The Project Gutenberg eBook ofElias PortoluThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Elias PortoluRomaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 11, 2025 [eBook #75084]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELIAS PORTOLU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Elias PortoluRomaaniAuthor: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari HahlRelease date: January 11, 2025 [eBook #75084]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928Credits: Tuula Temonen
Title: Elias Portolu
Romaani
Author: Grazia DeleddaTranslator: Jalmari Hahl
Author: Grazia Deledda
Translator: Jalmari Hahl
Release date: January 11, 2025 [eBook #75084]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELIAS PORTOLU ***
language: Finnish
Romaani
Kirj.
Tekijättären luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.
Iloisia päiviä oli tulossa Nuorossa asuvan Portolun perheelle. Huhtikuun lopulla odotettiin kotiin Elias poikaa, joka oli kärsimässä rangaistustaan mannermaan vankilassa, ja lisäksi perheen nuorimman pojan, Pietron, oli määrä solmia avioliitto.
Tehtiin valmistuksia aivan kuin juhlaa varten: talo laastittiin uudestaan, valmistettiin viiniä, leivottiin leipää. Tuntui melkein siltä, kuin Elias olisi ollut poissa kotoa opintoja harjoittamassa, ja vanhemmat odottivat häntä kotiin melkein ylpeinä hänen koettelemuksensa ajan päätyttyä.
Vihdoin tuo päivä saapui, jota perhe ja varsinkin äiti, Annedda, oli hartaasti odottanut. Hän oli hiljainen, kalpea, hiukan huonokuuloinen nainen, joka rakasti Eliasta enimmin kaikista lapsistaan. Pietro, joka viljeli maata, ja Mattia ja Berte Portolu, perheen isä, jotka molemmat hoitivat lampaita, palasivat laidunmailta.
Nuoret miehet olivat hyvin toistensa kaltaisia, lyhytkasvuisia, tanakoita ja parrakkaita, iho pronssinvärinen, hiukset mustat ja pitkät. Berte Portolu, liikanimeltään "vanha kettu", oli myös lyhyt; hänen takkuinen musta tukkansa valui alas kipeisiin verestäviin silmiin asti ja yhtyi korvien kohdalla niinikään takkuiseen mustaan partaan. Hänen pukunsa oli sangen likainen, mustasta lampaannahasta tehty pitkä hihaton takki, jossa villa oli sisäpuolella. Ja kaikesta tuosta karvaisesta mustasta verhosta pisti esiin kaksi suunnattoman suurta pronssinväristä kättä ja kasvoista samoin pronssinruskea, kookas nenä. Juhlatilaisuuden kunniaksi Berte Portolu pesi kätensä ja kasvonsa ja pyysi vaimoltaan Anneddalta vähän oliiviöljyä voidellen sillä huolellisesti hiuksensa ja kirkuen tuontuostakin tämän homman tuottamasta kivusta.
— Piru teitä kammatkoon, — hän tiuskaisi hiuksilleen väännellen päätään. — Ei lampaanvillakaan ole niin sotkuista.
Saatuaan hiuksensa lopulta selvitetyiksi Berte Portolu punoi niistä oikealle ohimolle pienen palmikon, toisen vasemmalle ohimolle, kolmannen oikean korvan taa ja neljännen vasemman korvan juureen. Sitten hän voiteli ja suki partaansa.
— Laittakaa vielä lisää pari palmikkoa, — Pietro ilvehti nauraen.
— Enkö jo näinkin näytä sulhasmieheltä! — Berte huudahti. Ja hänkin remahti nauruun.
Hänen naurunsa oli omituisen väkinäistä. Siitä ei yksikään parran karva liikahtanut.
Äiti, Annedda, murahti hiljaa, hän kun paheksui sitä, etteivät poikansa osoittaneet tarpeeksi suurta kunnioitusta isälleen, mutta tämä katsoi moittivasti vaimoonsa ja virkkoi:
— Mitä sinä siinä mökiset? Anna poikien vain nauraa. Heidän on nyt aika huvitella, samoin kuin mekin kerran olemme tehneet.
Vihdoin Eliaksen saapumishetki oli vallan lähellä. Eräitä sukulaisia jaPietron morsiamen veli tuli taloon, ja kaikki alkoivat painua asemalle.Annedda yksin jäi kotiin kissan ja kanojen kanssa.
Pienestä talosta, jossa oli sisäpiha, johti viettävä polku maantielle. Polun toista laitaa reunustavan pensasaidan takana levisi laakson puolella vihannestarhoja. Puu ojensi oksiaan pensasaidan yli somistaen polkua. Orthobene vuoren harmaakivimöhkäleet ja Olienan siintävät jonot päättivät taivaanrannalla näköpiirin.
Tässä sopukassa, hengittäen tätä puhdasta ilmaa, Annedda oli syntynyt, siinä hän oli vanhentunut ja kenties sentähden pysynyt vilpittömänä ja viattomana kuin seitsenvuotias lapsi. Koko seudun asukkaat olivat muutoin kunnon ihmisiä, tytöt kävivät kirkossa, perheet olivat hyväntapaisia.
Annedda meni tämäntästä ulos ja asettui avoimelle portille katselemaan ympärilleen, ja palasi jälleen sisälle. Naapurin naisetkin odottivat vapaaksi päässeen vangin tuloa seisoen kynnyksellä tai istuen seinämille asetetuilla rosoisilla kivipenkeillä. Anneddan kissa tähysteli ikkunalaudalta.
Nyt alkoi kaukaa kuulua ääniä ja askelia. Naapurinvaimo tuli juosten polkua pitkin ja pisti päänsä sisään Anneddan portista.
— Tuossa he jo tulevat! — hän huusi.
Annedda riensi ulos tuvastaan tavallistaan kalpeampana ja vapisten. Seuraavassa tuokiossa väkeä kiiruhti ylös polkua, ja Elias juoksi syvästi liikutettuna äitinsä luo, kumartui ja syleili häntä.
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen, — Annedda soperteli itkien.
Elias oli pitkä ja solakka, kasvot hyvin vaaleat, hienopiirteiset ja parrattomat. Hänen mustat hiuksensa olivat lyhyiksi ajellut ja hänen silmänsä sinivihreät. Pitkäaikainen vankeus oli tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa kalpeiksi.
Naapurinaiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat syrjään toisiaan ja puristivat hänen kättään toivottaen:
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen.
— Suokoon sen Jumala, — Elias vastasi.
Sitten he menivät tupaan. Kissa, joka tulijoiden lähestyessä oli hypähtänyt alas ikkunalaudalta ja mennyt portaille, juoksenteli hädissään sinne tänne viimein puikahtaen piiloon.
— Kisimirri, kisimirri, ukko Portolu huusi, — mikä hemmetissä sinua vaivaa, etkö ennen ole nähnyt ihmisiä? Olemmeko kenties murhamiehiä, joita kissatkin pakenevat? Olemme rehellisiä ihmisiä, kunnon väkeä.
Vanhan ketun teki mieli huutaa, lörpötellä, ja niin hän alkoi lasketella kaikenlaisia loruja.
Kun kaikki olivat asettuneet keittiöön ja Annedda muori kaatoi viiniä pikareihin, Portolu otti tehtäväkseen Jacu Farren, sukulaisensa, komean, punoittavan, hitaasti hengittävän miehen hauskuttamisen eikä antanut hänelle hengenrauhaa.
