— Karitsa ei ole tarpeeksi paistunut, pikku eukkoseni. Ethän sinä tällaisista asioista tiedä hölyn pölyä. Vai rupeat antamaan Berte Portolulle neuvoja tässäkin? Voit muutoin antaa poikien huvitella, siinä he tekevät oikein.
Mutta Annedda oli itsepäinen, ja Berte oli juuri lähdössä ulos, kun Elias palasi sisälle. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa hehkuivat, hän näytti harvinaisen kauniilta. Kaikki katselivat häntä, Annedda muori huokaili ja ukko Berte alkoi nauraa mielissään siitä, että Elias oli hiukan päihtynyt.
Mutta Elias näki vain Maddalenan hiukan vinot ja hehkuvat silmät, ja hänen teki mieli itkeä kuin lapsi. — Hän on mieletön, tuo Maddalena. Miksi hän katselee minua noin? Miksi hän ei jätä minua rauhaan? Sanon sen Pietrolle, sanon sen kaikille. Jollei hän rakasta Pietroa, miksi hän siis pettää häntä? Hän on mieletön, mutta mieletön olen minäkin; en saa katsella häntä, minun täytyy raastaa sydän povestani. Nyt menen tuonne, missä Paolina, priorin tytär istuu, ja rupean hakkailemaan häntä. — Paolina, — hän virkkoi, lähestyttyään priorin liettä, — sinä olet kaikkein kaunein nainen Pyhän Fransiskuksen sukulaisista.
— Ja sinä kaunein poika, — tyttö vastasi nokkelasti hääriessään ison kattilan ääressä.
Elias istuutui hänen viereensä katsellen häntä omituisen hartaasti. Tyttö oli mielissään ja nauroi, mutta Eliaksesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi menehtynyt.
Majan perällä istuen Maddalena piti heitä silmällä. Joskus hän laski alas isot luomensa ja pitkät silmäripsensä, näyttäen silloin surumieliseltä ja alistuvalta kuin madonna. Kun ilta-ateria oli valmis, Berte Portolu kutsui Eliasta.
— Minä jään tänne, — nuori mies huusi — Pyhän Fransiskuksen kaunein nainen on pyytänyt minua jäämään lietensä ääreen.
— Sinun on tultava tänne! — ukko Portolu äyhkäisi. Ei kukaan ole pyytänyt sinua vieraakseen, ja jos joku sen olisi tehnytkin, en suostuisi siihen… Jollet tule hyvällä, niin isäsi Berte Portolu noutaa sinut väkisin.
Elias nousi oitis ja totteli. Mutta hän ei välittänyt ruoasta eikä juomasta ja vastasi väkinäisesti, kun joku häntä puhutteli.
— Miksi olet huonolla tuulella? — Maddalena kysyi häneltä ystävällisesti ilta-aterian päättyessä. — Senkö tähden, että hoputimme sinua tulemaan pois priorin lieden äärestä? No mene sinne vain, ja palaa, milloin haluat. Pääasia on, että olet iloinen.
— Jos menenkin, — Elias vastasi epäkohteliaasti, — niin mitä se sinua liikuttaa?
— No eipä suinkaan! — tyttö virkkoi kuin jäykistyen. Sitten hän kääntyi Pietron puoleen, hymyili hänelle eikä enää kiinnittänyt huomiotaan kehenkään muuhun.
Elias kavahti pystyyn ja poistui. Mutta hän ei mennytkään priorin lieden ääreen vaan ulos, missä istuutui pihalle. Hän tunsi sekavaa, kuumeista ahdistusta, halua purra nyrkkejään, huutaa, heittäytyä maahan ja itkeä. Mutta huolimatta päihtymyksestään ja intohimostaan hän sentään säilytti tajuntansa ja ajatteli:
— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua, auta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.
Isosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun, huudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun vihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän tunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty viidakon kolkkoon yksinäisyyteen.
Vähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan "heimon" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron viereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja oli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti levittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan. Siitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot, satula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy. Elias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä Maddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja Portolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota naista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.
— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. — Vaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En tahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma, riistäisin hänet, vaikka täytyisi palatasinne. Mutta hän on sinun, nuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin Paolinaa, priorin tytärtä.
— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä hyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin. Elinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen tähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen hullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät mieheltä järjen. Parasta nukkua…
Mutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö, ja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta, joka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle auringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät jo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis, hiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.
— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. —Katsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha.Antakaa hänelle joutuin kahvia.
— Voitko pahoin, poikani?
— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä, karaisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on vesikiulu?
Hän etsi sitä ja joi sen löydettyään vahvasti vettä. Maddalena katseli häntä ja nauroi.
— Miksi naurat? — Elias kysyi laskien kiulun maahan. — Senkö tähden, että heti noustuani juon? Se tietää, että olin humalassa eilisiltana. No niin, onhan viini miesten juomaa.
— Sinä et ole mikään mies, — tokaisi siihen ukko Portolu, joka jo oli ehtinyt ottaa viinanaukun, — sinä olet tuoreesta juustosta tehty nukke. Naikkosen tarvitsee vain puhaltaa sinuun, niin mäiskis, makaat maassa kuolleena, muodottomana kimpaleena.
— Olkoon vaikka niinkin, — Elias virkkoi suuttuneena; — riittäköön vain naikkosen henkäys kaatamaan minut kuolleena maahan, mutta jättäkää minut rauhaan.
— Hyi, kuinka huonolla tuulella sinä olet! — Maddalena huudahti. —Se johtuu kai siitä, että minä olen täällä.
— Niin, juuri sentähden, että sinä olet täällä.
— Tämä kyyhky! — ukko Portolu huudahti levittäen käsivarsiaan, — tämä kyyhky, joka levittää iloa, minne vain tulee. Ja minun oma poikani, tämä kissansilmäinen nukke, sanoo huonoa tuultaan tytön syyksi. Mene, mene matkoihisi, sinä kirottu nulikka. Jos olet huonolla tuulella, niin mene ja hirtä itsesi. Mutta se vain on varmaa, että Berte Portolulle et koskaan tuo toista tällaista ruusua, joka täyttää talon ilolla.
Elias tunsi piston sydämessään näitä sanoja kuullessaan. Sillä äkkiä hänen mieleensä johtui, että Maddalena tuli Pietron vaimona asumaan heidän kotiinsa ja että häihin oli enää muutama viikko. Se oli kidutus, johon hän ei voisi alistua.
— Juo kahvia, poikani, — Annedda kehoitti. — Ota tuo korppu, ole iloinen, vietämmehän juhlaa, ja Pyhä Fransiskus loukkautuu, jos pahoitamme häntä.
— Olenhan iloinen, äiti rakas, olen iloinen kuin lintu. Hoi! — hän sitten huusi, kääntyen priorin lieteen päin, — hyvää huomenta, kukoistava Paolina.
Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana päivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon väkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua pitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden lomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia, joiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen huivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut ja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla koristetut rukousnauhat.
Tulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja Pietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet nuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat, tanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin, että hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia ilohuutoja, pitkiäuoih-kurkkuääniä, jotka muistuttivat hurjan soturin sotahuutoa.
Maddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden kestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja sanoi puoliääneen Anneddalle;
— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa punoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!
Annedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan sydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon rukoilemaan:
— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas sydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo ja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän tuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta. Ole meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni, auta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti paheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus, pikku veliseni, osoita minulle tämä armo!
Iso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan, joka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan Anneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi saamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat, toiset taas pilkkasivat häntä.
Elias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan tuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja puhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla kuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.
Kaikki nauroivat.
— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te elukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen vaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda teille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette nälkään.
— Minutkin, veliseni? Pietro huusi.
— Niin, sinutkin. Ja Maddalena:
— Entä minut?
— Sinutkin, — Elias huusi raivokkaasti. Miksikä ei sinua? Senkö tähden, että olet nainen? Minä en tässä suhteessa tee eroa miesten ja naisten välillä, naisia ylenkatson enemmänkin kuin miehiä.
— Tämä kaikki ei kuulu asiaan, sanoi ukko Portolu, joka tarkkaavasti oli kuunnellut Eliaksen sanoja. Palatkaamme itse asiaan. Sinä siis aiot papiksi?
— Siltä tuntuu! — Elias huudahti kaataen lasiinsa viiniä. Kaatakaa laseihin, juokaamme.
— Hissuksiin! — Portolu huomautti keskellä yleistä hilpeyttä.Puhukaamme järkevästi ennenkuin juomme.
— Se, joka ei juo, ei ole mies, isä rakas, — Pietro sanoi toistaen lauseen, jonka moneen kertaan oli kuullut isänsä suusta. Tämä suuttui toden teolla ja kirkaisi:
— Eläimetkin ajattelevat järkevästi, sinä kirottu nulikka. Kunnioita isääsi ja ole iloinen näiden ystävien ja tämän kyyhkyn läsnäolosta, muuten annan sinulle yhtä monta korvapuustia kuin sinulla on hiuksia päässä.
