Hän oli kiirehtinyt tehdäkseen kuningatar Annan mieliksi ja ennenkuin oli tarkemmin sovittu vaaliehdoista.
Määrättynä päivänä kokoontuivat vaalivaltaiset — kuitenkin vain kuningattaren puolue.
Nämä valitsivat yksimielisesti Sigismundin kuninkaaksi.
Muutamia päiviä senjälkeen kokoontui vastapuolue kuningasvaaliin ja valitsi Maksimilianin.
Etenkin oli Viro riitakapulana.
Kuningas Juhana tahtoi mieluummin jättää koko jutun kuin luopua Virosta, ja hänen lähettinsä olivat tässä suhteessa saaneet ankarat ohjeet.
Eerik Sparre se varsinaisesti otti osaa keskusteluihin, ja hän selitti, että hänen oli mahdotonta toimia kuninkaan selviä ohjeita vastaan.
Zamoisky, joka oli suuresti mieltynyt ruotsalaiseen ylimykseen, kuvaili tälle, että oli kysymyksessä kruunu ja valtakunta ja että sellaisessa tapauksessa voisi toki tehdä myönnytyksiä.
"Olen vain lähetti", vastasi Sparre, "ja kunniani kieltää minua käymästä yli valtuuksieni."
Kun ei mikään muu auttanut, koetettiin mitä lupaukset suurista puolalaisista tiluksista vaikuttaisivat, mutta Eerik herra vastasi, että mitkään yksityiset edut maailmassa eivät voi saada häntä hyväksymään sitä, mitä velvollisuus pakotti hänet hylkäämään.
Kuningatar kutsui hänet luokseen.
"Miksi te asetutte prinssi Sigismundin vaalia vastaan?" huudahti hän hänen saapuessaan.
"Teidän armonne, henkeni tahtoisin antaa sitä edistääkseni", vastasiSparre.
"Siinähän on vain Vironmaa kysymyksessä."
"Joka on erityisesti otettu ehtojen joukkoon."
"Kaiken omaisuuteni tahdon antaa saadakseni tänne rakkaat sisarenilapset, ja kun nyt olen lopulta saanut vaalin onnistumaan — luuletteko ehkä sen käyneen niin helposti?"
"Luulen sen tulleen teidän armollenne hyvin kalliiksi."
"Siinä olette oikeassa. Täällä Puolassa on kaikki rahanalaista, mutta mitä toisella kädellä annetaan, voidaan toisella ottaa takaisin."
"En käsitä miten voisin sovittaa väitteenne nykyisiin oloihin."
"Ettekö ymmärrä, että mistä hinnasta tahansa tahtoisin saada kuninkaanvaalin vahvistetuksi?"
"Siinä kohden minä teen kaikki, mitä voin."
"Ette siis pidä asiaa menetettynä?"
"En vielä, teidän armonne."
"No, aiotteko siis myöntyä?"
"Sitä en tohdi."
"Teillä on siis muita keinoja?"
"Koetan mitä puheet ja järkisyyt voivat vaikuttaa."
"Siitä on vähän hyötyä täällä, ainoastaan helisevät syyt vaikuttavat, niitä minä koetan."
Eerik Sparre palasi asuntoonsa.
"Toivonpa, että pian pääsisimme tästä kirotusta maasta", huusi hänen lankonsa Eerik Brahe häntä vastaan; "täällä ei vaikuta mikään muu kuin kulta."
"Sitä juuri kuningatarkin äsken sanoi."
"Niin, hän kai tuntee kansansa. Tässä oli äsken eräs pappi, joka tarjosi äänensä 1,000 guldenista."
"Hävytön! Mitä sinä vastasit?"
"Sanoin, että jos Puolassa on 150,000 pappia ja munkkia, olisi liian kallista maksaa guldeni kappaleelta sellaisesta kurjasta moskasta."
"Siinä olet hankkinut meille yhden vihollisen."
"Milloin lähdemme?"
"En vielä; minä aion ensin koettaa mitä sanat vaikuttavat."
"Ei se auta."
"Sen saamme nähdä."
Mutta siitä päivästä lähtien kävi Eerik Sparre vuoroonsa kaikkien niiden luona, jotka olivat äänestäneet Sigismundia. Hän kiitti heidän osanotostaan sekä valitti, että olosuhteet olivat sellaiset, että Ruotsin kruununprinssin vaali luultavasti meni mitättömäksi.
Se ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä paljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin naismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.
Eräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla, piti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin hyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa Puola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko kansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.
Puhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen ympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut alkoivat uudelleen.
Vihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset lähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän Puolaan ja muuhun Liivinmaahan "yhdistää sen osan viimemainittua maata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle".
Kuningatar Anna pani tästä takaukseen kaiken omaisuutensa.
Sitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi linnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka, pitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi hankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään Venäjän kanssa.
Kun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua tulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.
Jäähyväis-vastaanotossa kuningatar miltei syleili Eerik Sparrea.
"Te olette voittanut minut", sanoi hän. "Minä kirjoitan prinssille, että hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää."
Molemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin herrat lähtivät kotimatkalle.
"Saatamme väittää tehneemme mitä olemme voineet", sanoi Eerik Sparre toverillensa. "Tuskin luulen, että kukaan olisi voinut tehdä enempää."
"Ketä olemme tässä paraiten palvelleet?" kysyi Eerik Brahe hymyillen viekkaasti. "Kuningastako vai ehkä kruununprinssiä?"
"Ainakin he luulevat, että me olemme heitä avustaneet."
"Voinet myöntää, että tässä avautuu näköaloja…"
"Joita 'kolmenkymmenen' seura kauan on tähystellyt."
"Vai olit sinäkin siinä joukossa?"
"Tiedätkö, montako on jäljellä?"
"Yhdeksäntoista, hajaantuneina eri tahoille."
"Jos aateli saa valtansa takaisin, niin he kokoontuvat."
"Sillä kokouksella tulee olemaan enemmän merkitystä kuin edellisellä."
"Niinpä luulen."
* * * * *
Sillä aikaa olivat prinsessa ja hänen suojattinsa Ebba Horn muutamain palvelijain kera matkustaneet Korsholmaan.
Kuninkaan naimisesta asti oli hänen ja hänen tyttärensä väli käynyt kylmähköksi, ja sentähden ei hän mitenkään estellyt tätä matkaa.
Mutta kun muutamia päiviä myöhemmin Sigismundkin sanoi päättäneensä lähteä Korsholmaan, ei Juhana voinut käsittää, mikä heitä nyt veti Ahvenanmaalle.
Eräänä päivänä, kun hän taas ihmetteli tätä, sanoi Gunilla:
"Sigismund ja Ebba Horn vetävät yhtä köyttä."
"Se ei ole mahdollista!" huudahti Juhana ällistyen.
"Kyllä se niin on, sen voit uskoa."
"Aivanhan tuo ylpeä suku tulisi vimmoihinsa."
"Mitä siitä huolitaan, ikävyydet tulevat kuninkaan osalle."
"Minä lähden heti perässä."
Sen hän tekikin ja huomasi tulleensa häiritsemään idylliä, mutta aivan kuninkaan kantapäillä tuli lähetystö Puolasta ilmoittamaan vaalin tuloksesta.
Kaikki muu unohtui. Juhana oli ilosta aivan huumauksissaan, ja hänen mielihyvänsä tarttui Sigismundiinkin.
