— Erehdyt, jos luulet minun lähtevän mukaani, — hän virkkoi.
Sitten hän pakottaen itsensä tyyneksi lisäsi:
— Parasta olisi, ettet sinäkään menisi. Kuuletko, Pietro?
— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja sinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No, tule nyt syömään.
— En nyt jouda, menen riisumaan tämän puvun.
— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli hauskaa. Me… tuota noin… emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin kertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. — Täytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin en osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset osaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha, ha, haa! — hän nauroi itsekseen.
— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus vetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö edes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?
Elias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä epäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.
— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa? — näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö rippi-isän luo?
Mutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi hänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella, sillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa naamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa äiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro menisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta heti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi veljelle:
— Etkö nyt sentään tule mukaan?
— En totisesti.
— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin, kun palaan kotia?
Elias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja pää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut katsoa Pietroon. Tämä lähti.
— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan ulko-ovelta.
— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui kauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.
Sisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan ennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan muuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat, hän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä loistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät huoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli paloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä pihassa.
Elias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi rajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän, sumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita portaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä hereillä, sillä hän vastasi heti:
— Kuka siellä?
— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi oven.
— Mitä tahdot? Voitko kovin pahoin, Elias, mikä sinua vaivaa?
Sanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut mitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot kuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi kaiken ja pelästyi.
Elias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut huutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.
Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.
Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli tummat kehät.
Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa, vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.
Eliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä eloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet musertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.
— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja puristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni. Olenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla. Mutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet kurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.
Mutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui muistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi, häpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja kauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville, purra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.
Silloin hän taas alkoi soimata itseään:
— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä hirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta odottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi, itsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit enää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?
Silti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi, että hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja tämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti edelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja katseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena talvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä kohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle vihamieliseltä.
— Mitä olen tehnyt? Mitä olen tehnyt? Miten kestän isäni katseen?
Ja kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja, jotka koskivat häneen kipeästi.
— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa vallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit. Jo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa ja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit. Mutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella, minun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas, onpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa paimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi? Huvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin anoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.
— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana pisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä läsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko Martinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän vain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen, kädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.
Elias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa, tanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai hänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat onnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä, hänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään kapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen sielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?
— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää voi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi tekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa, elämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä meidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli näin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon kamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä maassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään kiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.
Illan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu. Hän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä palaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa, saavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä, itkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli niinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. — Lähden, lähden.
Ja hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän tajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen Maddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen paholainen.
— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole mies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan. Hänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen, tunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:
— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua sinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!
— Voi, hän tappaa minut, jos kerron hänelle kaiken, — hän sitten ajatteli, ja hän tekisi oikein, jos murskaisi minut jalallaan kuin sammakon.
Useita päiviä tällainen taistelu riehui hänen sielussaan. Mutta kun hän ensimmäisen illan jälkeen oli hiukan tyyntynyt, hänen oli sentään helpompi hillitä itsensä seuraavina päivinä, eikä hän palannut Nuoroon. Mutta hänen voimansa uupuivat, kuolettava alakuloisuus ei antanut hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä. Ja hän tunsi, että jos hän olisi palannut Nuoroon ja nähnyt Maddalenan, hän ei olisi voinut vastustaa kiusausta. Silloin hän uudelleen lähti hakemaan ukko Martinua, kulki laitumen poikki, hyppäsi aidan yli ja painui metsään. Oli mitä kirkkain kuutamoyö. Tuuli liikkui puiden latvoissa suhisten hiljaisen soinnukkaasti. Mutta alhaalla korkkitammien runkojen lomissa ei lehtikään liikkunut. Kuu pilkisti rauhallisesti oksien lomasta, ja sen kirkkaasta pinnasta erosi jokunen pieni oksa mustana kuviona. Metsä tuntui lumotulta satulehdolta.
Elias asteli edelleen. Hänen tarkka silmänsä erotti maanpinnan epätasaisuudet, varjossakin olevat rungot, pienimmänkin pensaan. Kaukaa hän näki, että ukko Martinun mökistä pilkoitti tuli, ja oitis tämä tuotti lievennystä hänen syvään ahdistukseensa.
Oih, vihdoinkin hän saattoi uskoa jollekulle sen kauhean salaisuuden, joka raateli hänen sydäntään, ja anoa apua ja neuvoa. Mutta saavuttuaan Martinun mökkiin hän jälleen vaipui epätoivoon. Mitä vanhus voisi tässä tehdä? Mitä hän pyytäisi häneltä? Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, eikä sitä voinut millään muuttaa, vaikka maailma romahtaisi kasaan. Ja minkä täytyi tapahtua, se tapahtui, antoipa vanhus mitä neuvoja tahansa.