— Näetkös, — hän huusi tälle nykäisten hänen takkinsa liepeestä ja viitaten poikiinsa päin, — näetkö nuo poikani? Kolme kyyhkystä. Väkeviä ja terveitä ja kauniita he ovat! Näetkö heidät tuossa kaikki vierekkäin? Nyt, kun Elias on palannut kotiin, olemme kuin neljä jalopeuraa; ei kärpänenkään rohkene meitä hätyyttää. Minäkin, kuulehan, minäkin olen vahva. Älä nyt töllistele minuun noin, Jacu Farre. Muuten minä viisi välitän sinusta, kuuletko? Poikani Mattia on oikea käteni, ja tästälähin Elias on vasen käteni. Ja Pietro taas, minun rakas Prededduni. Etkö jo älyä? Hän on kukkanen! Hän on kylvänyt kymmenen vakkaa ohraa, kahdeksan vakkaa vehnää ja kaksi vakkaa papuja, niin että kun hän menee naimisiin, hänen eukollaan on hyvät päivät. Satoa ei tule puuttumaan. Hän on kukkanen, tuo Prededduni. Minun poikieni vertaisia ei ole Nuorossa.
— Jaa, jaa, — toinen virkkoi melkein valittavalla äänellä.
— Jaa, jaa. Mitä tarkoittaa tuo sinun "jaa, jaa"? Laskettelenko tässä ehkä loruja? Mainitsepa minulle kolme samanlaista kuin minun poikani, niin rehellisiä, työteliäitä ja vahvoja poikia. Ovatpa miehiä, nämä poikani, ovatpa miehiä!
— Kuka tässä on väittänyt, että he ovat naisia!
— Nainen voit olla itse, senkin ihramaha!
Ja näin sanoen ukko Portolu taputti sukulaisensa vatsaa lisäten:
— Niin, juuri sinä, eivätkä minun poikani. Etkö näe heitä, — hän jatkoi luoden kulmien alta nuoriin miehiin ihailevan katseen. — Etkö näe heitä? Kolme kyyhkyä, sen sanon…
Annedda muori tuli, lasi toisessa ja viinipullo toisessa kädessä. Hän kaasi lasin täyteen ja ojensi sen Farrelle, joka ojensi sen kohteliaasti Portolulle.
— Juokaamme, kaikkien terveydeksi! Ja sinä puolisoni, pikku eukkoseni, älä enää pelkää mitään. Olemme kuin leijonat, ei kärpänenkään uskalla meihin kajota.
— No, no, — Annedda virkahti.
Hän kaatoi Farrelle viiniä ja poistui heidän luotaan. Portolu seurasi häntä katseellaan ja sanoi kosketellen sormellaan oikeaa korvaansa:
— Hän on vähän… tässä näin; ei kuule oikein hyvin, mutta mikä nainen! Herttaisen hyvä, tuo eukkoni, täyttää velvollisuutensa. Niin tunnollinen ihminen. Hänen vertaistaan…
— Ei ole toista Nuorossa!
— Juuri niin, — Portolu ärjäisi. — Kuuleeko hänen koskaan juoruavan? Kun Pietro tuo tänne nuoren vaimonsa, ei ole pelkoa, että hänen naisellaan olisi paha olla täällä.
Ja seuraavassa tuokiossa hän alkoi kehua tuota nuorta naistakin. Hän oli ruusu, jalokivi! Neuloi, kehräsi, oli oivallinen emäntä, rehellinen, kaunis, hyvä, varakas.
— Sanalla sanoen, — Farre huomautti ivallisesti, — hänen vertaistaan ei ole Nuorossa.
Tällävälin nuoret miehet puhuivat vilkkaasti Eliaksen kanssa, juoden, nauraen ja syljeksien. Enimmin nauroi Elias, tuo äsken kotiin palannut, mutta hänen naurunsa oli väsynyttä, heikkoa. Hänen kalpeat kasvonsa ja kätensä erosivat kaikista noista ruskettuneista käsistä ja kasvoista, ja hän muistutti mieheksi pukeutunutta naista. Hänen puheeseensa oli tullut jotakin erikoista, vierasta; hän puhui hiukan teeskennellen, puoleksi kirjakieltä, puoleksi murretta, ja hänen kirouksensa olivat kokonaan mantereella opittuja.
— Kuuletko, kuinka isäsi kehuu teitä? — Pietron tuleva lanko sanoi. — Hän sanoo, että olette kyyhkyjä, ja todella sinä olet valkoinen kuin kyyhkynen, Elias Portolu.
— Mutta kyllä jälleen rusketut, — Mattia huomautti. — Huomenna alamme laputtaa karjatarhalle, eikö niin, veliseni?
— Olipa hän vaalea tai tumma, vähät siitä, — Pietro keskeytti.Jättäkää tuollaiset joutavat lorut ja antakaa hänen jatkaa kertomistaan.
— No niin, — Elias jatkoi heikolla äänellään. — Tuo ylhäinen herra, vankikoppi-toverini, oli suuren kaupungin varkaiden johtaja, mikä tuon kaupungin nimi olikaan… sitä en enää muista. No niin, olimme samassa kopissa, ja hän uskoi minulle kaiken. Se vasta oli varastamista; mitä ovat meillä tehdyt varkaudet siihen verrattuina! Kun meillä esimerkiksi joku tarvitsee jotakin, hän varastaa härän ja myö sen. Hänet otetaan kiinni ja tuomitaan, eikä tuo härkä riitä korvaamaan asianajajan kuluja. Mutta nuo suurvarkaat ovat vallan toista maata. He anastavat miljoonia, piilottavat ne, ja kun sitten pääsevät vankilasta, tulevat upporikkaiksi, ajelevat vaunuissa ja huvittelevat. Mitä me Sardinian aasit olemme heidän rinnallaan?
Nuoret miehet kuuntelivat suuresti ihaillen noista merentakaisista suurvarkaista.
— Olipa siellä eräs ylhäinen pappismieskin, — näin Elias jatkoi, — pohatta, jolla oli säästöjä useita tuhansia liiroja.
— Ylhäinen pappismieskin! — Mattia huudahti ihmetellen.
Pietro katseli häntä nauraen tahtoen näyttää siltä, kuin ei tuo puhe olisi tehnyt häneen vaikutusta, vaikka hänkin oli hyvin ihmeissään.
— Niin, miksi ei pappismies? Eivätkö papit ehkä ole ihmisiä, niinkuin muutkin. Ja vankilat ovat olemassa ihmisiä varten.
— Mistä syystä hän oli joutunut sinne?
— No… sentähden varmaankin, kun oli tahtonut, että kuningas karkoitettaisiin ja että paavista tehtäisiin kuningas hänen sijalleen. Mutta toiset taas sanoivat, että hänkin oli vankilassa raha-asioiden tähden. Hän oli pitkä mies, hiukset lumivalkeat, ja luki lakkaamatta. Siellä oli toinenkin mies, ja tämä kuoli ja jätti vangeille kaikki rahat, jotka hänellä oli säästökirjassaan. Minullekin tahdottiin antaa viisi liiraa, mutta minäpä kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Sardinialainen ei ota vastaan almuja.
— Sinä houkkio! Minä olisin ottanut ne ja juonut itseni humalaan vainajan kunniaksi.
— Sellainen on kiellettyä, — Elias huomautti ja vaikeni hetken, vaipuneena muistoihinsa.
Sitten hän huudahti.
— Sus siunatkoon, kuinka paljon erilaista väkeä siellä oli. Siellä oli muuan hevosseppä, sardinialainen niinkuin minäkin. Hänet he sieppasivat kiinni Cagliarissa samana yönä kuin minutkin. Hän luuli, että hänet päästettäisiin vapaaksi, mutta hänetpä vain vangittiin hänen huomaamattaan.
— Tottapahan sitten huomasi!
— Se on varma se.