Mutta kun he molemmat miettivät tarkemmin ehtoja, syntyi toisia ajatuksia, ja pian olivat isä ja poika yksimieliset siitä, ettei Sigismund tulekkaan Puolan kuninkaaksi.
Neuvottelujen jatkuessa saapui Eerik Sparre kotiin.
Hän sanoi, että vaalisopimuksen ehdot voitiin tulkita kahdella tavalla ja että ne antoivat aihetta monenmoisiin verukkeisiin.
Tuo viekas ylimys osoitti, mikä voisi olla seurauksena, jos puolalaiset valitsisivat Venäjän Feodorin kuninkaakseen, sekä huomautti niin hyvin poliittisia etuja kuin kunniaa, mitä tästä kuningasvaalista koitui.
Kuningas Juhana väänteli käsiään. Hän katsoi poikaansa, joka olikokonaan jättänyt määräysvallan isälleen, ja sitten hän käski kutsuaPuolan lähetystön takaisin ilmoittaen, että Sigismund ottaa vastaanPuolan kruunun.
"Alus on matkakunnossa; me lähdemme molemmat jo tänään Tukholmaan", sanoi hän.
"Miten vaan isäni katsoo tarpeelliseksi", vastasi prinssi, joka näytti odottaneen tätä.
"Minä tiedän kaikki", kuiskasi Juhana hyvästellessään tyttärelleen; "sinä olet hankkinut minulle mahtavia vihollisia."
"Hän se on vaikuttanut Sigismundiin", vastasi Anna, "ja saanut hänet nyt lähtemään. Ebba on enkeli ja minun ainoa ystäväni."
17.
Ennen kaikkea oli tarpeellista järjestää edeltäkäsin olosuhteet, niin hyvin siihen nähden, mitä Ruotsin hallintoon tuli, kuin myös siihen, mikä koski molempain valtakuntain keskinäistä suhdetta, kun Sigismund Juhanan kuoleman jälkeen tulisi myöskin Ruotsin kuninkaaksi.
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Kalmariin ja siellä esitettiin niilleEerik Sparren laatima ehdotus.
Sen nimenä oli "Kalmarin säädökset molempain valtakuntain hallitsemisesta".
Uskonnon suhteen määrättiin, että kuningas Juhanan liturgia vastedes tuli aina olemaan Ruotsin uskontona.
Tarkemmat määräykset tässä suhteessa jätettiin seuraavan kirkolliskokouksen päätettäviksi.
Näihin ei kuningas Sigismund koskaan saanut tehdä mitään muutosta, eikä hän myöskään saanut tuoda mukanansa Ruotsiin useampaa kuin kaksi katolista kirkonmiestä.
Maan yhteiskunnallisen vapauden turvaamiseksi oli siihen otettu yhtä ja toista vanhasta unionista Tanskan kanssa.
Hallitusta hoitamaan oli valittava muutamia eteviä henkilöitä; luku määrättiin seitsemäksi, ja oli herttua Kaarlella oikeus nimittää yksi heistä.
Herttuan oikeudet jäivät semmoisiksi, kuin ne Vadstenassa säädettiin, ja kuninkaan oli vahvistettava sekä veljensä että vapaaherrain ja kreivien läänitykset.
Ruotsin ylimystö ei ollut unhottanut mitä vapauksia se aikaisemmin oli nauttinut.
Usein puhuttiin menneistä päivistä, jolloin korkeilla maallisilla ja hengellisillä herroilla oli huostassaan kaikki, mikä nyt kuului kuninkaan tehtäviin.
Eikö heidän aurinkonsa ollut taas nousemassa? Mitä etuja voisikaan hankkia itselleen, kun kuningas yhtämittaa oli poissa ja sitäpaitsi toista uskontoa?
Vanha pappisvalta kohotti taas päätänsä. Ojentaisiko aateli sille avustavan kätensä, vai perustaisiko se oman mahtavuutensa käyden taisteluun papistoa vastaan?
Olihan Puola vaalivaltakunta? Eikö Ruotsistakin voisi tulla semmoinen?
Juhana ja Sigismund hyväksyivät ja allekirjoittivat hallitusmuodon syyskuun 7 p:nä 1587.
Oli tarkoitus, että Kaarle herttuakin panisi nimensä sen alle, mutta siitä ei tullut koskaan mitään, ja on luultavaa, ettei hänellä ollut oikein selvillä, mitä Kalmarissa kuningasten ja herrain kesken toimittiin.
Herroilla oli monta neuvottelua keskenään; kaikki oli ennakolta järjestettävä.
— — "Seitsenmiehinen hallitus Saksan vaaliruhtinasten esimerkin mukaan", sanoo Kustaa Aadolf omassa historiassaan.
Moniin ja viisaisiin varokeinoihin ryhdyttiin.
Uusia veroja ei saanut määrätä kuninkaan poissaollessa. Määräykset, kiellot ja yleiset säädökset, joita valmistettiin Puolaa varten, eivät saaneet Ruotsissa lain voimaa ilman säätyjen suostumusta.
Samoin ei kuningas saanut ilman säätyjen myöntymystä käydä sopimuksiin ulkomaisten ruhtinasten kanssa, ei ainakaan semmoisiin, joiden kantta joku osa valtakunnan aluetta luovutettaisiin pois.
Jos olisi tarpeen saada tähän säädökseen muutoksia tai lisäyksiä, niin sen tulisi tapahtua kuninkaan, Kaarle herttuan, neuvoston ja ritariston yhteisellä suostumuksella.
Lisäksi muistutettiin, että Ruotsin aatelistoa oli pidettävä kunniassa ja arvossa, koska sillä ikimuistoisista ajoista asti oli ollut korkein asema kuningasten ja ruhtinasten jälkeen, joista se suurimmaksi osaksi polveutuu, samoinkuin kuninkaitakin on siitä lähtenyt.
Samalla olkoon kielletty ottamasta aatelisia sellaiseen hovipalvelukseen kuin henkivartijoiksi, lakeijoiksi y.m.
Kalmarin säädökset olivat aiotut valtakunnan uskonnon ja vapauden tueksi, mutta itse asiassa syntyi täten uusi, korkeammalle aatelistolle ainakin yhtä edullinen Kalmarin unioni, vaikka toisissa olosuhteissa.
Entinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan sanamuodoltaan juuri hämäränä.
Viikon kuluttua allekirjoituksen jälkeen Sigismund lähti Ruotsista.
Hän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän aikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten puoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut tavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti vastaan.
Juhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean laivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua maihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he kieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.
Leskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär, prinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis — kuten sanottiin — eroamaan äitipuolestaan.
Eerik Sparre, Eerik Brahe ja Ture Bielke seurasivat nuorta kuningasta.
Syyskuussa nostettiin purjeet ja matka suunnattiin Danzigiin.
15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt kaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan; Puolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut Virosta.
Sigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään mahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. —
Kolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä imarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan vertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta saisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen Sigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen määräykset.
Matkalla Krakauhun, jossa kruunaus oli tapahtuva, hän oli vähällä joutua arkkiherttua Maksimilianin joukkojen vangiksi. Tämä oleskeli itse sotajoukkoineen Etelä-Puolassa, mutta pieni 80-miehinen puolalainen ratsujoukko teki niin urheata vastarintaa, että Sigismundin onnistui kiertoteitä päästä suojaan.
