Vähän myöhemmin hän kertoi Annalle täydellä luottamuksella, että kun tämä rakasti Kustaa Brahea ja heidän isänsä piti neiti Sigridistä, nuo seikat olivat estämässä toisiaan. Suku tulisi ylen mahtavaksi, sanottiin, ja Ruotsin kruunu saattaisi jonkun sukkelan keikauksen kautta joutua Kustaan päähän.
"Kuka voisi sellaista ajatella?" kysyi Anna hämillään. "Mitä on nyt tehtävä?"
"Sanokoon Kustaa heille…"
"Siitä olisi vähän hyötyä. Ei, hänen täytyy matkustaa pois ja tehdä se heti."
"Erota sinusta, niinkö?"
"Niin, ja myöskin petollisesta suvustaan, ja se on epäilemättä hänelle hyödyksi."
"Entä sinä itse?"
"Saan kai lohduttautua parhaani mukaan."
Kun Anna saapui nuorten parveen, kääntyi hän Sigrid Brahen puoleen. Hän oli itse vastikään tehnyt niin suuren uhrauksen, että ajatteli tämänkin pitävän tehdä samoin.
Hänen tullessaan oli keskustelu tauonnut tykkänään, ja hän kysyi hymyillen, mistä oli ollut puhe.
"Leskikuningattaresta", vastasi Sigrid punastuen.
"Mitä hänestä on sanottavaa?"
"Hän elää niin yksinään", vastasi Anna Roos.
"Joka kerta kun minä olen käynyt siellä, on hänellä ollut hyvästi vieraita", lausui prinsessa.
"Vieraat eivät aina ole ystäviä", huomautti Sigrid nöyrästi.
"Sinä olet oikeassa, jalo neiti, mutta Katariina Stenbock ei katune, että antoi Kustaa kuninkaalle kätensä", sanoi Anna jonkun verran ylhäisesti.
"Kaikki tietävät, että hän sitä ennen oli antanut sydämensä toiselle", virkkoi Ebba Bielke.
"Sitä lupausta en minä olisi koskaan rikkonut", huudahti kaunisGunilla päättävästi.
"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen", vastasi Anna jotenkin terävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: "Sanokaa minulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun on kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja maan äidiksi tuleminen?"
Kaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. "Siihen voidaan pakottaa", kuiskasi hän.
"Armollisin prinsessa", virkkoi Ebba Bielke, "te olette meistä nuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä asiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada ratkaista?"
Anna punastui vahvasti. "En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin", sanoi hän, "mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa pyhittää elämänsä velvollisuudelle."
Kaikki myönsivät sen. Eikä aineeseen sen enempää syvennytty.
Gunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä nöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta Pietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei välittänyt siitä.
Niin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea valitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: "Siihen voidaan pakottaa", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet ajatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan rohjennut… mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin — Annan täytyi naurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton vastenmielisyys Gunillaa kohtaan?
Pietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa niin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.
Niinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat siitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun tämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti mitä semmoinen merkitsi.
Seuraavaksi päiväksi oli kuningas määrännyt tulonsa.
Jo aamulla oli saapunut lisää vieraita, niiden joukossa useita neuvosherroja. Muutamat heistä haastelivat keskenään, pitäisikö käyttää tilaisuutta ja huomauttaa kuninkaalle sitä suurta epäjärjestystä, mikä vallitsi kaikissa hallitustoimissa, sekä että olisi toimitettava niin, että tulot ja menot kävisivät yksiin.
"Minä pelkään", sanoi Pietari herra vältellen, "että se synnyttäisi vain närkästystä, kun kuninkaalla on niin kiivas luonne."
"Minä puolestani", huomautti herra Hogenskild, "tahtoisin sanoa hänelle, että tällainen sodankäynti ympäristön kuningaskunnissa, ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jota nyt on kestänyt kaksikolmatta vuotta ja jonka köyhä maamme on kokonaan saanut maksaa, on köyhdyttänyt maan putipuhtaaksi. Olisi jotakin pitänyt tehdä haavojen parantamiseksi, mutta sen sijaan on hallituksemme vain pahentanut niitä."
"On totta, että kaikki voimat ja ajatukset ovat suunnatut sotatoimiin", lisäsi Eerik Sparre, "mutta se ei ole minään syynä sisäisen hallinnon huonoon järjestykseen. Jos tänne tulee ulkomaalaisia joko omissa asioissaan tai vierasten valtain toimissa, niin he saavat pitkiä aikoja virua täällä ja maksaa kalliita kustannuksia, sentähden että kuninkaallisella majesteetilla ei ole aikaa ottaa heitä vastaan. Liturgia se vie hänen aikansa, niin että hän yhtämittaisista muistutuksista huolimatta ei ole vielä tehnyt mitään järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi kansliaansa varten, jossa nyt toinen määräys kumoo toisen."
"Minä puolestani", puuttui kreivi Pietari puheeseen, "olen useita kertoja huomauttanut, että olisi pantava täytäntöön mitä kerran on kuninkaallisen majesteetin, Kaarle herttuan ja valtaneuvoston suostumuksella päätetty, eikä meneteltävä niinkuin nyt, että käytetään toiseen tarkoitukseen mitä toiseen on määrätty."
"Minun tapani ei ole ottaa puolustaakseni epäjärjestystä", virkkoi Ture herra, "mutta mitenkähän käy, kun kuninkaallinen majesteetti jättää neuvostoon ne ehdotukset, joista hän tahtoo kuulla neuvoston mielipidettä? Saako hän edes vastausta, eikö neuvosto sen sijaan tee kuninkaalle vallan toisia kysymyksiä ja esityksiä asioista, jotka sen mielestä ovat epäkunnossa?"
"Mutta ei säästä hänkään sitten haukkumasanoja", huudahti herraHogenskild.
"Niin", sanoi kreivi Pietari, "neuvoston asema ei ole niinkään kadehdittava, kun kuninkaan luonne on niin kärtyinen, ja kun on niin paljon ja niin painavia syitä muistutuksiin — esimerkiksi nyt tämä kysymys läänityksien peruuttamisessa."
"Siihen emme koskaan suostu!" huudahti Sparre. "Rahapula on osaksi seurauksena melkein uskomattomasta epäjärjestyksestä rahain hoidossa, osaksi siitä tuhlaavaisuudesta, jolla hän käyttää kertyviä varoja kaikkeen muuhun paitsi mihin niitä paraiten tarvittaisiin."
"Pelkäänpä", sanoi Ture herra, "että hänen onneton halunsa rakentaa kalliita rakennuksia nielee ylenmäärin maan varoja."
"Emmekö ole lukemattomia kertoja pyytäneet häntä herkeämään siitä?" kirkui herra Hogenskild. "Emmekö ole pyytäneet häntä panemaan pois palveluksestaan tarpeetonta väkeä hovista, kansliasta, keittiöstä ja kellarista, virkamiestensä luota ja tallista; minkätähden hänen tarvitsee pitää useampia sellaisia pikkuvirkamiehiä kuin Kustaa kuninkaan? Mutta tuo on kaikki kuuroille korville. Jos hän jotakin tekee, niin hän tekee sen hullusti; niinpä hän esimerkiksi pitänee toisinaan itse rahaston avaimia mukanaan."
"Etenkin lisäävät ylimääräiset verot kurjuutta", lisäsi Eerik herra. "Miten uupunut onkaan kansa näistä yhtämittaa uudistuvista ajo- ja päivätöistä sekä rahaveroista, ja sitä jatkuu vuodesta toiseen."
"Eikö näistä ole ensin kysytty neuvoston mielipidettä?" kysyi Ture herra.
"On kyllä, mutta ei aina", vastasi herra Hogenskild; "sen sijaan on kehotettu vouteja sopivimmalla tavalla toimimaan rahvaan keskuudessa."
"Minä voin todistaa, ettei aina ole niin tapahtunut", väitti Ture herra. "Se annetaan toisinaan nurkkasihteerien ja semmoisten tehtäväksi. Rahvas valittelee raskaan verotaakan alla, eikä nykyään uskalleta enää toimia useammassa kihlakunnassa yhtaikaa, vaan pidetään paraana ottaa yksi kerrassaan."
