Sorvari teki aina säännöllisen kierroksensa matami Selvigin kapakkaan iltasilla, saadakseen tarpeellista sydämenvahvistusta kotiintulonsa varaksi. Kun olutpullo oli tyhjennetty ja kohtuullinen määrä ryyppyjä otettu, oli hänen, aluksi vilkkaanlainen, levoton muotonsa jäykistynyt ja muuttunut tylsämieliseksi, tuijottavaksi naamariksi. Se oli hänen sisällistä olentoaan ympäröivä ulkokuorensa, syvään tiedottomuuteen vaipunut ihmisensä, mikä näin joka päivä nautti hetkisen unhotuksen onnellisuutta tuossa elinikäisessä taistelussa, johon oli kerran tullut antautuneeksi solmitessaan sen irroittamattoman siteen, mikä kiinnitti häntä tuohon velvollisuuksiaan ankarasti seuraavaan matamiinsa, — taistelussa, jossa hän niin kokonaan pelistä vetäytyi ja kaikki menneenä piti. Kun hän istui hiljaisena ja tuumivaisena ja tirkisteli lasiinsa, saattoi huomata hänen päässään jotakin hautovan, kentiesi vaan ryyppyjen järjestysnumeroa, kentiesi laskua, taikka kentiesi myös kokonaista etäistä aatemaailmaa, johon hän hiljaisena tirkisteli, juuri kuin luonnontutkija pohjattomaan käsittämättömyyteen.
Taikka kentiesi hän hiljaisena ja maltillisena mietiskeli avioliiton pulmaista kysymystä — ja sitä johdonmukaisuuden ihmeellistä lakia, joka hänet oli tänne kapakkahuoneesen saattanut.
Mutta säntillisyys ennen kaikkia, tuumaili sorvari, ja kun kello löi puoli yhdeksän, otti hän "kamsut" käteensä ja lähti niska kumarassa kotiansa kohden hoippuroimaan.
Lauvantai-iltasin, kun työ lopetettiin työhuoneessa, tuli tavallisesti nuori tyttö, pitkänholjakka, tointa täynnä, yhtä paksu ranteiltaan kuin laiha käsivarsiltaan, hiukan etukumara ruumiiltaan, häntä kotiin noutamaan. Kopassa oli hänellä pieni paperipala, johon oli kirjoitettu, mitä viikkopalkalla oli ostettava.
Ja useimmiten kulkivat sitten nämä kaksi yhdessä katua ylöspäin — aina yhä vitkallisemmin, hitaammin ja veltommin. Sorvari pysähtyi kerta toisensa jälkeen ja katseli miettiväisesti ympärilleen, toinen käsi taskussa, silloin tällöin huokaisten: "vai niin!"… kunnes hän Selvigin matamin kivirapun ja viheriän oven kohdalla äkkiä selitti, että siellä huoneessa oli hänen "kamsujansa" ja että hän heti tulisi takaisin.
Mitä tämä "heti" merkitsi, sen tiesi Silla kokemuksesta, ja sillä aikaa hän meni omaa tietänsä alaspäin lautapihoja kohden.
— Kadulla näki Silla sitten eräänä kauniina Elokuun iltana työmiehiä kulkevan parven toisensa jäljessä niiden joukossa muutamia semmoisiakin, joiden mukana joku vaimo tahi lapsi vartijaväkenä seurasi, niin kuin hänenkin isäänsä. Varsin yleistä se oli ja itsestään ymmärrettävää, mitä se merkitsi, ettei maksanut vaivaa siihen ajatuksiaankaan tuhlata.
Työmiesten virtaillessa suurissa joukoissa eri porteista ja pihoista, oli hän joutunut eräälle noita syviä käytäviä, jotka yhdistävät molemmin puolin lauta-aidoilla suojattuja, lautaristikoilla täytettyjä lastauspaikkoja. Sen kaltevaksi ajettu, musta, mutainen pohja johti paja- ja kalustokartanoon.
Heti kulmassa oli roskaläjä, kauttaaltaan rikottujen pullonpohjien ja lasinsirpaleiden peitossa. Siihen hän jäi koppinensa seisomaan ja, väistyäkseen ohitse kulkevain tieltä, siirtyi silloin tällöin askeleen taaksepäin roskaläjän korkeimmalle kohdalle saakka. Sillä tavalla hän oli viimein noussut lauta-aitaa korkeammalle huipulle ja saattoi katsella sieltä pihaan.
Siellä kesti vielä palkanmaksua, ja kaikki olivat kokoontuneet tiheesen ryhmään pienen suojuksen ympärille, joka oli konttoorina olevinaan.
Kaula pitkälle eteenpäin kurkotettuna ja pää sekä mustat silmät kuin kaksi mustaa täplää kääntyneinä melkein linnun tapaan, seisoi hän siinä hartaana ja tirkisteli pihan puolelle. Ei voinut jäädä epäilyksen alaiseksi, mitä hänellä oli asiana…
"No, naikkonen, henttuasikos kurkistelet?" kuului ääni alhaalta.
Mutta kun hän samassa huomasi Nikolain, joka viittasi hänelle, ei hän ollut mitään kuulevinansa, heilutti vaan kiireesti koppaansa.
Pesemätönnä ja nokisena tuli Nikolai työstä suoraan tuolta aidan aukosta kadulle.
"Niin, nyt hän jo on matkoissaan!…"
"Kuka?"
"Semmoinen punatukkainen, — jolla oli siniset housunkannikkeet ja purjeräätälin lakki. Kyllä se varmaankin oli sieltä Grönlienistä, se, jota ne kyykärmeeksi nimittävät… Ja niin parjaili hän, että minä tässä muka seisoisin ja henttuani kurkistelisin."
"Kyllä minä hänet kurkistelen, minä! Annas kun pääsen vaan kiinni hänen syntiseen ruumiisensa, niin taonpa päätenauloja hänestä, minä!… ja sitten nykin kaikki hänen punaiset hiuksensa laivan tilkkeiksi, niin ettei tarvitse isän muuta kuin panna pikipataan vaan."
Hän vainuili silmillään; mutta kun ei missään näkynyt tuota niin julmaan ja hirveään kohtaloon tuomittua kyykärmettä, tyyntyi Nikolain viha yht'äkkiä, ja keikuttaen reippaasti ylöspäin päätänsä ehdotteli hän:
"Leipuri Ringille, Silla!"
Hänellä oli viikkopalkka taskussaan, ja niin mentiin oikotietä parin lokaisen takapihan lävitse, joissa pehmeimmillä paikoilla oli lautoja portaina, suoraan mainittuun myymälään.
Oi, sitten he ostivat, ja sitten he söivät!
Erittäinkin noita hienoja, kalliita leivoksia, joissa oli hilloa sisällä… Ja ne kaksi paidankaulusta, joita hän koko viikon oli ostaaksensa tuumiskellut, siinä ne nyt yhdessä syötiin!
Oman arvonsa tunnossa rehenteli Nikolai, miten nyt oli takonut kuusi suurta rautakoukkua silmuksineen, eikä sopinut Sillan luulla, ettei siinä olisi tarvittu muuta kuin takoa vaan — ei, niitä piti sekä takoa että oikoa ja käyristellä oikealla ajalla! Siellä rannassa tehtiin nyt vaan kankia ja kuokkia sekä raskaita pyöräraudoituksia; mutta hän tahtoi ruveta joko lukkusepäksi taikka vaskenvalajaksi…
Tämä ei Sillaa niin erittäin huvittanut. Hän halusi kuulla sunnuntaisista metsäretkistä, joilla Nikolai sai kuljeksia kisällien seurassa. Se oli varmaankin sanomattoman, hirveän hauskaa! Ja totta maar siellä tanssittiinkin?
"Totta kaiketi, senhän nyt tiedät! Antti Berg on vankka mies, hän; aikoo itse laittaa pajan sinne Selvigin lähelle, ja sitten hän nai!"
"Entäs ne muut, olivatko nekin kihloissa?"
"Nekö!"
"Niin juuri, ne?."
"Vai niin!"
"No, mikä niitä sitten vaivaa, kuuletko? — Miksi et voi sanoa?"
"Niin, tuota, ei juuri mikään… pelkkää pilaa vaan! — Niistä ei ainoastakaan tule sepän vaimoa, niistä… Semmoisista kuin ovatkin, suostuvat milloin yhteen, milloin toiseen — hyi mokomia!"
"Entäs sinä, tanssitko sinäkin?"
"Oppipojat saavat vaan juosta olutta noutamassa, niin saavat! — Mutta kun pääsen kisälliksi… Mutta Silla… mitenkäs on kellon laita! Parasta on kiirehtiä!" — keskeytti hän äkkiä.
"Vielä vai, ei se ole niin vaarallista vielä. Hieno hillokakku lisäksi!… Pistäy ostamaan, kuuletko! Oh — hoo, Nikolai!" — mankui hän, ja kun Nikolai juoksi puotiin, huusi Silla hänen jälkeensä:
"Ja sitten pieni pala rintasokuria kotimatkalle — sitä, joka maksaa neljä äyriä kappale!"
"Etkö voisi sitä syödä kävellessäsi, Silla?" — esitteli Nikolai kiirehtien takaisin tullessaan. — "Joudupas vaan! Ajattelehan, jospa tuo kotohinen saisi vihiä, että sinä olet minun seurassani ollut!"…
"Joutavia, varrotkoon vielä vaan!" — vastasi Silla nojaten selkäänsä seinään ja maistellen saamiansa, — "sillä, näetkös", lisäsi hän mökeltäen, "isä ei vieläkään vähään aikaan tule Selvigin kapakasta… ja sen sanon ensiksi minua viivyttäneen; puolen tuntia voin hyvin laskea sen varalle! Ja sen lisäksi voin kertoa äidille, että nyt on lauvantai-ilta ja että nyt oli niin paljo väkeä räämäkaupassa, etten voinut päästä ennemmin myymäpöydän ääreen… Ja kun en sitten huoli illallisesta, näetkös, niin sanon vaan, että pääni tuli niin kamalan kipeäksi puodissa varrotessani, siellä kun oli niin tukehduttavan kuuma. Kylläpä täytyisi äidin nenän olla oikein tarkan, jos voisi arvata, että olen sinut tavannut. — No, mikä sinua nyt oikein vaivaa sitten?"
