Viikon päästä tuli Heikki taas ja sai sillä kertaa tutustua kaikkiinLatva-Kuntin perheen jäseniin.
Parin viikon kuluttua siitä, vei Heikki Eevan kotiansa katsomaan.
Lähdettäessä oli ilma kirkas ja Eeva sai istua kauniisen, uudenaikaiseen rekeen. Komeat olivat hevonen, puetit ja rekivaatteet.
Mieli oli niin keveä ja sydän lenteellä. Eeva toivoi että kaikki ihmiset hänen nyt näkisivät, että saisivat kadehtia … raukat. Sellainenkin ajatus oli, että kaikki tuntemattomat ainakin herroiksi luulevat. Kun ihmisiä vastaan tuli, ja niitä tulikin kaikellaisia, yksinkertaisempia ja niitä toisia, niin Eevan teki mieli aina jotain ilkkua ja sanoa Heikille, mihin huomioon hän tuosta ja tuosta tuli … kun oli niin "kamala"… "Herra jee, katso kuin tuo ämmä oli itsensä suurella huivilla mökkelöinyt! hi, hii … ja piuksut kun miehillä!"…
Ah, kun se oli hupaista, tehdä noita tärkeitä havannoita ja samalla näyttää sulhollensa korkeata sivistyskantaansa, puhumalla noiden ohikulkevain ihmisten auttamattomista puutteista!
Heikki ei kaikisti juuri mitään vastannut, myhähtihän vaan ja toisinaan sanoi: "niin on."
Kun kiivaasti ajettiin kylien läpitse ja ihmiset heitä töllistellen väistyivät tien syrjään, niin oikein Eevan päätä huimasi ja toisinaan pieni huudahduskin pääsi, kun sitä mielessään kuvitteli miten ihmiset nyt paraillaan heitä ihmettelevät: "Siinäpä meni komea pari ja hyvällä hevosella," … ja kuinka he sitten vielä perään katsoivat ja upeutta ihmettelivät…
Mutta Heikin sydämelle rupesivat Eevan huudahdukset ja naurut ennen pitkää tuntumaan niin kuin pikkuisilta vasaran-iskuilta.
Jo ennenkin oli hän toisinaan ajatellut, että kuinkahan se nyt oikein on, kun se asia niin äkkiä päätettiin?… Onkohan tuo Eeva juuri sellainen kuin hän toivoo, sisällisesti sivistynyt ihminen?… Johtui mieleen kaikellaisia erityisiä tapauksia, jotka sotivat vastaan tätä mielipidettä ja nostivat sydämessä kummallista pelkoa. Sitten hän vielä ajatteli, että Eeva oli melkein liian valmis lupaukseen, isältä ja äidiltä kysymättä … ja eiköhän ollut ollenkaan kilpakosioita? Olisi mielestänsä ollut parempi kuin olisi ollut niitä … olisi voinut enemmin rakastaa, jos omin silmin olisi nähnyt muidenkin pitävän Eevasta. Ja jos sittenkin Eeva olisi häneen suostunut ja muut hylännyt, … olisi tuntunut niin suloiselta saada yksin olla tuon halutun aarteen omistajana.
Kun hän syvemmältä rupesi tätä miettimään, niin sydämen valtasi omituinen väristys. Ehdottomasti, vaikka hän tahtoi sitä tunnetta olemattomaksi ja suorastaan mahdottomaksi tehdä, tungeskeli se ajatus ettei hän voi ollenkaan hyväksyä niitä luonteen ominaisuuksia, joita hän Eevassa oli tullut tuntemaan.
Kun hän tähän asti mietiskelyissään pääsi, niin silloin tuli niin paha olla ettei siitä tullut helppoa muulla kun johdattamalla mieleensä Eevan kauniit kasvot ja vartalon. Silloin kaikki ikävät varjot poistuivat, sydän lämpisi ja hehkui taas tulisen intohimoisesti. Jos hän silloin sattui istumaan, niin hän hypähti ylös, ikään kuin paetakseen noita vainoavia ajatuksia, jotka häneltä tahtoivat riistää hekumallisen riemun. "Eeva on minun ja hän on kaunein tyttö, mitä ikänä olen nähnyt…" Tämä ajatus karkoitti muut, ja tuskain haihduttua tuntui siltä, kun ne olisivat vaan olleet pahoja unia ja kun ei niillä todellisuudessa voinut olla mitään vastinta tuohon kauniisen tyttöön nähden, niin teki oikein mieli laulaa ja tanssia.
Tällä matkalla hän nyt tuota — "Eeva on kauniimpi tyttö kuin ikänä olen nähnyt" — ajatusta kehitti ja punnitsi. Mutta nyt oli se etu poissa, joka kotona aina oli ollut, se nimittäin, että kotona ei Eeva ollut nähtävissä, vaan ajatuksissa muodostui hänen kuvansa kaikkia Heikin ihanteellisia vaatimuksia vastaavaksi. Tällä kertaa oli Eeva vieressä. Hänen puheissaan oli paljon tuota — sydämen sivistymättömyyttä — joka ei Heikkiä miellyttänyt, ja joka samalla himmensi sitäkin ihanteellista kuvaa, joka ulkomuodosta oli ajatuksissa ollut. Kun hän katseli Eevan kasvoja nyt, niin ei nekään olleet hänen mielestään niin ihanat kun ennen. Mutta tuota ei hän uskonut, sillä hän piti sydämessään olevan kuvan todellisempana kuin sen mikä vieressä oli. Ajatteli että matka oli rasittanut ja suuri huivi, joka oli pään ympäri kiedottuna, rumensi ja esti kasvoja täydessä kauneudessaan esiintymästä.
Tämä ajatus pani hänen kiihkeästi ajamaan että pääsisi ensimaiseen lepopaikkaan jossa Eeva saisi ottaa huivin pois ja hän, Heikki, todistuksen siitä, että hänen idealikuvansa oli oikea. Siellä, kun Eeva istui ja lämmitteli takkavalkealla ja puhui paljon ja ystävällisesti talon väen kanssa eikä mitään sellaista, joka olisi Heikille ollut vastenmielistä; ja kun talon väki kunnioituksella kohteli ja silmäyksillään osoitti ihantelevansa Eevaa, niin Heikki taas rupesi iloitsemaan Eevan omistamisesta… Kuinka sievästi se sentään vaatetti, tuo röijy valkoisine kaulapitseineen ja tuo leninki, jonka helma sievissä laskoksissa ja noin herrasmaisesti kapoitettuna noin ja noin … ja sitten nuo kasvot!…
Heikki uiskenteli hurmautuneena rakkauden intohimoisissa laineissa.
Eevan sydämessä oli se, jota sanomme rakkaudeksi, kohdannut orpolapsen kohtalon. Ei siten, ettei hän olisi Heikistä pitänyt ensinkään, mutta siten, että pää-aseman siellä oli vallannut se loisteliaisuuden halu, jonka hän tämän naimisen kautta aikoi saada täytetyksi. Kun hän kuvitteli mieleensä tulevia elämän nautintoja, niin ei hän hetkeksikään unohtanut Heikkiä, vaan piti sen asian järjestykseen kuuluvana, että he yhdessä tulisivat kaikesta hupaisuudesta osallisiksi. Sen enempää rakkautta Heikkiä kohtaan ei hän kaivannut, sillä hän todella luuli ettei rakkautta voikaan olla muullaista kuin mitä hän tunsi. Hän siis tunsi näin: "Minä saan miehen aimo paikasta, Tästä varmaan hyvin paljon puhutaan pitäjäällä ja sanotaan että niistä tulee komea ja kuuluisa pari… Ainakin kaikki tytöt kadehtivat, kun minä pääsen sellaiseen paikkaan ja saan niin komean miehen…"
Kuta lähemmäksi ehdittiin Heikin kotoa, sitä vilkkaammin liikkuivat Eevan mielikuvitukset siellä. Taas esiintyivät nuot lihavat vanhemmat ja hieno, komea sisar. Kuvitteli, kuinka ne kaikki ovat heidän tullessaan pihalla vastaan ottamassa ja sanovat hänelle: terve tullut, eikä niinkuin moukat tuota tavallista: hyvää päivää. Kuvastui myöskin mieleen, miten piiat asioikseen juoksevat pihalla sankoja kantaen ja puita hakemassa, mutta pääasiassa kuitenkin häntä katsellen sitten toisilleen kertoakseen ja hänen pulskeuttaan ylistelläkseen… Kartano oli äärettömän komea, punaiseksi maalattu ihan joka paikasta, tuparakennus kaksikerroksinen, sen edessä moniruutuisilla ikkunoilla varustettu kuisti, josta mennään tupaan ja kamareihin ja kamareista saliin, jossa on komeat matot, topatut sohvat, soututuolit ja satullipeilit ja … ja… Hänen mielikuvituksensa loi semmoisen komeuden, että häntä toden teolla rupesi oikein pelottamaan kuinka siellä osaa olla, ettei oudolta näytä, kun ei koskaan ennen ole semmoisissa paikoissa ollut.
"Joko nyt pian ollaan kotonasi?" kysyi Eeva usein.
"Ei nyt vielä, mutta pian," Heikki vastasi.
Eeva odotti ja odotti. Katseli laajalle ympärillä olevia taloja ja aina eteenpäin, itsekseen arvellen, kun jonkun talon näki:
"Onkohan se tuo?"
Kun semmoisten ohi ajettiin, niin Eeva sanoi:
"Tuota jo siksi luulin."
"Vai tuota… Tuollaiseksiko sinä kotoani ajattelit?"