Juuri kun hän oli menossa Veikselin yli, saavutti hänet Juhanan lähetti, mukanaan kirje, jossa kuningas ei ainoastaan pyytänyt ja kehottanut, vaan vieläpä vedoten siihen, että Sigismundin poikana tuli totella, ankarasti käski häntä heti palaamaan Ruotsiin.
Sigismund epäröi; hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Ruotsin herrat sanoivat hänelle, että nyt, kun tie oli auki Krakauhun, ei ollut mitään sopivaa syytä. Siten hän vain hankkisi itselleen vihollisia ja tulisi yleisen pilkan esineeksi; neuvotteluissa ilmenisi kyllä sellaisia riitakohtia, että Sigismund hyvällä syyllä voisi luopua Puolan kruunusta.
Nuori ruhtinas noudatti neuvoa ja jatkoi matkaa.
Viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli Juhana melkein samanlaisissa olosuhteissa vastoin Eerikin kieltoa mennyt Puolaan.
Tulo Krakauhun oli erittäin loistava. Useihin rakennuksiin oli ripustettu suuria tapettimaalauksia, jotka esittivät Jagellojen historiaa; siellä oli kunniaportteja, musiikkia, runopukuisia tervehdyspuheita ja kaiken tämän ohessa kansan riemuhuutoja, kansan, joka osoitti iloaan herralle, joka polveutui heidän kuningassuvustaan, tunnusti heidän uskontoaan ja puhui heidän kieltään.
Ihastuneena leskikuningatar sulki sisarensa lapset syliinsä. Kaiken omaisuutensa hän oli pannut alttiiksi saadakseen heidät sinne. Nyt hänellä oli minkä vuoksi elää; mikään maailmassa ei enää saanut erottaa heitä.
Neuvottelut kruunausehdoista alkoivat jotenkin pian. Ei ollut mitään vaikeuksia, paitsi mitä Vironmaahan tuli. Lausuttiin, että kuninkaan tuli pitää mitä hän lähettilästensä kautta oli luvannut. Se oli muka helppoa senkin tähden, että Ruotsilla oli Virosta varsin vähän, tuskinpa mitään hyötyä.
Hyvin tyynenä ja varmana Sigismund vastasi odottaneensa, että puolalaiset pysyisivät Danzigissa tehdyssä sopimuksessa. Hänellä ei ollut oikeutta luovuttaa Vironmaata ilman Ruotsin säätyjen suostumusta; olihan se niin kalliisti ostettu monen kunniallisen miehen verellä, että yksin erottamis-yrityksetkin saattoivat herättää levottomuutta ja riistää häneltä hänen perintövaltakuntansa. Heidän ei pitänyt pyytää mahdottomia, vaan muistaa mihin velvollisuuksiin hän oli sitoutunut Ruotsissa.
"Nyt on kuningas Sigismund saanut uuden isänmaan", huusi joku.
"Se on kyllä totta, mutta voisitteko te luottaa minuun, jos pettäisin entisen?" Hän oli vakaasti päättänyt olla rikkomatta kuningasvalaansa ja täyttää kuningatar Annan takaussitoumuksen, mutta jos säädyt eivät tyytyisi siihen, oli hän valmis luopumaan Puolan kruunusta.
Cujavienin piispa myönsi, että syyt olivat painavia, mutta vastasyitäkin oli olemassa, ja hän pyysi sentähden kuningasta paremmin miettimään, ennenkuin teki päätöksensä.
Paitsi kuningatar Annaa työskenteli etenkin suurkansleri Zamoisky vaalissa Sigismundin hyväksi; paavi toivoi hänen kauttaan voivansa käännyttää ensiksi Ruotsin sekä sitten väkivallalla Tanskan ja Venäjän.
Voimakkaimmin vaikutti ehkä kuitenkin Sigismundin hyväksi se seikka, että aateli pelkäsi Itävallan ja Venäjän hallitsijain ylivaltaa, sekä lopuksi kansan rakkaus Jagellojen sukuun.
Selkänojana kaikessa oli kuitenkin Eerik Sparre ja hänen voimakas kaunopuheisuutensa. Hän osasi kussakin puolueessa koskettaa sitä kieltä, joka antoi vahvimman vastakaiun, ja vastustus, joka alussa oli vankka kuin muuri, hälveni vähitellen kuin usva.
Arkkiherttua Maksimilianilla oli puolellaan Zborovskyn mahtava suku ja Itävallan koko sotavoima. He eivät olleet vielä läheskään luopuneet taistelusta; Sigismundin vaikutusta vähentääkseen he tekivät kaiken voitavansa.
Zamoisky ei kuitenkaan ajatellut antaa rahtuakaan tinkiä Puolan vaatimuksista, ja kun Sigismund seuraavalla kerralla saapui neuvostoon, puhui hän sekä vakavasti että terävästi sanoen, ettei ruotsalainen rehellisyys tästälähin tule olemaan niin suuressa arvossa kuin ennen, jos lähettien kautta annettu lupaus niin häpeällisesti rikotaan tai jos tahdotaan siinä ruveta juonittelemaan. Toista oli Puola varmaan odottanut.
Sigismund pysyi tyynenä ja kylmänä; hän vastasi rauhallisesti, ettei kukaan voinut olla suoramielisempi kuin hän. Siitä alkaen kuin hän saapui Danzigin satamaan, niin, jopa jo Kalmarissa, hän oli julkisesti selittänyt, ettei voi eikä tahdo luopua Vironmaasta.
Sitäpaitsi hän todisti, että Ruotsilla keisarin kanssa tehdyn sopimuksen nojalla oli tähän maahan lähemmät oikeudet kuin Puolalla.
Kun neuvosto huomasi, ettei se kyennyt yksin taivuttamaan Sigismundia, tahtoi se koettaa mitä saisi aikaan valtiosäätyjen avulla. Nämä kutsuttiin kokoon seuraavaksi päiväksi. Zamoisky toisti siellä mitä oli edellisessä istunnossa sanonut ja sai melkein saman vastauksen. Silloin hän huudahti:
"Koska minä huomaan, että kuningas ei tahdo pysyä valalla vahvistetussa sitoumuksessa, niin hän älköön pahastuko, jos säädyt peruuttavat uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa sekä ryhtyvät uuteen vaaliin."
Sigismund ei näyttänyt masentuvan tästä, vaan vastasi reippaasti: "Kun säädyt eivät tahdo luopua kohtuuttomasta vaatimuksestaan, niin tahdon julkisesti ilmoittaa mitä niin usein ennen olen sekä suullisesti että kirjallisesti maininnut, nimittäin että olen mieluummin valmis luopumaan Puolan kruunusta kuin saastuttamaan omaatuntoani väärällä valalla."
Kuului puheen hälinää kautta kokoushuoneen. Useat arvelivat, että Zamoisky oli ahdistanut kuningasta liian kovasti, mutta yhtyivät kuitenkin hänen pyyntöönsä, että Sigismund luopuisi Virosta.
Silloin kuningas nousi seisomaan, selitti, ettei voinut antaa muuta vastausta, ja lähti salista.
Sekasorto ja hämmästys tulivat yleisiksi.
Valitut lähettiläät lähetettiin nyt häntä taivuttamaan. He väittivät, että olisi hänelle häpeäksi niin pitkän matkan jälkeen palata tyhjin toimin.
"Ei", vastasi Sigismund, "se tulee minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, kun koko maailma saa tietää, että pidän tunnonrauhani suuremmassa arvossa kuin koko teidän valtakuntanne, niin mahtava kuin se onkin."