"On kovin onnetonta, ettei hän voi löytää sitä aarretta, jonka Eerik kaivoi maahan", sanoi kreivi Pietari ivallisesti hymyillen.
"Hän koettaa nyt alentaa rahan arvoa", vastasi Eerik herra. "Sitä tietä olemme jo kulkeneet koko pitkälle."
Nyt kuului ulkoa kulkusten kilinää.
"Kuningas tulee, kuningas tulee!" huusivat kaikki ja hyökkäsivät ovelle.
"Hyvät herrat!" huusi kreivi Pietari. "Olemmeko yksimielisiä, miettikäähän tarkoin!"
Kaikki pysähtyivät ja katselivat toisiaan.
"Isäntänä on minun vaikea…"
"Luonnollisesti, luonnollisesti!"
"Mutta meidän, vieraina", sanoi herra Hogenskild.
"Etenkin jos hän tulee kosimishommissa."
"Luulenpa, ettemme puhu mitään."
"Olemmeko yksimielisiä siitä?" kysäisi isäntä.
"Olemme, olemme!"
"Emme ole tietääksemmekään."
"Emme ensinkään."
"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan kuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin opetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan."
He juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki pysähtyi rappusten luo.
Hän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä. Mutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa siitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia hänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle tuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.
Ehkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli mielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään talon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen siellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä mielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.
Omasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren kiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä heidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he olivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen puolestaan antaa verensä ja henkensä.
Siitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin tullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt raskaasti painoivat häntä.
Syvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan huolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin huolissaan.
"Te tiedätte kaikki", alkoi kuningas, "että olen yksinäinen, sureva."
Kaikki huokailivat syvään.
"Luonteeni kärsii siitä; minä käyn ärtyisäksi, kiivaaksi."
Läsnäolijat nyökyttelivät osaaottavasti päätään. Se tuntui niin luonnolliselta; jotkut iskivät merkitsevästi silmää toisilleen tai pyyhkäisivät kiireimmiten kyyneleen.
"Tätä välttääkseni ja monesta muustakin syystä, etenkin sairautta ja raihnautta väistääkseni…" Kuningas huokasi syvään.
Kaikki näyttivät hyvin miettiväisiltä.
"Lisäksi tulee monta surunaihetta, suuria, syvämietteisiä ajatuksia ja paljon muuta huolta, jotka kaikki ovat yksinäisyyden seurauksia ja vaikuttamia, niin että minä olen päättänyt valita itselleni uuden puolison."
"Hoo!"
"Alamaisimmasti iloitsemme siitä kaikki!"
"Mikä iloinen uutinen!"
"Uusi aurinko nousee yli Ruotsin!"
"Koko valtakunta on riemuitseva!"
"Maan aatelisto on sitä juhlallisesti viettävä!"
"Kansa on sytyttävä viimeisenkin kynttilänsä!"
Näin he huudahtelivat kuin kilpaa, ja Juhana hymyili tyytyväisesti näin makeita sanoja kuullessaan.
Kreivi Pietari kumarsi syvään. "Rohkenemmeko syvimmässä alamaisuudessa pyytää saada tietää sen korkeasukuisen ruhtinattaren nimen, jonka teidän armonne on valinnut?"
"Jalot herrat", huudahti kuningas hilpeästi (pahin oli nyt voitettu), "minä en ole valinnut ketään Euroopan ruhtinattarista, vaikka luulen, että vaalimme olisi heitä miellyttänyt. Korkean isäni esimerkin mukaan tahdon minä Ruotsin ylevästä aatelistosta valita neitosen, joka on tuleva puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi."
Uutinen oli luonnollisesti aivan odottamaton; sentähden oli ihastus rajaton. Huudettiin ja ihmeteltiin kilpaa. Juhana kuningas seisoi kuin epäjumala onnellisten alamaistensa keskessä.
"Sentähden olen nyt vieraananne tänään, kreivi Pietari."
Tämä suuteli kuninkaan kättä. "Koko parvi nuoria neitosia on prinsessan ympärillä", vastasi hän.
"Tahdonpa heti nähdä heitä."
Kuumennetun viinin lämmittämänä astui kuningas koko seurueineen nuorten keskelle. Rakkaasti hän tervehti prinsessaa, ojentaen sitten muutamin ystävällisin sanoin kätensä talon ihanalle tyttärelle. Tämä kalpeni tällöin niin vahvasti, ettei se voinut jäädä kuninkaalta huomaamatta, ja keveästi kumartaen hän laskikin irti kätösen luoden häneen pitkän, kaipaavan silmäyksen.
Annalta, joka seisoi lähellä, pääsi helpotuksen huokaus. Sigrid oli pelastettu.
Sitten kuningas siirtyi toisesta toiseen. Jokaisen kanssa hän puhui, kauimmin ehkä Ebba Bielken kanssa, jonka sukkelat vastaukset näyttivät hyvin huvittavan häntä. Useita kertoja oli hän mennyt Gunilla Bielken ohi olematta häntä huomaavinaan; vihdoin hän pysähtyi aivan tuon kauniin tytön eteen sanoen melkein houkutellen: "Sukkelaan, neitoseni, tänne kätenne!"
"En!" vastasi tämä pöyhkeästi, katsoen häneen.
Viini ja ällistys ehkä ajoivat veren kuninkaan päähän; vimmoissaan hän viskasi hansikkaansa vasten tytön kasvoja ja lähti ulos.
Syntyi hälinä. Kaikki herrat kiiruhtivat kuninkaan jälkeen.
Neitoset, paitsi Anna, juoksivat itkevän Gunillan ympärille.
"Se oli hänen oma syynsä", sanoi prinsessa; "Gunilla sai itse aikaan loukkauksen."
Kiihkeänä asteli kuningas edestakaisin. Bielket seisoivat erillään keskustellen.
Kaikki tämä ei ennustanut mitään hyvää.
Pietari herra läheni kuningasta syvään kumartaen.
Kuningas tarttui hänen käsivarteensa. "Tuo lutka suututti minua", sanoi hän. "Hän tietää, että minä rakastan häntä."
"Hänkö se…?"
"Niin, hän."
"Suvaitsetteko, teidän majesteettinne, että ilmoitan…?"
"Tehkää niin!"
Tuo iloinen uutinen sai Bielkein kasvot heti kirkastumaan, ja he pyysivät alamaisimmasti kuningasta suomaan anteeksi lapselliselle tytölle. He kyllä heti… Ja sedät veivät Gunilla neidin toiseen huoneeseen, jossa luettiin sekä lait että evankeliumit, jotta hänet saataisiin ajattelemaan mitä hän oli velvollinen tekemään omaistensa tähden. Pietari Liljensparre saisi kiittää häntä onnestaan, niinkuin Svante Sture kuningatar Margareetaa ja Kustaa Roos Katariina Stenbockia.
Vihdoin hän pyyhki silmänsä ja lupasi tehdä niinkuin he tahtoivat. Se ilmoitettiin kuninkaalle. Hän meni hänen luokseen, ja he tulivat ulos käsikädessä, jolloin kuningas esitti hänet läsnäolijoille tulevana puolisonaan.
Ei kukaan ällistynyt niinkuin Anna. Hän oli jo tottunut ajattelemaan Sigridiä äitipuolenaan, mutta Gunilla — hänen äitinsä ja hänen oma hovineitinsä! Jagellolais-veri kuohahti. Nyt hän tiesi, miksi hän ei ollut koskaan pitänyt Gunillasta.
Kun kuningas tahtoi viedä hänet tulevan kuningattaren luo, ei häntä löydetty. Sanottiin, että hän oli tuntenut pahoinvointia ja mennyt huoneisiinsa; ja siihen kuningas tyytyi.
