Alhaalla Hägbergin pajassa näytti siltä, kuin olisi ollut, ei ainoastaan joutomaanantai, vaan myöskin joutotiistai. Tuskin ainoatakaan henkeä oli siellä saatavilla, niin autiota ja tyhjää siellä oli. Pajan edessä vartosi pitkä rivi kuokkia, lapioita ja kivihakkuja, joita piti teroitettaman, käytettäviksi tien raivauksessa tuolla alempana uuden satamalaitoksen lähellä.
Hägberg tuli pajaan, etunahka riippumassa toiselta olkapäältä, ihan kuin hurjistunut… Ei ollut enää ainoatakaan säntillistä kisälliä eikä oppipoikaa; mutta hän oli päättänyt antaa poiskäskyn heille joka miehelle järjestään, niin totta kuin hän Hägbergin nimeä kantoi!
Yksi siellä kuitenkin seisoi ja rehki! Hän oli siellä seisonut ihan yksinään ja viilata jyrskyttänyt kisällinäytettään eilen koko juhannuspäivänkin. Mutta semmoista se on, toinen joutiloipi, ja toinen rahan-ahneudessaan mielellään suopi sielunsakin palaa… Oikein kelpo työmies, hitto vieköön! — ja jos ei hän olisi joutunut tekemisiin poliisin kanssa… niin, ei! — ei, niin; pääsihän poika siitä vapaaksi, se on totta!…
Puhuttu oli Nikolai, joka uudelleen oli Hägbergin pajaan työhön tullut palvellakseen oppiaikansa loppuun.
No, viimeinkin!… Tuolla tuli kaksi, hönkötellen pihaa pitkin pajaa kohden.
Hägberg kääntyi poispäin eikä ollut heitä näkevinänsäkään. Eipä nyt ollutkaan, oikein ajatellen, aika käskeä pois väkeänsä. Itse hän vaan meni pois ja veti kivikuokan ahjosta, ja kun nuo kaksi syntistä tulivat, seisoi hän siellä itse pitkänä, laihana, vankkana ja harmaana, ja takoi niin että säkenet räiskyivät.
Tämä mestarille soveltumaton työ vaikutti paremmin kuin ankarimmatkaan nuhteet, ja kun hän sitten mitään lausumatta heitti kivikuokan käsistään ja alkoi tavallista kuokkaa teroittaa, tuntui selvästi, että pajassa oli helteinen ilma.
Sitten vähitellen aamupäivän kuluessa tulivat muutkin, tuijottavin silmin, pakottavin ohauksin ja naamat vaaleina ja valvomisesta raukeina, yhden silmä paisuneena ja toisen nenän poikki laastaritilkku levitettynä. Äänet olivat käheät, ja mitään lausumatta ryhtyi kukin työhönsä. Heidän täytyi liikkua joutuisasti, jos aikoivat saada korjatuiksi kaikki nuo työkalut, mitkä siinä vartoomassa olivat.
Työtä tehtiin herkeämättä iltapuoleen saakka, eikä koko pajassa sanaakaan hiiskuttu. Silloin huomattiin jo enin osa työtä ennätetyksi, ja Hägberg itse lähti toimilleen kaupunkiin.
Joilla vieläkin oli kiire töissään, he loistivat hiessään, mutta joko sitten siitä syystä, että työ juuri oli parhain lääke parantamaan äsken kuluneen juhannuspäivän ja juhannusaatto-illan hurjailemisia, taikka vaikutti sitä sama huojennus, jota yleensä tunnettiin silloin, kun mestari oli matkoihinsa mennyt — heti aloitti joku yht'äkkiä virittää ääntänsä lauluun, pari muuta haukotella ja ojennella itseänsä sen mielihyvän vaikutuksesta, mitä edellisten päiväin muistelmat heille mukanansa toivat; — ja sitten sitä oltiin kerrassaan täydessä keskustelussa siitä, miten he olivat itseänsä huvitelleet.
Nikolai yksin teki työtään uupumatta; hänestä oli naulanreikä kisällinäytteensä henskeliraudassa tärkeämmän arvoinen kuin heidän kaikki juhannushuvinsa, ja jos nyt vaan jatkaisi työtään, valmistuisi se ennen kuukauden loppua…
Hänen pieni naulavasaransa yhä nakutteli heidän juorutessaan — noista tervatynnyreistä ja puukasoista ja vanhoista huoneenseinistä, joita olivat polttaneet… siitä hauskasta elämästä, mitä olivat viettäneet, ja niistä laseista, joita olivat kallistelleet, niin ettei heillä nyt enää ollut killinkiäkään taskussa — ha, ha, ha!
Vasara nakutteli herkeämättä.
Jan Petter oli laivalla käynyt saaristossa ja nähnyt niin paljon kokkovalkeita, ettei niitä voinut lukeakaan…
"E-hei, kun ollaan humalassa!"…
Vasara vieläkin nakutteli.
Toinen oikoi itseään ja haukotteli, koko juhannusjuhla leuoissaan… "Tuolla ylhäällä Grefsenharjulla oli punssi lopuksi ihan kuin virtanaan juossut alas mäenrinnettä pitkin!… Wejergangin poika oli antanut tehtaan tytöille Marilaakson järveltä vanhan veneen ja puolikon tervaa… kuullut käen kukkuvan ja mellastanut koko yön… hoippuroinut kotiin vähää ennen kahdeksaa"…
Vasara ei nakutellut enää.
"Wejergangin poika… tehtaan tytöt Wejergangin seurassa!" — Nikolai seisoi levotonna ja epävarmana ja kuunteli; kerta toisensa jälkeen lensi kiireesti terävä silmäys sitä kohden, joka siellä jutteli…
Kylmä hiki valui alaspäin hänen ruumiiltaan, ja hän lähti pois.
* * * * *
Silla oli käynyt karjakartanossa ja tuonut sieltä tavallisen tuoppinsa iltamaitoa, kun hän veräjällä tullessaan kohtasi Nikolain. Nikolai sanoi nähneensä hänen menevän sinne, mutta Silla tiesi kyllä hyvin, että hän oli siinä seisonut ja häntä odotellut.
"Uskopas vaan, Nikolai, minulla oli oikein hauskaa juhannusaattona!" — hän piti kahvasta pyttyä edessänsä Nikolain ja itsensä välillä. — "Kunpa vaan saisit tietää… Et, et milloinkaan elinaikanani!"…
"Siellä Grefsenharjullako?"
"Mistä sinä sen tiedät — sano, mistä sinä sen tiedät!"
"Niin, minä — eräs sepänsälleistä oli siellä… Mutta en minä käsitä, miten sinä siltä kotohiselta voit päästä sinne!"
"Kylläpä se kovin ahtaalla olikin, sen saat uskoa!" Hän vilkasi ympärilleen ja kertoi varovaisesti kuiskuen: — "Äiti ei tiedä mitään muuta, kuin että minä muka makasin ja nukuin sängyssä koko juhannusyön. Hän halusi syödä juhannuspuuroa täti Askerin luona, ja minun piti olla kotona ja silittää; mutta kun kello tuli yhdeksän, minä sanoin jäähyväiset, minä, ja luikahdin tieheni… Kas niin, Nikolai!" — hän löi nauraen käsiänsä yhteen. "Jospa vaan olisit kuullut, kuinka hän elämöitsi eilen aamulla, kun palasi kotiin, ja minä makasin vielä!… Kuulitkos sitä, että meitä siellä punssillakin kestittiin?"
"Kuka sitä sinulle tarjosi?"
"No, pitäisihän sinun se arvata! — Mutta, Nikolai, sinä et hiisku siitä mitään. Se oli eräs henkilö, joka meille tarjosi"…
"Vai nii-in! —"
"Hän tuli sinne ylös vartioimaan, etteivät sytyttäisi juhannuskokkoa lähelle metsää… Niin, tiedätkös, Nikolai, ettei se ollut kukaan vähemmän arvoinen, kuin juuri nuori Wejergang itse! Hänen isänsä vietti juhannuskestiä; ja juuri kello puoli kahdeltatoista piti heidän nähdä kotirapulleen tuliroihu sieltä."
"Ja sitten hän antoi teille punssia? — Sinulleko myöskin?"
"Juuri minulle! — 'Tuolle mustasilmäiselle!" — huusi hän.
"Kyllä kait hän juttelikin sinun kanssasi?"
"Juttelipa niinkin, — hän tietää niin mainion hyvin, että minun nimeni on Silla!… Minä tapaan hänet joka ikinen päivä nyt, tiedätkös Nikolai!"
Nikolai säpsähti, juuri kuin olisi kolauttanut vasaransa tyhjään alasimeen. "Kas niin!"
"Viime lauvantaina konttoorissa, kun hän oli laskenut väärin ja antanut minulle kruunun liikaa, sanoi hän, että minä saisin sen pitää ja ostaa sillä sokurileivoksia"…
"Oh — ho, hei; niinkö juuri hän sanoi? Sepä vasta hyvyyttä on!" — Nikolai teeskenteli jotakin, minkä piti naurua oleman… "Hirveän hyvänlaitainen se on kyökkipiikakin syöttäessään hanhea, sen sitten kiinni ottaakseen!"
Hän seisoi, toisella kädellään veräjänpylväästä kiinni pidellen, ja katseli häntä hetkisen; niinhän se Silla oli tullutkin hienoksi ja sieväksi ja melkein pitemmäksi entisestään. — "Nuori tyttö, joka ei edes tiedä kaunis olevansa"…
Sillan suun ympäristöt alkoivat värähdellä; koko hänen muotonsa osoitti valtaavata vastenmielisyyttä.
"… jos hänelle tarjoavat sokurileivoksen taikka kaulahuivin tahi jotain huvia, niin hän jo kurkottaa kaulansa ja piipertää kohden… Minun luullakseni pitäisi sinun se huomata kaikkialla, mitä näet ympärilläsi, Silla! Kuinka harvat heistä säilyvätkään siksi, että tulisivat rehellisten työmiesten vaimoiksi? Tuskin ennättävät siihen, että saavat tanssia pari kertaa, sen he tekevät, ja sitten on virsi loppunut!… Ja niin hyvänlaitaisia he alkavat nyt olla sinullekin, Silla!… Kyllä se Wejergang pitää varalla sinua, niin pitääkin!… Jos en minä ennätä pitää varalla häntä!" — Hän näytti sekä kovin vaalealta että ilkeältä.
"Oletko sinä mieletön, Nikolai? — Elä muutu noin julman muotoiseksi!"