"Niin, en minä tiedä."
He olivat valtatieltä poikenneet Lahtiseen vievälle kujalle. Eeva ei sitä tietänyt, luuli vaan yhä matkaa jatkettavan.
"Noh…?" äännähti Eeva kun Heikki pysäytti hevosen kotinsa pihassa.
Heikki nousi nauraen reestä.
"Joko nyt ollaan perillä?" Eeva alkoi silmäellä ympärilleen ja nousta reestä.
Ei ollut läheskään sellaista, kun hän oli mielessään kuvitellut. Suuremmoista sentään oli kartanolla kaikki, joka merkitsi, ettei pesä ollut huono. Piika, joka hääräili navetan puolessa, alkoi lipaista tupaan. Eeva katseli häntä kaiken matkaa ja näki että piika tuo'tuostakin lurkautti häneen ja nauroi. Vastaanottajia Eeva jo ehti kaivata ja ajatteli että, kun ei renki tule edes hevosta riisumaan ettei Heikin tarvitsisi. Samassa kun he Heikin kanssa alkoivat tupaan päin astua, ilmestyi portaille nainen aivan kotitekoisissa vaatteissa, eikä suurestikaan vastaava niitä mielikuvia, joita Eeva oli Heikin sisaresta nähnyt. Tyttö tuli hymyillen luokse.
"Saan esittää: morsiameni … sisareni."
Eeva muisti tarkkaan harjoituksensa, ojensi kätensä neiti Sälppenströmin lailla, sillä hienolla tavalla, jolla näkemältä on niin kuin tarkoitus estää toista lähemmäksi tulemasta, teki pää- ja vartaloväännökset tarkan järjestelmän mukaan.
Hilta, se oli Heikin sisaren nimi, pudisti tarjottua kättä sydämellisesti.
"Terve tullut," hän sanoi, "toivon että täällä tulette hyvin viihtymään." Hiltan ääni vapisi liikutuksesta, sillä hän ajatteli sitä elämän matkaa, jota hänen veljensä ja tuo kaunis Eeva olivat, niin sanoaksemme, tänään alottaneet.
"Toivotan onnea," jatkoi Hilta, katellen veljeänsäkin.
Mentiin kolmisin sisään, sillä muita ei näkynyt tulevan ulos vastaan ottamaan. Eeva oli huomannut Hiltan liikutuksen ja häntä kummastutti tuollainen sydämellisyys. Mutta kuitenkin oli Hiltan käytös tehnyt sen, että hän paljoa rohkeampana astui sisään.
Eteisestä päästiin kamariin. Se oli siisti, mutta ei puoleksikaan sellainen kuin Eeva oli otaksunut — komea ja loistava.
Vanhan puolisen vaimon näki Eeva siellä, kun sisään menivät.
"Äitini," esitti Heikki…
He ottivat toisiaan kädestä ja Eeva suoritti tervehdyksen taas kaikilla taiteellisilla tempuilla.
Vanhahko, pieni emäntä katseli häntä tarkoin silmiin ja piti yhä kiini kädestä.
Eevaa kylmöitti, sillä noin tarkkaa tarkastelua ei hän ollut ikänä osannut aavistaa … oli otaksunut sen tapahtuvan noin vaan salamykkään.
"Hän siunaa ne kuin Herraa pelkäävät, sekä pienet että suuret," virkkoi emäntä vihdoin, yhä katsellen silmiin.
Eeva hämmästyi, niin että posket vaalenivat, sillä tämmöisestä vastaanotosta ei ollut edes pientä piirtoa hänen mielikuvituksissaan harhaellut.
"Herra siunatkoon teitä, enämmin ja enämmin, teitä ja teidän lapsianne," jatkoi hän. "Näillä kalliilla Pyhän raamatun sanoilla sanon minä sinun tervetulleeksi huoneeseni."
Eeva tunsi sydäntään suuresti helpottavan, kun vanha vaimo laski hänen kätensä irralle ja ystävällisellä äänellä kysyi jotain Heikiltä ja Heikki siihen vastasi.
"Vaatetta pois nyt," emäntä sanoi hymyillen Eevalle. "Älä nyt kursaile turhia."
Heikki meni vetämään päällys-takin hihasta "niin, niinhän…" ja naurahteli. —
Eeva rupesi nyt vasta tulemaan tajullensa, sillä emännän tervehdys oli häneen koskenut niin kummallisesti. Se särki kerrassaan monen hetken luomat mieliivät, jotka olivat muodostuneet kokonaan komeus-periaatteen ja semmoisen kaavan mukaan, jota hän oli tottunut ajattelemaan sivistyksen mahdollisimman korkeana täydellisyytenä.
Heikki lähti hevosta korjuun hoitamaan. Eevaa oikein helpotti, kun emäntä meni pois ja Hilta tuli sijaan, häntä saliin johdattamaan.
Ujo oli Eeva ison aikaa niin ettei paljon mitään puhetta tahtonut tulla, vaikka ei salissakaan niin pelottavan hienoa ollut kun oli luulotellut, istua uskalsi kyllä, mihin päin tahansa.
"No mitä sieltäpäin nyt kuuluu?" alkoi Hilta kysellä, kun he olivat sohvaan istuutuneet.
"Enpähän tiedä, eipä juuri mitään."
Hilta haki valokuva-albumin ja antoi sen Eevan katseltavaksi.
"Haluatko kuvia katsella?"
"Sehän on hauskaa."
Eeva käänteli vitkaan albumin lehtiä ja kyseli tuo tuostakin, mikä ja kuka oli kunkin kuvan alkuperäinen malli.
Sillä aikaa Hilta miettiväisenä syrjästä katsahti väliin hänen kasvoihinsa ja tuon muodikkaan leningin liepeisiin.
"Se on hupaista, kun on noin paljon valokuvia," sanoi Eeva, pannen albumin pois.
"On se, noin joutilaina hetkinä, kun tuntuu ikävältä olo, ja ottaa albumin, niin on kuin joutuisi keskelle suurta ystäväseuraa."
"Niin."
"Onko Eevalla paljon valokuvia?"
"Ei minulla ole näin paljoa … vähä vaan."
"Toimiiko ompelu-seura siellä ahkerasti?" kysyi Hilta vähän ajan perästä.
"Eipä juuri nyt enää. Arpajaisten jälkeen ei herrasväkikään ole enää näyttänyt mitään huolivan koko seurasta."
"Onko niistä sitten niin suurta kaipausta. Se on tunnettu asia, että jos herrasväkeä ja talonpoikaisia ryhtyy yhdessä jotain toimimaan, niin säätyeroitus sen tekee pitemmän päälle mahdottomaksi."
"Kyllä meidän seura sitten kuolisi kaiketi, jos et siinä olisi heidän apuansa," arveli Eeva innokkaasti.
"Miksi niin?"
"On niin vähän meitä talonpoikaisnaisia."
"Mikähän siihen on syynä?"
"En minä tiedä. Alussa niitä kyllä oli enemmän, mutta ei ne nyt enää ole tulleet."
"Minä luulen arvaavani," sanoi Hilta innokkaasti, "mikä tuohon on syynä, sillä meidän pitäjäässä on siinä suhteessa myös hiukan kokemusta. Teidän seurassanne taitaa vallita liian hienot tavat, niin että yksinkertaisempiin tapoihin tottuneen tulee siellä ikävä olla."
"No en minä tiedä," sanoi Eeva epäillen ja ajatteli että tapain hienostuttaminenhan onkin yksi ompeluseuran pää-tehtäviä.
Hilta hymyili.
"Kyllä se niin on. Mutta ei tuo mikään kumma ole, että siellä niin on; niin se on melkein kaikkialla käynyt, missä kansallisia seuroja ensin on perustettu, että niihin on tahdottu heti alussa istuttaa niin hieno henki, että kun yksinkertaisesta kodista oleva tulee seuraan, niin hänen täytyisi heti perinpohjin muuttua, jos hän siellä viihtyisi. Ja kun ei kuitenkaan kukaan voi niin muuttua, niin jäädään ennemmin vanhoihin tapoihin, joissa saadaan säilyttää vapautensa."
"Kyllähän se niin on." Mutta Eeva ei käsittänyt tätä.
"Kansalliset edistyspyrinnöt nuorison kesken pitäisi alottaa silta-hypyistä ja siitä vähitellen ylöspäin kehittää."
"Taitaisi sitten paremmin onnistua," nauroi Eeva.
"Ei ne tahdo täälläkään tuota myöntää, eikä Heikkikään ole minun kanssani samaa mieltä."
"Riitelettekö siitä?"
"Kyllä väliin, niin että räikkyy, mutta isä on minun puolellani ja kun hän tulee, niin Heikin ei auta mitään."
"Vai ei auta," nauroi Eeva.
"Ei. Mutta emmekö mene veljeni kirjoja katselemaan?"
"Mennään vaan."
Tytöt menivät Heikin kamariin, toisiinsa jo hyvin tutustuneina.
Eeva alkoi vähitellen toipua outoudestaan ja päästä luonteensa puolesta entiseen asemaan.
"Herra siunaa, kun hänellä on paljon kirjoja, niin kun opettajalla!" huudahti Eeva, kun Hilta oli kirjakaapin oven avannut.
"Onko Eeva hyvin paljon lukenut?"
"En minä kovin paljoa, kun ei ole itsellä kirjoja, eikä ole aina niin lainatuksikaan tullut, vaikka kyllähän niitä lainakirjastossa olisi … mutta en minä viitsi paljon lukea kun ajattelen että mitä siitä on hyvää…"
Hilta oli ottanut useita kirjoja pöydälle, kädessä oli hänellä VänrikkiStoolin tarinat.