— No, no, ukko Portolu. Tämä on jo liikaa. Puhua moista sulhasmiehelle! — Maddalenani, olen mennyttä miestä, jollet sinä auta minua, — Pietro huudahti nauraen.
— Kyyhkyni, auta häntä! — ukko Portolu sanoi ivallisesti. Sitten hän taas kääntyi Eliakseen päin ja kysyi, oliko tämä puhunut tosissaan. Mutta Elias joi, nauroi, huusi ja antoi hullunkurisia vastauksia, eikä kukaan keskellä pöytävieraiden meluavaa hilpeyttä enää ajatellut hänen kummallista tuumaansa.
Seurassa oli sentään yksi, joka mielenliikutuksesta väristen oli kuullut Eliaksen aikeen: Annedda muori. Hän vaikeni, osaksi noudattaakseen sopivaa käytöstä, osaksi siksi, ettei huonokuuloisena oikein erottanut kaikkea, mitä puhuttiin; mutta silti hän katseli ympärilleen tarkkaavin katsein. Maddalena kuiskasi tämän tästä hänen korvaansa, toistaen yhtä ja toista. Annedda nyökäytti päätään ja hymyili. Oi, jospa Elias olisi puhunut tosissaan! Se olisi todella ollut suuri ihme. Mutta saattoihan Pyhä Fransiskus tehdä sen ihmeen ja paljon muitakin. Elias oli vielä nuori, hän voi hyvin opiskella ja menestyä opinnoissaan. Ja tämä tie, Herran tie, oli se, jota hänen tuli astua, sillä jos hän pysyisi maailmassa, hän joutuisi perikatoon. Annedda ajatteli niin, hän kun tunsi poikansa.
Hän käytti hyväkseen vapaata hetkeä mennäkseen kirkkoon kiittämään pyhimystä hänen Eliakselle lähettämästään ajatuksesta. Oli jo yö. Alttarin edessä riippuvat lamput heiluivat hiljaa levittäen värähteleviä valojuovia autioon kirkkoon. Iso synkkä pyhimyksenkuva näytti nukkuvan koreiden kukkiensa keskellä. Annedda polvistui ja istuutui sitten kirkon perälle rukoilemaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat lakkaamatta Eliakseen. Hän kuvitteli jo näkevänsä poikansa pappina ja näki hengessään, miten tälle nuorelle papille tuotiin lahjoja, vehnää, pieniä viinillä täytettyjä maljakkoja, joiden tulpaksi oli pistetty kukkasia, leivoksia ja hunajamakeisia.
Siinä haaveillessaan ja rukoillessaan hän näki Maddalenan tulevan kirkkoon. Nuori nainen, joka tuli etsimään täti Anneddaa, meni hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä.
— Täällähän olette, — hän virkkoi. Haimme teitä, mutta minä ajattelin heti, että olitte täällä.
— Tulen tuossa tuokiossa.
— Minäkin jään tänne hetkeksi.
He vaikenivat. Pihalta kuului sekavaa äänten sorinaa, surunvoittoista laulua, joka värähteli yössä. Sulava tenoriääni kaikui etäällä. Sitä säesti tuollainen Nuorolle ominainen alakuloinen rytmillinen kuoro. Ja tämä sointuisa laulu, joka tuntui tulkitsevan yksinäisen seudun ja yön juhlallista surumielisyyttä, kohosi joukon hälinästä täyttäen ilman oudoilla unelmilla.
Maddalena kuunteli syvän alakuloisuuden valtaamana. Välistä hän luuli tuntevansa tuon tenoriäänen. Oliko se Pietro, vai oliko se Elias? Hän ei tiennyt sitä oikein, mutta tuo yössä värähtelevä ääni ja tuo kuoro loivat häneen melkein hekumallisen sairaalloisen surumielisyyden. Ja Annedda oli yhä kiintynyt haaveisiinsa ja rukoukseensa huomaamatta, että Maddalena vapisi hänen vieressään kuin pieni rakastava kyyhky.
Mutta äkkiä molempien naisten ajatukset keskeytyivät. Joku mies tuli kirkkoon ja lähestyi epävarmoin askelin alttaria. Olihan tulija se mies, joka kokonaan täytti molempien naisten sielun: Elias. Tämä polvistui alttarin astuimelle, lakki sysättynä oikealle olkapäälle, ja alkoi lyöden kädellä rintaansa ja päähänsä kumeasti vaikeroida. Lampun häilähtelevä punainen liekki valaisi häntä ylhäältä luoden kirkkaan hohteen hänen hiuksilleen. Mutta hän ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä, vaan jatkoi hartautensa ahdistuksessa rintansa ja otsansa takomista.
Molemmat naiset katselivat henkeänsä pidättäen, ja Annedda tunsi itsensä melkein iloiseksi poikansa surusta.
— Hän katuu päihtymystään, — hän ajatteli, — ehkä poikani tekee hyviä päätöksiä. Ollos siunattu Pyhä Fransiskus, pikku San Fransiskukseni!
Sitten hän sanoi nöyrästi Maddalenalle, vetäen häntä pois kirkosta:
— Tule, lähtekäämme, hän voisi huomata meidät ja hävetä.
— Mikä Eliaksen on? — Maddalena kysyi levottomana.
— Hän katuu moitittavaa käytöstään; hän on hyvin jumalinen, tuo poikani.
— Niinkö?
— Joskus hän on raju, mutta hän on nuori mies, joka kuuntelee omantuntonsa ääntä.
— Niinkö?
— Niin, varmasti, hänellä on herkkä omatunto. Hän saattaa joutua kiusaukseen, sillä tiedäthän, että pahahenki aina vaanii meitä. Mutta Elias kykenee sitä vastustamaan ja kuolisi mieluummin kuin tekisi kuolemansynnin. Joskus kiusaus saa hänet valtaansa pienissä seikoissa, niinkuin tänään. Näithän, kuinka hän joi itsensä humalaan ja puhui rumasti. Mutta jäljestäpäin hän katkerasti katuu.
Niinkö! — Maddalena virkkoi kolmannen kerran. Mutta tietämättä miksi hän tunsi silmissään kuumia kyyneliä.
He kulkivat pihan poikki ja tulivat majaan, missä vanha Portolu, Pietro ja heidän tuttavansa istuivat lattialla lieden ääressä laulaen ja lyöden korttia. Maddalena istuutui varjoon ikkunan ääreen tavallista vakavampana. Pietro meni hänen luokseen ja katseli häntä tarkoin.
— Olet totinen, Maddalena. Miksi? Oletko nähnyt Eliaksen? Sanoiko hän sinulle jotakin?
— En ole tavannut häntä.
— Hän on pahalla tuulella. Anna hänen vain puhua. Siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Sillä tavoin hän kohtelee kaikkia.
— Se on minulle yhdentekevää, — Maddalena huudahti kiihkeästi. — Hän ei muuten ole sanonut minulle mitään epäkohteliasta.
— Olethan sinä sitäpaitsi niin älykäs. Eikö niin, sinä olet älykäs? —Pietro sanoi hyväilevästi, kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.
— Jätä minut! Maddalena tiuskaisi. — Mene pelaamaan korttia.
— En mene, jään tänne luoksesi, Maddalena.
— Mene.
— En.
— Setä Portolu, sanokaa pojallenne, että hän tulee takaisin pelaamaan.
— Pietro, poikani, jätä kyyhky rauhaan. Tule heti tänne. Vai pitääkö minun näyttää sinulle keppiä, jotta tottelisit?
Pietro palasi paikalleen.
— Kas, kas, vanha kettu näyttää saavan poikansa tottelemaan, — joku huomautti.
Maddalena kääntyi kokonaan ikkunaan päin ja katsoi ulos, ajatukset loitolla melusta, joka vallitsi hänen takanaan, kauniit silmät surumielisen haaveellisina. Yö oli lauha, usvainen. Kuu vaelsi etelää kohti hopeanhohteisiin huuruihin verhoutuneena. Viidakon tummat pensaat pistivät esiin sinisestä taustasta ja levittivät tavallista voimakkaampia tuoksuja. Maddalena ajatteli Eliasta. Ja toistamiseen, ikäänkuin tämä ajatus olisi vetänyt hänet saapuville, Elias ilmestyi hänen eteensä. Hän kulki ikkunan ohi ja poistui kuun valaisemiin usviin. Minne hän meni? Maddalena tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä, väristys puistatti hänen koko olemustaan ja aivan kuin kuristi kokoon hänen kaulansa.
Hän olisi tahtonut heittäytyä ulos ikkunasta, rientää Eliaksen jälkeen ja kietoa hänet tukahduttavaan intohimoiseen syleilyynsä. Mutta Elias katosi näkyvistä, ja Maddalena nieli salaa kyynelensä.
