"Hm … sellaisia oikkuja. Haravoitse, sitä saatat tehdä," käski Iikka. Isä oli jo lähtenyt taas, sillä hän niitti etumaisena. Toisetkin menivät tietänsä, jättäen Eevan opastelemaan. Eeva väsyi niin, että puolipäivässä tuskin saattoi syödä, ja sitten hän lepoa piti paria tuntia enemmän kuin muut.
"Tarpeeksensa sai," isä nauraen sanoi toisille.
"Ei taida enää mieli tehdä niittämään," arveli joku toinen.
Eikä Eevan enää tehnytkään mieli, sillä liian voimia kysyvää on tuo työ lapsille. Mutta ei hän mennyt luokoakaan pitelemään yksin. Mieluimmin jäi puolipäivään asti kotiin ja sitten vasta lähti heinään. Veljet mörisivät tuosta, mutta se auttoi ett'ei isä mörissyt, vaan antoi tytön olla kuten itse tahtoi ja parhaaksi näki. —
Tästä tällaisesta menettelystä johtui, että Eevaa pidettiin lapsena hyvin kauan. Mitään ikäistensä työtä ei hän koskaan ollut halukas tekemään. Täysikasvuisten töitä hän toisinaan tahtoi yritellä, mutta kyllästyi niin pian, kun ei niihin pystynyt. Monasti hän kauniisti pyysi ja toisinaan kiukkuisesti vaati, että hänelle nyt opetettaisiin sitä ja sitä, vaan kukaan ei ottanut vaatimuksia varteen. "Ei siitä kuitenkaan vielä mitään tule." arveltiin.
Eevaan tarttui itseensäkin tuo luulo, kun aina niin lapsen tavoin kohdeltiin… Oli sitten aina niin hyvä vastaan sanoa, kun johonkin käskettiin.
Myöhemmin äitikin vähitellen huomasi jotain tuossa itsepintaisuudessa, jota olisi ollut poistettava. Luonnon syynä hän alkoi oikkuja pitää, eikä luullut ihmisen vallassa olevan niitä poistaa; maailman masennusta vaan toivoi ja siihen luotti. Äidin hellyyttä myöskin suuressa määrässä lisäsi Eevan viehättävä ulkomuoto ja teki hänet tyttärensä suhteen itserakkaaksi.
Lieneekö tuo isään jotain vaikuttanut? Ehkäpä.
Joka väittää, että maakansa on yksin vikapää siihen, että on ruvettu loistoa ja koreutta sivistyksen merkkinä pitämään, ei ole oikeassa. Onkohan tuo sitten oikean sivistyksen tuntomerkki? Niin ainakin sanotaan. Olkoon siis arvossansa sekin, sangen kunnianarvoinen mielipide, niin kauan, kuin sillä on niin yleinen kannatus!
Jos sivistystä näin käsitetään, niin Latva-Kuntin Eeva alkoi seitsemäntoista vuotiaasta kuulua sivistyneitten joukkoon.
Se tapahtui siten, että hän ensin kuusitoista täytettyänsä pääsi ripille ja sitte muutaman viikon päästä täysikasvuisten tyttöjen ja poikain joukkoon seuraa pitämään. Vaikka ei koti ollut kovin varakas, niin pääsi hän kuitenkin hyvillä kirjoilla pitäjään paraitten arvoon ja samalla seuraan, syystä että äiti huolehti hänelle samana vuonna pari musliini-vaatekertaa, useita komeita silkkisiä ja kotiin porstuan kamariin uudet tapetit ja uudet "mööpelit", että sopi vieraita kamariin viedä. Ja sekin vaikutti vielä, että hän oli itse varsin pulskea neiti.
Mitään muuta tärkeätä ei tapahtunut, hänen astuessansa tuon, hänen elämässään sangen merkillisen rajan ylitse, moukkamaisuudesta sivistyksen helmoihin, surkuttelemaan yleensä kaikkia vanhanaikaisilla tavoilla eläviä akkoja, palvelustyttöjä sekä kovaonnisempia talon tyttäriä, jotka ohjaksissa pidettävän varallisuutensa lisäksi olivat vielä rumia.
Mitään yleistä sivistyksen harrastusta ei ollut pitäjäässä, mutta kaikki "paremmat ihmiset" ja niitten lapset katsoivat vaan muuten oikeudeksensa omistaa sivistyneen nimen. "Parempain ihmisten lapsilla" oli tapana, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, seurustella omassa piirissään ja ajatella että moukat saavat pysyä "säätynsä saralla". Mutta mikä vielä on huomioon otettavaa, on se, että tähän viimeksi mainittuin joukkoon edelliset lukivat kaikki nekin, jotka hiljaisuudessa olivat koonneet itselleen jonkun määrän n.s. opillista sivistystä, mutta eivät olleet tilaisuudessa uhrata varojansa kuorensa kiillottamiseen, päästäkseen tuosta halpamaisuuden loasta.
Eräänä päivänä sai Latva-Kuntin Eeva kutsumuksen tulla ompelu-yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Asia ilahutti, niin että laululle pakkasi. Herrojakin kuului sinne tulevan, taikka oikeammin, ne sitä niin kun puuhasivatkin… Tulla tutuksi niiden kanssa … mamsellien … fröökinäin…!
"Äiti, minä menen tänä iltana kansakoululle, minua on kutsuttu, oikein kutsuttu, kun siellä perustetaan … en minä tiedä mikä, ompelu-yhdistys."
"Häh? mikä se sitten on?"
"No se on, jossa neulotaan… En minä oikein tiedä, kun menen nyt katsomaan."
"Kutka sitä nyt sitten sellaista puuhaavat?"
"Siinä on herrojakin ja pitäjään komeimmat … johan te sen nyt ymmärrätte."
"Hmm, sellaisiin joutaviin aina menet, pysy kotona," isä virkkoi, joka sivullisena oli keskustelua kuullellut.
"Niin, joutaviin! Ette te ymmärrä ollenkaan. Menen minä."
"Mene jos tahdot," päätti äiti.
"Hmm, aina siinä sillä lailla … kun ei kumminkaan herraa tule," murisi isä ja meni ulos, jonnekin työmaalle, johon muu väki oli jo ennen mennyt.
"Tuo isä on kamala, aina se morajaa."
"Kyllähän sillä on syytäkin, kun niin paljon menee rahaa sinun laittamiseesi. Minä monta kertaa sitä ihmettelen, kuinka se kumminkin antaa myötä … sinun tarpeisiisi, vaikka muuten on niin tarkka."
"Kylläpä se siitä sitten myös aina puhuu ja moitiskelee."
"Mitä siitä on. Kiitollinen saat olla isällesi. Ei sisares Liisa saanut puoliinkaan niin kuin sinä."
"No, johan."
Eeva lähti katsomaan Rinta-Kuntin Liisaa ja kysymään oliko häntä kutsuttu.
Ei ollut Liisaa kutsuttu, kun ei hän ollut mikään huomattava henkilö, eikä kotokaan niin kaksinen ollut. Hän oli vaan hiljainen, yksinkertainen talon tyttö. — —
"Tule vaan," Eeva kehoitti, "mitä siitä on vaikka ei olekaan kutsuttu, saahan sellaisiin muutenkin mennä."
"En minä … ei minun tee yhtään mielenikään, eikä isäkään laskisi.Siellä on kuitenkin aivan komioita ja parempia vaan, enkä minä…"
"Niin … älä nyt Liisa tuollaisia joutavia. Ainakin minä menen."
"Mitäs sinusta," Liisa nauroi vähän salamielisesti, mutta ei suinkaan ivallisesti.
"Aina sinä olet tuollainen," Eeva puoleksi loukatulta näyttäen sanoi.
"Jos minä tahtoisinkin tulla, niin ei isä eikä äitikään laskisi."
"Mitä isästä ja äidistä!" huudahti Eeva, "kielsi minunkin isäni."
"Ei sinun tarvitsekaan huolia heistä mitään, mutta minun on toista."
"Tuletko toisella kerralla, jos käsketään ja isäsi laskee?"
"Enpähän tuota tiedä, vaikka tulisinkin, kun nyt saan kuulla sinulta kuinka siellä ollaan ja mitä siellä tehdään."
"Olkoon nyt sitten niin, jos et tahdo tulla. Mutta toisella kerralla tulen minä tahtomaan joukkoon sinua ja sitten pitää tulla."
"No, saa nyt nähdä."
Näin he erosivat jäähyväisiä sanoen. Eeva kiirehti edelleen tuntien jonkullaista ikävyyttä siitä ett'ei saanut Liisaa joukkoonsa lähtemään. Mutta kun asiaa ehti enemmän miettiä, alkoi sydämessä liikkua jonkillainen ylpeyden tunne siitä, että häntä oli niin paljon etevämmäksi Liisaa katsottu, vaikka ei rikkaampikaan ollut. Juohtui mieleen verrotella omia kasvoja ja Liisan kasvoja ja muutakin ruumista. Veri alkoi lämpimämmin hyökätä ja mieli rupesi kiitolliselta tuntumaan, vaikka ei oikein tiennyt kelle, kun ei sitä erityisesti ruvennut harkitsemaan.