"Näitä minä luen ja ihailen aina," sanoi hän.
"Vai niin, mitä ne ovat?"
"Vänrikki Stoolin tarinat."
"Ovatko ne hupaisia?"
Hilta katseli vähän kummastuneena Eevaa ja näytti epäilevän ettei ollut oikein kuullut… Noinko vähän on Eeva lukenut, veljeni morsian?…
"No johan Eeva niitä on lukenut," sanoi hän sitten.
"En minä ole, minkälaisia ne ovat?" Eeva kurkisti kirjaan, joka oli avoinna Hiltan kädessä.
"Torpan tyt-tö, mikä se on?"
"Tottako ettet sinä ole lukenut näitä?"
"Ihan totta, mitä minä nyt sitä narraisin. Kyllä niitä on paljon muitakin kirjoja, joita en minä ole lukenut."
Eeva sai käteensä kirjan ja alkoi lukea:
"Jo päivä laski suruinen, tul' ilta ihanainen,Majoille maille valahti, jo rusko sammuvainen."
… "Tämä on laulua," virkkoi Eeva.
"Niin on."
Eeva luki edelleen, mutta hän ei ollut harjaantunut vähääkän runojen lausumiseen, josta syystä hän luki epävakaisesti ja sisällys tuli hämärästi käsitetyksi.
"Kaunis laulu," arveli hän, saatuaan loppuun.
Hilta nyt jo uskoi täydellisesti että Eeva puhui totta sanoessaan ettei hän ole lukenut paljon mitään… Kaunis laulu … ajatteli hän, ja tuo arvostelu tuntui sellaiselta kun ei Eeva olisi osannut tehdä vähääkän eroitusta tämän ja tavallisten arkki-veisujen välillä. He pitivät molemmin kirjan kansista ja Hilta veti sen vaistomaisesti itselleen.
"Tee hauta mulle, äitini! jo päättyi päivät multa;Paennut tappelua on tuo kurja sulho-kulta.Mua muisti hän ja itseään, ja sua totellen,Hän petti toivon veljien, maan petti isien."
Hilta oli ikään kuin haltioissaan, lausuessaan näitä säkeitä. Hänen tavallisesti tyyneet, vakavat kasvonsa hehkuivat, silmät säihkyivät ja koko sielussaan näytti hän noita samoja tunteita tuntevan. Hän loi Eevaan katseen, jonka olisi saattanut selittää tarkoittavan: "Ymmärrätkö nyt, ettei tämä ole mitään tavallista 'kaunista laulua', tuommoista kurjaa rakkauden ruikutusta, jota intohimot synnyttävät, vaan tämä on jotain toista?"
Eevaa ihmetytti ensinnä Hiltan käytös, mutta sitten hän rupesi nauramaan, sillä hän luuli että toinen leikin vuoksi vaan noin "kummaili."
Tämä loukkasi Hiltan tunteita siihen määrään, ettei hän voinut enää viimeisiä säkeitä tuosta runosta lausua, vaan alkoi äänetönnä selailla kirjaa, koettaen niin paljon kuin mahdollista peittää todellisia ajatuksiaan, muista asioista puhumalla. Mutta vähän ajan kuluttua otti Eeva uudelleen Torpan tytön puheeksi.
"Hänpä oli outo tuo tyttö, kun tahtoi kuolla siitä, ettei sulho kuollut… Ei hän ainakaan rakastanut," sanoi hän.
"Mistä sitä voi päättää?" kysyi Hilta hymyillen.
"Kun olisi tahtonut, että sulhon olisi pitänyt kuolla."
"Niin, eipä taitanut rakastaa. Veljeni on varmaankin sinulle tuosta lauseesta hyvin kiitollinen."
Molemmat nauroivat, mutta Hiltalla ei enää ollut halua väitellä. Eevan arvo laski hänen mielessään hurjaa vauhtia.
Kirja oli taas joutunut Eevan käteen.
"Täällä on paljon lauluja, aivan lauluja koko kirja."
"On siellä."
"'Döbeln Juuttaalla,' kas, tuota erään kerran meidän ompeluyhtiön iltamassa lausui lyseolainen Pekkanen."
"No eikö siellä ole useampia näitä runoja lausuttu?"
"Runoja … niin, niin, runojapa niiden nimet olikin — Kyllä minä luulen ja muistelen nyt että on, mutta ei ole tullut pannuksi niin mieleen."
"Tässä on Päivärinnan Elämänhavannoita, 'Mökin Maiju,' onko Eeva sitä lukenut?"
"Olen, niitä minä olen lukenut useampiakin; ne ovat hupaisia. SilläMaijulla oli surkea kuolema, onkohan se tosi?"
"Kyllä kai, kuinkas muuten."
"Voi Jumala, kun se siellä myllyn harjalla istui, kun mylly oli keskijoessa, jäiden keskellä ja kun se sitten sinne hukkui. Kun minä sitä luin, niin minä oikein itkin ja ajattelin että onkohan se tosi."
"Kyllä semmoista tapahtuu maailmassa," sanoi Hilta, nähtävästi iloissaan siitä että kuuli Eevankin voivan olla tunteellisen, kun on semmoista kysymyksessä, jota hän käsittää.
Heikki tuli nyt sisään.
"Mitä te täällä juttelette?" kysyi hän, "Stooliko taas on Hiltalla käsissä?"
"Niin on, ja me puhumme myöskin Mökin Maijusta. Eeva vaan arvelee, että liekö se totta."
"Kukapa sitä niiden kaikkein toden peräisyyden tietää."
"Minun mielestäni," sanoi Hilta, "voi kaikkia kuvauksia ja kertomuksia pitää totena tavallansa, sillä jostain tosielämän tapauksesta kirjailiat aina ottavat alkua kuvaukseensa."
"Luonnollista, tietäähän tuon jokainen," arveli Heikki.
"Kyllä niissä on kirjoissa paljon, jota ei voi uskoa, ja jota pannaan vaan sitä varten että olisivat hupaisia lukea, niin kuin satuja ja…" sanoi Eeva.
"Mitä saduista!" Hilta huudahti ja meni pois huoneesta.
"Missä sinun isäsi on?" kysyi Eeva Heikiltä.
"Metsässä kuuluu olevan miesten kanssa, luultavasti saapuu pian kotiin."
Metsässä? … ajatteli Eeva, … kuinka hänkin metsässä kulkee tällaisen talon isäntä…
"Sinullapa on paljon kirjoja," alkoi Eeva uudelleen taas ihmetellä."Kuinkahan isäsi on antanut näin paljon ostaa?"
"Eihän niitä niin paljon ole. Mitä isään tulee, niin hän niitä on useita ostanutkin ja hän lukee itsekin."
Tässä Eevalle taas uutta ihmettelemistä. Hän oli tottunut ajattelemaan ja näkemäänkin, että tuommoiset isot maanviljeliät eivät ensinkään viitsi lukea muuta jos sanomalehtiä ja että he parhaasta päästä komealle hevosella ajelevat vaan kaiket päivät tuttaviansa tapaamassa, totia juoden ja paperossia poltellen. Nyt hän vielä oli kuullut että Lahtinen oli oikein puita hakemassa metsästä.
"Välskärin kertomuksia," luki hän erään kirjan kannesta, jonka oli pöydältä käteensä ottanut. "Ovatko nämät hauskoja?"
"Etkö sitten ole niitä lukenut?" ihmetteli Heikki. "Nehän nyt ovat niitä paraita, mitä on suomalaista kaunokirjallisuutta."
"En minä ole tätä kirjaa ikänä nähnytkään."
"Sinun pitää sitten ottaa ja lukea se ja vielä kaikki muutkin osat; niitä on kaikkiaan viisi." Heikki toi kaapistaan kaikki Välskärin kertomukset.
"Vooi … en minä voisi ijässäni lukea noin paljoa, ei vaikka…"
Heikki nauroi.
"Onhan niitä koko kasa, mutta kyllä ne ovat niin hauskoja, että ne piankin lukee."
Hilta tuli huoneesen nyt ja pyysi saliin kahville tulemaan. Sinne mentiin. Emäntäkin oli siellä ja tuli vielä isäntäkin, joka äsken oli kotiin saapunut.
Eeva lensi taas punaiseksi poskilta, sillä eihän ollut mitään tavallista seisoa ensi kertaa tulevan appensa edessä. Tämä mies vastasi ulkomuodoltaan jokseenkin sitä kuvaa, joka Eevan mielikuvituksissa oli hänestä syntynyt. Oli kuitenkin ystävällisempi nähdä ja vikkeläkielisempi.
"Terve tullut," sanoi isäntä ja hänkin oli hiukan hämillään. Eeva tunsi tällä kertaa olevansa paraiten tyytyväinen tervehdyksensä onnistumiseen. Se johtui luultavasti siitä, että isäntä oli jokseenkin sellainen kuin hän sen oli ajatellut… Sai siis tervehtiä, niin kuin puoleksi vanhaa tuttua.
Isäntä olikin hilpeä leikin puhuja ja sai nuoret pian rattoisasti nauramaan.
Eevasta tuntui tämä niin somalta, kuin kaikki, koko perhe oli yhdessä kahvia juomassa, eikä kukaan toisilleen vinosanoja antanut, että hän todella kotiutui Lahtisessa ja rupesi ajattelemaan, että näin sitä pitäisi aina olla.