Elias oli sisimmässään antanut veljelleen lupauksen:
— Nuku rauhassa, Pietro veljeni. Hän on sinun, ja vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani.
Kun viinin höyryt olivat haihtuneet, Elias tunsi itsensä vahvaksi, ja sen ahdistuksen hälvettyä, joka oli laahannut hänet pyhimyksen jalkojen juureen, hän oli melkein iloinen. Kaikki epätoivoiset tuumat, jotka sinä päivänä olivat temmeltäneet hänen aivoissaan ja joita väkijuomat ja Maddalenan katseet olivat kiihdyttäneet — sekä ajatus ruveta papiksi että priorin tyttären kosiminen — kaikki oli haihtunut humalan mukana. Nyt hän oli levollinen, jopa hiukan häpesi sitä, mitä oli ajatellut ja puhunut tuona synkkänä päivänä.
Hän lähti katsomaan hevosia, jotka rauhallisesti kävivät laitumella kuutamossa. Hän juotti ne ja palasi kirkolle.
— Huomenna lähdemme kotia, — hän ajatteli. Ylihuomenna ollaan laidunmailla. Jään useaksi kuukaudeksi maalle isäni ja tuon kiltin Mattian kanssa, tuttujen paimenten seuraan. Mikä ihana elämä! Kun olen siellä yksin, kaikki nämä päivät, kaikki nämä mielettömät haaveet tuntuvat unelta. Ovathan juhlat hauskoja ja pyhimykset hyviä, mutta viini, ihmiset ja huvittelu kuumentavat veren, ja jos ei ole oikein järkevä, voi tehdä suuria tyhmyyksiä ja joutua kiusaukseen. No niin, nyt menen nukkumaan, sillä enhän viime yönä ummistanut silmääni. Sitten huomenna lähdetään täältä, ja ylihuomenna olen kaukana kotoa. Kas, Elias Portolu, pelkäsitkö itseäsi? Mutta mitä näen tuossa? Miehen nukkumassa pensaan juurella. Ei, ei se ole mies. Mikä se sitten on? Mies se sittenkin on… kas vain, pappi Porcheddu!…
Suuresti ihmeissään hän kumartui ja pudisti nukkujaa.
— Hoi, hoi, pappi Porcheddu! Mitä tämä merkitsee? Miksi olette tässä? Ettekö tiedä, että yöilma voi olla teille vahingollista, ja että ruohikossa on kyykäärmeitä ja hyönteisiä?
Useiden voimakkaiden nykäysten jälkeen Porcheddu heräsi vallan pelästyneenä tuntematta ensin Eliasta. Mutta avattuaan silmänsä selälleen hän lopulta tunsi tämän ja nousi.
— Nähkääs, läksin kävelylle illallisen jälkeen, mutta taisinpa vähän nukahtaa tähän.
— Siltä näyttää. Ellen sattumalta olisi huomannut teitä, olisitte jäänyt tähän Herra tiesi kuinka pitkäksi aikaa, ja varmaankin olisimme kovasti säikähtäneet, kun emme olisi nähneet teidän palaavan.
— Älä luule, että olin ryypännyt liikaa, ystäväni, niin ei ole laita. Läksin ulos nähdessäni kauniin kuutamon ja istahdin tähän. Et ehkä tiedä, että minussa on ollut runoilijan vikaa?
— Vai niin!
— Istukaamme hetkeksi tähän. Mikä ihana yö. Niin, olin todella runoilija, ja painatin erään sepittämäni runon. Mutta kun se oli lemmenruno, niin mitäs tekee hänen kunnianarvoisuutensa, piispa? Hän lähettää minulle sanan, että minun oli lopettaminen sellaiset hommat, etteivät ne sovellu papille.
— Ja mitä teitte, herra Porcheddu?
— Minä lopetin. Poikaseni, tiedän, että olet pitänyt minua hassuna.
— No, mutta…
— Niin juuri, hassuna, mutta olen hassu, joka ei tee pahaa kenellekään, ei itselleenkään. Olen aina osannut elää, olen ollut iloinen, mutta silti järkevä. Niinpä tuonnoin lopetin runoilemisen, mutta silti minuun on jäänyt tapa joskus haaveilla. Katso, kuinka yö on kaunis. Tämä on niitä öitä, jotka saavat ajattelemaan, punnitsemaan omaa elämää ja katumaan pahoja tekoja, tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Sinä olet ymmärtäväinen nuori mies, Elias Portolu, et ole tavallinen paimentomppeli, olet käynyt koulua ja kärsinyt ja kykenet käsittämään tällaisia asioita.
— Se on totta, — Elias virkkoi äänessä syvä kaiku. Pappi Porcheddu katseli kuuta. Eliaskin kohotti katseensa. Hän tunsi mielensä omituisen heltyneeksi.
— No niin, poikaseni, — toinen jatkoi, — sinä ymmärrät kaikki nämä asiat. Olen huomannut, että olet älykäs, etkä sinä katsele kuuta niinkuin muut paimenet, tietääksesi yön hetkiä, vaan juhlallisin, ylevin tuntein.
Elias ei oikein käsittänyt näitä viimeisiä sanoja.
— Ehkä sinäkin olet jossakin määrin runoilija ja osaisit kenties sepittää lemmenlauluja…
— Sitä en osaisi, herra kappalainen.
Tämä vaikeni hetken mietteissään ja totisena. Sitten hän mutisi murrepukuista runonpätkää toukokuun ylistykseksi:
Tullos armas toukokuu,Aurinko ja lemmentaika,Kukkarikas kevätaika,Tullos armas toukokuu!
Elias katseli herkeämättä kuuta ja ajatteli, kykenisikö hän sepittämään ylistysrunoa… Maddalenasta. Ja hän unohti hyvät aikeensa… pahahenki kouristi häntä taas.
Mutta papin ääni kaikui hiukan juhlallisena ja väristen, nöyränä keskellä tuota utuista, yksinäistä ja hiljaista kuutamoyötä.
— Sinä katselet kuuta, Elias Portolu, ja mietit runon sepittämistä…Olen sen arvannut. Sinä olet rakastunut.
— Herra pastori! — Elias virkkoi säikähtyneenä painaen päänsä kumaraan.
Hän vaistosi silmänräpäyksessä, että tuo hänen vieressään istuva mies tunsi hänen surullisen salaisuutensa, ja hän punastui häpeästä ja vihasta. Hänen teki mieli karata papin kimppuun ja kuristaa hänet kuoliaaksi.
— Sinä olet rakastunut Maddalenaan. No, älä punastu, älä suutu, poikaseni. Minä olen arvannut sen, mutta älä pelästy, älä luule, että kaikki älyävät asioita niin kuin pappi Porcheddu. Eihän se ole mikään häpeä. Hän on nainen ja sinä olet mies, ja miehenä olet inhimillisille intohimoille altis — viettelyksille, äitisi Annedda kai sanoisi. Ei tämä ole häpeä, poikani, se on häpeä, ettei voi voittaa itseään. Mutta sinä kyllä voitat itsesi. Maddalena…
— Puhukaa hiljaa, — Elias kehoitti.
— Maddalena on sinusta jotakin pyhää. Katsellessasi häntä on kuin katselisit pyhimystä. Ymmärrät kaiketi…?
— Ym… ymmärrän, — Elias mutisi.
— Hyvä, sinä siis ymmärrät. Sanoinhan, että olet älykäs. Tiedätkö, miksi Jumala on luonut päivän ja yön? Päivän hän on luonut, jotta perkeleellä olisi tilaisuus ahdistella meitä; yön, jotta voisimme koota voimamme ja voittaa viettelykset. Yöt sellaiset kuin tämä ovat juuri sitä varten, sillä tällaisina tyyninä ja hiljaisina öinä meidän pitää erityisesti ajatella, että elämämme on lyhyt, että kuolema tulee, kun sitä kaikkein vähimmin ajattelemme, ja että koko elämästämme emme vie Herran eteen muuta kuin hyvät tekomme, täytetyn velvollisuuden, voitetut kiusaukset.
— Entä runo? — Elias kysyi ohut hymy huulillaan. Ja hän oli iloinen, että sai papin kiinni hänen sanojensa ristiriitaisuudesta, mutta silti hänen äänensä ilmaisi mielenliikutusta.
— Kaunis runo on omantunnon ääni, kun se sanoo meille, että olemme täyttäneet velvollisuutemme. Mitä siitä arvelet, Elias Portolu?
— Sanon, että se on totta.