Elias muisti kaikki ne kerrat, jolloin ukko Martinu oli antanut hänelle hyviä neuvoja; ne olivat aina tuottaneet hänelle lohdutusta, mutta hän ei ollut koskaan voinut niitä noudattaa. Ajatellessaan tätä hän vaipui istumaan lieden ääreen, kasvoillaan niin syvän surun ilme, että ukko Martinu heti arvasi kaiken.
— Missä olette ollut? — Elias kysyi. Olen hakenut teitä monta kertaa.
— Miksi olet hakenut minua, Elias Portolu?
— Enhän ole niin pitkään aikaan tavannut teitä.
— Ja minne olet matkalla näin myöhään?
— Tulin tapaamaan teitä, setä Martinu.
— Oletko käynyt kotonasi Nuorossa?
— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen hakenut minua?
— Olen.
Nyt Elias vaistosi, että Martinu aavisti kaiken, ja hän punastui.
— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti kasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää hakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?
Niinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä lapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin metsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä tuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan vuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.
— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen näkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi kirveellä ruokoa.
Silti hän kysyi häneltä karskilla äänellä:
— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun olisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.
— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu, ettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä neuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin nyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni… Näin käy tässä maailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo… pahahenki, joka vainoaa meitä.
— Miksi siis tulit?
— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut vieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on oleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te, estääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt minua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut. Mutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja enkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja karata, seuratakseni pahanhengen ääntä?
— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti olkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt kuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me itse.
— Ettekö te siis usko pahaanhenkeen? Entä Jumalaan?
— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt neuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut avunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias Portolu!
Elias hymyili surullisesta.
— Sehän oli vain puhetapa, setä Martinu.
— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle, että kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja kehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni, oli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen? Hyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se pääse puremaan.
Vanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin sanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset osaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen ahdistus.
— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne?Surmaatte epätoivoisen ihmisen?
— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen tiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan ja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon ainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin tein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa sinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias. Aasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole vahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun pitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä aikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.
Elias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui heti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa kuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.
— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle neuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen mies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka älykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä Martinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka päivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.
— Onko hän nuorolainen?
— Ei ole, mutta hän asuu Nuorossa.
— No niin, lähde sinne, lähde heti.
— Minua peloittaa, setä Martinu.
— Mitä pelkäät, jäniksenpoika? — vanhus huusi.
— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi silmät säikähtyneinä.
— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin oletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?
— Olen kuolevainen ihminen.
— No hyvä, — setä Martinu huusi, — minä lähden kanssasi, enkä jätä sinua yksiksesi. Sinä olet käynyt niin sietämättömäksi, että päästäkseni näkemästä sinua opastan sinut vaikka helvettiin, jos niin tahdot.
Tämä lupaus nosti hymyn Eliaksen huulille ja rauhoitti häntä. Hän näki vihdoin valonsäteen edessään. Hän ajatteli:
— Menen tunnustamaan syntini, menen Herran ehtoolliselle, pelastan sieluni.
Suru ja intohimo eivät hetkeksikään hellittäneet otettaan, ja ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi luopua Maddalenasta, nyt kun tämä oli hänen omansa, teki hänen sydämensä raskaaksi, mutta ensimmäinen askel pois synnin tieltä oli nyt otettu, ja seuraavat tuntuivat hänestä jo helpommilta.
Seuraavana aamuna setä Martinu tuli noutamaan Eliasta, ja molemmat lähtivät jalan Nuoroa kohti. Matkalla he eivät vaihtaneet montakaan sanaa. Elias oli edellisenä yönä tutkistellut omaatuntoaan, ja nyt hän kävellessään tietä pitkin kertasi mielessään syntinsä ja hyvät aikeensa, mutta sitä mukaa kuin hän lähestyi Nuoroa, hän tunsi yhä raskaammin kuolettavan ahdistuksen painoa.
— Kuulkaahan, setä Martinu, minusta olisi parasta, että emme nyt menisi minun kotiini.
— Onpa siinä mies! — vanhus virkahti aivan kuin puhuen itsekseen. — Hän menee tunnustamaan syntejään itsensä, eikä Jumalan pelosta; hän ei ikinä opi hillitsemään itseään.
— No, poiketkaamme sittenkin kotiini, — Elias huudahti melkein närkästyneenä.
Heidän saapuessaan Maddalena onneksi oli poissa kotoa. Mutta Elias tunsi, miten heikko hän oli, sillä hän oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Maddalenaa, eikä rohjennut kysyä, missä hän oli. Vähän myöhemmin Elias ja vanhus menivät pappi Porcheddun luo ja odottivat, kunnes hän palasi kirkosta. Porcheddulla ei ollut suuria toiveita päästä tuomiorovastiksi, mutta siitä huolimatta hän eli mukavasti, taloutensa huolellisena hoitajattarena vanha sisarensa Anna. Pieni talo oli sisustettu seudun vanhaan tapaan, puuvuoteet korkeat ja katoksilla koristetut, arkut mustasta puusta ja tuolit olkipäällystimillä peitetyt.