Eeva oli rattoisalla mielellä, puhui vilkkaasti ja paljon.
Vanha emäntä kutoi sukkaa; ei ottanut paljon osaa keskusteluun, mutta oli pelkkänä korvana. Isäntä keikkui soututuolissa tupakoiden ja Heikki nojaili sohvassa. Hilta oli mennyt muihin askareisin.
"Kyllä se minusta," puhui isäntä, "on hyvä asia että sivistys kansan keskuudessa karttuu, sillä en minä ole niitä, jotka tuota pitävät pahana enteenä; mutta se on mielestäni huono merkki, että sivistys usealla taholla tahtoo muodostua vaan pintapuoliseksi koreilemiseksi. Sen tähden on peljättävä, että jos tuommoista menoa kestää, sivistys tulee kansalle kauheaksi loukkauskiveksi."
Ukko näkyi pääasiallisesti puhuvan Eevalle, sillä hän luuli tytön häntä täydellisesti käsittävän. Eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että hänen tuli kiittää juuri tuota Eevan käsittämättömyyttä siitä, ettei tämä hänen puhettaan loukkaukseksi ottanut. Eeva ei tiennyt olevansa tuommoinen pintapuolinen koreilia, vaan ajatteli itsensä johonkin määrään kehittyneeksi. Tätä edellytti Lahtis-Pekkakin.
"Niin … kyllähän se niin on, myönsi Eeva.
"Niin se on," jatkoi ukko Eevaan katsoen ja hymyillen. "Nuoret naiset alkavat hyvällä menestyksellä matkia herras-naisten vaatetusta ja useat heistä pitävät sen sivistyksenä kun tuon osaavat. Vielä tottuvat he kyllä monikin käyttäytymään hyvinkin hienosti ja sitten ajattelevat että se on sivistystä. Mutta jo se, että he luulevat olevan tarpeellista sivistyneelle ihmiselle pitää päällään hienoja vaatteita, jos tahtoo jostain käydä, osoittaa että ovat kokonaan väärällä tolalla. — En minä nyt tätä sano sinulle Eeva," paranteli ukko nauraen, "sillä tuo tapa on liiaksi yleinen tytöissä, että siitä erityisesti sopisi ketään moittia."
Isäntä oli tyytyväinen kun sai sydämensä puretuksi.
"Kyllähän se onkin semmoista," Eeva sanoi omistamatta isännän moitetta itselleen, "meidän pitäjäässä ainakin yksin huonoimmat piiatkin pakkautuvat vaatetuksessa talontyttärien rinnalle ja sitten ei palkat tahdo piisata, ei ollenkaan."
"No, niinkuin paremmat edellä, niin huonommat perässä."
"Mutta se on ainakin väärin että huonommat menevät parempain perässä," arveli Eeva.
"Aivan niin, sitähän juuri olen tahtonut sanoakin; vaatteissa vaan mennään sivistyneiden perässä, eikä ollenkaan tiedoissa ja taidoissa: 'Kuinka paremmat edellä, niin huonommat perässä'."
"Meidän pitäjäässäkin ovat jo piiatkin ruvenneet käyttämään hanskoja," nauroi Eeva.
Emäntä loi vakavan katseen Eevaan, silmät viipyivät pitemmän aikaa leningin helmaa tarkastelemassa ja suun soppiin ilmestyi hieno surullinen hymy.
"Niin täälläkin. Se vasta sopiikin, lempo soikoon!"
Isäntä nauroi.
Heikki oli tullut äitiinsä. Hän ei ollut paljon puhuvainen, jonka tähden hän nytkin aniharvoin jotain sanoi: kuunteli vaan ja naurahteli isän ja Eevan keskustellessa.
"Kyllä ne naiset menevät muotiensa kanssa niin kuin virran mukana, mutta me pojat, me pysymme alallamme," hänkin vihdoin sanoi koomillisen vakavasti.
"Kyllä, parahiksi. Tämän aikuisille nuorille miehille ei arkivaatteeksikaan tahdo enää kelvata muu kuin verka… Ei ole mitään kiittämistä," arveli isä.
"Pojathan ne vasta kaikki tahtovatkin uuden aikaista," nauroi Eeva, "ja niillä pitää olla komeat jos komeat hevoset ja pulkat ja supsiiniturkit ja…"
"Niin, sitä varten että akan saisivat," jatkoi isäntä.
Naurettiin yksimielisesti.
Eeva katseli ulos ikkunasta maantielle päin.
"Herra Jumala, kun ajetaan kovasti!" hän äkkiä huudahti, "voi siunaa! kukahan tuo on?"
Eeva parka! Hän kosketti tietämättänsä isäntäväen arkaa kohtaa, sillä ei kukaan saanut talossa koskaan lausua turhaan Jumalan nimeä, saamatta emännältä vakavia ja ankaria nuhteita, eikä isäntäkään tuota sietänyt.
Kun Eevan huudahdus kuului, katsahti Heikki hämmästyneenä äitiinsä ja sitten isäänsä. Isäntä katseli hämillään lattiaan ja emännän kasvot osoittivat surullista levottomuutta. He eivät kumpanenkaan liikahtaneet paikoiltaan katsoakseen. Heikki meni muodon vuoksi.
"Katso nyt, tunnetko?"
"En tunne, lienee joku juopunut."
"Voi Jumala, jos se kaatuisi!" jatkoi Eeva yhä katsellen.
Emäntä meni ulos. Kasvoilla kuvastui ankara sisällinen liikutus, joka pani hänet melkein kuumeentapaisesti kiirehtimään. Heikki oli levoton ja näytti hyvin onnettomalta, sillä hän tiesi liian hyvin mitä äiti nyt ajatteli Eevasta.
"Jaahah, jaahah," rupesi isäntä paneskelemaan ja läksi myöskin pois.
Heikin teki mieli varoitta Eevaa välttämään tuota siunailemista ainakin hänen vanhempainsa kuullen, mutta pelotti että Eeva ottaisi pahaksi. Ja kun sitten oli muusta tarinaa ja asian suurin tärkeys mielestä haihtui, niin jäi varoitus sanomatta.
Ehtoolla, kun Eeva ja Hilta olivat kamarissa ja Hilta ompeli, niin Eeva äkkiä, oikein muun puheen välissä kysyi:
"Hilta, onko sun äitisi jumalinen?"
"On… Kuinka sinä sitä nyt satuit kysymään?" Hilta ei voinut hämmästystänsä peittää, sillä Eevan kysymys tuntui pilkalliselta.
"Kysyin vaan, kun olen huomannut hänen olevan semmoisen. Laskeeko hän sinua mihinkään joukkoihin?"
"Mitä sinä nyt tarkoitat, kenenkä joukkoihin?"
"Toisten nuorten…"
"Laskee, vaikka kyllähän hän estääkin toisinaan."
"Mitähän niiltä vanhoilta tarvitseekaan aina kysyä lupaa." Eeva nauroi.
"Kyllä minun ainakin täytyy ja Heikinkin."
"Sepä on… Ei minun ainakaan tarvitse koskaan kysellä. Eikö se tunnu hyvin orjalliselta?"
"Ei tunnukaan, kun siihen on tottunut ja sitä paitsi, minuun on kasvanut vakuutus, että se on oikein."
"Jos minun pitäisi lupaa kysyä vanhemmiltani aina," jatkoi Eeva, "niin minä en pääsisi minnekään, sillä isäni on niin vanhan-aikainen, niin että ei hän ymmärrä mitään tämänaikaisista asioista."
"Vai niin; mutta nyt minun täytyy mennä navettaan. Mene nyt ottamaan Heikin kirjastosta jotain luettavaa niin kauaksi, että saat aikasi kulumaan."
"Navettaanko? Pitääkö sinun navettaan?"
"Tietysti, kuinkas muuten," nauroi Hilta.
Eeva ei sanonut mitään enää, katseli vaan oudostellen Hiltaa, joka kiireesti meni.
Aina vaan tuli uutta kummastelemisen syytä. Olihan hän ajatellut ettei semmoisen talon tyttären tarvitsisi navettaan mennä. Hän rupesi ajattelemaan että kyllä Hilta ainakin tuntee itsensä onnettomaksi ja alkoi surkutella sitä, kuinka kovan kotikurin alaisena täytyy niinkin komean talon tyttären olla… Kaikilla sitä on tuskansa tässä maailmassa. Eeva tunsi itsensä melkein onnellisemmaksi Hiltaa.
Kaksi päivää viipyi Eeva Lahtisessa. Lopulta alkoi olonsa tuntua jo ikävältä ja orjalliselta, johon lienee paraastaan se seikka vaikuttanut, että kukin siellä teki aina jotain työtä, eikä alituiseen joutanut hänen kanssaan kukaan jaaritella. Sitten vielä piti puheet olla niin punnituita ja tarkkaan ajateltuja; jos jotain sanoi semmoista vapaata, jota oli oppinut, niin ei kukaan hilpeästi nauranut eikä puheesen osaa ottanut. Erittäinkin emäntää hän jo tässä lyhyessä ajassa oppi vaistomaisesti pelkäämään ja karttamaan sen vakavuuden tähden, jota tämä kaikessa osoitti. Hiltan kanssa hän viihtyi melkein niin kuin puolipakosta, sillä tämän luonne oli Eevan mielestä raukkamainen, joka turhaan äitiä orjaili, eikä koskaan oikein hupaisella tuulella näyttänyt olevan. Heikin kanssa ei ollut paljon juttelemista. Ainoa, joka häntä huvitti johonkin määrään, oli isäntä; kun hän oli saapuvilla, niin siiloin oli hupaista, sai nauraakin totuttuun tapaansa, kun se kiusaili ja niin paljon hupaista leikkiä laski.