On luultavaa, että Sigismundin sanat suureksi osaksi olivat Eerik Sparren terottamia, mutta se seikka, että hän omisti ne omikseen, todistaa hänessä moraalista miehuutta ja luonteen lujuutta, jota ei olisi häneltä odottanut.
Hänen lujuutensa herättikin suurta huomiota. Zborovskyn puolue riemuitsi, kun taas Zamoisky ja hänen puolueensa ilmaisivat sekä närkästystä että alakuloisuutta.
Kansassa ilmeni levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Sigismundin ylpeä menettely loukkasi syvästi puolalaisten kansallistunnetta. Kolmetoista vuotta sitten oli Henrik Valoisilainen heittänyt sekä valtakunnan että kruunun, ja nyt tahtoi äskenvalittu kuningas pienen, mitättömän maakunnan tähden samoin luopua kuninkuudestaan.
Sovitteluyrityksiä tehtiin ja lopulta päätettiin, että kysymysVironmaan luovuttamisesta oli jätettävä Juhanan kuolemaan asti.
Maksimilian oli vielä miehineen rajalla. Zamoisky marssi sinne sotajoukkoineen, löi vihollisen ja otti herttuan vangiksi.
Oli aikomus viedä Maksimilian Krakauhun ja asettaa hänet kansan pilkattavaksi, mutta kun Sigismund sai tiedon siitä, kielsi hän sen ja panetti herttuan erääseen linnoitukseen, kunnes rauha ja sopimus saataisiin aikaan.
Joulukuun 27 p:nä 1587 tapahtui Sigismundin kruunaus tavanmukaisilla juhlallisuuksilla.
Leskikuningatar ja prinsessa olivat saapuvilla naistensa ympäröiminä.
Prinsessa Anna oli Ruotsista tuonut mukanaan vain Ebba Hornin, mutta ennen lähtöään hän oli kirjoittanut Sigrid Vaasalle kysyen, eikö tämä tahtoisi hovineitsyenä seurata häntä Puolaan. Vastaus ei ehtisi ajoissa, mutta hän tapaisi siinä tapauksessa prinsessan Danzigissa.
Sinne tullessaan Anna tapasikin nuoren, kainon tytön, jonka hän heti tunsi äidin muodosta. Hän syleili häntä sydämellisesti ja kiitti häntä hänen tulostaan. Heidän äitinsä olivat tunteneet toisensa, lastenkin pitäisi tuntea; heillä oli kyllä paljon puhuttavaa toisilleen.
Sigrid kertoi äidistään, siitä hiljaisesta ja rauhaisasta elämästä, jota hän vietti, sekä heidän suuresta kaipauksestaan, kun he eivät tienneet missä veli oleskeli, elikö edes.
Anna oli kuullut jesuiittain juonista, joiden tarkoituksena oli saada hänet Ruotsin kuninkaaksi, mutta että hän oli karannut heiltä.
"Hän tuntee isänsä kohtalon", vastasi Sigrid, "eikä viekoitus voi silloin olla suuri."
Kuta enemmän Anna puhui nuoren sukulaisensa kanssa, sitä enemmän hän mieltyi hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olemukseensa. Hän oli saanut hyvät tiedot, mutta tuo ajatusten puhtaus, nuo terveet mielipiteet elämästä ja ihmisistä, ne hän oli saanut äidiltään, ja Anna käsitti nyt, kuinkahänenäitinsä usein oli niin kunnioittavasti, vieläpä toisinaan ihastuksellakin puhunut halveksitusta Kaarina Maununtyttärestä.
Nuori prinsessa oli monessa suhteessa varhain kehittynyt eikä suinkaan vähimmin siinä, että hän katseli asioita omin silmin ja tahtoi itse arvostella. Vaikka hän toisinaan oli ylpeä ja ylimysmielinen, saattoi hän toisella kertaa asettaa persoonallisuuden arvoa ja sukuperää korkeammalle.
Useasti oli Katariina Jagellotar puhunut tyttärelleen tuosta halvasta naisesta, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan aina teki mitä voi muita hyödyttääkseen ja auttaakseen. Hän vertaili ylpeitä, kevytmielisiä ja sukuperästään pöyhkeitä miehensä sisaria tähän nöyrään, hellämieliseen naiseen.
Monesti oli kertomus tuonut kyyneliä Annan silmiin, usein oli hän tahtonut ottaa Sigridin Tukholmaan, mutta hän ei saanut; nyt hän ei kysynyt keltään lupaa. Veljensä valtakunnassa hän sai valita ympäristönsä mielensä mukaan; Sigismund ei sitä kieltäisi.
Sigrid, joka ei koskaan ennen ollut liikkunut maailmalla, nautti suuresti kaikesta mitä näki. Annaa huvitti viedä häntä kaikkialle, ja päivä päivältä kasvoi nuorten tyttöjen ystävyys. Vihdoin ilmaisi Anna eräänä päivänä Sigridille rakastavansa Kustaa Brahea. Hän tiesi, ettei isänsä koskaan suostuisi siihen liittoon, ja sentähden pitäisi Kustaan kohta ulkomailta palattuaan matkustaa Puolaan. Siellä Sigismund antaisi hänelle jonkun korkean viran, ja sitten he menisivät naimisiin eivätkä palaisi koskaan Ruotsiin.
"Mutta jos kuningas Juhana ei suostu siihen?" uteli Sigrid.
"Niin odotamme", vastasi Anna.
"Kunnes hän on kuollutko?"
"Mahdollista kyllä."
"Mutta ei se voi olla oikein."
"Vaikka me rakastamme toisiamme?"
"Isänne tahdon pitää olla pyhä."
"Onko hänellä oikeus erottaa kaksi sydäntä, jotka kuuluvat toisilleen?"
"Sitä hän ei voi."
"Mutta riistää heidän elämänsä onnen."
"Täytetty velvollisuuskin on onni."
"Mutta ei korkein."
"Korkeinta ei ole täällä alhaalla."
"Tarkoitatko, että meidän tulisi elää erillämme?"
"Sitä tarkoitan."
"Se ehkä tulee kohtaloksemme, ja siihen saanen valmistautua", huokasiAnna.
"Tahtoisin nähdä teidät hyvin onnellisina", huudahti Sigrid.
"Tiedätkö, että lemmin Kustaa Brahea etenkin hänen tapojensa puhtauden tähden. Olen kuullut ja nähnyt niin paljon ilkeää, etten koskaan unhottaisi, jos hän tekisi jonkun arvottoman teon."
"Oletteko sanonut sen hänelle?"
"Olen, ja hän vastasi, että hän samasta hetkestä alkaen ei katsoisi ansaitsevansa minun lempeäni."
"Se on ritarillista!"
"Ritarillisempaa ei ole! Tuletpa pitämään hänestä paljon, mutta rakastua häneen et saa."
"Eipä vaaraa."
"Mistä sen tiedät?"
Sigrid punastui. "En luule vain", vastasi hän.
"Senkötähden, että sydämesi jo kuuluu toiselle?"
"Ei, ei!"
"Tunnustappa heti! Kuka hän on, mikä on hänen nimensä?"
"Te vain nauraisitte minua."
"Kerro, kerro!"
"Äitini saa valita minulle."
"Entä oma sydämesi?"
"Sen hän saa antaa kelle tahtoo."
"Seuraako se määräystä?"
"Sen täytyy."
"Ei, Sigrid, sitä hän ei voi vaatia."