Hyvä ja iloinen oli mieli sitten koko päivän ja ikävällä odotteli hän iltaa. Ajatukset vallan kokouksessa harhailivat ja sitä piti tuumia, miten valmistaa pitäisi itsensä ja mitä mukaan ottaa, jota tarvitsisi. Vaatteet moneen kertaan hän tarkasteli; väliin yksi kappale näytti miellyttävämmältä, väliin toinen. Lopulta ei mikään tahtonut oikein tyydyttää. Ei hän olisi tahtonut vähääkään moukalta näyttää, kun ensi kerran piti herrain joukossa esiytyä. Moukkamaisilta vaatteet kuitenkin näyttivät yhä enemmän, kun muisteli herrasväen vaatteita.
Yht'äkkiä muistui mieleen jotakin. Sitten äidin luo.
"Äiti, minä menen ostamaan itselleni hanskat, suvihanskat … ei viitsi mennä tuonne ilman niitä, kun herrojakin tulee."
"Häh … suvihanskat? Ole nyt joutavia sanomatta … isä suuttuisi."
"Mistä isä sitä tietäisi, antakaa vaan rahaa."
"Mitähän ne maksavat? Ei mulla ole rahaa, kun puolitoista markkaa, saiskohan ne sillä?"
"Puolenkolmatta markkaa ne maksavat, kun kerran kysyin."
"No mutta, ei niitä nyt saada, kun ei ole rahaa, etkä sinä kuitenkaan mene jyvillä vaihettamaan. Kun oliskin tullut joku noista mäen-ämmistä, joka ensin olisi käynyt sinne viemässä muutaman kapan jyviä … olisit sitten itse saanut mennä rahalla ostamaan… Kuinka herran tähden, jos isäsi saisi tietää, niin vihainen olisi varmaan, kun sellaisia aina ostelet, turhia."
"Vai turhia! Kaikilla on sellaiset ja muissa pitäjissä on piioillakin."
"Mutta eihän meidän pitäjäässä?"
"Onpa, ainakin kaikilla niillä, jotka sinne tulevat, mutta mistä te tiedätte, kun ette missään kulje. Aina vaan tahtoisitte mun olla niin kun ennen mailmassa teidän aikoinanne."
"Älä nyt taas… Aina sinä olet saanut sitä kun muutkin; paljoa enemmän kun sisaresi, jos hän sitä morkkasikin tässä kerran."
"Mitä hänestä, joka aina oli niin vanhan-aikainen kun mikä. Ei hän tarvinnutkaan."
"Miehenpähän sai ja hyvän miehen, ei puutu mitään."
"Puuttukoon jos tahtoo, mutta tahdon minä kumminkin hanskat."
"Kamalaa, kun pitää oikein kesälläkin olla hanskoissa tähän aikaan."
"Tahdon minä ne kumminkin!"
"Kun sinä nyt kuulet, ettei ole rahaa niin paljoa. Jos velaksi tahdot mennä ottamaan, niin mene; kyllähän sitten maksetaan, kun saadaan."
Eeva mietiskeli vähän aikaa.
"Minä menen," sanoi hän sitten, "ja sanon puodissa, että minä olin kylässä kulussa ja poikkesin ottamaan hanskat, vaikka ei sattunut tulemaan rahaa mukaani. Sillä tavalla on vähän mukavampi."
"No niin, sano nyt kuinka tahdot." Eeva heitti pois tehtävänsä, jota oli toimittanut ja lähti asialle.
Puodista palatessaan hän tapasi tiellä Rinta-Kuntin Liisan, joka kotona oli käynyt häntä etsimässä.
"Ka, Liisa! olitko meillä?"'
"Olin, kävin sinua tapaamassa… Minäkin sain kutsumuksen tulla sinne ehtoolla."
"Sepä vasta on hupaista. No, tottapa tulet?"
"Enköhän tule. Ei äiti ollut vastaan kun kysyin, eikä isäkään kovin."
"Sepä oli hyvä. Tule nyt sitten meidän kautta. Katso, minä ostin puodista suvihanskat."
"Onpa ne jotenkin sievät ja hienot." Liisa katseli käsineitä ja sanoi sitten: "Kaikkia sinä saat ostella."
"Niin, no, niitä tarvitaan, kun nyt on kaikilla sellaiset."
"Ei, kuule, taas puolillakaan ole, eikä niitä ainakaan tarvita. Mitä kesällä hanskoilla, kun ei kädet palele, … jottako ei päivettyisi?"
"Niin ja muutenkin, kun on tapa kerran sellainen."
"Onhan se nyt niinkin. Mutta mitä sinä aiot Eeva siellä neuloa?"
"Otin tuolta puodista karttuunaa, siitä sopii nyt tehdä vaikka esiliinan."
"Ei minulla ole karttuunaa ainakaan." Liisa näytti alakuloiselta tätä sanoessaan.
"Kyllähän sitä puodista saa, mene ottamaan. Tällaista minä otin."
"Ei ole rahaa, eikä äitikään luvannut antaa, mutta minä ajattelin että mitähän olis, jos ottaisin täksi illaksi käsiliina-aineen sellaista kuvaiseksi kudottua, jota viime talvena kudoin lakanakankaaksi?"
"Ota vain." Eeva sanoi tämän epävakaisesti ja näytti ajattelevan, ettei se ole oikein sopivaa.
"Mutta minkähänlaista siellä on … viitsiikö siellä neuloa ollenkaan, kun on niin paljon herroja?" arveli Liisa.
"Ei tiedä, sittenpähän nähdään. Mutta mennään nyt kotiin että ollaan sitten valmiit lähtemään illalla."
Eeva meni iloisena, ajatellen ja katsellen kauniita käsineitänsä, y.m.Hän tunsi kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan, kun ajatteli sitä, etteiLiisalle annettu rahaa edes karttuunaan, mitä sitten käsineihin!
Liisa sitä vastoin meni sekanaisin tuntein. Ei tietänyt josko iloitsi, vai oli välinpitämätön ompeluseuraan menosta. Hän katseli käsiänsä. Ne olivat turpeat, työssä karkeiksi tulleet ja päivettyneet. Nauruun veti suuta, kun ajatteli, että sellaisiin käsiin niin hienot hanskat pantaisiin kuin Eevalla oli. Eeva johtui mieleen nyt, eikä hän siitä kovin hyviä ajatellut, kun hänen mielestänsä yli säätynsä meni ja komeili. Karttuunapalanenkin anasti osan ajatuksista; se pahoitti mieltä, kun ei saanut ostaa itsellensä, kun ei tuo monta penniä olisi maksanut ja kun sitä teki niin mieli. Kotona hän äitiä vielä uudelleen rahasta ahdisti. Mutta kun äiti edellisellä viikolla oli ostanut hänelle kokonaisen vaatekerran karttuunaa, niin ei mikään rukous auttanut. Pois käskettiin pysyä koko joukosta, jos ei omatekoinen kangas nyt tällä kertaa kelpaisi.
Äiti ei kuitenkaan tahtonut Liisaa kokonaan masentaa, vaan vastapainoksi alkoi häntä kehahdella ja sanoa että koettakoonpa vaan puoletkin pitäjään tytöistä sellaista kangasta kutoa kun sinun omasi on, kelpaa näyttää vaikka papin rouvalle eikä yhtään tarvitse hävetä. Kyllähän tuota karttuunalisua nyt on nähty ja jokainen saa, mutta tuollaista kangasta ei kovin monella ole, kun eivät taida tehdä…
Liisa jo alkoi uskoa äitiä, eikä Rinta-Kuntin emännän kanssa muuten olisi toimeen tullutkaan jos ei häntä uskonut olisi. — —
Koko iltapuolen Eeva puuhasi ja valmisteli menoa, niin että äitiänsäkin hänen toimistaan toisinaan häiritsi ja vaati kanssansa tuumimaan mikä mukavinta ja kauniinta olisi päälle panna. Silkkihuivit saivat moneen kertaan päässä vuorotella ja peilin edessä käydä; ja kun ei sopivaa tahtonut olla, niin kiukut nousivat päähän. Sitten äidille kiivastelemaan ja muutenkin vaan ihan itsekseen, kun ei ollenkaan tahtonut valmiiksi ehtiä siksi kun määrä olisi ollut, jos aikanansa mieli perille ehtiä.
Liisa jo tuli kun Eeva vielä valmisteli.
"Vieläkö sinä noin olet, pane nyt että ehditään," sanoi Liisa.