— Tuo mies kerskaili, että hänet pian armahdettaisiin, että muka eräs ministeri oli hänen sukulaisensa ja että hänellä oli toisia sukulaisia kuninkaan hovissa, Mutta sensijaan hän jäi vankilaan minun jälkeeni; ei kukaan hänelle kirjoittanut, ei kukaan lähettänyt hänelle niin kolikkoa.Niissä paikoissakuolee nälkään, jumaliste, jos vain ei ole kolikoita. Ja vanginvartiat sitten! — hän huudahti irvistellen, — ne ovat oikeita pyöveleitä. Ne ovat melkein kaikki napolilaisia, ja jos näkevät, että olet kuolemaisillasi, sylkäisevät sinua kasvoihin. Ennen lähtöäni sanoin yhdelle heistä: "Koetapa tulla meidän maillemme, senkin kutale, niin väännän niskasi nurin!"
— Niin, — Mattia virkkoi — koettakoonpa tuo lurjus tulla lähelle meidän laidunmaitamme, niin juotammepa hänelle heraa!
— Hän kyllä kaihtaa tätä loukkua. — Kuka kaihtaa? — ukko Portolu kysäisi tullen lähemmä.
— Vanginvartia, joka sylki Eliasta kasvoihin, — Mattia selitti.
— Mitä hittoa! Ei hän sylkenyt kasvoihini: mitä joutavia sinä laskettelet?
Kaikki remahtivat nauruun, ja ukko Portolu huusi:
— Sitä ei Elias olisikaan sallinut. Yhdellä nyrkiniskulla hän olisi iskenyt hampaat suusta tuolta mieheltä. Elias on mies. Me, nähkääs, olemme kaikki miehiä, emmekä tuoreesta juustosta tehtyjä nukkeja kuin mannermaalaiset, vaikka he ovatkin miesten vanginvartioina.
— Älkää puhuko pötyä! — Elias virkkoi kohauttaen olkapäitään. — Vanginvartiat ovat lurjuksia. Mutta siellä oli herrojakin! Hienoja herroja, jotka ajavat vaunuissa ja joilla vankilaan tullessaan on useita tuhansia liiroja pankissa.
Vanha Portolu suuttui, sylkäisi ja sanoi:
— Mihin ne kelpaavat nuo hienot herrat, he ovat pehmeätä juustoa!Panehan heidät heittämään paula vikurin hevosen kaulaan, ottamaankiinni sonni tai laukaisemaan pyssy! Sitä ennen he kuolevat kauhuunsa.Minun lampaani ovat rohkeampia, jumal'avita.
— Ja kuitenkin… kuitenkin — Elias intti, — jospa näkisitte.
— Mitä sinä olet nähnyt elämästä, — ukko Portolu keskeytti ylenkatseellisesti. — Sinä et tiedä maailman menosta hölynpölyä. Sinun ikäisenäsi minäkään en ollut kokenut mitään. Mutta myöhemmin olen kokenut ja tiedän, millaisia ovat herrat, millaisia mannermaalaiset ja millaisia sardinialaiset. Sinä olet vasta kuorestaan päässyt kananpoika.
— Kyllä kai kananpoika! — Elias mutisi katkera hymy huulillaan.
— Pikemminkin kukko! — Mattia sanoi.
Ja Farre virkkoi ovelasti:
— Ei, linnunpoika.
— Häkistään karannut! — toiset huusivat nauraen.
Keskustelu kävi yleiseksi. Elias kertoi edelleen enemmän tai vähemmän tarkkoja muistojaan henkilöistä ja paikoista, joista oli eronnut, toiset tekivät huomautuksiaan ja nauroivat. Annedda muori kuunteli niinikään keveä hymy levollisilla kasvoillaan, mutta ei kyennyt, huonokuuloinen kun oli, erottamaan kaikkia Eliaksen sanoja. Mutta Farre, joka istui hänen vieressään, pani päänsä hänen korvansa juureen ja toisti äänekkäästi kotiin palanneen kertomukset. Tällä aikaa saapui uutta väkeä, tuttavia, naapureita, sukulaisia. He menivät Eliaksen luo, monet suutelivat häntä, ja kaikki toivottivat:
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen!
— Jumala sen suokoon! — Elias vastasi nykäisten lakin alemmaksi otsalleen.
Ja Annedda muori kaatoi viiniä laseihin. Ennen pitkää keittiö oli täynnä väkeä. Ukko Portolu huusi lakkaamatta kuuluttaen kaikille, että hänen poikansa olivat kolme kyyhkyä. Ja hän olisi tahtonut kauan lörpötellä kaikkien kanssa, mutta Pietron teki kovasti mieli näyttää morsiamensa Eliakselle, ja hän kehoitti kehoittamalla tätä lähtemään tuvasta hänen kanssaan.
— Tule hengittämään raitista ilmaa, — hän sanoi. Tämä miesparka on ollut tarpeeksi kauan teljettynä sisälle, jotta hennoisitte pitää häntä täällä koko iltaa.
— Kyllä hän pian saa tarpeekseen raittiista ilmasta, — eräs sukulainen huomautti.
— Hänen tyttömäiset kasvonsa kyllä pian muuttuvat mustiksi kuin ruuti.
— Niin luulen minäkin, — Elias huudahti ja siveli käsillään kasvojaan häveten niiden kalpeutta.
Mutta lopulta Pietron onnistui saada muut suostumaan, ja veljekset olivat lähdössä ulos, kun Pietron tuleva anoppi astui sisälle. Hän oli pitkä, laiha ja jäykkä leski, mullanväristen kasvojen ympärillä musta päähineside.
— Poikani! — leski huudahti mahtipontisesti ja työntyi avosylin Eliasta kohti. — Älköön Herra sataan vuoteen lähettäkö toista sellaista onnettomuutta!
— Sitä hartaasti toivokaamme!
Annedda lähestyi kiireisesti Pietron tulevaa anoppia sanoakseen hänelle jotakin kohteliasta, mutta vanha Portolu ehätti edelle ja otti tämän urakalleen, tarttui hänen käsiinsä ja pudisti häntä rajusti.
— Näetkö hänet? — hän huusi tulijalle vasten kasvoja — näetkö hänet, Arrita Scada? Kyyhky on palannut pesäänsä. Kuka voi nyt käydä meihin käsiksi? Niin, sanohan, Arrita Scada…
Eihän leski voinut mainita ketään.
— Antakaa hänen vain lörpötellä, — Pietro huudahti kääntyen lesken puoleen. — Hän on iloinen tänään.
— Onhan hänellä siihen aihetta.
— Totta kai olen iloinen. Etkö näe kyyhkyä? Hän on palannut pesään. Hän on valkoinen kuin lilja. Ja osaapa hän nyt kertoa hauskoja juttuja. Arrita Scada, kuulitko? Meidän perheeseemme kuuluu oikeita miehiä. Ja sano tyttärellesi, että hän menee vaimoksi kukkaselle, eikä millekään saastaiselle elukalle.
— Sehän on selvä se.
— Vai onko selvä? Mutta luulet kenties silti, että tyttäresi täytyy tehdä meillä työtä kuin piika? Mitä vielä. Täällä hän saa elää kuin herrasväen neiti. Ja täällä hän saa leipää, viiniä, vehnästä, ohraa, papuja, öljyä, kuikkia Jumalan hyviä lahjoja. Näetkö tuon oven? — hän sitten huusi kääntäen Arritan keittiön perällä olevaan pieneen oveen päin. — Näetkö tuon? No niin. Tiedätkö mitä on sen oven takana? Siellä on juustoa sadan skuudon arvosta. Ja muuta hyvää vielä.
— No, lopettakaa jo, — Pietro sanoi harmissaan.
— Eikä Maddalena mene vaimoksi Pietrolle meidän juustomme vuoksi,Elias huomautti.
— Poikaseni, sydänkäpyseni, kaikki on hyvää olemassa tässä maailmassa,— Arrita lausuili.
— No, lopettakaa jo, — Pietro toisti.
Kun Annedda huomasi, ettei hänelle annettu suunvuoroa, hän alkoi keittää kahvia poikansa tulevalle anopille.