Kotiin päästyään tunsi Eeva kyllä itsensä vapaammaksi, mutta ikävöitsi ja ihaili kuitenkin Lahtisen puhtaita oloja ja olisi mielellänsä tahtonut täällä kotonakin kaikki sellaiseksi muodostaa. Se ei kuitenkaan äkkiä voinut tapahtua, kun ei hänellä ollut paljon valtaa. Vaan kun se kerran jäi, niin into lauhtui mielestä ja tottui taas kotiin semmoisenaan tyytymään.
Vahvaksi vakuutukseksi jäi Eevaan kuitenkin, että kaikki oli tuolla toisessa pitäjäässä paremmin ja komeammin kuin kotipitäjäässä. Siitä hän useille ystävilleen kertoi, ja sanoi kuinka oli se ja se paikka laitettu, kuinka se oli komeaa ja mukavaa, niin että oikein meikäläiset hävetä saa kun niin paljon ollaan jälessä, eikä mitään osata niin herroiksi laittaa kuin siellä…
Eikä hän nyt enää muuta ajatellutkaan kuin muuttamista ja sitä varten hän jo teki valmistuksiakin. Koko aika meni niissä, niin ettei kotiaskareet hänestä ollenkaan toimittajaa saaneet.
Ja kun lauantaipäivä saapui, niin aina vaan silmät portille päin kääntyivät ja Heikkiä sydän odotti.
Kahtena lauantaina se toivo toteutuikin kauniisti. Mutta tuli kolmas; ja kun Heikin tavallinen saapuma-aika ohi kului, niin tuli sydän levottomaksi. Aina vaan silmät kääntyivät ulos, eikä mitään näkynyt. Alkoi jo pimeä tulla … sydän pakotti ulos menemään … portille asti ja sieltä katsomaan kauas maantielle…
Heikkiä ei tullut sinä iltana.
Kun niin myöhä tuli, ettei enää odottaakaan sopinut, niin se ajatus levoitti, että Heikille oli mahdollisesti joku este tullut ja että hän huomenna kuitenkin tulisi. Monellaiset ajatukset sitten makuulla ollessa vielä pelottivat ja unta varastivat… Jos ei enää tulisikaan?… Mutta toivo kuitenkin sai ylivallan, sekä toi unen ja rauhan.
Heikki tulikin sunnuntaina.
Tällä kertaa iloitsi Eeva hänen tulostaan enemmän kuin koskaan ennen. Koko talon väellä oli hyvä mieli, sillä eipä olisi kellekään hupaista ollut, jos noin vaan olisi nyt tuo juttu päättynyt, taikka jotain ikäviä tapauksia väliin tullut. Pihalle riensivät vastaan ottamaan Eeva, ja pojatkin hevosta riisumaan.
Mutta erinomaisen harvasanainen oli Heikki tällä kertaa. Oli kuin joku raskas huoli olisi sydäntä painanut … ei iloista mieltä näyttänyt olevan muuta kuin äkkinäisiä tuulahduksia, jotka pian ohi menivät ja huolen merkit kasvoilla sitä huomattavammiksi tekivät.
Eeva koetti tiedustella syytäkin, mutta ei saanut tietää. Peitellen sanoi Heikki, sen ei olevan mitään ja koetti hymyillä.
Kun Heikki oli pois lähtenyt, meni Eeva kamariinsa ja itki. Sydän aavisti pahaa, … jos Heikki … mutta eihän se nyt ajattelisi semmoisia … pitäähän hän minusta niin paljon. Mutta kun hän oli noin kummallinen… Voi kumminkin jos hän eroa ajattelee… Mikähän mulle neuvoksi tulisi sitten?… Mutta eihän se nyt kumminkaan… Muita asioita lie ollut ajateltavana, niin kuin kaikilla ihmisillä aina on…
Tällä tavalla sai Eeva lohdutetuksi itseänsä. Viikon kuluessa hän levottui johonkin määriin. Lauantai-iltaa kuitenkin aina pelkäsi, että jos ei tulisikaan silloin.
Vaan ennenkuin lauantai ehtikään, sai hän erään; päivänä näin kuuluvan kirjeen:
"Entinen Eevani!"
… Herra Jumala! … mitä se on? … entinen? — Hän jatkoi:
"Olen tutkinut sydämeni tilaa ja ajatellut sitä, että olemmeko me toisiamme varten luodut. Olen tullut siihen päätökseen, että me liian äkisti ja lapsellisen kiihkon valtaamina teimme lupauksen ikuisesti liittyä yhdessä olemaan. En katso tarpeelliseksi pitää pitkiä puheita ja antaa selvityksiä, ja sanon siis suoraan, että minä olen tullut katumapäälle ja purkaan täten liittomme. — Koska emme ole vielä mitään suuren arvoista toisillemme ostaneet ja antaneet, niin minun puolestani olkoon kaikki sillään. Minä luulen ettei tämä minun päätökseni sinuakaan kovin surulliseksi tee. Luultavasti oli se Luojan sääntö, ettei meistä pitänyt paria tuleman.
Ystävällisesti
Heikki L."
Tämä näytti olevan Eevalle kova isku. Kirjettä lukeissaan hän vapisi ja loppuun ei hän tahtonut ehtiä ollenkaan. Hengitys kävi raskaaksi ja silmät harhailivat levottomasti jo toista paikkaa kirjeessä tutkien, kun ei vielä ollut toisesta päässyt selville.
"Herra Jumala!"
Tuntui niin kuin olisi kylmää vettä kaadettu pitikin ruumista. Kasvoja ei voinut kääntää pois kirjeestä. Hän yritti lukea sitä uudelleen ja yhä uudelleen … yhtä ja toista kohtaa…
"Oi Jumala!"
Sanat tulivat sydämestä. Kirjettä ei hän enään katsellut, vaan käveli tuskissaan toiselle puolelle kamaria ia sitten pääsi itku. Liikkeelle lähtö ja itku vaikuttivat sen, että kiitävät ajatukset saivat jotain pysyvää jalan sijaa ja alkoi saada itse jotain selvää siitä mitä ajatteli.
… Mitä, mitä olen minä tehnyt, että hän erokirjan teki?… Se ajatus selvisi ensimäisenä kysymykseksi. Tuli montakin asiaa mieleen, mutta ei mistään itseänsä tarpeeksi syylliseksi katsonut:
"Voi, voi mikä häpeä!" hän oikein ääneensä jatkoi. "Voi Heikki, kuinka sinä saatoit?… Minä pöllö, joka olen ollut niin ylpeä oman pitäjään pojille ja jos nyt … nyt … voi-i! Nyt ne vaan pilkkaavat ja nauravat kun olen saanut vasikan nah … voi-i herra… Mikähän kumminkin sen Heikin tuli? Ainakin hän moittii mua köyhäksi…"
Äiti tuli kuulemaan mistä kirje oli tullut, ja kuuli Eevan ääneensä vaikeroivan.
"Mikä sinun nyt on?" kysyi hän kummeksien, "eihän se kirje…?"
"Mitä, kirje?"
"Mikä se kirje on?"
"Ei mikään."
"No tottapa jokin?"
Eeva ei vähään aikaan sanonut mitään.
"Erokirja," sanoi hän vihdoin ja purskahti itkemään.
"Hääh? Mitä sinä nyt puhut?"
Äidin kasvoilla kuvastui suuri hämmästys ja hänen ruumiinsa oikein kumartui, kun hän tuota kysyi.
Mutta Eeva ei sanonut mitään, itki vaan.
"No … mitä se sanoi?" kysyi äiti.
"Ei se mitään sanonut."
Äidinkään silmät eivät paljon liikkuneet, pään mukana vaan kääntyivät ja tuijottivat. Pari kertaa hän siunasi.
Pöydältä otti hän käteensä kirjeen.
"Tämäkö se on?" kysyi hän ja katseli paperia, ikään kuin olisi siitä jotain ymmärtänyt. Eevalta ei tullut vastatuksi.
"No älä poraja[6] tuollaisen perään!"
"Niin, mutta ei te tiedä…"
"Mitä en minä tiedä? Sen ainakin tiedän ettei se porulla parane."
"Niin mutta sitä saa niin hävetä, joutuu kaikkien pilaksi."
Nyt pääsi äidiltä taas siunaus sydämen pohjasta, ja ääntänsä hän tuskin sai kulkemaan kun hän kysyi tarkkaan Eevaa katsellen:
"Mitä … eihän sun ole asias huonosti?"
Tumma puna nousi Eevan poskille ja hän sanoi:
"Kehtaatte tuollaisia… Jos niin olisi, niin minä en tässä enää seisoisikaan."
Äidin rintaa helpotti.
"No älä sitten turhia poraja, kyllä niitä on muitakin… Vaivainen kelvoton kun tuolla lailla toisen sydämen syötteli. Eikö hän mitään sano syyksi?"
"Ei … ja tietäähän sen muutenkin. Tämä on niin köyhä koti ja moukkainen, mulla."
"Älä sinä aina kotiasi syytä ja vanhempiasi. Mistä se komeus ja rikkaus tässä nyt olis otettu. Koetettu on kyllä ja sinun suhteesi ainakin on kaikki tehty mitä on voitu, jotta olisit saanut olla komiain joukossa. Liiankin komeasti sua on laitettu, enemmän kun varat olisivat riittäneetkään, niin ettei sun ainakaan sovi siitä syyttää, eijo."