"Tuo kotohinen" — ei Nikolai milloinkaan Sillan äitiä muuksi nimittänyt — "tunkee sinua päätäsi myöten valhehulikkaan joka ikinen päivä; siellä ei ole oikeutta puhua totuutta kenelläkään muulla, kuin hänellä itsellään!"
"Oh!" — hän keikahutti äkäisesti päätään; sitä oli jo niin usein märehditty!
"… Hän syö tyhjiin kaiken rehellisyyden talossaan, juuri hän, näetkös! — sillä siellä on ihan mahdotonta kertaakaan käyttäytyä rehellisesti häntä kohtaan, jo pelkästään siitä kauhusta, mitä hän vaikuttaa! Hän se pitää kuria yllä, hän… ja tapahtuipa sitten suurta taikka pientä, samaa siitä seuraa arvelematta. Jos kuka yrittää puhua totuutta ilman kylliksi päteviä nyrkkejä, hän saa selkäänsä, hän, niin kuin minäkin! — No, mitäpä tuota olikaan minulla väliä!… Mutta, kun ajattelen, että sinä nyt menet kotiisi ja taaskin sommittelet kokoon noita valheitasi ja että sinä olet niin pelkuri ja sinulla on niin vähän voimaa heitä vastustaa, Silla!"
Silla yritti nauraa ja heittää sikseen koko asian; mutta hänen muotonsa muuttui kumminkin vähän arkamieliseksi. Ei hän voinut kärsiä tuosta vastenmielisestä asiasta puhuttavan, — sillä täytyihän hänen valehdella, vaikka se suututtaisi Nikolaita kuinka tahansa!
Ja sitten tuli hänelle yht'äkkiä hyvin kiire.
"Ei, ei, ei: meidän täytyy lähteä kotiin, Nikolai! — kuuletko sinä!En minä uskalla enää tässä seistä!"
Nikolai vähän kiivastui, mutta tyyntyi äkkiä, huomattuaan Sillan kauhistuneen muodon. Hän oli hätäisesti kääntänyt hameensa taskun nurin ja taas oikein ja seisoi ja piteli sitä tirkistellen ja etsiskellen pitkin maata ympärillään. Sitten hän melkein hurjistuneena alkoi poveansa kouria ja tutkistella.
"Rahat… ne rahat, Nikolai!" — huusi hän tuskallisesti ja pudisteli sitten taas hamettaan ja katseli ympärilleen ihan kuin hourupäisenä. Pienet hopearahat ja kuparit olivat kiedottuina setelirahoihin, joita oli kaksi riikintaaleria, koskematta juuri semmoisina kuin ne isältä sain… "Minä ainakin pistin ne heti taskuuni!"
"Mitä minun on tekeminen, Nikolai!" — alkoi hän valitella; mutta yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä jotakin, ja hän työnsi kiireesti kätensä koppaan. Mutta ei siellä kumminkaan mitään ollut!
He haeskelivat haeskelemistaan…
Siellä nurkan kohdalla roskaläjässä, siellä ne varmaankin olivat, sillä sielläpä hän juuri oli seisonut ja koppaansa heiluttanut. Sehän oli selvää, että ne siellä viruivat pullonsirpaleiden joukossa!…
Syksyisen uuden kuun vaalea, kaitainen reuna ennätti jo nousta lastauspaikkojen yläpuolelle sillä aikaa, kun he askel askeleelta kulkivat ja haeskelivat, ja Silla silloin tällöin voivotteli pelokkaasti, yksitoikkoisesti, — "mutta jos en niitä löydäkään!" — ja Nikolai käsin kyynärpäitään myöten ruopi mutarapakoita, joihin paperirahat ja muut kentiesi olivat voineet vaipua. He olivat olleet kadulla, olivat haeskelleet roskaläjästä, he olivat etsineet ja tutkineet sieltä ja täältä uudestaan ja aina uudelleen; — mutta rahojapa vaan ei ollut löydettävissä!
Alkoi jo tulla kovin myöhäinenkin… ja kotona vartosi Holmannin matami… Nyt hän jo todellakin vartosi!
Silla jo alkoi ääneensä itkeä.
Nikolai oli silloin tällöin kehoitellut häntä "tyyntymään", sitten hän kyllä rahat löytäisi! Nyt hän viimeinkin sanoi:
"Minua haluttaisi tänään vielä kerta syöttää sinut kelpo tavalla leivoksilla, ja sitten menisimme ja heittäytyisimme mereen, me molemmat, Silla! Silloin ei se ainakaan olisi valhetta, että me siellä loikkoisimme, eipä olisikaan!"
Oliko hänen ehdoituksensa sitten täydellä todella lausuttu vai eikö, hyväksytyksi ei se kuitenkaan tullut. Silla istui epätoivoisena ja lohduttamatonna hirsipölkyllä; kyyneleet valuivat suurina pisaroina.
Tuo kuuden-, seitsemäntoistavuotias sepänoppilas seisoi siinä miettiväisenä, matala lakki työnnettynä takaraivalle viikon työnhiestä yhteenvanuneiden hiuksien peitoksi. Hän tuijotti herkeämättä vanhan hirsipölkyn mädäntyneesen, syvään koloon… Kolo tuli yhä mädäntyneemmäksi, yhä syvemmäksi, yhä tyhjemmäksi hänen työskenteleväin ajatustensa etsiessä jotakin neuvoa… Mutta sitäpä ei mieleen johtunut…
Varmana kohtalostansa nousi Silla seisomaan, otti kopan ja lähti astumaan kotiin päin, herkeämättä suoraan eteensä tirkistellen. Tämä oli hänen kulkuansa mestauslavalle!
Hänen jäljessänsä seurasi Nikolai niin lähelle kuin vaan uskalsi, tuon tuostakin erilaisilla sanoilla kehoitellen: — "älä pelkää, Silla!… Ei ne sinua voi tappaa kumminkaan!"
Jonkunlaista, hiljaisen ruikutuksen tapaista ääntä kuului todistukseksi, että Silla hänen lohdutuksensa kuuli!
Kun hän viimein katosi kadun kulman taakse, kiiruhti Nikolai perille oikotietä, jonka ainoastaan hän ja talon vanha kissa tunsivat, ja aidan raosta talon ulkopuolelta hän näki, miten Silla, pää alaspäin painuneena samallaisilla, hiljaisilla askeleilla pysähtymättä vaipui maakerroksen rappuihin.
Kun sitten jo oli pimeä, seisoi hän akkunan takana ja kuunteli. Hän vielä kuuli Sillan hiljaa nyyhkivän sen myrskyn jälkeen, mikä häntä oli kohdannut.
Holmannin matami oli kuulustellut sekä suoraan että ristiin ja lopuksi puristanut Sillalta tunnustuksen, että hän oli Nikolain seurassa ollut. Että hän, Holmannin matamin tytär, kaikista kielloista huolimatta seurusteli tämän harhaan joutuneen ja turmeltuneen ihmisen kanssa, joka häntä, Holmannin matamia, oli palkinnut semmoisella kiittämättömyydellä, tuopa oli hänet haudan partaalle saattamaisillaan…
Eikä sitä paitsi maksanut vaivaa semmoisia mahdottomia luulotellakaan, että Holmannin hiellä ja väellä ansaittu viikkopalkka olisi saattanut hävitä suorastaan kuin höyry padasta! Nälkiintynyt oppipoika, joka kulkee täyteläisen rahakukkaron sivulla — jokainen voi hyvin arvata, mitä siitä seuraukseksi tulee. Armollinen mestari Nikolai oli vaan sangen hienosti ja hyvin harkitulla tavalla valinnut semmoisen ajan, jolloin tiesi Sillan kulkevan isän rahat taskussaan, saadakseen sitten kaikessa hiljaisuudessa ne omaansa siirretyiksi!
Ei asia siitä parantunut, että Silla itsepäisesti väitti, ettei Nikolai noita rahoja edes nähnytkään, — "vielä vähemmin otti Nikolai killinkiäkään häneltä!"
Tämä viimeinen lausunto ratkaisi Nikolain kohtalon, — matamin perheessä ei ainakaan tuommoisia salaperäisyyksiä sikseen heitettäisi!
— — Kelpo hälinä syntyi rannalla pajatalossa, kun poliisi seuraavana päivänä tuli ja otti haltuunsa oppipoika Nikolain. Hänen täytyi lähteä poliisikammariin siitä syystä, että lauvantai-iltana oli eräältä nuorelta tytöltä peijannut hänen isänsä koko viikkopalkan!
Mutta Antti Berg todisti valallaan, sitten kun he olivat jo menneet — hän antoi moukarin paukkua alasimella — ettei Nikolai ainakaan niin ollut tehnyt! Ja muut, Jan Petter ja Katrinus sekä Bernt Johan Jakobsen ynnä Petter Evensen, he eivät luulleet mitään, he; — mutta että poliisi hänen tähtensä tuli tällaiseen säädylliseen työhuoneesen, sitä… Hän tekisi parhaiten, kun tämän kolttosen jäljestä hankkisi itselleen paikan jossakin muualla!
Ensimmäisessä silmänräpäyksessä valtasi Nikolain tuo ainoa tunne — masentava kauhistus, jota aina ne tuntevat, ketkä ensikerran joutuvat tekemisiin poliisin kanssa. Että hänen omatuntonsa oli puhdas, se häntä kyllä lohdutti; mutta se oli vaan pieni valon vilahdus, joka pian taas sammui. Semmoinen oli se niin usein ennenkin ollut, mutta aina hän oli sen huomannut liian heikoksi jääksi kestämään koetusten hetkinä. Tämänlaatuinen tunne oli hänessä taimi, jota liian usein Holmannin matamin kantapäät olivat poljeksineet, niin ettei se hänessä voinut minkäänlaiseen kukkivan kasvin tuoksuvaan loistoon kehkeentyä.