"Vielä, mutta kyllä minä kohta … istu nyt vähän odottamaan." Eeva juoksi kamariin peilin edessä hiusneulaansa asettamaan.
"Äiti!" hän huusi tälle tupaan, "eikö se ole jo neulottuna se kraki?"
"Heti … aivan kohta." Äiti ompeli suurella kiireellä hienoa pitsiä tyttärensä musliini röijyn kaulustaan.
"Pian nyt!" kiirehti Eeva ja sovitteli moneen kertaan hiusneulaansa.Sitten hän juoksi tupaan.
"Karttuuna-vaatteetko sinulla on Liisa," hän sanoi ja katseli Liisaan päin.
"Niin … tottahan ne kelpaavat arkina… Ja panetko sinä musliiniset?"
"Panen minä, nuot vaalean sinertävät."
"Samaa minä olen Eevalle sanonut," yhtyi äiti puhumaan, "että eiköhän näin arkina olisi kelvannut ristiriitaiset, kun Eevallakin on aivan ihan uudet, mutta eipä se Eeva tyydy."
"Niin … tyydy… Kuka sinne nyt niin jokapäiväisenä menee!"
"Meneepä Liisakin," äiti huomautti.
"No ei ne ole omatekoista, kun ovat aivan uudet karttuunaiset." Eeva pisti itsensä kamariin panemaan päällensä röijyä, jonka äiti nyt oli saanut kelvolliseen kuntoon pitsien puolesta. Röijyä puettaessa oli suu närkästystä osoittavassa supussa.
Liisankaan suu ei ollut aivan tavallisellaan, sillä se oli pienessä ivahymyssä. Tätä ei Eeva saanut kuitenkaan huomata, sillä Liisa sen poisti pian.
Äidin täytyi monta kertaa muistuttaa Eevaa kiirehtimään, sillä hän ei tahtonut ollenkaan tulla valmiiksi. Eevaa kiukutti tuo.
Kun lähdöstä vihdoin tosi tuli, niin äiti puoli leikillä porstuaan perään huusi:
"Älkää kovin myöhäälle olko!"
"Aamuun asti," vastasi Eeva, sillä hän oli vielä kiukussa.
Kansakoululla oli sangen juhlallista silloin kun ompelu-yhdistys perustettiin.
Jokainen tietää tuon sanomattakin, että tällaisten yritysten alkajaiset poikkeuksetta ovat aina hyvin juhlallisia, mutta tällä kertaa lisäsi sitä tapauksen historiallinen merkitys siinä suhteessa, että herras-naiset ja talonpoikais-naiset pitäjäässä nyt ensi kerran ryhtyivät jotain yhdessä toimittamaan. Kysymyksessä ei sentään liene ollut mikään säätyrajoituksen poistaminen, vaan luultavasti kukin aikoi toisensa suhteen pysyä entisessä arvoasemassaan. Mutta enempää etsimättä mitään sivutarkoituksia, koska ei niistä kuitenkaan voi aivan varmaksi päästä, uskallan vakuuttaa että yritys oli isänmaallista laatua; se kävi selväksi Lyseolaisen Pekkasen puheesta, jonka hän alettaessa piti.
Siinä puheessaan hän ensinnä loi lyhyen silmäyksen kansamme sivistyksen kehitys-historiaan. Sitten hän kääntyi puhumaan erityisesti kunkin kansalaisen velvollisuudesta olla osallisena työskennellessä yhteisen isänmaan hyväksi — kansan hyväksi. Tämän jälkeen hän alkoi erityisesti tähdätä naisia: mainitsi miten he melkein kokonaan näihin saakka ovat olleet osaa ottamatta sivistystyöhön. Ei tahtonut loukata läsnäolevia, sillä eihän heiltä oltu voitu osanottavaisuutta vaatia, koska toimettomuus oli ollut yleinen tapa. "Mutta nyt, kun naiset jo muualtakin päin ovat alkaneet huomata velvollisuutensa," jatkoi hän, "niin on jo hyvin aika, että meidänkin neitoset seuraavat aikaansa, uhraamalla jonkun osan työajastaan isänmaan ja kansansa hyväksi. Tätä tarkoitusta varten on tänne tällä kertasa kutsuttu semmoisia, arvoisia naisia, joilla uskotaan olevan käsitystä sivistys-pyrintöin tärkeydestä kansan keskuudessa, ja joidenka voidaan toivoa uhraavan jonkun työtunnin viikossa, kokoutuakseen yhdessä ompelemaan, taikka jotain muuta käsityötä tekemään, jota varten aineksia ostetaan niillä varoilla, joita aluksi pienen keräyksen kautta toivotaan saatavan kokoon. Sitten, kun on saatu suurempi joukko esineitä valmistetuksi, toimitetaan arpajaiset, ja tulot arpajaisista käytetään kunnan, nykyään sangen kehnossa tilassa olevan lainakirjaston hyväksi. Arvoisat neidit täällä," hän viittasi säätyläis-naisiin, "ovat hyväntahtoisesti ottaneet vaivaksensa johtaa ompeluyhdistyksen toimia."
Lopetettuaan sai puhuja kiitoksia säätyläisten puolelta.
"Toivon että puheenne tekee hyvän vaikutuksen läsnäoleviin talonpoikais-naisiin," sanoi neiti Aurora, nimismiehen tytär, pudistaessaan Pekkasen kättä. Ajatus oli tietysti, että säätyläis-naiset ja ainakin läsnäolevat, olivat puheena olevaan asiaan jo sillä innolla tarttuneet, ettei kiihoitussaarnasta tarvinnut heidän ollenkaan lisäintoa saada.
Kokontuneita oli koko lailla, oli talonpoikain poikiakin muutamia, jotka ujoina ovipuolessa istuivat; oli reippaita lyseolaisia ja muutamia muita nuoria herroja, jotka lystikästä keskustelua vireillä pitäen kävelivät sinne tänne, niin ahkerasti, että talonpojat tulivat naisten silmissä vielä enemmän taitamattomilta näyttämään; siellä oli nuoria säätyläis-naisia, jotka merkittävän kohteliaasti puhelivat muutamain ujojen talonpoikais-tyttöjen kanssa, aavistamatta ensinkään että viimemainituista jotkut tällä kertaa tarkemmin kuin ennen silmäilivät heidän leninkeinsä kappoja ja niiden tekotavasta silmillään ahnaasti oppia ottivat. Ujoja yleensä olivat talonpoikais-tytöt ja siinä oli merkille pantava erotus heidän ja säätyläisnaisten välillä, mutta vaatetavaran loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka tosin, mitä muotiin tulee, jälessä olivat.
Sitten kuin neiti Sälppenström oli tehnyt selvän siitä, miten aiotaan varoja saada ompeluyhtiön käytettäväin kankaiden y.m. ostoon, alettiin vaatia että tytöt ottaisivat esiin omat ompelunsa, että nyt jo saataisiin niin kuin seuraan tutustua.
Herrat asettelivat tuoleja järjestykseen ompelioita varten.
Häveliäästi tytöt toisilleen kuiskailivat ja naureskelivat … kuinka sitä viitsii ja uskaltaa tuohon mennä, oikein herrain keskelle.
Eeva erään toisen tytön kanssa puuhasi paljon kumppaniensa parissa kuiskien, saadakseen heitä rohkeammiksi.
Vähän tutumpia tyttöjen kanssa olivat lyseolaiset, kuin muut herrat, ja he jukittivat, yksi toistaan rohkeammin, vaatien heitä toimeen ryhtymään.
"Kas kun olette ujoja, tytöt," neiti Aurora sanoi, "emme koskaan pääse täällä alkuun, jos ette unhota tuota."
"Alku aina hankalampi!" Se oli miellyttävän näköinen nuoriherra, erään kaupunkilaisen haarakaupan hoitaja, täällä maalla, joka tämän tiesi sanoa.
"Jos koko ehtoo tällä tavalla menee", supisi Eeva kumppaneilleen, "niin ei tästä tulla alkuunkaan."
Eeva oli jo ylös nousemaisillaan ja näkyi vaan vielä yhtä käskyä odottavan.
"Tulkaa, tulkaa, tytöt," kehoitti edelleen neiti Aurora.
"Ainakin minä menen, tulkaa, jos tahdotte," Eeva toisille tytöille taas sanoi ja lähti lattian ylitse neitien joukkoon astumaan. Hämminki hänet kuitenkin valtasi, kun ajatteli että jokaisen huoneessa olijan silmät tällä hetkellä olivat häneen kiinnitetyt. Kaunis hän tiesi olevansa, tiesi että musliinileninki sopi hyvin päälle … kun vaan olisi ollut kappa hännässä… Ihailivat ne muutkin varmaan häntä… Kun ei vaan tekisi jotain, joka tyhmältä ja moukkamaiselta näyttäisi…
Eevan antama esimerkki vaikutti sen, että tytöt vähitellen siirtyivät paikoiltaan.
