— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole verrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän yläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä kaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.
— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi allapäin.
— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi miettiväisenä hetken vaiettuaan.
Mutta Elias tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi päättävästi:
— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua syvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan. Päinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä teitä.
— Olet oikeassa. Se ei todellakaan kävisi päinsä.
— Mitä siis neuvotte?
— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele tulevaisuutta…
— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa vastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.
— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi, Elias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen tahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti. Osaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan veljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa tulevaisuutta. En sano sinulle muuta.
— Niin, aion todella kirjoittaa.
Toivon kipinä välähti Eliaksen silmissä.
He erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi lammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.
— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin herrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa huomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä kirjeen… ei… parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni, jotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy hyvälle tolalle.
Pitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon kirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi helppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi tilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa, kynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi mukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.
Oja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili seljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.
Elias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka oli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi kuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin, kynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä ylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.
Tuli kesä. Koko laidunalue muuttui kauniin vaaleankeltaiseksi, paitsi vesakoissa ja ojan varsilla missä kasvullisuus rehoitti troopillisen uhkuvana. Syvästi vaikuttavat ihanat näköalat avautuivat katseelle säteilevinä aamuhetkinä ja kullanhohteisina rusoisina iltoina, tuikkivina tähtiöinä, kun uusikuu salaperäisenä vaelsi hiljaisten metsien yli.
Eliasta kalvoi rakkaus ja suru, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä, ei ottaa askelta joka olisi ehkäissyt tapahtumien kulkua. Aika riensi. Pietron viljansato oli ollut erinomainen, ja muutaman päivän kuluttua oli määrä viettää häät. Elias ei ollut sen koommin tavannut ukko Martinua eikä halunnutkaan nähdä häntä. Hän melkein karttoi tätä, sillä lohdutuksen asemesta vanhus, jota kuitenkin pidettiin viisaana miehenä, oli luonut helvetin Eliaksen sieluun.
— Entä jos hän olisi oikeassa? — Elias joskus ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa hän hylkäsi tämän ajatuksen siitäkin syystä, että tunsi olevansa voimaton toimimaan, lähtemään liikkeelle, ilmaisemaan salaisuuttaan ja ennenkaikkea tärvelemään Pietron onnea.
Mutta Maddalenan muisteleminen, hänen kaihoamisensa ja se ajatus, että tämä nainen pian oli auttamattomasti saavuttamattomissa, kidutti häntä. Hän yritti taistella sydäntään ja aistejaan vastaan, nauraa intohimolleen, olla vahva, jommoiseksi isänsä häntä tahtoi. Hiisi vieköön, kyllähän maailmassa on naisia! Ja lopulta saattaa elää ilman niitä, jopa ilman rakkauttakin. Miehen, oikean miehen, tulee nauraa mokomille.
Mutta taistelu oli turha; ilman Maddalenaa kaikki oli tyhjää ja synkkää Eliaksen ympärillä. Yhtä hartaasti kuin hän oli P. Fransiskuksen juhlilla kaihonnut syrjäisten laidunmaiden yksinäisyyttä ja rauhaa, hän nyt odotti Pietron hääpäivää. Silloin ainakin kaikki oli loppuva ainaiseksi. Hänestä tuntui, että hän sen jälkeen paranisi, jälleen saavuttaisi rauhan ja terveyden. Hän tunsi ruumiillisestikin riutuvansa. Noiden pitkien aurinkoisten päivien helle ja tuoksuvien kuutamoöiden petollinen viileys masensi häntä ja nosti hänessä kuumetta.
Tämän synkän mielialan vallassa hän oli alkanut vihata ihmisiä. Isänsäkin ja veljensä Mattia olivat hänelle vastenmielisiä; hän karttoi heitä, harhaili koko päivän pitkin kellervää yksinäistä laidunmaata ja vietti yön taivasalla.
Jos hän hetkeksi nukahti keskipäivällä luettuaan yhä uudelleen pyhiä kirjojaan, hän heräsi pää raskaana ja kipeänä eikä sitten saanut unta yöllä. Silloin hän viipyi pitkään piilopaikoissaan lyyhistyneenä kivelle, katsellen miten kuu laskeutui metsän taa ja vaipui surkeaan raukeuteen. Ukko Portolu, "vanha kettu", huomasi varsin hyvin poikansa arveluttavan sielun- ja ruumiintilan kuitenkaan onnistumatta keksiä sen syytä. Hän oli siitä suruissaan ja torui ankarasti Eliasta niinä harvoina hetkinä, jotka he viettivät yhdessä.
— Miksi lymyilet? näin hän ärjyi pojalleen. Millaista elämää vietät? Jos haudot mielessäsi jotakin rikosta, niin tee se myöskin, sittenpähän se on tehty. Jos olet rakastunut, niin hirtä itsesi. Mikä mies sinä olet? Olet oljenkorsi, pehmeä juustonukke. Etkö huomaa, ettet enää pysy pystyssä ja että olet kasvoiltasi vihreä kuin sammakko?
— Olen sairas, — Elias vastasi tahtomatta puolustautua, mutta mielettömästi peläten, että isä arvaisi hänen salaisuutensa.
— Jos olet sairas, niin hoida itseäsi tai kuole. Minä en tahdo nähdä ruikuttavia heikkoja ihmisiä ympärilläni. Tahdon nähdä leijonia, kotkia, mutta sinä olet sisilisko.
— Jättäkää minut rauhaan, isä hyvä, — Elias rukoili lähtien tiehensä kyllästyneenä.
— Mene, mene helvettiin! — Portolu tiuskaisi hänen jälkeensä. Mutta jäätyään yksikseen vanhus kävi alakuloiseksi ja tunsi sydämensä yksinäiseksi:
— Se poika tulee vielä kipeäksi. Ei, Pyhä Fransiskus, vie minut manalle, mutta anna poikieni elää ja olla terveitä. Minun poikani, minun kyyhkyni, minun lintuseni! Kun he vain ovat onnellisia, niin ukko Portolu tästä joutaakin kuolemaan. Elias, Elias, miksi et hoida terveyttäsi? Mitä teen ilman sinua? Kutsun tänne äitisi ja saat palata kotiin Nuoroon hänen kanssaan. Hän panee sinut vuoteeseen ja hoitaa sinut terveeksi yrteillä, suolalla, pyhillä rahoilla — hän kyllä osaa.
Elias yhä vain harhaili seudulla, surullisena, epätoivoisena, ärtyisänä itselleen ja muille. Eräänä yönä mennessään laitumen poikki ukko Portolu näki hänen istuvan kalliolla katselemassa kuuta.
— Tekeekö hän taikatemppuja? Hautooko hän rikosta? Aikooko hän ehkä munkiksi? näin vanhus ajatteli tuijottaen poikaansa heikoilla silmillään, jotka helteestä ja häikäisevästä auringonpaisteesta noina päivinä olivat käyneet entistään verestävämmiksi. Pyhä Fransiskus, rakas Fransiskukseni, tee poikaseni terveeksi.
Vanhus palasi majaansa perin levottomana. Eliaksen omituinen tila totisesti myrkytti kaiken ilon, jota hän tunsi Pietron häiden johdosta, jotka oli määrä viettää jo seuraavana sunnuntaina.