Hänen mietteidensä johtopäätöksenä oli äkkinäinen riuhtaisu ja väkivaltainen hypähdys, jolla hän toivoi pääsevänsä erilleen noista vastenmielisistä seuralaisistansa, — mutta se siitä vaan seuraukseksi tuli, että hän heti sen jälkeen sai poliisin kumpaankin käsivarteensa.
Sitten seuraavassa poliisitutkinnossa loisti hänen muodostansa synkkä, katkera uhkamielisyys; eivätkä nuo hänen ijälleen niin varsin liiaksi terävät katseensakaan voineet vaikuttaa edullisesti hänen asialleen.
"Sillanko?… Hän ei ollut seurustellut lauvantaina minkään Sillan kanssa!"
Ei hänen päähänsäkään pistäynyt ilmaista häntä, ja vasta sitten, kun häntä kuulusteltiin yhdessä Sillan ja hänen äitinsä kanssa ja hän oli kuullut Sillan jo sen seikan kertoneen, hänkin sen myönsi.
Että Silla — myötäänsä itku kurkussa — yhä vieläkin intti, ettei Nikolai rahoja ottanut, ei se mitään todistanut, ei myötään eikä vastaan. Mutta sitä vastaan painoi raskaammin se seikka, joka oli tullut ilmi sekä poliisitutkinnossa että siinä kuulustelussa, mikä toimitettiin hänen asunnossaan — hän asui lasimestari Olsenin ullakkokerroksessa kolmen muun oppipojan kanssa — että, nimittäin, kaikki yhtäpitäväisesti todistivat hänen kysymyksen alaisena lauvantai-iltana tulleen kotiin vasta myöhään, sen jälkeen kuin he jo olivat nukkuneet, sekä että hän sunnuntai-aamuna taas oli hyvin varhain ulos lähtenyt.
Vastaajan väitös, että näin tapahtui ainoastaan sen tähden, että hän meni taas kaduilta etsimään kadonnutta rahasummaa, näytti varsin vähän uskottavalta. Mutta mitään lähempiä selvityksiä oli mahdoton häneltä saada.
"Paatunut nuori hirtehinen"… Tämmöisen todistuksen antoi myöskin hänen kasvatusäitinsä…
Nikolai seisoi lakki kädessä ja tirkisteli laattiata. Hänellä oli tapana liikutella otsanahkaansa ylös- ja alaspäin sillä tavalla mietiskellessään. Noissa nuorissa, leveissä ja karkeapiirteisissä kasvoissa, noissa harmaissa silmissä, jotka toisinaan vielä niin omituisesti vilahtelivat, ja tuossa sinkin- tahi kuparinkarvaisessa pörröisessä otsatukassa havaitsi poliisituomarin terävä, monivuotisessa toimessa erehtymättömäksi tarkistunut silmäys semmoisen henkilön tunnusmerkit, joka tulevaisuudessa luultavasti usein antaisi tekemistä poliisille.
"Jotta syytetty ei saisi tilaisuutta neuvotella muiden, samassa paikassa asuvain oppipoikain kanssa" — saneli hän pöytäkirjaan kirjoitettavaksi — "ja katsoen siihen, että vastaaja on osottanut kuulusteltaessa ilmeistä vilpillisyyttä ynnä muuten koettanut valheilla ja kieltämisillä asiasta selvitä, — tulee hän toistaiseksi vankilan säilyssä pidettäväksi."
Samalla aikaa, kun vangitsemiskäsky julistettiin, tuntui muutamia väkinäisiä lihasten värähdyksiä Nikolain hikisissä kasvoissa; siinä värähteli tuo köyhän kirous, ettei hänellä milloinkaan ole mitään apukeinoa; — ainoakin harha-askel, niin hän on jo kiinni, ainoakin kadonnut taaleri, niin hän joutuu oikeuteen!
— Sitten seurasi vielä yksi kuulustelu, jonka jäljestä Nikolai pääsi vapaaksi todistusten puutteessa.
* * * * *
Samana aamupäivänä, jona vankilan ovet suljettiin hänen takanansa, tuntui hänestä katua alaspäin hiipiessään juuri kuin kaikki akkunat kummallakin puolella olisivat häntä katsoneet; se oli varsin toisenlaista kulkua kuin muuten semmoisen, joka jälleen voi antaa kunniansa auringon loistaa!
Asunnossaan Olsenin matamin luona hän näki kaikki tavaransa kootuksi rapun-alaiseen komeroon noutamista vartoomaan, ja samalla hänelle ilmoitettiin, että joku toinen oli hänen sijansa jo ullakkokammarissa ottanut.
Ei hän kysynyt, minkä tähden niin oli tapahtunut. Matamin sävyisä vaitiolo kiusasi häntä pahemmin, kuin jos olisi kuinka hirveästi tahansa huutanut ja parjannut semmoisia ihmisiä, jotka saattavat hänelle "kotitarkastuksia poliisitutkintoineen ynnä muita semmoisia hommia!"
Ja sitten piti hänen mennä pajaan jälleen toisten nähtäväksi — Hägbergin, mestarin, ja Antti Bergin ynnä kisällien ja kaikkien oppipoikain!
Hän kulki epävakaisin askelin ja pysähtyi kerran toisensa jälkeen…Mitähän Antti Bergikin mahtoi ajatella?…
Eräs arkamielisyyden kohtaus oli hänet saada takaisin kääntymään. Mutta akkapa tieltä kääntyi! — ja niin hän kohotti leukaansa ylöspäin ja alkoi hiljaa viheltää. Vaan kun hän läheni hiilistä mustunutta pajapihan lauta-aitaa, herkesi hän viheltämästä, ja kylmä hiki valui pitkin hänen ihoansa, kun hän astui portista pihaan.
Sanaakaan lausumatta meni hän suoraan sysiläjälle ja alkoi nostella muutamia rautakankia, jotka olivat pois korjattavat. Sillä aikaa ei ollut ainoatakaan, joka olisi tervehtinyt tahi muuten hänelle puhunut.
Antti Bergin rauta oli ahjossa, ja vasta sitten, kun hän ja toinen kisälli olivat sen valmiiksi takoneet, hän tuli Nikolain luokse ja sanoi:
"Tiesinhän minä, että sinä tulisit takaisin, sen tiesin! Tässä saat työtä; saatat viilata sileiksi nuo kolme avainta!"
Tämän nojalla sai Nikolai varman jalansijan erään ruuvipihdin ääreen, ja heti hän jo seisoi siinä uutterassa työssä, käyttäen sekä karkeata että hienoa viilaa.
Antti Bergin puhuttelu oli hänestä tuntunut niin erinomaisen hyvältä, tuntui juuri kuin se kerrassaan olisi hänet asettanut jälleen entiseen asemaansa koko pajaväen keskuuteen, ja sydämessään hän vannoi Antti Bergille ikuista ystävyyttä ja mielisuosiota viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Suuri paja soi ja leiskui moukarien lyönneistä, vasarat jykevästi paukkuivat ja nakuttelivat, ja viilain kiljuna ja nirskuminen vihloi korvia. Oltiin täydessä puuhassa, ja Nikolai tuumi, ettei sepän ammatti ollut milloinkaan ennen tuntunut niin mainiolta kuin tänään! — Avaimen lehdenkin hän suori yhtä mieluisesti hienolla viilalla tuota pikaa, sillä se puoli oli nyt ensin sovitettu esille ruuvipihtiin; sitten hän viilasi haitat niin sieviksi ja sileiksi, ikään kuin se olisi aiottu hienoksi piirongin eikä karkeaksi, reiättömäksi pihaportin avaimeksi.
Sitten seurasi rengaspuoli. Hän hankasi karkealla viilalla, niin että hän tuskin kuuli moukarien tärähdyksiä viilan nirskeeltä…
Alasimen vieressä tuonnempana seisoi yksi kisälleistä ja takoi päätenauloja, samalla aikaa kun joku oppipoika lietsoi ja toisinaan kokoili valmiita nauloja. He juttelivat ja nauroivat. Silloin tällöin kuului joku kovempi huudahdus Nikolainkin korviin.
Mutta vasta sitten, kun poika virnisteli häntä kohden, käsitti Nikolai itse olevansa keskustelun esineenä. Tuo korvia huumaava karkea viila alkoi äkkiä käydä varsin keveästi hänen käsissään; hän tarkkasi nyt vaan sekä silmillään että korvillaan, mitä ympärillänsä tapahtui…
Tuolla ne seisoivat ja juttelivat ja päätään nyykäyttelivät toisilleen ruuvipihtien ääressä; Jan Petter juoksi edes ja takaisin ilmoitellen toiselle, mitä toinen sanoi, ja sitten taas toiselle tämän lauseet. Selvästi näkyi, mistä kysymys oli… ja että hän nyt seisoi siellä ikään kuin joku näytettävä eläin ainakin! — ei, vaan juuri kuin joku vieläkin pahempi, juuri kuin semmoinen, joka saattaa vaikka pistää kätensä kenen taskuun tahansa, vaikkapa heistäkin jonkun.
Ei ollut oppipojissa ainoatakaan, kuka olisi tahtonut ottaa hänet yötoverikseen, sitä osoitti heidän ulkonäkönsäkin!…
Hän seisoi ja kuunteli jännitetyin korvin, ja hänestä tuntui juuri kuin he olisivat hänestä henkeä riistäneet pajan kaikilla työsijoilla… viilanneet häntä joka ruuvipihdin luona, takoneet häntä litteäksi vasaroillaan ja muserrelleet häntä moukareillansa. Hän arvikoitsi ja ymmärsi silmäyksistä ja muodon vaihteista…
"Niin, näetkös, Matti", — kuuli hän lausuttavan siellä, missä tehtiin päätenauloja, joita kisälli nyt juuri kokoili etunahkaansa, — "niitä on monta helpompaakin tehtävää kuin seisoa täällä pajassa; teepäs hyvä koukku näpistäsi, poikaseni!"
"Hi-hi-hi!" — nauroi puhuteltu.