— Hyvä. Voimme siis lähteä. Ilma alkaakin käydä kosteaksi, ja sanoithan, että ruohikossa on kyykäärmeitä. Kas noin, ojenna minulle kätesi ja auta minua nousemaan… En ole kaksikymmenvuotias enkä voi keikkua kuin sinä. Hyvä, kiitos. Anna minun nojata sinuun. — Mitä sanotkaan pappi Porcheddusta? — hän sitten virkkoi tarttuen Eliaksen käsivarteen. — Hän on kai hassu, valvoo myöhään yöhön, ryyppää, rallattelee, viskaa leivän koirille, mutta hän ei ole häijy. Omatunto, kas siinä pääasia, Elias Portolu, muista omaatuntoasi. Hyi, mitä näen tuossa? Jotakin mustaa, katsotaan, onko se kyykäärme.
— Ei ole, se on kuiva risu.
— Kun näkevät meidän palaavan näin, luulevat minun olevan juovuksissa. Mutta vähät siitä, kun en kuitenkaan ole päissäni. Vai luuletko sinä, että olen humalassa?
— En suinkaan, — Elias vakuutti.
— Hyvä, muista siis aina, mitä olen sanonut sinulle.
— Sen muistan.
— Pidän teidän perheestänne,— kappalainen jatkoi, mutta heti hän katui näitä sanojaan, vaihtaen taitavasti puheenaihetta. Ja koko sen ajan, jonka hän oli Eliaksen seurassa, hän varoi koskemasta tähän arkaluontoiseen aiheeseen.
Maddalenan nimeä ei enää mainittu. Mutta siitä alkaen Elias tunsi itsensä muuttuneeksi, vahvaksi, levolliseksi ja kylmäksi, ja hän päätti järkähtämättä taistella itseänsä vastaan. Seuraavan päivän aamuna lähdettiin liikkeelle. Entinen priori oli luovuttanut lipun, pyhimyskuvan ja avaimet uudelle priorille, joka oli edellisenä päivänä valittu arvalla. Prioritar oli jakanut tähteeksi jääneet ruoat ja viimeisen padallisen kylmänä juotavaafilindese-keittoa. ison majan perheiden kesken. Aamun koittaessa alkoivat lähtövalmistukset. Tavarat sälyytettiin rattaille, hevoset satuloitiin, säkit täytettiin. Aamujumalanpalveluksen loputtua lähdettiin liikkeelle, ja uusi priori sulki portin. Majat, kirkko, ympäröivä metsä vaipui jälleen autioon yksinäisyyteensä siintävät vuoret taustanaan.
Hyvästi! Sarvipöllö kaiuttaa taas venytettyä, rytmillistä ja värähtelevää huutoaan keskellä viidakon ääretöntä hiljaisuutta. Mastiksien tuoksun täyttäminä öinä, pitkinä auringonpaisteisina päivinä tämä lintu on yksinäisyyden kuningas, se on yksinvaltias, ja sen surullinen huuto kuulostaa maiseman unelmoivalta ääneltä. Hyvästi! Hevoset ravaavat, laukkaavat, laskeutuvat ja nousevat vuoren vihreillä rinteillä. Pyhän Fransiskuksen sukulaisten itsetietoinen kelpo heimo ja hänen uskolliset palvojansa palaavat pieneen kaupunkiinsa, tuonne Orthobenen viileiden harjanteiden taakse, palaavat työhönsä, karjatarhoihinsa, viljelysmailleen, ankaraan elämäänsä. Juhla on lopussa.
Ukko Portolu nosti vaimonsa Anneddan istumaan satulan taakse, ja samoin Pietro morsiamensa. Elias ratsasti tällä kertaa yksin karavaanin alkupäässä. Tämäntästä hän karautti eteenpäin ohjakset höllinä, sieraimet värähdellen ja silmät kuumeisesti hehkuen tuoksuvassa tuulessa, joka huojutti kukkivia pensaita ja rajusti hyväili hänen poskiaan. Sisimmässään hän oli vakava. Hän ei laulanut, ei huutanut, niinkuin muut, ei luonut ainoatakaan katsetta Paolinaan, entisen priorin tyttäreen, jonka läheisyyteen hän usein joutui. Paolina taas ei malttanut olla joskus luomatta häneen hellää, mutta arkaa katsetta. Mutta Elias ajatteli:
— Mitä hyödyttää pettää toista, varsinkaan viatonta tyttöä? En todellakaan saa pettää ketään, en itseänikään.
Hän muisti Porcheddun sanat ja edellisenä yönä tekemänsä hyvät päätökset. Hän ei siis kiinnittänyt huomiota Paolinaan, kartteli Maddalenaa ja koetti vaistomaisesti paeta omaa itseään, huumaten itseään rajulla vauhdillaan ja nopsan hevosensa juoksulla. Tamman selässä, jonka jäljessä juoksi varsa, ratsastivat Portolu ja hänen vaimonsa Annedda. Pietrolla ja Maddalenalla oli hyvin kesy, laihahko ja heikonlainen hevonen. He ratsastivat sentähden loppupäässä, ja ukko Portolu piti lakkaamatta heitä silmällä. Puolenpäivän aikaan saavuttiin Isalleen. Vanhan tavan mukaan laskeuduttiin siellä hevosen selästä aterioimaan puuryhmän varjoon kallioille, joita peitti kukkia kasvava sammal ja joiden lomitse virtasi joki.
He olivat kädenkäänteessä leiriytyneet. Viritettiin tulia, käänneltiin paistinvartaita, katettiin pöytiä. Keskipäivä oli ihana. Korkeat oleanderipensaat reunustivat virran partaita seisten liikkumattomina tyynessä helteessä. Laakson pohjukassa viljavainiot välkehtivät päivänpaisteessa. Pieni lasikupukan peittämä Pyhän Fransiskuksen kuva asetettiin maahan levitetylle isolle huiville. Ja aterian päätyttyä miehet ja naiset tunkeilivat sen ympärillä polvistuen, suudellen sitä ja antaen sille jonkin lahjan. Pietro tuli niinikään siihen Maddalenan kanssa, ja antoi suuriarvoisen lahjan, vähemminkin uskonnollisesta hartaudesta kuin halusta näyttää anteliaisuuttaan Maddalenalle. Sitten tuli Annedda ja senjälkeen Elias, joka viipyi paikalla muutaman hetken luoden pieneen pyhimyskuvaan rukoilevan katseensa. Hän tunsi jälleen rohkeutensa pettävän; kuumuus, puolipäivän uuvuttava helle, viini, Maddalenan läsnäolo vaivasivat häntä suuresti. Mutta pyhimys kuuli hänen rukouksensa ja antoi hänelle rohkeutta poistua ja laskeutua pitkäkseen virran reunalle oleanderien varjoon — yksin, yksin ja vahvana viettelyksiä vastustamaan.
Levähdyspaikalla naiset rupattelivat juoden kahvia ja järjestäen tavaroita matkakuntoon. Miehet lauloivat tai ampuivat pilkkaan. Elias kuuli laukausten pamahtelevan ja kaiun kiirivän pitkin laaksoa, toistuvan etäisyydessä ja taas lähempänä. Hän kuuli kaukaista hillittyä hälyä, jonkin linnun huiluääniä, virtaavan veden solinan. Ja hänen aistinsa rauhoittuivat tuudittaen hänet uneen. Hän näki unta, että Maddalena astui veden ääreen peseytymään. Huomatessaan Eliaksen hän ei joutunut hämilleen, vaan lähestyi ja kumartui hänen ylitseen. Se oli jo liikaa, liikaa! Nuo silmät lumosivat hänet hehkullaan, vastustamattomalla tenhollaan. Elias muisti lupauksensa:
— Pietro veljeni, vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani… Mutta hän tunsi ahdistusta, huumausta, joka tukahdutti ja häikäisi häntä. Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut liikahtaa paikaltaan, ja nainen oli häntä lähellä, silmät puoleksi raskaiden luomien peitossa, ja hänen huulensa ja hampaansa riistivät Eliakselta kaiken maltin.
— Maddalena, rakkaani… — hän mutisi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo katui ja alkoi vaikeroida intohimon ja surun vallassa:
— Pietro, veljeni, Pietro…
Hän heräsi vapisten. Hän oli yksin, vesi solisi ja linnut visertelivät. Mutta ei enää kuulunut laukauksia eikä ääniä. Hän nousi. Kuinka kauan hän lie nukkunut? Kaikki olivat jatkaneet matkaansa, mutta Eliaksen hevosta oli vartioimassa kaksi paimenta, joille karavaani oli korvaukseksi saamastaan maidosta ja juustosta antanut ateriasta tähteeksi jääneet ruoat. Elias kiitti heitä ja seuraavassa tuokiossa hänen hevosensa kiiti eteenpäin; tämä nopea vauhti ja ajatus, että hän pian saavuttaisi matkakumppaninsa, haihduttivat sitä hehkuvaa ja raskasta vaikutusta, jonka uni oli häneen jättänyt. Ratsastettuaan tunnin verran hän näki isänsä ja äitinsä sekä Pietron ja Maddalenan pysähtyneinä ratsuineen mäen laelle. Odottivatko he häntä? Toiset olivat kaukana.