Ja heti kun oli joutunut hänen kanssaan kahden hän virkahti:
— Mieheni on liiaksi kiintynyt maalliseen hyvään. Hän ei ajattele, että Herra on antanut meille kaikki lahjansa ilman meidän ansiotamme ja että Herra voi ottaa ne meiltä pois minä hetkenä tahansa.
— Annedda hyvä, kaikki miehet ovat sellaisia, — toinen huomautti lohduttaakseen häntä. — He eivät ajattele muuta kuin maallisia asioita. Tehkööt mielensä mukaan. Mutta mitä siinä teetkään? Älä vaivaudu minun tähteni. Tulin tänne vain hetkeksi ja lähden oitis taas. Näen, että Elias voi hyvin ja on valkoinen kuin tyttö. Jumala häntä siunatkoon.
— Niin, hän näyttää voivan hyvin, Herran kiitos. Hän on saanut kärsiä niin paljon, poika parka!
— Toivokaamme, että kaikki nyt on ohi. Hän ei varmaankaan palaa huonojen toverien seuraan. Sillä nuo huonot toverit olivat syynä hänen onnettomuuteensa.
— Jumala sinua siunatkoon, rakas Arrita Scada. Sinun sanasi ovat kultaa. Mutta mistä juuri puhuimmekaan? Niin, miehet eivät ajattele muuta kuin tämän maailman asioita. Jos he vähänkään ajattelisivat toista elämää, heidän tiensä olisi suorempi tässä maailmassa. He luulevat, ettei tämä maallinen elämä koskaan lopu. Sensijaan tämä elämä on lyhyt, lopen lyhyt. Kärsimme tässä maailmassa. Eläkäämme niin, että tämä täällä sisällä — hän kosketteli poveaan — voi olla levollinen eikä soimaa meitä mistään — kävi sitten miten kävi. Panehan kuppiisi sokeria, Arrita; älä juo kahviasi noin kitkeränä.
— Se maistuu hyvältä näin; en pidä imelästä.
— Hyvä. Sanoin juuri, että riittää, kun on hyvä omatunto. Miehet vain eivät välitä siitä. Heistä on pääasia, että sato on hyvä, että tulee paljon juustoa, paljon vehnää, paljon oliiveja. He eivät näy tietävän, että elämä on kovin lyhyt, että kaikki tässä maailmassa katoaa niin pian. Annahan tänne kuppisi. Älä huoli vaivautua. Lusikka vain putosi. Mene, Arrita Scada, meren rannalle ja laske kaikki sannanjyvät. Kun olet laskenut ne, niin tiedät, etteivät ne ole mitään verrattuina iäisyyden vuosiin. Meidän vuotemme taas, vuodet, jotka elämme tässä maailmassa, mahtuvat lapsen pivoon. Tätä sanon yhä Berte Portolulle ja kaikille pojilleni. Mutta he ovat liiaksi kiintyneet maailmaan.
— He ovat nuoria, hyvä Annedda, on otettava huomioon, että he ovat nuoria. Muutoin saat nähdä, että Elias on tullut järkeväksi; hän on vakava, hyvin vakava. Hän on saanut ankaran opetuksen, ja se on hyödyksi hänelle koko elinajaksi.
— Suokoon sen Valverden Pyhä Neitsyt. Elias on hyväsydäminen nuori mies. Poikana hän käyttäytyi siivosti kuin tyttö. Hän ei päästänyt suustaan ainoaakaan kirousta, ei pahaa sanaa. Kuka olisi aavistanut, että juuri hän saisi minut vuodattamaan niin paljon kyyneliä?
— No mutta nythän kaikki on ohi. Nyt sinun poikasi todella näyttävät kyyhkyiltä, niinkuin miehesi Berte sanoo. Kunhan he vain keskenään elävät sovussa ja veljellisessä rakkaudessa…
— Mitä siihen tulee, ei tarvitse olla huolissaan, rakas ystävä! —Annedda muori virkkoi hymyillen.
* * * * *
Iltaruoan jälkeen Annedda vihdoin sai tilaisuuden istua kahden kesken Eliaksen kanssa viileällä pihamaalla. Portti oli auki, tie tyhjä. Yö oli hiljainen, kuulakka taivas täynnä kirkkaita tähtiä. Puutarhojen, maantien takaa kuului laitumella käyvien lampaiden hopeanheleitä tiukuja. Ilman täytti väkevä nuoren heinän tuoksu. Elias hengitti tätä tuoksua, tätä puhdasta ilmaa, sieraimet paisuen, ruumis täynnä luonnonihmisen alkuperäistä hekumaa. Hän tunsi veren virtaavan kuumana suonissaan ja päänsä miellyttävän raskaaksi. Hän oli juonut viiniä ja tunsi itsensä onnelliseksi.
— Kävimme Pietron morsianta tervehtimässä, — Elias sanoi äänessä omituinen sävy, — hän on sangen soma tyttö.
— Niin, hän on tummaverinen, mutta sievä. Lisäksi hän on sangen viisas tyttö.
— Hänen äitinsä tuntuu minusta hiukan kerskailevalta. Jos hänellä on soldo, hän käyttäytyy kuin se olisi skuudo. Mutta tytär näyttää vaatimattomalta.
— Näetkös, Arrita Scada on hyvää sukua, ja hän on siitä ylpeä. Muutoin, — Annedda jatkoi siirtyen lempiaiheeseensa, — en käsitä, mitä hyödyttää kerskailu ja ylpeys. Jumala sanoi: kolme ominaisuutta ihmisellä tulee olla, rakkaus, armeliaisuus, nöyryys. Mitä hyötyä on intohimoista? Sinä, poikani, olet nyt saanut kokea elämää. Mitä siitä arvelet?
Elias huokasi syvään ja nosti kasvonsa taivasta kohti.
— Olette oikeassa, minä olen kokenut elämää. En tahdo sanoa, että olisin ansainnut minua kohdanneen onnettomuuden, sillä tiedättehän, että olin syytön. Mutta minun piti käydä kärsimyksen koulua. Olin huono poika, ja Jumala on minua rangaissut, on tehnyt minut vanhaksi ennen aikojani. Huonot toverit olivat houkutelleet minut harhateille, ja sentähden, että seurustelin huonojen toverien kanssa, minut temmattiin tähän onnettomuuteen.
— Eivätkä nuo toverit sillä aikaa kuin sinä kärsit edes tiedustelleet oloasi. Aikaisemmin, kun olit vapaana, he eivät ollenkaan poistuneet tuon portin äärestä: Missä Elias on, missä Elias on? — Elias, ja yhä vain Elias. Ja sitten he menivät matkoihinsa, ja jos tulivat vastaan tiellä, vetivät lakin alas otsalle, jotta me emme olisi tunteneet heitä.
— Niin, niin, äiti rakas! Nyt on kaikki ohi; nyt alkaa uusi elämä — Elias virkkoi jälleen huoaten. — Nyt en huoli kenestäkään muusta kuin omaisistani: teistä, isästä, veljistä. Uskokaa, että saan teidät unhottamaan kaiken, mikä on mennyttä. Palvelen teitä kuin renki, olen teille kuuliainen, ja tunnen itseni silloin kuin uudestisyntyneeksi.
Annedda muori tunsi ilonkyynelten kohoavan silmiinsä, ja kun hänestä näytti, että Eliaskin liiaksi heltyi, hän käänsi puheen toiselle tolalle.
— Olitko koko ajan terve? — hän kysyi. — Olet kovasti laihtunut.
— Eipä sitä voinut välttää.Sellaisessa paikassalaihtuu olematta sairas. Työttömänä oleminen lamauttaa enemmän kuin kovinkaan rasitus.
— Ettekö tehneet siellä ollenkaan työtä?
— Jonkinverran: joutavia käsitöitä, kenkien korjausta ja naisten askareita. Aika käy hirveän pitkäksi. Minuutti tuntuu vuodelta. Se on kauheaa, äiti rakas.