Elias istui yhä kallion laella, lasimaiset silmät tuijottaen kuin lumottuina kuun kirkkaaseen kehään; hän oli siinä liikkumattomana, nähden sekavia näkyjä ja samanlaisen huumauksen ja pyörrytyksen vallassa kuin kotipihassaan ensimmäisenä paluunsa jälkeisenä iltana. Tuulenhenkäys, joka suhisi kaukaisessa metsässä, tuntui hänestä epäselvältä ihmisääneltä, joka kuulosti milloin vienolta, milloin peloittavalta. Mitä tuuli sanoi? Mitä metsä humisi? Hän olisi tahtonut kuulla selvästi tuon äänen, ja hän vuoroin hermostui ja heltyi, kun ei voinut tarkemmin erottaa sitä. Milloin se tuntui pappi Porcheddun, milloin hänen äitinsä, milloin ukko Martinun ääneltä. Hänen mieleensä johtuivat ensimmäisenä iltana ja Isalle-joella nähdyt unet sekä muitakin unia ja näkyjä. Ja hän tunsi sielussaan sekavaa ahdistusta tuon metsän äänen ja noiden unien vuoksi.
Kuu kumotti hänen kasvoilleen ja sai hänet haaveiden ja lumouksen valtaan. Metsän laidan yläpuolella, kaukana näköpiirin rajalla taivas hohti helmenharmaana. Lampaat kävivät vielä etäällä laitumella, ja niiden kellojen alakuloinen kilinä kaikui yön yksinäisyyteen. Elias ei ollut koskaan tuntenut itseään niin surumieliseksi kuin sinä yönä. Hänelle sattuikin jotakin tavatonta: hän rupesi muistelemaan niitä päiviä ja kuukausia, jotka oli viettänytsiinä paikassa; hän muisteli niitä tuntien nöyryyttävämpää surua kuin koskaan ennen. Ja hän ajatteli:
— Enhän ollut tehnyt kaikkea pahaa, mistä minut tuomittiin, mutta ansaitsin kyllä rangaistuksen toisista synneistä. Jollen olisi seurustellut huonojen toverien kanssa, en olisi joutunutsiihen paikkaan, olisin tutustunut Maddalenaan ennen Pietroa, enkä nyt olisi näin onneton. Siellä minut kesytettiin ja tehtiin näin herkäksi kuin tyttölapsi. Ja noita muistelmia alinomaa kerron muille ja ikäänkuin kerskailen niillä. Minun pitäisi pikemminkin hävetä.
Hän tunsi punastuvansa, ja taas hänen ajatuksensa hämmentyivät. Ja se epämääräinen ahdistus, joka painoi hänen sydäntään, kävi entistään raskaammaksi, musertavaksi kuin myllynkivi. Lopulta hän taas luuli saavansa kiinni muistoistaan ja erottavansa äänen. Väristys karmi hänen selkäpiitänsä, hänen kasvonsa valahtivat kelmeiksi, hampaat kalisivat — kolmen päivän kuluttuahänmenee naimisiin: kaikki on lopussa, — hän huudahti itsekseen. — Tämä tekee minusta lopun, mutta en tee mitään, en hievahda paikaltani, en rohkene…
Epätoivo kouristi häntä, hän suunnitteli mielettömän uskaliaita tuumia:
— Nyt lähden vihdoinkin liikkeelle. En tahdo kuolla: rakastan häntä, ja hän rakastaa minua, sanoihan hän sen minulle siellä, Isalle-joen rannalla… ei, vaan ratsastaessamme… joka tapauksessa hän sen sanoi, ja minä suutelin häntä, ja hän on minun, minun, minun! Tapa minut, veljeni, jos tahdot, mutta hän on minun. Nyt puikahdan alas kalliolta, riennän Nuoroon, järjestän asiat. Kaiken voi järjestää, ukko Martinu on oikeassa. Mutta minun täytyy pitää kiirettä.
Hänen liikahtaessaan kylmät väristykset alkoivat puistattaa häntä alkaen varpaista ja kulkien yli koko ruumiin. Sitten hän jälleen istuutui kääntyen kuuta kohti, kasvot tuhkanharmaina ja hampaat kalisten. Hän muisti myös lupauksen, jonka oli tehnyt tuona iltana itkiessään kuin lapsi P. Fransiskuksen jalkojen juuressa. Mutta kaikki nuo päätökset olivat nyt häipyneet kauas. Hän tunsi olevansa intohimon vallassa ja kykenemätön enää vastustamaan. Hän ajatteli:
— Silloin mielestäni oli niin pitkälti hääpäivään, tuntui kuin ei se koskaan olisi tullut. Nyt sitävastoin se on lähellä, se on jo ylihuomenna. Minun täytyy tehdä jotakin.
— Mutta miksi en voi liikkua? — hän kysyi itseltään järjen välkähdyksen hetkenä. — Koetan liikkua, enkä voi. Jäseneni ovat raskaat kuin kivi. Ja nämä väristykset! Minussa on kuumetta, varmaankin tulen sairaaksi. — Voi, jos sairastun — hän sitten ajatteli kauhistuen. Jos en pääse liikkumaan, ja jos sillä aikaa… Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä menen, menen…
Hän nousi vaivoin, laskeutui kalliolta ja kulki horjuen yli sängen ja kuutamossa kiiltävän tuoksuvan niitetyn heinän.
Kuului yhä lammasten tiukujen alakuloista kilinää ja tuulen etäistä suhinaa metsästä. Hän astui edelleen, hän olisi tahtonut juosta, mutta ei voinut, ja tämäntästä hän pysähtyi korvissa kumea suhina ja räikeä vihellysääni.
Äkkiä hän kaatui maahan puun juurelle, jonka ylimpien oksien lomitse kuun melkein häikäisevän loistava silmä katseli häntä. Tuo kuun silmä oli hänen viimeinen aistimuksensa. Senjälkeen hän tunsi vasemman silmän kulmakarvojen kohdalla pistävää kipua, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi isketty kirveellä. Korvien suhina kiihtyi. Mutta pahassa unessaan hän luuli yhä astuvansa eteenpäin ja mutisevansa eriskummaisia sanoja. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut oudolla seudulla, jossa oli kamalia kallionlohkareita, okaisia pensaita, kuivia ohdakkeita, joita kaikkia sinervä kuu valaisi.
Mutta kuumehoureissaan hän kuitenkin täysin muisti, minne oli menossa ja mitä aikoi tehdä. Mutta vaikka hän oli juoksevinaan ja kiipeävinään kallioille hyppien pensasten yli, hikeä valuen, uupuneena ja ahdistuksissaan, hänen ei onnistunut poistua tuosta salaperäisestä paikasta. Ja hän oli siitä sanomattoman suuttunut ja pahoillaan. Kaikki nivelet olivat hellät, selkä oli kuin poikki, jalat, kädet ja ohimot värähtelivät, ja hän oli ylt'yleensä hiessä. Ja yhä hän vain riensi eteenpäin noiden kukkuloiden yli, jotka herättivät hänessä kammoa kuun himmeässä sinihohteessa, joka oli pimeyttä kaameampi. Kuinka kauan kestikään tuota taistelua kallioita, pensaita, ohdakkeita vastaan, tuota näkymättömien hirviöiden ja kaamean valaistuksen kammoa, sitä hän ei jäljestäpäin voinut sanoa.
Lopulta tuli hetki, jona väsynyt ja masentunut sielu vaipui tajuttomuuden synkkään kuiluun, vaikka ruumiin kärsimystä yhä jatkui. Sitten alkoi himmeä sarastuksen valo laskeutua tuohon kuiluun, se kasvoi kasvamistaan, sielu alkoi tajuta ruumiin kärsimyksen, mutta houreet olivat ohi, ja kuumesairas avasi taas silmänsä todellisuuteen.