"Olenpa kylläkin minä mieletön, kun olen siellä seisonut ja viilannut ja kihnuttanut koko kuukauden kisällinäytettäni ja niin antanut sinun täällä käyskennellä susilauman keskellä… Mutta minäpä nyt olen syntynyt juuri semmoiseksi, minä, että kaikkein täytyy edestäni umpilukkuun luikahtaa!"
Silla seisoi samoin kuin aina muulloinkin, kun Nikolai sillä tavalla hänelle jutteli, hämillään ja nurpeana, pitkänhoikka ruumis etukumarana ja silmät maahan luotuina.
"Me kaksi, Silla!" jatkoi Nikolai vihdoinkin ja nykäytti ruumistaan, ikään kuin parempaa painoa antaakseen; mutta hänen äänensä vapisi ja kieli tuntui sanoja tapailevan, — "me kaksi… me olemme ikään kuin kasvaneet yhdessä! Ja koska kerran kävi niin hullusti, — niin — että minä jouduin hullulle tolalle, niin paljoa helpompi oli sinua kaltoin kasvattaa, sillä olinpa minä vankka, minä, mutta sinä olit hoikka ja hento ja sinun täytyi myötäänsä hiipiä kuin kissa valheinesi ja juoninesi. Ja sitten… niin… ajattelin minä… että, jos niin kuin… me kaksi… jotka aina olemme yhtä köyttä vetäneet — eikä minulla ole ketään muuta ollut, johon olisin luottaa voinut, sen sinä tiedät… eikä sinullakaan, Silla! — että me yhtyisimme… Ja, jos sinä ajattelisit samoin kuin minä, niin"…
Hän oli puristanut leveät kätensä veräjänpylvään ympärille, ikään kuin olisi tahtonut vastausta odottaessaan sitä rutistaa tanakan ruumiinsa koko voimalla. Hän tirkisteli tuota alaspäin kumartunutta tyttöä; mutta tämäpä ei silmäystään kohottanut. Ja sitten hän taaskin henkäsi raskaasti; hän tunsi, että hänen oli vielä jatkaminen.
"… Ja nyt minä olen vaivoin koonnut muutamia killinkejä enkä ostanut mitään, ja viilannut ja viilannut niin uutterasti kisällinäytettäni, jotta sitten, kun kisälliksi pääsen ja vielä vuosi olisi loppuun kulunut, ja olisin ennättänyt hiukkasen säästöön panna, niin… niin — voisi käydä laatuun, että sinä kerrassaan pääsisit sekä tehtaan rojusta että noista kotitouhuistasi ja tulisit kelpo sepänvaimoksi, Silla! — Ei sinulla ole milloinkaan ollut ketään, joka sinua olisi niin vaarilla pitänyt kuin minä, sen itse tiedät;… ja minä tahdon sinua kohdella niin, ettet sinä milloinkaan voi sitä käsittää!… Semmoiselle, jolla ei isää eikä äitiä ole, eikä, sen jälkeen kun olin poliisin hoteissa, paljoa kumppaleistakaan tietoa!"… Tässä hänet liikutus kokonaan valtasi.
"… Tuommoinen, noin tavattoman kaunis sepänvaimo kuin sinusta voisi tulla, Silla! Jos on kenelläkään moisia silmiä, joihin seppä saattaa ihastua, niin ovat kait sinun sellaiset; nepä ovat kuin säkenet sysissä säihkyisivät, niin ovat!… Ja sitten, kun tulee kotiin ja saapi nähdä sinun pienen, kauniin, mustan päänypykkäsi vartoomassa tuvan ovella!… Kaikki se, — että minua myötäänsä on pidetty koiran arvossa… ja vielä huonompanakin, — varkaanakin kaupanpäällisiksi, kaikki se olisi vaan kuin leikkiä, jos asiat niin kävisivät… Oma tupa, lukku ovessa ja arkku sisällä, sepä olisi jotain toista, Silla, kuin antaa itseään hinata hyppyhuoneisin ja olla nuortenherrain ja merimiesten pyöriteltävänä pitkin seinämiä!"
Hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi jättänyt mainitsematta sen, minkä tuli tässä viimeiseksi tulisessa innostuksessaan lausuneeksi, sillä sitä vastaan, kun Silla juuri äsken seisoi melkein masentuneena, liikutuksen valtaamana ja kyyneleet silmissä, lensivät hänen kasvonsa nyt kerrassaan tulipunaisiksi tuon Nikolain lausuman syytöksen johdosta.
"Tahdotko sinäkin sitten kieltää minulta tuon vähäisen huvin, Nikolai? Minä en saisi nähdä mitään… en olla mukana missään… Niinkö tahdot? Minun pitäisi olla semmoisen, joka en olisi koskaan saanut tanssia — aivan kuin joku harvinainen lintu ihmeteltävänä, joka ensin on häkissä ollut äidin luona ja sitten sinun"…
Tässä sitten sanat loppuivat ja itkuksi ratkesivat.
"Sitäkö se sitten on, kun lupaat olla kiltti ja hyvä minulle, Nikolai? — Sinä varmaan yrittelet saattaa minua vielä pelkäämäänkin itseäsi!"
"Minuako? — Minuako pelkäämään, Silla?"
"Enkö minä ole heidän kaikkien mielestänsä juuri kuin vuosikautinen penikka, jota äiti nuorasta taluttaa!… Ja sitten tulet vielä sinä ja tahdot häntä autella, Nikolai!… Se on oikein! Se on oikein! Sulje vaan minut teljen taakse!… Niin kyllä, sinä ja äiti! — Se riippuu vaan siitä, kuka minut haltuunsa ottaa!… Mutta olepas vaan varoillasi, Nikolai!"
Hän alkoi vihasta uupuneena oikein ääneensä itkeä.
"Niin, niin, itke vaan; en minä sano mitään, minä… Onpa niitä kyllä, jotka hetkisessä hyvin voivat sinut tyynnytellä!" lisäsi Nikolai synkästi.
Silla hypähti heti ylös, astui hänen eteensä ja laski kyynärpäänsä luottavaisesti hänen olalleen:
"Voithan sinä hyvin huomata, että minä se olen, joka tulen sinun vaimoksesi, Nikolai!" — hän katsoi häntä suoraan ja hellästi silmiin; tummat, keltapisamaiset kasvot olivat vielä kyyneleistä kosteina.
"Niin, jos sinä, Silla, niin tahdot, niin näetpä tässä semmoisen, joka voi tarttua sinuun!"
"… Mutta entäs äiti, Nikolai! — Oi, minä niin pelkään, niin pelkään vaan, että hän saisi vihiä tästä, että me joskus kohtaamme toisiamme. Hän katsoo niin jäykästi minuun; joka kerta, kun olen joillakin toimilla, aina minä olen viipynyt poissa liian kauvan!"
"… Mutta usko pois, että kun iltasilla istun ja parsin ja paikkailen, niin ajattelen toisinaan, että sinä kerran tulet niin hienoksi ja rikkaaksi, että saat omaksesi koko Hägbergin pajan, niin että äidin täytyy myöntyä!"
"Hei, niinkö sinä ajattelet, Silla!… Niin, sitten minä tulen! Hänen vastustuksensa täytyy haihtua kuin savu tuuleen, jos minä vaan kerran ilmestyn kotiisi kisällikirja taskussani — ja vielä rehellinen elinkeinoni kaupanpäällisiksi!"
— Mitä sitten lienee tapahtunutkaan tänä valoisana, usvaisena kesä-iltana, kun koski pauhaten riensi sillan alitse, puut ikään kuin liehuivat ihan uusissa, juuri äsken puhjenneissa lehdissään ja siellä ja täällä kimelteli kuin auringon paiste akkunoissa? Oliko hän humalassa, vai lieneekö syy ollut illan, jolla olisi vielä ollut ylimääräinen juhannushiivansa?… Kun hän viimeisen vilahduksen Sillasta näki, oli tämä omalla tavallaan hiukkasen kumarruksissaan pyttyinensä kiirehtinyt kotiin ja katsonut taaksensa häneen päin kääntyessään kujaan rakennuksien välille.
* * * * *
Kyllä se maailma sentään oli varsin hyvä, kun vaan kaikki lukuun otettiin!… Kun hän otti lähemmin ajatellakseen, eivät ne asiat aina niin hullusti käyneetkään, vaikka ne silloin ja tällöin umpilukkoonkin luikahtivat;… ja sitten — niin, sittenpä sitä saikin olla sekä vankka että näppärä, jos mieli ne jälleen auki ja kuntoonsa saada!…
No niin, nythän kaikki oli hyvin kuitenkin! Vasta se sitten huomataan, kun perille tullaan… ja sitä varten täytyykin olla poliisit ja mestarit ja järjestys ja kurikeinot kaikkialla, jotta lukku voisi oikein käydä.
Nikolai seisoi ja mietti ja päätteli naulojansa siellä pajassa; hän oli nyt saanut jo kisällikirjansakin ja näki kaikki parhaimmassa valossaan. Että hän ja maailma olivat sovintoon tulemaisillaan, se loistavina piirteinä kuvasteli koko hänen leveiltä kasvoiltaan. Tuo kookas, voimakas olento liikkui siellä työssään varsin uudella, reippaalla rattoisuudella!
Hän kantoi nyt kisällinpalkkaa ja voi siis ansaita kokoon kauniin summan viikon kuluessa. Se oli varsin onnellinen sattuma, ettei hän koskaan uskaltanut lahjoittaa Sillalle mitään, ei kaulahuiveja eikä muitakaan korutavaroita Holmannin matamin tähden. Säästetty pysyi säästettynä, ja Silla kyllä saisi osansa aikanaan.
Lauvantai-iltasilla, niin pian kun oli hiukkasen pyyhinliinalla ja kylmällä vedellä siivonnut itseään, oli asia lähteä tehtaalle päin… Hän astui vasaroineen, ja pihtineen, rautalevy tahi lukku kädessään, sen vuoksi vaan, että luultaisiin hänen luvallisilla toimillaan kulkevan. Ja niin se jäikin kokonaan siitä riippuvaksi, saiko tällä tavalla edes ja takaisin katua kuljeksiessaan vilaukseltakaan Sillaa nähdä.