"… Taikka tee itsellesi pienet pihdit, joilla voit hameitten taskuja koetella, — kaikkien semmoisten koko kaupunkin tyttöjen, joilla rahoja on, poikaseni!" Nikolai kuuli jokaisen sanan ja tuon ilkikurisen naurun; hän oli kauhean vaalea.
Kisällin nokisesta naamasta loisti raaka ilo ja, kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, virnisteli hän halveksivaisesti.
Vähää jälkeenpäin hän meni Nikolain ohitse, etunahka täynnä päätenauloja. Heidän silmäyksensä kohtasivat taaskin toisensa; pilkallisuus hänen katseissaan kävi vieläkin huomattavammaksi, tuntuipa kuin olisi Nikolai nähnyt ne oikein houreissaan — ja keskelle naamaa tähdätystä nyrkin iskusta keikahti kisälli takaperin kuperkeikkaa, niin että päätenaulat pitkin maata pirahtelivat!
Kaikki seisoivat hetkisen aikaa hämmästyksissään, äänettöminä; sitten ryntäsivät he miehissä häntä kohden. Mutta puollustuksekseen heilutti Nikolai suurta viilaa kuin riivattu. Hurjan tavalla hän jo ennakolta iloitsi, kuinka hän löisi — löisi maahan yhden toisensa jälkeen, kaikki, jotka pajassa olivat, kunnes rauhan saisi!… Vartokaapas, kunnes hän vaan pääsisi alkamaan! — Pölkyllä oli vasara…
Mutta eipä se pajaväki varronnutkaan, ja siunaaman aika sen jäljestä oli se hän, joka loikoi maassa pitkällään, silmät säihkyen sinisiä ja keltaisia säkeniä, ja ympärillään sekä päällään niin monta kuin siihen suinkin mahtui; nyt piti häntä pidettämän kiinni ja sitten vankilaan vietämän, — hän oli lyödäkseen asetta käyttänyt!
Hän tunsi jonkun kovan kouran tarttuvan nuttunsa kaulukseen, niin kovan, että ihoakin siinä kauluksen mukana puristukseen meni — tunsi kohoavansa ylös ja samaa vauhtia puoleksi saatettuna, puoleksi nakattuna lennähtävänsä pajan ovesta pihalle.
Se oli Antti Berg, joka oli ponnistanut kaikki voimansa pelastaaksensa hänet toisten käsistä ja joka — vähitellen samaa kouraustaan hellittäen — nyt talutti hänet ulos portista.
Semmoiset ne olivat jäähyväiset pajalle! — —
"Minä sanon teille jotakin", — alkoi Antti Berg, sitten kun melu oli tauonnut; — hän oli kasvoiltaan vieläkin tulipunainen ja puhui kovalla äänellä, takoen rautaa kylmiltään.
"Hullusti on Nikolain käynyt! — Mutta ei se ole hänen syynsä!"
Rauta soi vasaran lyönnistä!
Nikolai ei mennyt kenenkään majaan sinä iltana; siihen hän olikin liian huonossa tilassa ja pahasti pidelty; sitä paitsi hänen vaatteensakin olivat revityt ja raasitut, ja ennen kaikkia muita — hän kammosi nyt ihmisiä, kun vielä kaiken muun lisäksi oli pajastakin pois joutunut!
Kun sitten yö tuli, oli hän taas niin kuin ennenkin asettunut tuttuun majaansa, erääsen lautaristikkoon lautapihaan. Tuossa korkeassa, nelinurkkaisessa suojassaan hän lepäsi ja katseli taivaan tähtiä miettien, että nythän se maailma taas oli tullut niin hauskaksi, että oikein!…
Nikolaista oli tullut joutolainen, se oli selvää totuutta!
Ei juolahtanut hänen mieleensäkään tarjoutua työhön mihinkään muuhun pajaan, siksi olivat ne liian hyvin tunnetut keskenänsä… ja, ainoastaan laivanrakentaja Hansenin perheessä, jolta hän oli saanut asunnokseen ullakon, missä työkapineita säilytettiin, sekä vähäsen ruokaa siihen asti, kunnes joutuisi tilaisuuteen ansaita jotakin — siellä he nyt tiedustelivat, minkä tähden hän oli joutunut pois työpaikastansa. Ikään kuin se asia olisi heitä koskenut!
Nikolai jäi heti pois.
Rantasillalla, satamassa, höyrylaivoilla voisi kyllä hänen kaltaisensa mies ansaita itselleen tavalliset tarpeensa yhtä hyvin kuin joku muukin.
Sydän täynnä uusia ja iloisia toiveita, jota vastaan ei juuri vatsaa näinä viimeksi kuluneina päivinä oltu erittäin ruoalla rasitettu, meni hän uudelle toimialalleen.
Hän otettiin vastaan tavallansa vilpittömällä ihmettelyllä. Että hän oli joutunut poliisin kynsiin ja selvinnyt sieltä, niin etteivät mitään hänelle voineet, sen hän näki olevan yleisesti tiettynä asiana; — niinhän ne maailmassa leviävät kuin kulovalkea semmoiset asiat ja sankarinsa kunniaan koroittavat!
Ja niin kauan kuin häntä pidettiin vaan joutolaisena eli sepänsällinä, joka kävi vaan itseään tuuletuttamassa ja vietti pari päivää vapaana pajan toimista, pysyivät kaikki täällä satamarannikolla työskentelevät erityisten ammattien harjoittajat häntä kohtaan sekä sävyisinä että puhelijaina. Mutta kun hän, — eikä ainoastaan kerran vaan — äkkiä kävi käsiksi tavaroihin ja kiirehti porraskäytävää myöten höyrylaivasta, raskas matkalaukku selässään ja matkustaja kintereillään, vuokrarattaiden ohitse suoraa päätä ravintolaan, muuttui ääni kellossa pian toisenlaiseksi. Oliko hänellä lupalippua? — Taikka luuliko hän, kentiesi, käyvän laatuun häiritä muita ihmisiä heidän työalallaan?… Kylläpä he hyvin tiesivät, mikä hän oli miehiään!
Ja hyvinpä hänkin tiesi, ettei mitään lupalappua voisi saada, ja siksipä täytyikin antaa asiain mennä omia menojaan ja kärsiä nälkäisen vatsan tinkimisiä, nipistelyjä ja kouristeluja ja tunkeumalla pyrkiä esiin sekä raivata tiensä nyrkillään, ja, kun oli onnistunut saamaan huostaansa kannettavaa tahi ensimmäiseksi iskemään kouransa matkalaukkuun — silloin tekeytyä kuuroksi, oikein umpikuuroksi, niin ettei voinut kuulla sanaakaan siitä, mitä he milloinkin hänestä sillä hetkellä huomasivat huutaa.
Joka paikassa kymmenen yhtä vastaan ansiosta kiistelemässä ja juuri kuin muurina eli suljettuna piirinä saartamassa jok'ainoata killinkiä häneltä!
Joskus sentään onnistui hän silloin tällöin saamaan ansion ihan yksinäänkin, — kun oli ovi mennyt umpilukkoon taikka nyrjähtynyt saranoiltaan tai oli suoritettavana jotain muuta pientä sepäntointa, missä tarvittiin pikaista apua. Mutta enempää ei siitä kokoontunut kuin tuskin niukka ravinto, — usein vaan ryyppy tai kaksi kiitokseksi!
Ja nyt, kun talvea kesti pitkältä, sai hän kärsiä sekä nälkää että vilua. Yöt tuntuivat erittäin pitkiltä. Saadakseen ne jollakin tavalla kulumaan, ryyppäsi hän usein viinaa illallisekseen. Ja sitten kesti tuumailua, mitä toimittelisi päivänsä kuluksi, — jäitäkö menisi murtamaan satamarantaan, vai lunta luomaan, vaiko lautapihaan lautoja kantamaan.
Ohuissa vaatteissaan, puoleksi alastonna, vähäsen kylmästä punakkana, kopsutteli hän satamaa kohden kyynärpäiltä rikkinäiseksi hivuneine nuttuineen, ja kaulahuivi, joka pajasta oli värinsä saanut, kohotettuna ylös aina korviin saakka. Ei ollut vaikeata siinä tuntea sepänoppilasta. Joka kerta, kun hän kohtasi jonkun Hägbergin oppilaista, laski hän ivanaurun… Näytti kentiesi hänen vaatteuksensa hieman renttumaiselta? Mutta hän tahtoikin olla juuri semmoinen kuin nyt oli. Hän tahtoi olla vapaa mies, hän, ei huolinut pitää mestareja eikä kisällejäkään herroinaan, ei kenestäkään mitään piitata!…
Mutta jos oli paja semmoinen kohta, jonka läheisyydestä hän mieluummin pysyi poissa, niin oli kaupungissa toinenkin paikka, mitä välttääkseen hän mielellään teki kierroksen, nimittäin seutu laivarannasta, siltä kohdalta, jossa väkipyöriä sorvattiin, aina tuonne ylös saakka, missä Holmannilaiset asuivat.
Mitenkä sitten oikeastaan lienee asian laita ollutkaan, — ei hän ensinkään halunnut Sillaa tavata!
Viimeksi keskustellessaan hänen kanssansa — heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli pajan jättänyt — oli hän huomannut, että Silla koko ajan niin pelkurimaisesti vilkui ympärilleen ja tahtoi seisomaan milloin siellä, milloin täällä. Ei se voinut olla mitään kotiväen pelkoa, ja pian pääsi hän selville siitä, että Silla häpesi ihmisiä eikä olisi suonut nähtävän itseään seisoskelemassa ja juttelemassa hänen kanssansa. Ja äkkiä tokaisten: "hyvästi, Silla!" — juoksi hän sitten tuota pikaa hänen luotansa.
Sitten tuntui hänestä oikein hyvältä, kun Silla näytti niin onnettomalta eikä ujoillaan kyennyt näyttämään, ettei hän ihmisistä mitään piitannut. Mitäpä Silla tahtoisikaan hänestä, kun ei hänellä kumminkaan ollut mitään, millä kestitä häntä? Mitäpä häntä hyödyttäisi seurusteleminen semmoisen kanssa?