"Hän ei ole sitä tehnytkään."
"Sinä olet oikein lapsi, Sigrid, mutta ole varma siitä, että se päivä koittaa, jolloin sydän itse puhuu, ja silloin on turhaa sanoa: 'sinun täytyy'… se huutaa tuhansin suin: 'minä tahdon!' ja sinun on pakko totella."
Anna huokasi syvään, hän tiesi kyllä miten oli käynyt yhden ja toisen, joista hän piti.
Ebba Horn ei ollut siitä pitäen ollut kaltaisensa, kun he Korsholmassa olivat käyneet tietäjissä. Tämä oli puhunut kauheita asioita. On totta, että hän ei voinut tuntea heitä; he olivat kumpikin olleet tiheihin huntuihin kietoutuneina.
Ajatteleppa, että hän olisi tiennyt sanoneensa prinsessa Annaa parittajaksi ja Ebbaa kuninkaan jalkavaimoksi!
Miten kauhistuksissaan he olivatkaan rientäneet sieltä ja mitä tuskia kärsineet!
Ebba oli ollut aivan lohduton; hän ajatteli, olikohan eukko oikeassa.
Mutta silloin Anna pahastui kovin. Mitäpä hän oli tehnyt muuta kuin edistänyt veljensä onnea! Eikö tämä itse ollut sanonut, että hän Ebban kanssa keskustellessaan oli ikäänkuin herännyt parempaan toimintaan; Ebba oli kehottanut häntä mainetekoihin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi oli Sigismund tullut paljon toimeliaammaksi kuin ennen.
Mitä oli Ebballa valittamista, eikö hän ollut onnellinen? Mitäpä merkitsi, oliko hänet vihitty salaa vai julkisesti, Jumalan edessä hän oli joka tapauksessa Sigismundin puoliso, ja mitä hänen tarvitsi huolia siitä, mitä juorut ja ilkeys keksivät?
Saapui sitten kirje hänen äidiltään, "että hän saapuisi heti kotiin, kun niin monia pahoja huhuja oli liikkeessä".
Hän ei uskaltanut. "He kyllä pian urkkivat selville minun salaisuuteni", sanoi hän.
Anna kirjoitti heti Sigismundille, joka silloin oli Kalmarissa.
"Hänen täytyy seurata Puolaan", vastasi tämä. "Ei kukaan voi elähyttää ja vahvistaa minua niinkuin hän; halajan joka hetki hänen luokseen."
Ebba suuteli kirjettä luettuansa sen. "Minä kuulun tästälähin vain hänelle", sanoi hän.
Anna kirjoitti hänen äidilleen luvanneensa seurata veljeänsä Puolaan, mutta sanoi olevansa pakotettu peruuttamaan lupauksensa, ellei saanut rakastettua Ebbaansa mukanaan. Mitä pahoihin huhuihin tuli, niin hän voi vakuuttaa, että ne olivat perättömiä, koska hän ja Ebba olivat eroamattomia. Kirje oli kirjoitettu epätoivossa, mutta sisällyksestä ei kukaan voinut sitä huomata.
Tuli sitten vastaus täynnä kiitoksia prinsessan suuresta hyvyydestä; voisihan Ebba vastedes käydä vanhempiaan tervehtimässä.
Nuoret naiset olivat vain 17-vuotiaita. Toinen oli itsenäinen toimissaan, tottunut noudattamaan vain omia oikkujaan ja päähänpistojaan pelkäämättä tai ottamatta huomioonsa seurauksia. Toinen, lapsi sanan laajimmassa merkityksessä, mutta henkisesti hyvin kyvykäs tietämättä vielä kuitenkaan itse siitä, nöyrä ja alttiiksiantava, oli tottunut vain tottelemaan, vastaan väittämättä, seurauksia ajattelematta, ja oli nyt ensi kerran lemmen taikavoiman huumaamana; kenelläpä olisi rohkeutta häntä tuomita?
Ehkäpä hän teki sen itse, olemuksensa vakavuudesta päättäen.
Matka Danzigiin muodostui kyllä monen päivän hämmentymättömäksi iloksi, samoin myöskin matka sieltä Krakauhun piti hänen miehuuttaan vireillä.
Mutta sitten, sitten!
Kuningatar Annalla oli terävät silmät, ja hän keksi heti, ettei kaikki ollut oikealla tolalla.
Ensin joutui prinsessa Anna kuulusteltavaksi, ja hän väitti vilkkaasti, että oikea vihkiminen oli tapahtunut ja että Sigismund oli sanonut rakastavansa Ebbaa niin paljon, ettei koskaan voisi mennä naimisiin toisen kanssa.
"Sinun nuoruutesi tähden voi ymmärtämättömyytesi antaa anteeksi", sanoi kuningatar, "mutta tämä on korjattava."
Eräänä päivänä kutsuttiin prinsessan hovineitsyt kuningattaren luo.
"Minä odotin sitä", sanoi Ebba kalveten.
"Sinä et saa mennä yksin, minä tulen mukaan."
"Hän pahastuisi siitä; sitäpaitsi luulen paremmaksi, että menen yksin."
Kuningatar otti ystävällisesti vastaan nuoren naisen, asetti hänet istumaan viereensä, silmäili häntä säälivästi ja sanoi: "Lapsi raukka, minun on paha olla teidän tähtenne."
Ebba punastui vastoin tahtoaan, mutta nieli kyyneleensä. "En ole tähän asti ymmärtänyt elämää", sanoi hän, "nyt alan sitä käsittää."
"Oletteko ajatellut tulevaisuuttanne?"
"Olen."
"Tahdotteko palata kotiinne Ruotsiin?"
"Sitä en voi kuningas Sigismundin tähden."
"Enimmän ehkä oman itsenne tähden, luullakseni."
"Te ette tunne Ruotsin aatelia. He eivät antaisi hänelle koskaan anteeksi, ja minä tahdon mielelläni edistää hänen onneaan enkä asettua sen tielle."
"Kauniisti sanottu, ja lienee siis parasta, että jäätte tänne."
"Niin olen itsekin ajatellut."
"Vastatkaa suoraan, onko se kuninkaan tähden."
"Minä jätän hänet ainaiseksi."
Näissä sanoissa oli niin vihlovaa surua, että kuningatar sai kyyneleet silmiinsä.
"Sallitteko minun pitää huolta itsestänne?" sanoi hän tarttuen Ebban käteen.
"Huoltako minusta? Miten?"
"Minä lähetän teidät kauas täältä. Annan tietää, että te olette minun erityisessä suojeluksessani, eikä kestä monta vuotta, ennenkuin pääsette rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin."
"Niinkö syvälle olen vajonnut teidän silmissänne?" sanoi Ebba.Kyyneleet virtailivat hänen silmistään.
"Anteeksi, anteeksi, tahdoin vain koetella teitä", sanoi kuningatar hyväillen häntä. "Nyt ymmärrän mitä te olette ollut Sigismundille, ja minä otan osaa hänen kaipaukseensa. Kuulkaa nyt toista ehdotustani: Sleskowin luona on arvossapidetty luostari; abbedissa on erittäin hyvä ystäväni, ja minä tiedän, että protestantteja on paennut hänen turviinsa. Tahdotteko mennä sinne minun suojelukseni alaisena?"
Ebba suuteli kiitollisesti kuningattaren kättä; parempaa hän ei voinut toivoa.