Eevan arvo seurassa oli kohonnut huomattavasti hänen osoittamansa vapaamman käytöksen tähden. Hän oli jo päässyt niin pitkälle että keskustelussa oli neiti Auroran kanssa.
"Totta puhuen," jatkoi Eeva keskustelua, "minun pitäisi pyytää, että fröökynä leikkaisi minulle esiliinan."
"Aivan mielelläni, mutta Eeva on hyvä ja leikkaa itse."
"En minä osaa sellaista … uuden aikaista."
"Totta ei se ole," neiti Aurora hienosti sanoi, "mutta saatanhan tuon nyt tehdä."
Vaatteen leikattua, antoi neiti vielä, ikäänkuin leikin vuoksi viittauksia ja ohjauksia kuinka kukin kaira oli asetettava. — —
"Neiti Eeva ompelee niin hienosti." Se oli kaupanhoitaja joka oli seisahtunut Eevan viereen ja enemmän katsellen Eevan kasvoja kuin ompelusta, lausui tuon.
Eeva joutui hämille; hän ei ollut tottunut tuommoiseen kohteliaisuuteen, taikka kansankielellä sanoen, "vastasilmiä kehumiseen".
"Te näette väärin," sanoi Eeva vihdoin punastellen.
"Ihan varmaan, sillä minulla on hyvin hyvät silmät."
"Ohoh … ei kannata kehua."
"Se on hirmuista, jos tuomitsette minulta olevan huonot silmät."
Eeva nauroi ja nauroivat toisetkin tytöt.
Kaupanhoitajaa huvitti, hän etsi tuolin ja asettui istumaan likelleEevaa.
"No, varmaankin ompelu-yhdistys teistä saa hyvin innokkaan jäsenen, vai kuinka?" hän kysyi Eevalta.
"Kuka tietää vaikka tulis hyvinkin laiska", Eeva nauraen sanoi.
"Sitäpä minä en ota uskoakseni, panenpa vaikka veikkaa."
"Siinä joutuisitte tappiolle. Panemmeko yhden vaatekerran musliinia veikkaan?"
"Pannaan vaan, minä uskallan sen kyllä, sillä te tulisitte kuitenkin."
Kaikille oli hyvin hupaista, mutta Eevalle kaikkein enimmän. Ujous karkottui kokonaan ja hän uskalsi jo hyvin kovasti nauraa.
"Minä en tulisi, en vaikka, jos musliini-läninki pantaisiin veikkaan!" huusi hän nauraen.
Useat silmät jo katselivat häntä ja näyttivät oudoksuvan tuota, heidän mielestään jo liian rohkeata käytöstä. Leikkinä sitä kuitenkin pidettiin kahden puolen.
"Uskallatteko?" Eeva tarjosi kättä kaupan hoitajalle. Tämä joutui hämille ja pulaan: luottamus Eevan edistyksen harrastukseen alkoi horjua.
"Totisesti, te ajatte minut puuhun," sanoi hän vihdoin, nolosti nauraen. Mutta enemmän nauroivat muut. On vaikea päättää millä kukin paraiten nauroi, Eevallako yksistään, kaupanhoitajallako yksistään, vaiko koko jutulla. —
Illan kuluessa lukivat herrat kukin vuoroonsa, mutta kuulemiseen ei tahtonut olla kaikilla soveliasta aikaa, sillä monelle oli paljon hupaisempi jutella. Nuorille herroille ei lukeminen ainakaan maittanut, hauskempi oli haastella naisten ja erittäinkin talonpoikaistyttöjen kanssa. Eeva erittäinkin oli kaikkein huomion esineenä. —
"Mitä piditte äskeisestä puheesta, oliko se hyvä?" eräs lyseolainen kysyi Eevalta.
"Mistä puheesta?"
"Jonka Pekkanen piti."
Eeva tuskin muisti sanaakan enää koko puheesta, mutta täytyihän jotain sanoa.
"En minä tiedä … kyllähän se korea puhe oli."
Kyseliä olisi tuon vastauksen johdosta varmaan heti mennyt tovereilleen kertomaan erinomaisena sukkeluutena, että Pekkasen puhetta tytöt arvostelivat samoin kuin papin saarnaa, mutta Eeva oli liian kaunis pilkattavaksi, sopivampi oli pitää koko lausetta paljaana leikkinä.
Kyseliä kääntyi Rinta-Kuntin Liisan puoleen, joka istui Eevan vieressä.
"No myönnättekö te oikeaksi että me miehet vaadimme teitä naisiakin osaa ottamaan yhteiskunnallisiin pyrintöihin?"
Liisan posket kävivät punaisiksi, sillä häntä ei ollut paljon puhuteltu ja muutenkin hän oli ujo luonnostaan.
"Ei minua tarvitse teiksi sanoa," hän vastaukseksi vihdoin hymyillen sanoi.
Iva-pyrskytystä syntyi likitienossa, sillä tuo tietysti oli ääretöntä ja naurettavaa tyhmyyttä.[3] Liisa onneksi ei kuitenkaan varmaan tietänyt, että hyrskytys hänen tähtensä syntyi. Eevaakin nauratti kovin, sillä hän oli kuullut jo ennen ja tiesi siis tuon tärkeän säännön, jonka rikkoja ansaitsi niin perinpohjaisen naurun alaiseksi tulla. Enemmän hämille Liisa kuitenkin vaistomaisesti lopulta joutui.
Naurun lakkauttamiseksi, jonka oikeudettomuudesta omatunto soimasi, täytyi tehdä jotain.
"Mikä on kysymyksessä?" kaupanhoitaja niinkuin asiasta tietämätönnä tuli kyselemään.
"Minä vaan…" ja lyseolainen kertoi, mitä hän oli tytöiltä kysellyt heidän velvoittamisestansa yhteiskunnallisiin pyrintöihin osaa ottamaan.
"Jassoo, sinä siis pidät tyttöjä rippituolissa," jatkoi kaupanhoitaja."Mitä tytöt sinulle vastaavat?"
"Me emme sano mitään!" Eeva huudahti ja nauroi. Vakavammin lausui perään joku toinen tyttö:
"Me olemme vasta niin vähän tutustuneet tällaisiin, … mutta jahka enemmän tutustumme, niin…"
"Se on totta," myönsi kaupanhoitaja, "me olemme täällä vähän takapajulla."
"Täällä ei ole semmoisia, jotka oikein innolla ottaisivat johtaaksensa edistys-pyrinnöitä," arveli muudan pitäjään pojista.
"Se on kyllä ikävää," sanoi joku herroista.
"Kyllä täällä niin hyviä ollaan kuin muuallakin," muistutti Eeva.
"Tuo Eeva on vasta…" joku toisista tytöistä, joko moittien, taikka ihmetellen Eevan rohkeutta, sanoi.
Heikki Lahtinen oli erään nuoren miehen nimi, joka oli naapuripitäjäästä, varakkaan talollisen poika ja sattumalta tänne saapunut.
Koko illan oli hänen silmänsä, kenties enemmän kuin kenenkään muun, salaisesti vaaninut Eevaa. Nyt ilmaantui hänen mielestään sopiva tilaisuus jotain sanoa.
"Se on oikein, että pidätte oman pitäjäänne puolia, noiden tuossa kannustaessa."
Kun Eeva katsahti Heikkiin tullaksensa vakuutetuksi, että hän oli, puolustaessaan paikkakuntansa mainetta, tehnyt tavattoman viisaasti, koska tuo niin sanoi, niin Heikki joutui tuosta katseesta niin hämille, että oikein täytyi kasvonsa tytön tavalla alaspäin painaa. —
"Alku on tänään nyt pantu edistyspyrinnölle, mutta eläköön nyt vaan innostus!" huudahti lyseolainen Herman.
"Eläköön vaan," sanoi joku poika vakavasti.
"Eläköön vaan… Eläköön vaan…" alkoivat yksi ja toinen ilveilevästi hokea ja sana muuttui lopulta hauskaksi sananparreksi, jota erityisellä äänen painolla matkittiin.
Joku luki yhä, sillä kuulioita oli aina muutamia.
"Pitsiähän sinä vaan Liisa virkkaat, miksi et ompele?" sanoi Eeva lukemisen kestäessä Rinta-Kuntun Liisalle.
"En minä … minä vaan teen tätä."
"Liisalla on vähä-kaunista[4] kangasta," jatkoi Eeva puhetta, hymyillen kääntyen neiti Auroran puoleen. Hymyileminen oli kuitenkin sitä laatua, että oli sangen epäiltävää, josko Eeva todella ajatteli niin kuin sanoi. Liisa ainakin näytti loukkautuvan.
"Minkälaista?"
Tultiin uteliaaksi ja pyydettiin nähdä.