Hän oli kotonaan Nuorossa vaatimattomassa valkoisessa pienessä huoneessaan ja makasi vuoteessaan karkean huopapeitteen alla. Huoneeseen tunki puoleksi suljetusta pienestä ikkunasta hämärä valo. Tieltä kuului lasten iloista huutoa ja pihasta, keittiöstä ja viereisistä huoneista hiljaista äänten sorinaa. Siellä oli varmaankin paljon väkeä. Mitä he sanoivat? Mitä tekivät? Oliko Maddalena siellä, oliko Pietro? Joko he olivat viettäneet häänsä?
Elias tunsi jähmettyvänsä. Mutta hän ei enää hourinut, ja vaikka Maddalena vielä vihkimättömänä olisi astunut sisään, hän ei olisi sanonut hänelle mitään. Päinvastoin hän toivoi, että häät jo olisivat ohi, mutta samalla häntä kouristi raju suru, ja hän halusi kuolla.
Mutta kuoleman asemesta palasi elämä, palasi levottomuus. Oliko hän kuumehoureissaan puhunut salaisuuksiaan? Mitä oli tapahtunut? Kuinka he olivat löytäneet hänet? Oliko Maddalena nähnyt hänet, ja oliko tämän tullut häntä surku? Ajatellessaan tuota Maddalenan surkua hän heltyi ja halusi taas kuolla.
Juuri samassa Annedda muori astui sisään. Hän huomasi heti, että Eliaksen tila oli parempi, ja kumartui pieluksen yli ilon ja säälin hymy huulillaan.
— Tietäneekö hän sen? — Elias ajatteli painaen kelmeät luomensa umpeen.
— Poikani, kuinka voit? — äiti kysyi laskien kätensä hänen otsalleen.
— Kohtalaisesti.
— Jumala olkoon kiitetty. Sinussa oli ankara kuume, Elias. Olivat vähällä siirtää häät tuonnemmaksi…
— Hän tietää sen, — Elias ajatteli tuskan raatelemana.
— Tänä aamuna tilasi oli jo parempi. Veljesi vihittiin kello kymmenen.
— He eivät näy tietävän mitään, — Elias ajatteli. Mutta tämä ajatus ei riittänyt keventämään sitä sanomatonta surua, jonka äidin sanat hänessä herättivät. Sillä sisimmässään hän oli vielä toivonut. Mitä oli hän toivonut? Sitä hän ei itsekään tiennyt — jotakin epämääräistä, mahdotonta, mutta sittenkin hän oli toivonut.
Nyt oli kaikki lopussa. Hän sulki silmänsä, ei sanonut enää mitään eikä kuullut, mitä äiti mahdollisesti vielä puhui. Hänen ruumiinsa oli jäykkä, raskas, liikkumaton kuin kivi, ja hän tunsi, ettei olisi voinut kääntyä, vaikka olisi tahtonutkin.
Kaikki oli lopussa.
Annedda muori jätti hänet jälleen yksikseen. Kun äiti avasi oven, Elias kuuli keittiöstä ja pihasta selvemmin häävieraiden äänet ja naurun. Hän avasi silmänsä, katseli seiniä, joilla iltahämärän valo heikkenemistään heikkeni, ja ajatteli noiden toisten iloa, jotka eivät olleet huolissaan hänen tähtensä. Ja hänen surunsa ja yksinäisyytensä tuntui vielä raskaammalta. Hän itki hiljaa vaipuen tuskan valtaan, joka oli kovempi kuin kuolon kauhu.
Sillävälin Annedda muori levitti tietoa Eliaksen tilan paranemisesta, ja tämä tieto poisti perheen jäsenten ja harvojen kutsuvieraiden mielestä — kaikki nuoren parin sukulaisia, — sen varjon, jonka Eliaksen tauti oli luonut heidän iloonsa. Kaikkein enimmin siitä iloitsi ukko Portolu.
— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — hän virkkoi kavahtaen seisomaan.— Jos poikani olisi kuollut, en olisi jaksanut sitä kestää.Lähtekäämme katsomaan häntä, pitämään hänelle seuraa.
Ukko oli ollut niin allapäin, ettei ollut maistanut tilkkaakaan, eikä ollut punonut tukkaansa noita neljää pientä palmikkoa. Mutta hän oli pessyt itsensä puti puhtaaksi, oli voidellut rasvalla kenkänsä ja pukenut ylleen ihka uuden puvun. Maddalena yksin näytti välinpitämättömältä isot madonna-luomet maahan luotuina. Hän istui sulhasensa vieressä pihalla, puhui vähänlaisesti katsellen sormuksiaan ja muuttaen niitä usein sormesta toiseen. Pietro oli onnellinen. Hän oli ajanut leukansa sileäksi, silmät loistivat ja huulet punoittivat. Hänellä oli yllään hääpuku; valkea paidankaulus oli käännetty sinisamettisille liiveille, ja tässä asussa hän näytti melkein kauniilta.
— Lähtekäämme, lähtekäämme, Portolu kehoitteli innossaan nähdä jälleen Elias poikansa. Ja heti kun hän oli avannut pienen huoneen oven, hän alkoi nauraa väkinäistä nauruaan ja lasketella lorujaan huomaamatta kuolettavaa surua, jonka vallassa hänen poikansa oli.
— Näettekö hänet, talomme kukkasen, joka tahtoi kuolla veljensä hääpäivänä! Onko tämä nyt laitaa? Näinhän sinun istuvan kalliolla toissailtana ja ajattelin: Kyyhkyni varmaankin tulee sairaaksi. Ja sitten lähdetään ja löydetään hänet aivan kuin kuolleena, ja meidän on pakko tuoda hänet rattailla tänne kotia. Onko tämä nyt laitaa? Kas, kasvosi ovat kelmeät kuin tuhka. Elias parka, tahdotko viiniä? Näetkös, viini parantaa kaikki taudit. Veljesi on nyt naimisissa, joko tiedät sen? Pian nouset vuoteesta, ja silloin juomme vastanaineiden maljan.
— Jätä hänet rauhaan, — Annedda sanoi hiljaisella äänellä ja nykäisi miestänsä takinliepeestä. Ja ukko vaikeni katsellen suruisena Eliaksen suljettuja luomia.
Nuori pariskunta oli jäänyt pihalle sukulaisten ympäröimänä. Keskustelu ei ollut erittäin vilkasta. Heitä painoi väkinäinen tunnelma, jota nuoren vaimon kylmän jäykkä käytös ei ollut omiaan karkoittamaan.
Muutamat julkeat katupojat pistivät toisinaan päänsä sisälle portista huutaen ja pyytäen makeisia ja heitellen kiviä seiniin. Keittiössä nuoren vaimon äiti ja eräs toinen sukulaisnainen valmistivat iltaruokia. Annedda muori kulki varpaisillaan ja kalpeana kasvoiltaan, mutta levollisena pihalta keittiöön ja keittiöstä Eliaksen huoneeseen. Hän uskoi varmasti, että Elias parantuisi. Luullen, että poika oli säikähtänyt jotakin, hän oli valmistanut hänelle erityisen lääkejuoman, sitten hän oli ripustanut pyhän rahan hänen kaulaansa, sytyttänyt lampun palamaan P. Fransiskuksen kuvan eteen, ja loppujen lopuksi hän oli lausunutvihreät sanat, mikä loitsu ilmaisi, paraniko sairas vai kuoliko. Nämävihreät sanatolivat vastanneet, että sairas jäisi eloon. Ja äiti oli huudahtanut: — Olkoon P. Fransiskus kiitetty, ja olkoon Jumala ylistetty kaikesta, minkä hän armossa säätää!
Vähitellen häävieraat poistuivat. Taloon jäivät ainoastaan nuoren vaimon äiti ja kaksi veljeä sekä eräs naapurinvaimo, Anneddan ystävätär. Illallinen oli päivällistä ikävämpi. Saattoi kuulla Eliaksen vaikeroivan, ja suruinen ahdistava tunnelma laskeutui mieliin.