He istuivat vaieten. Eliaksen äänessä oli syvä kaiku hänen lausuessaan näitä viime sanoja. Iltapäivän kuluessa, vapauden ensi huumauksessa hänen oli ollut helppo puhua vankinaolostaan, onnettomuustovereistaan, tuo aika kun tuntui hänestä niin kaukaiselta ja melkein miellyttävältä muistella. Mutta tänä hiljaisena pimeänä iltana, kun Eliaksen sieraimiin tunki maaseudun raikas tuoksu, joka johti hänen mieleensä karjatarhassa ja kotoisten laidunmaiden rajattomassa vapaudessa vietetyn aikaisen nuoruuden onnelliset päivät, kun hän istui siinä äitinsä, tuon hyväsydämisen ja puhdasmielisen vanhuksen vieressä, kotiin palannut äkkiä kauhistuen ajatteli niitä vuosia, jotka häneltä olivat menneet hukkaan vankilassa.
— Olen kovin heikko, — Elias virkkoi muutaman hetken kuluttua, — en jaksa tehdä mitään, tuntuu siltä kuinheolisivat taittaneet selkäni. En silti ole ollut varsinaisesti sairas. Vain kerran minulla oli kauheita vatsakipuja, niin että luulin kuolevani. "Pyhä Fransiskus", — sanoin silloin, "auta minua tästä kauheasta tilasta, niin ensi työkseni päästyäni vapauteen lähden kirkkoosi ja lahjoitan sinulle vahakynttilän".
— Suloinen Pyhä Fransiskus! — Annedda huudahti pannen ristiin kätensä, — totisesti lähdemme sinne, poikani. Jumala sinua siunatkoon, tuletpa taas vahvaksi, se on varma. Lähdemme viettämäännovena-juhlaa. San Francesco kirkkoon, ja Pietro tulee myös, tuoden morsiamensa tarakassa hevosen selässä.
— Milloin Pietro viettää häitä?
— Elonkorjuun jälkeen.
— Asettuvatko he tänne asumaan?
— Ainakin aluksi. Minä alan vanheta ja tarvitsen apua. Niin kauan kuin elän, tahdon, että me kaikki pysymme yhdessä; sitten kun palaan Herran helmaan, jokainen teistä voi kulkea omia teitään. Sinäkin kerran otat itsellesi vaimon.
— Kukapa minusta välittäisi, — Elias virkkoi katkerasti.
— Miksi puhut niin, Elias? Kukako sinusta välittäisi? Joku kelpo tyttö tietysti. Jos muutat elämäsi ja elät rehellisesti jumalanpelossa ja työssä, ei onni sinua pakene. En nyt sano, että sinun pitäisi tavoitella rikasta tyttöä, mutta kunniallisen tytön saat varmasti. Jumala on säätänyt avion pyhäksi miehen ja naisen väliseksi liitoksi, eikä liitoksi rikkaan ja rikkaan tai köyhän ja köyhän välillä.
— No niin, — Elias sanoi nauraen. Älkäämme nyt enää puhuko siitä! Vasta tänäänhän tulin kotiin, ja nyt jo puhumme naimisestani. Puhumme siitä toiste, olenhan vasta kaksikymmenkolmevuotias, niin että minulla vielä on aikaa. Mutta olette väsynyt, äiti rakas. Menkää jo levolle!
— Olet oikeassa, mutta mene levolle sinäkin, Elias. Yöilma voisi olla sinulle vahingoksi.
— Vahingollinen? — hän virkkoi, — avaten suunsa ja vetäen syvään henkeä. — Kuinka se voisi olla minulle vahingollinen? Ettekö näe, että se antaa minulle jälleen elämän? Menkää nyt vain, minäkin tulen kohta sisälle.
Seuraavassa tuokiossa hän oli yksin ja lepäsi puoleksi pitkällään maassa, kyynäspää nojaten oven kynnykseen. Hän kuuli äitinsä nousevan pieniä puuportaita, sulkevan ikkunan ja riisuvan kenkänsä. Senjälkeen kaikki vaipui hiljaisuuteen. Ilma oli täynnä tuoksuja ja viileä, melkein kostea. Elias jäi siihen miettimään, mitä äiti oli hänelle puhunut, ja ajatteli:
— Isä ja veljet nukkuvat rauhallisesti kaislamatoillaan, kuulen sen tänne asti. Isä kuorsaa, Mattia sanoo tämäntästä jonkin sanan, hän näkee varmaankin unta ja unissaankin hän on hieman yksinkertainen. Mutta kuinka sikeästi he kaikki kolme nukkuvat! He ovat juoneet sangen paljon tänään, mutta huomenna humala on haihtunut. Minäkin olen ryypännyt, mutta minä tunnen kyllä sen vielä huomenna. Kuinka olen heikko! En ole enää mies, en kelpaa mihinkään. Ja äitini tahtoo naittaa minut! Kuka minusta piittaisi? Ei kukaan… Ei, mutta alkaa olla kosteaa, on parasta mennä sisälle.
Silti hän ei liikahtanut. Laitumella käyvien eläinten kellojen kilinä kuului alinomaa, milloin heikommin, milloin vahvemmin, kostean ja tuoksuvan iltatuulen kantamana. Elias tunsi itsensä väsyneeksi, päänsä raskaaksi, eikä hän voinut liikuttaa jäseniään, niin hänestä ainakin tuntui. Sekavat näyt alkoivat keinua hänen mielikuvituksessaan. Hän näki edessään karjatarhan, korkeata ruohoa kasvavat isot aidatut laidunmaat ja siellä täällä vihannuudessa paksuvillaisia lampaita, mutta näillä lampailla oli ihmiskasvot, ne olivat sennäköisiä kuin hänen onnettomuustoverinsa vankilassa. Selittämätön ahdistus valtasi hänet. Ehkä viini kiehui hänen suonissaan ja synnytti hänessä kuumetta. Hän muisti kaikki sen päivän tapaukset, mutta hänestä tuntui, että hän oli nähnyt unta, ja hän luuli yhä vielä olevansasiellä kaukana, ja epämääräinen tuska alkoi silloin vaivata häntä. Nuo haavemaiset unikuvat aallehtivat, poistuivat, katosivat. Äkkiä hänestä tuntui, että nuo omituiset lampaat, joilla oli ihmisenpää, hyppäsivät laidunta ympäröivän aitauksen yli. Vaivoin hänenkin onnistui hypätä niiden perästä, ja hän juoksi yhä kauemmaksi korkeiden tammien juurelle, joita kasvoi tiheässä viereisillä tiluksilla. Roteva suuri mies, oikea jättiläinen, jonka punerva parta alkoi jo hieman harmahtaa, astui hitaasti, melkein arvokkaasti esiin puiden lomasta. Elias tunsi hänet heti. Hän oli kotoisin Orunesta, jonkinlainen rahvaan-ajattelija, joka vartioi nuorolaisen maanomistajan avaraa aidattua laidunmaata, jotta ei kukaan voisi varastaa korkkitammien kaarnaa. Elias oli pienestä pitäen tuntenut tämän jättiläismäisen miehen, joka ei koskaan nauranut ja jota kenties sen tähden pidettiin melko viisaana miehenä.
Hänen nimensä oli Martinu Monne, mutta kaikki sanoivat häntä "Metsän isäksi", hän kun väitti, ettei hän ollut koskaan nukkunut katon alla.
— Minne menet? — hän kysyi Eliakselta.
— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt, "Metsän isä" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää mihinkään.
— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea papiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.
— Niin, niin, se ajatus minulla oli alinomaasiellä, — Elias huusi.
Hän säpsähti ja heräsi. Vilunväristys puistatti häntä.
— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen jollakin lailla kipeäksi.