Eevaa kutkutti ajatellessa kuinka hupaista naurua syntyy, kun omakutoista pellavakangasta tällaiseen paikkaan vetää.
Liisa oli vastahakoinen näyttämään, tahtoi oikein itku päästä, ja hän loi usein syvästi moittivan katseen Eevaan… Kun oli tullut ottaneeksikaan tuota kangasta joukkoon … mutta kun oli luullut että muillakin ehkä sellaisia olisi … eikä seuraa ollut noin hienoksi osannut aavistaa…
Eeva alkoi jo katua että oli tuota asiaa puheeksi ottanut… Eihän hän sitä ollut ajatellut, eikä ollenkaan olisi toivonut, että Liisa tuosta pilkan alaiseksi tulisi. Oli vaan ajatellut että saataisiin nauraa…
"Olkaa hyvä ja näyttäkää," neiti Aurora yhä pyysi.
"Se on vaan … omitekoista … sellaista, kuvaista…"
"Vai niin. No sen parempi."
Eeva pelkäsi ja katui surkeasti, mutta ei keksinyt keinoa millä voisi löyhäsuisuutensa tekoa korjata.
Toinenkin neiti tuli pyytämään nähdä.
Liisa vastusteli vielä. "Se on niin rumaa," sanoi hän.
Tätä menettelyä Liisan puolelta tuomittiin suureksi moukkamaisuudeksi. Siitäpä syystä, kun neidet eivät pelänneet loukkaavansa tuommoisen tytön tunteita, pyysivät yhä, ikään kuin leikillä.
Kovasti punastellen veti Liisa vihdoin vaatekappaleen nyytistään esiin.
Eeva olisi heti paikalla syleillyt Liisaa, jos olisi ollut tilaisuutta, saadakseen anteeksi tekemänsä rikoksen.
Neiti Aurora vei vaatteen likemmäksi lamppua. Siinä pääsi häneltä ruotsinkielinen huudahdus. Tätä seurasi, että kaikki ruotsia ymmärtäväiset riensivät vaatetta katsomaan.
Liisalla ja Eevalla oli kovat hetket, … kun ei edes ymmärtänyt tuota puhetta ja … kun herratkin menivät katsomaan.
Vihdoin. "Kuka tätä on kutonut?" kysyi neiti Aurora Liisaan kääntyen.
"Minä."
"Tekö!" Uudestaan katseltiin kangasta ja väliin sivulta päin Liisaa.
Liisa alkoi jo huomata ettei asia ollutkaan niin aivan hullusti jaEevaa rupesi kummastuttamaan herrasväen uteliaisuus.
"Se on todella hyvin kaunista," sanoi kaupanhoitaja vihdoin suomeksi.
Mitä kummia! Nyt vasta toiset tytötkin riensivät katsomaan.
"Osaatteko tekin kutoa tuollaista?" kyseli neiti Sälppenström naureskellen.
"En minä… En minä ainakaan…"
Ainoastaan yksi oli joukossa joka kehui osaavansa erästä kuvaista, mutta ei tuollaista. Toinen kertoi nauraen että vanhaa lajiahan tuo on, koska hänen mummovainaallansa oli ollut tuollaisia lakanoita.
"Osaatteko te sitten?" kysyi Aurora neiti naurajalta terävästi.
"En minä, mutta eiköhän äiti osanne."
"Pyytäkää sitten saada häneltä tuo oppi", kehoitti Aurora neiti ja käänsi nolostuvalle naurajalle selkänsä.
Mutta Aurora neiti meni Liisan viereen istumaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista tuon kankaan valmistustavasta ja keneltä oli sitä oppinut. Äidiltänsä sanoi Liisa oppineensa. Neiti Aurora lupasi hankkia pellavalankoja ensi tilassa ja pyysi että Liisa sitten tulisi opastamaan tuollaisen kankaan kutomiseen häntäkin.
Kuinka, kutovatko fröökynätkin? ajattelivat muutamat tytöistä.
Tuo vaatekappale, joka noin suurta huomiota herätti, oli erästä laatua kauniinkuvaiseksi kudottua liinakangasta, vanhaa suomalaista mallia.
Eeva oli päässyt huolehtimasta Liisan häpeän tähden. Mutta sitä vastoin häntä nyt kummastutti se, miksi tuommoinen kotitekoinen kangas niin suurta huomiota herätti. Hänen mielestään ei siinä mitään kummaa ollut että kutoa osasi, kun oli opetettu. Nyt päätti hänkin sitä oppia.
Illalla tanssittiin vielä jossain koulusalin viereisessä huoneessa. —
"Kuuleppas", kuiskasi Heikki Lahtinen eräässä nurkassa kaupanhoitajan korvaan. "Esittele minut tuolle tytölle." Hän osoitti Eevaa.
"Tanssisitko hänen kanssaan?"
"Mene haastamaan vaan, ei se esitystä kaipaa, ei ne ole vielä täällä nuo tytöt esittelemiselle tottuneet."
"Niin mutta … kuitenkin…"
"Samahan tuo on." — Se tapahtui.
Lahtinen näkyi erinomaisesti nauttivan tanssista Eevan kanssa ja miellytti Eevaakin.
Oli jotenkin myöhäistä, kun kotiin ehdittiin lähteä.
"Saanko luvan saattaa teitä kotimatkallanne? Kaupanhoitaja seisoi kumarrellen Eevan edessä ja tätä kysellen.
"Kyllä minä pääsen yksinkin … ja Liisan kanssa."
"Vaikkapa niin, mutta kun tapa on semmoinen sivistyneillä… Saanko luvan?"
Kaupanhoitajan silmistäkin sen näki että hänen mielensä saattamaan teki.
"En minä … en minä…" Eeva pakeni niinkuin peljäten toisten tyttöin joukkoon… Jos saisivat muut nähdä että minä herrain kanssa … hyi!… Matkalla hän toisille vielä kertoi tuosta ja kaikin naurettiin.
Kaupanhoitaja katsoi hämärässä Eevan perään pihalla. Intohimoisen viehätyksen väreet poistuivat vähitellen silmistä ja sitten hän halveksien itsekseen mutisi: "Yksinkertaisia moukkia … eivät vähääkään ymmärrä seuraelämän tapoja… Luullaan herrasmiehellä aina jotain ajatuksissa olevan … pyh!" hän nauroi ja alkoi sitten kiirehtiä muutamain nuorten miesten perään. Heikki Lahtisen kanssa meni hän kotiinsa. — —
"Heikki hoi!" hän kotona huudahti, kun Heikki uneksien mietti. "Ota nyt ja kuule seikkaa, kun minä sain rukkaset, ha, ha, haa…"
Heikki havahtui ja kysyi erinomaisella innolla.
"Rukkaset, häh?"
"Niin ja ihan uudet. Ne ovat sentään aika hupsuja nuo talonpoikaistytöt vielä."
"Joko sinä sitten tuolla ehdit kosioimaan, vai?"
"No luonnollisesti. Mutta mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään, mutta kerro nyt, minä olen hyvin utelias."
"No kun minä kohteliaisuudesta tarjouduin saattamaan tuota Latva- Kuntin Eevaa, niin rupesi pelkäämään, että jos muut sen näkisivät, kun hän herrasmiehen kanssa kävelee. Eikö se nyt ole hullua ja tyhmää?"
Heikkikin alkoi nauraa, mutta iloisemmin kuin kaupanhoitaja.
"Eipä tuo minkään tyhmää ole," sanoi hän, "kansassa on yleinen luulo, että nuoret herrasmiehet käyttäytyvät kaikki epäsiveellisesti ja ainoastaan siinä tarkoituksessa lähenevät talonpoikaisnaista. Jos minä, taikka joku muu pojista olisimme tarjoutuneet saattamaan, niin olisi varmaan mielellänsä suostunut kuka hyvänsä noista tytöistä."
"Raukkamaista tyhmyyttä!"
"En minä sitä juuri niin kovin raukkamaiseksi katso. Heillä on syitä tuohon luuloon, ja siinä tapauksessa minä puolestani kunnioitan Eevan pelkoa."
"Ettäkö minä muka olisin semmoinen?"
"No, noh, ota osaa siltä kannalta että sinä kuulut sellaiseen nuorten kaupunkilaisherrain luokkaan, joka ei ole liian hyvässä maineessa."
"Hm … joutavia."
Oltiin vähän aikaa vaiti. Sitten sanoi Heikki äkkiä:
"Minusta on tuo Eeva erinomaisen kaunis." Ääni oli vähän epävarma ja hän katsahti nopeasti kumppaniinsa, josko tuo mitään olisi huomannut.
"On se, kieltämättä on hän kaunis", sanoi kaupanhoitaja ajatuksissaan.
"Koulua ne tarvitsisivat, käytännöllistä koulua, aikalailla", jatkoi kaupanhoitaja vähän ajan päästä.