— Tämä tuntuu hautajaisaterialta, — ukko Portolu huomautti ja yritti nauraa, mutta sisimmässään hän oli alakuloinen ja ajatteli, että hääpäivää varjonnut synkkä tunnelma oli huono enne vastanaineille. Kun Annedda muori oli todennut, ettei illallispöydästä puuttunut mitään, hän vei Eliakselle kupillisen lihalientä.
— Kohottaudu hiukan istumaan, poikani, ja juo tätä, — hän sanoi hellästi huolehtien ja hämmensi keittoa jäähdyttääkseen sitä.
Mutta Elias teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen ja työnsi pois äidin käden.
— Elias, poikani, ole nyt järkevä, juo vähäsen, se tekee sinulle niin hyvää.
— En voi, — tämä vastasi valittaen kuin lapsi.
— Kas niin, ole nyt järkevä. Jos makaat siinä noin syömättä, tulet todenteolla sairaaksi, ja silloin teet kuolemansynnin, sillä Herra tahtoo, että säilytämme terveytemme.
Elias avasi suuret silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta, ja tunsi ruumiissaan kovaa kipua.
— Jättäkää minut, antakaa minun kuolla rauhassa, — hän sanoi.
Annedda muori poistui ja palasi Maddalenan seurassa. Huomatessaan nuorikon Elias alkoi ilmeisesti vapista eikä jaksanut eikä halunnutkaan salata mielenliikutustaan. Hän yritti mutista onnittelua:
— Onnea vain! — mutta sanat takertuivat kurkkuun.
— Elias, miksi käyttäydyt noin? Miksi et nauti ravintoa? — Maddalena sanoi kylmästi ja päättäväisesti. Ethän enää ole lapsi. Miksi pahoitat äitisi mieltä? Ole nyt järkevä.
Elias nousi heti istumaan, otti liemikupin ja joi huohottaen ja väristen kuin lehti. Sitten he antoivat hänen juoda viiniä; pian hän vajosi kevyeen miellyttävään horrostilaan, joka ennen pitkää vaihtui levolliseksi uneksi.
Mutta yöllä hän heräsi, ja huolimatta unen tuottamasta ruumiillisesta hyvinvoinnista hän heti tunsi sisimmässään sanomattoman rajua ahdistusta, syvää epätoivoa. Maddalena oli lähellä, saman katon alla, ja Pietro oli onnellinen.
Elias tunsi, että elämänilo oli häneltä ainaiseksi kadonnut ja että nyt oli alkava epätoivoinen taistelu mustasukkaisuutta, syntiä, surua vastaan. Hänen sielussaan ja ympärillään vallitsi hirvittävä pimeys, ja hän tunsi jälleen vastustamatonta halua nousta, liikkua, mennä kauas. Se oli hänen kohtalonsa.
— Minä lähden, — hän ajatteli, — on välttämätöntä, että lähden, että liikun, että poistun hyvin kauas ja etten enää palaa tänne. Muuten hukka perii.
Hän kääntelehti ja vääntelehti, puristi kädet nyrkkiin ja takoi otsallaan pielusta pureskellen huuliaan tukahduttaakseen nyyhkytykset ja vaikerrukset. Ja hänet valtasi hurja halu riistää sydän rinnastaan, murskata se kourassaan ja paiskata seinään.
Syksy edistyi luoden seutuun lempeää surumielisyyttä. Usvaisina päivinä maisema tuntui avarammalta ja näytti ulottuvan kauemmas autereisen taivaanrannan rajoja. Tavallista suurempi autius vallitsi laitumilla. Puihin, kiviin ja pensaisiin oli tullut jotakin vakavaa, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet syksyn alakuloisuutta. Suuret kurjet lentelivät kalvakan taivaan alla. Syksyinen heinä alkoi kasvaa viime aikoina runsaasta sateesta mustuneilla sänkiniityillä.
Eräänä tällaisena autereisena, vielä lämpimänä, mutta apeutta herättävänä syyspäivänä Elias istui yksin lammastarhan tuvan kynnyksellä. Hän luki muuatta pientä hartauskirjaansa. Kauempana kävi lammaslauma laitumella. Jokin syksypuoleen syntynyt soma lumivalkoinen karitsa määki valittaen kuin itsensä loukannut lapsi.
Elias luki, odotellessaan ukko Martinu Monnea, jolle oli lähettänyt sanan tulla lammastarhaan häntä neuvomaan.
— Tällä kertaa, — hän ajatteli, — tahdon noudattaa vanhuksen neuvoa. Hänellä on elämänkokemusta, ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos jo alunpitäen olisin noudattanut hänen neuvojaan. — No se on nyt myöhäistä, kaikki on lopussa.
Vihdoin vanhuksen kookas hahmo näkyi polulla. Hän lähestyi tupaa suorana ja jäykkänä.
Elias kavahti pystyyn, pisti piiloon pienen kirjansa ja meni ukko Martinua vastaan. Vaikka hän tiesi, että lammastarha sinä hetkenä oli autio, hän aina muisti sananparren, että puilla ja pensaillakin on korvat ja vei vanhuksen aukeaan paikkaan, jossa ei ollut edes pensaita eikä kallioita. Siellä oli vain muutamia kiviä mäen rinteessä; ja Elias ja vanhus istuutuivat niille.
Aluksi he puhuivat tyhjänpäiväisistä asioista, kuinka setä Martinu koko tuon ajan oli ollut niin näkymätön, lampaista, vuonista, sonnista, joka oli ryöstetty naapurilaitumelta. Mutta äkkiä vanhus katsoi tiukasti Eliasta kasvoihin ja muutti äänensävynsä:
— Miksi kutsuit minut tänne? Mitä uutta?
— Tahtoisin pyytää teiltä neuvoa, setä Martinu…
— Sen olet tehnyt jo ennenkin, mutta et ole välittänyt neuvostani.
— Nyt on asia toisin. Ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos silloin olisin noudattanut neuvoanne. No niin, kaikki se on nyt lopussa. Aion ruveta papiksi. Mitä siitä arvelette?
Vanhus loi miettiväisenä katseensa etäisyyteen.
— Oletko yhä vielä rakastunut?
— Entistä enemmän.
Ja vähitellen hänen äänensä muuttui heikommaksi ja valittavammaksi, melkein itkunsekaiseksi. Hän jatkoi:
— Joskus luulen tulevani hulluksi.Hänon niin kaunis; jospa näkisitte, kuinka kaunis hän on. Päätän aina olla palaamatta kotiin, olla häntä näkemättä, katselematta. Mutta pahahenki riivaa minua. Ja hänkin katselee minua, ja se minua niin peloittaa.
— Miksi et ota vaimoa?
— Voi, älkää puhuko siitä! — Elias sanoi kasvoissaan kauhistunut ilme. — Kohtelisin häntä huonosti, ehkä muuttuisin häijyksi, ja pahahenki saisi minut vielä enemmän valtaansa.
— Maria Maddalena katselee siis sinua?
— Älkää mainitko nimiä, setä Martinu. No niin, hän katselee todella minua.
— Hän ei siis ole kunniallinen nainen?
— Luulen kyllä häntä kunnialliseksi, mutta hän ei rakasta miestään, ei ole koskaan rakastanut häntä, eikä tämä kohtele häntä hyvin. Pietro kyllästyi pian vaimoonsa, setä Martinu. Ja lisäksi hän usein juo itsensä humalaan ja on silloin häijy. He riitelevät usein.
— Joko nyt?
