The Project Gutenberg eBook ofElinkautinenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: ElinkautinenAuthor: Jonas LieRelease date: September 30, 2015 [eBook #50094]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELINKAUTINEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: ElinkautinenAuthor: Jonas LieRelease date: September 30, 2015 [eBook #50094]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Elinkautinen
Author: Jonas Lie
Author: Jonas Lie
Release date: September 30, 2015 [eBook #50094]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELINKAUTINEN ***
E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Jonas Lie
Norjankielestä suomennettu.
Hj. Hagelberg, Tampere, 1889.Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.
"Niin kuin prinssi kehdossaan", — niinhän sitä sanotaan — "näkymättömät haltijattaret ja lapsuuden viaton rauha suojanansa!"
Mutta minkälainen haltijatar se oli, joka Barbron Nikolain kehdon ääressä asuskeli, sitä ei ole helppo sanoa. Siellä läkkisepän luona kaupungin äärimmäisessä osassa pienessä majassa, jonka rikkuneet akkunanruudut olivat ryysyillä tukitut, tapahtui monenmoisia majoituksia ja asukaslisäyksiä varsinkin öiseen aikaan, kun joutoväellä ja kulkevaisilla oli asunnoista puute. Siellä meluttiin usein kelpo tavalla, eikä se ollut mitään harvinaista, että tappelun tuoksinassa kehto kumoon keikahti tahi että humalainen mies pitkin pituuttaan siihen lapsen päälle hoipertui.
Barbro oli Nikolain äidin nimi, ja hän oli kotiperää Heimdalvuoristosta, sieltä jostakin kaukaa tunturiseuduilta — oikea tunturityttö alkuperäisintä laatua, punakka ja valkoinen, kookas, jäntevä ja leveähartiainen, hohtavan terve, hampaat kuin vaahto lypsinastiassa. Hän oli kuullut karjakauppiasten tunturein yli matkustellessaan niin paljon kaupungista kertovan, että jonkunlainen kaiho eli rauhattomuus oli hänet vallannut.
Ja hän oli lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ruvetaksensa.
Tämmöiseen toimeen sopi hän juuri yhtä hyvin kuin siistimätön heinäsuova kaupungin siistille kadulle tahi lehmä rapuille, se on suoraan sanoen: ei ollenkaan.
Ja niinpä oli hänellä vielä tapana kuluttaa aikaansa torilla joka ainoan heinäkuorman vieressä seisoskellen. Hänen täytyi katsella ja tunnustella heiniä… eiväthän nuo ensinkään tunturiheinäin kaltaisia olleet, "ei, eivätpä olleet!… Tunturiruoho kun on niin pehmeätä ja hienoa… ja entäs haju sitten! — oh—hoo… ei!"
Mutta emännälläpä oli piialle muuta tehtävää kuin antaa hänen kaiket aamupäivät torilla seisoskella ja heinämiesten kanssa pakinoida! Ja niin sitä Barbro luisti palveluksesta palvelukseen, luisti yhtä päätä alaspäin sekä palkan että isäntäväen puolesta. Hänellä oli vaan tämä yksi vika, tällä Barbrolla — sillä reipas ja rehellinen ja tunnokas hän kyllä oli —; mutta tämäpä se olikin semmoinen vika, joka hänet kerrassaan teki kelvottomaksi ja mahdottomaksi minkäänmoiseen palvelukseen kaupungissa!
Mutta — yhteiskunnalla, niin kuin tiedetään, on hämmästyttävä kyky saattaa hyödylliseksi, itseensä sulattaa ja tarpeensa mukaiseksi muodostaa semmoisetkin jäsenensä, jotka eivät mihinkään näytä sopivan eivätkä mitään hyötyä tuottavan. Ja niinpä kävikin varsin pian sillä tavalla, että Barbro-raukka tuli juuri semmoiseksi, jommoisena hän voi kaupungille kelvata — tuli imettäjäksi.
Raskasta se aika oli ja taistelu ankarata häpeän kestäessä — melkein masentavan raskasta ja ankarata — eikä tämän jälkeen hänen mieleensäkään juolahtanut kääntää askeleitansa kotiin Heimdalin tuntureille jälleen.
