Paljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset ovat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten kera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen lupauksia ja muuta semmoista.
Erillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli äskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman johdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli nuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin kuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli hänellä nuottilehti kädessään.
Hänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen silmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.
Anna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen silmäyksensä. "Tämä on siis teidän?" sanoi hän näyttäen sävellystä, joka oli hänen kädessään.
"Niin, neiti Anna."
"Neitikö?"
"Emmehän me ole kahden."
"Ja sen te huomaatte?"
"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät", sanoiKustaa puoliääneen.
"Mitä minä huolin muista."
"Entäpä jos sanoisin, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa."
"Sen olette sanonut minulle ennenkin."
"Mutta mitään muuta en tiedä."
"Sitten minä kerron teille, että jään tänne koko kahdeksi päiväksi."
"Onko se mahdollista?"
"Gunilla Bielke on seurannut minua tänne, mutta herra isäni tulee itse minua noutamaan."
"Kaksi kokonaista päivää taivaassa!"
"Sitten te soittelette minulle."
"Niin paljon kuin tahdotte."
"Ja me puhumme järjellisesti keskenämme."
"Sitä minä en osaa."
"Siinä tapauksessa minä puhun teidänkin puolestanne."
"Minä kuuntelen."
"Panetteko muistiinnekin?"
"Teidän sanojanne en koskaan unohda."
"Jättäkää minut nyt, olemme keskustelleet kylliksi kauan."
"Saanhan tulla takaisin?"
"Kun kutsun, ette muuten."
Kustaa kumarsi ja poistui. Hellä, lemmekäs silmäys seurasi häntä, mutta sitä hän ei saanut nähdä, ja Anna neiti kääntyi pian hänestä etsiäkseen seuraa niiden monien joukosta, jotka olivat kokoontuneet saliin.
Tuossa seisoi Sigrid Brahe. Hän oli ihastuttavan kaunis; hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, hänen kaulansa häikäisevän valkea, kiharat pitkät ja vaaleat, otsa korkea, silmät tavattoman tummansiniset, nenä hiukkasen kaareva, ja ihastuttavan pieni, punainen suu, josta tuontuostakin näkyi kaksi valkeata helmiriviä, kilpaili kauneudessa hienonpyöreiden poskien ja pienen leuan kanssa. Hän oli sulouden ruhtinatar, ja Anna ajatteli itsekseen, että hän ansaitsisi tulla kuninkaan puolisoksi.
Jo useita kuukausia oli hän kuullut puhuttavan, että isänsä oli päättänyt mennä naimisiin. Se tuotti hänelle alussa katkeraa surua, mutta hän oli jo aikoja sitten oppinut salaamaan tunteensa, ja hänen veljensä sanoi hänelle, että kuninkaan luonne luultavasti tulisi paremmaksi, jos hän saisi mielensä mukaisen puolison. Hän tahtoi mielellään olla hyvissä väleissä aateliston kanssa, ja Sigrid oli sitäpaitsi tehnyt häneen hyvän vaikutuksen.
Juhana kirjoitti siitä leskikuningattarelle ja herttualle. Edellinen vastasi, että Sigrid oli hyvin nuori ja että hänellä jo oli mielitiettynsä. Herttua sitävastoin kirjoitti, että sellainen avioliitto ei ollut kuninkaan arvon mukaista, ja että se tekisi nuo jo ennestäänkin mahtavat suvut vielä vaikeammiksi hallita. Heidän ja Vaasan suvun väliä pitäisi pikemmin suurentaa kuin pienentää, jonkatähden Kaarle neuvoi kuningasta valitsemaan puolisokseen jonkun ulkomaisen ruhtinattaren.
Kuningas oli vaiti ja nieli harminsa. Sanottiin, että hän oli katsellut Ebba Bielkeä, mutta huomannut hänet liian mitättömäksi. Sitten näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt kaikki sikseen.
Valitsisiko hän sittenkin Sigrid Brahen? Anna miltei tunsi toivovansa sitä. Silloin olisivat hän ja Kustaa, hänen lapsuudenystävänsä ja leikkikumppaninsa, tulleet lähemmäksi toisiaan. Kuinka olivatkaan he tutkineet toistensa sydämentunteita; silmäys, myhäily tai kädenpuristus vain, ja he ymmärsivät toisensa sanaa sanomatta.
Sigismund oli sanonut, ettei hän luottanut kehenkään niinkuin Kustaa Braheen. Nämä kolme muodostivatkin kolmiliiton luvaten, etteivät koskaan eroa toisistaan, ei myötä- eikä vastoinkäymisissä.