"Hm", pani Heikki. Hän ajatteli ainoastaan Eevan kasvoja.
Isää ei miellyttänyt pitkälle nuo Eevan uudet puuhat ja ompeluyhtiön iltamissa käynti.
Hän oli ajatellut silloin, kuin Eeva oli nuorempi, että hänen pitäisi oppia työtä tekemään, tavallista talonpojan työtä, niinkuin muutkin lapset.
Mutta vahingossa sai Eeva olla niin kauan pikkuna, että taivuttaminen periaatteiden mukaan kävi mahdottomaksi…
Eevan mieleen alkoi myös vaikuttaa se yleinen mielipide, että talon-tyttären, joka nykyaikana tahtoo jostain käydä, ei sovi tehdä varsinaista talonpojan työtä … ainakin tuo osottaisi jonkunmoista sivistymättömyyttä. Siten vielä se oli sangen tärkeätä kosiain suhteen, sillä semmoista kotia luonnollisesti pidettiin varakkaana, jossa tytär sai aina vaan kotitoimissa hääriä, eikä ulko-askareihin tarvinnut mennä.
Äiti, rakkaudesta lapseensa, kannatti samaa mielipidettä. Isä kyllä ajatteli, että kun tyttö nyt on jo täysi ikäinen, niin pitäisi osata totella ja taipua. Vaan kun hän tämmöisiä vaan enimäkseen ajatteli ja toisinaan möyrysi vihapäissään ollessa ja silloin asiaan kuulumattomiakin sekaan veti, niin ne eivät tehneet tarkoituksen mukaista vaikutusta. —
Kun ompelukoneita rupesi muillekin talon-tyttärille ilmestymään, alkoiEeva äidilleen jukittaa että hänellekin pitäisi ostaa.
"Noo, johan… Sano isällesi", käski äiti.
"Sanokaa te."
"Sano itse, jos minä sanon, niin sitten se kaiketi möläjää ja haukkuu siitä minulle. Itsellesi hän sen paremmin myöntää."
Singeriläisten koneiden tukkija alkoi kulkea talossa. Kerran hän jätti käsikoneen koeteltavaksi ja kehui että Keva näkyy sitä osaavan käyttää niin hyvästi, että hän luuli tämän jo ennenkin koneella neuloneen. Raha ei tullut kysymykseen; jos tahtoi 10 markkaa pistää käsirahaksi ja hyyrykontrahti kirjoitetaan siten, että tulee maksettavaksi 10 markkaa kuukaudessa, niin ei tuo niin vaarallista ollut, vaikka ei maksut niin säännöllisesti tulisikaan, kunhan vaan jolloinkin tulisivat. Saisi silloin tällöin, kun liikenevää rahaa on, kaupungissa käydessä pistää konttoriin. Suoraan sanoen, kone ei tällä kaupalla tulisi maksamaan paljo mitään … "ja semmoinen talo! … jopas nyt jotain, ettei tyttärellä olisi ompelukonetta, joita jo rientävät ostamaan piiatkin… Te ansaitsette yhdessä vuodessa koneen hinnan, kun itse tarpeenne neulotte… Ja ajatelkaas! kun näitä koneita myödään tuhat ja neljäsataa kappaletta päivässä, yhdessä ainoassa päivässä; eikö se puhu tavallaan koneitten kelvollisuudesta?… Ja semmoinen tyttö! kohtahan pitää ruveta sulhaspaitoja neulomaan … jaa jaa, minä tiedän sen, mammat eivät kauan saa luonansa pitää semmoisia… No niin, tulkaahan itse vakuutetuksi koneen hyödystä… Huomenna laaditaan muodon vuoksi tuo kontrahti… Eihän sitä teidän moisten kanssa tarvittaisi ollenkaan, mutta pilan vuoksihan saatetaan tuo pistää… Niinpä niin, ukon kanssa tulen ehtoolla pakinoimaan, kun kotiin ehtii. Jumalan haltuun jääkää." Mies meni partaansa nuoleskellen kertomaan toiseen taloon samaa satua ja vielä että Latva-Kuntissa jo häneltä ostettiin kone.
Kyllä oli isä vastaan ensin, arvellen ettei Eevalta kuitenkaan tule neulottua. Mutta kun ei tyrkyttäjä-herra vienyt konettaan pois moneen päivään, neuloa vaan käski ja lopulta näytti uhkaavan jättää koneen, vaikka ei ostettaisikaan, niin äiti rupesi ajattelemaan ettei sitä enää viitsi antaakaan takaisin. Isä saatiin vihdoin taipumaan, vaikka hän sittenkin vielä murisi. Ja niin sai Eeva koneen.
Ensimmäisenä hän ryhtyi sillä vanhan karttuunahameensa helmaan lisää neulomaan ja "krymppäämään" sitä samaan tyyliin kuin neiti Sälppenströmin leningin helma. Voi kun se tuli Eevan mielestä sievä! "Voi turkanen kun sinä olet nyt komeana", sanoi piika Fretriika makeasti hymyillen, kun tuo oli ensi kertaa Eevan päällä.
"Älä nilkuta…[5] Mutta eikö se ole sopiva alushame?"
"Niinhän minä sanoinkin."
Eeva ajatteli, että kun uskaltaisi tehdä jonkun paremman leningin tuollaiseksi, kappahäntäiseksi, jolla sopisi mennä kirkkoon… Mutta ne moukat niin kovin ilveilevät!
Hän päätti nyt tuota "alkua parempaan päin" pitää niin kauan että muutkin komeat tytöt rupeaisivat sellaisia tekemään, ja sitten sopisi vähitellen aina parantaa ja parantaa, että vihdoin kaikki hameet tulisivat tuollaisiksi. Oikeastaan tuntui aina tästälähin, kun tuommoisen suorahelmaisen pani päällensä, että sai oikein hävetä vanhan-aikuisuuttansa, kun "parempia ihmisiä" vastaan tuli. Nauratti oikein moukilla, jotka eivät tuota ymmärtäneet, ja sitten suututti, kun tiesi että ne taas nauravat niillä tytöillä, jotka kappanhäntäistä pitävät. Sen tähden vaan nauravat, kun ei itse sovi laittaa sellaisia … kadehtivat paremmiltansakin.
Pian ompeluyhdistyksen ensimmäisen kokouksen jälkeen, sai Eeva päähänsä että hänen pitäisi itse kutoa itsellensä pumpulinen vaatekangas niin itse, ettei alkuun pannessakaan saisi kukaan auttaa.
Kaikki kävi hyvin aina siihen asti, kuin piti ruveta kutomaan. Mutta nyt oli tullut varmaan pieni erehdys, sillä kankaassa ei ollut suuta.
Ei auennut, ei rahtuakaan, sotki vaan ja langat menivät ristin rastin, ettei sukkulan pistämisestä voinut olla puhettakaan.
Eeva yritti monta tuntia, ja sitten pääsi itku. Äidinkään apu ei auttanut, sillä suu oli auttamattomasti kadonnut.
Tyttö suuttui nyt ja ajoi kaiken syyn äidin selkään, kun ei häntä ollut ennen opettanut. Muuten olisi asiata käynyt nyt korjaaminen sillä, että olisi haettu joku taitava kutoja. Mutta mistä saada sellainen, joka ei koko mailmalle hoilottaisi, että hänen piti olla panemassa suuta Latva-Kuntin tyttären kankaasen?
"… Jos saavat tietää, etten minä vielä osaa kutoa, niin voi, voi-i!Kaikki sitä sitten puhuvat ja nauravat… Kun uskaltais hakea Liisan,ettei se kenellekään puhuisi, mutta ei … voi kumminkin", vaikerteliEeva.
Äidin oli harmi. Jos tämä olisi tapahtunut silloin, kun tyttö oli neljäntoista-vuotias, ei olisi ollut mikään häpeä mennä ketä hyvänsä apuun pyytämään. Mutta nyt kun tyttö oli jo kahdeksannella toista…
Asia oli sangen musertavaa laatua.
Miehet olivat viikkokunnalla jossain takamailla. Välttämätöntä oli että kangas saataisiin käypäkuntoon siksi kuin miehet kotiin tulevat.
Vahinko vaan, että ompeluseuran kokouskin oli samana iltana ja sieltä ei sopinut olla pois. Kotona olisi myöskin pitänyt olla katsomassa ja oppimassa kun kangasta korjattiin.
Ompeluseuran kokoukseen Eeva kuitenkin meni, siellä oli lystimpi. Pitäköön äiti huolen kankaasta, koska ei ole opettanut kutomaan. — Hänpä siitä pitikin huolen. Hankki kankurin ja kertoi sille, ettei syy ollut Eevan taitamattomuudessa että asia oli noin hullusti käynyt, vaan se oli siinä, kun oli koettanut erästä uutta ylöspano-keinoa, jota joltain oli kuullut ja sitten noin hassusti sekaantunut koko asiassa, ettei enää saanut selviämään, nuori kun oli, eikä äitikään joutanut y.m.