— Hoi, — hän huusi alhaalta.
— Vieköön sinut turkanen, — ukko Portolu huusi — missä sinä kuhnustelet? Anna hevosesi veljellesi, sillä hänen ratsunsa on uupunut.
— Enkä anna.
— Elias, poikani, tottele isääsi, — kehoitti Annedda.
— En totisesti anna — Elias vastasi äkeissään. — Jätitte minut tuonne kuin aasin.
— No hyvä, ota sinä hetkeksi hevosesi selkään Maddalena. Näin emme voi enää kulkea kauemmaksi, — Pietro virkkoi.
— Mitä ehdoitatkaan, Pietro, — Elias ajatteli. Ja hän katui, että oli kieltäytynyt antamasta hevostaan. Mutta hän ei enää voinut kieltää, ja sisimmässään hän tunsi iloa.
Mutta tuntiessaan alamäessä Maddalenan pehmeän vartalon liian painavana, melkein vaistomaisesti painuvan vasten hänen hartioitaan ja tytön käsivarsien hiukan liian lujasti kietoutuvan vyötäisilleen Elias, joka uskoi unennäköihin, muisti äskeisen unensa ja oli varuillaan.
Vahvan ratsun kantamina Elias ja Maddalena aika ajoin olivat kahdenkesken tien mutkissa, mäkien laella ja kallioon murretuilla kukkivien pensasten reunustamilla teillä, ja he vaikenivat, jäykkinä, surullisen rakkautensa valtaamina. Tuli hetki, jona Maddalena, intohimoinen ja heikko nainen, ei voinut hillitä itseään.
— Elias, — hän sanoi ääni vavahdellen — anna minulle anteeksi, että ikävystytän sinua!
— No, johan nyt! — Elias virkkoi ja pudisti päätään.
— Ensi vuonna viet satulasi takana hevosen selässä morsiantasi…
— Morsiantani?
— Niin, Paolinaa. Silloin olet mielissäsi. — Entä sinä?
— Oh, silloin minä olen kuollut.
— Kuollut!… Maddalena!
— Kuollut… elämälle… rakkaudelle… tahdoin sanoa…
Ei ainoastaan hänen äänensä värähdellyt, hänen kätensäkin vapisi pitäessään kiinni Eliaksen vyöstä, samoin koko hänen vartalonsakin, joka nojasi Eliaksen hartioihin. Eliaskin värähti kiireestä kantapäähän kuin katkennut kieli ja varjo verhosi hänen silmänsä. Se oli samaa ahdistusta ja huumausta kuin äsken unessa.
— Maddalena… — hän soperteli puristaen tytön kättä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jäykistyi ja sanoi kovalla äänellä: — Luulin, että olit pudota. Istu suorana, pysyttele tasapainossa!
Elias tunsi pappi Porcheddun sanojen mahtavasti kaikuvan sisimmässään ja muisti samalla lupauksensa.
Nuoro oli lähellä, toisella puolen laakson reunaa, jota laskeva aurinko kultasi. Joukkue oli pysähtynyt mäen huipulle väsyneiden ja hikisten hevostensa selässä odottamaan, kunnes kaikki saapuivat, voidakseen palata yhdessä kaupunkiin ja ratsastaa kolme kertaa pienenRosario-kirkonympäri, jonka kello jo kalkatti kaukana hopeanheleänä tervehtien pienen pyhimyskuvan paluuta.
Elias on siis vihdoinkin keskellä laidunmaan ääretöntä hiljaisuutta, jonka toisinaan keskeyttää vain paimenen huuto tai vihellys, lampaiden kellojen kilinä ja määkiminen. Tuuheiden korkkitammimetsien ääriviivat kohoavat yli kirkkaan taivaanrannan näköpiirin rajoille. Portolun perheen laidunalueelta oli edellisenä vuonna hakattu puita, ja nyt se levisi avoinna, avarana ja päivän paahtamana. Jokunen korkkitammi pisti siellä täällä esiin ruohikon, pensasten ja sinivatukkojen vihannuudesta. Kosteikoilla viihtyi pehmeä hieno kasvullisuus, joka tuoksui mintulle ja ajuruoholle. Rehevät laitumet saivat kevään lopulla kullankiiltoisen vivahduksen, ohdakkeet aukoivat kellervien ja punasinervien mykeröittensä terälehtiä, orjantappurat ruusujaan. Ainoastaan puiden siimeksessä ja kosteikoilla kasvit säilyttivät heleän vihannuutensa. Vaikka laitumet olivat tasaista metsätöntä maata, oli siellä salaisia lymypaikkoja, kallioita ja pensastoja. Vuolas oja polveili seljapensaiden lomitse, minne aurinko tuskin pääsi tunkeutumaan, muodostaen salaperäisiä vihreitä lammikoita; niiden ympärillä ja keskellä törrötti kallioita, joita vasten vesi syöksähti kohisten. Ojan rannoilla kasvullisuus niinikään säilyi raikkaan rehevänä. Öisin kaislojen ja niittyjen tuoksu oli melkein kiihoittavan voimakas. Portolun joltisenkin lukuisa lammaslauma kävi laitumella. Pitkä pörröinen villa sai lampaat näyttämään isoilta, ja karitsat olivat koko suuria ja lihavia. Parin kolmen päivän kuluttua oli määrä keritä lampaat. Elias tunsi ruumiillista hyvinvointia tässä yksinäisessä ja jylhän kauniissa seudussa, jossa hän oli kasvanut ja viettänyt varhaisen nuoruutensa. Joka päivä hän huomasi jonkin uuden sopukan ja piilopaikan.
Koirat, joista toinen, iso, musta, julmasilmäinen peto, lepäsi järkähtämättömän rauhallisena puun juurella, johon se oli kytketty kiinni, ja toinen pieni, punertava, porsaan näköinen pystykorva, olivat tunteneet Eliaksen. Ja hänen teki mieli itkeä hyväillessään niitä.
Lisäksi siellä oli kesy ja vallaton porsas, jonka pienet vilkkaat silmät muistuttivat ihmisen silmiä, musta kissa ja soma valkoinen nuori pukki, joka opasteli lampaita kulkien etunenässä, kun oli kuljettava vaikeasta paikasta tai kahlattava ojan poikki. Milloin se ei ollut syömässä laitumella se aina pysytteli lähellä Mattiaa seuraten hänen kintereillään, hyppien häntä vasten ja tehden lukemattomia lystikkäitä temppuja. Se oli hauska eläin, joka pujahti tupaan, kiusasi kissaa, teuhasi porsaan ja pienen koiran kanssa ja nukkui Mattian jalkojen juuressa. Elämä kului levollisesti ja alkuperäisen yksinkertaisesti Portolun perheen lammastarhassa, jossa vieraina kävi vain paimenia tai joku ohikulkeva matkamies. Epäilyttävää väkeä ja karkureita ei täällä siedetty. Ukko Portolu oli tarmokas, kunnon mies, Mattia hiukan typerä, eikä Eliasta haluttanut uudistaa vanhoja tuttavuuksia eikä solmia uusia.
Hän rakasti nyt yksinäisyyttä, ja usein hän ensimmäisinä lammastarhassa viettäminään päivinä karttoi omaistensakin seuraa, milloin häntä ei tarvittu töihin. Hän kuljeskeli siellä täällä, hakien paikkoja, jotka palauttivat mieleen lapsuudenaikoja, ja usein hänen mielensä tällöin heltyi. Hän heltyi helposti pikkuseikoistakin, mutta ensi mielenliikutuksen heikettyä häntä harmitti tämä herkkämielisyys, jota hän piti heikkoutena, etenkin kun hänen veljensä ja varsinkin isänsä sen huomatessaan pilkkasivat häntä.
— Voi sentään, millainen sinä oletkaan? — ukko Portolu virkahti. — Sinä olet vetelä kuin tuore juusto, Elias! Kalpenet kuin tyttö letukka pienimmästäkin asiasta. Täytyy olla mies, leijona. Ei saa käydä pehmeäksi, ei muuttua hahmoltaan, ei itkeä. Mikä onkaan mies, joka itkee? Epatto. Näetkö veljesi Mattian? Ei hän ole mikään nero, ja hän hämmästyy monesta seikasta. Mutta hän ei vaihda kasvojensa väriä, ja joskus hän vain pilan vuoksi on hämmästyvinään. Älä nyt katsele noin Mattiaa, se poika on ovelampi kuin sinä.
Saatuaan kuulla näitä usein toistuvia nuhdesaarnoja Eliaskin päätti olla ovela ja vahva, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Eräät ajatukset, eräät muistot ja tunnelmat nousivat äkkiä häntä kiusaamaan, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan tunsi mielensä heltyvän, mikä sai hänet suuttumaan ja häpeämään.