Se oli selvää sattumakauppaa, ja niinpä usein sattuikin, että hän yht'äkkiä tapasi Holmannin matamin eikä Sillaa. Hän sai pitää senkin hyvänänsä; kaikessa tapauksessa voi hän kuitenkin katsella suoraan pitkin talojen välillä käyvää katua, jota Silla kulki monta kertaa päivässä. Mutta paljoa vaikeampi oli hänen sietää sitä, että niilläkin kerroilla, joina onni hänelle muuten suosiollinen oli, Silla kulki parin kolmen tehtaantytön kanssa käsi kädessä, niin että tuskin voi toivoakaan näkevänsä häntä enempää kuin vilahdukselta tahi saavansa muuta kuin pari pikaista silmäniskua, ennen kuin he jo kääntyivät portista milloin sinne, milloin tänne.
Mikä pakko hänen oli käydä ja laatustella kaiket illat noitten tyttöheitukkain kanssa… soveltuiko sellainen Sillalle, soveltuiko? Ei hän ollut vielä kylliksi kehittynyt eikä hänellä ollut vielä ymmärrystäkään käsittääkseen, mille kaikelle hän oikeastaan siellä alttiina oli ja mitä se oikeastaan tarkoitti, tuo herrasmies, joka hänelle silmiään vilkutti… noitten kauniitten silmien tähden… Huvikseenko? — käydä ympäriinsä myllyssä, kunnes sitten jälleen palataan sekä muserrettuna että jauhettuna!…
"Ei… ei tämä pitkälle kelpaa!"
Eikä siihen ollut muuta keinoa kuin yhä taukoomatta viilata ja viilata ja yhä lisätä viikkopalkka edellisiin, kunnes olisi kertynyt hopeakoukku kylliksi suuri, millä kiinnittää Silla itseensä.
Niin, kunpa vaan kerran saisi Sillan luokseen! — Hän vaipui tuumimaan huoneen vuokraa ja häiden menoja.
Vähän aikaa sen jälkeen, kun Nikolai oli saanut kisällikirjansa, hämmästytti eräs ilahduttava tervehtijä häntä — tuskin hän voi omia silmiänsä uskoa — sillä ei se ollut kukaan muu kuin hänen oma äitinsä, joka lauvantai-iltapäivällä vartoili häntä sen ruokapaikan edustalla, missä hänen tapansa oli käydä aterioimassa!
Hän oli kuullut Nikolain päässeen kisälliksi, eikä ollut saanut lepoa pahaakaan ennen kuin pääsi tervehtimään poikaansa erään lautainvetäjän mukana, joka lähti kaupunkiin. Hän oli tullut niin iloiseksi!… Jospa vaan Nikolai tietäisi, miten monta kertaa hän oli huokaillut hänen tähtensä, ja miten monen monituista kyyneltä hän oli vuodattanut, — tuo kookas, muhkea, puoleksi talonpoikaiseen vaatteukseen pukeutunut nainen oli kasvoiltaan oikein tulipunainen ja itki ja myötäänsä kuivaili kyyneleitään kokoonkäärityllä nenäliinalla, kuvaillessaan liikutuksiaan ja iloansa siitä, että kaikki oli parhaaksi kääntynyt, ikään kuin korkeamman käden johdatuksesta!…
Hän oli jo pitkät ajat ollut niin onneton; mutta nyt, saatuaan jälleen poikansa, näytti hänelle kaikki kerrassaan varsin toisellaiselta!… Hei, noin suureksi ja hartiakkaaksi ja kelpo mieheksi kuin hän oli tullutkin — aimo sepäksi! Oli kait jo hänellä sortuuttitakkikin ja muut pyhävaatteet?… Ja hattu täytyi hänellä myöskin olla! — Nikolain tulisi vaan seurata hänen ohjeitaan; kyllä hän tiesi kaikki seikat, sillä hän oli paljon maailmaa nähnyt.
Sangen ihmeellisiksi, alussa melkein sekanaisiksi Nikolain tunteet kävivät, kun hän tuolla tavalla yhtäkkiä näki äidin luokseen heitetyksi… ehkä vielä saattaisi niinkin tapahtua, että kentiesi isäkin jostain samaan joukkoon heilahtaisi!
Monta vuotta oli jo siitä kulunut, kun hän oli äitiänsä ajatellut, ja se kuva, mikä hänestä vielä oli jäljellä, oli vaipuneena hänen muistinsa syvään, kyyneleiseen, tuikean suolaiseen mutakätköön, jossa ei sitä ensinkään oltu juurtumaan aiottukaan. Siellä hänen sydämessään oli jotakin, mitä hän vaistomaisella varovaisuudella uuden onnellisuutensa säilyttämiseksi kammosi;… mutta uuden Nikolain — sepänsällin — onnellisuuteen kuului kyllä myöskin se, että hän sillä tavalla jälleen löysi äitinsä! Totta tosiaan hän iloitsi hänen tähtensä, ja se oli niin tavattoman liikuttavata…
Ja kun hän sitten käveli hänen kanssansa ja oli iloinen sekä kaikkiin aulis ja menetti siinä sekä lauvantainsa iltapäivän että sen mukana puolen päivän palkan — oli hän myöskin, vaikka ei oikeastaan semmoista ollut aikonutkaan — tuhlannut lahjan ostamiseen — se oli suunnattoman suuri, hieno, kukkasiin värjätty silkkinen kaulahuivi — yhtä paljon, kuin minkä neljänätoista päivänä oli puristanut ja haalinut kokoon… ja sitä paitsi hän oli äidilleen ostanut hienoa leipää ja sianliikkiön, jotka hänen piti viedä mukanansa maalle palatessaan ja joista Barbro jo kaupungissa ollessaan maistiaisina muutamia aimo sipaleita illallisekseen nautti.
Hyvä oli ruokahalu hänellä… eikä hän näyttänyt erittäin säästämäänkään tottuneen — tämä oli likimääräinen tulos niistä huomioista, mitkä onnellinen poika oli äitinsä seurassa oleskellessaan ennättänyt tehdä. Sitä paitsi hän huomasi silloin myöskin odottamatta menettäneensä kauniit rahasummat, ja puoleksi tyytymättömällä mielellä hän sitten illalla lähti kävelemään ennestään tunnetuille paikoille, saadakseen siellä kentiesi sattumalta tavata Sillaa, jotta voisi hänellekin kertoa tästä uudesta onnestansa.
— Koko tämä osa kaupunkia, ylängön rinteelle rakennettuna, oli jo varjoon siirtyneenä, ja hieman helteisessä kesäillan lämpimässä kuljeksi joitakuita työmiehiä, nuttu irralleen hartioille heitettynä, samalla aikaa kun tämän tehdaspaikkakunnan räämäpuodeista sieltä ja täältä kuului korviin melun ja hälinän kaikua.
Nikolai oli turhaan risteillyt kulkuväylällä karjakartanon läheisyydessä ja myötäänsä pitänyt silmällä sekä leveätä maantietä, joka kävi veräjän ohitse, että myöskin jalkapolkua, joka niityn poikitse poikkesi sen takana olevaan metsään. Sillaapa vaan ei ollut nähtävissä! Eräs tyttö lähti pyttyineen navettakartanosta ja meni rapusta sisälle. Tämä vilkasi häneen päin ja nauroi, — ja seurauksena oli, että Nikolai jatkoi kulkuansa tehtaalle päin, ainoatakaan kertaa taakseen katsomatta. Mahtoipa noilla asujilla olla silmät, jotka seinätkin lävistivät?… Ja lienevät varmaankin jo alkaneet sitä ihmetellä, että hän niin usein siellä päin käveli…
Vesiputous oli suljettuna, niin että vesi virtasi ainoastaan valkeina säikeinä sulkulaitoksen ylitse ja valui tippa tipan jälkeen vesirattaalle. Joku ratasmies mennä ratusteli hänen edellään. Nyt se pysähtyi ja kaatoi pois kuormansa; se soljui kerrassaan alas… Siinä oli multaa, jota he vedättivät tehtaan viereen konttoorirakennuksen eteen aiottua puutarhalaitosta varten.
Laita-aitauksen sisäpuolella oli koko joukko muijia ja nuoria tyttöjä täydessä puuhassa. He perkasivat, harailivat ja istuttelivat, samalla aikaa kun mies puutarharuiskuineen käveli jäljessä päin, ja avonaisesta akkunasta kurkotteli nuori Wejergang, olkihattu päässään, alaspäin ja jutteli alhaalla työskenteleville.
Siellä seisoi Holmannin matamikin, käsi kupeella, erään mustan puutarhapengermän ääressä ja silmäili jotakin valmiiksi tehtyä istutusta, jota hän oli vielä käsin taputellut, ja — Silla oli siellä myöskin… polvillaan maassa ja kitki rikkaruohoja esiliinaansa kukkaspenkereestä, joka oli rakennuksen seinustalla. Ja juuri hänelle nuori Wejergang laski leikkiä akkunasta, ja Silla pudisteli päätään ja nauroi ja vilkui ylöspäin, — vastata ei hän tosin uskaltanut Holmannin matamin tähden!
Tuntui juuri kuin pihdillä olisi puristettu monta kertaa juuri siitä sydänalan kohdalta, ja yht'äkkiä muistui hänen mieleensä suloisena se päivä, jona hän oli saanut Ludvig Wejergangin käsiinsä.
Hän siirtyi jälleen hiukkasen alaspäin, sydän lyijyäkin raskaampana, ja heittäytyi istumaan tuonnemmaksi ojan partaalle, josta helposti voi pitää silmällä niitä, jotka siitä ohitse kulkivat, itse kuitenkin näkymättömissä ollen.
Kyllä se Silla oli näyttänyt mainion kauniilta, kun hän iloisuuttaan salaillen pilkisteli ylöspäin! — siihen ne Nikolain ajatukset aina jälleen palautuivat, ja sen hän vaan myötäänsä näki edessään; ja sepä se juuri tuskalliselta tuntui…
Tuntikausi oli kulunut. Melkein tylsämielisenä hän oli nähnyt yhden toisensa jälkeen menevän tietä pitkin alaspäin; mutta yhtäkkiä loisti sieltä värinvivahduksia hänen kasvoihinsa. Ludvig Wejergang mennä lunkutteli siitä ohitse — huoletonna ja kevytmielisenä, herrassauva kädessä heiluen. Hän oli ruusuposkinen kuin tyttö, hieno, musta poskiparta näkyi panamahatun alta, ja siniharmaat silmät tihruttelivat ympäriinsä, ja huvikseen hän vielä hiljalleen hyräili mennessään.
Nikolai tirkisteli häntä harmista menehtymäisillään, kunnes hän tietä pitkin vähitellen alankoon katosi.