Hän meni hiukan epävarmoin askelin keittiöön. Isä ja veljet nukkuivat raskaasti kaislamatoillaan. Lamppu paloi hellalla. Elias paralle, joka oli niin huonoissa voimissa, oli järjestetty vuode keittiön viereiseen pieneen huoneeseen. Hän otti lampun, kulki läpi huoneen, missä isoilla pöydillä oli joukoittain keltaisia, öljyisiä juustoja, joista levisi vastenmielinen haju, ja meni huoneeseensa.
Hän riisui vaatteet yltään, paneutui vuoteeseen ja sammutti lampun, mutta selkä oli kuin poikki, ja päätä särki. Ennen pitkää hän vaipui samanlaiseen horrostilaan kuin äsken, ja sekavat unet alkoivat vaivata häntä. Nytkin hän näki laitumen, ruohon, isot paksuvillaiset lampaat, läheisen metsän vihreän ääriviivan. Ukko Martinu oli edelleen siinä, mutta nyt hän, tuo pitkä, suoraryhtinen, likainen, juhlallinen mies seisoi aitauksessa kiinni.
Elias seisoi niinikään aitaukseen nojaten, mutta sen toisella puolella, kertoen useita seikkojasieltä. Muun muassa hän sanoi:
— Meidät vietiin aina kirkkoon, meidän täytyi usein käydä ripillä ja ehtoollisella. Vankilansaarnaaja oli jumalinen mies. Sanoin hänelle kerran ripissä, että olin lukenut toiselle kymnaasiluokalle asti, ja että sitten rupesin paimeneksi, mutta että monesti olin katunut, etten jatkanut opintoja. Silloin hän lahjoitti minulle kirjan, jonka joka toinen sivu oli kirjoitettu latinaksi ja toinen italiaksi: se oli kirja piinaviikkoa varten. Olen lukenut sen sata, mitä sanonkaan, enemmän kuin tuhat kertaa, ja se on minulla täällä mukanani. Osaan lukea sitä sekä latinaksi että italiaksi.
— Oletpa siis aika viisas mies.
— En sentään niin viisas kuin te. Mutta pelkään Jumalaa.
— No, kun pelkää Jumalaa, on viisaampi kuin kaikki kuninkaat, — ukkoMartinu huomautti.
Tässä uni kävi sekavaksi ja sulautui toisiin yhtä kummallisiin uniin.
Vaikka Mattia kehoittamalla kehoitti Eliasta heti lähtemään hänen kanssaan lammastarhaan, tämä silti jäi muutamaksi päiväksi kotiin, missä häntä kävi tervehtimässä ystäviä ja tuttavia.
Ukko Berte ja hänen poikansa Mattia palasivat lampaidensa luo, Pietro maanviljelykseensä, mutta illoin joku heistä aina tuli kotiin tapaamaan Eliasta ja puhelemaan hänen kanssaan. Silloin syntyi äänekäs keskustelu lieden ääressä tai pienellä pihalla, milloin kevätillat olivat kirkkaat. Eliaksen ei tarvinnut olla sen erityisen valvonnan alaisena, joka tätä nykyä seuraa rangaistusta tehden sen ankarammaksi, mutta ainakin ensi aikoina poliisi piti häntä silmällä, ja useina iltoina kaksi karabinieriä kiipesi raskain askelin ylös hiekkaista polkua, pysähtyen talon kohdalle ja pistäen päänsä sisälle Portolun portista.
Jos ukko Berte oli kotona ja hänen kipeät ketunsilmänsä huomasivat karabinierit, hän heti nousi, meni portille ja pyysi heitä puoleksi kunnioittavasti, puoleksi ivallisesti käymään sisään.
— Esivalta, järjestysvalta on tervetullut, — hän huusi. — Käykää vain sisään, nuoret miehet, juomaan lasi viiniä. Ettekö huoli? Luuletteko joutuneenne murhamiesten tai ryövärien pesään? Me olemme kunnon miehiä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne meidän asioihimme.
Karabinierit, molemmat punakoita tanakoita nuoria miehiä, suvaitsivat hymyillä.
— No, tuletteko, vai ettekö tule, häh? — ukko Portolu jatkoi. Pitääkö minun vetää teidät sisään? Entä jos jää pala käteeni? Menkää hiiteen, jos tässä täytyy niin kauan patistella ja kursailla. Hyvää viiniä on ukko Portolulla.
Lopuksi karabinierit astuivat tupaan, ja Annedda muori ilmestyi heti kuuluisa viinikarahvi kädessään.
— Eläköön kuningas, eläköön järjestysvalta, eläköön viini! Juokaa, ja sutkikoon teitä oikeus…
— No, no, — oli Mattian tapana sanoa, jos hän tällaisissa tilaisuuksissa oli läsnä — mitä isä siinä höpisee? Siinä tapauksessa he sutkisivat itseään.
— Ha, ha, haa! —
— Mitä siinä on nauramista? Juokaa, nuorukaiset! Ja juo sinäkin, Mattia, se tekee järjellesi hyvää, ja sinäkin, Elias, olethan kasvoiltasi harmaa kuin tuhka. Punainen miehen pitää olla. Näetkö näitä nuoria miehiä. Niin punainen tulee olla. Saakeli, käyttehän vielä punaisemmiksi. Häpeättekö ehkä ukko Portolun sanoja? No, olen minä saanut parempaakin väkeä punastumaan, rakuunojakin. Ette näy tietävän, kuka on Berte Portolu. Hyvä, sen sanon teille, se olen juuri minä.
— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat nauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää, kuohuvaa ja tuoksuvaa.
Ukko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän hartioilleen.
— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta… annan sille palttua! Jos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin mitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle ja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme kukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään tekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä on kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja variksille.
— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo liioittelulta, isä hyvä.
— Anna hänen vain puhua… Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän kerskailuun.
— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista, olethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt ryyppäämään, ja me olemme miehiä.
— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti, ääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita toisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta — hitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette edusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko Portolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki voi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia. Mutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos joudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa hunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte hyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne — ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä olemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua…
Molemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa he todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien heikkouksilta.
Eliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa, joiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen onnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta heitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla häntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda tarjosi heille juotavaa.
— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. — Täytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille anteeksi!
— Lisäksi on parempi elää sovussa kaikkien kanssa. Jumala vaatii meiltä rauhan tekoja — Elias huomautti.
— Jumala sinua siunatkoon, Elias, sanoitpa suuren totuuden.
Kuinka iloiseksi Annedda tunsikaan itsensä kuullessaan poikansa puhuvan Jumalasta ja nähdessään hänen palaavan kirkosta ja lukevan tuota isoa mustaa kirjaa, jonka oli tuonutsieltä.
— Jumalan kiitos! — hän ajatteli vallan liikutettuna, — hänen mielensä on taas puhdas niinkuin lapsena.
Äiti ja poika valmistautuivat nyt täyttämään Pyhälle Fransiskukselle annettua lupausta.
San Francescon kirkko on Lula-vuoristossa. Taru kertoo, että sen rakennutti muuan rosvo, joka väsyttyään kuljeskelevaan elämäänsä lupautui alistumaan oikeuteen ja rakennuttamaan kirkon, jos hänet vapautettaisiin; olipa tarina tosi tai ei, yhtäkaikki kirkon perustajan jälkeläisistä valitaan vuosittain niin sanotut priorit eli juhlan ohjaajat. Kaikki nämä jälkeläiset liittyvät toisiinsa juhlallisuuksien aikana, ja näihin jälkeläisiin kuului Portolun perhekin.