Onpa kelpo seuralainen kaikille semmoisillekin, joiden täytyy käydä ohuissa, ryysyisissä vaatteissa, ja se on aurinko! Se jakelee päällysnuttuja, lämpimiä, päivänpaisteisia seinuksia, tuopi mukanaan elämää ja liikettä, eikä sitten tarvitse vatsankaan olla epävarmana päivällisateriastansa!
Nikolai työskenteli satamassa koko aamupäivän ja piti nyt juuri päivällislepoa, paistaen itseään auringon helteessä, ja haukotteli.
Hän levitti juuri leukojansa… Tuo… tuo hoikka olento tuommoisessa pumpulisessa hameholjussa, tuo, joka tuli juosten, ruumis etukumarassa ja kaulahuivi kohotettuna suojaamaan pientä, mustaa päätä auringon helteeltä — ei se voinut olla kukaan muu kuin Silla!
Hän tunkeutui eteenpäin koppien ja hyöriväin ihmisjoukkojen välitse tuolla kalasillalla; siellä hän pyrähteli vaanien kuin säikytetty ruisrääkkä, joka mennessään kääntää päänsä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän oli huomannut hänet… ja nyt hän jo huusikin: — "Nikolai… Nikolai!'…"
"… Nikolai!" — hän änkytti hengästyksissään, — "Nikolai, kuulepas, äiti… äiti kun ratkoi tänään minun vanhaa, sinistä hamettani… löysi hän rahat lieveneuloksesta… ne olivat siellä vuorin välissä… sekä molemmat paperit että pienet rahat… Minä juoksin tänne sitä sinulle sanomaan… niin pian kuin olin saattanut isälle ruokaa työhuoneesen… Ja nyt minä suorastaan laukkaan pajaan… ja sitten he saavat kuulla, miten ovat sinua kohdelleet! Oletkos koskaan kuullut semmoista… siellä lieveneuloksessa!… Minä olen niin hirveästi, hirveästi iloinen!" — Ja kyllä hänen silmänsä näyttivätkin oikein hurjamaisilta. — "Uskopas vaan, kuinka äidin naama kävi hullunkuriseksi!"
"Vie vaan kotiisi terveisiä minulta ja sano, että minusta se on ihan saman arvoista!" — virkahti Nikolai katkerasti ja huolettomasti. Mutta ei siitä Silla välittänyt; hän tahtoi vaan mennä pajaan, ja sinne hän juoksi.
Ja menköönpä vaan!… Mutta, sitten kun Antti Berg oli saanut itselleen pajan Selvigin lähellä, ei siellä ollut enää ketään, josta olisi sen verran välittänyt, että olisi suonut tästä tiedon saavan! Sillä hän oli nyt vapaa mies, hän!
Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja tirkisteli alas rantasillan reunaa pitkin pohjaan vajonnutta sokeritoppaa, jota joukko pikkupoikia meluten ja hoilaten koki ylös onkia. Se oli jo puoleksi sulaneena tuolla vihertävässä merenpohjassa, johon aurinko kuvaili aaltojen piirteet.
… Silla saisi nyt tehdä, minkä voisi, toimittaakseen häntä jälleen pajaan. Sitten kun he olivat häntä herjailleet, oli hän tullut suolavedestä likomäräksi, juuri kuin tuo sokeritoppa!… Ja sitä paitsi… seistä siellä ja tehdä työtä kuin orja, hän, joka voi olla itsenäinenkin…
"Hei, pojat! Minä näytän teille, kuinka saatte sokeritopan ylös; itse sen kyllä syödä saatte!"
* * * * *
Kapakka, — jonka viheriäinen ovi oli valkeilla puitteilla ympäröitty, tuolla alapuolella katua, Selvigin matamin anniskelutupa, — se oli nyt jo monet vuodet nähnyt sorvarin sävyisän, hiljaisen, etukumaran olennon tulevan ja menevän. Oven säppiin hän tarttui aina juuri yhtä täsmällisesti, tuon ruskean puotipöydän ääreen astui hän, sitten kun oli ensin työkapineensa nurkkaan laskenut, juuri yhtä säntillisesti, vaikka olisikin hänen kasvoillaan joskus huomattu hiukkasen enemmän juhlavalaistusta. Täällä hän oli onnistunut saavuttamaan jonkunlaista arvoa, jonka nojalla hän jo useiden vuosien kuluessa oli saanut "toisella kerralla maksettavaksi" ja voinut niin hoitaa laskunsa sillä tavalla, ettei hänen erehtymättömän tarkka vaimonsa saanut asiasta pienintä aavistustakaan; — "sillä Holmannilla oli määrätty summa taskurahoja, joiden piti viikoksi riittämän!"
Ja, niin kuin aina ennenkin, tuli Silla lauvantai-iltoina ulkopuolelle ja vartoili häntä koppa käsivarrella.
Hän kävi todellakin sangen kauneissa vaatteissa, hänellä kun oli tuo karttuunihameensa ja pieni valkea nenäliina niin sievästi kaulaan sitaistuna; mutta siltä se kuitenkin näytti, etteivät vaatteet tahtoneet hänelle oikein soveltua. Tuo pitkänholjakka, laiha ruumis pistäytyi niiden alta niin tuntuvasti esiin joka taholta ja puolelta.
Hän teki pikaisen käännöksen, kun luuli tuolla kadun alapäässä Nikolain vilahdukselta nähneensä. Edellisenäkin lauvantai-iltana hän oli luullut samalla tavalla hänet nähneensä. Oikeastaan ei hän ollut jutellut mitään hänen kanssansa sitten kun kevätkesästä, silloin kun oli ollut niin kovin kiihkoissaan, tahtoessaan saada hänet jälleen sepänoppiin.
Hän lähti kiireesti astumaan katua alaspäin; — että se oli hän, siitä hän oli ihan varma!…
Sitten hän kiirehti eteenpäin alas sillalle… Mutta niin se taas kävi kuin viime kerrallakin; Nikolaita ei missään näkynyt; — ja hän kääntyi tyytymätönnä takaisin, pitäen myötäänsä silmällä Selvigin matamin viheriätä ovea. Hän tiesi varmaan, että kun kello alkaisi kahdeksaa lyödä, ilmestyisi hänen isänsä sieltä kadulle.
Hän astuskeli katua sinne ylöspäin ja taas sieltä poispäin. Nyt hän alkoi jo tulla kärsimättömäksi… Jo mahtoi, jo täytyikin kellon olla yli kahdeksan! — Johan sulkivat puotien ovia sekä siellä että täällä, ja jos aikoi saada jotakin ostetuksi tänä iltana, niin ei käynyt enää vartoileminen!…
Viimein hänen täytyi mennä oikein katsomaan, oliko todellakin isä siellä vielä — vai olisiko hän kentiesi mennyt matkoihinsa sillä aikaa, kun hän oli käynyt sillalla; eihän isällä ollut milloinkaan tapana viipyä määräaikaansa kauvemmin!
Hän oli jo tullut katua ylöspäin siihen asti, mistä kivitetty sivukäytävä alkoi, kun näki tuon viheriän oven avautuvan ja jälleen äkkiä kiinni poukahtavan. Puoleksi vaatetettu tyttö juoksi paljain päin sieltä ulos. Heti sen jälkeen tuli mies samanlaista vauhtia, ja ovesta, joka sitten jäi auki hänen jälkeensä, virtasi ihmisiä; toiset lakki päässä, toiset ilman, ulos rapulle.
Jotakin erinomaista siellä oli!…
Sitten avattiin akkunakin, taikka oikeammin töytättiin auki, niin että lasinsirpaleet helisten kadulle pirahtelivat.
Luultavasti oli siellä joku juopunut, joka ei enää jaloillaan pysynyt — olihan nyt lauvantai-ilta… ja joku metelöitsi, niin että poliisin täytyi hänet talteensa ottaa.
Hän oli usein ennenkin sellaista nähnyt ja tiesi varsin hyvin, miten siellä kävi. Eikä hän pelännyt isänsäkään tähden; ei koskaan, ei milloinkaan hän antautunut mihinkään senlaatuisiin…
Mutta miksi ei hän tule sieltä pois? — Olivathan jo kaikki muut vieraat ulkona!
Ilta-aurinko loi vinosti heikkoa valoansa avattuun akkunaan. Siellä pöydän ääressä tavallisesti hänen isänsä istui; hän piti aina saman paikkansa. Ja sitä kohden Silla nyt tirkisteli akkunan takaa kukka-astioitten välitse, — siinä oli muutamia ravintola-ilmalla kylläännytettyjä, puoleksi kuolleita, likaan tahrautuneita kurennokkia ja hortensioita.
Mitä se oli?… Tuo, joka makasi tuossa likaantuneella puotipöydällä, kaulaliina ja paita aukaistuna ja toinen käsi hervotonna alaspäin riippumassa, — oliko se hänen isänsä?…
"Jospa nyt olisi suonirauta! — juuri äsken hän liikutti itseään, — suonirauta kun olisi!"…
Mitä he vielä muuta siinä rapulla puhuivat, sitä ei hän niin huomioonsa saanut, mutta kyllä kait siinä jotkut tahtoivat estää häntä huoneesen pääsemästä, ja toiset sanoivat, että hän oli Holmannin tytär.
— Hän heräsi, ikään kuin kovan kolauksen jäljestä, josta olisi tajunsa menettänyt, ja löysi itsensä istumassa myymäpöydällä ja tukemassa isänsä päätä ynnä hänen koko yläruumistaan. Tuntui kuin olisi pitänyt häntä kaulasta kiini ja pyytänyt häntä jotakin vastaamaan;… mutta nyt ei hän korissutkaan enää.
He olivat panneet vanhan sohvanojan ja tuolityynyn hänen päänsä alle. Takana olivat puolentuopin ja korttelin mitat, ryyppynapot, läkkisuppilot ja olutpullot vierekkäin kokeiltuina pöydälle nostetun tieltä. Puoleksi aukinaiset silmät tirkistelivät suoraan ylös kattoon joka muinoin oli ollut valkeaksi rapattuna, ja toinen puoli kasvoista oli vetäytynyt niin väärään, että se antoi koko kasvoille semmoisen muodon, juuri kuin olisi tuo likainen katto häntä äärettömästi inhottanut.