Seudun väestö lähetti hänelle melko runsaasti viiniä, pähkinöitä, sipulia, papuja ja kuivia hedelmiä, ja vanha Anna oli taitava valmistamaan kaikenlaisia säilykkeitä, makeisia hunajasta ja rypälemehusta, ja keitti parasta kahvia koko Nuorossa.
Kuultuaan, että tuo nuori levotonsilmäinen mies, joka oli tullut tapaamaan pappi Porcheddua, oli Annedda Portolun poika, vanha Anna otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän kyllä tunsi hyvin tuon kelpo muorin, joka kerran oli parantanut hänen kätensä ottamatta siitä mitään korvausta.
— Teen sen kiirastulessa kituvien sieluparkojen tähden — näinAnneddan oli tapana sanoa potilailleen.
Viimein pappi Porcheddu tuli kotiin. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, punoittava ja iloinen, ja otti Eliaksen vastaan ilosta huudahtaen, vaikka hän samalla katsoi tähän terävästi ja hiukan veitikkamaisesti.
— Hänkin arvaa asian, — nuori mies ajatteli ja kalpeni häpeästä ja ahdistuksesta.
— Minun täytyy puhua kanssanne, — hän mutisi.
— Entä tämä vanha tammi? — pappi Porcheddu kysyi kääntyen ukko Martinun puoleen. — Menkäämme huoneeseeni. Annesa, keitä kahvia ja tuo muutakin, jos sinulla mitä on.
— Nyt minä lähden, — ukko Martinu virkkoi. — Odotan sinua kotonasi, Elias Portolu. Hyvästi, herra pastori. Suljen suosioonne tämän nuoren miehen.
Mutta Porcheddu ei päästänyt ukkoa menemään, ennenkuin Annesa oli tarjonnut hänelle lasillisen viinaa, jota seurasi vielä toinenkin.
Ukko Martinu palasi Portolun taloon ja jäi odottamaan lieden ääreen. Kun Elias palasi kotiin, Maddalena oli vielä poissa, ja tämä pahoitti Eliasta, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei. Nyt hän päinvastoin olisi tahtonut nähdä Maddalenan todistaakseen itselleen ja myös ukko Martinulle, että oli vahva. Hän olisi nyt katsellut Maddalenaa vapaana intohimosta ja halusta, puhtain ja katuvaisin silmin.
Ja hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke kuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen kätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi häneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella voimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.
— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat kahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran ehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.
— Minkä vastauksen?
— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo aika. Siinä on minun tieni.
Vanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi ollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt nuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä hänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin oli tapahtunut.
Eräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä ja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä edessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni näköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä aamuhetkenä.
— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin tai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna, puhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki käy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan isälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.
— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä pitkin, — ukko Martinu sanoi.
Saavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt miestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain virkkoi:
— Käykäähän joskus talossa, setä Martinu.
Vanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias näki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.
— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä metsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole kehuttava.
Miten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli loppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta. Ensimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli elänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin, tulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi uudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen ympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti suloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat. Hänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen välke.
Mutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei varmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun saattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila jatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika riensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo päivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön hirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä kuilua kohti.
Seuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi Porcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä ennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään tätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa eikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa itsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo kouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen kuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli häntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät taas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.
Eräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla murheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa. Hänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon, ja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä lauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen, unelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon kuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan saapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä vielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö? Oliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen ollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot vääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo hehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.
Elias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään. Hän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi hoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti notkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko ruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä ilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään, kun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä tunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin verroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.
— Entä Mattia? — Elias kysyi.
— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin tänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon poimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.
— Maddalena, sinä syökset itsesi onnettomuuteen. Miksi tulitkaan?
Maddalena kumartui hänen puoleensa intohimon huumaamana, — Entä sinä, miksi et ole palannut luokseni? Elias! Elias! Elias! — hän jatkoi vaikeroiden ja ottaen hänen päänsä käsiensä väliin yhä kasvavan intohimoisen kiihkon vallassa. Etkö näe, että kuolen. Kun sinä et tullut, minä tulin!
Ja hän peitti Eliaksen kasvot suudelmillaan. Elias ei enää nähnyt mitään ollen saman huumauksen vallassa. Ja taas he unohtivat koko maailman.
* * * * *
Koko paaston ajan pappi Porcheddu turhaan odotti Eliasta. Hän kyseli tätä ja sai tietää, että nuori mies usein kävi Nuorossa, mikä herätti papissa epäluuloa.
— Hän on kaiketi jälleen langennut! — hän ajatteli. — Ja minä saan seistä naama nolona piispan edessä nyt kun neuvottelut nuoren miehen pääsystä pappisseminaariin ovat onnistuneet niin hyvin. Vai papiksi, papiksi! Kylläpä hänestä tulisi kaunis pappi. Mutta joka tapauksessa tästä on tehtävä loppu, muuten juttu voi päättyä surullisesti.
Silloin hän itse lähti hakemaan Eliasta, kunnes löysi hänet.