Hogenskild Bielke oli saanut Pietari Liljensparren lähtemään heti pois. Se raivo, joka alussa ilmeni hänessä, asettui pian, kun hänelle sanottiin, että hän pani alttiiksi sekä omansa että Gunillan hengen, jos nyt näyttäytyi kuninkaalle. Jos hän sitävastoin tahtoi alistua siihen, mitä ei käynyt muuttaminen, niin Gunilla vastedes, kuningattarena, tuli auttamaan häntä onneen.
Kainona ja hämillään Gunilla otti vastaan kaikki ne onnentoivotukset, joita hänelle runsaasti tulvi. Oli kuin tuo laverteleva ja ajattelematon tyttö olisi hävinnyt; Gunilla melkein pelkäsi kuningasta ja oli ymmällä ajatellessaan tulevaa asemaansa.
Usein oli hän ihastuneena katsellut kuningatarta, kun tämä oli ollut puettuna kuninkaalliseen komeuteensa. Nyt hän tuli itse samaan asemaan. Häntä melkein huimasi.
Herra Hogenskild Bielke esitti, että hänen veljentyttärensä pitäisi nyt matkustaa kotiin vanhempiensa luo ja jäädä sinne häihin asti.
Kuningas tahtoi, että Gunilla itse määräisi, ja kun tämä alamaisesti vastasi: "Jos kuningas sen sallii", antoi hän suostumuksensa lisäten, ettei kulu pitkää aikaa, ennenkuin hän oli valmistanut kaikki häitä varten ja tuli noutamaan hänet takaisin.
Ilossa ja riemussa vietettiin ilta. Myöhään yöllä lähti kuningas, seuraavana päivänä Anna neiti ja muut vieraat. Juhlasaatossa veivät Bielket tulevan kuningattaren mukanaan kreivi Brahen huokaillessa syvään ajatellessaan, että toiveet Ruotsin kruunusta olivat häipyneet. Kustaa oli ääneti, prinsessa oli varmaankin hyljännyt hänet. Mutta naisoikut saattavat vaihdella, ja joka tapauksessa oli onni, että tuleva kuningatar oli ruotsalainen aatelisneito.
15.
Pian senjälkeen kuningas ilmoitti neuvostolle, että hän oli valinnut puolisokseen sukulaisensa, "jalon, vapaasukuisen ja siveän neitosen Gunilla Bielken, valtaneuvos Juhana Akselinpojan tyttären ja Kustaa kuninkaan toisen puolison, Margareeta Eerikintyttären sisarenpojan tyttären".
Kuninkaan sukulaisissa tämä valinta synnytti suurta ja yleistä tyytymättömyyttä. Sigismund ja Anna osoittivat selvästi, että he vastenmielisesti ottivat äitinsä entisen palvelijan äitipuolekseen. Kuningas vimmastui ja jakoi heille kaikki entisen kuningattaren vaatteet ja koristukset.
Sitten hän osti Gunillalle kaikki ihka uudet ja yhtä kallisarvoiset.
Kuninkaan Saksassa asuvat sisaret lausuivat julki tyytymättömyytensä. Friislannin kreivitär Katariina kirjoitti, että "piru oli kuluttanut monta kenkäparia, ennenkuin oli saanut tuon avioliiton aikaan".
Juhana vastasi kiivaasti, luetteli Bielken suvun korkeat esi-isät, vetosi isänsä esimerkkiin ja uhkaili lopuksi, että "hänen kätensä voivat kyllä ulottua heihinkin, elleivät he herkeä kieltään pieksämästä".
Tapansa mukaan ei Kaarle herttua salaillut närkästystänsä. Hän kirjoitti, että kuningas olisi voinut valita jonkun ulkomaisen ruhtinattaren; hänen nykyinen valintansa oli vain omansa lisäämään aateliston vaikutusta ja oli samalla myöskin kuninkaalliselle huoneelle häpeäksi. Sitä hänen olisi pitänyt ennakolta ajatella.
Kirje näytettiin neuvostolle, ja sekin puolestaan lisäsi vastenmielisyyttä herttuata kohtaan.
Siitä huolimatta Juhana itse kirjoitti hänelle häihinkutsukirjeen viisi viikkoa ennen häitä.
Kaarle kiitti kutsusta; niin lyhyessä ajassa hän ei sanonut saavansa itseään kuntoon eikä voinut sentähden tulla. Ennen häitä hän lupasi lähettää lähettinsä.
Kuningas suuttui kovin; hän puhui tarmokkaisiin toimiin ryhtymisestä, että herttua muka sai vielä katua j.n.e.
Tuskissaan kirjoitti Anna neiti herttuatar Marialle ja pyysi häntä taivuttamaan herraansa tulemaan, koska muuten voisi syntyä sisällinen sota, kun kuningas oli niin suuttunut veljelleen tämän kiellosta.
Mutta nyt olivat kaikki Marian rukoukset turhat. Kun hän ei voinut tulla mukaan, ei herttua millään ehdolla lähtenyt hänen luotansa. Hänestä oli yhdentekevää, oliko kuningas hyvällä vai pahalla tuulella.
* * * * *
Kaunis Gunilla Bielke oli suostunut tulemaan kuningas Juhanan puolisoksi, mutta kuumia kyyneleitä hän itki tuontuostakin, koetellessaan komeita hääpukujaan.
Kuningas oli sekä suullisesti että kirjallisesti sanonut ottaneensa ruotsalaisen neitosen morsiamekseen, jotta siten korottaisi ja kunnioittaisi aatelistoa. Jos hän edes olisi tahtonut tunnustaa, että oli rakastunut häneen korvia myöten, mutta sitä hyvää ei hänessä ollut. Hän oli ottanut hänet kunnioittaakseen aatelia, mutta ei kohottaakseen häntä, jota rakasti enemmän kuin sanoa saattoi.
Gunilla polki pientä jalkaansa lattiaan huudahtaen, ettei hänen olisi koskaan pitänyt taipua eikä välittää heidän rukouksistaan ja suostuttelustaan. Ajattelehan, kuinka Pietari Liljensparre sureekaan; kunhan hän ei vain epätoivon vimmassa lopettaisi itseään!
Sitten sepitettäisiin lauluja heistä molemmista, ja se olisi kylläkin hyvin romanttista, mutta hän ei voisi kestää sitä.
Heidän täytyi siis tyytyä onnettomaan kohtaloonsa. Hän menee naimisiin kuninkaan kanssa, ja Pietari, niin, hän saa tehdä kuten Svante Sture ja Kustaa Roos, naida jonkun, joka nyt jo salaa rakasti häntä. Niin olivat monet kyllä tehneet. Eikä kukaan ollut niin kaunis kuin Pietari.
Mutta Margareeta ja ehkäpä Katariinakin olivat sanoneet jäähyväiset lemmitylleen, ja kuningas oli tullut sisään yllättäen heidät. Mitähän jos Pietarikin tulisi, ja kuningas — hän kyllä surmaisi hänet väkipuukollaan. Se täytyi estää… mutta miten?
Hän mietiskeli kauan, kauan, ehkäpä viisitoista minuuttia, sitten hän asteli edestakaisin huoneessaan pieni pää kenossa. Vastikään niin kalpeille poskille levisi lämmin punehdus, ja hän sanoi hiljaa itsekseen: "Minun täytyy saada tavata hänet, minun täytyy."
Itägöötanmaan maaherra, herra Juhana Akselinpoika Bielke, ja hänen rakas rouvansa Margareeta Posse olivat yhtä ihastuksissaan kuin ällistyksissäänkin siitä kuninkaallisesta armosta, joka oli tullut aateliston ja ennen kaikkea heidän osalleen.
Gunillan lapsuudentuttavasta he eivät huolineet mitään, ja hänen äitinsä kertoi hänelle kaikessa hiljaisuudessa, kuinka monta kertaa oli rakastunut, ennenkuin joutui naimisiin.
Suuri oli sentähden ällistys, kun Gunilla meni isänsä salakamariin ja sanoi tälle, että hänen täytyi ennen häitänsä saada tavata Pietari Liljensparre ja sanoa hänelle jäähyväiset.