Onnettomuus suuri. Kun kankuri-akka paraillaan tuskitteli lankain kanssa ja ihmetteli Eevan uutta konstia, tulivatkin miehet kotiin. Emännälle pakkasi oikein kiukku päähän nousemaan, kun sallimus antoi asian yhä vaan ala-mäkeä vieriä. Akkakin aavisti jotain, sillä miesten tupaan tultua hän ei enää ääneensä mitään panetellut, vaan äänetönnä jatkoi työtänsä siksi että vihdoin sai kankaan kude-suuhun. Kun akka pois meni, syntyi pieni sanasota. Miehet olivat kiukussa, kun oli nälkä eikä ruoka ollut valmiina.
"Eikö tytär saanutkaan kangasta kokoon?" kysyi Iikka.
Tarkoitus oli hyvinkin pisteliäs. Äiti ei keksinyt sopivaa vastausta heti, eikä siis puhunut mitään.
"Saa siitäkin Eevasta joku Aatami itsellensä nolvakan", arveli Köpi.
"Älä nyt kovin … et saa itse sellaistakaan, iso-suu."
Äiti keitti puuroa paraillaan ja jätti sen kakkaraiseksi kiusallakin, koska pojat olivat noin ilkeitä.
Isä ei sanonut mitään poikain kuullen, mutta myöhemmin illalla hän äidille antoi aika ripityksen. Sanoi muun muassa:
"Tuo neuloma-konekin ostettiin, mutta yhtä kaikkipa niitä verhoja pitää kylässä neulottaa."
"Anna kun se oppii."
"Oppii", matki isä, "mitä se oppii, ei mitään — —"
Mutta kankaansa kutoi Eeva sitten, kuin se oli kerran kude-suuhun saatu, suuresti taidostaan ylpeillen ja teki huolettomuudessaan muutamia vääriä raitoja.
Ompeluyhdistys oli saanut niin paljon työskennellyksi, että sopi pitää arpajaiset, kun vielä muualtakin vähän lisäksi voittoja keräiltiin.
Lahtis-Heikki ei olisi tahtonut mistään hinnasta olla sieltä poissa. Eevaa hän tähysteli koko päivän ja nautti äärettömästi tämän kauneudesta. Kovin kouristi sydäntä ja mustatauti vaivasi hirveästi, kun joku muu nuorimies sattui rakastetun kanssa sanan vaihtamaan.
Hän osti melkein liian paljon arpanumeroita, mutta hän voittikin niillä: ei niin suuresti numeroituja voittoja, mutta Eevan tuttavuuden.
Mitä luonnollisin asia maailmassa on, että hän osti kaikki arpa-numeronsa Eevan uurnasta, viimemainittua voittoa saavuttaaksensa.
Kun numeroidut voitot jaettiin, niin Eeva sai etsiä kaikille hänen numeroillensa vastineen.
Jos Eeva olisi ollut joku suuri pölkkypää, niin hän kentiesi ei olisi tuossa kaikessa huomannut mitään merkillistä. Mutta hänpä ei ollutkaan semmoinen. Hän pani huomiota Heikin käytökseen. Alkoi ajatella sen merkitystä ja aivan luonnollisista syistä selitti sen itselleen eduksi.
Kun Eeva tunsi Heikin ja tiesi myöskin hänen kotinsa maineen, niin nyt kannatti riemuita sydämellä ja suulla.
Kun tanssi alkoi, ajattelivat he jo sitä jonkullaiseksi rikokseksi ruveta siihen muiden kanssa; ainoastaan silmäin peittämiseksi täytyi tuota vähäsen vasten mieltänsä tehdä.
Asia kehittyi sydämessä siksi, ettei kumpanenkaan pitänyt sitä erinomaisempana kummana, että he myöhään illalla kahden kesken jossain kävellessään tunnustivat toisilleen ajatuksensa, että pitäisi saada aina yhdessä olla.
Vielä myöhemmin he lähtivät kävelemään Latva-Kuntiin päin, Heikki saattoi Eevaa kotiin.
Pihasta aikoi hän ruveta takaisin palaamaan, mutta Eeva teki "streikin" ja vaati sisään tulemaan. Heikki oli vaan tavallinen ihminen, eikä siis luonnollisesti voinut tuota vastustaa. Hämminki kuitenkin hänen valtasi, kun portaille tultiin ja piti astua suoraapäätä tupaan, näyttelemään itseänsä talon vävynä. Hän ilmoitti ajatuksensa Eevalle. Mutta suloinen sallimus oli jo noin 30 vuotta takaperin varmaankin ajatellut tätäkin seikkaa ja pannut rakennusmiehet tekemään oven Latva-Kuntin toisesta kamarista porstuaan. Eeva siis päästi Heikin pulasta, sanomalla, ettei ollenkaan tarvitse tuvan kautta mennä, vaan päästään porstuasta hänen kamariinsa. Sitten Heikki meni estelemättä Eevan perässä.
Emäntä kun oli kamarista ääniä kuullut, tuli ovesta kurkistelemaan.
"Joko sieltä nyt on tultu?" hän kysyi päätänsä ovesta sisään pistäessään, ja hämmästyi kovin, nähtyänsä vieraan.
"Jo… Älkää nyt kovin kurkistelko."
Eevan ääni kuului tuikealta ja äiti vetäytyi kuuliaisesti toisen kamarin puolelle pannen oven kiini.
Kun Eeva oli saanut vaatetta pois päältäänsä, meni hän äidin luo.
"Kuka tuo on?" äiti sipisten kysyi.
"Kuinka niin?" Eeva nauroi.
"Noo…"
"Se on … tuo … Heikki Lahtinen."
"Sen Lahtis-Pekan poikako?"
"Niin."
"Mitä se nyt sitten tuolla on ja tänne on tullut?"
"No ettekö te nyt ymmärrä? Se on … johan te sen nyt ymmärrätte."
"Onko se sitten … sepä nyt on, eihän se sun friiaris ole?"
"Friiaris…" matki Eeva, sillä tuo kuului niin vanhan-aikaiselta, "on se, keittäkää nyt kahvia."
"Kuinka herra siunatkoon … sepä on, kun niin äkkiä… Onko se oikein vissi? Oletko sinä ikänä nähnytkään tuota poikaa ennen?" Äiti ei yleensä näyttänyt pahoillaan olevan.
"Kaa, älkää nyt niin kovin kyselkö. Mitä te nyt siitä huolitte, kun se nyt vaan on. Onko huonosta paikasta!… Menkää nyt vaan keittämään kahvia ja älkää noin oudoissanne olko, tosi se on." Eevaa nauratti.
"Sepä nyt on", paneskeli äiti.
"Keittäkää nyt pian."
"Noo, kyllä, kyllä, mutta sepä nyt on, mä vieläkin sanon."
"Mitähän se nyt sitten on… Tuota, kuinkahan, pitäisköhän ruokaa laittaa?" Eeva arvelevaisesti kysyi.
"En tiedä … eikö tuo lie hiljan saanut syödä. On niin paha näin äkkiä, kun ei ole mitään sellaista laitettuna, jota tuollaisille pitäisi olla, kun on kumminkin komiasti oppinut kotonansa … eikä meillä ole sellaisia herraisia pöytä-astioitakaan. Onkohan se yötä?"
"En minä tiedä. Niin sellaista se nyt on, minä olen aina sanonut että pitäisi laittaa jotain, että olisi kuin muuallakin ihmisissä, mutta kun ei osteta mitään."
"Älä nyt kovin, kyllä meillä niin on kuin muuallakin talonpojissa, eikä tässä herroja varten ole tietty laittaa… Kuka sitä on ymmärtänyt, että sinua tuollaiset rupeaisivat…"
"Annetaan vehnäsiä kahvin kanssa, ehkä ei välitäkään ruuasta", sanoiEeva.
"No niin, kyllähän minä pian laittaisin sellaista tavallista talonpojan ruokaa, mutta et sinä kuitenkaan siihen tyydy, tahtoisit kumminkin herraisemmasti laittaa."
"Kukahan sitä sitten sellaista, saisi hävetä silmänsä täyteen. Pankaa nyt edes sitä kahvia."
Eevan täytyi jo kiirehtiä sulhonsa luokse toiseen kamariin, koska se jo melkein liiankin kauan oli saanut yksin vartoa.
Äidille tuli kova kiire kahvia puuhaamaan. Luonnollisella mielihyvällä hän melkein kuiskaten tuvassa ukolle kertoi että Eevalla on kamarissa sulhanen … oikein vissi, ja että se on sen ison komean Lahtis-Pekan poika.
"Valehtelet", sanoi ukko vakavasti.