Kuningatar lupasi pitää huolta siitä, että hän sai pienen saattojoukon, ja Ebba päätti lähteä jo seuraavana päivänä. Kuningas ja prinsessa aikoivat pitemmälle matkalle, ja Ebba tahtoi lähteä pois, ennenkuin he palaisivat.
"Oletko kylliksi vahva eroamaan heistä jäähyväisittä?" kysyi kuningatar.
"Minulle ja heille on parasta, että katoan", vastasi hän. "Muisto on vähemmin tuskallinen."
Kaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä kenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen lujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi kaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.
Sekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että hän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut vapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä sentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi täällä.
Sittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: "Mistä tahansa etsimmekin puolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba Hornin paikan."
Tapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta prinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt omavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli piilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet takaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän ei sietänyt.
Kukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään; sopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.
Siinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle antanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.
Ei ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän oli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä enkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.
Prinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä itsensä, kun niin tahtoi.
Hän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen henkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja moitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.
Mutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen rukoilevasti prinsessaan.
Jos tämä lähti nopeasti pois hänen luotaan, katsoi hän prinsessan jälkeen ivallisesti hymyillen.
Enimmäkseen oli prinsessa toimessa Sigrid Vaasan kanssa; tämän tuli lohdutella häntä, kun hän oli menettänyt Ebba Hornin, ja usein hän sanoi: "Jollet sinä olisi tullut, ei elämäni tässä maassa olisi siedettävää."
Leskikuningatar ei ollut oikein tyytyväinen Annan uuteen suosikkiin, joka johti hänen mieleensä liian suruisia muistoja; hän olisi toivonut, että sisarensa tytär olisi ottanut jonkun Zamoiskyn perheen jäsenistä ystäväkseen ja uskotukseen. Asiain nykyisellä kannalla ollessa tahtoi hän, että Annan pieni hovi esiintyisi edukseen kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, eikä kallisarvoisia pukuja kruunausjuhlaa varten suinkaan säästetty.
Puolalaisten käyttämät loistavat pukimet synnyttivät Annassa ajatuksen pukea nuoren hovinsa valkoisiin, ja hän esiintyi itsekin valkoisessa, kullalla kirjaillussa puvussa.
Leskikuningatar sanoi hänelle, että hän oli ihastuttava ja ettei kukaan läsnäolijoista näyttänyt niin säteilevältä kuin hän, kun loistava kulkue kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa meni kirkkoon.
Kuningas Sigismund kulki pää kumarassa. Kruunu näytti jo painavan häntä, eikä hän iloinen ollutkaan; päinvastoin oli synkän surumielisyyden piirre hänen nuorilla kasvoillaan, ja hän olisi toivonut olevansa kaukana tästä kaikesta. Silloin vain hän hymyili, kun hänen silmäyksensä sattumalta kohtasivat siskon; hän tiesi, että tämä tunsi hänen ajatuksensa ja ymmärsi ketä hän kaipasi.
Kulkue oli kirkossa, kuningas istui valtaistuimella, leskikuningatar ja prinsessa heitä varten varatuilla paikoilla, vartijaväki heidän takanaan ja yltympärillä ääretön ihmisjoukko tunkeillen ja toisiaan tuuppien.
Silloin Sigrid huomasi silmäparin, joka taukoamatta tarkasti häntä, mutta tukka oli huolettomasti hoidettu ja puku, mikäli hän voi nähdä, kerjäläisen.
Hän kääntyi poispäin; silloin hän kuuli supatusta ja hälinää takanaan… ja hän ihmetteli, ettei vahti voinut pitää roskaväkeä aisoissa.
Samassa joku kuiskasi hänen korvaansa: "Sigrid Vaasa!"
Hän hätkähti ja kääntyi. Se oli kerjäläinen; kuinka hän rohkenikaan…
Mutta silmät, jotka katselivat häntä, olivat lempeät ja rukoilevat.
"Mitä te tahdotte?" kysäisi hän.
"Puhua kanssanne."
"En tunne teitä."
"Kustaa!" kuiskasi hän
Sigrid katsoi häneen hämmästyneenä.
"Vaiti… henkeni on kysymyksessä."
Töin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi hänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä, sitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen kuiskauksensa: "Kustaa!" Mitä oli tehtävä?
"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä", sanoi hän ympärillään oleville.
Tehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, ettäKustaa seuraisi.
Siellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa vastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.
Suljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: "Oletko se todellakin sinä, Kustaa?"
Tämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi:"Sinä et voi tuntea minua."
Kyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään. Hän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että surusta.
Kun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto Sigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän oli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli hovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.
Senjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi ja ikävöi häntä näkemään.
"Minua pidetään vaarallisena", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen, "niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa syntymämaalleni."
Sigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle, että lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi ympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai elantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. "Nyt", sanoi hän, "puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä ja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini kanssa."
"Ja me kun emme ole moneen vuoteen kuulleet sinusta."
"Ruotsin kuningas luulee ehkä, että tekin kai ryhtyisitte salajuoniin", vastasi hän surullisesti hymyillen. "Tiedätkös, siskoseni, kaikista opinnoista pidän eniten kemiasta, ja siinä olenkin niin edistynyt, että opettajani nimittävät minua toiseksi Paracelsukseksi. Tiedätkö, kuka tuo suuri Paracelsus oli?"
"En", vastasi Sigrid säälivästi silmäillen hänen laihoja, sielukkaita kasvojaan.
"Sinun täytyy lukea hänestä; hän oli maailman suurin lääkäri ja matkusteli laajalti yltympäri etsien viisasten kiveä. Sellaista alkemistia kuin hän ei ole maailmassa koskaan nähty, ja tulla häneen verratuksi on suurempi kunnia kuin kuningas- tai ruhtinaskuntien voittaminen."
"Rakas veliseni, sitä kunniaa ei kukaan sinulta kiistäne eikä kadehtinekkaan", sanoi Sigrid.
"Samoin kuin hänkin vaeltelen minä halki maailman, mutta se käy hitaasti, kun olen köyhä."
"Sinä saat kaikki, mitä minulla on", sanoi Sigrid ja poimi kokoon rahoja ja koristuksia, jotka antoi hänelle; "paljon siinä ei ole, mutta minä pyydän prinsessaa…"
"Sinä et saa hänelle, et kellekään muullekaan puhua minusta, minä joutuisin heti vankeuteen."
"Minkätähden, mitä pahaa sinä olet tehnyt?"
"Minä olen Eerik XIV:n poika", vastasi hän. "Sentähden täytyy minun henkipattona kierrellä maailmaa."
Sigrid kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. "Minä en laskisi sinua", nyyhki hän.
Silloin jymisivät taas tykit ja kirkkojen kellot soivat; kulkue palasi.
"Olen viipynyt liian kauan; ajatteleppa, etten enää pääsisikään pois."
"Siitä minä kyllä pidän huolen."
"Muista, ettet saa kellekään ilmaista minun käyneen täällä. Sitten minua ajetaan takaa ja joudun vankeuteen."
"Minä vaikenen, siitä saat olla varma."
"Huomenna lähden täältä ja kolmen päivän kuluttua olen poissa tästä maasta, jolloin voidaan pitää valtakunnan rauha turvattuna. Hyvästi, rakkahin sisko, vie suuteloni ja rakkaimmat tervehdykseni äidillemme." Vielä kerta syleiltiin, toistettiin uskollisen rakkauden vakuutuksia ja puhuttiin halusta saada pian taas tavata.
Silloin joku naputti ovelle.