Taaskin tämä vanha toivottomuus ylivaltaa vastaan!… sama, jota ei hän milloinkaan selville saanut eikä milloinkaan voinut perille ajaa, jos ei vielä joskus sattuisi niin, että — hän sulki silmänsä ja tuommoinen pidätelty, väkinäinen muodonvaihdos kuvautui hänen leukansa ja suunsa ympärille…
Tuolla tuli Silla Holmannin matamin rinnalla, pää alaspäin painuneena, kuin huojuva virpi. Aina välistä hän loi ympärilleen salaisia silmäyksiä, juuri kuin koulutyttö, joka opettajaansa välttelee.
Alempana karjakartanon kohdalla he erosivat; Silla poikkesi sinne iltamaitoa ottamaan.
Hän palasi sieltä pyttyineen ja meni polkua pitkin niityn poikitse. Hän astui pikaisin askelin ja hymyili itsekseen, ja melkein kauhistuneen näköiseksi hän muuttui, kun Nikolai ojan partaalla seisomaan nousi.
"Säikähdytkö sinä nähdessäsi minut, Silla?"
"Näytätpä sinä tuimalta, sinä", vastasi hän ilvehtien.
"Olihan se kait niin, että sanoit tahtovasi minun vaimokseni ruveta,Silla?"
"No, minkä tähden sinä nyt sitä kysyt, Nikolai? — Onhan siihen vielä pitkältä aikaa!"
"Minun tarvitsee kuulla se vielä kerta… Jos ei saata olla asiastaan varmempi kuin minä, niin haluaa mielellään koetella, onko nuora, jossa aikoo kiinni riippua, kylliksi pitävä… vai onko se niin haurasta, että voi poikki sätkähtää! — Sinä olet saanut niin monenmoista ajateltavaa, sitten kun tänne tehtaasen tulit."
"Olepas varoillasi!… ole vaan varoillasi, Nikolai! — Sinä olet ruvennutkin näinä viime aikoina oikein pelkäämään minun tähteni!" vastasi hän kopeasti nauraen; "mutta minä olen nyt myöskin päässyt hiukkasen varttuneeksi, minäkin. Sinä vaan olet semmoinen, joka et sitä keksi — ja seisot siinä kuin pölkky!"
"… Mutta saat olla siitä vakuutettu, että minulla nyt on oikein aika kiire! Niin pian kuin olen saanut vähän ehtoollista nielaisseeksi, sitten lähden taaskin tehtaalle. Minä ja Kristofa ja Kalla ja Josefa olemme saaneet puhdistaaksemme ja kitkeäksemme koko konttoorin puutarhan… herne- ja porkkana- ja kaalisarkain alapuolelta, — ja kun syksyn puoleen laitokset laajenevat, saamme nekin huoleksemme!"
Nikolai vaan seisoi ja laskeskeli… Seitsemänkolmatta taaleria ja siitä vähennettynä kaikki, mitä oli kuluttanut äidilleen tänään… Liikkiökin vielä, joka ei ainakaan takaisin tule! — siinä oli kaikki, mitä hänellä oli, ja kaksi kertaa niin paljon hän vähintäänkin tarvitsi, ennen kuin voi saada irti kaikki, mitä tuvassa välttämättä tarvitaan… Pääasiana vaan oli saada Silla sieltä pois… hän kun tuolla tavalla nyt hommaa sekä yöt että päivät!
Kuuluvalla äänellä lausui hän vaan hyvin varovaisesti:
"Jos meillä vaan on kylliksi ymmärrystä, niin että hyvin pidämme puoltamme ja olemme säästäväisiä, niin saatamme kentiesi jo tänä kevännä päästä omaan tupaamme, Silla!… Mutta siihen voi vielä paljo välille tulla!"
Viimeinen lause kuului varsin soinnuttomalta ja pidätelty, raskas huokaus sitä seurasi.
"Minä ajattelen, ettet sinä, Nikolai, saa rohkeutta etkä virkeyttä ennen kuin tulet naimisiin!" lausui hän nauraen; "nyt on niin ikävätä kohdata sinua, että siitä saattaa tulla ihan alakuloiseksi ja ikävilleen koko jäljellä olevaksi iltakaudekseen… Oikein kelpo sulhasmies!" — Hän pyörähti korollaan pikaisesti ympäriinsä ja kiirehti pyttyineen polkua myöten matkoihinsa, vähäsen päätään nyykäyttäen jäähyväisiksi Nikolaille.
Tuota uutista, jonka tähden juuri oli tänne lähtenyt, ei hän siis ennättänytkään kertoa, ja totta sanoen, sen hän oli kokonaan unohtanutkin. Mutta olipa sitä kait aikaa vielä toisellakin kerralla, kun hänet tapaisi. Eikä siihen seuraavaan kertaan pitkältä lieneekään — semmoisilta kuin asiat nyt näyttivät!
* * * * *
Muutaman viikon kuluttua Nikolaita kyseltiin.
Eräs kuormamies, aimo joukko tavaroita ajopeleissään, oli pysähtynyt Nikolain ruokapaikan edustalle. Kuormassa oli muun mukana myös hänen äitinsä suuri arkku, jonka mies oli ottanut kaupunkiin kuljettaakseen ja tahtoi toistaiseksi sijoittaa Nikolain asuntoon. Itse tulisi Barbro vasta muutaman päivän kuluttua.
Kyllä kait hän jotain tuumiskeli! Aikoiko hän kentiesi taaskin mennä palvelukseen?
Ja kun Nikolai sitten eräänä iltana tuli kotiinsa, näki hän punaiseksi maalatun astian ja parin nauhakenkiä arkulle lasketuksi. Hänen äitinsä oli varmaan siellä ollut!
Puolen tunnin kuluttua hän sitten näyttäytyikin. Hän oli ollut vaan ulkona ja ostanut vähän pehmeätä ruisleipää, juustoa ja voita illallisekseen täällä majaillessaan.
Nyt hän jo sitä ennen leikkasi muutamia sipaleita ja vaatiNikolaitakin ruokakumppalikseen.
Hänen suuri ruumiinsa sekä tavaransa melkein täyttivät Nikolain pienen, ahtaan makuuhuoneen. Kun oli myötäänsä huoneessa istuskellut, oli hän saanut vähäsen hengenahdistusta ja lihonut kaksileukaiseksi; laajoista poskipielistä, joita hänen nuoruutensa kukoistuksen aikoina heleät, terveet tunturiruusut kaunistelivat, saattoi, kun ne syödessä liikkuivat, nyt vaan huomata, että siellä toimittivat säälimätöntä musertamista vielä vankat hampaat, joihin kuitenkin tulikuumista kahvikupillisista alkanut hammassärky silloin ja tällöin oli ärtyisesti karannut. Kun sitten äiti siinä arkullansa istui ja poika vuoteellaan, tuli viimein selitys kuultaville:
Talollinen, jonka luona hän oli asumaan ruvennut — suostuen maksamaan kahdeksantoista taaleria vuoteensa, auttelemaan kiireinä elonaikoina ja itse kahvinsa hankkimaan — oli ollut niin ahnas ja itaroiva ruoan annissa, että hänen itse oli täytynyt yhtä ja toista siihen lisäksi ostaa. Niin, olipa hän itsekin nähnyt tuon lihaliikkiön, ja kyllä hän tiesi, millaiseen hän oli tottunut siellä Wejergangilaisten luona! Hän voi todellakin sanoa monta kertaa syöneensä kyyneleistä leipää, muistaessaan sitä kaikkia, mitä oli puuhaillut Ludvigin ja Lizzien hyväksi, — että hän oli heitä kanniskellut käsivarsillaan ja ollut heille parempi kuin äiti… Ja kun sitten ajatteli, että hän palkinnoksi kaikesta tästä puuhastaan ja huolestaan sai tehdä raskasta työtä ulkona heinäniityllä ja elopellolla!… Ja kaikkipa häntä yhdestä suusta silloin olivat kiitelleet ja ylistelleet!
Kyllä hän oli silloin myöskin kärsivällisesti odotellut, että he viimeinkin muistaisivat vanhaa Barbrota — — Mutta ah, ei! Kukin saa itse pitää huolta itsestään, niin se oli tässäkin käyvä!
Mutta nyt, sitten kun hän oli poikansa jälleen saanut, oli hän tutkistellut ja tuuminut ja miettinyt ruvetaksensa kaupungissa pientä kauppaa pitämään. Ja tänään hän jo oli ollut pääkonsulillekin siitä puhumassa! Konsuli oli ollut äreällä päällä juuri hänen astuessaan konttooriin ja tuiskinut äkäisesti; mutta hän, Barbro, tunsi kyllä hänet ja alkoi haastella oikein hienosti: "Miten rouva voi, ja herra Ludvig ja neiti Lizzie, suvaitsetteko kysyäni? — Ah, hepä ovatkin nyt jo niin kasvaneet ja varttuneet, ettei saattane odottaa heidän enää halpaa palkkapiikaa tuntevankaan!"
"Hentoja… hentoja kuin virvet", oli hän nauraen vastannut; "sinä voit kantaa heidät kummankin käsivarrellasi vieläkin!… Mutta sinähän näytät siellä vuoristossa syöneen kokonaisia ladollisia; enhän minä muista sinun ennen niin suuren olleen, Barbro!… Isäntä lienee hävinnyt kotinsa ja kontunsa sinua ruokkiessaan, mies raukka?" oli hän ivaillut.
"Kiitoksia, enpä tottunut karjanrehuilla elämään täällä pääkonsulin luona!" oli Barbro vastannut. "Päin vastoin minä jouduin semmoisiin oloihin, että olin pakotettu poistumaan; se mies kyllä tietää siitä pitää huolta, että hän aina omilleen tulee!"
Ja sitten oli hän puhunut Ludvigin ja Lizzien kanssa, kunnes oli itkuun ratkennut.
"Ja entäs se sinun ilkikurinen poikasi?" oli hän kysynyt.
"Kiitoksia", oli Barbro sanonut, — "minun poikani, Nikolai, on täysoppinut sepänsälli tässä kaupungissa."
Ja sitten oli Barbro kertonut hänelle tuumansa, että hän aikoi jäädä kaupunkiin ja ruveta kauppaa harjoittamaan; hän, Barbro, oli aina huomannut olevan paremman olla myymäpöydän takana kuin sen edessä, niin oli hän tuumaillut.
Silloin oli hän, pääkonsuli Wejergang, nauraen sanonut: "sinä luultavasti aiot asettua tänne kaupunkiin, Barbro?"