— Sellainen alkaa pian. Mutta juuri sentähden, ettei vaimo pidä miehestään, luulen tämän lopulta rupeavan lyömään häntä. Hän ei tahdo, että hänen vaimonsa poistuu kotoa, että hän käy tervehtimässä äitiään ja puhelee naapurinaisten kanssa.
— Onko hän mustasukkainen?
— Ei, ei hän ole mustasukkainen, eikä koskaan ole ollutkaan, mutta hän on ärtyisä, ryyppää liiaksi ja tärvelee terveytensä.
— Elias! Elias! Mitä sanoinkaan sinulle? Jospa olisit menetellyt neuvoni mukaan! — vanhus huudahti; mutta oitis hän pudisti päätään ja lisäsi:
— Kuka muutoin tietää; ehkä olisi käynyt samoin, jos sinä olisit hänet nainut.
— Ei suinkaan. Minä olisin palvonut hänen ajatuksiaan, hänen mielihalujaankin…
— Niin kaikki sanovat, mutta tulee päivä, jolloin kyllästyy kaikkeen, ja varsinkin naiseen. Luuletko, Elias Portolu, että tuo päähänpiintymäsi kestää kauankin? Tulee aika, jolloin sille naurat. Nainen saa lapsia, menettää raikkaan sulonsa, ei enää katsele sinua, hänestä tulee niinkuin muistakin maalaisnaisista tavallinen perheenäiti; hän käy likaiseksi, vanhaksi, rähjäiseksi ja rumaksi.
— Erehdytte, setä Martinu. Onnettomuus on juuri siinä, ettei hän ollenkaan saa lapsia ja että hän pysyy kauan nuorekkaan kauniina.
— Mistä sen tiedät?
— Sen sanoi äitini, joka ymmärtää tällaiset asiat. Ja luulen, että tämä on Pietron hermostuneisuuden pääsyynä. Toivon, setä Martinu, ettette petä minua, kun uskon teille niin paljon sellaista, mitä en sanoisi rippi-isällenikään.
— Jos pelkäät, että petän luottamuksesi, sinun ei olisi pitänyt kutsua minua tänne. Olen kuullut pahempiakin asioita. — Muuten on vallan yhdentekevää, saako hän lapsia vai ei, silti hän vanhenee ja käy rumaksi.
— Se ei ole ollenkaan varmaa, setä Martinu. Hän on niitä naisia, jotka vuosien vieriessä tulevat yhä kauniimmiksi, vaikka eivät olekaan onnellisia. Joskin hänen miehensä kohtelee häntä pahoin, muut, varsinkin äiti, ihailevat häntä. Hän elää hyvissä oloissa ja säilyttää kauneutensa. En muutoin rakasta häntä hänen kauneutensa vuoksi, vaan sentähden, että hänon hän…
— Silti hän vanhenee, vanhenee.
— Siihen on vielä pitkä aika! Mutta tiedätte kai te, joka olette niin viisas mies, mitä nuoruus on. Se saattaa lopulta viedä kuolemansyntiin, ja silloin…
— Mutta luuletko, Elias Portolu, että asia on autettavissa sillä, että rupeat papiksi? Nuoruuden, miehen vaistot eivät sinusta katoa, voit silti langeta, ja silloin synti on vielä kahta suurempi.
— Silloin asemani on vallan toinen. Tuo nainen ei enää katsele minua, ja lisäksi haen paikan jostakin maalaiskylästä.
— Hyvä, kaikki tuo on hyvä ja oikein, poikani. Mutta jättäkäämme syrjään kaikki muu, ja sano minulle yksi seikka. Et ole enää poika, luuletko, että sinusta enää huolitaan pappisseminaariin? Papiksi tulemiseen vaaditaan aikaa, opintoja ja rahoja. Kuka tietää, voitko voittaa kaikki esteet, voitko sillä aikaa välttää kiusauksen.
— Kun kerran olen tehnyt lujan päätöksen ja ilmaissut sen, en enää pelkää. Tuo nainen ei sitten katsele minua, ja minä saan itseni hillityksi. En ole enää poika, se on totta, mutta en liioin ole kolmikymmenvuotias niinkuin paimen, joka möi karjansa ja luki itsensä papiksi vajaassa kolmessa vuodessa.
— Kaikki tuokin on hyvin. Mutta sanonpa sinulle toisen seikan. Papit, jotka ovat valinneet alansa kärsimiensä vastoinkäymisten, varsinkin rakkaudensurujen vuoksi, eivät ollenkaan ole minun mieleeni. Täytyy valmistautua siihen jo nuoresta, täytyy tulla papiksi kutsumuksesta.
— Kutsumusta minulla on ollut ja on yhä vielä. Se heräsi minussa jo poikana ja se uusiutui ollessanisiellä. Älkääkä ajatelko, setä Martinu, että rupean papiksi laiskuudesta, ansionhimosta, mukavan elämän tavoittelusta, niinkuin monet muut. Valitsen tämän uran sentähden, että uskon Jumalaan ja tahdon voittaa maailman viettelykset.
— Se ei riitä, Elias Portolu. Miehen, joka valitsee papillisen uran, ei tule ainoastaan vastustaa pahaa, hänen tulee myös tehdä hyvää. Hänen tulee elää kokonaan toisia varten, hänen pitää sanalla sanoen ruveta papiksi toisten hyväksi eikä itseään varten. Sinä taas ajattelet pappisuralle antautuessasi yksinomaan itseäsi, oman sielusi etkä toisten sielujen pelastamista. Olenko oikeassa, Elias Portolu, vai enkö?
Elias vaipui mietteisiinsä. Hän ajatteli, että viisas vanhus oli oikeassa, mutta silti hän ei tahtonut, ei voinut tunnustaa sitä.
— Siis kehoitatte minua luopumaan aikeestani, setä Martinu? Mutta harkitkaa, teettekö siinä oikein vai väärin. Tutkikaa omaatuntoanne.
Ukko Martinu, joka ei koskaan menettänyt tasapainoaan, näytti joutuvan hämilleen Eliaksen viime huomautuksesta. Hänen terävät silmänsä tuijottivat kauas autereiseen taivaanrantaan, ja hänen juron sielunsa salaiset äänet alkoivat värähdellä tässä erämaan hiljaisuudessa. Hetken vaiettuaan hän sanoi:
— Omatuntoni ehkä vaatisi minua suuttumaan sinulle, Elias Portolu. Isäsi on oikeassa sanoessaan, ettet sinä ole mies, vaan oljenkorsi, ruoko, joka taipuu pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Nyt esimerkiksi, sentähden että olet rakastunut naiseen, jota et saa omistaa, jonka omistamiseksi et ole pannut tikkua ristiin, tahdot ruveta huonoksi papiksi, sensijaan että kehittäisit itsesi hyödylliseksi ja kelvolliseksi maallikoksi. Meidän tulee olla kotkia eikä rastaita, niinkuin isäsi on tapana sanoa.
Ja Eliaksen istuessa masentuneena vanhuksen suorasukaisista huomautuksista tämä jatkoi:
— Tiedätkö, mitä suru merkitsee, Elias Portolu? Sinä luulet juoneesi kaiken sapen elämän pikarista, kun olet ollut vankilassa ja kun olet rakastunut veljesi vaimoon. Mitä tuo kaikki on? Se ei ole mitään. Miehen tulee sylkeä sellaiseen roskaan. Suru on jotakin vallan toista, Elias Portolu. Oletko koskaan tuntenut sitä ahdistusta, jonka aiheuttaa pakko tehdä rikos? Tiedätkö millaisia tunnonvaivat ovat? Tiedätkö, mitä viha on? Oletko nähnyt vihamiehesi, kilpailijasi saavan voiton sinusta, anastavan omaisuutesi ja sitten päälle päätteeksi vainoavan sinua? Onko sinua petetty? Onko vaimosi, ystäväsi, sukulaisesi pettänyt sinut? Oletko vuosikausia tuuditellut unelmaa ja sitten nähnyt sen haihtuvan kuin usvan? Oletko kokenut, miltä tuntuu joutua siihen tilaan, ettei enää usko mitään, ei enää toivo mitään, että näkee pelkkää tyhjyyttä ympärillään, ettei enää usko Jumalaan, hän kun on avannut sinulle kaikki tiet ja sitten jälleen sulkenut ne kaikki tyyni, toisen toisensa jälkeen, tiedätkö mitä kaikki tämä merkitsee, Elias Portolu?