Gunilla Bielke oli jonkun verran Sigrid Brahen näköinen. Hän oli pienempi kasvultaan, ja hänen olennossaan oli jotain lapsekasta, mutta lempeä ja suloinen hän oli, ja nuoren sydämensä oli hän aikoja sitten antanut Pietari Liljensparrelle. Neljäntoistavuotiaana oli hän tullut kuningattaren hovineitsyeksi ja tämän kuoltua siirtynyt prinsessa Annan palvelukseen.
Kuningas oli muutamia kertoja laverrellut hänen kanssaan kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.
Nyt soi tanssimusiikki. Anna neiti suvaitsi ottaa tanssikumppanikseen Kustaa Banérin, oppineen ja miellyttävän herran, joka hiljattain oli mennyt naimisiin Kristiina Sturen kanssa ja asui Djursholmassa, Banérien sukutilalla. Hän oli hänen Kustaansa uskollinen ystävä, ja samoin kuin tälläkin oli hänellä hyvä mielilauseensa: "Toimi rehellisesti ja lausu ajatuksesi pelkäämättä."
Mutta näiden puhuessa vakavista asioista olivat Gunilla ja Pietari herra kokonaan kiintyneet toisiinsa.
"Rakastettu, lemmitty Gunilla!"
"Älä sano niin että kukaan kuulee."
"Tahdon huutaa sen koko maailmalle."
"Minut kiellettäisiin puhumasta kanssasi."
"Eikö minulla ole isäsi lupaus?"
"Hän sanoi, että minä olen liian nuori."
"Sentähden odotankin vuoden."
"Saisinko senjälkeen olla omasi?"
"Jos sitä estellään, vien sinut pois, niinkuin teki Eerik Stenbock."
"Se ei auta!"
"Mitä tämä on, Gunilla? Sinulla on kyyneleet silmissä."
"Sentähden että ajattelen, miten kauheata olisi, jos koetettaisiin erottaa meidät."
"Tyynnyhän, rakkaimpani, sitä ei voi kukaan."
Mutta tanssin loputtua tuli herra Ture Bielke ja vei Gunillan kanssansa toiseen huoneeseen. Hän kyseli häneltä hovielämästä ja oliko hän usein puhunut kuninkaan kanssa j.n.e.
Sukkela tyttö aavisti pahaa ja vastasi, että kuningas aniharvoin tuliAnna neidin luo, ja väliaikoina hän ei koskaan nähnyt kuningasta.
Ture herra nousi, taputti häntä poskelle ja sanoi: "Sitä parempi sinulle, rakas lapseni." Sitten hän nyökäytti päätään ja lähti.
Gunilla jäi yksin, posket kalpeina. Hän tiesi kyllä, että kuningas oli katsellut häntä lempivin silmäyksin ja että kerran oli saanut häneltä komean koristeen, ja kun hän oli kiittänyt siitä, oli kuningas suudellut häntä, eikä hän rohjennut kieltää.
Mutta kuningas oli neljänkymmenenseitsemän vuotias ja hän kuudentoista, olisihan naurettavaa, jos hän — mutta tästedes hän kyllä varoo, ettei jää kahdenkesken hänen kanssaan; hän ei huoli hänen koristeistaan eikä suuteloistaan. Hän juoksee pitkät matkat päästäkseen niistä.
Kun hän teki tulevaisuuden suunnitelmiaan, tuli Pietari Liljensparre äkkiä sisään. Hän oli kiihtyneenä ja sanoi hätäisesti: "Olen etsinyt sinua joka paikasta."
"Ensi tanssiinko?" kysyi Gunilla.
"Gunilla, onko se totta?" kysyi hän.
"Mikä?"
"Että kuningas rakastaa sinua?"
"Miten voit luulla…"
"Kaikki sanovat niin; omat sukulaisesi."
"Anna heidän sanoa; minä lemmin vain sinua."
"Mutta jos hän kosii?"
"Niin hän saa rukkaset."
"Sitä et uskalla."
"Sen teen", vastasi tyttö ja purskahti kyyneliin.
"Gunillani!"
"Niin, sinun enkä kenenkään muun!"
"Minä puhun sukulaistesi kanssa."
"He ehkä pakottaisivat minut; minä määrään itse."
"Eikö kuningaskruunu viehätä?"
"Paljon vähemmän kuin sinun lempesi."
He uudistivat lupauksensa ja kävivät senjälkeen täysin määrin nauttimaan tanssista.
Seuraavana päivänä sanoi Anna neiti Kustaa herralle: "Tahdotteko nyt soittaa tuon kappaleen minulle?"
Anna istui sohvaan, ja kun Kustaa oli tuonut luuttunsa, asettui hän jakkaralle hänen jalkojensa juureen sekä soitti ja lauloi kappaleen toisensa perästä, enimmäkseen vanhoja kansanlauluja, joista molemmat pitivät.