Joitakin päiviä ennen juhlaa Pietro lähti San Francescoon härkien vetämillä rattailla ja teki ilmaiseksi päivätyönsä toisten talonpoikien ja muurarien kanssa, joista eräät tekivät työtä täyttääkseen lupauksensa. He järjestivät kuntoon kirkon ja sen ympärille rakennetut majat ja toivat sinne puita poltettavaksi juhlan aikana. Annedda lähetti priorin vaimolle määrämitan jauhoja ja auttoi toisia pyhimyksen jälkeläisiin kuuluvia naisia jauhojen puhdistamisessa ja niiden leipien leipomisessa, jotka aiottiin ottaa mukaan juhlaan. Osan näistä leivistä priorin lähetti vei lahjana Nuoron lähistössä asuville lammaspaimenille, yhden leivän kullekin. Paimenet ottivat sen osoittaen harrasta kunnioitusta ja antoivat vastalahjana varojensa mukaan omia tuotteitaan, muutamat rahaa ja lampaitakin. Toiset lupasivat lahjoittaa kerrassaan lehmän, jonka oli määrä kartuttaa jo ennestään laitumista ja lampaista rikkaan pyhimyksen karjaa. Kun lähetti astui Portolun perheen laitumelle, ukko Portolu paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja suuteli leipää.
— Nyt en anna sinulle mitään, — hän virkkoi lähetille, — mutta juhlaan tulen pikku eukkoni kanssa, ja silloin tuon mukanani pyhimykselle keritsemättömän lampaan ja kaiken, minkä karjani yhtenä päivänä on tuottanut. Berte Portolu ei ole itara, hän uskoo Pyhään Fransiskukseen, ja Pyhä Fransiskus on aina auttanut häntä. Mene nyt Jumalan haltuun.
Tällä aikaa Annedda muori jatkoi valmistuksiaan. Hän leipoi erityisenlaista leipää, valmisti korppuja ja makeisia manteleista ja hunajasta, osti kahvia, ruusulikööriä ja paljon muuta. Elias seurasi hellyyttä uhkuvin katsein äitiään hänen rauhallisissa askareissaan ja auttoi häntä toisinaan. Hän ei juuri koskaan liikkunut ulkoisalla tuntien itsensä yhä raukeaksi ja heikoksi, ja hänen sinivihreät, syvällä kuopissaan piilevät silmänsä tuijottivat usein tyhjään avaruuteen, lasimaisina kuin vainajalla.
Vihdoin lähtöpäivä koitti. Se oli sunnuntai toukokuun alussa. Kaikki oli valmiiksi sullottuna villakankaasta tehtyihin säkkeihin. Siellä täällä teillä näkyi talous- ja elintarpeita täyteen ahdettuja rattaita, joiden eteen paraikaa valjastettiin härkiä.
Annedda muori ja Elias menivät ennen lähtöä aamumessuun pieneenRosario-kirkkoon. Vähän ennen jumalanpalveluksen alkua eräs mies tuli kirkkoon, meni alttarin ääreen ja otti alas lasista ja puusta tehdyn kupukan, jonka alla oli pieni Pyhän Fransiskuksen kuva. Miehen hankkiutuessa poistumaan kirkosta muutamat naiset viittasivat häntä tulemaan heidän luokseen, niin että he voisivat suudella kupukkaa. Eliaskin viittasi hänet luokseen ja suuteli kupukkaa pyhimyksen jalkojen kohdalta.
Kohta senjälkeen kaikki jo olivat matkalla. Priori, keski-ikäinen Nuorosta kotoisin oleva mies, jolla oli vaaleahko parta, ratsasti kauniin harmaan hevosen selässä ja piti kädessään lippua ja pyhimyskuvaa. Häntä seurasi ratsain miehiä, joilla oli nainen satulan takana, naisia ratsastaen yksin, ja toisia jalan, lapsia, koiria, rattaita. Mutta kaikki matkustivat toisistaan riippumatta, molemmin puolin tietä.
Oli ihana aamu. Mahtavat vuoret, joita kohti kuljettiin, kohosivat siintävinä aamuruskon sinivihreiden liekkien valaisemalle taivaalle. Korkeaa ruohoa kasvoi Isallen jylhässä laaksossa, ja polulle kallistelivat kinsterit kullanhohteisia kukkiaan kuin isoja palavia lamppuja. Matkustavien taakse häipyi yhä kauemmaksi helmenharmaaseen taivaantaustaan viileä Orthobene-vuori metsien vihannuuden, kinsterikullan ja sammalikon punakukkien värittämänä. Äkkiä laakso aukeni. Näkyi yksinäisiä tasankoja vielä hentojen oraiden peittäminä, jotka kimmeltelivät kasteesta ja aallehtivat hopeanhohteisina vielä matalalla olevan auringon säteissä. Ylt'yleensä unikkojen, ajuruohon ja päivänkakkaroiden peittämiltä niityiltä nousi huumaavia tuoksuja.
Mutta matkamiehet pyrkivät vuorille jättäen taakseen viljavat tasangot, jotka päättyivät mereen. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti; nuorolaiset ratsastajat hiljensivät toisinaan hevosiaan ja taivuttivat päätään taaksepäin ottaen "virkistävän kulauksen" hiotuista pulloista. Siinä joukossa vallitsi hilpeä mieli. Muutamat miehistä kannustivat tuontuostakin hevosiaan, jotka karauttivat nelistäen eteenpäin; vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja ratsastajat viskautuivat taapäin satulassaan päästellen hurjia ilohuutoja.
Elias seurasi heitä tuijottavin katsein, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänenkin teki mielensä huutaa, ja hän tunsi suonissaan väristyksen muistaessaan kaukaisia ratsastusretkiä; hän halusi taas lähteä tuollaiselle huumaavalle vapaalle retkelle… Mutta Annedda muorin ohut käsivarsi oli kietoutuneena hänen vyötäisilleen, minkävuoksi Elias ei ainoastaan hillinnyt luonnonihmisen vaistojaan, vaan pysytteli myös kaukana toisten jäljessä, jotta heidän nostamansa pöly ei olisi vaivannut hänen vanhaa äitiään.
Viimein alettiin nousta ylös vuoren rinnettä. Tummat liuskakivet pilkoittivat esiin mastiksipuu-viidakoista, joita rinne oli täynnä, ja metsäruusut olivat täydessä kukassa. Taivaanranta levisi avarana, ja tuoksukylläinen tuuli puhalteli yli huojuvien vihreiden pensasten. Vuorilla vallitsi kuvaamaton unelmoiva rauha, hiljaisuus, jota tuskin keskeytti etäinen käen kukunta tai matkaavien hillityt äänet. Äkkiä kaivosten mustat aukot ja hiilikasat rumensivat tätä ylevää maisemaa. Sitten seurasi jälleen rauha, unelma, taivaan kirkkaus, tummat kalliot, etäällä välkkyvä meri. Palattiin taas mastiksipuiden, metsäruusujen, tuulen, yksinäisyyden keskeymättömään valtakuntaan.
Kun oli saavuttu korkealle mastiksien ympäröimälle pengermälle, kaikki pysähtyivät. Muutamat naiset laskeutuivat hevosen selästä, miehet ottivat kulauksen pulloistaan. Vanha taru kertoo, että pyhäinkuva oli matkallaan kirkkoon tahtonut pysähtyä juomaan juuri tähän paikkaan… Kirkko jo näkyi valkoisine muureineen ja punakattoineen keskellä vihreätä kanervikkoa, puolitiessä vuorenhuipulle päin.
Lyhyen levähdyksen jälkeen jatkettiin matkaa. Elias Portolu ja Annedda muori pysyttelivät edelleen takimmaisina. Lähestyttiin päämäärää, aurinko oli jo kohonnut melko korkealle, mutta miellyttävä, metsäruusuille tuoksuva tuuli lievensi paahtavaa kuumuutta.