Ovensuussa istui joku kookas renttu; sen hän kyllä tunsi; se oli kapakkakarhu, niin kuin häntä nimitettiin, — sama mies, joka matamin puolesta viskoi ihmisiä ovesta ulos. Siinä hän nyt istui äänetönnä rahilla.
Huoneessa oli ihan hiljaista; hän kuuli ainoastaan, kuinka viina tynnyrin hanasta tippui sen alle asetettuun astiaan, ja kuinka matami ja hänen kaksi tytärtänsä varpaisillaan käydä sipsuttelivat kammarissa rakosellaan olevan oven tuolla puolella.
Nuori mies, silmälasit nenällä, tuli huoneesen. Hän teki muutamia pikaisia kysymyksiä, samassa avaten kalukoteloansa pöydällä makaavan ruumiin jalkojen vieressä. Hän kuunteli kuulotorvella rintaa ja pudisti päätänsä, otti suoniraudan ja veti riippuvasta kädestä paidanhijan ylemmäksi.
"Pidä kättä, ettei se pääse alas luikumaan!" — sanoi hän Sillaan katsahtaen; — hän luuli tytön myöskin talon väkeä olevan.
Iskurauta napahti… ja napahti uudestaan… Harmaan kalpea tyttö tirkisteli nuorta miestä kasvoihin, ikään kuin olisi mielinyt häneltä kerjätä edes pisaraisen sitä, mikä elämää oli…
Sieltä tuli hiukkanen kuin sitkeätä, mustaa siirappia.
Hän kuunteli taas, koetteli uudelleen; — vieläkin koe iskuraudalla!… ja mahtavan arvoisena, suupielustat ylöspäin vetäytyneinä, yhtäläisesti kuin hänen professorinsakin, kääntyi tämä nuori lääketieteen kokelas lähelle tunkeutuviin päin ja julisti harvasanaisen tuomionsa:
"Kuollut!… hengetön kuin kivi!… juomisesta!"
Sanain jäljestä pääsi parahdus Sillalta, joka nyt heittäytyi isänsä ruumiin päälle.
"Tuo on kait tytär?" — kysäsi kokelas. Hän puhdisteli huolellisesti kapineensa, jota hän sitten kurkisteli päivän valoa vastaan, ja pani kotelonsa kiini lähteäkseen pois, samalla aikaa tirkistellen silmälasiensa ylitse Sillaa, joka myötäänsä itki ja parkui ja herkeämättä mielipuolen tapaisesti huusi:
"Ethän sinä ole kuollut… ethän todellakaan ole, isä? — Kuuletko, isä?"
Se oli hurjaa surua, joka ei ujostellut eikä kenestäkään mitään piitannut, ja nuori lääkäri huomasi nyt saaneensa nähdä vähäsen inhottavaa esikaupungin elämää. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja kiirehti sitten pois.
Sillan takana puuhaili vaaleana ja murhemielisenä lähes parinkymmenen vuotias oppipoika, saadakseen häntä edes vähäisen tyyntymään. Hän tarttui Sillan olkapäähän ja kuiskasi hänelle kerta toisensa jälkeen niin kovalla äänellä, kuin ikään kuolleen läheisyydessä kävi laatuun:
"Silla! Silla! — Etkös kuule! — Minä se olen… Nikolai!"…
Samalla aikaa koki hän myös pari kertaa kohottaa häntä pois ruumiin päältä.
Sillä ajalla seisoi poliisipalvelija tuonnempana ja kuulusteli matamia ja hänen tyttäriänsä. Hän merkitsi kirjaansa ja kirjoitti tarkalleen, miten se kuolemantapaus oikeastaan sattui.
… Oli juuri saanut nauttineeksi täällä tavallisen määränsä, pullon olutta ja neljä ryyppyä… Myymäpöydän ääressä seisova neitsy näki hänen äkkiä ojentavan kättänsä… luuli hänen aikovan vielä ryyppyä tilata, ja kun hän vitkalleen luikui alas tuolilta, näytti siltä kuin olisi humalassa ollut… Ei ollut tapanaan pitänyt milloinkaan juopua niin, ettei olisi jaloillaan pysynyt eikä käymään kyennyt, varsinkin jos nojausi sopiviin kiinteisin esineisin tahi niitä myöten kulki…
Tämän viimeksi mainitun seikan todistivat nimenomaan myös useat kapakassa olijat eli, niin kuin poliisin virkailmoitukseen kirjoitettiin — "useat alituiset ravintolankävijät, joiden todistusta täytyy pitää täydellisesti luotettavana."
Noista hiljaisista, vähän horjuvista olennoista, jotka sillä tavalla yht'äkkiä herätettiin helteisen lauvantai-iltansa horroksista, olivat useimmat jo näyttämöltä kadonneet. Pullot ja lasit vaan olivat siellä jäljellä ynnä jäännökset niiden pohjilla.
"… Saattaisiko arvella mitään suoraa taikka välillistä kuoleman syytä?"
Vasta pitkän miettimisen jälkeen matami voi jotakin sellaista aavistaa.
… Niin vastenmielistä kuin olikin ruveta ankaraksi niin vanhalle ja säännölliselle vieraalleen, oli matamin kuitenkin tänä iltana täytynyt hänelle ilmoittaa, että hänen pitäisi maksaa puhtaalla rahalla kaikki, mitä tämän jälkeen aikoi tilata. Hänen laskunsa oli nyt näinä vuosina, joina hänelle oli tässä talossa velaksi uskottu, noussut niin äärettömiin, ettei hän — leski kun oli ja vielä kaksi tytärtä elätettävinään, enää voisi kohdallaan pysyä, jos antaisi vieläkin samaa menoa mennä. Näinä vuosina, joina Holman oli täällä ravintolassa käynyt, oli matami oikein sääntönään pitänyt, ettei milloinkaan velkonut Holmannilta hänen kotonansa. Mutta eihän saata lasku ijäkseen oven kynnykselle jäädä — sen kyllä poliisikin tietää, maailma kun nyt kerran on senlaatuinen, eikä täällä voi yhdelle käydä paremmin kuin toisellekaan, eipä voi! — vaan sitten täytyisi antaa ryöstön tapahtua! Tätä se oli, mitä hän oli sanonut Holmannille… niin vastenmieliseltä, kuten sanottu, se tuntuikin… ja, totta puhuen, niin raskasta kuin hänelle olikin säikyttää ja vaivata noin rauhallista, säntillistä miestä!…
Oli jo aika puhdistaa ravintola ikävästä seurueesta. Kapakkakarhu oli jo tuonut purilaat, mutta tarvitsi pari miestä avukseen kantamisessa. Ja täytyi heidän saada myöskin joku sopiva laitos verhoineen peitteeksi, niin että tuo kaikki näyttäisi sairaspurilailta; — kuollut mies, jonka suojaksi vaan peite olisi levitetty, herättäisi kovin suurta huomiota kaupungissa.
Jotain sellaista kokikin Selvigin matami tyttärineen keksiä ja haalia kokoon siellä kammarissaan vanhoista viheriäisistä vuodeuutimista. Kullekin on maineensa kallis, ja matami tunsi, että se, mitä nyt oli tapahtunut, oli kelpo kolaus hänen kapakallensa. —
— Ravintolahuone oli jo käynyt hämäräksi. Holmannin synkkä ruumis oli nostettu purilaille. Siinä se oli jo lattialla valmiina pois kannettavaksi, ja edeltäpäin oli jo Holmannin matamille asiasta tieto lähetetty.
Luultavasti tahallaan vielä viivyteltiin; — varrottiin vähän myöhäisempää ja pimeämpää iltaa, jotta päästäisiin herättämästä tuota niin vastenmielistä huomiota kadulla.
Silla istui kasvot itkusta kalseina. Huoneessa ei ollut keitaan muita kuin hän ja Nikolai.
Nikolai seisoi myymäpöydän vieressä, ja Silla istui selin akkunaa kohden; hämärässä surisi ainoastaan hyttynen ylhäällä akkunanverhojen takana.
Viimeinkin lopetti Nikolai äänettömyyden.
"Hän oli hyvä… sekä sinulle että minulle — aina, kun vaan uskalsi, tiedäthän!"
Silla ei vastannut.
"… Hänestä tuntui iltasilla kotiin palajaminen aina niin ikävältä, tiedäthän. Nyt ei hänen enää tarvitse… Eikä astua jalkaansa tänne kapakkaankaan!"
"Isä!… Isä!" — pääsi taaskin Sillalta, ja sitten seurasi uudelleen hurjan itkun kohtaus.
"Kuulehan, Silla!" — sanoi Nikolai, kokien salailla rintansa ahdistusta, joka usein katkasi hänen lauseensa, — "kun sinulla ei enää isää ole, — niin on sinulla tässä semmoinen, joka tahtoo pitää huolta sinusta ja tietää, miltä se tuntuu,… Minulla ei ole milloinkaan isää ollut, minullakaan, taikka en koskaan semmoista nähnyt!… Nyt tahdon ruveta sepäksi, niin tahdonkin, kun ei teillä enää tulla toimeen väkipyöräin teolla!"
"Minä vaan tahdon sanoa sen sinulle, että sitten muistaisit sitä", — lisäsi hän hiljaa; — Silla ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuulevan. —
"… Ja nyt tänä iltana minä tulen jäljessäsi nurkalle saakka. Siinä sitten seison ja katselen siihen asti, kunnes kaikki on sisällä… ja sitten minä olen ulkona yön, sen tiedät sitten, jos jotakin tapahtuu!"
"Niin, ole ulkona, Nikolai!" — kuiskasi hän.
Nyt tuli huoneesen kapakkakarhu ja kaksi muuta miestä. He kantoivat ruumiin ovesta ulos ja sitten vaivalloisesti rappujen käännöksestä alas kadulle, jossa joukko katselijoita seisoi.