Aina äitinsä kuolemasta asti oli Annalla ollut kunniasija isänsä vieressä. Leskikuningatar oli kutsunut häntä luokseen kotiansa, mutta hän oli isänsä suostumuksella jäänyt Tukholmaan. Kuningas antoi hänen itse valita seurueensa oman mielensä mukaan ajattelematta, että hän oli vain lapsi, joka tarvitsi silmälläpitoa.
Mutta tämä lapsi oli luonnostaan hyvin itsenäinen ja lujatahtoinen.
Seurauksena olikin, ettei häntä missään pidetty nuorena kokemattomana prinsessana, vaan kaikkialla jalosukuisena naisena, jonka mielitekoja ympäristö koettaa tyydyttää.
Ei ollut mikään salaisuus, että Anna rakasti Kustaa Brahea. Mutta he eivät mitenkään näyttäneet kahdelta nuorelta rakastavalta, vaan pikemmin uskollisilta ystäviltä, jotka ovat päättäneet, etteivät koskaan eroa.
Kustaan rakkaus oli ehkä yhtä voimakas kuin Annankin, mutta Annan olennossa oli jotakin, joka ei sallinut pienimmässäkään määrässä lähentelyä silloinkaan, kun he useita tunteja olivat kahden.
Kustaa oli tauonnut soittamasta ja näppäili vain luuttuaan.
"Riittäköön täksi kertaa."
Hän laski luutun sohvalle.
"Olen pelkkänä korvana."
"Meidän täytyy erota, Kustaa."
"Minkätähden?"
"Ensinnäkin siksi, että sinä et tulisi haaveilevaksi ritariksi, vaan urheaksi soturiksi."
"Siihen minulla ei ole taipumusta."
"Sitten on monta muuta tärkeätä toimialaa, vaikka minä en niitä tunne. Puhu tuosta isäsi kanssa ja matkusta ulkomaille sekä oleskele siellä…"
"Kauanko?"
"Useita vuosia."
"Entä sillä aikaa?"
"On hävinnyt toivo, että sinä minun kauttani tulisit kantamaanRuotsin kruunua."
Nuori ylimys punastui ja painoi päänsä alas.
"Minä huomaan, ettei se ajatus ollut sinullekaan vieras", lisäsi Anna hyvin vakavasti.
"Myönnän, ettei se ollut."
"Heitä se nyt ainaiseksi. Lempeni ei kuulu koskaan kenellekään muulle kuin sinulle, mutta sentähden en petä veljeäni."
"Sehän tapahtuisi vain siinä tapauksessa…"
Prinsessa keskeytti hänet kiihkeästi: "Ei mikään tapaus saa johtaa siihen. Kunnianhimoisten suunnitelmien edistämiseen ei minua saada; ellei lempeni ole sinulle kylliksi, niin eroamme ainiaaksi."
"Anna, kuinka voit luulla…"
"En sitä luulekkaan", vastasi Anna ojentaen hänelle kätensä. "Toiset ovat saaneet sinut sellaisiin ajatuksiin, mutta heitä ne, Kustaa. Minä pyydän sitä sinulta todistukseksi rakkaudestasi."
Kustaa suuteli hellästi hänen kättänsä. "Koko elämäni hartain halu on saada sinut omakseni, ja sinun sekä veljesi palvelukseen pyhitän elämäni."
"En tiedä, saanko tulla omaksesi, mutta Jumalan edessä lupaan, etten koskaan kuulu kenellekään muulle, ja lupaukseni vahvistuksena olkoon ensi suuteloni!" Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja heidän huulensa yhtyivät hetkeksi.
"Anna, rakas, lemmitty Annaseni, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun", sanoi Kustaa hilpeästi.
"Kiitos, eikä nyt mitään heikkoutta enää. Me tiedämme kumpikin mitä meidän on tekeminen." Anna peitti kasvonsa nenäliinallaan ja meni muun nuorison luo ottamaan osaa heidän keskusteluihinsa ja leikkeihinsä.
Hogenskild Bielke oli käynyt etuhuoneen läpi ja nähnyt Annan Kustaan sylissä. Riemuiten kertoi hän uutista uskotuilleen, mutta juuri hän itse rakensi sen johdosta enimmän tuulentupia.
Sentähden Pietari herra suuresti ällistyi, kun poikansa pyysi hänen suostumustaan ulkomaanmatkaan lakitieteellisiä opintoja varten.
Sitä pidettiin jonkinlaisena sopimuksena nuorten kesken; he muka tahtoivat, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa, ja katsottiin olevan välttämätöntä mukautua siihen.
"Kauan hänen ei pidä viipyä", sanoi herra Hogenskild. "Kukapa voisi luottaa kuusitoistavuotiaan naissydämen vakaisuuteen."
"Asia lienee lopuksi riippuvainen kuninkaasta", huomautti Pietari herra, "— ja — Kustaa ei ole liturgisti."