Isä vastasi hyvin lyhyesti, että se ei käy laatuun. Hän sai heittää mielestään moiset ajatukset.
Mutta Gunilla oli itsepäinen; hän tahtoi, hänen täytyi saada tavata häntä.
"Ajattelehan, jos se saapuisi kuninkaan korviin."
"Minä en ole vielä naimisissa, ja minulla on siis oikeus puhua kenen kanssa haluan."
Juhana herra, joka huomasi vaikutusvaltansa tulevaan kuningattareen melkein menneeksi, lupasi tarkemmin ajatella asiaa ja vastata hänelle seuraavana päivänä.
Kun hän oli pitkät ajat keskustellut rouvansa kanssa, meni tämäGunillan kamariin ja sanoi hänelle hyvin ystävällisesti:
"Minä ymmärrän kaipauksesi, rakas tyttöseni."
"Onko isäni suostunut?"
"On ja ei ole. Täällä Räfvelstadissa se ei saa tapahtua. Kaikkien silmät ovat nyt luotuina meihin, ja jos kuningas saisi siitä tiedon, niin isäsi ehkä saisi hengellään maksaa sen."
"Mutta miten minun sitten tulee menetellä?"
"Tahdotko tietää, miten eräs ystäväni teki?"
"Kerro, rakas äiti!"
"Hän ei kirjoittanut, hän määräsi paikan… kuitenkin."
"Millä tavoin?"
"Hän lähetti avaimen."
"Mihin lukkoon se sopi?"
"Ladon."
"Mitä, äitikultaseni, tahdotteko minun…?"
"Minä vain kerron miten minä — miten hän menetteli. Sinä ehkä keksit jotakin parempaa, mutta huomaa tarkoin, että kaiken tulee tapahtua meidän tietämättämme, sillä me emme koskaan tunnusta, että meillä on ollut aavistustakaan siitä."
Gunilla oli saanut paljon miettimistä; hän tahtoi mielellään kohdata rakastettunsa, mutta häntä ei miellyttänyt, että se tapahtuisi ladossa.
Salaisuuttaan hän ei rohjennut uskoa kellekään. Hän tiesi itseänsä kateellisesti vartioitavan, mutta kohtaus ladossa oli ylen arkipäiväistä tulevalle kuningattarelle.
Miten hän miettikään, muuta keinoa hän ei kuitenkaan keksinyt.
Se ei ollut ensi kertaa. Pietari herra oli opettanut hänelle, että solmut merkitsivät tunteja; kun hän lähetti nauhan, tiesi hän aina, mihin aikaan hän seuraavana päivänä tapaisi hänet Räfvelstadin puistossa.
Hänen rintasisarensa oli aina vienyt sanan. Samoin sai hän nytkin tehdä, mutta Gunilla voisi tulla petetyksi, jos tytöllä olisi halua juosta juoruamassa. Sentähden hän kääri avaimen villakankaan palaseen sanoen Leenalle, että Pietari herra luultavasti oli unhottanut sen huvihuoneeseen; hän, Leena, oli muka löytänyt sen, ja ilman että kukaan linnassa tiesi siitä, tuli hänen mennä viemään se takaisin Pietari herralle.
Leena uskoi yksinkertaisuudessaan kaiken ja kertoi sen äidilleen, ja tämä sai heti aiheen — kun tytär oli lähtenyt tehtäväänsä toimittamaan — kiirehtiä linnaan saadakseen tavata armollista rouvaa.
Saatuansa tietää salaisuuden sanoi tämä: "Herrani on sanonut, että Adela muori tavallisuuden mukaan saa ottaa sata sylyystä heiniä suuresta ladosta, ja sen saatte tehdä huomenna."
Adela suuteli hänen hamettaan ja kiitteli; sitä hän vain ei tiennyt, mistä saada apua.
"Onhan Leena suuri, vahva tyttö."
"Mutta sitten tulee niin pieniä sylyyksiä."
"Saanpa ehkä omalla luvallani lisätä sataanviiteenkymmeneen", sanoi rouva.
Uusia kiitoksia; ei kukaan muu kuin Leena käy ladosta ottamassa.
Seuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun ensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin päähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään huomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen ladolle metsään.
Sinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja että Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.
Varkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla päätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut parempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.
Ehkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan piilopaikan pehmeissä heinissä.
Hän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua käyttäymään arvokkaasti.
Leena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun häntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.
Mutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot poskilla, hymyillen ja iloisena.
"Tässä, Leena, olen nyt!" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi säikähtyneenä. "Minä en ole kutsunut teitä tänne", sanoi hän.
"Kukapa muu sen olisi tehnyt?" kysyi Pietari närkästyneenä. "Vain semmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa."
"En tiedä muuta kuin että neiti…"
"Vähät hän siitä, joskin lohdutamme toisiamme", huudahti nuori ylimys; "luuletko sinä, että annan sinun tehdä pilkkaa itsestäni?"
"Laskekaa minut pois", huusi Leena ja yritti tempautua irti hänestä.
Mutta Pietari sulki hänet syliinsä ja tukahutti suuteloillaan hänen huutonsa.
Ällistys, närkästys ja inho taistelivat Gunillan sielussa. Hänen tuskansa oli niin valtava, että sydän oli pakahtua, ja aivan tietämättä pääsi häneltä vihlova kiljahdus.
Haukka ja kyyhky erosivat; kumpainenkin seisoi kuin ukkosen iskemänä.
"Hyi teitä!" huudahti Leena. "Nyt alkaa täällä jo kummitella teidän tähtenne."
Ovi oli auki, ja hän juoksi pois.
Nuori ylimys seisoi yksin. "Se oli hänen äänensä", sanoi hän itsekseen, "mutta se ei voinut olla hän."
Sitten hänkin riensi pois.
Kuinka toisenlainen olikaan se Gunilla, joka ryömi esiin piilostaan, kuin se, joka oli mennyt sinne.
Harmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän vihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen pukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: "Ei, minä en tahdo itkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!"
Seikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään selityksiin, sanoi vain: "Parastapa lienee niin!"
Mutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä joudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.
"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni", sanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan häiden edellä.
"Niinpä se tekee, armollinen herrani."
"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi.Ensiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin."
"Minä olen liian halpa hänen kälykseen."
"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna.Kumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle."
"Sen kyllä huomaan, mutta mitä voin minä tehdä?"
"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla minun kanssani; me elämme vain toisillemme."
"Ja monille sukulaisillemme ja ystävillemme", lisäsi Gunilla. "Heovat ystäviämme."
"Niin toivon; mutta muistaissani, minulta on pyydetty, että tekisinPietari Liljensparren tallimestariksesi. Mitä siitä sanot?"
"Minusta on yhdentekevää, hänkö vai joku muu."
"Onhan hän lapsuudenystäväsi."
"Tästälähin en tahdo pitää muita ystäviä ja uskottuja kuin puolisoni."
"Hyvä, Gunillani, se oli vastaus, joka sopii Ruotsin tulevalle kuningattarelle."
"Jospa voisin kaikessa olla herrani mieliksi."
Juhana oli ihastuksissaan; nyt vasta hän sai nauttia mahdollisimman suurta onnea.
Vesteråsin linnassa vietettiin loistavat häät helmikuun 15 p:nä 1585.
Kuningas oli kiintynyt nuoreen morsiameensa, ja tämä osasi noudattaa kuninkaallista arvokkuutta.
Herttua oli todellakin lähettänyt edustajansa, mutta tästä oli kuningas niin pahoillaan, että käski neuvosherrojen huomautuksista huolimatta hänen heti lähteä kaupungista.
Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin yhdyselämän alkua. Kutsuja saapui läheltä ja kaukaa, ja Juhana, joka tahtoi kunnioittaa niitä, joita hän vastedes arveli luotettavimmiksi avustajikseen, seurasi nuorta puolisoansa huvituksesta toiseen.