— Olen odottanut sinua, — hän sanoi katsoen nuorukaista tuimasti silmiin. Mutta Eliaksen kylmä, kartteleva katse kaihti papin silmiä, ja hänen kasvonsa olivat intohimon ja synnin runtelemat.
— En ole voinut tulla.
— Miksi et ole voinut?
— Olen harkinnut asiaa. Olen arvoton käymään ehtoollisella, ja onhan vielä aikaa, herra kappalainen.
— Vai on aikaa? Mitä sanotkaan? Voi sitä, joka siirtää tärkeän asian huomiseen! Sinä olet jälleen langennut syntiin, pahahenki vie sinut harhateille.
— En minä kulje synnin teillä! Mitä joutavia puhuttekaan! — Elias virkkoi välinpitämättömästi.
Pappi Porcheddu säikähti. Hän olisi kernaammin suonut, että Elias olisi tunnustanut syntinsä, vaikkapa uhmaillen ja kiroillenkin. Mutta tämä välinpitämättömyys, tämä teeskentely oli hänen mielestään turmeltuneisuuden huippu.
— Elias, Elias, — hän sanoi ääni mielenliikutuksesta värähdellen. Huomaa, minne olet luisumassa, palaa omaan itseesi. Voi sitä, joka kylvää lihassa, sillä hän on niittävä katoavaisuutta, ja autuas ken kylvää hengessä, sillä hän on niittävä iankaikkisen elämän…
Elias pudisti päätään moneen kertaan.
— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä. Muutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän päähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.
— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia synnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä tulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele isääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on tuli, on savuakin.
— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen välinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.
Sen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken toivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän vaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon, synninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti itsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta hän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän aina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi aina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota tunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi tuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.
—Hänon viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen, joka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon. Miksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän ajattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?
Sitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi Maddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys, hehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä siemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat yhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi hakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin olemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme silloin? Antaako Jumala meille anteeksi?
— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä.— Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?
Ja hän naurahti.
Elias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja vastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut hänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta armahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän, mutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa. Siitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään, milloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta heidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.
— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut ja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan sanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman toisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö sinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän kuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.
— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme ja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.
— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi vihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?
— Sentähden, että elämme kuolemansynnin vallassa.
Maddalena tuli lohduttoman surulliseksi.
— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian myöhäistä.
— Miksi liian myöhäistä?
— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi…
Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.
He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.
Syksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma oli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman. Eliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan kylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa selkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.
Näinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella katsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista ääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.
Hän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt hän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi päivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja hän ajatteli myös tätä lasta.
— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan varttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni. Pidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.
Ja hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet levottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti hän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan, tekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin isää ainakin.
— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä poika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle perinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on oleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii rakastamaan minua!
Tämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi jo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.
Eräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden paimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena saa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee poika.
Hänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuinhänolisi ollut isä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää Fransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä kaikkia muita pyhimyksiä.
— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille niin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua, tuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän tavantakaa toisteli.
— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi syntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!
Elias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos he tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä kylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja ukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.
Tällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi lunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta, ei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin edellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa asuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät illat lieden ääressä Maddalenan vieressä!
Mutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan näki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin hänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä. Salaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei inhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä kaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta tavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista onnea. Ja hän ajatteli:
— Ehkä se johtuu siitä, ettähänon siinä tilassa. Mutta kun lapsi on syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.
Eräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle,Eliaksen läsnäollessa:
— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan huoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa perheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti jää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.
Eliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi sydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen; ei, ei, yksikin jo riitti!
— Ei ikinä! — hän ajatteli.
Paaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä. Hän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin edellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi kuolemansyntiin.
Hän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että intohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään, miettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.
— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni pelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.
— Mitä tarkoitatte, herra pastori?
— Etkö muista, mitä aioit tehdä viime vuonna?
Minä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki näytti onnistuvan hyvin…
— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas kuin lapsi. — Mutta nyt!…
— Niin, nyt? … Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?
— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian myöhäistä, etten enää ole kelvollinen…
— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu.Ajattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.
Elias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto sukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena iltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli vielä hänen sanansa.
— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua vielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?
— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai oikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on tuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele sinua.
— Kuka sen tietää? — Elias sanoi surullisesti.
— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei sinun enää tarvitse nähdä tuota naista.
— Niin, sitten. Mutta siihen asti…
— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin kyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan päivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea kiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä hukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt, että meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin puhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi tahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä kalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti kasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.
— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi näette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.
— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on järjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa. Mene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi uuteen elämään.
Elias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa, eikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut edellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä nyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä. Silti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui juuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää ollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi hetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä vuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä muodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan iloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen, nautintoineen.
Muutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden vallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin, että hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei koskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä hän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä tätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä tuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen päätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän tottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää. Vähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin esineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen ajatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta kohti.
Käydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia, ottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten laulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi häntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia, jotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat ja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä onnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin Maddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää? — hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut Maddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt muodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin hän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin häntä peloitti koskea.
— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon?Niin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.
Ja hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta syntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä. Eihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän paremmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon ihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä puhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele sellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta Herran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on pysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side sinun jahänenvälillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei perhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita. Hän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus, hyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet olevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun on yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.
— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta sisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena, että hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei saanut häntä luopumaan päätöksestään.
Viikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin. Piispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka kutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet heti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti piispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä enemmän innostumaan asiaan.
— Piispa haluaa tutustua sinuun, Elias Portolu. Nyt ei auta muu kuin ilmaista asia omaisillesi.
— Voi sentään, — Elias virkkoi huoaten. — Minua niin peloittaa.
— Mitä sinä pelkäät?
— Että tämä koskee kovasti naiseen. Jos voisi odottaa!
Porcheddu pudisti päätään:
— Tahdot odottaa! Olet siis vielä kahlehdittuna tähän maailmaan. Se surettaa minua suuresti!
— No hyvä, — Elias virkkoi päättävästi, — tahdonpa näyttää, etten enää ole kahlehdittu mihinkään. Jo tänään ilmoitan asian omaisilleni.
— Onko isäsi kotona Nuorossa?
— On.
— Entä veljesi Pietro.
— On hänkin.
— Hyvä. Sano heille päivällisen jälkeen, että jäävät kotiin. Minä tulen silloin teille, ja puhumme kaikki yhdessä asiasta.
— En tiedä, miten teitä kiittäisin! — Elias huudahti uhkuen kiitollisuutta. — Jumala yksin voi sen teille korvata.
— Hyvä, hyvä. Siitä puhumme toiste. Mene nyt rauhaan.
Elias poistui. Mutta hän ei voinut palata kotiin ennen päivällishetkeä. Hänen sydämensä oli raskas, kurkku kuristui kokoon. Hänen unelmansa täyttyminen lähestyi, ympäröi jo häntä, painoi häntä, riuhtaisi hänet rajusti irti maailmasta, nuoruudesta, nautinnosta, perheestä, siihenastisesta elämästä. Ja tämä tuotti hänelle ääretöntä surua. Mutta peräytyminen ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä. Hän palasi kotiin, söi päivällistä hajamielisenä ja käänsi alinomaa katseensa oveen. Joka kerta kun polulta kuului askeleita, hän vavahti. Maddalenalta tämä ei jäänyt huomaamatta, eikä hän voinut pidättäytyä kysymästä, mikä Eliasta vaivasi ja ketä hän odotti.
— Erästä henkilöä, — Elias vastasi. — Pyydän teitä kaikkia jäämään tänne, sillä tuolla henkilöllä on puhuttavaa kanssanne.
— Minunkin kanssani? — Maddalena kysyi. — Kuka se saattaakaan olla?
— Kaikkien kanssa. Saattehan nähdä, kuka se on. He ahdistivathäntä kysymyksillään, mutta Elias ei vastannut, vaan lähti pihalle.Maddalenan valtasi levottomuus, jota hän ei yrittänytkään salata.Hänkin alkoi katsoa ovelle päin kuunnellen, tuliko joku.
— Kuka tuo henkilö saattaakaan olla? — hän tämäntästä virkkoi kuin itsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa sitten huomannut, että Elias oli muuttunut, ja pelko, että tämä oli rakastunut toiseen naiseen ja että hän ajatteli naimisiinmenoa, teki hänet mustasukkaiseksi ja onnettomaksi.
— Epäilemättä Elias aikoo mennä naimisiin, — Maddalena ajatteli, — ja se henkilö, jota hän odottaa, on varmaankin puhemies, joka tulee pyytämään lupaa kosia Eliaksen puolesta. Että tämän surkean päivän pitikin tulla! Ja niin pian! Hän ei edes odota lapsensa syntymistä. Jumala, Jumala, auta minua, anna minulle voimia, Sinä, joka olet armollinen ja laupias! Älä syökse minua kuolemaan, älä rankaise minua ennen aikaa.
Ankara ahdistus kuvastui hänen kelmeissä kasvoissaan, ja hänen luomensa, nuo raskaat luomet, painuivat alas tummanpuhuvina.
Tullessaan sisään Porcheddun seurassa Elias katsoi Maddalenaan ja pelästyi; hänkin kalpeni ja tunsi veressään kuolonväristyksiä.
Mutta pappi rallatteli katsellen ympärilleen, tervehtien leikkisästija tehden lystillisiä kumarruksia. Hän tahtoi jäädä keittiöön, vaikkaAnnedda muori mitä hartaimmin kehoitti häntä nousemaan yläkertaanMaddalenan huoneeseen.
— No kuinka hurisee, setä Portolu?
— Mikäs tässä olisi hätänä! Tepastelen kahdella jalalla kuin kana, hyvä herra pastori.