"Mitähän arvelette siitä", virkkoi Eerik Sparre, "että minä sain kirjeen Possevinolta; hän luottaa siihen, että katolinen kirkko minun kauttani tulisi edistymään Ruotsissa."
"Kaikkia mahdollisia kokeita tehdään", vastasi Ture Bielke."Tiedättekö, että paavilta on saapunut uusi kirje."
"Kuninkaalleko?"
"Ei, vaan kruununprinssille; hänen pyhyytensä on kuullut puhuttavan siitä, että Sigismund harrastaa kirkkomusiikkia, ja sentähden hän tahtoo lähettää kolme soittotaitoista nuorta miestä, jotka samalla ovat perehtyneet raamattuun, jotta prinssi sekä heidän laulustaan että keskusteluistaan voisi saada mielenylennystä."
"Ovatko he jo saapuneet?"
"Ovat."
"Vai niin, kolme täysiveristä jesuiittaa. Vahvastipa suunnitellaankin uutta jesuiittalähetystä Ruotsiin."
"Olen todellakin kuullut jotakin siitä", puuttui puheeseen Juhana Sparre; "he sanovat muka olevansa kuningatar Annan kruununprinssille lähettämiä."
"On tuskin viikkoa siitä, kun näin heidät Tukholmassa", kertoi Ture herra. "Nuoria, kauniita miehiä, jotka peittivät todellisen pukunsa tavallisten vaatteiden alle."
"Kuka täällä on ottanut heidät hoiviinsa?"
"Osittain Niilo Brask, osittain, luullakseni pääasiassa, jesuiitta Simon Nicovius. Heidän kirjansa ovat lukon takana, niin että otappa selvää, minkä hengen lapsia he ovat."
"Miten sinä olet päässyt näiden asiain perille?" kysyi Hogenskild nauraen.
"Erään Sturein entisen palvelijan kautta, joka nykyään palveleeSimonin luona."
"Ja tahtoo saada pikkusen sivuansioita?"
"Kyllä hän saakin, niin kauan kuin tiedot ovat täysin luotettavia. Lienee tarkoituksena, että jesuiitat kävisivät kuninkaan luona vakuuttamassa hänelle, että paavilla kyllä on hyvää tahtoa, mutta että tärkeät asianhaarat eivät salli hänen taipua kuninkaan toivomuksiin."
"On tuskin luultavaa, että hän ottaa heitä vastaan", huomautti Hogenskild; "olen itse kuullut hänen sanovan Sigismundille, että jesuiitoilla on toinen jalka saarnastuolissa, toinen neuvostossa, valmiina kaikenmoisiin elkeisiin."
"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken nimitetään, on vielä pahempaa", sanoi Eerik Sparre. "Mikäli ymmärrän, on se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset maassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että muissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita."
"Se ei luultavasti pääty hyvin", lausui Juhana herra. "Puolalaiset papit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat ruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen voi käydä laatuun vain Ruotsissa", huudahti Ture herra hyvin kärtyisesti.
Pietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. "Kaikesta tulen siihen vakaumukseen", sanoi hän, "että neuvoston täytyy huomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa poisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät rikkaruohon pois tieltä."
"Niin, niin, se on välttämätöntä!" Siihen yhtyivät kaikki.
"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne", lisäsi Pietari herra; "se voisi häiritä iloista mielialaa."
"Ei, ei tällä kertaa." Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta, mutta myöskin yksityisistä syistä.
Ei kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa valita itselleen morsiamen.
Annan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin. On hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen uskontoon, jota Kustaa tunnusti.
Anna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä silminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi hänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että aviopuolisoilla onsamausko.
Sigismund oli hänen ainoa uskottunsa.
Tämä rakasti sisartaan, ja vain siten on selitettävissä hänen suvaitsevaisuutensa kaikessa, mikä Annaa koski, sekä hänen kiihkeä halunsa toimia, mikäli hänestä riippui, sisaren onnen vakaannuttamiseksi.
Anna rakasti hänen hyvää ystäväänsä Kustaa Brahea. Miksei hän siis myöskin saisi mennä naimisiin hänen kanssaan? Hänen isänsä sisaret olivat menneet naimisiin ulkomaisten herttuain kanssa, mutta osaksi he elivät Ruotsin kustannuksella, osaksi oli häpeäksi olla heidän kanssaan sukulaisuussuhteissa. Miksi ei kuninkaantytär voisi mennä puolisoksi jollekin maan jaloimmista ylimyksistä, kun Kustaa kuningas, heidän isoisänsä, oli kahdesti nainut jalosukuisen ruotsalaisen neidon? Nythän liikkui vielä huhu, että heidän oma isänsä… no, jos niin kävisi, voisi Anna olla varma siitä, että Kustaa Brahe tulee hänen puolisokseen.