Miten he pelästyivät. "Kuka siellä", kysyi Sigrid, mutta ääni värisi.
"Prinsessa kutsuu neitsyttä."
"Minä tulen heti."
Kiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi oven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen kummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas pitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua linnasta.
Sitten hän kiiruhti prinsessan luo.
Tämä kysyi hyvin säälivästi, oliko hän sairas.
"En, en minä tiedä", vastasi tyttö hämmästyksissään.
"Sinä olet kalmankalpea, Sigrid, mene heti levolle."
Ah, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen, vaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka voisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä tuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi mennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon puhumista toisilleen.
Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten Kustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui Sigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen tyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja käsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten tuomiot eivät ole Jumalan.
Seuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja jäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.
Se ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että leskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.
"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi", sanoi prinsessa ankarasti.
Sigrid painoi päänsä alas vastaamatta. "Minun tietääkseni sinulla ei ole mitään tuttavuuksia Krakaussa."
"Niin luulin itsekin."
"Sinä olit minun seurueessani eilen ja lähdit kirkosta ilman minun suostumustani."
"Niin."
"Senkötähden että olit sairas?"
"Se oli vain veruke."
"Hän tunnustaa sen!" huudahti leskikuningatar. Prinsessa jatkoi:"Erään kerjäläisen seurassa?"
"Niin."
"Tai valepukuisen; hän oli nuori, kaunis mies ja seurasi sinua linnaan?"
"Niin."
"Sinä otit hänet huoneeseesi?"
"Niin."
"Suljitpa ovenkin?"
"Niin."
"Kuunneltiin, ja sieltä kuului itkua ja suuteloita."
"Niin."
"Kuka oli se hävytön?"
"Sitä en saa sanoa."
"Salainen rakastajasiko?"
"Ei."
"Kiellätkö rakastavasi häntä?"
"En", huudahti Sigrid melkein kyynelten tukahuttamana, "minä rakastan häntä koko sielustani."
"Ja minulle sinä sanot, että sydämesi on vapaa. Oi, kuinka sinä olet pettänyt minua!"
Sigrid peitti kasvonsa käsillään, hän ei uskaltanut vastata mitään peläten ilmaisevansa kaikki.
"Prinsessan arvo vieraassa hovissa tulee kärsimään moisesta häväistysjutusta."
"Ellei voida todistaa tässä piilevän mitään salaperäisyyttä", huomautti leskikuningatar, "mutta siihen tarvitaan ensiksikin, että tiedetään hänen nimensä."
"Sitä en voi sanoa."
"Etkö, vaikka minä käsken sinua?" huudahti prinsessa.
"En."
"Tämä on kauheaa, hän on ollut minulle ystävä ja sisko, ja hänellä on sydäntä menetellä minua kohtaan näin petollisesti ja kavalasti."
"Anteeksi, anteeksi!" Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä.
"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"
"Ennemmin kuolen!"
Prinsessa melkein potkaisi häntä. "Mene sitten", käski hän, "äläkä tule koskaan silmieni eteen!"
Sigrid nousi nopeasti ja riensi ulos.
"Omena ei putoa kauas puusta", sanoi leskikuningatar.
"Voi, kuinka olen pettynyt hänen suhteensa!" huudahti Anna itkien.
Sillä aikaa Sigrid kiiruhti huoneeseensa. Ensi hetkenä hänet valtasi tuska ja suru, mutta hän hillitsi itsensä ja kokoili nopein käsin tarpeitaan. Sitävastoin pani hän erilleen kaikki, mitä oli saanut prinsessalta. Mutta miten päästä kotiin, kun hän oli antanut kaikki, mitä hänellä oli arvokkaampaa, Kustaalle…? Hän seisoi neuvottomana ja väänteli tuskissaan käsiään.
Samassa avautui ovi äkkiä ja prinsessa tuli sisään.
Sigrid katsoi hän en hämillään.
"Sitäpä juuri arvelin", sanoi prinsessa katsellen ympäri huonetta."Sinä aiot lähteä."
"Niin."
"Onko sinulla rahaa?"
"Ei!" Ja kirkkaat kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan.
"Aioit kai myydä koristeesi?"
"Minulla, ei ole niitä enää."
"Onko hän saanut ne — tuo kerjäläinen?"
"Älkää kysykö", rukoili Sigrid tuskaisesti.
"En, oletpa oikeassa, sinun toimesi eivät koske minuun. Tässä on rahaa", hän pani täysinäisen kukkaron pöydälle; "eräs uskollinen palvelija on saanut käskyn seurata sinua kotiin, enempää en ole sinusta vastuussa."
"Te halveksitte ja kuitenkin suojaatte minua", virkkoi Sigrid."Rohkenenko esittää yhden ainoan pyynnön?"
Anna tunsi liikutusta ja kääntyi pois. "Voithan koettaa", sanoi hän.
"Suvaitkaa lukea kirje, jonka palvelija palatessaan tuo teille."
"Voithan kernaasti sanoa asiasi suullisestikin, jos siitä tulisi joku anteeksiannon mahdollisuus."
"Sitä en voi enkä saa."
"Jätä sitten!" huudahti prinsessa ja polki jalkaansa lattiaan. "Enkä minä sinua uskokkaan!" Näin sanoen hän riensi pois sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi.
"Hänen täytyy lopultakin myöntää, että olen menetellyt oikein", ajatteli Sigrid. "Jumalan kiitos, ettei hän kieltäytynyt lukemasta kirjettäni."
Kun palvelija tuli, jätti hän keventynein mielin matkahommat hänen haltuunsa.
Samana päivänä tapahtui lähtö.
Kirje, jonka hän kirjoitti prinsessalle, kuului:
'Armollinen prinsessa! Suvaitkaa unhottaa kaikki ne ikävyydet, joita teillä on ollut minun tähteni; nyt olen vapaa lupauksestani ja voin esteettömästi sanoa teille, että kerjäläinen, jonka otin huoneeseeni ja jolle annoin rahani, oli oma, suuresti rakastettu veljeni. Hänet on julistettu henkipatoksi, ja hänen täytyi verhoutua kerjäläisen ryysyihin voidakseen tulla etsimään minua. Miten tunsimme toisemme, sen tietää yksin hyvä Jumala, mutta en olisi antanut minkään kuninkaan enkä kuningattaren maailmassa estää itseäni puhumasta hänen kanssaan.
Jos olisin uskonut salaisuuteni teille, armollinen prinsessa, niin olisi hyvä sydämenne pakottanut teitä pitämään salassa mitä velvollisuus olisi vaatinut teitä ilmaisemaan veljellenne, ja hän puolestaan olisi valtiollisista syistä ollut pakotettu vangitsemaan, ehkäpä surmauttamaankin rakastetun veljeni.
Nyt ei ole kukaan kaikesta tästä saanut kärsiä enempää kuin minä, ja mitä se on kaikkeen siihen verraten, mitä Kustaa on saanut kokea. Enkö siis olisi iloinen saadessani suorittaa pienenkään osan sitä velkaa, jonka onneton isä-vainajamme on jättänyt lapsilleen.
Armollisen prinsessani nöyrä ja altis palvelijatar
Sigrid Vaasa.'
"Missä olivat minun ajatukseni, kun en tuota älynnyt!" huudahti Anna kirjeen luettuaan. "Sigrid on prinsessa syntyään, sillä hänellä on ajatukset aivan sen mukaiset."