"Ei meillä ole mikään paikka niin kuin muualla ihmisissä."
"Mitä, mikään paikka? Älä ole niin kovin turski. Ei tuollainen tarvitsekaan miestä. Sinunko tähtes nyt olis koko talo pitänyt herrastaloksi mullistaa?" Äiti rupesi itkemään ja silmiänsä pyhkimään. "Tuollaisia niistä sitten saa, kun kyllä koetetaan passata ja holhota; ja kun tulee olkapää olkapään tasalle, niin haukutaan vain palkaksi, jota paremmin koettaa heidän mieltänsä noudattaa. Se on niin, jota enemmän kissaa silittää, sitä ylemmäs se häntänsä nostaa"…
Äiti meni pois itkien ja loukattuna.
Nyt Eevan sydän vasta katsoikin olevan syytä itkuun, kun äitikin tuolla lailla puhui ja vasten silmiä sanoi, ettei tuollainen miestä tarvitsekaan… Turvaa ei tuntunut olevan missään eikä lohdutusta.
Vaan kun toivottomuuden puuska ohi meni ja vakuutukseksi jäi, että Heikin yksin oli syy kaikkeen, niin sitten alkoi vihan puuskaukset Heikkiä kohtaan sydämessä mylleröidä. Ja kun tämäkin ohitse meni, niin jälelle jäi kodin halveksiminen ja vahva vakuutus siitä, että kodin huonous se oli ollut ainoa syy siihen, että oli erokirjan saanut.
Pitäjäällä naurettiin, kun kuulluksi tuli, ettei Latva-Kuntin Eevan ja Lahtis-Heikin naimisesta tulekaan mitään. Ihmiset sanoivat: "Saipa nenäänsä tuo Eeva, kun menee yli säätynsä komeudessa." Toiset arvelivat että ylpeys käy aina lankeemuksen edellä, ja vielä että ei pitäisi nuolla ennen kun nokahtaa. Muutamat sanoivat Eevalle: "Mitä tuosta huolit, vieläpä kun mieskin", mutta takapuolella jo nauroivat: "Liian hyvä se oliskin ollu Latva-Kuntin Eevalle." Eevan sukulaiset taas koettivat asiaa toisilla väreillä maalata, mutta sitä ei kukaan ottanut uskoakseen.
Yleensä oli tämä tapaus pitäjäläisille erinomainen nautinto ja luultavasti muutamat elivät ruoatta monta päivää, kun vaan saivat tätä tärkeätä asiaa juosta paikasta paikkaan kertomassa. Heikin arvo kohosi merkillisesti ja satumaisia juttuja tiettiin kertoa Lahtis-Pekan rikkaudesta ja Heikin hyvistä avuista. Mutta Latva-Kuntilaisia katseltiin melkein kuin rikoksen tekiöitä.
Vaan Latva-Kuntissa tästä kaikesta tiettiin ainoastaan vähän arvaamalla.
Latva-Kuntin isäntä mörähteli vihoissaan, kun emäntä hänelle sanoi että "siinä se nyt oli koko morsiusjuttu".
"Sitähän siitä oli tullakin … sellaisesta touhusta."
Ja kun hän oli asiaa enemmän ajatellut ja tullut siihen päätökseen, että asiaan oli Eevan syy, alkoi hän taas ääneensä äidille sanoa:
"Olet kasvattanut sellaisen 'fröökynän' siitä, ettei mihinkään pysty."
"Minun niskaaniko siitä nyt taas…" puollusteli äiti.
"Älä siinä aina… Ei huoli kukaan koko mukulasta, kun ei mitään taida."
"No kyllä se nyt jotain taitaa," sanoi äiti, "niin kovin alha…"
"Älä valehtele. Olet opettanut, niin ettei kelpaa mihinkään."
Emännällä ei muuta neuvoksi kuin mennä pois ja ruveta itkemään.
Mutta vähitellen unohdettiin asia pitäjäällä ja Latva-Kuntissakin mielet vähitellen tyyntyivät.
* * * * *
Kaupanhoitaja oli eräänä päivänä muutamia kuukausia edellä kerrottuin tapausten jälkeen, tuonut talokas Repposen, joka oli noin neljänkymmenen ijässä oleva leskimies, katsomaan Latva-Kuntin Eevaa. Eeva miellyttikin miestä siihen määrään että tämä olisi ollut valmis suuremmoisiinkin uhrauksiin, saadakseen Eevan itselleen vaimoksi.
Eevasta tuntui asia alussa vähän vastenmieliseltä, erittäinkin siitä syystä, kuin Repposella oli pieniä kasvatettavia lapsia ja muutenkin. Hän ei ollut tällaista avioliittoa koskaan ajatellut ja alussa, tätä ajatellessa, se oli maittavinaan niin ikävältä ja jokapäiväiseltä, ettei haluttanut juuri ollenkaan… Mies miehenä kyllä olisi muuten mukiin mennyt, mutta kun se oli leski.
Vaan koti oli hyvä ja se oli se, joka Eevan sai asiaa ajattelemaan.
Äidin mielestä oli tytöllä nyt silmin nähtävä onni edessä, jota vastaan ottaessa ei olisi kannattanut vähääkän aprikoida. Eevan täti sanoi samaa ja kehui ettei sitä semmoista tilaa aina ole avoinna, ja että jokainen meidän pitäjään tytöistä sen aivan arvelematta vastaanottaisi, jos vaan saisi… "Ketä sinä oikein haluat, kun ei kukaan kelpaa?" täti sitten vielä hymyillen kysyi, ikäänkuin uskoen että Eeva se olikin, joka ei Heikistäkään huolinut.
Tämä otaksuminen muuten Eevaa riemastutti, mutta hän joutui nyt vertailemaan Heikkiä ja Repposta toisiinsa. Siitä seurasi, että Heikkiä tuli ikävä, mutta Repponen olisi saanut mennä sen pitkän tien. Mieleen tuli niin elävästi ne hetket, jolloin Heikin kanssa ensi kertaa yhdessä oli. Se muisto väänsi silmiin katkeria kyyneliä, jotka tuntuivat siltä kun ei niitä voisi ikänä kuivata. Hän ei ollut koskaan ennen niin itkenyt, eikä Heikkiä niin katkerasti kaivannut kuin nyt. Hän kysyi itseltänsä, miksi se näin oli. Kyllä tosin silloinkin, kuin ero tuli, oli pahalta tuntunut, mutta kun se oli ohi mennyt ja mieli vähän ennättänyt tasaantua, niin melkein jo oli unohtanut koko Heikin, kunmuitatoivoi.
Nyt kun tämä tuli, jota kohtaan ei ollenkaan saattanut samoja tunteita tuntea kun Heikkiä kohtaan, hän huomasi odotuksessa erehtyneensä, ja se tuntui niin karvaalta.
Mutta tämä kohtaus oli ohitse menevää laatua. Tuota avioliiton ajatusta tottui sietämään sitä mukaa kuin Reppostakin, jota aina ylistettiin. Verrattain helpolla asian käytännöllinen puoli voitti Eevan sydämen, eikä hän tuntenut itsellensä sanottavaa väkivaltaa tekevänsä kun rupesi Repposen morsiameksi.
Ja nyt, todella morsiamena ollessaan, rupesi Eeva osottamaan käytännöllistä toimeliaisuutta enemmän kuin koskaan ennen. Siihen ensinnäkin oli syynä se, että valmistuksissa itsestään oli paljon vaivaa ja puuhaa, kun kaikki piti hyvin nopeasti kuntoon saada, sillä Repponen toivoi saavansa Eevan mitä pikemmin, sitä parempi, kotiinsa viedä. Toiseksi tunsi Eeva vaistomaisesti että avioliitto leskimiehen kanssa, jolla oli isonlainen talous ja lapsia, tuo myötänsä paljon vastuksellisia velvollisuuksia, kun pitää kohta ottaa aisoihin kiini ja vetää nousumäessäkin. Ei ollut toivottavissa vähääkään oppimisen aikaa, niin kuin siinä tapauksessa, jos olisi poikamiehen kanssa naimisiin joutunut ja tullut miniäksi.
Eeva ei hävennyt jollekin ystävällensä kertoa pelkoansa siitä, kuinka se emännän toimi nyt oikein ruvennee menemään, kun ei ole tottunut. Tästä oli jokainen valmis lohduttelemaan: "kyllä kissa kynnet löytää, kun puuhun pitää," "ei sitä kukaan ole mäntä kädessä syntynyt," "oppia kaikkein pitää" j.n.e.
Ja Eeva alkoi uskoa että se niin on, teki kaikellaisia töitä ahkerammin kuin ennen ja antoi äidin opettaa.
Mutta kun muuton aika lähestyi, muuttui hän taas levottomammaksi, eikä hän tiennyt itsekään, mikä sen vaikutti. Koti tuntui entistään rakkaammalta ja vapaammalta. Kyllä miellytti uusi kotikin, sillä se useissa suhteissa ja erittäinkin varallisuudessa oli melkein täydelleen ihannekuvia vastaava. Mutta kun ne nyt olivat varmaan tavoitettavissa, muuttui vakuutus, ja hän rupesi ajattelemaan, että "tämä ei sittekään ole semmoista, jota minä odotin… Miksikähän ei se ole sellaista, vaikka se siltä näyttää…? Kun Repponen oliskin nuori!"