Taas tuli eteen notkelma, taas noustiin ylemmäksi — valkoiset muurit ja punaiset katot tulivat lähemmäksi. Rohkeutta! Rinne on jyrkkä ja kivinen, Annedda muorin on pidettävä lujasti kiinni Eliaksesta. Tamma on väsynyt ja kiiltää hiestä, varsa on vallan uupunut. Rohkeutta! Päämäärä on lähellä, tuossa on jo soma kirkko ympärillään pienet majat, joita suojaa muuri, tuossa piha, ja portti on selko selällään. Kirkko näyttää pieneltä linnoitukselta, kohoten vitivalkoisena ja punaisena kohti taivaan sineä vihreiden pensasten keskeltä.
Alempaa tieltä Elias ja Annedda näkivät hevosten ja ratsastajien tungeksivan, tuuppivan toisiaan ja työntyvän sisälle portista keskellä tomupilveä. Miehiltä putoilivat lakit päästä, naisilta huivit, muutamilla naisilla olivat hiukset vaivalloisella matkalla hajaantuneet ja riippuivat epäjärjestyksessä. Kimeä kello soi ylhäällä, ja sen iloinen kaiku häipyi avaruuteen.
Elias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon aurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä väsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui. Pääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta elämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun. Tuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten valloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja kuisteilta raikui huutoja ja naurua.
Elias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä, sitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti hartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun perheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon perustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka nimenä oncumbissia, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on rosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä toisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja, jotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.
Annedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdallecumbissianperälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen paljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka olivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet jälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.
Priori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea, anasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli lukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi kaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa. Pienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi kirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon pienokainen heti asetettiin.
Portolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet paikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia sisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun ja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja punaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän laski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän lähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi lapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat ystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni riisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle aholle laitumelle.
Vilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori meni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka lattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka herätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli kirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja alkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse rukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen poikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa. Kuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet piirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika, oli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta, jonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli näky, joka tunki Anneddan sydämeen.
— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni sinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli poikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät he liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.
Vähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut paikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka, tuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli ja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän muotilauluja.
Hevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea prioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja, joissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä alkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa. Lampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti, juotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia Pyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.
Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —
Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.
Elias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin, onnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen maailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia melkein liikutettuna.
Hän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi ystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan elämästä, unhottamaan, huvittelemaan.
— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme, viheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä tekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan, ystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli pappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria Porcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt oikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää, että muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni. 'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle mitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'. 'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille, Jacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä, jos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa pappismiehelle?' 'Se, se, se… tästä saatte', — näin sanoen pappi Porcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä kalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun lupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.
Ja hän alkoi hyräillä:
Lempi leikkiä on,Lempi leikkiä on.Leikkiä vain:Heila vaihtuvi ain'!
— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli hänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä puhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa, nauttia ja huvitella.
Melkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu Eliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään korkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit siintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa vastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita kierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta taululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen toisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla vähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja, tarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.
Tämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja joskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia tai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.
Juhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien mastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä, miten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään vanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan eräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka osui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.
Elias hypähti pystyyn ja huusi:
— Tämä on veljeni Pietron vihellys.
— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin näette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.
— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin.Täytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.
— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät kohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä sukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.
— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on täysi syy lähteä.
Elias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta, sitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:
Lempi leikkiä on,Lempi leikkiä on.Leikkiä vain:Heila vaihtuvi ain.
He poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti puiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys toistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt. Kaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja heidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi pistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni, kun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui ymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä eikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja hänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien alla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen näkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä- ja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron karkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä sulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat silmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä katsoen suorastaan lumoavat.
— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo nyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.
— Huomenna tai tänään, se on yhdentekevää, — Portolu mörähti. —Terve teille kaikille, terve priorille ja pienelle punakalle papille.Jumala häntä varjelkoon, kyllä sen näkee, että hän on pappi, vaikka hänesiintyy housuissa.
— Mitä sanotte tähän, herra kappalainen?
— Housuissa tai housuitta, kaikki olemme ihmisiä, — tämä vastasi vähän loukkautuneena. Sitten hän kääntyi Maddalenan puoleen ja lasketteli hänelle kohteliaisuuksia.
— Pidä varasi, — Elias virkkoi hymyillen tytölle, — pappi Porcheddu on hirveän vaarallinen naisille.
— Kas vain! — Maddalena sanoi suloisesti hymyillen. — Mutta minä en pelkää ketään.
Ja ukko Portolu rauhoitti:
— Sinun ei tarvitsekaan pelätä ketään, tyttöseni, kyyhkyseni. Tässä olen minä, setä Portolu, ja jos se ei riitä, niin on tässä lisäksileppa. — Ja hän veti tupesta ison puukkonsa, jota hän tavallisesti kantoi vyössään, ja heilutti sitä ilmassa.
— Tämä on Mahometti, — hän huusi, tämä on käyrä miekka.Allargaribus.
Pappi Porcheddu peräytyi pari askelta taaksepäin ja teki käsillään pelästystä teeskennellen torjuvan liikkeen.
— Niin, nähkääs, — Portolu jatkoi pistäen puukon takaisin vyöhönsä, — tämän tytön, tämän kyyhkyn, on minun huostaani uskonut toinen kyyhky, leski, 'Arrita Scada'. Sanoin hänelle: — 'Ole huoleti, kyyhkyäsi ei mikään vaara uhkaa minun käsissäni. Puolustan häntä omalta kultapojaltani, Pietrolta, ja kaikilta haukoilta ja haaskakotkilta'.
Ukko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon, hellyyttä uhkuvan katseen.
— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, — kappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.
— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole mies, ei edes pappi.
Majassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja makeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisääncumbissiaannauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten, huutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan. Ukko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa lammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.
— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain, miten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.
— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on harmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?
— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua, saat tuntea miltäleppanikärki maistuu.
Pappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin ja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja hän lauloi:
Purressani keinuelen.Sikaria tupruttelen.Lasiani kilistelen,Kieltoviinaa ryypiskelen.
Hi, hi, hii, — naiset nauroivat.
Elias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista, joita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin kulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui häntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui hänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan raukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun katsoi naiseen.
Äänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset — kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen. Mutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta tilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.
— Minne menet, Elias? — Pietro huusi rientäen hänen jälkeensä.
— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein äreästi.
— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias?Etkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.
— Mitä sinä höpiset? — Elias kysyi katsoen häneen pitkään.
— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä pitäisi. Miten onkaan sen asian laita?
— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on niin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.
Pietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet kohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät pahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis nytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään morsiamensa luo.
— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen. Entä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun katselen häntä.
Hän viipyi ulkona koko illan.
— Missähän se Elias on? — Annedda muori kyseli alinomaa katsellen levottomana ympärilleen. — Minne se siunattu poika onkaan mennyt? Mene etsimään häntä, Pietro.
Mutta Pietron koko huomio oli kiintynyt Maddalenaan — joka totta puhuen ei näyttänyt olevan suuresti rakastunut häneen, tai joka ei ainakaan näyttänyt sitä, ehkä noudattaakseen äidin kehoitusta käyttäytyä arvokkaasti. Ja Pietro vastasi: — Menen, menen, — mutta ei silti hievahtanut paikaltaan. —
— Missähän se Elias lienee? — Annedda muori toisti illallisen lähestyessä. — Portolu, menehän sinä ulos ja katso, missä poikasi on.
Berte Portolu hääri lieden ääressä, missä parastaikaa paistoi isoon puuvartaaseen kiinnitettyä karitsaa. Hän kehui, ettei kukaan osannut paistaa karitsaa tai porsasta paremmin kuin hän.
— No, voinhan tästä mennä, — hän vastasi vaimolleen, — mutta anna minun ensin paistaa valmiiksi tämä pieni elukka.
— Onhan karitsa jo tarpeeksi paistunut, Berte; mene etsimään poikaasi.