— Setä Martinu, peloitatte minua, — Elias mutisi.
— Siinä näet, millainen mies olet. Sinä säikähdät jo ajatellessasi, millaista ihmisen suru voi olla. Nouse, Elias Portolu, ja käy. Olet nuori ja terve, mene ja katso elämää kasvoihin, ole kotka äläkä rastas. Herra muutoin voi varata sinulle iloja, joita et ole voinut aavistaa. Ei pidä koskaan antautua epätoivon valtaan. Kuka tietää, ehkä vuoden kuluttua olet onnellinen ja naurat menneisyydelle. Mene!
Kuin hypnotisoituna Elias nousi poistuakseen, mutta vanhus virkkoi:
— Jätät siis minut yksikseni. Etkö vie minua tupaan ja anna minulle vähän maitoa.
— Totta kai, setä Martinu. Olen ajattelematon kuin hullu lammas.
Vaieten he menivät sisälle. Tuvassa Elias tarjosi vanhukselle maitoa, viiniä, leipää ja rypäleitä, ja he puhuivat jokapäiväisistä asioista. Ennen lähtöään ukko Martinu vielä palasi pohdittuun kysymykseen:
— Onhan sinulla hyvää aikaa. Kun todella olet kokenut, mitä elämä on, voit vetäytyä syrjään, jos haluat. Mutta muista, mitä sanoin sinulle: on parempi olla kelpo maallikko kuin langennut Herran palvelija. Paina se mieleesi. Hyvästi.
Elias jäi siihen seisomaan surumielisenä. Hän tunsi itsensä nyt vahvemmaksi, ja häpesi aikaisempaa heikkouttaan.
— Tuo vanha metsäsika on oikeassa, meidän täytyy olla miehiä, — hän ajatteli, — meidän täytyy olla kotkia eikä rastaita. Tahdon olla luja; hyvä kristitty kylläkin, mutta luja.
Monta päivää jälkeenpäin hän oli vakava, mutta ei epätoivoinen, ja ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen alakuloiset ajatukset mielestään.
Syksy oli tavattoman lämpöinen ja kaunis. Taivas oli kirkastunut, ja siitä säteili koko se kuvaamaton sulo, joka on ominaista Sardinian syksylle. Muutamina iltoina taivaanrantaa valeli ruusuinen helmiäishohde, ja näköpiirin rajalla, missä luuli meren häämöttävän, liiteli ohuita pilviä kuin purjeet tuulessa. Vaaleasta taivaantaustasta metsä erosi mehevän tummanvihreänä. Vain pensaista varisi lehtiä, ja jokunen tammi, joka näytti aivan kuin eksyneenä joutuneen näille aavoille sydänmaille, alkoi vivahtaa kullankeltaiseen. Tiheä hento ruoho versoi peittäen sänkipellon; muutamat metsänkukat aukoivat varsinkin veden varsilla punasinerviä terälehtiään.
Aurinko levitti miellyttävää lämpöään joka soppeen, ja tässä valaistuksessa laidun näytti entistään avarammalta.
Elämä täällä maan sydämessä kului tasaisesti ja varsin vaivattomasti tuona vuodenaikana.
Ukko Portolu oli usein poissa, ja vaitelias Mattia vietti täydellistä paimentolaiselämää. Hän rakasti lammaslaumaa, koiraa ja hevosta. Kissa ja pukki, joka jo oli kasvanut melkein emävuohen kokoiseksi, seurasivat häntä kaikkialle, ja hän puhutteli niitä kuin ystäviä ainakin. Hän oli jo jonkin aikaa uutterasti valmistellut korkista mehiläispesiä, hän kun aikoi seuraavana keväänä ruveta harjoittamaan mehiläishoitoa. Hän oli vaatimaton ja vapaa paheista, mutta taikauskoinen ja hiukan pelkuri. Hän uskoi aaveisiin ja harhaileviin vainajien henkiin, ja seuratessaan laitumella lammaslaumaa pitkinä öinä hän usein oli kalvennut kuvitellessaan näkevänsä jotakin liihoittelevan ilmassa, kummallisia eläimiä, jotka kiitivät äänettöminä hänen ohitseen, ja kaukaa metsästä hän usein oli luullut kuulevansa salaperäistä valitusta, huokauksia ja kuisketta.
Elias hieman kadehti veljensä mielialaa ja yksinkertaisuutta.
— Tuossa hän aina tallustelee, — hän ajatteli, — kuin seitsenvuotias lapsi. Mitä hän ajattelee? Mitä hän haluaa? Hän ei koskaan ole kärsinyt eikä kenties tule kärinäänkään. Ei hän ole suinkaan lujatahtoinen mies, mutta silti minua voimakkaampi.
Syksyn lopulla Elias sentään keskusteltuaan ukko Martinun kanssa luuli saaneensa jonkinverran tarmoa. Ainakin hän kykeni hillitsemään itseään ja tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Mutta eräänä päivänä palatessaan kotia Nuoroon hän tapasi Pietron ja Maddalenan riitelemästä. Pietro hankkiutui kylvämään vehnää. Hän säilytti siemenviljaa mustapuusta tehdyssä sardinialaisessa arkussa, jota pidettiin nuoren parin huoneessa, ja luuli huomaavansa, että arkussa oli vähemmän jyviä kuin mitä hän oli odottanut, ja oli siitä vihainen vaimolleen.
— Mihin minä niitä olisin tarvinnut? — Maddalena sanoi hyvin loukkautuneena. — Leipiin vai kakkuihin ehkä? Tiedäthän, ettei tässä talossa ole salakomeroita ja että äitisi näkee kaiken, minkä teen.
— Hän on oikeassa, poikani, — Annedda vakuutti. — Vehnänsiemen ei ole voinut vähetä, mitäpä me sillä olisimme tehneet?
— Sen te naiset paremmin tiedätte! Te osaatte kyllä hävittää talon varoja, teette tyhmyyksiä ja sitten otatte varastoista ja teette niistä lopun ja petätte miesparkaa, joka on raatanut otsansa hiessä koko vuoden tyydyttääkseen teidän oikkujanne.
Pietro käytti puheessaan monikkoa, mutta Maddalena tajusi, että joka sana tarkoitti häntä.
— Puhu minun kanssani, — hän virkkoi kiivastuen, — äläkä sekoita tähän äitiäsi. Olihan vehnä meidän huoneessamme.
— Ja siellä se on huvennut.
— Tarkoitatko, että minä olen siihen syypää?
— Totta kai, — Pietro ärjäisi.
— Sinä heittiö!
— Heittiö, minäkö! Kas, kas Arrita Scadan tytärtä! Kirottu olkoon se hetki, jolloin otin sinut.
Siinä rapisi haukkumasanoja. Juuri silloin Elias tuli kotiin, ja Annedda muori meni pihalle auttamaan häntä tavaroiden purkamisessa hevosen selästä. Elias kuuli kiistan ja tunsi sydämensä kutistuvan kokoon.