Hän oli ottanut mukaansa kaikki kirjansa, joita ei kylläkään ollut varsin monta. Hänellä oli "Piinaviikon kirja", muutamia uskonnollisia kirjoja, jotka hänelle oli annettutuossa paikassa, "Beneventon taistelu", sardinialainen runokokoelma ja vanha kuvitettu kasvio. Hän kätki ne turvalliseen paikkaan seljapensaiden peittoon kallion komeroon, jonka ääressä hän niin hyvin viihtyi.
Mutta ukko Portolu ja Mattia — jälkimmäinen oli lukutaitoinen — olivat niinikään tuoneet matkassaan kirjoja: "Ranskan kuninkaita", "Guerino, liikanimeltään Vaivainen", ja "Poimintoja P. Fransiskuksen elämästä". Kuinka moneen kertaan Mattia olikaan lukenut niitä ääneen itsekseen, isälleen ja tutuille paimenille! Ja nuo voimakkaat miehet, jotka eivät heltyneet muusta, tunsivat joka kerta lapsellista mielenliikutusta kuunnellessaan Guerinon seikkailuja tai "Poimintoja" kirjaa luettavan.
Kaikista kirjoistaan Elias piti enimmin "Piinaviikon kirjasta". Hän osasi jo ulkoa evankeliumit ja luki aika sujuvasti latinaa. Hän hiipi seljapensastoon,kaislikon viileään ja tuoksuvaan varjoon, solisevan veden partaalle. Tämä tapahtui silloin, kun työt lammastarhassa olivat päättyneet. Silloin Mattia tamman selässä ratsasti Nuoroon, varsa kintereillä, säkki täynnä tuoretta paistettua juustoa. Ukko Portolu istui tuvan kynnyksellä piirustellen kuvioita kuivaan kurpitsan kuoreen. Tämän kuvan aihe oli eräästä Guerinon kohdasta, ja ukko mutisi itsekseen, puhutteli kurpitsankuorta, kynäveistä, sormiaan ja käyttämäänsä mustetta. Lampaat loikoivat pensaiden siimeksessä, porsas, vuohi, kissa ja koirat nukkuivat. Koko laidun torkkui helteisessä päivänpaisteessa kuumuutta säkenöivän taivaan alla, joka alempaa harmahti. Ei korsikaan liikahtanut.
Elias luki uudelleen kirjaansa veden solisevan tuutulaulun viihdyttämänä. Mutta huolimatta tästä äärettömästä rauhasta hänen sydämensä ei ollut, levollinen. Usein keskellä raamatun säettä muisto sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä kiinnittäen koko hänen huomionsa itseensä. Eikä tuo muisto ollut hyvä — ei se ollut mikään hyvä muisto!
Joskus hän siihen nukahti hiljaisena päivällishetkenä, ja aina, poikkeuksetta Maddalena silloin ilmestyi hänelle unissa. Ja ne olivat unia, jotka saivat hänet levottomaksi ja kiihoittuneeksi, ja pahalle mielelle koko päiväksi. Hän oli toivonut rauhoittuvansa ja unohtavansa kaiken lammastarhan yksinäisyydessä, kaukanahänestä. Mutta hänen P. Fransiskuksen juhlilta saamansa muistot ja Isallen joen rannalla näkemänsä uni sekä tuo kohtalokas paluumatka olivat liian tuoreessa muistossa. Hänen verensä oli vielä siitä kuuma, eikä tahto pystynyt lieventämään sen polttoa. Yksinäisyys ja lisääntyvät ruumiinvoimat kiihdyttivät intohimoa.
Mutta sitä kiihdytti ennen kaikkea itsepintainen, lähtemätön paluumatkan muisto. Eliaksen unennäöt toistivat yhä tuon kohtauksen, tuon tilanteen, sillä hänen hartiansa, vyötäisensä ja kätensä tunsivat vielä selvästi Maddalenan vartalon ja käsien kosketuksen. Ja Elias muisti hänen sanansa, jotka syöksivät hänet onnen ja ahdistuksen pyörteeseen.
Tämä kiihdytti häntä, eikä hän voinut hillitä itseään. Toisinaan hänen huulensa toistivat antamansa lupauksen, mutta samanaikuisesti ajatus eksyi tuohon muistoon. Silloin hän syyti itselleen soimauksia ja olisi tahtonut rangaista, piestä itseään, mutta hänen oli mahdoton tukahduttaa intohimoaan.
— Isäni on oikeassa, — hän ajatteli, olen kuin pehmeä juustokimpale, olen elukka, houkka. Mitä hyödyttää ajatella naisia ja ennen kaikkea naista, jota ei saa katsella? Eikö voi elää ilman sitä? Täytyy olla mies, leijona, ja minä olen karitsa, hullu lammas. Mutta minkä sille voin? En ole itse tehnyt itseäni tällaiseksi. Jos olisin luonut itseni, olisin tehnyt sydämeni kivestä. Mutta kukaties tämä mielettömyys katoaa aikaa voittaen.
Näin hän ajatteli, mutta ei silti saanut lohdutusta, sillä hän tunsi, että tätä mielettömyyttä kestäisi kauan.
Tällävälin hänen kaihonsa nähdä jälleen Maddalena kasvoi päivä päivältä. Mutta tässä kohdin hänen päätöksensä ainakin oli luja, jopa hän peläten odotti sitä päivää, jona Maddalena, Pietro ja äiti tulisivat lampaita keritsemään. Silti hän laski päivät, jotka vielä olivat jäljellä tuohon hetkeen, ja tuntien pelkoa, mutta myöskin värähtelevää iloa hän tiesi sen olevan lähellä.
Tuon päivän aattona hän täytti heidän laidunmaitaan ympäröivässä aitauksessa olevaa aukkoa. Aitauksen toisella puolella alkoivat ne metsät, joita ukko Martinu Monne, "Metsän isä", vartioi. Missä tuo ukko Martinu nyt olikaan? Elias ei ollut vielä tavannut häntä vaikka oli käynyt häntä etsimässä pari kolme kertaa.
Mutta juuri tuona iltana ukko Martinu ilmestyi metsän kätköistä ja lähestyi aitausta. Hän oli jättiläismäinen, vielä voimakas ja suoraselkäinen vanhus, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja tiheä harmaa parta. Hänen syväuurteiset kasvonsa olivat kuin pronssiin valetut. Hän oli majesteetillisen näköinen tummassa puvussaan, jonka yllä oli hihaton rasvainen nahkatakki. Hän näytti esihistorialliselta ihmiseltä. Elias päästi ilohuudon, loikahti aidan yli ja ojensi kätensä vanhukselle.
— Onnellinen ken teidät näkee, setä Martinu. Olen pariin kertaan käynyt teitä hakemassa.
— Onneksi olkoon. Älköön sataan vuoteen tulko moista onnettomuutta. Mitä kuuluu? Minä voin hyvin, mutta minun on täytynyt olla muualla useita päiviä, — ukko Martinu vastasi tyynesti vahvalla äänellään ja lausuen hitaasti kunkin sanan erikseen.
He istuutuivat aitaukselle ja puhelivat pitkään kertoen toisilleen paljon asioita.
— Ensimmäisenä paluuni jälkeisenä päivänä näin unta teistä… kotipihalla; olin väsynyt, olin hiukan ryypännyt ja nukahdin. Silloin näin unessa teidän seisovan tuossa toisella puolella tätä aitaa, aivan kuin juuri äsken. Kuinka unet käyvätkään toteen!
— Niin, niin! — vanhus virkkoi ollenkaan ihmettelemättä.
Elias ei kertonut itse unta, mutta kysyi:
— Uskotteko te uniin?
— Mitäpä minun pitäisi vastata? No niin, unet eivät käy toteen, mutta sattuu usein, että aavistamme jotakin, ajattelemme sitä paljon, ja sitten näemme siitä unta. Sitten se tapahtuu, ja meistä tuntuu kuin uni kävisi toteen, kun vain tapahtuu jotakin, minkä on määrä tapahtua.
Elias ihaili taas setä Martinun viisautta, mutta pudisti kuitenkin epäillen päätään. Hänen mieleensä muistui Isalle-joen rannalla näkemänsä uni. Oliko hän aavistanut tai toivonut myöhemmin sattunutta kohtausta Maddalenan kanssa? Ei, ei ainakaan siltä tuntunut.
— Huomenna, — Elias sanoi hetken vaiettuaan, — keritsemme lampaita, setä Martinu. Tulette kai meille, vai kuinka? Meille saapuvat äitini, Pietro veljeni ja hänen morsiamensa.
— Niin, olen kuullut, että veljesi on kihloissa. Onko morsian hyvä tyttö?
— Hän näyttää kyllä hyvältä. Lisäksi hän on kaunis.
— Kauneus ei riitä. Kauniit taulut ripustetaan seinälle ja kelpaavat vain koristuksiksi. Naisen tulee olla hyvä, kiintynyt mieheensä, eikä hän saa rakastaa toista miestä maailmassa.