— Entä pojat? Ovatko vielä kilttejä? Ovatko yhä kyyhkyjä?
— Totta kai! — ukko Portolu huudahti avaten verestävät silmänsä selälleen. Sellaisia poikia kuin minulla, jumaliste, ei ole monella, Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty.
Elias yritti hymyillä, mutta Porcheddu huomasi hänen kasvoissaan ahdistusta, ja alkoi taas lasketella leikkiä. Sitten hän katsoi Maddalenaan, iski silmää ja virkkoi:
— Ja pian meillä on uusi kyyhky, eikö niin? Niin, niin, Pyhä Fransiskus suosii teitä, setä Portolu. Jumalan siunaus seuraa teitä kaikessa. Ja mitä sanoisitte, jos poikanne Elias rupeaisi papiksi? Kaikki ällistyivät, sillä kun pappi puhui näin, se merkitsi, että asia jo oli päätetty. Kuka olisi voinut sellaista odottaa? Maddalena kohotti katseensa, ja ohut punerrus nousi hänen kasvoilleen. Kaiken hänen tuntemansa pelon jälkeen pappi Porcheddun sanat kaikuivat hänen korvissaan ilosanomalta. Elias oli häneltä mennyt, mutta hän saattoi sentään rauhoittua, kun ei toinen nainen saisi häntä omistaa.
Elias huomasi hänen ilonsa. Silloin hän kävi levolliseksi ja saattoi paremmin tarkata papin sanojen tekemää vaikutusta hänen omaisiinsa. Näytti siltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää pilaa: Pietro hymyili, Annedda muori, joka istui Porcheddun vieressä tarkkaavasti kuunnellen, hymyili niinikään, samoin ukko Portolun karkeat kasvot hymyilivät.
Elias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti heille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä Eliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin lapsi.
Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta, nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.
Kun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen mekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä enkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla nöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen herrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti mieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä olivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun urkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat ilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat masentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta menestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet, yksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen hän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua entisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä kahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori nainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan purppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena, kauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli pienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen vaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen kaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli pienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat vihertävät silmänsä.
Elias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä epätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä ja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista rakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi kehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu kirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden seminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin kuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa, tottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä tukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän unelmaan hän oli lujasti sidottu.
Hän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi tervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet ujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan silmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko hyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen, ja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa sen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja kädessään, jäyti häntä.
— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen — täytyy voittaa itsensä.
Myöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle ainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä surevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään viehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä yksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut ajatuksissaan erottaa häntä lapsesta.
Hän tunsi, että jos hän vielä olisi ollut vapaa — olihan hän jo sidottu Jumalaan, vaikkei vielä ollut vihitty papiksi — hän olisi ehdottomasti joutunut kiusauksen uhriksi. Nyt hänen onnistui hillitä ajatuksensakin, mutta taistelu raateli häntä tuontuostakin ja jätti hänet usein ahdistuksesta puolikuolleeksi. Sellaisina päivinä hän oli perin masentunut ja tunsi, miten toivoton hänen elämänsä ja tilansa oli. Hän ei sentään koskaan hetkeäkään kapinoinut eikä tuntenut katuvansa päätöstään.
Toisinaan voimat pettivät. Riuduttavat unet hänen nukkuessaan, haaveet hänen ollessaan hereillä ahdistivat häntä, ollen pahemmat viettelyksiäkin. Melkein joka yö hän näki unta entisistä oloistaan, laitumista, lammastarhasta, pienestä paimentuvasta. Ja aina hän näissä unissa yhä vielä oli paimen, oli vapaa. Mutta outo ahdistus ja levottomat muistot, jotka eivät hellittäneet, tekivät nämä unet painajaisen kaltaisiksi. Silti hän ei kammoksunut näitä unia, vaan niitä, joita hän näki silmät avoinna, suloisia ja vaarallisia näkyjä, jotka kietoivat hänet petollisiin pauloihinsa.
— Ei! Ei! Ei! — hän aina toisti koettaen karkoittaa turhia haluja, turmiollisia haavekuvia, ja silloin hän alkoi rukoilla ja syventyi opintoihinsa. Mutta melkein aina, vaikkakin sata kertaa karkoitettuina, surulliset unelmat palasivat yhä uudelleen.
Eräänä yönä hän luki Pyhän Paavalin kirjettä roomalaisille. Oli kirkas kuutamoinen huhtikuunyö. Avoimesta ikkunasta leyhkäili huoneeseen hivelevän lauha tuulahdus, ja mitä kirkkain tähti tuikki kristallinkuulakalla taivaalla. Elias tunsi itsensä tavallista surumielisemmäksi. Elämä houkutteli, haasteli hänelle kiehtovaa kieltään ja ahdisti häntä keväisen yön puhtaalla henkäyksellä. Sanomattoman ihanat muistot palasivat hänen mieleensä, ja kevään uudesti syntyessä kiehui hänen veressään jotakin uutta ja levottomaksi tekevää.
— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen pudistaen päätään ikäänkuin karkoittaakseen nuo kiusaavat ajatukset. — Täytyy unohtaa kaikki, täytyy opiskella, pyrkiä eteenpäin, Elias Portolu. Hän painoi pään käsiinsä ja upposi lukuihinsa. Ympärillä oli syvä hiljaisuus ja hyvin kaukaa, kuin etäältä maaseudulta kantautuen, värähteli surunvoittoinen nuorolainen laulu. Elias luki, luki uudelleen, punnitsi, toisteli ulkomuistista raamatun säkeitä:
"Älkää harrastuksessanne olko velttoja; olkaa hengessä palavia; palvelkaa Herraa".
"Olkaa toivossa iloisia, ahdistuksessa kärsivällisiä, rukouksessa kestäviä".
"Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa älkääkä kirotko".
"Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Harrastakaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä".
"'Minun on kosto, minä olen maksava', sanoo Herra".
"Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä".
* * * * *
Kuinka apostolin ääni oli voimakas ja samalla lempeä! Se oli kuin ukkosen jylinä ja samalla kuin pulppuavan lähteen puhdas solina hiljaisena yönä. Mutta se tuli liian kaukaa, liiaksi ylhäältä, ikäänkuin ukon jyrinä, kuin lähteen lirinä, jota kuuntelee unessa. Elias tarkkasi sitä ja tunsi, että se kietoi hänet kuin tuoksuvaan silkkivaippaan; mutta oi, tämä vaippa oli utuharsoa, jonka huhtikuun henkäys saattoi repiä rikki.
Nyt tuo sardinialainen laulu tuntui kuuluvan vähän lähempää. Kaihomielisen kuorolaulun yli kuului sointuva tenori, jossa värähteli kuutamoyön koko hekuma ja hurma. Elias kohotti päätään äkillisen lumouksen valtaamana. Missä hän olikaan aikaisemmin kuullut tuon saman äänen? Melkein ruumiillisen aistimuksen kaltainen muisto sai hänet vapisemaan. Hän muisti kokeneensa samanlaisen yön kuin tämä, kuulleensa tuon laulun ja olleensa murheellinen niinkuin nyt. Missä? Milloin? Miten? Hän nousi ja nojasi ikkunan pieleen laskevan kuun valaessa hänen ylitsensä hopeisia säteitään. Tuulen henki kantoi hänen sieraimiinsa etäisiä tuoksuja. Väristys puistatti hänen ruumistaan, ja hän muisti yön, jolloin hän itki intohimonsa kiduttamana Pyhän Fransiskuksen kuvan juurella.
Apostolin ääni ei enää puhunut. Utuharso oli revennyt. Mitä olivatkaan iäisyys, kuolema, kaiken inhimillisen intohimon turhuus, hyvä, paha, täydellisyys, iankaikkinen elämä, tuon huhtikuun yön haihtuvan ilon… tuon tuulen hengen, tuon rakkauslaulun rinnalla? Ja elämä valtasi Eliaksen, tarrautui kiinni koko hänen olemukseensa. Hän lankesi polvilleen ikkunan eteen kuun valoon ja itki kuin lapsi epätoivon puuskassaan.
Ja hän alkoi kyyneltensä lomassa rukoilla mielettömästi:
— Herra, Sinä näet, että olen heikko ja halpa; armahda minua Jumalani, anna minulle anteeksi, anna minulle rauha, riistä sydän rinnastani! Olen ihminen, en voi voittaa itseäni; miksi, Herra, olet luonut minut näin heikoksi? Olen aina kärsinyt elämässäni, ja kun olen heikon luontoni voittamana tavoitellut onnea, olen tehnyt syntiä, olen tallannut jalkoihini Sinun säädöksiäsi, olen ollut pahempi pakana ja syntinen kuin pakanat itse. Mutta olen kovasti kärsinyt, Jumalani; ja kärsin yhä vielä niin suuresti, että mitta on täysi. Jumalani, Jumalani, Jumalani! — näin hän jatkoi nyyhkyttäen, vääntyneet kasvot kyynelissä kylpien — armahda minua, anna minulle anteeksi, auta minua, anna minulle sydämen rauha… anna minullekin vähän hyvää… vähän onnea; eikö minullakin ole siihen oikeutta? Vaikka olen rikkonut, anna se minulle anteeksi, jos olet armahtavainen. Jos, Herra, olet suuri, anna minulle anteeksi, anna minulle vähän onnea, vähän iloa…
Vähitellen hänen kyynelensä vuotivat kuiviin, ja tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää, rauhoitti häntä. Kun epätoivon raju puuska oli ohi, hän häpesi, että oli itkenyt, mutta ajatteli:
— Isä sanoo, että vain halpa ihminen itkee, ja ettei sardinialaisen, varsinkaan nuorolaisen pidä itkeä. Mutta se keventää mieltä. Muuten ihminen pakahtuisi raskaina hetkinä!