"Noo, mene katsomaan. Mihinkäs luulisit mun sellaisella menevän."
"Hm … joutavata, lie lasten touhua."
"Niin … lasten; ei kukaan ainakaan kosinut ole," sanoi äiti ja näytti siitä olevan hyvin mielissään.
Ukko tuumiskeli tätä asiaa sitten koko illan ja toisinaan kysyi jotain emännältä. Vastenmieliseltä ei asia hänestä tuntunut, sen huomasi siitä, että hän hyvin vakavana toisinaan virkkoi:
"Lasten touhua lieneekin."
"Tuota nyt tuossa, … lasten touhuahan se on aina, sellaistahan se oli meidänkin ennen."
"Noo niin, mutta tuo on niin äkkinäistä."
"Äkkinäistä," matki äiti, "kuka sen tietää kuinka kauan ne ovat toisensa tunteneet, kukajo."
"Kauanpa siellä viipyvät pojat," alkoi ukko moittia, kun ei poikia ruvennut kotiin tulemaan.
Sillä välin kuluttelivat rakastuneet aikaansa kamarissa keskustellen yhtä ja toista.
— — "Kun sinut näin ensi kerran siellä iltamassa, kuin ompeluyhdistyksenne perustettiin, niin siitä lähtein olet aina ollut mielessäni," kertoi Heikki.
"Jopahan nyt…" nauroi Eeva.
"Sinä et ole minua ainakaan koskaan ajatellut."
"Olenpahan monasti."
"Muistatko Eeva, ajattelitko silloin mitään että kun olisi, niin kuin nyt?"
"Muistan."
"Ajattelitko?"
"Ei sanota."
"Et sinä sitä ajatellut, mutta minä ajattelin."
"Se ei ole totta, sinä et ajatellut sitä, etkä mitään, ei vaikka!" väitteli Eeva riemullisessa innossa.
"Aivan todella."
Eeva vakuutti kuitenkin, ettei hän sitä uskonut. Hän oli tulisessa väittelyn innossa. Mutta nyt johtui taas mieleen, että pitäisi olla jo sitä kahviakin.
"Voi!" hän huudahti, "mitähän se äiti nyt taas hissailee, kun ei tuo sitä kahvia."
Sitten hän juoksi toisen kamarin läpi tupaan huutamaan:
"Tuotteko te sitä kahvia, vai?…"
"Kohta on valmista," vastasi äiti.
Heikki kuuli kaikki, kuinka Eeva tiuskui nyt ja äsken. Sen johdosta mahdollisesti kyllä joku outo sävel rinnassa helähti, mutta kun Eeva taas takaisin tuli, niin ei sieltä enää mitään semmoista kuulunut. Hän ajatteli ainoastaan: minulla on kauniimpi morsian kuin ikänä olen yhdelläkään ihmisellä nähnyt.
Tarjoimella toi äiti kahvia. Puna tuli muorin poskille, kun Heikille kahvia tarjosi ja syvästi niiasi.
"Minä olen niin vanhaa lajia ja taitamaton tähän että … suokaa anteeksi," hän pyyteli hämillään.
"Eihän nyt mitään…" Heikki odotteli tavan mukaista esittelemistä.Eevalle ei ollenkaan sellainen asia mieleen johtunut, eikä hänsellaisiin ollut myöskään tottunut… Pitihän äidin, yhtä hyvin kuinHeikinkin tietää kuka kumpanenkin heistä oli.
Heikki otti kumartaen kahvia.
Eevan mielestä käyttäytyi äiti niin hirveän kömpelösti, häntä harmitti ja ajatutti että mitähän tuo Heikki tuosta ajattelee.
Mutta Heikki ei ajatellut mitään, sillä hän oli ennenkin nähnyt vanhoja ihmisiä.
Kun ei Eeva muuta sopivaa moitittavaa löytänyt, josta puhua olisi sopinut, niin hän sanoi, kun äiti hänelle kahvia tarjosi:
"Eikö teillä nyt parempaa hametta ollut kuin tuollaisella…"
Pitihän sitä jollain tavalla Heikille ilmoittaa, että "on sitä meillä parempaakin kuin päälle päin näkyy. Äidillä oli kuitenkin siisti villahame sinijuovainen tummalla pohjalla, joka on nuorten neitojen kauhistus.
"Mitähän mun sitten on lukua," arveli äiti ja meni hymyillen pois.
"Äiti on niin vanhan-aikainen," täytyi Eevan sanoa äidin mentyä.
"Älähän nyt… Sellaisiahan ne ovat kaikki vanhat ihmiset ja mekin tulemme sellaisiksi, kun vanhenemme," tuumaili Heikki.
"No niin, mutta … kun tuo äiti on sellainen…"
"Minkälainen?"
"Sellainen…"
Eeva välttämättä tahtoi uskoa että Heikki oli äidissä huomannut jotain moitittavaa, vaikka vaan ei sitä tahtonut tunnustaa.
Asia loppui tähän, sillä ei Eevankaan tunto sallinut hänen äitiänsä ruveta sen enempää moittimaan. —
Kun Heikki meni pois, meni Eeva heti peilin luo sovittelemaan huiviansa, miten sievimmältä näyttäisi. Suutansa pani hän monen muodin mukaan, koetteli muistutella miten se milloinkin oli ollut, kun Heikki oli nähnyt ja häntä katsellut; hän koetti sitä hienoon nauruun ja isoon nauruun, veti pienelle ruusulle ja koetti kuinka silloin oli kun puhui.
Tyytyväisesti hän hymyili, kun tähän kyllästyi ja alkoi sitten ajatella minkälainen koti sillä Heikillä on. Komeaksi se mielessä kuvastui ja sitä oli kuullut puhuttavankin. Johtui myös mieleen Heikin isä, äiti ja sisar. Heikin isää hän ajatteli isomahaiseksi isännäksi, semmoiseksi kuin tavallisesti ovat isot maanviljeliät. Äidin hän samoin kuvitteli lihavaksi kimeä-ääniseksi emännäksi, jolla olisi silkki-pehmeät kädet ja nauravat silmät. Sisar muodostui hoikaksi, äärettömän hienoksi tytöksi, joka ei ikänä ole navetan ovea avannut, eikä mitään muutakaan tehnyt, kuin semmoisia hienoja ommellut ja lukenut paljon. Semmoinen hänen mielestään tuli olla pulskeasti elävä talon perhe. Oikein juoksi hyväätekevät viileät väreet pitkin ruumista, kun hän ajatteli tätä seuraa ja sitä kun hän ensin sinne menee Heikin kanssa, kun jokainen tulee tervehtimään häntä … perheesen kuuluvana — miniänä, ja jokainen niin tutkien päälle katsoo, niin kuinkahan silloin osaisi oikein hienosti käyttäytyä, ettei moukalta näyttäisi.
"Ah!" Mieleen juolahti että nyt sitä sopii muodostaa jonkin paremman leningin helmasellaiseksi… Täytyi noutaa muutamia leninkiä ja koettaa katsella mikä paraimmalta näyttäisi… Kas tuo punaisen ruskea musliininen… "Kun sen helmaa panee noin … ja noin, mutta se ei uletu, täytyy hakea vähän lisää että ulettuu… Noin se sitten on…" Hän piteli helmaa käsillään tiheissä laskoksissa ja katseli sitä ihannellen. Pukemisen ajatus arvattavasti alkoi muodostua tyydyttäväksi, koska hän taas ääntänsä pidätellen virkkoi: "… Kun vaan osaisi sievästi käyttäytyä!"
Hän alkoi harjoitella kättelemistä: nousi seisomaan lattialle, ojensi käden, ikään kuin jotain tervehtääkseen ja muisteli kuinka neiti Sälppenström asetti ruumiinsa … noin suoraksi … ojensi sitten kättänsä, eikä sitä ollenkaan koukkuun päästänyt silloin kuin toisen kädestä kiini piti, kerran vaan turahutti, sitten hiukan, hyvin hiukan koko ruumistaan kumarsi, päätänsä samalla noin sivulle päin hienosti vääntäen, ikään kuin hampaan kivussa… Tempun piti käydä varsin sukkelaan … käsi hyvin kankeana ja suorana niin kuin sillä olisi aikomus estää toista likelle tulemasta.
Luuli hän vihdoin jo sen osaavansa, kun oli hyvin kauan peilin edessä harjoitellut kumarrusta ja pään taivutusta.
Puhe-tapakin muistui mieleen. Täytyi ruveta ajattelemaan ja mieleensä johdattamaan, millä tavalla herrasväki kulloinkin sanoo kutakin sanaa, ja millä äänellä.
*Nämät haaveilut hän sai sen verran vihdoin mielestään poistumaan että muisti mennä syömistä kyselemään tuvasta, kun sieltä jo veljeinkin ääniä kuului.