Elias vaipui mietteisiinsä eikä virkkanut mitään. Olikin jo myöhä, taivas vaaleni, metsä oli äänetönnä illan juhlallisessa rauhassa.
— Tulette kai sitten. Odotamme teitä varmasti.
— Kyllä tulen.
— Hyvä, älkää vain unhottako! — Elias kehoitti hypähtäen aidan toiselle puolelle.
— En ole koskaan syönyt sanaani, Elias Portolu. Vie minulta terveisiä isällesi.
— Kiitos, kiitos, ja hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
Ukko Martinu pitikin sanansa ja saapui hyvin varhain ryhtyen auttamaan paimenväkeä tämän maalaisjuhlantapaisen valmistuksissa. Kellervä aamurusko valaisi itäisen taivaan luoden kultahohdetta laitumen ruohoon ja kiviin. Lännen puolella metsä kohosi harmahtavaa taivasta kohti.
Ukko Portolu kuumensi kiveä jamakkajuuston valmistamista varten. Elias ja ukko Martinu teurastivat karitsan, joka oli emälampaan kokoinen, nylkivät ja paloittelivat sen ja ottivat pois höyryävät sisälmykset.
Vähää myöhemmin, auringon noustua Pietro saapui naisten seurassa. He ajoivat hitaasti rattailla, Pietro ohjaksissa. Ei kukaan mennyt heitä vastaan, mutta Elias tunsi sydämensä rajusti sykkivän. Maddalena laskeutui ensiksi rattailta notkeana ja ketteränä, silitteli vaatteitaan ja auttoi äitiään ja Annedda muoria ajoneuvoista. Annedda oli tuonut mukanansa kosolti tuoretta leipää ja viiniä. Pietro riisui hevosen valjaista, ja naiset alkoivat kävellä tuvalle päin. Maddalena oli terveemmän ja säteilevämmän näköinen kuin konsanaan. Vitivalkoinen kirjailtu ja kiilloitettu paita ja sinihelmainen, tumma sitsihame päästivät hänen vartalonsa kauniit muodot näkyviin. Heti kun Elias näki hänet vieressään ja koki noiden hehkuvien silmien tenhoa, hän tunsi olevansa hukassa. Mutta kesken mielihyvänsekaista ahdistustaan hän malttoi ajatella:
— En saa jäädä hänen kanssaan kahden, sillä silloin olen mennyttä miestä. Minun täytyy avata sydämeni jollekulle, jotta hän aina seuraisi minua eikä jättäisi minua kahden Maddalenan kanssa, jos niin kävisi. Voi, pelkään itseäni. Mutta kenelle uskoutua? Äidille, isälle? Ei, se on mahdotonta. Mattialle? Hän ei ymmärtäisi. Setä Martinulle, nyt tiedän.
Hän hengähti helpotuksesta. Tällä välin ukko Martinu seisoi katsellen morsianta, ja ukko Portolu esitti hänelle naiset nauraen omalla erikoisella tavallaan.
— No niin, harmaapää metsäsika, tässä näet Pietron morsiamen. Hänen nimensä on Maddalena, hän osaa kehrätä ja ommella, eikä kenelläkään ole ollut syytä moittia häntä. Katselehan häntä, tätä valkoista kyyhkyä, etkö tunne, miten hän tuoksuu ruusuille? Ja tämä on Arrita Scada, vanha kyyhky, näetkö Martinu Monne?
— Näen, näen.
— Päivää, sanoi Arrita kääntyen uteliaasti katselemaan vanhusta. — Te olette kotoisin Orunesta, eikö niin? Vartioitte laidunmaita, jotka omistaa…
— Olen Orunesta ja vartioin laitumia, jotka omistaa…
— Voitte lörpötellä myöhemmin, — ukko Portolu huusi; — nyt lähdemme syömään jamakkajuustoa ja juomaan hapanta maitoa. Joutuin, joutuin!
— Aurinko on vastikään noussut, ei nyt vielä ole aika syödä jamakkajuustoa, — Maddalena huomautti nauraen.
— Tyttöseni, — Arrita muori nuhteli, — täytyy syödä ja juoda kun tarjotaan, olipa aurinko korkealla tai matalalla.
— Kuuletkos, Martinu Monne, kuuletko, mitä tuo vanha kyyhky kukertaa?Sanoinhan sinulle, että hän on perin viisas: pää kuin partaveitsi.
He menivät tupaan, missä Mattia istui vuohensa ja kissan välissä. Pietrokin jo joutui sisään ja nyt ryhmä oli täydellinen. Naiset istuutuivat korkkitammijakkaroille, Elias, joka oli äänetön, mutta ei silti surullinen, jakoi lampaan sorkkaluusta tehdyt lusikat, ja ukko Portolu avasi tammikupit, joissa säilytettiin jamakkajuustoa ja maitoa. Kookas ukko Martinu aivankuin hallitsi koko seuraa ja katseli yhä vain tarkasti Maddalenaa. Syötiin ja juotiin kyllältään. Juusto oli erinomaista, ja Portolu olisi loukkautunut, elleivät vieraat olisi tyhjentäneet kuppeja.
Heti aterian jälkeen alkoi keritseminen. Lampaat otettiin kiinni, sidottiin ja kaadettiin nurmikolle niiden vähääkään vastustelematta. Mattia ja Elias keritsivät taitavasti villan isoilla ponnin-keritsimillä. Sotkuinen ja likainen villa kokoontui kasoiksi maahan, ja kerityt lampaat, jotka oli päästetty vapaiksi siteistään, juoksivat tyytyväisinä takaisin laitumelle, näyttäen oudon pieniltä.
Naiset valmistivat tapansa mukaan aamiaista jättäen karitsan paistamisen Portolun tehtäväksi. Mutta Maddalena seurasi itsepintaisesti Eliasta ikäänkuin taikavoiman vetämänä, ja joka kerta kun Elias kohotti katseensa hän kohtasi Maddalenan silmät, jotka näyttivät tahtovan noitua hänet. Äkkiä he olivat kahdenkesken. Pietro oli mennyt tupaan, Mattia ajoi takaa erästä muita itsepäisempää lammasta, ja ukko Martinu riensi häntä auttamaan.
Elias joutui hetkeksi suunniltaan tuntien pelkoa ja samalla sanomatonta mielihyvää huomatessaan olevansa Maddalenan kanssa kahden. He olivat ruohikossa keskellä korkeita ohdakkeita. Hänen sydämensä kolkutti rajusti ja pyörryttävä halu järkytti koko hänen olemustaan, kun hänen katseensa osui Maddalenan intohimoisiin ja rukoileviin silmiin.
— Pelasta minut! Pelasta meidät? — niin nuo silmät näyttivät rukoilevan. Sinä rakastat minua, ja minä rakastan sinua, Elias, Elias!
Mutta Elias luuli syöksyvänsä turmioon ja syöksevänsä turmioon tuon toisenkin, jos vain vielä katsoisi häneen. Hän pakotti tyyneksi itsensä ja loi katseensa kauas. Lammas juoksenteli ruohikossa ukko Martinun ja Mattian takaa-ajamana, jotka koettivat ahdistaa sen pensaaseen.
— Ovatpa nuo typeriä, — Elias virkkoi. — Jos minä olisin lähtenyt sitä ottamaan kiinni, se olisi jo keritty.
Ja hän juoksi pois jättäen Maddalenan siihen yksikseen päivänpaisteiseen ruohikkoon keskelle kukkivia ohdakkeita, madonnamaiset luomet maahan luotuina ja alistuvan surun valtaamana.
— Setä Martinu, — Elias sanoi vanhukselle Mattian kulkiessa heidän edellään vetäen jäljessään vastahakoista lammasta, — tehkää minulle se palvelus, setä Martinu, ettette jätä minua hetkeksikään kahdenkesken tuon tytön kanssa.
Elias puhui hiljaa, hiukan levottomana ja häveten, silmät maahan luotuina. Ukko Martinu katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, mutta ei vastannut mitään.
— Selitän teille tänä iltana… älkää panko pahaksenne, setä Martinu, — Elias sanoi katsoen vanhukseen. Luotan teihin enemmän kuin omaan isääni.
Ukko Martinu ei vastannut, ei heltynyt eikä hymyillyt. Hän vain laski kätensä Eliaksen olalle ja seurasi häntä koko päivän askel askeleelta kuin varjo.
Päivällinen oli tavattoman iloinen ja hauska. Ukko Portolu kertoi Martinulle, että Maddalena ja Pietro aikoivat pian mennä naimisiin, jo vehnän korjuun jälkeen. Mutta tämä tieto ei näyttänyt rahtustakaan huvittavan vanhusta.