"Niin, herra pääkonsuli, jos se vaan saattaa rehellisellä tavalla tapahtua — ja vähäisellä avulla, niin pyrkii jokainen omalla ansiollaan leipäänsä hankkimaan!"
Ja sitten hän oli samaa tietä luvannut hänelle ilmaiseksi huoneen ja keittiön eräässä talossa siellä tehtaan tienoolla koko vuodeksi. —
Saattoi selvästi huomata, että tämä äiti ja poika, jotka nyt siinä vastakkain istuvat, olivat tavallaan hyvinkin toisensa näköiset; mutta missä kohtalon sattumat olivat juuduttaneet pojan leveitten, elokasten kasvojen juonteet lihaksiksi ja pontevuudeksi, siinä ne äidissä sitä vastaan olivat kaiken jäntevyytensä kadottaneet ja muuttuneet löysäksi, vaikeasti liikuteltavaksi liikalihaksi.
Mutta ilmaantui hänessä nyt kuitenkin jonkunlaista intoa, kun hän siinä kehitteli tuumiansa, joiden mukaan vähittäiskauppansa järjestäisi, ja miten hän sitten osaisi hankkia tavaroita velaksi vähäsen kustakin paikasta; — hän oli vielä tuttu kaikkialla räämäpuodeissa siltä ajalta, kun oli Wejergangilaisia palvellut. Eikä sitten enää ollutkaan muuta tehtävätä, kuin myydä vaan tavaraa, maksaa vanhaa ja ottaa uutta sijaan; niin se kävisi sitten ympäriinsä kuin kampi eli veivi vaan!
Mutta vähää enemmän hän kuitenkin tarvitsisi puhdasta rahaa; hänen omansa ei kauaksikaan riittäisi. Esimerkiksi — eiköhän Nikolai saattaisi hänelle vähäsen lainata? Sehän tulisi aina olemaan tavaroissa kiinni, niin että, mitä siihen asiaan muuten tulee, olisi samanarvoista, pistäisikö hän killinkinsä omaan taskuunsa vai antaisiko hänelle — ihan samanarvoista!
Tietäisikö Nikolai nyt sanoa, mistä hän kohtuullisesta hinnasta saisi ostaa myymäpöydän? Taikka vielä parempi, jos saisi sen velaksi; jos puuttui häneltä nyt jotakin, niin rahaa se oli… Kentiesi saattaisi hän samalla kertaa kokea puusepältä ottaa vähän enemmänkin; ei tarvittaisikaan muuta kuin jotenkin suuri sarantapöytä, kaksi sänkyä ja muutamia tuoleja… Hän oli ajatellut, että sitten, kun olisi ensin päässyt vähän alkuun ja saanut asiansa hiukan järjestykseen, voisi Nikolaikin tulla asumaan hänen luoksensa! Kun hän sitten vielä laittaisi hänelle kaikki ateriat, voisi sillä tavalla toinen olla avullisena toiselleen, ja joku osa Nikolain palkasta sitten jäisi hänelle; — voipa Nikolai itse arviolta laskea ja sanoa, miten paljon hänen mielestään sopisi…
Barbro laajenteli yhä innokkaammin aikeitaan ja itseksensä kuvitteli, silloin tällöin kämmeneensä lyöden, miten ne sitten rupeisivat menestymään.
Mutta sillä aikaa, kun hän tulevaisuustuumistaan yhä enemmän lämpeni ja innostui, istui Nikolai neuvotonna ja polki hiljaa jalallansa maahan, ikään kuin tahtia lyöden. Tuossa aijotussa kaupassakin saattaisi jo olla kyllin tarpeeksi. Äidin pitäisi se kyllä ymmärtää, hän kun oli ollut Wejergangilaistenkin luona ja nyt vielä päällisiksi puhunut siitä itse pääkonsulillekin. Mutta mitä enemmän hän sitten seoitteli häntä tuumiinsa ja sillä tavalla hänen varojansa myötäänsä luki omiin laskuihinsa ja taukoomatta rupatti, ikään kuin ei mitään ilman neljältä suunnalta voisi esteeksi tulla, — sitä suuremmaksi laajeni hänen silmäinsä eteen heidän pyrintöjensä ja harrastustensa välinen juova. Barbro esitteli kauvan kaivattuja äidillisiä oikeuksiansa, ja Nikolai tunsi juuri sydämessään kuuluvansa vielä lähemmin eräälle toiselle ja juuri nyt olevansa pakotettu kulkemaan omia teitänsä!
Ei Barbro voinut tietää koko ajan jyskyttelevänsä naulaiseen seinään, — siksipä täytyi Nikolain se hänelle oikein selvittää.
"Niin, näetkös, äiti!" lausui hän ja loi silmänsä lattiaan. "Minun rahani sinä kyllä voit saada, jos se vaan on varmaa, että ne saan takaisin uudenvuoden aikaan, — sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana. Mutta, näetkös, syynä, minkä tähden minä silloin ne jälleen tarvitsen, on se, että minä ja Holmannin matamin Silla olemme tehneet kaupat ja tahdomme mennä naimisiin ja perustaa oman kodin. Ja se asia on varma minun puolestani ja sitä minä olen puuhannut ja tuumiskellut jo siitä saakka, kun Holman kuoli; — ja jos se ei hyvin onnistuisi, niin saisin olla ilman häntä!"
Nikolai loi terävät, harmaat silmänsä häneen, ja äiti tunsi vaistontapaisesti, että tässä oli tahto, joka oli hänen käsistänsä luiskahtanut.
Se oli ikävä erehdys hänen tuumissaan!…
Hänen mielikarvautensa lauhdutukseksi antoi Nikolai sitten hänelle kolmekymmentä taaleriansa, ennen kuin hän pois lähti.
* * * * *
Ahtailla kaduilla siellä etukaupungin kortteleissa harjoitetaan kauppaliikettä, joka on sijoitettuna kerrosta ylemmäksi kaupustelija-akkain rihkamia. Siinä myydään tavaroita huoneesta, sillä on oikeus pitää kaupaksi paljoa useampaa laatua myytävätä, ja se sallii asianomaisten ostajain menetellä vähäistä vitkallisemmin kuin suorastaan kädestä suuhun; se on, ne saattavat kentiesi päiväksi tai viikoksi määrätyn maksu- tahi odotusajan sijaan toimittaa itsellensä viikon taikka kuukaudenkin semmoista aikaa.
Se oli juuri tämmöinen vähittäiskauppa, jonka Barbrokin tahtoi toimeen panna, ja samoin kuin kerrotaan Amerikasta, että siellä kokonaisia kaupunkeja ja teollisuuden haaroja silmänräpäyksessä maasta kohoo, niin saattoi melkein samaa lausua Barbron kaupastakin.
Tuskin oli viikko siitä kulunut, kun Barbro oli kaupunkiin muuttanut, niin oli hänen akkunassaan jo täydellinen näyttely lankakeriä, rinkeliä, leipää, karamellejä, nauhoja, neulasäiliöitä, nuuskaa, savipiippuja, teräskyniä, tulitikkuja y.m., ja itse hän istui myymäpöytänsä takana, — siellä oli hänellä rahastonsa sinisen verhon suojassa — ja jauhoi kahvia, jota hän paahtoi keittiössään siellä puotinsa takapuolella. Auki vedettävässä, lukullisessa arkussa, jonka Nikolai oli hänelle varustanut, oli vanha sikaarilaatikko, joka oli rahasäiliönä olevinaan, ja siinä muutamia kuparirahoja.
Holmannin matamin ja Barbron keskinäinen tuttavuus oli myös jo uudistettu — tuo Nikolain ja Sillan salaisuus jälkimäisen mielessä aina kytien.
Holmannin matami — hän asui siinä lähellä seuraavan kadun varrella, — oli lähtenyt astuskelemaan sinne päin juuri samaan aikaan, kun Barbro iltahämärässä seisoi ulkona rapuillaan ja tarkasteli ympäristöänsä tuskin valmiiksi varustetun räämäpuotinsa akkunoista loistavan tulen valossa. Eikä hän sitten millään tavalla saanut mennä vanhan tuttavansa akkunan ohitse! Hänen täytyi pistäytyä sisälle juomaan kuppinen kahvia — se oli jo kallelleen nostettuna selviämään — jos hän suvaitsisi nauttia hyväkseen!
Holmannin matamilla saattoi kyllä olla omat mielipiteensä yhdestä ja toisesta, mitä siellä näki; mutta hän suvaitsi kuitenkin kahvia juodessaan tehdä Barbron tiettäväksi koko tuon pitkän koettelemusten sarjan, mikä häntä oli kohdannut Holmannin kuoleman jälkeen.
"Oh — ah, älkääpäs kumotko kuppianne vielä. — Yksi vielä, matamiHolman?"
Holmannin matami joi, hiukkaistakaan huolistaan keventymättä, kolmannenkin kupillisen. Vakaiset, harmaat silmänsä olivat katselleet ja tutkineet hänen juorutessaan ja imeneet havaintoja Barbron tuhlaavaisesta, ylellisestä taloudenhoidosta, samoin kuin piippusavi imee rasvaa. Mutta mennessään hän oli monen monituisilla varovaisilla välipuheilla ja siinä hyvässä toivossa, että tavarat sitten tulevaisuudessakin koetuksen kestäisivät, ilmoittanut suosiollisesti muuttavansa Barbrolle kauppansa. —
— Holmannin matamin Silla oli juuri puodissa myymäpöydän ääressä, — hän tarvitsi puolen tuoppia ryyniä kotiin viedäkseen — kun Barbro, joka juuri täytteli mittaa, yht'äkkiä huomasi Ludvig Wejergangin seisovan ovella.
Hän oli kyllä jo ennenkin pitänyt tapanaan tervehtiä Barbrota; ja kun hän nyt kahdesti päivässä kulki siitä ohitse, hän kyllä oli nyykäyttänyt aina, kun vaan Barbro rapulla näyttäytyi. Mutta niin ystävällinen kuin hän tänään oli!… Barbro tuli mitä syvällisimmin liikutetuksi; olipa hän jo puhuttelemaisillaan häntä Ludvigiksi, niin rattoisasti ja leikillisesti oli nuori Wejergang silloin haastellut hänen kaupastansa! Sillä välin seisoi hän, vilkutteli silmiään ja hymyili Sillalle, joka joutui yhä enemmän hämilleen ja punastui ja hurmautuneena vaan yritteli mitä pikemmin riistää ryynituuttia Barbron käsistä. Ludvig Wejergang oli hiestyneenä ottanut panamahatun kiehkurahiuksisesta päästään ja oli siinä niin hienona ja kauniina.