Tässä kävi väreitä sydämen läpi, sillä hän tunsi, että se kohta toivoista oli ijäksi mennyttä kalua. Jos vaan olisi Repponen ollut nuori, poikamies, niin Eeva ajatteli ettei hän olisi ikänä toisellaista eikä parempaa onnea kaivannutkaan … mutta kun Repposella oli lapsiakin. Eevan piti äitipuoleksi, siis kohta tulla luettavaksi vanhain ihmisten lukuun… Voisikohan vanhaa miestä rakastaa, sellaistakaan, jolla ei lapsia ole? Ei Eeva sitä uskonut. Mutta kun taas tämä kipein kohta lauhtui, helpotti, niin tuli mieleen: Rakastanevatko nuo muutkaan kaikki?… Enpä sitä usko, ei ainakaan siltä näytä… Eihän se kovin kuuma rakkaus taida nuortenkaan välillä kovin kauvan kestää, vaan kylmenee kun vanhetaan…
Mutta elämän pää-asiallisimmat toivomukset näytti naimisen kautta kuitenkin toteutuvan. Olihan siis luonnollista että jotain piti uhrata… Ei kissakaan kaikkia saa mitä se pyytää…
Eeva rupesi käsittämään että kaikessa tapauksessa täytyy mukaantua ja hän mukaantuikin: erittäinkin muiden vaikutus tätä asiata paljon edisti.
* * * * *
Silloin kun hän kotoansa lähti, ei hän itkenyt ensinkään; toimellisesti vaan puuhaili tavarakuormainsa panoa ja iloitsi kun niiden luku kasvoi toiselle kymmenelle. Repponen näytti tänään niin nuorelliselta ja vilkkaalta, ettei Eevalla ollut mitään ajatusta häntä vastaan.
Kun nousi komeaan kiesiin Repposen viereen ja uljas hevonen korskuen lähti kiitämään … kun silmäsi sitten vielä väkijoukkoa ja tavarakuormiansa pihalla, niin iloisesti hän kädellään vielä jäähyväisiksi hoivasi ja "hyvästi!" huudahti.
"Se on oikein!… Älä vaan itke!… Onnea matkalle!" huudettiin.
"Suru pois, vaikka ei sitä olisikaan!"[7] huusi Eeva ja silloin jo mentiin.
Mutta äidiltä pääsi itku.
"Älkää itkekö," lohdutteli moni, "ei sitä tarvitse itkeä, kun lapsensa tuollaisille tiloille saa."
"Ei suinkaan sen puolesta," hän sanoi, "tarvitsekaan itkeä, mutta monta sitä muistuu mieleen, kun lapsensa kotoa pois saattelee, josta on monta murhetta kantanut ja vaivaa nähnyt … eikä tiedä mitä vieläkin saa nähdä." —
Ja Eevaa vietiin hurjaa kyytiä. Samallaiset tunteei ja samallaiset ajatukset liikkuivat hänen mielessään nyt kuin silloinkin, koska Heikin kanssa Lahtiseen meni. Hyvältä tuntui, kun ei Heikin muistokaan enää mitään huomattavaa ikävää mieleen tuonut. Ajatuksissa liikkui.
"… Tämä on komeata!… Tuolta ikkunoista ja nurkista kadehtivat ihmiset nyt uteliaasti katselevat… Menee se nyt … (hän tarkoitti itseänsä) kadehtikaa jos tahdotte… Paremmin mun sittenkin käy, kuin monen muun…"
Repponen oli aina ollut luonnostaan säännöllinen ja vaativainen, mutta näitä ominaisuuksia ei Eeva tullut alusta-alkain tuntemaan. Luultavasti oli tähän syy siinä, että hän ihmetteli Eevaa, ensiksikin tämän kauneutta ja sitten sitä, että tämä oli hänestä huolinut… Uskoi muuten, että Eeva oli häneen yhtä mielistynyt kuin hän Eevaan. Tämä oli niin ihanaa, niin hurmaavaa miehelle, joka jo oli ollut 15 vuotta naimisissa ja nähnyt, miten rakkaus tahtoo itsestäänkin muuttua jokapäiväiseksi. Repponen ei tahtonut millään tavalla ruveta nyt jouduttamaan tätä muutosta. Tuntuihan niin lämpöiseltä, kun jokapäivä näki kotonansa nuoren kauniin naisen, jota sai nimittää emännäkseen. Uusi veri virtasi suonissa. Siellä se pulppusi ja roiski kuten kiehuva koski, kiihottaen jo vakaantunutta luonnetta intohimoisesti säilyttämään lemmen sulo-ihanteita, jopa siinä pyrkimään mahdottomiin asti. Synti olisi ollut mielestään noita kuvia häätää. Pelkkää mieletöntä konnamaisuutta itseänsä kohtaan, lausua jotain vaativaista, joka Eevan mieltä olisi saattanut loukata ja pakottaa häntä tekemään jotain vasten tahtoansa. —
Silloin kun Eeva oli taloon tulossa, sanoi Repponen eräällä kerralla vanhimmalle 13:ta vuotiaalle tytöllensä:
"Emelia, niin se nyt on, että kyllä teillen taitaa tulla uusi äiti, mutta kyllä te äitiä tarvitsettekin. Muista sinä Emelia se, ettet sanallakaan vastusta häntä … pitää tehdä kaikki mitä hän käskee, muista nyt se… Ja te toiset, Maiju ja Helmi, muistakaa tekin se… Hän tulee olemaan nyt teidän äitinne, joka hoitaa ja rakastaa teitä niin kuin toinenkin äiti, joka hautaan vietiin. Into on vielä niin pieni, ettei hän ymmärrä, jos häntä varoittaakin, mutta kyllä äiti opettaa itse lapsen." Tätä sanoessaan otti isä kolmivuotiaan poikansa syliinsä ja suuteli sitä. Toiset lapset, joista Maiju oli kahdeksanvuotias ja Helmi viisivuotias, kuuntelivat hiljaisina isän puhetta uudesta äidistä. Ei he näyttäneet iloisilta, pikemmin surullisilta; kovin he ainakin olivat vakavia. Isältä ei jäänyt huomaamatta tuo, muulloin iloisten lasten surumielinen käytös.
"Pelkäättekö te?" hän kysyi. Ääni värähteli liikutuksesta ja kysymys tuli ikään kuin väkisin.
Emelia ja Maiju käänsivät kasvonsa ja alkoivat itkeä. Helmi katsoi ensin totisena isän kasvoihin, mutta kun toisten itku paisui yhä valtavammaksi tyrskinäksi niin lapsi ei enää voinut vastustaa, vaan liikutus tarttui häneenkin mahtavalla voimalla.
Isä ei voinut enää niitä pidättää: voitollisina tunkivat kirkkaat kyyneleet silmäkuopista ja kulkivat kuumasti polttaen poskipäitä myöten. Hän hyrski itkuansa pidätellen eikä voinut sanoa mitään ehkäistäksensä lasten itkua, johon Intokin muiden esimerkkiä seuraten oli hänen sylissään jo liittynyt. Mutta hänen ei ollutkaan tarvis puhua, ei kysellä syytä lasten itkuun. Sydän puhui selkeätä kieltä, josta ei voinut erehtyä. "Herra Jumala! noinko nuo lapset pelkäävät uutta äitiä?… Miksi pitää jo heilläkin oleman tieto … aavistus siitä ettei voi elämässä olla muuta kuin — yksi äiti?"…
Sydän pakotti ehdottomasti sanomaan lapsille jotain lohduttavaa.
"Tulkaa isän tykö," hän sanoi, ja lapset menivät vielä nyyhkien.
Taas hänen valtasi itku ja vaikka ei alussa niin aikonutkaan, sulki hän kaikki yht'aikaa syliinsä.
"Isä teillä on ainakin … lapseni," sai hän samotuksi. Orvot ymmärsivät tarkoituksen; tunkivat rakkaasti yhä lujemmin isän rintaan, nojaten ja kaulaillen.
Mutta tämän kohtauksen loppu-osa vaikutti lasten sydämissä enemmänEevan eduksi, kuin mitkään kehumiset ja määräykset tottelevaisuuteen.
* * * * *
Eeva oli ollut jo joitakuita aikoja uudessa kodissaan. Tämä aika oli ollut kokemuksista rikas: Velvollisuudet, jotka tyttö-aikana olivat olleet vaan ikään kuin todellisuuden leikkikaluja, joita sai mielin määrin käyttää tahi olla käyttämättä, esiintyivät nyt äkkiä vaativaisina. Ei mikään keino näyttänyt kyllin voimakkaalta niitä poistamaan, jos poistamista ajattelikin. Tunto vaati taipumaan uusien olojen mukaan.
Jos pakotus tuohon olisikin heti ilmestynyt ulkoa päin, siten esimerkiksi, että mies olisi sanonut: tuota ja tuota pitää sinun tekemän, ja noin pitää sinun tekemän, eikä noin kuin teet, — niin Eeva olisi ollut valmis vastustamaan, sillä hänen luonteessaan ei ollut ollenkaan kehittynyt nöyryyden, palvelevaisuuden tunne. Vaan nyt olikin asia päin vastainen; pakotusta ulkoa päin ei tullut, mutta sen sijaan tuli se itsestä, omasta rinnasta; ja hän oli yleensä tottunut aina sydämensä taipumuksia seuraamaan.
Mutta nyt oli tottumus päinvastainen tuolle rinnasta tulevalle velvollisuuden tunnolle. Tämän ristiriidan johdosta sielussa syntynyt taistelu teki mielen orjalliseksi; orjallisuus tuli syystä ettei hänellä ollut kykyä vakuutuksensa toimeen-panemiseen: puuttui taitoa.