Hän häpesi ja kauhistui rukoustaankin, joka oli kuin Jumalan uhmaamista. Ja hän rukoili anteeksiantamusta ja alistui kohtaloonsa. Seuraavana aamuna hän pelästyi, tunsi surua ja samalla iloa, kun hänelle kerrottiin, että hänen veljensä Pietro oli palannut maaseudulta sairastuneena ankaraan munuaistulehdukseen ja että potilaan tila oli sangen vakava.
— Jos hän kuolee, minä voin mennä Maddalenan kanssa naimisiin, — tämä oli hänen ensi ajatuksensa.
Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Ei suinkaan! Ja hän kauhistui tätä herjaavaa ajatustaan, kun oli voinut kuvitella Jumalaa tuollaiseksi hirviöksi. Eihän se ollut mahdollista.
— Kuinka kurja mies olenkaan! — hän ajatteli rientäessään kotiinsa.— Ei, en minä koskaan saavuta pelastusta: minä olen kokonaan pahasta.
Hän tunsi ahdistusta enemmän pahojen ajatustensa kuin Pietron sairauden tähden. Ja hän katui ja nuhteli itseään.
Pietron tila oli todella vakava. Hän vaikeroi lakkaamatta kelmeät kasvot tuskan vääntäminä. Kolmea päivää aikaisemmin hänen oli ollut pakko jalan kulkea pitkät matkat etsimässä karannutta härkää. Levottomuus, rasitus, kuumuus ja vaarallisen taudin itu, joka jo ennestään piili hänen ruumiissaan, olivat murtaneet hänen voimansa. Hänen jalkansa olivat turvoksissa ja verillä ja kätensä okaisten pensaiden ja kivien repimät.
Raskas alakuloisuus painoi Portolun taloa. Maddalena vuodatti vilpittömiä kyyneliä. Annedda muori oli sytyttänyt kaksi pyhimyslamppua ja lausunutvihreät sanat, ja nämä olivat vastanneet, että Pietron tauti oli kuolemaksi.
Elias eli tämän jälkeen kauheita päiviä. Hän kävi tervehtimässä sairasta veljeään, katseli häntä, kulki huoneessa edestakaisin, väännellen hiljaa käsiään, kun oli voimaton auttamaan sairasta. Hän ei koskaan kääntänyt katsettaan Maddalenaan eikä lapseen ja poistui epätoivo sydämessään. Ja hän rukoili tuntikausia, että sairas paranisi. Mutta monesti hän kesken palavinta rukoustaan vavahti jäätävän kylmyyden laskeutuessa hänen suoniinsa. Mikä hirviö häntä ahdistikaan? Miksi tuo hirviö, Eliaksen vain hetkeksi keskeyttäessä rukouksensa kuiskasi hänen korvaansa ilon sanoja, herätti hänessä rikollisia haluja, alati loihtien hänen eteensä hänen veljensä kuolleena?
— Se on pahahenki, — hän ajatteli eräänä iltana, — mutta se ei voi, se ei saa enää koskaan voittaa. No niin, kuolkoon Pietro, jos niin on sallittu; niin kauheata kuin se onkin, sinä saatana, toivon nyt veljeni kuolemaa todistaakseni, ettet sinä enää saa minua valtoihisi. Et ikinä. Olen sinua voimakkaampi, saatana. Ruumiini on heikko, sen voit murskata, mutta sieluani et enää koskaan voita. Sinä yönä Pietro kuoli. Elias ummisti hänen silmänsä, teki ristinmerkin hänen kasvojensa yli ja auttoi äitiänsä pesemään vainajan ja käärimään hänet liinoihin.
Sitten hän valvoi koko yön veljensä ruumiin ääressä. Tuontuostakin hän nousi, kumartui hänen kasvojensa yli ja katseli häntä kauan mielettömästi toivoen, ettei vainaja olisikaan kuollut, vaan minä hetkenä tahansa liikkuisi ja nousisi.
Mutta nuo kelmeät parrakkaat kasvot ja suljetut luomet pysyivät järkähtämättömän liikkumattomina kuin kammottava pronssinaamari. Elias tunsi, ehkä ensi kertaa eläessään, hän kun ei ollut koskaan ennen nähnyt niin läheltä eikä niin kauan katsellut vainajaa, kuoleman järkähtämättömän, jylhän suuruuden. Hän muisti, millainen Pietro oli ollut eläessään, iloinen, naurava; yksi ainoa henkäys oli riittänyt kaatamaan hänet siihen liikkumattomaksi, ainaisesti mykäksi! Ainaisesti!
— Huomenna, tähän aikaan, tämä tomukin on kadonnut maailmasta, — hän ajatteli. Ja hänen oli vaikeaa käsittää, että heidän kaikkien loppu oli oleva sama, että hän itsekin, vanhemmat, veli, Maddalena ja lapsi kerran katoaisivat maan päältä. Sitten hän jälleen polvistui vuoteen jalkopäähän, ja hänen surunsa vaihtui luottamukseksi.