Silla tuskin uskalsi häntä vilkaistakaan, kuuli vaan hänen jotakin siitä sanovan, etteivät pisamat olleet niin vaarallisia, kun vaan oli tuollaiset mustat silmät — ja hän syöksyi, pää eteenpäin kurkotettuna, puodin ovesta ulos.
Barbron ajatuksen tästä Sillan käytöksestä — että hän, nimittäin, saattoi sillä tavalla tulipunaisena juosta suoraa päätä pois, kuultuansa muutamia viattomia sanoja tuommoiselta noin hyvänlaitaiselta ja hyvää tarkoittavalta ihmiseltä kuin Ludvig Wejergang oli! — sai poika kuulla jo samana iltana… nuoren tytön pitäisi toki kainosti seistä hiljaisena eikä menetellä tuolla tavalla; sillä tavallapa hän voi saada kintereilleen joka ainoan, joka miehen nimeä kantaa!
Sopiko sitten Nikolaille tuommoinen, — tuommoinen mustanhiivikkö, pitkä tyttöhupakko, joka juoksenteli tuolla lyhyessä röijyssään juuri kuin melkein kuoreton, käppyräinen raakku selkäpuoleltaan?… ja vaappui ja heilui pitkin katukäytäväin kivisyrjiä — juuri kuin olisi luullut nuoralla tanssivansa, — hiukkaistakaan kasvatusta saamatta! Jos siinä vaan olisi joku muu kuin Ludvig Wejergang ollut, luulen minä, niin olisipa saanut tuon tyttöhupakon tirkistelemään jälkeensä sekä siellä että täällä pitkin nurkkia!
"Mutta näetkös, Nikolai, minun todellakin pällähti päähäni, kun Ludvig Wejergang seisoi siinä, että tuossapa on se mies, joka saattaa ja mieluisasti tahtoo auttaa minua viidellätoista taalerilla, jotka nyt välttämättömästi tarvitsisin! — Mutta silloin hän jo oli mennyt matkoihinsa, ennen kuin sanat olivat suuhuni selvinneet."
"Häneltäkö lainata? — E-hei, äiti! Minä voin kyllä ne hankkia, minä, jos vaan tahdot hiukkasen varrota, ja minun luullakseni saatat sinä käyttää minun rahojani yhtä hyvin kuin hänenkin!"
"Niin, jos ei minulla sinua olisi, Nikolai!" — huokasi Barbro liikutettuna; "ja nyt sinä saat kahvia, joka onkin oivallista, ja vielä nuorta kanelileipää, jota en ole tänään myydyksi saanut!"
"Ei, kiitoksia vaan, äiti!" vastasi hän synkästi; hän oli jo ovella menossa.
Sitten samana iltana onnistui hän tapaamaan Sillan. Hän oli tänä iltana niin erinomaisen iloinen ja rattoisa.
"Minähän juoksin tieheni; enkä häneen edes vilkaissutkaan! Vai olisitko sinä kentiesi tahtonut minun siihen jäämään?" ilveili hän.
Nytpä oli Nikolai aseetonna — niin hetkisessä ne häneltä riistettiin — niin uskollisen hellästi kuin hän nauroikin!
Mutta kun Nikolai sitten erosi Sillasta ja kulki yksikseen, oli hän kuitenkin edessään näkevinänsä Wejergangin röyhkeästi vaanivat silmät ja hatun alta esiin pistäytyvät kähäräiset hiukset, ja — se ei ollut hänen syynsä — hän tunsi ne ikään kuin sormiensa ympärille kietaantuneiksi!
Että Silla asian käänsi niin leikilliseksi, ei se häntä miellyttänyt, eikä sekään, että Silla niillä kerroilla, joina hän otti vaivaksensa iltasilla kävellä sinne ylöspäin, aina tuli niin hengästyneenä alas puutarhalaitoksilta ja myötäänsä kertoili, että nuori Wejergang oli siellä ollut taikka ei ollut siellä ollut, mitä hän oli sanonut, ja mitä hän, Silla itse, siitä oli ajatellut sekä oliko Kristofa sitten ollut samaa mieltä hänen kanssansa vai oliko hän eri mieltä ollut siinä tahi siinä asiassa. Tuntuipa varsin kuin ei Silla olisi muusta enää puhuakaan osannut.
Mutta eivät asiat vielä sentään olleet pahimmilleen ennättäneet, koska hän itse oli se, joka noita asioita hänelle jutteli ja juorusi.
Mutta kyllä se on totta, että hiki valui pitkin hänen ruumistaan alhaalla pajassa, kun hän seisoi siellä ja mietti tuota kaikkea, mitä siellä ylhäällä tehtaalla tapahtui. Hän tunsi olevansa juuri kuin ruuvien puristuksessa…
Minkä tähden ei köyhän miehen oma saa olla rauhassa? Siellä hän puuhasi ja raatoi kuin orja sekä olisi mielellään antanut verensä, mitä hänellä oli ruumiissaan, voidaksensa naimisiin mennä, — ja tuo toinen, jolla oli taskut täysinäiset ja joka voisi saada minkä hienon herrasneiden tahansa, kun vaan viittauksenkaan antaisi… semmoiset… ne ovat vielä pahemmat sekä petoeläimiä että murhamiehiä!
— Ja näin se aika sitten kului eteenpäin.
Sitten olivat jo menneet sekä syyspäivät että syksyinen pimeys, joka teki lopun kaikista iltajuoksuista; ja nyt olivat jo talvipäivät ja lumikin tulleet! Kun hän laski — ja hän seisoi niin usein ja laskeskeli, — luuli hän nyt uudeksivuodeksi saavansa kokoon viisikahdeksatta taaleria, — jotka hän ihan nälkää näkemällä oli kokoon puristanut — ja siitä summasta oli nyt viisiviidettä ja sitten lisäksi vielä kolmetoista äidillä. Niin pienen ja sievän huoneen ja keittiön oli hän jo tilannut itselleen huokeasta kuukausimaksusta sekä myöskin kaikki, mitä halusi kotiinsa… Viimeisen kerran äidillensä lainatessaan oli tämä sanonut, ettei hänen tarvinnut ensinkään peljätä, että hän nyt aikoi myydä pois tavaransa ja korjata voitot taskuunsa.
Kaikki oli nyt siis valmiina, ja nyt oli siis ratkaiseva isku Holmannin matamin luona lyötävä! Mutta kun hän nyt vetäisi esiin kisällikirjansa, viisikahdeksattansa ja vakinaisen työpaikkansa ynnä siitä tulevan palkankoroituksen uudestavuodesta lukien Hägbergillä, niin pitäisipä toki hänen mielihyvilläänkin taipuman!
Eräänä päivänä joulun ja uudenvuoden-päivän välillä hän meni äitinsä luokse valmistaaksensa häntä siihen, että nyt täytyi hänen saada rahansa takaisin Helmikuun kuluessa. Sitten hän aikoi mennä Holmannin matamin puheille.
Hänestä näytti ikään kuin äiti olisi ollut vähän hämillään ja hajamielinen kahvia laitellessaan.
Hän luuli olevansa ihan hupsu tänään, tuumi Barbro; — mutta kahvia hän saisi, eikä hän saisi joulua viedä mennessään, semmoinen ei ollut tapana siellä ollut, missä Barbro oli kasvanut!
Oh, vai niin; tarvitsisiko Nikolai nyt jo nuo killinkinsä? Barbro oli sen jo kokonaan unhottanut, ei ollut hän tullut ajatelleeksikaan, että jo näin pian…
Ja sitten hänen oli heti joulun jälkeen täytynyt suorittaa eräs kahvi- ja sokurivelka, jota hän, kuolemakseenkaan, ei ollut luullut eikä tiennyt tarvitsevansa maksaa ennen kuin markkinain jälkeen taikka vasta juhannukseksi… Mutta ei tarvitsisi hänen pelätä; Barbro tiesi kyllä, mistä rahoja hankkisi, jos vaan viitsisi sitaista hattunsa leukanauhat ja pistäytyä hakemaan!
"Kas niin, kas niin, ryypipäs nyt, Nikolai, se on väkevätä kuin karhua; eipä ole joulu useammin kuin kerran vuodessa, sanovat maalaiset… Minä luulen, että sinä olet peloillasi, sinä… Rahojesi tähden? Oh, oh, ole vaan huoletta! Kun on Barbro, äitisi, luvannut jotakin, niin sen hän pitää myös — ja siksi voit sinä olla rauhassa!"
"Semmoinen kuin Ludvig oli minua kohtaan taaskin viime kerralla; hän oli oikein täällä huoneessa — se oli kait iltapäivällä pikku joulun edellä — ja siksi ei saata Barbro joutua kiikkiin muutamain killinkien tähden, kun vaan sanon oman poikani niitä tarvitsevan!… Oh, ei… eipä saatakaan!?"
"No, no, mitä nyt, Nikolai! Älä ole tuommoinen! Kuulethan, että saat ne… Siunatkoon sentään, kuinka sinä katselet minua!"
Nikolai ei sanonut mitään, istui vaan vaiti pitkän aikaa, — ja Barbron mielestä oli tuo ihan tuskastuttavata hiljaisuutta. Hän yritteli alkaa puhetta milloin niin, milloin näin:
"Minä koen toimittaa heti pyhäin mentyä"…
"Ei, en milloinkaan olisi lainannut sinun rahojasi, jos olisin tiennyt siitä tämmöistä seuraavan!"…
"Ei, äiti! — Rahat sinä saat maksaa, milloin jaksat, minä en hätyytä sinua niiden tähden; mutta jos sinä yrität kerjätä niitä Ludvig Wejergangilta, — niin olemme toisistamme eroitetut tässä maailmassa ja, niin paljon kuin se minusta riippuu, tulevaisessakin! Nyt tiedät sen, äiti! — Ja kauniit kiitokset sitten häistä tällä kertaa… sekä Sillan että minun puolestani!"
Hän tempasi oven auki ja meni.
Jos ei Silla olisi siihen tullut ikään kuin vaaja kuoren ja puun väliin, miten hyvin ja huoletonna olisikaan Barbro nyt saattanut elää! Häntä, eikä ketään muuta, Barbro sai siitä kiittää, että häneltä nyt oli ryöstetty kaikki se apu, jota olisi saattanut ja jota hänen oman sisimmän vakuutuksensa mukaan myöskin olisi pitänyt saada pojaltansa Nikolailta, — siihen luettuna myös se varma lisäys, minkä hän joka ainoa viikko olisi voinut tuoda kaupparahastoon, jossa — niin kuin nyt asian laita oli — ei milloinkaan keksitty sitä summaa, minkä siellä piti oleman!