Sitten kuljettiin pitkin katua, — kuollut ynnä kaksi kantajaa sekä kapakkakarhu edellä, ja Silla ja Nikolai jäljessä.
Siinä, missä heidän täytyi erota, painoi Nikolai kopan, jonka Silla oli unhottanut, hänen käteensä ja jäi sitten seisomaan siihen ja katselemaan heidän jälkeensä!…
Koko tuo syrjäseuduilla ja esikaupunkien hökkeleissä majaileva pääkaupungin isätön ja äiditön sikiölauma, josta kukaan ei mitään tiedä, eikä kukaan tahdokaan mitään tietää, joka kuhisten parveilee siellä, niin sanoaksi, ainoastaan kerrosta ylempänä kuin tuolla alhaalla meressä rantasillan pylvästen välillä ajelehtava mäti ja kalansikiöt, joista myöskin kerran on tuleva isoja maiti- ja mätikaloja, — mitä siitä tulee — kaikista noista olennoista?
Sairaus lakaisee heitä pois suurella luudallaan heidän varhaisimpana ikäkautenaan; satama heistä osan viepi, kadut sekä niiden kaikellaiset vapaat elinkeinot eli häälyvä ja rauhaton mustalaiselämä viepi osan heistä, poliisi-vahtikonttoorit, vankilat ja kuritushuoneet ottavat heistä osan. Myöhempinä vuosina kokoo myöskin työ heitä helmaansa suuret määrät — tehtaiden ovet ovat selkko seljillään!
Henkilöt, jotka joskus sattuvat saamaan jonkunmoista omantunnonvaivaa noitten olennoiden tähden, joiden olemisen syynä he kentiesi ovat olleet, vetäisevät huojennuksen huokauksen. Vastuunvelvollisuus on niin muodoin huojentunut, koska nyt on heilläkin tilaisuutta työn kasvattavaiseen pyörään tarttua — ja sittenhän on asia tavallansa tullut siirretyksi siveelliselle pohjalle!
Siellä ne istuivat, kypsyneimmiksi kehittyneet kaupungin sikiöt, rivittäisin Wejergangin toiminimen suuren tehtaan saleissa ja hoitelivat surisevia käämiä, kehräpäitä ja rullia, — ruotsalainen Leena ja Tiina, Kristofa ja Kalla ja Josefa ja Gunda, ja mitä he kaikki lienevät olleetkin; jos joku olisi heidän vanhempiansa kysynyt, olisi siihen siellä ja täällä käynyt varsin vaikeaksi vastata.
Juttu luisti sangen sujuvasti salin perällä; sitä jatkettiin vielä silmäniskuilla ja muodonvaihdoksillakin aina silloin, kun joku tarkastavista päällysmiehistä ohjasi askeleitansa sinne päin. Täytyi tehdä liikkeitä ja viittauksia, vilkuttaa silmiään ja puhua huutavalla äänellä; mutta parhaiten se kävi, jos sai olla ihan lähekkäin, naama naamaa vastaan tuossa jyrinässä, kun koneremelit surisivat, johtaen voimaa kukin pienempään koneosastoonsa, permantolaudat tärisivät ja vapisivat pääkoneen liikkeestä, ja vesiputous ulkona auringonpaisteessa kohisten ja huumaten hautasi suurta vesiratasta vaaleankellahtavaan, kuohuvaan loistoonsa.
Ne olivat enimmäkseen varsin nuoria naisia, tuskin kuuden- tahi seitsemäntoista, korkeintaan kahdenkymmenen ikäisiä, jotka tätä laitosta hoitelivat; joko osaksi taikka kokonaan vasta-alkavia ja tottumattomia, jotka vasta sormiansa työhön taivuttelivat.
Ja se oli Silla Holman, tuo tummahapsinen, pitkän hoikka, pisamakasvoinen, jolla oli korottomat, suista alaspäin käännetyt kengät jalassa ja suuri öljytäplä poikki hameen, — joka ryki ja kyseli, ja kyseli ja ryki, samalla aikaa kun silmät vilkuivat sinne ja tänne kuin kaksi mustaa, vierivätä, pyöreätä tulikuulaa, ja heikko, laiha rinta kohosi ja laskeusi ainoastaan pelkästä siitä ponnistuksesta, jotta hänen äänensä kuulluksi tulisi. Hän istui siellä nuorimpain seurassa; sormet puuhailivat käämien seassa, ja silloin tällöin hän vilkasi ylöspäin juuri kuin lintu.
Nyt oli juuri päättynyt kiivas väittely Josefan uudesta, nauhoilla ja nyöreillä kaunistetusta päällysnutusta. Tahtoiko hän todellakin uskotella ihmisiä, että oli saanut rahat äitipuoleltansa? Ei, uskokoon sitä, ketä haluttaa — mutta ei ainakaan Gunda eikä Jakobinakaan sitä ollenkaan uskoneet! Sitten oli Kristofa kertonut sunnuntaisen kummallisen sattumansa, — hän joutuikin aina niin kummallisiin seikkoihin, niin mainion hauskoihin, vaikka ei juuri yhtä todenmukaisiin, joissa hienot naiset ja herrat olivat päähenkilöinä, ja hän vaan sattumalta joukkoon joutuneena.
Ja sitten oli juttu joutunut niin mainion hauskalle tolalle, että Silla sitä oikein imi molemmin korvin!… Sunnuntai-iltana tulisi olemaan tanssijaiset tuolla ylhäällä Letvindtenissä, ja sitten sitä juteltiin kaulahuiveista, nauhoista, hunnuista ja koristeista, — joita toisilla oli ja toisten täytyi lainata, — ja kuka tanssi parhaiten ja kuka runsaimmin kestitsi. Kristofa tiesi kertoa, että siellä soitettaisiin viululla ja helypillillä ja että sinne tulee sekä ylioppilaita että rahvasta ja perämiehiä!
Muutamia muukalaisia, jotka tehdasta katselivat, kulki salin lävitse. He pysähtyivät ja kyselivät ja katsastelivat. Ja kaikki nuo nuoret työntekijät istuivat nyt kerrassaan kukin paikallansa, syvään kumartuneina työtään kohden, ikään kuin eivät olisi ajatelleetkaan mitään muuta kuin lankarulliansa…
Aamupäivän valo loisti kuin masentava hiljaisuus korkeista, ylhäällä seinässä olevista akkunoista ihmisiin, koneisin ja tavarapakkoihin.
Kahdentoista aika oli tulossa. Viimeinen hetki kului hitaasti, aina hitaammin eteenpäin. Koneet levittivät kuumuutta ja öljynhajua yhä enemmän, niin että olo jo alkoi käydä melkein huumaavaksi.
Muutamia helteisiä, pitkiä minuutteja vielä… viimeinkin kello soi!
Ja ikään kuin tenhovoimalla yht'äkkiä pukeutuneina virtasi tehtaantyttöjä parvittain sievissä vaatteuksissaan — esiliinat edessä ynnä kaulahuivit niin kauniisti leuan alle sitaistuina sekä vielä erityinen huivi rinnan ylitse ristiin kiinnitettynä — ruokakantimet kädessä alas rappuja myöten.
Tuota kirkasta kevät-ilmaa… sitä kun saisi oikein läähättää sisäänsä! — Silla, kuumana ja janoisena kun oli, kopisteli ruokakantimellaan aidan pylväästä jäätyneen lumen jäännöksiä ja pureksi niitä.
Pää täynnä ajatuksia Letvindtenin tanssijaisista, joita Kristofa hänelle oli kuvaillut, hän astuskeli eteenpäin kumppaneittensa kanssa, jotka pitkässä rivissä toinen toisensa käsivarressa seurasivat… koko tie tehtaalta poispäin oli tungokseen saakka täynnä. Tuonnempana laventui se jonkunlaiseksi kaduntapaiseksi käytäväksi.
"Näepäs! — Näepäs, Kristofa!… Wejergang on jo palannutEnglannista!" Nuoret tytöt nyhkivät toisiansa oikein innostuneina. —"Uusi kevätnuttukin, vaalea, vaaleanruuni!"
"Joutavia! Minä sen jo silloin näin, kun hän tuli höyrylaivalla eilen, minä… hän ja koko joukko englantilaisia… Kaikki ne olivat ruunia, joka mies; minä luin täydelleen seitsemän erilaatuista lantaruskeata!" — Se oli Josefa, joka nyt käytti kieltänsä; hän oli kerran ollut kuosikaupassa kokeilemassa.
"Saapa hän varoa itseään öljyltä!" hikersi joku.
"Hän on tavattoman kaunis! Näetkös, kuinka hän käy nenä uljaasti pystyssä… Ai, ja tuommoinen punainen, sievä silkkinen nenäliina rintataskussa!" kuiskasi Kristofa Sillalle.
Tyttöparvi tunkeutui tiheesen lähelle aidan vierustaa. Tuo ihailtu meni siitä ohitse huolettomasti hiljaa hyräillen, pää pystyssä, ja heilutteli kävelysauvaansa. Kaikki nuoret tytönkasvot tirkistelivät tuhman nöyrinä ja kunnioittavaisina suoraan eteensä, — kuitenkin hiukkasen silmäkulmiaan vilkutellen. Hän katosi sinne tyttöjoukon vastavirtaan, halkaisten sitä kuin lohi.
"On panettanut jakauksen niskaansa… Hattu kuin kuppi… Elä puhalla; hän on niin hirveän kevyt!… Ihan isänsä poika, niinpä onkin!… Hei, ja noin soma spanialainen ruokosauva!"
"Ei hän ole likimainkaan niin kopea, kuin tuolla kävellessään teeskentelee olevansa; mutta täällä tehtaassa, näetkös, täytyy hänen olla suora kuin kynttilä… Johanna Sjöberg, sama, joka pesee hienompaa pyykkiä, tunsi kyllä hänet markkinanaamiaisissa; itse hän sitä minulle kertoi."