Tällainen olo olisi käynyt hyvinkin hankalaksi, jos vielä olisi pitänyt sitä uskoa, että muutkin tiesivät hänen kykenemättömyytensä. Mutta sitä ei tarvinnut uskoa. Sopihan peittää taidottomuutensa sillä, ettei käytännössä juuri kenenkään neuvoja heti varteen ottanut, vaan teki niin kuin tahtoi ja itse parhaaksi näki … vähitellen sopi sitten muistiin pantuja neuvoja varteen ottaa, ikään kuin omina keksintöinä. Jospa olisikin pitänyt olettaa, että muut hänen toimintakykynsä samoin vaillinaiseksi huomasivat, kuin hän itsekin, niin olisihan se ollut siihen määrään rusentavaa ja arvoa alentavaa, ettei olisi viitsinyt enää emännän nimeä kantaakaan. —
Kun Repposen tulisin rakkauden puuska oli lauhtunut, rupesi hän huomaamaan vaimonsa toimissa yhtä ja toista, joka ei häntä tyydyttänyt, erittäinkin oli semmoista se, kun ei väen ruoka tahtonut koskaan tulla oikealla ajalla pöytään ja että se oli toisinaan erinomaisen huonosti laitettua. Ensin hän ei tahtonut uskoa itseään, vaan oletti mieluimmin että Eeva mahdollisesti on oikeassa, teki hän mitä tekikin. Arvelipa moitteensa ehkä tulevan omasta kärtyisestä luonnostaan ja oikein pelkäsi että jos tuo kärtyisyys rupeisi hänessä taas valtaan pääsemään, niin ei hän voisi hillitä itseänsä. Lohdutteli silläkin itseänsä, että talon vanha maine pelastaa Eevan huonoon emännyyden maineesen tulemasta, siksi kuin tottuu sitä itse kannattamaan. Mitä työväkeen tulee, niin siitä hän ajatteli: … eipä nuo taida sitä niin erittäin moittia … ja jos moittivatkin, niin ainahan heillä on moittimisen syytä parhaimmistakin laitoksista…
… Kyllähän oppii; sillä hän rauhoitti itseänsä.
Mutta eräänä päivänä hän sattui kuulemaan, kun työväki jossain, hänen likellä olostaan tietämättä, keskusteli:
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi renki Erkki.
"Ei ollut," myönsi Matti päätä vääntäen, "sen kuvainen, ei osaa leipääkään tehdä, on niin litsattua ja sitkeää kuin kissan liha."
"Ja joka ei ole sellaista, on palanutta."
"Mitä se on, on ehkä uunin vika, mutta teidän piimä!… Mitä saakelin kotkeloa se on? Oikein minua ulostaa, kun vielä ajattelen sen ilkeää makua." Päivämies pudisteli itseään ja osoitteli ikään kuin kyökätäkseen.
Rengit nauroivat, niin että olivat katketa ja katsoivat toisiinsa.
"Annetaanko teillä voita enää koskaan väelle?" kysyi päivämies.
"Antoi se tämäkin emäntä alussa, mutta nyt ei ole enää näkynyt pariin kuukauteen muuta kuin sunnuntaiaamuisin."
"Mistä antaa, kun ei ole. Ensin kun hän tuli oli Maija-Stiinan kokoamaa pankkoa, mutta se on tietysti loppunut."
"Onko niin?" huudahti päivämies kysyen, "ja semmoinen karja; eikö teillä ole toista kymmentä lypsylehmää?"
"Onhan niitä, mutta en minä ainakaan tiedä mihin se maito joutuu."
"Saatteko te syödä maitoa?"
"Noo … saamme, ja kuinka sattuu … kun muikoaa."
"Mutta mitä ajattelee isäntä? Eipä entisen emännän aikana niin oltu, eikä olisi saanutkaan olla."
"En tiedä," arveli Erkki, "eipä näy siitä juuri mitään huolivan."
"Petoko sitä malttaa sitten uutta ja koreaa emäntäänsä niin komenteerata," nauroi Matti.
"Uusi aina hempeämpi, ehkä vanha kuitenkin parempi… Mutta sen minä sanon, että jos vanhat merkit tilansa pitävät, niin kyllä Repposen Jaakko on sellainen Jaska, että hän ei kauan kärsi tuollaista," arveli päivämies suurella varmuudella.
"En minä tiedä," sanoi Erkki, "tuleeko siihen mitään muutosta."
"Kyllä minä uskon ainakin," väitti Matti, "että muutos siinä tulee ja ankara, kyllä minä isännän tunnen, minä olen ennenkin häntä palvellut. Mutta syy on nyt vielä vaan siinä, että hän liiaksi tykkää emännästänsä, eikä viitsi puhua, mutta kyllä se pian ohi menee."
"Niin minäkin luulen… Mutta minkähänlainen tuo lie lapsille?"
"Ei lienee kovin kehuttava, vaikka ei tuo erittäin pahaltakaan ole näyttänyt."
"Tiuskuupa se kyllä niille, erittäinkin Emelialle."
Päivämies pudisteli päätään.
"Ei sitä olisi kukaan köyhä tässä kylässä suonut, että sen vainajan lapset olisivat äitipuolen käsiin joutuneet."
"Piika Maija tässä tuonaan ainakin kertoi että oli ollut vähällä jo lyödä Emeliaa."
"Hm
"Kyllä siitä hyvää tulee." — — —
Isäntä oli kuullut tarpeeksi. Kuinka kovin se hänen sydäntään kouristi mitä hän oli kuullut… Oi, oi, noin kaukanako sitä jo mennään että palveliatkin tuollaisia kertovat… Oma sydän todisti todeksi kaikki mitä oli kuullut, paitsi sen, että Eeva lapsille olisi paha, sitä ei hän ollut koskaan kuullut eikä nähnyt itse. Lienee se ollut liioittelua, koska ei miehetkään mitään päteviä esimerkkiä tietäneet kertoa. Mutta ei juolahtanut mieleenkään, että miehiä sopisi nuhdella emännän parjaamisesta. —
Koko päivän hän nyt salaisesti tarkasteli emännän toimia. Ei puhellut paljon mitään, mutta sen sijaan katseli ympärilleen ja ajatteli.
Hän huomasi että lapset jokainen olivat erinomaisen nöyriä äitipuolelleen, mutta hän oli myöskin tässä nöyryydessä huomaavinaan jotain orjallisuutta.
Miesten puhe oli aina mielessä ja se tuntui niin todelliselta, että hän melkein rupesi tuntemaan kiukkua vaimoansa kohtaan — ensi kerran.
Olikohan todella asian laita huonosti?… Hän kävi navetassa. Lehmät makasivat heinäpahnoilla, mutta kuitenkaan eivät ne näyttäneet hyviltä … vaan surkastuneilta, huonoilta ja pystö-karvaisilta. Siitä ei voinut kuitenkaan erinomaisesti Eevaa syyttää, koska oli itse kieltänyt häntä navettaan menemästä… Mutta saisi hän sentään katsomassa käydä, että piiat paremmin hoitaisivat elukoita, vaikkapa ei itse työhön koskisikaan — ajatteli hän.
Mieli oli niin levoton, että täytyi tarkastaa kaikkia paikkoja. Ruokapuodissakin hän jollain tekosyyllä kävi. Kun oli sen oven avannut, pääsi hiljainen kirous suusta … jauhoastiain kannet olivat enimmäkseen auki jätetyt, niin että hiirillä oli hyvin suuri vapaus niissä pengostaa. Useita palvatuita liha-könttejä, jotka ennen tavallisesti rippuivat katossa nuorista, ajelehti nyt siellä täällä epäsiisteissä paikoissa ja homeisina.
Yhtä hän otti tarkemmin katsellaksensa ja huomasi siinä lukemattomia valkoisia elukoita matelevan ja koikkailevan. Juustot, se vähä mitä niitä olikin, olivat viheriässä homeessa… Ennen niitäkin oli ollut monta vertaa suuremmat varastot ja ne oli tarkoin voitu suojella liika-kasvannaisilta.
Repponen tunsi sydämessään murhetta ja kiukkua. "Voi, voi," hän huokasi ja kynsi päätänsä.
Likaisuus väen tuvassa ei ollut tänäpäivänä satunnainen. Kuitenkin näytti siltä, kun olisi harso nyt Repposen silmiltä pois vedetty ja hän olisi tuon likaisuuden nyt vasta ensi kerran huomannut. Viilipyttyjä oli lautasella hirmuisen vähä hänen mielestään; sekin nyt tuli huomatuksi.
Kulkiessaan paikasta paikkaan, oli hän näkevinään piikain silmistä, minkälaisella ivalla häntä katselivat ja luuli heidän täydellisesti aavistavan mitä varten hän nyt paikkoja noin tarkasteli ja mitä hän ajatteli. Se oli kiusallista…
Eeva oli koko päivän ollut kamarissa ja yrittänyt neuloa jotain koruompelua niin ahnaasti, ettei ollut tilaisuudessa isännän toimia huomata.
Kun isäntä oli kyllästynyt tarkastuksiinsa, meni hän kamariinsa, pani tupakkaa pitkään piippuun ja rupesi ajattelemaan.
Ehdottomasti johtui mieleen verrotella talouden hoitoa entisen ja nykyisen emännän aikana. Verrottelu ei päättynyt Eevan eduksi.
Selvää oli, että tätä menoa ei enää pitkälle voisi kärsiä … tulee häviö; ehdottomasti täytyisi puhua Eevalle ja kehoittaa kauniisti häntä toisin taloutta hoitamaan.