Varsin epäilemätöntä oli, että Barbro, yleisen tavan mukaan, jätti lukuun ottamatta kaiken sen, mitä kului hänen oman painavan olentonsa ylläpitämiseksi. Toiselta puolen ei hänen alituisesti palvelevainen vierasvaraisuutensa kahvipannun ääressä voinut mennä kauppatoimelle jotain outoa makua jättämättä — mitä hän siinä menetti, se oli muka pidettävä vaan kylvösiemenenä, joka sitten tavaranostajain muodossa monenkertaisena takaisin tulisi!
Barbron maja oli sillä tavalla tulemaisillaan kahvia juovain voimain kokouspaikaksi koko siinä naapuristossa.
— Virstapatsailla oli nyt lumihytyrät päässään, nietoksia oli tiepuolissa ja kaikkialla kedoilla.
Kun reet rutisivat pakkasessa ja ovikin teki samoin, kun joku huoneesen astui, — istui Taraldsenin mummo, joka pani sarvia ja imetti iilimadoilla, ja pitkä Bäkkenin mummo viettäen herttaisia hetkiä lämpimän, höyryävän kahvikupin ja rintasokerin ääressä.
Taraldsenin mummo juorusi kelvottomista ihmisistä ja turmeltuneista ajoista ja kuinka nyt luistetaan mäkeä alaspäin joka ammatissa, samalla aikaa kun Bäkkenin mummo yhä enemmän muistutusten aiheita saatuaan pani päänsä kallelleen ja pyörähytti kuppiaan sekä alkoi sitten:
"Minä muistan myös vähäsen entisiä aikoja, minäkin… enkä tiedä, olivatko ne paremmat; ja muuten saattaa jokainen ajatella asioista omalla tavallaan, minun mielestäni, saattaapa niinkin!" — Tässä kääntyivät nuo pitkäkkäät, kellahtavat kasvot sekä niiden mukana omalle mielipiteelleen vilkuttavat silmät suoraan kahvikuppia kohden. — "Mutta kyllä työntekijän päivä nyt on venynyt kuitenkin pitemmäksi! Uh, sentään, miten he silloin istuivat pimeässä joka talossa ja mökissä keittouunissa kyteväin pilkkeiden ääressä nähdäkseen vuoleskella ja kehrätä; — ja pojat siellä loikoivat kaiket talvet ja kiiskottelivat ja haukottelivat makuuhuoneissaan kello kolmesta, neljästä alkaen iltapäivällä, kunnes viimein täytyi lyhtyineen mennä iltasella hevosiansa hoitamaan!… Mutta lamppuöljy, se on saanut heidät vuoteensa pohjilta pystyyn, sepä juuri! On juuri kuin aurinko paistaisi meille nyt koko talvikaudet, ja ihmiset näkevät ansaita rahaa nyt!"
"Kyllä niin; mutta eipä siitä ole mitään parempaa sittenkään tullut… kun he istuvat ja lyövät korttia ja mellastavat ja juovat ravintolissa!"
"Eipä se ole lamppuöljyn syy, se on kaasun syy, se! — Mutta on se kaasukin sentään johonkin hyödyllistä… se kelpaa katulyhtyihin ja tehtaissa poltettavaksi!"
"Ja juomisen ja tanssin ja synnin palvelukseen!"…
Bäkkenin mummo käänsi poskipuoltaan ja leukaansa kieroon kahvikuppia kohden ja jälleen suoraan, taidokkaammalla tavalla niin näyttääkseen myöntymättömyyttänsä.
Mutta sitten tuli Anna Graver myymäpöydän ääreen, — sama, jonka toimena oli hautausmaan kaunistaminen — ja silloin sai kukin punnita sanansa, mitä lausui.
"Kiitoksia tarjoomasta!" Hän ei ollut ensinkään vastenmielinen ryyppimään kuppisen kahvia lämmityksekseen pakkasilmalla. Hänellä oli ollut raskas päivä suurten hautaajaisten puuhissa; kuulivat kait hekin kellojen soimista? — Sepä oli kerrassaan erinomainen mies, oli niinkin! — Ja Anna Graver alkoi jutella laveammalta ja kertoi muutamia muistopuheen katkelmia hänen arvostaan ja merkityksestään ihmisenä ja kaupungin asukkaana. Siellä oli ollut puhujia ja niin lukemattomia mustahattuisia ja kukkaseppeleitä, ettei saattanut ruumisarkkua nähdäkään… Niin, se oli jo kolmas, minkä he olivat vastaanottaneet tänä uutena vuonna! — Hän huokasi raskaasti.
"Moni ei milloinkaan kuule, mitä ihmisiä elää samassa seurassa, ennen kuin he ovat kuolleet!" muistutti nyt Bäkkenin mummo, — "Jos hän olisi jotain tehnyt köyhäinkin hyväksi, olisivat varmaankin vähäsen laulaneet ja soittaneet siitä hänen eläissäänkin… Tämä lienee kyllä typerätä; mutta"… hänen naamansa vaipui vitkalleen ja yhä enemmän merkitseväisesti kahvikuppia kohden.
Bäkkenin mummo tahtoi, näet, aina ladella omia mielituumiansa! — ja niin laskeutui Taraldsenin mummo, rauhan säilyttämiseksi, äkkiä suoraapäätä kaupungin tehdasseutuun… Hän oli kulkenut pitkin katua eilen illalla, mukanansa päältä sidottu lasipönttö, jossa iilimadot loikoivat, ja niin saattaisi hyvin luulla ja ajatella, että koska ei tuolla pitkällä matkalla apteekista ylöspäin vielä ole heittiöiden ja rosvojen käsiin jouduttu, niin pitäisipä ainakin siellä ylhäällä jokaisen voiman vapaasti ja rauhassa astuskella! — Mutta sielläpä ne tulivat liukuen nuo suuret, täysikasvuiset naistynkät toinen toisensa jäljessä katua alaspäin jäätikköä myöten ja huusivat ja riekkuivat, niin että kyllä olisivat saattaneet ihmiset nurin viedä… Silloin oli häneltä pudonnut lasipönttö ynnä kaikki iilimadot, ja jos ei olisi ollut niin kirkas kuutamo, että näki ne jälleen hangelta poimia, olisi hän kadottanut ne joka ainoan! Siellä oli se Josefa ja Gunda ja Kalla tuonnempana kadulla, ja se pitkä Silla, — joka tuli luikuen siellä juuri kuin aave. Nii-in, Holmannin matamin, joka on niin ankaran tarkka soveltuvaisuudesta, pitäisi vaan itse nähdä, millainen hänen tyttärensä on pimeän tultua!
Barbro nyykäytti itsekseen päätänsä ja ajatteli, että Nikolai kyllä pian saa kuulla, mitä ihmiset sanoivat.
"Minäpä lähden tänä iltana heitä oikein varta vasten katsomaan… totta tosiaankin! — Niin, tuota iiliasiata en minä ensinkään voi hyväksyä, sen tahdon heti sanoa! — Mutta nuoren veren täytyy sentään jollakin tavalla saada liikkua… ja, suvaitaanko kysyäni," — tässä Bäkkenin mummo laski toisen etusormensa toisen päälle, — "millä tavalla saisivat he sitten huvitella, jos he kerraneivätsaa tanssia,eivätliukuaeivätkäkelkoillakaan lasketella?"
Mutta nyt Taraldsenin mummo oikein silmittömäksi suuttui:
"Jos nyt soveltuu säädyllisten tyttöjen juosta huijaten ja kujeillen pitkin katuja, niin kyllä sen täytyy sitten olla sitä varsin uudenaikaista tapaa, jota Bäkkenin mummo puolustaa!… Jos olisi vaan voinut nähdä oikein nurkan taitse, olisi kentiesi siellä huomannut niitä, jotka olivat hanhiparvea kohtaamaan lähteneet!"
"Sittenpä olisikin kohtuullisempaa käydä käsiksi juuriheihin,kuin noihin tyttö raiskoihin!" muistutti taasen taipumaton Bäkkenin mummo,… "semmoisiin kuin tuo hankintatoimiston rahanvartija, ja se siellä makasiinissa, ja sitten tuo hieno vapaaehtoinen, nimittäin se Wejergang siellä tehtaalla ja hänen kumppalinsa!"
Barbro seisoi tuonnempana myymäpöydän ääressä ostajan kanssa.
Ei ollut hyvä kenenkään tulla lausumaan mitään hänen Ludvigistansa! Hän tunsi kyllä hänet, hyvin tunsikin! — neljätoista vuotta hän oli holhonnut häntä päivät ja yöt, ja oli hänellä kyllä varmaan yhtä monta killinkiä, kuinka monta kertaa hän oli huutanut ja hoilannut Barbrota!
Hän olisi ottanut asiasta laveammalta puhuaksensa, jos olisi saattanut siltä, joka seisoi hänen selkänsä takana ja mankui tarvitsevansa pesusuopaa.
Ja niin sai iili- ja sarvimummo Taraldsen jatkaa juoruansa siitä, miten tytöt seisoskelevat ja kurkottelevat päätänsä ulos joka ainoasta portista, mitä kadun varrella on. Kyllä hän on nähnyt sen varsin hyvin iltasilla kulkeissaan kotiinsa iili-imetyksiltä!
Hän ja Anna Graver alkoivat sitten lähemmin nuorisoa katsastella. Oli semmoisia, joista ei edes viitsinyt puhuakaan, ja taas muutamia, joita mainitessa johtui mieleen kaikellaisia lystillisiä epäluuloja ja arveluita, sekä vielä lopuksi semmoisiakin, joita vaan kummastella osasi, koska ei heistä ollut kerrassaan mitään sanomista, ei pahaa enempää kuin hyvääkään.