Täysin siemauksin Gunilla nautti nuoresta onnestaan. Kuningas jumaloi häntä, eikä ainoastaan hovi, vaan koko aatelisto, sukulaiset ja ystävät sanan täydessä merkityksessä makasivat hänen jalkainsa juuressa.
Ja hän oli ollut vain pieni, mitätön tyttö, melkeinpä halveksittu. Nyt häntä kuunneltiin, hänen sanojaan toisteltiin, hänen käskyjään odoteltiin ja hänen toivomuksiaan arvailtiin ja koetettiin toteuttaa.
Kaikki hänen entiset lapsuudenystävänsä osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta.
Vain Sigismund ja Anna vetäytyivät pois. He pitivät häntä edelleen hovineitinä, ja kuitenkin koetti hän heidän läsnäollessaan esiintyä ylhäisesti ja arvokkaasti.
Paremmin hän vaikutti uuteen tallimestariinsa. Tämä ei uskaltanut kohottaa silmiänsäkään häneen, ja kun hänellä oli annettavana tälle joitakin määräyksiä, tapahtui se aina katse toisaalle luotuna.
Juhana tunsi kyllä olevansa erotettu lähimmistä omaisistaan, mutta häntä ympäröi sen sijaan suuri ja mahtava aateli, joka alati puhui uskollisuudestaan ja alttiudestaan valtaistuimen varmimpana tukena.
Sille perustukselle hän tahtoi rakentaa tulevaisuuden; — herttua oli vaarallinen — hänen valtansa ja mahtavuutensa liian suuri, se oli kukistettava, kytkettävä. Odotahan, odotahan vain!
16.
Murrosaika oli ovella.
Sen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän aikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti asettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.
Se tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea sitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan pitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.
Herttua puolestaan oli taipumaton kaikkia liturgisia yrityksiä vastustaessaan.
Se rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset, kiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden. Ikävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun vankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä sisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan kahvalle: "Koettakoot!"
Tyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea tähystelevä vartija.
Kuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin piispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi ja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita rauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.
Sekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen asettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.
Kuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden veljessodan puhkeamista.
Kaikki neuvottelut olivat hyödyttömiä, ja neuvosto lausui, että koska korkeat herrat eivät voineet molemminpuolisin myönnytyksin päästä sovintoon, oli jäljellä vain, että Kustaa kuninkaan testamenttiin nojautuen asia annettaisiin erityisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, johon kuului jäseniä valtakunnan kaikista säädyistä.
Tammikuussa 1587 kutsuttiin valtiopäivät Vadstenaan. Kuningas haastoi herttuan sinne muka saadakseen hänet luopumaan muutamista vahingollisista tavoista herttuakunnassaan, vaan ei hänelle mitään pahaa tehdäkseen.
Mutta Kaarle pelkäsi petosta eikä sanonut tahtovansa noudattaa kutsua.
Eräs vanha, kokenut neuvosherra kehotti häntä lähtemään.
"Teidän armonne tulee kyllä toimeen heidän kaikkien kanssa, kun puheisiin tullaan", sanoi hän; "pahempia ovat pahat kielittelijät."
Herttuatarkin sanoi sanansa. "Tuo matka olisi minulle virkistykseksi", sanoi hän, "jos muuten tahtoisit ottaa minut mukaasi."
Ja niin päätettiin, että herttua tulee.
Mutta jo ennemmin oli sovittu tärkeimmistä riitakysymyksistä.
Siten kohtasivat veljet vihdoinkin toisensa.
Maria se sai heidät ojentamaan toisilleen kätensä. Monta sanaa hän ei sanonut, mutta ne olivat niin lämpöisiä ja lemmekkäitä, että Juhana huudahti:
"Olenkohan ehkä viety harhaan?"
"Varmaankin", vastasi Kaarle. "Ei täällä ole puutetta kielikelloista. Sentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä herttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän tulevansa vangituksi."
Juhana lensi veripunaiseksi. "On totta, että minua on varoitettu", sanoi hän, "mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston kehotuksesta."
"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?" kysyi Kaarle suuttumustaan pidätellen.
"En minä tiedä; ihmisiin ei ole koskaan luottamista."
Suurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui säätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa melkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.
Hän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu, sisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.
Mutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon myönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt hänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista oikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle lempeään ja kiitollisuuttaan.
Sellaiset sanat asettivat myrskyn, ja hän vastasi:
"Sinun tähtesipä sen teenkin."
Koko kokouksen aikana Kaarle esiintyi tavattoman tyynesti, mutta kun tuli puheeksi liturgia, lykättiin kysymys tulevaan kirkolliskokoukseen, koska herttua ei voinut eikä tahtonut antaa mitään lupauksia tiedustelematta sitä ennen papistonsa mielipidettä.
Vaikkakin asia näin lykättiin toistaiseksi, ei Kaarlen mielipide suinkaan ollut, että hänen vakaumuksessaan olisi ollut vähintäkään tinkimisen varaa.
Heti hän kirjoitti Angermanukselle, joka edelleenkin oleskeliSaksassa, ja pyysi häntä heti käymään Leipzigin, Wittenbergin jaHalmstadtin yliopistoissa pyytämässä sikäläisten jumaluusoppineidenkirjallista lausuntoa liturgiasta.
Angermanus lähti heti. Asia innostutti häntä yhtä paljon kuin ketä muuta tahansa, eikä viipynyt kauan, ennenkuin vastaukset olivat saapuneet Ruotsiin.
Leipzigin teologit vertasivat liturgiaa valkeiksi maalattuihin hautoihin, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikenmoista saastaa.
Helmstadtista tuli arvostelu, jossa sanottiin, että Ruotsin arkkipiispa puhuessaan liturgian esipuheessa harhauskon ja saastutuksen pedoista oli unohtanut laskea itsensä kolmanneksi, nimittäin ulvovaksi sudeksi lammasten vaatteissa.
Seuraavan toukokuun 1 päiväksi kutsuttiin herttuakunnan papisto yleiseen kokoukseen.
Siellä hyljättiin liturgia kokonaan. Sovittiin siitä, ettei juhlamenoissa jumalanpalveluksessa tapahtuisi mitään muutosta herttuakunnassa, vaan että säilytettäisiin tästälähin niinkuin tähänkin asti kaikki tavat semmoisina, kuin papisto ne uskonpuhdistuksen jälkeen oli hyväksynyt ja omaksunut.
Jäljennöksiä kokouksen päätöksistä levitettiin sekä herttuakuntaan että kuningaskuntaan, ja ne herättivät kuninkaassa suurta mielipahaa.
Avoimessa kirjeessä hän antoi tähän vastauksen, jossa jakeli luterilaisille sellaisia liikanimiä kuin päävalehtelijat, kavaltajat, uskonhylkääjät, kunniattomat häpäisijät, oppimattomat poropeukalot ja aasit, saatanan lapset, jotka palvelevat perkelettä, valheen isää. Hän ei tahtonut enää kärsiä semmoisia pirulaisia, vaan julisti heidät valtiokiroukseen, ja jos he rohkenisivat tulla herttuakunnan rajojen ulkopuolelle, niin heidät pantaisiin vankeuteen ja pidettäisiin siellä, kunnes Jumalan sanan valo olisi muuttanut heidän mielensä.
Siten jatkui taistelua mieskohtaisin mielenpurkauksin, mutta juuri sentähden, että se venyi niin pitkäveteiseksi, ehti jokainen muodostamaan asiassa oman vakaumuksensa.
Seurakunnissa oli sekä luterilaisia että liturgisia, samoin papistossa. Siinä oli horjumista puoleen ja toiseen.
Se oli varsinaisesti samaa taistelua, joka hajaannutti maailmaa — uskontunnustukset olivat moninaiset.
Juhanassa ei ollut tarmoa pysymään asiassaan lujana. Jokainen voimakkaampi virtaus vei hänet mukanaan, ja sentähden se asia, jonka puolesta hän työskenteli, ei voinut koskaan saavuttaa mitään pysyväisyyttä.
Aivan toisin oli Kaarlen laita, joka järkähtämättömästi ylläpiti ja puolusti mitä isänsä oli aikaansaanut.