— Mikä heitä vaivaa? — hän kysyi kiristäen hampaitaan. — Mistä he riitelevät? Hyi, — hän virkkoi kuultuaan äidin kuiskaavan muutaman selittävän sanan, — se on häpeä. Onko Pietro tulemassa hulluksi? Meidän talostamme tulee pian häpeänpaikka. On aika, että tällaisesta tehdään loppu.
— Eikö mitä. Nyt se vasta alkaa, — tiuskaisi Pietro, joka oli kuunnellut ovella silmät vihasta säihkyvinä. — Äläkä sinä Elias pistä nenääsi tähän, jollet tahdo osaasi sinäkin.
— Mies, — Elias huusi, ajattele, mitä sanot!
— Ajattele itse! Minä olen mies, mutta sinä olet heittiö, ja varo sekaantumasta minun asioihini.
— Lopettakaa jo, pojat, lopettakaa jo. Mitä tämä merkitsee? Tällaista ei ole milloinkaan ennen tapahtunut tässä talossa! — Annedda muori sanoi hyvin kalpeana ja vaikeroivalla äänellä.
— Minä olen isäntä talossa, — Pietro huusi töykeästi, — että sen tiedätte. Ja jos joku toinen rupeaa komentelemaan täällä, olen valmis ruhjomaan hänet kuin heinäsirkan.
He menivät keittiöön, ja kun Maddalena näki Eliaksen ja kuuli Pietron ja anoppinsa sanat, hän purskahti itkuun. Ja tämä ärsytti vielä enemmän Eliasta Pietroa vastaan ja Pietroa Maddalenaa vastaan.
— Niin tietysti, turvaudu sinä vain kyyneliin. Se on niin naisväen kaltaista. Katso vain, että käyttäydyt tässä siivosti, muuten minä tiedän, kuka saa maistaa keppiä.
— Koetapas vain, sinä raukka! — Maddalena huusi ja nousi uhmaillen seisoalleen. Sinä kurja valehtelija.
Pietro hulmahti punaiseksi vihasta ja ryntäsi häntä kohti huutaen:
— Sano se kerta vielä, jos uskallat…
— Olet juovuksissa.
— Lopeta jo, Pietro! — Elias ja Annedda muori huusivat yhteen ääneen ja pidättivät Pietroa.
Maddalena nyyhkytti ja toisti:
— Valehtelija, kurja raukka…
Kyllä minä näytän, olenko juovuksissa ja olenko raukka, — Pietro ulvoi, tempautui irti, hyökkäsi Maddalenan kimppuun ja antoi hänelle korvapuustin.
Elias valahti kuolonkalpeaksi, alkoi vapista eikä enää nähnyt mitään. Onneksi Annedda pidätti häntä, ja Pietro oli kyllin järkevä lähteäkseen ulos. Muuten olisi käynyt onnettomasti.
— Tämä oli vasta alkua, pidä hyvänäsi! — Pietro huusi pihalta, ivallisesti, mutta ääni raivosta kähisten. Olisitsinävoinut mennä naimisiin tuon jalokiven kanssa, rakas veliseni. — Nyt lähden todella juomaan itseni humalaan, ja jos jollakin sitten vielä on halua uhmailla, niin näytän, kuka on leijona ja kuka sisilisko.
Hän lähti. Maddalena oli heti korvapuustin saatuaan herjennyt itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina ja vapisi vihasta ja tuskasta. Mutta hän oli oitis älynnyt, että ellei hän muuttaisi menettelyään, hän aiheuttaisi vakavia selkkauksia perheessä, minkävuoksi hän koetti heti sovittaa kaiken.
— Syy on minun, — hän sanoi ääni värähdellen. — Antakaa minulle anteeksi. Tällaista ei enää tapahdu. Kun olen ottanut ristini, osannen myös sen kantaa. Suokaa anteeksi tämä kohtaus, suokaa anteeksi pisteliäs kieleni.
Elias seisoi kalpeana ahmien häntä katseillaan, ja kun Annedda muori hankkiutui lähtemään porttia sulkemaan, Maddalena sanoi:
— Älkää vain kertoko tästä äidilleni ja veljilleni. Älkäämme levittäkö tätä juttua.
— Hän on pyhimys, — Elias ajatteli. — Pietro ei totisesti ole häntä ansainnut, Pietro on villipeto.
— Olisithan sinä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — nuo Pietron sanat kaikuivat Eliaksen sielussa, hänen sydämessään ja kiihoittuneessa veressään. — Mitä olenkaan tehnyt? Sellaisen erehdyksen. Sellaisen korjaamattoman erehdyksen. Nyt he ovat onnettomia, sillä vaimo ei rakasta miestään ja tämä on tietysti siitä raivoissaan, ja minä… niin, mikä minä olen? Minä olen heitä onnettomampi ja rakastan Maddalenaa tulisemmin kuin koskaan ennen.
Hänet valtasi hurja halu ottaa Maddalena syliinsä ja viedä hänet mukanaan. Olikin jo aika tehdä niin. Kuka heitä erotti, mikä enää oli estämässä?
Kun Annedda muori palasi sisälle, Elias taas tuli tajuihinsa. Illan kuluessa hänellä oli moneen kertaan tilaisuus olla kahdenkesken Maddalenan kanssa. Tämä istui ääneti työskennellen avoimen ovensa edessä. Raskaita huokauksia kohosi tuon tuostakin hänen povestaan, ja hänen luomensa olivat sinervät. Elias meni ulos, palasi takaisin sisään, eikä hennonnut lähteä ratsastamaan takaisin lammastarhaan. Kohtalokas tenhovoima veti häntä tuon avoimen oven luo ja pakotti hänet häärimään Maddalenan lähellä kuin perhonen liekin ympärillä. Hän luuli tuon nuoren naisen olevan enemmänkin pahoillaan kuin hän ehkä tosiasiassa oli, ja kärsi enemmän hänen kuin omasta mielihaikeudestaan. Eräinä intohimon kuohahtavina hetkinä hän olisi ollut valmis uhraamaan henkensä lohduttaakseen Maddalenaa, mutta nyt hän liikkui siinä voimatta sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja pahoitteli itsekseen tätä saamattomuuttaan.
— Etkö jo lähde paluumatkalle, — Annedda muori kysyi häneltä rukoilevasti. — Lähde poikani, onhan jo aika. Varmaankin lammastarhassa jo odottavat sinua.
— Aina minut ajetaan pois! — Elias vastasi tuskaantuneena.
— Poikani, et kai aio panna toimeen ikävää kohtausta? Lähde pois. Veljesi palaa pian kotiin juovuksissa, ja silloin mellakkanne alkaa uudelleen. Voi teitä, poikani, teillä ei ole jumalanpelkoa, ja sentähden kiusaus vaanii teitä.
Maddalena huokaili melkein vaikeroiden, ja äidin sanat olivat sattuneet Eliakseen. Se oli totta, pahat voimat virittivät hänelle ansojaan. Odottihan hän kärsimättömästi veljensä paluuta voidakseen loukata tätä ja kostaa Maddalenan kärsimykset ja solvauksen. Eikä siinä kyllin. Hän näki jo Maddalenan toisessa valossa kuin aikaisemmin. Kaikki tämä selvisi hänelle, ja hänet valtasi äkkiä kauhu.
— Syöksyn turmioon, — hän ajatteli. — Mitä uhraukseni on hyödyttänyt? Luovuin veljeni morsiamesta, jotta en olisi saattanut häntä onnettomaksi, ja nyt itse tahdon aiheuttaa hänelle onnettomuutta. — Mitä sanoinkaan? Minäkö kykenisin moiseen? Minä? Minä. Hänestä tuntui, kuin hänestä olisi tullut vallan toinen, outo ihminen, ja hän säikähtyi äkillistä muutostaan. — Minun on pakko kulkea tietäni ja olla palaamatta tänne, — hän lopuksi ajatteli.