Mitä taas Barbrosen tulee, piti hän erittäinkin vaarilla, miten sanat Sillasta sattuivat, ja hän oli heti päättänyt, että Nikolaita piti varoittaa hänestä; hänen tarvitsi ainakin saada tiedokseen, mitä hän oikeastaan tekisi, kun menisi ja ottaisi vaimokseen tuon tyttötynkän…
Eikä se sitten ollutkaan mikään pienennyslasi, jonka lävitse Barbro antoi hänen kerta kerran jäljestä nähdä kaikkia niitä vaaroja, joille nuo nuoret tehtaantytöt ovat alttiina ja joita hän siinä esitteli. Hänellä oli kylliksi vaistomaista älyä ollakseen nimenomaan Sillaa mainitsematta, ettei Nikolai saattaisi luulla hänen Sillaa panettelevan. Mutta joka kerta, kun hän tätä tähtäili, huomasi hän varsin hyvin, että Nikolai tämän kaiken juuri erittäin Sillaan sovitti ja että se siis täydellisesti vaikutti samaa, mitä sillä tarkoitettiinkin.
— Jotain samanmoista oli Barbro taas tänäkin iltana laverrellut, ja Nikolai istui nyt synkkämielisenä ja kuunteli mellastusta, joka ulkoa hänen korviinsa kaikui.
Joukko toisensa jälkeen meni ohitse tietä pitkin työntökelkoissaan mellastaen ja hoilaten, juuri kuin varjot tuolla ulkona kuutamossa — kasvavia poikia ja tyttöjä, ja silloin tällöin myöskin joku kelkkaseurue hienoa väkeä aina kaupungin alapäästä saakka. Eräs pitkä poika, nuora olkapään yli kierrettynä ja kantapäitään maahan tömistellen, veti mäkeä ylöspäin suurta puukelkkaa, joka oli täpösen täynnä yhteen ahtautuneita tyttöjä…
Nikolai ei voinut muuta kuin kurkistella keittiön akkunasta ja viimein jättää kokonaan vastailematta äidille, joka istui tuonnempana öljylamppunsa ääressä.
… Kristofa ja Kalla olivat ne kaksi, jotka seisoivat siellä kadulla ja juttelivat, koko ajan siinä vähäsen yritellen liukumista edes ja takaisin pienoisella jäätiköllä! Näyttivät vartoovan jotakuta… Sillaa kentiesi? Siinäpä he juuri seisoivatkin lähellä hänen asuntoansa!… Kysymyksenä vaan oli, kuka heistä uskaltaisi pistäytyä tupaan ja rohkenisi tuolta niin rakkaalta, hyvältä, herttaiselta Holmannin matamilta kysyä, tahtoisiko hän tehdä niin hyvin ja antaa Sillalle luvan tulla hiukkaseksi aikaa hänen luoksensa tänä iltana? — Myötäänsä valheita ja juonia!
Ja taaskin tuolla koko kelkkaseurue hienoine hattuineen ja loistavine sikaareineen — pysähtyi nauraen heti siihen kohdalle…
Barbro antoi sukkapuikkojensa pysähtyä ja alkoi kuunnella.
"Tuommoista kaunista menoa täällä pidetään nyt joka ainoa ilta myöhäiseen yöhön saakka", lausui hän — "niin kauan kuin kuutamoa kestää!"
Veri kiehui Nikolain suonissa. — Jos Sillakin tuommoiseen osalliseksi tulisi, niin tahtoisi hän sitten mielellään heittää hiiteen sekä itsensä että vasaransa!
Niin, aivan oikein — tuollapa hän jo tulikin ja vilkui ympärilleen kadun kulmauksessa, etsien kahta ystäväänsä.
"Hyvästi, äiti!" sanoi Nikolai, ja samassa hän oli jo ulkona ovesta.
"Sinua, Nikolai!" huudahti Silla hämmästyneenä… "Oletkos nähnyt missään Kristofaa ja Kallaa? Minä olisin niin hirveän mielelläni tahtonut jutella heidän kanssansa? — Etkö? — Tiedätkö, miten pääsin kotoa? Minun piti vaan hakea kissa yöksi tupaan. Minä itse sen ajoin ovesta ulos ja kätkin oikein huolellisesti pesuammeen alle ulkovajaan! Kunpa se nyt vaan ei siellä naukuisi?"
Hän katseli taaskin hartaasti ympärilleen, ja tuo mittava varjo kuvaili hangella hänen hoikkaa ruumistaan ja sen soljuvia liikkeitä.
"Ja he kun niin lupasivat odotella minua!"…
"Eipä sentään liene tapahtunut mitään pahempaa, kuin että he ovat menneet tiehensä?"
"Pahempaako?… He luulivat minun tänä iltana tulevan heidän kanssansa, ja jos he eivät vielä ole tässä olleet, niin varmaankin he sitten tässä seisoskelevat ja vartoilevat, — minun täytyy nyt mennä takaisin kotiin, näetkös, muuten saan äidin heti kintereilleni tänne kadulle!… Kuulepas, Nik! Etköhän sinä tahtoisi olla niin hyvä," — hän tarttui hänen nuttuunsa ja nyki sinne ja tänne, — "ja etsiä heitä minun puolestani ja sanoa heille — osaatkos nyt sanoa oikein säntilleen? — että minun täytyy tänä iltana istua kauniisti kotona; mutta, eläköön vapaus! Huomenna ja ylihuomenna!… Sano, että äidin täytyy koko loppupuoli viikkoa olla pesutyössä siellä Antonisenilla, niin kyllä he sitten kaikki ymmärtävät! — Mutta ole vaan varoillasi, Nikolai, että tapaat heidät, etteivät saa minua syyttää!"
Nikolaihin teki kyllä syvän vaikutuksen tuo hänen herttaisuutensa sekä myöskin hänen vilkkautensa ja kauneutensa; mutta varsin päinvastainen se vaikutus oli. Kun Silla siinä häntä sillä tavalla nutusta nyki, kuuli hän koko ajan huutoja tuolta etäältä maantieltä.
"Kas niin! Kas niin! Tahdothan sinä siis kuitenkin ruveta oikein irtolaiseksi, Silla!… Niin, annapas vaan heidän viekotella itsesi semmoiseen seuraan! — Mutta että kunniallinen tyttö antautuu tuommoiseen hurjuuteen!" lisäsi hän pistelevästi.
"Kunniallinen tyttö?… Kunniallinen tyttö! — Suvaitsetko kysyäni, millä hän sitten huvitteleisi?… Minua oikein ihmetyttää, Nikolai, ettet sinä ole etsinyt itsellesi semmoista kunniallista tyttöä, joka kävisi selkä suorana kuin kynttilä, ja kädet kaulahuivin alla ja ikään kuin pakollisesti liukahtelisi tultuansa luistinjäätikölle, — eikä edes uskalla kelkkaan päin vilkaistakaan, kun on niin sanomattoman siivo!… Niin, varmaankin olisi semmoinen kunniallinen sinulle juuri sopiva, semmoinen, jota sinä haluaisit! — Ja kun sinä sitten seisoisit pajassa ja takoisit koko päivän, ja hän hautautuisi työhönsä ja venyisi nelinryömin pää pesuastian päällä kotona tuvassa, niin siinäpä olisi sitten kaikki juuri niin kuin sinä tahtoisit… Mutta sen minä sanon sinulle, Nikolai, että jos ei maailmassa sitten ole mitään suurempaa huvia, — niin hyvästi sitten, ollaan kuitit kerrassaan!… Minun on täytynyt jo tarpeeksi kauvan istua kotiin teljettynä!"…
Nikolai pudisti päätänsä… "Jos eivät olisi susia nuo kaikki, jotka tuolla tiellä ulvovat! Mutta, näetkös, — he tahtovat myöskin huvitella! — ja… ja sen, joka on halpa-arvoinen, täytyy kokea omaansa suojella, minä tarkoitan, — Ja jos sinä olet samaa mieltä, Silla, niin me lähdemme äitisi luokse nyt oitis — heti paikalla!" Hän tarttui samassa Sillan käteen, pannakseen päätöksensä toimeen.
"Minun mielestäni… sinä olet hupsu, Nikolai!" huudahti hän tuskallisesti; päätös oli yhtä kauhea kuin odottamatonkin. — "Ei, ei, heitä sikseen vaan!" pyysi hän hartaasti kuiskuen… "Ajattelepas vaan äitiä!… Oletko sinä ihan kokonaan unhottanut, millainen äiti on?… Sittenhän on vielä hyvää aikaa, kun ennätämme saada varoja naimisiin mennäksemme!"
"Hyvääkö aikaa? — Ei, minulla ei ole mitään semmoista hyvää aikaa,Silla! — Minun täytyy nyt yrittää suuni puhtaaksi puhua!"
"Ja miten luulet sitten jäljestäpäin siellä kotona minulle käyvän?…Etkä sinä ole sellaisissa vaatteissakaan… tänä iltana!"…
"Hoh-hoo, älä säikähdä, herra Nikolai! — Annahan nyt minun kertakin päästä omin silmin näkemään asian oikeata laitaa, mitenkä suuresti tytär suvaitsee kunnioittaa äitiänsä, joka elää köyhänä, turvatonna leskenä!"
Se oli Holmannin matamin oma ääni; itse hän seisoi ihan luonnottoman suurena tuolla portilla.
"… Minä luulin jo pahimmat kohtaukset kestäneeni silloin, kun Holman kuoli, ja toivoin säästyväni tapaamasta omaa lihaani ja vertani luvattomissa keskusteluissa ulkona kadulla keskellä lumihankea! Enkä myöskään olisi uskonut, että tuo henkilö milloinkaan uskaltaisi näin lähestyä minun mökkiäni!… Tulepas tupaan kanssani, Silla!… tupaan, tupaan, kuuletko sinä, heti!"
Jos olisi voinut tarkalleen eroitella tuon Holmannin matamin vinkuvan äänen kaikki erilaiset väreet, olisi siinä huomannut kirjavan joukon kaikellaisia mielenliikutuksia: loukattua äidillistä arvokkaisuutta, kiukkua, halveksimista, vihaa ja vielä jotakin niin sanomattoman raskasta, jonka piti vaikuttaman masentavaisesti; ja todellakin se koski Sillaan niin, että hän oli vähällä kerrassaan polvillensa vaipua; siinä hän sentään seisoi itseänsä hiukkaistakaan liikahduttamatta.
Nikolai oli kuitenkin vähäistä enemmän karjennut entisten aikojensa jälkeen; nyt oli jo siksi käynyt, että hän pelkäsi muita enemmän kuin Holmannin matamia. Eikä hän siis tässä järjiltään pois säikähtänytkään.
"Minä pyydän, tästä huolimatta, päästä luoksenne tänä iltana, matami Holman, sitä pyydän, — sillä en minä tullut tänä iltana tänne kinoksilla seisoskelemaan. Juuri teille itselle, matami hyvä, on minulla asiata."