Sentähden Kaarle seisoi itsenäisellä maaperällä, heti kun taistelu veljesten kesken oli tälle alalle kääntynyt. Siinä hän ehkäpä tietämättään laski perustuksen Ruotsin tulevaisuudelle ja poisti säälimättä kaiken, mikä asettui sen kehitystä vastaan.
* * * * *
Taistelun katkerimmin riehuessa tapahtui jotakin, joka antoi aivan uuden suunnan kuninkaan ajatuksille ja tarkoitusperille.
Kuningas Stefan Batori kuoli joulukuussa 1586, ja leskikuningatar Anna kirjoitti rakkaalle langolleen, että tämä heti lähettäisi lähetit Puolaan vaikuttamaan Sigismundin hyväksi, jonka valitsemista hän lupasi kaikin voimin kannattaa.
Mitä loistavia toiveita olikaan Puolan kruunu hänessä herättänyt! Miten olikaan hän itse sitä tavoitellut, kun se edellisen kerran oli vapaana, ja nyt sitä tarjottiin hänen pojalleen.
Mitä oli tehtävä? Sulkisiko Puolan vaali Sigismundin pois Ruotsin kruunusta? Oliko aatelistoon luottamista? Ja hänen oma veljensä — eikö hän pitäisi varaansa?
Epäilyksiä karttui; hän ei voinut päästä selvyyteen. PäättäköönSigismund itse.
Ja ainakin kahdennenkymmenennen kerran hän uudisti kysymyksensä:"Tahdotko tulla Puolan kuninkaaksi?"
"Minkä neuvon annatte, rakas isä?" kysyi Sigismund.
"Rukoile Jumalalta parasta neuvoa, minä en voi mitään neuvoa antaa niin tärkeässä asiassa! Mutta mitä tahansa päättänetkin, voimieni mukaan koen sinua auttaa."
Prinssi lupasi ajatella asiaa, mutta päätöstä hän ei kuitenkaan voinut tehdä.
Kuningas oli epätoivoissaan. Vastauksen oli kiire; Puolan lähetystön täytyi lähteä.
Prinsessa Anna sai toimekseen udella veljensä mielipidettä.
Hänellä oli oma pikku hovinsa, ja veljen oli tapana viettää iltansa hänen luonaan.
Vain muutamia kertoja erityisissä tilaisuuksissa olivat molemmat siskokset läsnä nuoren kuningattaren illanvietoissa, joissa kuningas aina oli saapuvilla.
Eräänä iltana löysi kruununprinssi hämmästyksekseen sisarensa ypöyksin.
Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja asettui sitten tavalliselle paikalleen.
"Tämä on siksi, että tahdon puhua kanssasi kahdenkesken", sanoi Anna nauraen.
"Ovatko he poissa kaikki?"
"Ystäviä ja tuttuja tervehtimässä, paitsi Ebba Horn, jonka olen pannut vahdiksi makuuhuoneeseeni, jos kuningas lähettäisi jonkun sanan."
Anna huomasi värähdyksiä Sigismundin silmäkulmissa, mutta tämä oli vaiti.
"Sanoppa nyt, veliseni", sanoi Anna pitkähkön vaitiolon jälkeen, "tahdotko vai etkö tulla Puolan kuninkaaksi?"
"Minä sekä tahdon että en tahdo."
"Sanohan nyt ensin minkätähden tahdot?"
"Puola lienee ihana maa, rakastettava kansa. Lisäksi ovat siellä kaikki samaa uskoa kuin minäkin, ja minä kuvailen mielessäni, että me ymmärtäisimme toisiamme."
"Ne ovat painavia syitä. Sanohan sitten mikä estää sinua?"
"Voitko sitä kysyä! Ero teistä molemmista, joita niin suuresti rakastan."
"Minä seuraan sinua, jos tahdot."
"Tahdotko todellakin!" huudahti hän vilkkaasti.
"Tahdon, eikä minusta ole paljon vaivaa, sillä mitään hovia en ota mukaani; sellaisen saan siellä."
Sigismund pani kätensä silmilleen. "Ei ole vielä ratkaistu, lähdenkö", sanoi hän.
"Vain eroako meistä molemmista sinä pelkäät?" sanoi Anna hyväillen nojautuen häneen.
Hän huokasi, mutta ei vastannut.
"Sinä salaat minulta jotakin. Sigismund, enkö ole uskonut sinulle rakastavani Kustaa Brahea?"
"Sitä olen kaikin voimin suojeleva. Jospa käsittäisin, miksi lähetit hänet pois; on julmaa erottaa sydämiä, jotka lempivät toisiaan."
"Etkö älyä syytä? Ylpeä suku toivoilee, että kruunu kerran siirtyisi hänen päähänsä, enkä minä mene takuuseen siitä, ettei hän itsekin…"
"Nyt arvostelet häntä väärin", keskeytti Sigismund. "Kustaa on minun ystäväni."
"Sen kyllä uskon; mutta miten tahansa, hänen piti päästä maailmalle laajentamaan näköpiiriään. Minä en pidä siitä, että aina näen huokailevan rakastajan, ja sitäpaitsi", lisäsi hän katsoen veitikkamaisesti veljeensä, "en ole varma, vaikkapa hän olisi rakastunut erääseen hovineitoseeni… ja sinä ymmärrät, että mustasukkaisuus tuli lisäksi."
"Kukahan se olisi?" uteli Sigismund.
"Enpä hänen makuansa moiti, se on kyllä hyvä. Se on Ebba Horn."
"Hitto vieköön! Ebba Horn!" Sigismund hypähti pystyyn.
"Anteeksi, anteeksi, rakkahin veljeni, mutta tämä oli ainoa keino saada sinut tunnustamaan."
"Sinä menettelet epähienosti; jätä minut rauhaan."
Tyytymättömänä hän kääntyi pois sisarestaan.
Mutta Anna ei laskenut häntä.
"Älä luule, etten hyväksyisi ajatuksiasi. Kukapa ei rakastuisi tuohon ihmeen ihanaan tyttöön, jolla on niin kauniit, vaaleat kutrit ja sielukkaat sinisilmät, jotka hän aina sinun edessäsi luo maahan. Tiedähän, että hän tuntee askeleesi, väri hänen poskillaan ilmoittaa minulle, milloin sinä lähenet."
Sigismund kääntyi häneen mitä iloisimman hämmästyksen valtaamana."Luuletko todellakin… en ole koskaan…"
"Et, sinä et ole koskaan sanonut rakastavasi häntä, ja se on ollut julmaa."
"Julmaako? Kun en ole uskaltanut."
"Mikset ole uskaltanut?"
"En voi tarjota hänelle kättäni."
"Menisit salaa naimisiin hänen kanssaan."
"Mitä sinä ajattelet!"
"Sinun onneasi, rakkahin veli. Minä en tahdo, että sinä kuihdut, ja jos Ebba rakastaa sinua puoleksikaan niin paljon kuin minä, niin hän suostuu siihen arvelematta."
"Oi, miten sinä puhut! Mutta minä myönnyn, jos käy laatuun mennä salaa avioliittoon."
"Puhuppa rippi-isäsi kanssa. Panemme sen toimeen min salaa, että ainoastaan me neljä tiedämme sen. Minä olen ainoa todistaja… ja se tulee olemaan ihastuttavaa!"
Ja prinsessa taputti käsiään tanssien ympäri huonetta.
"Rakas Anna, miten voin kiittää sinua uhrautuvasta rakkaudestasi?"
Hän syleili ja suuteli häntä.
"Ollos onnellinen!" sanoi Anna. "Mutta vastaa minulle, mitä saan sanoa isällesi Puolan kruunusta."
"Minä otan sen vastaan, ja sinä ja Ebba seuraatte minua sinne."
"Viime seikasta vaikenemme."
"Kuten tahdot, mutta milloin saan tavata häntä?"
"Huomis-iltana samalla kuin muutkin."
"Älä ole julma!"
"Jos soitan tätä kelloa, tulee hän heti."