Hän oli tuskin lopettanut lukemisensa, kun Sigismund tuli hänen luokseen.
"Kerjäläinen on vangittu", virkkoi hän. "Tahdotko tietää kuka hän on?"
"Setämme poika", lausui Anna. "Mitä aiot tehdä hänelle?"
"Ilmoitan aluksi asiasta isällemme."
"Minkätähden se lie tarpeellista? Saako hän sen ajan kitua vankeudessa? Kas tässä, lue!"
Sigismund luki Sigridin kirjeen. "Mitäpä tekisin?" kysyi hän neuvottomana kuin ainakin.
"Neuvotelkaamme kuningattaren kanssa."
Tämä tiesikin heti neuvon, ja Sigismund määräsi Kustaalle erään apottikunnan tulot Puolassa.
Äitinsä luo Suomeen hän ei saanut mennä Juhanan kiellon mukaan, muttaPuolassa hän sai elää rauhallista ja huoletonta elämää.
Prinsessa kirjoitti heti Sigridille kertoen mitä oli tehty hänen veljelleen. Hän pyysi häntä palaamaan; mikään väärinkäsitys maailmassa ei voisi enää erottaa heitä.
Vastaus, jonka hän sai, oli täynnä kiitoksia, mutta Sigrid ei voinut erota äidistään; rukouksiinsa hän lupasi aina sulkea prinsessan.
"Tiesinpä, että niin kävisi", virkkoi Anna harmistuneena. "Ebba ja Sigrid ovat menneet, nyt olen yksin ilman ystävää ja uskottua, enkä ole vielä edes 18-vuotiaskaan."
Itkien hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Armollinen neiti!" kuului sointuisa ääni.
Hän katsahti ylös. Possmoschin kauniit silmät olivat säälien kiintyneet häneen; kädessä oli hänellä kirja.
"Mitä tahdotte?" kysyi Anna tyytymättömästi.
"Olen onnistunut saamaan italialaisen runoilijan Danten kuolemattoman teoksen,Divina commedia, ja rohkenen kysyä, saanko lukea teille siitä?"
"Te tunnette siis italialaiset runoilijat?"
"Tunnen, olen ollut Italiassa kolme vuotta."
"No lukekaa, alkakaa heti!"
* * * * *
Nuori kuningas vietti huolettomia ja iloisia päiviä alituisissa juhlimisissa.
Molemmat ruotsalaiset herrat olivat vielä jäljellä ja saapuvilla kaikissa neuvotteluissa Puolan neuvostossa. Hän keskusteli aina ensin heidän kanssaan, ja kun hän sitten lausui mielipiteensä, ihailtiin hänen viisauttaan ja älyään.
Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin hän oli surumielinen. Päättävästi kieltäytyi kuningatar ilmaisemasta hänelle missä Ebba Horn oleskeli, ja hänestä tuntui mahdottomalta elää ilman tätä.
Eräänä päivänä kuningatar antoi hänelle suljetun medaljongin, ja kun hän sen aukaisi, oli siellä hyvin nuoren ja tavattoman ihanan naisen kuva.
Hän katseli kuvaa kauan. "Kuka hän on?" kysyi hän syvään huoaten.
"Itävallan prinsessa Anna. Avioliitto hänen kanssaan tekisi mahtavanItävallan vihollisesta liittolaiseksi."
"Minä en voi… Ebbani…" sanoi hän.
"Häntä et saa enää koskaan nähdä. Uskontonne varsinkin erotti teidät;Puolan täytyy saada katolinen kuningatar."
Kuningas silmäili vielä kerran kuvaa ja tahtoi sitten antaa sen takaisin.
"Pidä se", sanoi kuningatar, "ja lupaa minulle katsella sitä kerran päivässä, niin otamme, jos niin tahdot, kolmen kuukauden kuluttua asian uudelleen puheeksi."
Sigismund suuteli kuningattaren kättä, mutisi jotakin ja otti kuvan.
"Sepä kävi helpommin kuin luulinkaan", sanoi kuningatar itsekseen.
Kuukauden kuluttua sanoivat Ruotsin herrat, että heidän nyt täytyi lähteä kotiin, ja Sigismundin täytyi vaikkapa vastenmielisestikin suostua siihen.
Ratkaisematta jäänyt riitakysymys Vironmaasta antoi syytä pelätä jälkilaskuja, ja suojellakseen herroja antoi Sigismund heille heidän pyynnöstään avoimen kirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä itsellään eikä heilläkään ollut aikomustakaan erottaa Viroa Ruotsista Juhanan kuoleman jälkeen.
Mutta Eerik Sparrelle Sigismund määräsi kahdentuhannen taalerin vuotuisen summan niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt nuorelle kuninkaalle Puolassa.
Senjälkeen herrat palasivat heti Ruotsiin, suojattuina kaikkia jälkilaskuja vastaan, kuten luulivat.
18.
Puutteesta ja köyhyydestä oli Kustaa nyt päässyt vakavaan asemaan; nyt hän saattoi rauhassa ja levossa työskennellä jatkaen kokeitaan.
Olisi kyllä ollut suloista asettua äidin ja sisaren luo, mutta se oli nyt kerran häneltä kielletty ja siksensä se jäi. Kirjoittaa hän toki sai, ja monta rakasta kirjettä saapui heiltä hänen käsiinsä.
Vanhaan, puoleksi rappeutuneeseen luostarirakennukseen, lumoavassa notkelmassa Pragen luona lähellä Veikselin suuta, hän järjesti laboratorionsa.
Nyt hän saattoi ostaa kirjoja ja tarpeellisia välineitä sekä myöskin toisinaan, kun niin halusi, käydä metsällä ja kalassa.
Köyhyys oli kahlehtinut hänet henkiseen vankeuteen, nyt hän sai tulla ja mennä miten tahtoi, täällä ei kukaan epäillyt häntä. Hän oli vapaa, vapaa kuin taivaan lintu.
Vanha munkki, joka vielä eleli siellä, hankki hänelle mitä hän tarvitsi ja teki sen niin runsaassa määrässä, ettei Kustaa ollut koskaan voinut niin hyvin.
Vanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen silmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun tyhjässä rakennuksessa.
Silloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei hänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin unelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.
Mutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani raittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden voimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.
Siellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle oikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.
Kustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja suuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.
Mutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän vielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.
Hän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa kotiin Anselmille.
Hänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut, eikä hän koskaan enää käynyt metsällä.
"Se on hupsua", sanoi hän itsekseen, "mutta semmoinen on luonteeni eikä sitä voi auttaa."
Lähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen Sigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen tavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka oli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua pyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.
"Me menemme nyt naimisiin", kirjoitti Sigrid, "ja onneni olisi täydellinen, jos sinä olisit täällä."
Kustaa purskahti itkuun… ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä itsekään.
Kirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen onneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin ennenkin.
Muutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan seurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään, ja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia kallisarvoisine, loistavine suitsineen.
Isä Anselm syöksyi sisään.
"Ottakaa paras takki yllenne", änkytti hän, "Venäjän tsaarin lähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti."
"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta ollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti käskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.
Kaksi komeasti puettua venäläistä odotti häntä luostarisalissa.
Nähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen käsiään.
Melkein säikähtäen Kustaa vetäytyi taaksepäin kysyen mitä he halusivat.
"Me tuomme teille tervehdyksen Venäjän tsaarilta, mahtavalta BorisGodunovilta", vastasivat he.