"Usko pois", tokasi Jakobina, "niihin tanssipaikkoihin tulee paljo hienoa väkeä sillä tavalla. Luulet hyppiväsi vaan jonkun halpa-arvoisen kanssa; mutta sepä saattaakin olla kaupungin rikkaimman miehen poika… Ja muuten, jos sinulla on hitunenkaan havaintokykyä, saatat varsin hyvin huomata sen tanssimisesta taikka kellosta, taikka paidan kauluksesta ja siitäkin, että he pureksivat niin hienoa tupakkaa"…
"Hän vilkasi meihin, huomasitkos sitä?" — kuiskasi Kristofa Sillan korvaan.
"Kyllä, sillä hän tuntee minut!" vastasi Silla vähän hämillään siitä, että nuori Wejergang oli silmänsä häneen luonut.
Siitäkös naurua seurasi.
"Mieliikö se mustakin variksenpoikanen raakua?" Variksenpoikanen tirkisteli harmistuneena liinasensa alta; mutta ei hän mitään vastannut. Hän tiesi itse, että nuori Wejergang hänet tunsi; olipa hän ollut silloin konttoorissa, kun hän äitinsä seurassa oli pääkonsulin luona käynyt tehtaasen pyrkimässä.
Toinen virta työntekijöitä, joka tuli toisesta tehtaasta, yhtyi kuin haarajoki tähän ensimmäiseen, ja katuja ja kujia pitkin valui sitten taas tämä suuri virta vähitellen täällä alhaalla säännöttömän kaupungin osan puurakennuksiin, — kadoten mikä mistäkin ahtaasta portista ja sisäänkäytävästä noihin haalistuneihin, valkoisiin tahi harmaisiin taloihin, joiden katot olivat liuskakivistä, turpeista taikka tiilistä, tahi jotka olivat vielä niin uusia, että tuskin olivat katokseen saadut.
Silla hiipi sisään ahdasta, kosteata käytävää pitkin. Pihaan pääsi auringon säteitä ainoastaan noista rei'istä ja raoista, joita mädätys oli syönyt vanhaan lauta-aitaan, missä näkyi vääristyneitä, ruostuneita rautanaulan kantoja tiheässä toinen toisensa vieressä, ja tuntikausia juoksi likainen vesi portin alitse ja yhtyi sitten ulkopuolella virtaavaan ojaan.
Hän pysähtyi ulkopuolelle, kuultuansa ennestään hyvin tutun, kuivakiskoisen, tasakorkean äänisäveleen siellä sisällä taaskin purkavan ulos äidin totuudenharrasta katkeruutta.
Tyytymättömän näköisenä ja vastenmielisesti Silla avasi portin, jonka takana Anderssonin matamin palvelustyttö seisoi tulipunaisena ja kykenemätönnä itseänsä puollustamaan, sillä aikaa kun Holmannin matami, helmat ylös käärittyinä, seisoi jalat hajallaan pihaojan päällä ja virutteli pesuvaatteita. Hän puuhaili huolellisesti ja vitkalleen, eikä hänen savenharmaissa silmissään näkynyt vähääkään mielenliikutuksen merkkiä:
"… Pitäisihän toki Anderssonin matamilla olla edes rahtunen järkeä tietääkseen, ettei niin kauan pidetyitä vaatteita voi viikossa valmiiksi saada… saatat hyvin viedä minulta semmoisia terveisiä hänelle. Enkä minä myöskään ole tottunut, vaikka olenkin köyhä ja vähissä varoissa, panemaan vaatteita pesuun paikkaamattomina ja repaleisina… ja minä uskallan sanoa, että sekä Nilsonin mummo, joka tässä vieressä asuu, että muutkin tämän talon ihmiset ovat ihmetelleet nähdessään, millaisissa vaatteissa semmoinen, joka itseään ruokakauppiaan rouvaksi nimittää, antaa miehensä ja lapsensa käydä!… Ei, ei sinun tarvitse minua vastustella, piikaseni; mitä minä kerran sanon, se on sanottu! — Ja entäs sukat sitten!… emme huoli niistä puhuakaan, toinen kantapää kun oli kurottu kokoon purjelangalla, niin ettei oikein kehtaa semmoisia pestäkään. Ihmiset saattavat näyttää niin mahtavilta kuin ikään tahtovat vaan, — mutta pesuvaatteet, kyllä ne puhuvat, puhuvatpa niinkin!"
Sitten hän kääntyi tyttäreensä päin ja lausui pitkäveteisellä, oikein musertavalla äänenpainolla:
"Jos olisit vähäistä ennemmin tullut, Silla, olisit voinut minulta säästää paljon työtä!… Mutta eipä ole väliä; mitä ennemmin he minusta hengen ottavat, sitä parempi!… Minäpä en koskaan ole enään elää toivonutkaan siitä hetkestä alkaen, jona isäsi täältä lähti!"
"Minä otan kiinni ja väännän kanssasi, äiti!"
"Nytkö vasta, kun kaikki jo tulee väännetyksi? Kiitoksia vaan! Mutta olisit hiukkasen älyä osottanut, jos sinä, joka olet vaan istunut siellä tehtaassa, olisit vähäsen kiirehtinyt auttamaan sitä, jonka täytyy pestä ja tehdä raskasta työtä koko aamupäivä!"
"Kiitoksia terveisestä, matami Holman!" — se oli Anderssonin matamin palvelustyttö, joka nyt viimeinkin oli saanut sanat suuhunsa; — "mutta minä luulen, ettei teidän enää tarvitse itseänne meidän pyykillä vaivata; se on liian huonoa ja halpa-arvoista niin suurille selityksille."
Hän nyykäytti ja lisäsi, samassa kiireesti portista ulos luikahtaen:
"Hyvä olisi, jos lipeänne olisi puoleksikaan niin purevata kuin kielenne!"…
Se oli ylimalkaan Holmannin matamin sekä parhain kuin myöskin itsetuntoisuutta todistava puoli, että hän aina isosi ja janosi oikeutta tässä maailmassa — muissa ihmisissä. Ja mikäli tämä vaatimus osaksikaan kääntyi koskemaan myöskin häntä itseä, silloin hän oli kylliksi onnellinen huomaamaan loan oman ovensa edestä aina kaikki hyvin la'astuksi. Silloin hän olikin niin suotuisassa tilaisuudessa, että saattoi määrätä sekä säännöt että poikkeukset…
Jokaisella on loistoaikansa, ja että väkipyöräin sorvaaja Holmannikin oli elänyt, sitä aljettiin käsittää oikeastaan vasta sitten, kun hän jo oli näyttämöltä kadonnut — ja kentiesi hän itsekin siitä vasta nyt oikean käsityksen sai.
Ei ole nimittäin likimainkaan yhdenarvoista perheelle, saako se elatuksensa miehen työstä ja viikkopalkasta, vai onko se muuten hankittava, ja olevaiset olot teki vieläkin ahtaammiksi Selvigin matamilla piilevä Holmanni-vainajan lasku, joka toi seurassaan matamin tupaan sangen hämmästyttävät, vastenmieliset kasvot. Hän ei voinut saada päässään selväksi, että tuo lasku olisi oikea; — sillä olihan Holmannilla aina ollut määrätty, säännöllinen summansa taskurahoja!
Runsaasti tulvaili Holmannin matamilta katkeria lauseita, kun hän näki olevansa pakotettu joko kärsimään puutetta tahi etsimään työtä.
Hän oli tähän saakka tiennyt tarkoin ja säntilleen, miten hänen oli käyttäminen miehensä ansaitsemat rahat omassa majassaan, ja sen ohessa hän oli pitänyt tarkalla silmällä, miten muiden perheissä oli tämän asian laita. Hän oli, niin sanoaksi, näinä vuosina aina mukavasti istunut kuorman päällä ja ajanut. Mutta nyt oli, sitä pahempi, semmoinenkin aika tullut, että hänen itse täytyi laskeutua alas ja ruveta vetämään — ja siihen hän näytti huonommin soveltuvan.
Tämmöisessä ratkaisevassa tilaisuudessa ollessaan huomasi Holmannin matami, että jos koskaan oli johonkuhun käsiksi käytävä, niin olisi se nyt tehtävä — mutta kenen olisi käyminen, sen hän jätti sanomatta. Hyväksi aluksi hän käytti edukseen pääkonsuli Wejergangin tuttavuutta saadakseen tyttärellensä Sillalle työpaikan tehtaassa. Joutilaille käsille täytyi hankkia jotain tehtävää, ja palkitsisihan se kaikessa tapauksessa edes hiukkasen hänen miesvainajansa menneitä viikkopalkkoja. Ja kun hän sitten itse olisi kotona ja hoitaisi kunnollisesti talouttaan ja sen ohessa myöskin parsisi ja paikkailisi ja ottaisi pestäkseen vaatteita, kun semmoista tointa olisi saatavana, niin ei ainakaan kukaan uskaltaisi syyttää, ettei Holmannin matami näinä vaikeinakin aikoina tietäisi velvollisuuttaan täyttää!
Ja tätä velvollisuuttaan hän täytti vielä silläkin tavalla, että ankarasti esti Sillaa vapaita aikojaan joutiloimiseen käyttämästä, joka nuorisolle on niin turmiollista. Neuloa ja parsia ja paikkailla illat myötäänsä — ei voinut olla parempaa keinoa hänen vakaannuttamisekseen!
Mutta juuri silloin, kun Silla istui ja neuloi ja parsi ja paikkaili myöhäiseen iltaan saakka matalan öljylamppunsa ääressä, pyörivät ajatukset hänen päässään täydessä tanssissa ja riemussa, ja kaikki Kristofan ja muiden ystävättärien kuvailut muodostuivat siellä yhtä selviksi, kuin olisi hän itse niissä osallisena ollut. Saippuakupla toisensa jälkeen, seuraava aina edellistään erinomaisempi, nousi ilmaan ja pirahti rikki juuri Holmannin matamin nenän edessä hänen siinä istuessaan ja neuloessaan. Ei hän sanonut mitään, — ihmetteli vaan toisinaan, mitä sukan kantapäässä voinee olla hymyiltävää ja naurettavaa!