Sigismund tempasi kellon käteensä ja soitti kiihkeästi ja pitkään.
"Hätikkö, enhän minä ehdi pois edes."
Anna kohtasi todellakin ovessa nuoren tytön, joka hämillään pysähtyi prinssin nähdessään.
"Hänen armollaan on jotakin kysyttävää sinulta", sanoi prinsessa hieman ylhäisesti. "Puolen tunnin kuluttua palaan kuulemaan päätöstänne."
Kääntymättä hän poistui huoneesta.
Ebba oli luonteeltaan ujo ja kainosteleva; vaaraa aavistaen, hämmästyksissään ja vavisten hän pysähtyi ovelle.
Sigismundin sydän oli heti ensi näkemästä kiintynyt tähän neitoseen; kahden viime vuoden aikana he olivat melkein joka päivä tavanneet toisensa, mutta aniharvoin vaihtaneet muutamia sisällyksettömiä sanoja.
Hoveissa on yleensä terävät silmät sellaisissa suhteissa, ja prinssin rakastuneet katseet olivat jo aikoja sitten ilmaisseet hänen salaisuutensa.
Lukemattomia kertoja oli Ebba Hornia kiusoiteltu prinssin tähden, mutta häneltä ei koskaan päässyt ilmi mitään; hänen vaatimaton, kainosteleva olemuksensa vaikutti, että häntä luultiin tässä suhteessa melkein tunteettomaksi.
Ei edes prinsessa tiennyt, pitikö hän prinssistä, ja mitä hän Sigismundille kertoi Ebban mielenliikutuksesta, oli enemmän hänen oman mielikuvituksensa luomaa kuin todellisiin havaintoihin perustuvaa.
Jäätyään kahdenkesken mielitiettynsä kanssa ja nähdessään, miten hämillään tämä oli, Sigismund unohti sen selityksen, joka äsken oli hänen huulillaan.
Mutta aivan vasta-alkaja hän ei ollut, ja hän meni Ebban luo sanoen:"Antakaa kätenne!"
Tyttö teki niin, ja Sigismund vei hänet sohvalle istumaan.
Sädekehyksenä lankesi lampun valo vaaleihin kutreihin, ja kun hän sitten kysyvänä loi silmänsä Sigismundiin, tuntui tästä, kuin hän ei olisi koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin nyt.
Ebba oli vetänyt kätensä pois, ja kun Sigismund uudelleen aikoi tarttua siihen, vastusteli hän.
"Vain tämän ainoan kerran", rukoili Sigismund ja lankesi polvilleen. "Minä lemmin sinua sanomattomasti", ja hän suuteli pientä, vapisevaa kättä.
"Ei teidän armollanne ole mitään oikeutta sanoa minulle sitä", kuiskasi Ebba kyynelsilmin.
"Enkö minä saa vastarakkautta?"
"Älkää kysykö, älkää kysykö!"
"En, sillä tiedän sen kysymättäkin", ja hän hypähti ylös kietoen käsivartensa neidon ympärille. "Me lemmimme molemmat yhtä paljon, ja sentähden, Ebba, olet sinä minun!"
Mutta Ebba tempasihe irti. "Ei, teidän armonne", sanoi hän, "minä olen liian halpa sellaiseen liittoon."
"Etkö rakasta minua?"
"Rakastan, liiaksikin", vastasi Ebba säteilevin silmin. "Ensimäisen ja ainoan kerran tunnustan sen, mutta teidän armonne ei saa unhottaa, että minä olen Klaus Hornin tytär ja että minulla on velvollisuuksia nimeäni kohtaan."
Mikä arvokkuus hänen olennossaan!
"Sinä tulet puolisokseni", huudahti prinssi, "kirkon siteet yhdistävät meidät!"
"Se on mahdotonta. Mitä kuningas sanoisi?"
Nyt täytyi totuuden päästä esiin. Sigismund oli kaunopuheinen — hän sanoi, että sellainen avioliitto oli yhtä sitova kuin mikä muu tahansa. Siinä vain oli erotus, että he siten saivat nauttia onnestaan maailman siitä tietämättä. Ja vihdoin Ebba suostui.
Mutta kun Sigismund sanoi, ettei hän saanut siitä puhua mitään vanhemmilleen, tahtoi hän peruuttaa äsken antamansa lupauksen. Hänen olisi aivan mahdotonta käydä niin tärkeään sitoumukseen heidän tietämättään ja suostumattaan.
Sopivaan aikaan tuli prinsessa sisään estämään erimielisyyttä syntymästä rakastavien kesken.
"Anna minun puhua Ebban kanssa, ja minä lupaan, että hän ilolla siihen suostuu."
"En voi, armollinen neiti", vastasi nuori tyttö liikutuksen valtaamana.
"Rakastatko häntä, Ebba?" Anna osoitti prinssiä, joka tuskaisena katseli häntä.
"Rakastan, minä rakastan häntä", vastasi Ebba.
"Et niin paljon kuin minä, sillä ei maailmassa ole mitään, jota en tahtoisi tehdä hänen tähtensä."
"Vanhempani… nimeni!"
"Entä hänen tulevaisuutensa ja arvonsa? Tiedätkö, että hänen lempensä on nyt kuin paula hänen jalassaan, mutta siiviksipä se muuttuisi, jos sinä rakastaisit häntä. Silloin hän toimittaisi mainehikkaita tekoja, tulisi sankariksi ja miksi vain tahdot, sillä niin paljon hän sinua lempii."
Tyttöraukka katseli kuin huumaantuneena ympärilleen, hän pani kätensä ristiin ja kysyi: "Onko se totta?"
"Sinutta en voi elää", huudahti Sigismund, "sinä olet elämäni määrääjä!"
"Sitten olen sinun", sanoi Ebba.
Sigismund syleili ja suuteli häntä.
"Viikon päähän määräämme häät", sanoi Anna, "siihen asti saa Ebba yhtämittaa olla minun luonani. Meillä on paljon hommaamista."
Seuraavana päivänä sanoi prinsessa kuninkaalle: "Sigismund on suostunut ottamaan Puolan kuninkuuden."
"Sentähden että hän luulee meidän sitä toivovan", vastasi kuningas. "Milloin ajattelikaan hän itseään. Minun vain täytyy miettiä kaikkien puolesta."
Juhana kutsui uskollisimmat neuvonantajansa. Näihin kuului etusijassa Klaus Fleming. Tällä miehellä oli monia hyviä, mutta myöskin päinvastaisia ominaisuuksia; hän oli raaka, oppimaton ja epähieno, jonkatähden hän toisinaan sai hän toisinaan sai osakseen ivaa, toisinaan halveksimista sekä monia liikanimiä; näistä oli "nokinenä" tavallinen sentähden, ettei hän esiintynyt siistinä. Mutta kaiken tämän ohessa hän oli tavattoman kyvykäs, oli monissa otteluissa kunnostautunut ja hyvin uskollinen kuningas Juhanalle, samalla kuin hän oli herttuan leppymätön vihollinen, mitä hän oikealla suomalaisella itsepintaisuudella ei suinkaan karttanut ilmaisemasta.
Häntä lähinnä oli Niilo Gyllenstjerna, Eerikin entinen suosikki.
Nyt oli tuo ovela mielistelijä ajoissa kääntänyt kelkkansa ja päässytJuhanan suosioon yhtä suuressa määrässä.
Hän oli oppinut ja kokenut herra, jolla oli hyvin väljä omatunto; hän oli niin viekas ja varova, ettei puoluetaistelujen puhjetessa koskaan voitu sanoa mihin hän kuului, mutta aina sattui niin, että hän taistelun loppuessa oli voittajain puolella.
Juuri nämä ominaisuudet tuottivatkin hänelle Juhanan hallitessa valtiodrotsin viran.
Nyt hän oli jo ikämies; lyhyt, harmaa tukka peitti hänen kumaran päänsä, muodostaen pitkän kulmauksen syvälle alas otsalle, jonka alta suuret sinisilmät viekkaasti tähyilivät. Parta valui pitkänä alas rinnalle, ja sen päällä riippuivat paksut kultaiset ritariketjut.