Ja hän lähti todella matkaan suureksi helpotukseksi äidilleen, joka kovin levottomana oli odottanut tätä hetkeä. Maddalena istui paikallaan hievahtamatta eikä edes nostanut suuria tummenneita silmäluomiaan. Hän oli "tuskien Marian" näköinen. Mutta Elias kietoi hänet lähtiessään epätoivoiseen katseeseensa ja ratsasti pois kuolon ahdistus sydämessään.
Siitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen vallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen asti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen antautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat vihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen kostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja vihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä. Hän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta tuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta noin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä hiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen surumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta, tuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset, mutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle oli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta, myöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.
Monesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut ukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti kohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta nuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.
— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo kivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan, kaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä, että minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään. Älköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet kirveellä kuoliaaksi.
Ja silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa… päinvastoin… jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan… Mutta hän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma tarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä mielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.
Seudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein kävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen, laiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän tuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan, porsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja hedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen. Mutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja hirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut Nuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta työstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt hiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.
— Mitä tahdot? — Elias kysyi karskisti.
— Anna minulle maitoa.
— Ei ole maitoa.
— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä ollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut hillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet ulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä koskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta ainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua Elias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka kuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista vihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se olisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:
— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua parempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat häikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen ollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.
Alinomaa muistotsieltämyös sukelsivat esiin hänen sielunsa kätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä, ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi. Mutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti hänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo olivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen muistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt "orjainkaitsijain" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha nosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut joku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin hänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten nuolisin veren veitsestäni.
Peto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti niin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä kyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.
Kun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko terveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella sardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin kärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo vetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan kuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.
Tähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että useita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen ajatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan hän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä kanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän kaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi pelastuksekseen ammatin muuttamisen.
Samalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen lämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä. Aviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli ainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta hieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä Elias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä päivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan yli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa valtaan. Hän ajatteli:
— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään. Mutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä kai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö minullakin ole vähän oikeutta iloon?
Elias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa, että hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä tahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi heidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat milloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain tarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai Eliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä, ja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä tiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli hänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja täynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti nyt häntä puoleensa yhä enemmän.
Karnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari muuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä kertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda muori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut välittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi, mikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa ja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi luvata anopilleen, ettei hän tanssisi "italialaisia" tansseja, jotka tanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden kanssa.
Maddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet "kissoiksi", s.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni vyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit. Miehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset hameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta kultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet ylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.
He lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja menivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset astelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten he koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä lapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.
Miehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille. Tämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin kukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien ilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun aamuna.
Heti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran tanssinut, että olisiinä paikassaoppinut pari "italialaista" tanssia, oli ajatellut:
— Aion tanssia Maddalenan kanssa.
Hän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta, hänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut tieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.
Hurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt hän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien vaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla, ja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.
Kaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan yksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän ympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat ja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia naamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että porvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia, palvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa ja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja posetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa ilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.
Kaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut lammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut tuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaansiellä, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset. Nyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko, kuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään hänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään hänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät edestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita, ja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan tuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.
Pietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä tuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki keskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen milloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion rei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.
— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea näin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle tytölle.
— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren miehen toivomuksen.
Kaikki pysähtyivät.
— Mitä haluaisit tehdä? — Maddalena kysyi häneltä.
— Tahtoisin tanssia. Tuolla kauempana tanssitaan; menkäämme sinne.
— Veljesi tahtoisi tanssia, — Maddalena sanoi Pietrolle.
— Se ei käy päinsä.
— Totta kai se käy päinsä, — naiset inttivät.
— Äitini ei tahdo.
— Entä jos tanssimme sardinialaista tanssia.
Ja nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin posetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia, työläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja julkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat naureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.
Parrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan, pyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaenpolkkaa, joka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.
Naamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät tanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä huohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan vastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan munkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi tanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta suostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta, mutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.
— Soittakaa sardinialaista tanssia, — tämä huusi soittajalle.
Posetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken turkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa tanssikappaletta.
— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron ohi.
— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan nöyryytetyksi.
— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa tanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.
— Niin, lähtekäämme mekin tanssimaan, miksi seisomme tässä joutilaina — toinen Maddalenan ystävättäristä sanoi mielistellen ja kääntyi Pietroon päin.
Tämä katsoi häntä silmiin, levitti käsivartensa ja sanoi:
— No, mennään sitten tanssimaan, muuten kai menehdyt. Mutta ota huomioon, etten minä osaa, ja saat syyttää itseäsi, jos tallaan varpaillesi.
Pietro kietoi käsivartensa naisen vartalolle ja alkoi mitä hullunkurisimmin hyppiä ja pyöriä ympäri, mutta onneksi tytölle osui siihen mies, yllään karkeasta villakankaasta tehty, vyötäisiltä nuoralla sidottu pitkä mekko, joka pyysi Pietroa luovuttamaan naisensa hänelle. Tämä vetäytyi silloin syrjään ja huomasi, että Elias ja Maddalena tanssivat yhdessä.
— Nuo kaksi näyttävät osaavan tanssia, — hän virkahti leikkisästi itsekseen. — Ja hän ajatteli:
— Jos Annedda muori näkisi heidät, niin saisinpa häneltä aika nuhdesaarnan.
Hän jäi seisomaan ja katselemaan ympärilleen.
— Kas vain, tuo tyttö viihtyy hyvin munkin seurassa! Ja tuo toinen pieni västäräkki mekkopukuisen kavaljeerinsa kera!… Saakelin naisväki!
Mutta oikeastaan hän oli tyytyväinen, kun toisilla oli hauskaa.
Elias ja Maddalena tosin tanssivat erittäin hyvin, mutta he eivät juuri kiinnittäneet huomiota tanssiin jouduttuaan melkein huomaamattaan näin lähelle toisiaan ja ollen sanomattoman riemun huumaamina. Elias tunsi sydämensä tykkivän melkein ahdistuneesti, ja Maddalenasta näytti kuin koko katsojapiiri, kaikki nuo kalpeat ja julkeat kasvot olisivat pyörineet heidän ympärillään huimaavaa vauhtia.
— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? — Elias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan vyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän voimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa käsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän läpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla ilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä… Mutta Pietro seisoi siinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja Elias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.
— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin yksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa, joka kalvoi häntä?
— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään itselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka hänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista sääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka ei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti olemmekaan erehtyneet!
Tanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa vallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin sävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki hämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki, jona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi Maddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet kohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja siitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus, joka syrjäytti kaiken muun.
Tanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten naamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli himmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa ja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan edustalla.
Pienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä esiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka saattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli paholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti. Ehkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että paha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin puhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa ikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen katselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla kohoavia vuoria.
— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda muori sanoi valittavalla äänellä.
— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti kuulostamatta suuttuneelta.
— Tulkaa, tulkaa, menehdyn kuumuuteen.
Ja hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin Elias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan oli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen huulilleen ja joi ahnaasti.
— Kuinka sinun on jano, — Annedda huomautti.
— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten lähden takaisin tanssilavalle.
Ja hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori ja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja,catras-ohukaisia, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita nuorolaiset syövät karnevaalin aikana.
— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus sinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten kanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi lähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.
— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan tanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme näin hauskaa yhdessä.
Eliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin naismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat häntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli vaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön poissa kotoa?