Auringonlaskun aikana naiset ja Pietro lähtivät paluumatkalle. Maddalena näytti iloiselta, nauroi, laski leikkiä, kääntyi alinomaa hymyillen Pietron puoleen eikä enää kiinnittänyt huomiotaan Eliakseen. Mutta Elias, itserakkautensa tukemana, ei antanut tuon teeskennellyn iloisuuden pettää itseään.
— Hän luulee minua typeräksi — Elias ajatteli. — No niin, se on parempi. Mutta jospa hän tietäisi, jospa hän tietäisi…
Aika ajoin hän luuli, että hänen sydämensä pakahtuisi, ja hänellä oli mieletön halu nyyhkyttää ääneen, huutaa, takoa nyrkillä otsaansa. Sillä välin vieraat lähtivät, ja naisten punaiset kureliivit ja Pietron mustavalkoinen vartalo katosivat laitumen vihreässä pohjukassa ruusunpunaiseen iltaruskon hohteeseen. Hyvästi, hyvästi! Hän ei enää koskaan saisi nähdä Maddalenaa sellaisena, vapaana ja rakastuneena, yksinäisessä lammastarhassa, rakkaudesta värisevänä vieressään, kuin tuona kevätaamuna. Kaikki oli lopussa.
Ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, kaikki oli kuolonhiljaista ja tyhjää Eliaksen ympärillä. Kääntyessään palaamaan tupaan hän näki ukko Martinun, joka odotti häntä.
— Lähden pois, — vanhus sanoi. — Tahdotko tulla minua saattamaan,Elias?
— Kernaasti.
He alkoivat kävellä yhdessä. Aurinko oli mennyt mailleen, ja seutu lepäsi äänetönnä punertavan taivaan alla. Luonnossa vallitsi melkein hartautta uhkuva rauha kuin vahakynttilöiden valaisemassa kirkossa. Ukko Martinu ja Elias kulkivat vaieten laitumen poikki ja istuutuivat vakavina aidalle.
Elias oli alakuloinen; hän ei tiennyt, miten alkaisi ja tuijotti hievahtamatta käsiinsä. Ukko Martinu oivalsi, mikä hänen nuoren ystävänsä mieltä painoi, ja koetti päästää hänet ahdistuksestaan.
— Elias Portolu, — hän virkkoi juhlallisesti, — tiedän, mitä tahtoisit sanoa minulle. Maddalena on rakastunut sinuun.
— Hiljaa! — Elias huomautti säikähtyneenä, laskien kätensä vanhuksen käsivarrelle. — Joka puulla ja pensaalla on korvat, — hän heti lisäsi puolustaakseen säikähdystään.
— Niin on, — "Metsän isä" vastasi vakavasti. Mutta sen, mitä aion sanoa, saattaa kuulla kuka tahansa, alkaen Jumalasta tuolla ylhäällä, kaikkein alhaisimpaan orjaan saakka. Maria Maddalena rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Liittykää toisiinne Jumalan nimessä, sillä hän on luonut teidät toisillenne.
Elias tuijotti häneen. Hän muisti, mitä oli keskustellut pappi Porcheddun kanssa tuona unohtumattomana yönä, häneltä saamansa neuvot ja varoitukset. Kumman neuvoja hänen tuli noudattaa?
— Mutta onhan tyttö veljeni morsian, setä Martinu!
— Entä jos onkin veljesi morsian? Rakastaako tyttö häntä? Ei suinkaan. Hän ei siis ole veljesi oma, eikä koskaan ole tuleva hänen omakseen Herran lakien mukaan. Rakkaudesta solmittu avio on Jumalan säätämä, muunlainen avio on perkeleestä. Pelasta itsesi, Elias Portolu, ja pelasta tuo kyyhky, joksi isäsi häntä sanoo! Maria Maddalena suostui menemään kihloihin Pietron kanssa siksi, että hänet siihen pakotettiin, Pietrolla kun on vehnää, ohraa, papuja, talo, härkiä ja laitumia. Pahahenki siinä oli vaikuttamassa. Mutta Jumala oli määrännyt toisin. Hän antoi sinun palata kotia ja kohdata tuon tytön, ja te näitte toisenne ja rakastuitte toisiinne, vaikka tiesittekin, että ihmisten ennakkoluulojen mukaan ette saaneet edes katsella toisianne. Etkö näe tässä voimaa, joka käy yli ihmisvoiman ja joka viittoo sinulle tien? Eikö se ole Jumalan käsi? Punnitse tätä tarkoin, eikö niin?
— Se on totta, mutta Pietro on veljeni.
— Olemme kaikki veljiä, Elias Portolu. Pietro ei ole typerä mies, hän ymmärtää. Mene ja sano hänelle: 'Hyvä veli, rakastan morsiantasi, ja hän rakastaa minua. Mitä aiot tehdä? Tahdotko saattaa onnettomiksi veljesi ja tuon toisen viattoman olennon?'
Elias tunsi selässään kylmiä väreitä jo ajatellessaankin, että puhuisi niin veljelleen, ja pudisti päätään surullisesti ja pelästyneenä.
— En ikinä. Pietro löisi minut kuoliaaksi, setä Martinu.
— Sinä siis pelkäät?
— Miksi sitä teiltä salaisin. Pelkään todellakin, mutta en kuolemaa. Maddalenakin joutuisi turmioon, ja Pietro ja koko perheemme. Mutta tämä ei ole ainoa oka, joka minulla on sydämessäni, setä Martinu. Rakastan veljeäni enkä tahdo, että hän, vaikka myöntyisikin, tulisi onnettomaksi.
— Pietro alistuisi paljoa helpommin kuin sinä; hänellä on erilainen luonne kuin sinulla. Annan arvoa hyville tarkoituksillesi, Elias Portolu, mutta en niitä hyväksy. Ajattele seurauksia, tokko olet ollenkaan ajatellut niitä? Maddalena rakastaa sinua mielettömästi, olen lukenut sen hänen silmistään. Jos sinä vaikenet, hän menee naimisiin Pietron kanssa, tulee asumaan kotiisi, ja lopulta syöksytte kumpikin onnettomuuteen, sillä ihmisluonto on heikko. Tajuatko tämän, Elias Portolu? Etkö ole sitä ajatellut? Kiusaus voitetaan tänään, voitetaan huomenna, mutta ylihuomenna se voittaa meidät, sillä sydämemme ei ole kiveä. Oletko ajatellut sitä, Elias Portolu?
— Se on totta, se on totta, — Elias virkkoi silmät kauhusta laajentuneina.
He istuivat hetken vaieten. Heidän ympärillään vallitsi syvä, ääretön hiljaisuus; varjot laskeutuivat yli metsien, taivaan puna vaaleni ja vaihtui hienoihin vaaleisiin punasinerviin häiveisiin. Äkkiä Elias tunsi tuon salaperäisen rauhan leviävän sieluunsa.
— Mutta minä aion, — hän virkkoi muuttuneella äänellä, — lähteä pois kotoa.
— Aiotko ottaa itsellesi vaimon? Pidä varasi, ettei asia siten vain pahene.
— En, en koskaan ota vaimoa.
— Mitä siis aiot tehdä?
— Aion lukea papiksi. Kai se teitä suuresti ihmetyttää, setä Martinu?
— Minua ei mikään ihmetytä.
— Minkä neuvon siis annatte minulle? Siinä unessa, jonka näin ensimmäisenä iltana kotiin palattuani ja josta puhuin teille, te itse neuvoitte minua rupeamaan papiksi.
— Unet ovat unia, ja todellisuus on todellisuutta. Elias Portolu, en neuvo sinua luopumaan aikeestasi, jos tunnet itsessäsi kutsumusta, mutta sanon sinulle, ettei sekään voi pelastaa sinua. Olemme ihmisiä, Elias, heikkoja kuin ruoko, paina se tarkoin mieleesi.
— Mitä siis neuvotte?
— Neuvoni olen jo antanut. Palaa kotiisi Nuoroon ja puhu veljesi kanssa.
— Hänen kanssaan! sitä en koskaan tee.
— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa palsamia pahimpaankin haavaan
— No niin, lähden sinne, — Elias virkkoi äkillisen innon valtaamana.
Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen silmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut heti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä painoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja muutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen elämässään.
— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo huomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan tässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet tehnyt.
— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja kiitos!
— Hyvää yötä, Elias Portolu.
Ja kumpikin poistui omaa tietänsä.
Seuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa samassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus. Auringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli harakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä kuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.
— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi. Kaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään muullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla oli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin, menen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun äitini kanssa… Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla, lähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja rohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka olin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni lyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on mahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin tehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.
— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki vastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.
— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa minua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat kertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.
— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin. — Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin se oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa voimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista, hurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut ensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui hänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen täytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen taloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet. Mutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon toisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen kertaa.
Vanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman ahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään sen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko Martinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja tiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun luokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja lopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon kelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.
Kuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta. Sisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä horjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko Martinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen miehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa kammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?