Näille molemmille kuningas uskoi huolensa. Koettaisiko hän hankkia Puolan kruunun rakastetulle pojalleen vai hylkäisikö kaikki jo saapuneet viekoittelevat tarjoukset?
Niilo Gyllenstjerna näytti hyvin miettivältä.
Sitävastoin puuttui Klaus Fleming heti puheeseen.
"Mitä on prinssillä Puolassa tekemistä", sanoi hän, "eikö Ruotsi ole kyllin suuri? Olisi viisainta ottaa selville miten hän suoriutuu täällä, ennenkuin hän ottaa niskoilleen vielä vaivalloisemman työn siellä."
Herra Niilo tuumiskeli kauan, ennenkuin oli valmis lausumaan mielipiteensä. Se oli kuitenkin yhtäpitävä edellisen kanssa, vaikka nojautui toisiin syihin.
Prinssiä ei saanut pakottaa, ei erottaa isästään; ero kävisi molemmille sietämättömäksi. Sentähden täytyi hänen antaa epäävä neuvo.
Mutta molemmat kruunut kimaltelivat Juhanan silmissä; hän ei tahtonut laskea niitä käsistään, ja hän päätti kysyä neuvoa herttualta. Eihän voinut olla vahingoksi kuulla hänenkin mielipidettään.
Kaarle vastasi, ettei hän voinut neuvoa suostumaan ehdotukseen. Kahden toisistaan niin etäisen maan hallitseminen tuottaisi aina suuria vaikeuksia.
Muuten hän sitoutui olemaan joka tapauksessa Sigismundille uskollinen ja vaati vain, ettei Vironmaasta saisi luopua.
Koko neuvoston täytyi nyt ottaa osaa neuvotteluihin, ja yksimielisesti se puolsi tämän loistavan tarjouksen hyväksymistä.
Miten iloisena näkisikään kuningas molemmat kruunut rakkaan poikansa päässä, ja miten kuninkaallinen arvokkuus tästä kohoaisi sekä itäisen että läntisen naapurin silmissä!
Ja niin päätti Juhana käyttää tarjottua tilaisuutta, ja puolalainen lähetystö sai palata, mukanaan kirje kuningatar Annalle ja puolalaiselle neuvostolle.
Ehkäpä olisi Juhana antanut koko kysymyksen raueta, jos olisi nähnyt ivahymyn Eerik Sparren huulilla tai kuullut Hogenskild Bielken kysyvän edelliseltä: "Kuka tai ketkä tulevat tästäpuolin hallitsemaan valtakuntaa?"
Juhana ajatteli tällä hetkellä vain mitä Puolassa tapahtuisi.
Danzigin kaupungista pyydettiin prinssi Sigismundille lupaa oleskella siellä, jotta hän voisi valvoa vaalia lähempää.
Kaiken tämän tapahtuessa eli Sigismund onnen huumauksessa. Suurella kekseliäisyydellä oli prinsessa aikaansaanut vihkimisen luterilaisen käsikirjan mukaan, johon Sigismund suostui Ebban tähden.
Tämä oli antanut puheiden vakuuttaa itselleen, että kaikki muka oli tolallaan, ja oli heittänyt epäilyksensä. Hän oli Jumalan edessä Sigismundin puoliso, ja hänestä oli yhdentekevää mitä ihmiset siitä ajattelivat.
Anna ihmetteli muutosta, joka oli tapahtunut hänessä; ujoa tyttöä ei enää ollut, hänen olemukseensa oli tullut varmuutta ja valppautta. Aina hän sanoi: "Sigismund ei ole kyllin yritteliäs, häntä täytyy kannustaa toimintaan."
Isänsä ällistykseksi prinssi kyseli puolalaisia asetuksia, joihin hän sanoi pitävän ajoissa tutustua.
Se oli jotakin uutta, ja kuningas täytti mielellään hänen toivomuksensa.
Sisarelleen hän taas lausui: "Anna, miten voin sinua palkita siitä, että hankit minulle näin suuren onnen?"
"Minä tunnustan", vastasi tämä, "etten olisi Ebbasta näin paljon odottanutkaan. Luulin häntä pieneksi, mitättömäksi tytöksi, ja hän on vallan toista."
"Suuria ajatuksia liikkuu hänessä; hän ei puhu milloinkaan joutavia; aina hän toivoo, että toimisin maan hyväksi."
"Minä luulin teidän puhuvan vain lemmestä."
"Jos minä rupean puhumaan siitä, niin hän panee kätensä suulleni ja sanoo, että hänen, kun me niin harvoin tapaamme, täytyy kertoa kaikki, mitä on ajatellut yksin ollessaan."
"Mitähän tuumailet, emmeköhän matkustaisi muutamaksi kuukaudeksiKorsholmaan? Minä pelkään, että tässä ruvetaan epäilemään juonia."
"Niin, niin, matkustakaamme. Siellä voisin saada useammin nähdä ja tavata hänet."
"Ja samalla saisit paremmin aikaa tutustua Puolan oloihin."
"Yhdessä hänen kanssaanko?"
"Pelkäänpä, että hän luovuttaa sydämesi minusta."
"Te mahdutte sinne molemmat. Totta on, että rakastan häntä kaikesta sydämestäni."
Puolaan oli lähetettävä neuvottelijoita, ja pitkien arvelujen jälkeen valittiin niiksi Eerik Brahe ja Eerik Sparre.
He olivat langoksia ja tunnetut sivistyksestään ja tiedoistaan.
Jälkimäinen, Eerik Sparre, pyysi päästä tästä luottamustoimesta, hyvin huomaten mitä vaaroja ja ikävyyksiä siitä saattoi koitua, mutta kuningas oli itsepäinen. Hän pyysi ystävyyden osoitusta ja sanoi loukkaantuvansa kovasti, jos saisi epäävän vastauksen.
Puolalaisten vaatimuksien suhteen sovittiin määrätyistä ehdoista; ja näin valtuutettuina lähettiläät lähtivät.
* * * * *
Puolan valtiopäivät kokoontuivat kesäkuun 30 p:nä 1587 Varsovaan.
Jagellojen suvun sammuttua oli Puolasta tullut vaalivaltakunta.
Suurin valta oli aatelistolla ja papistolla, ja jokaisesta uudesta kuningasvaalista saivat he aihetta itsekukin haalia itselleen niin paljon etua kuin suinkin.
Sentähden oli tullut tavaksi, että kuninkaaksi valittiin se, joka enimmän voi siitä arvosta maksaa, joko sitten etuoikeuksia tai puhdasta rahaa.
Tällä kertaa ei ollut vähempää kuin kolme kruununtavoittelijaa, paitsi Sigismundia.
Mainittavin oli Feodor, Venäjän uusi tsaari, senjälkeen Saksan keisarin veli, Itävallan arkkiherttua Maksimilian, ja kolmantena Siebenbürgin suuriruhtinas, kuningas Stefanvainajan sukulainen.
Jokainen antoi suuria, loistavia lupauksia.
Kaupanteko alkoi.
Maksimilian lupasi maksaa valtiorahastoon 800,000 guldenia.
Sigismund lupasi jättää sillensä kaikki ne saatavat, joita hänen isällään oli Puolassa.
Molemmat toiset tarjosivat niin paljon vähemmän, että kävi kohta selväksi, että nämä kaksi tulivat taistelussa kysymykseen.
Mahtavat puolueet ryhmittyivät heidän ympärilleen. Leskikuningatar käytti koko vaikutuksensa Sigismundin hyväksi, ja häneen yhdistyi pian sotapäällikkö ja suurkansleri Zamoisky sekä samalla paavi. Yhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin saada Sigismund valituksi.
Paljon vaikutti tässä myöskin se seikka, että nuori ruhtinas polveutui Jagellon suvusta.
Heti kun pääkohdissa oltiin yksimielisiä, julisti Zamoisky kuningasvaalin elokuun 9 päiväksi.