Mutta raskaampaakin oli vielä tuleva!
Monenmoiset seuraelämän velvollisuudet, joiden täyttämistä edistynyt aika yhteiskunnan korkeampiin luokkiin kuuluvilta perheenemänniltä yhä enemmän vaatii, tulivat tämänkin kaupungin elämässä ilmi myös — yhä karttuvana imettäjäin puutteena!
"Pääsyynä", selitti tohtori Schneibel, "on tämä aivan yksinkertainen luonnonlaki: — ei saata kukaan samalla olla älykäs ihminen ja lypsylehmä! Veren ja hermoston uudistus on keinollisesti johdettava luontoa lähempänä olevasta yhteiskunnan kerroksesta."
Ja nyt oli siis etsittävä oikein perin pohjin terve, luonnonraitis imettäjä pääkonsuli Wejergangin kahdelle heikolle äskensyntyneelle.
Tohtori Schneibelillä olikin, varsin toimekkaasti kyllä, jo rouvaa varten imettäjä kuulusteltuna — "sangen merkillinen palanen tuota kansanjuurakon todellista terveyttä. Saattoipa sanoa, hm, hm… että kun rouva ei voinut mennä tuntureille, niin olivat tunturit olleet kylliksi kohteliaita rouvan luokse tulemaan. Hänen ihohikensä kenties vielä naveton ilmalta tuntui; mutta kun kaikki lukuun otettiin, oli tämä vaan puhtaan alkuperäisyyden varmempana takeena. Ja tämä onkin tärkeä huomattava meidän aikoinamme, rouva hyvä, kun maitoa jo itse lehmissäkin väärennetään!… Vallan nuori, tuskin kahdenkymmenenkään!"
Barbro Högdenillä ei ollut siitä pienintä aavistustakaan, että hän syvimmästä alennuksestansa, hän kun siellä kantoi vettä ja puita seisoi jään reunalla ja kurikoitsi pesuvaatteita sekä koki parhaitten voimainsa mukaan toimitella noita karkeita töitä, saadakseen kokoon jotakin, millä itse ja pienokainen siellä läkkisepän luona toimeen tulisivat — hän ei tiennyt niin äkkiä kaupungissa niin erityisesti halutuksi, etsityksi ja arvokkaana pidetyksi henkilöksi kohonneensa!
Sillä imettäjä on arvokas henkilö. Tahi on hän ainakin merkittynä halullisten vartoojain listalle korkea-arvoiseksi päästäksensä!
Imetettyänsä perheen nuorimman vesan — ja tämän tähden äidin velvollisuudet omaa lastansa kohtaan sikseen heitettyään — hän sitten lopuksi makaa untuvilla ja on käsin kanneltavana — kunnes seuraavan perillisen imettäjä hänet kentiesi valtaistuimelta syöksee!
Jos hän sitä vastaan parempana pitäisi omalle pienokaiselleen säästää ainoan rikkauden, mikä hänellä on, terveen rintansa — jos hän todellakin niin sokeasti oman tulevaisuutensa turmelisi, niin — no, silloin asia käypi varsin toisen muotoiseksi ja, käyttääksemme tohtori Schneibelin sanoja, — osaksi ei varsin syyttäkään!
— pelkästään jo noitten yhteiskuntajärjestyksen taloussuhteitten perusteella, joita ei hän järjellisesti osaa hyväksensä käyttää ja jotka sitten kehityksen lain järkähtämättömällä johdonmukaisuudella hänet käyttämättömäksi liikanaisuudeksi saattavat, minkä yhteiskunnan elimistö itsestänsä ulostaa. Taikka — kansantajuisesti!… hän silloin jääpi häpeäänsä, halveksituksi, köyhyyteen, sekä hän itse että äpärä sikiönsä. Yksityisesti, yksityisenä henkilönä, on hän kyllä jossakussa katsannossa oikeassa; mutta yhteiskunnalliselta kannalta katsoen, — yhteiskunnan jäsenenä!
Barbro Högden raukka oli kuitenkin tässä asiassa aluksi ihan sokea, — oikein uppiniskainen, taipumaton ja jäykkä kuin tunturikoni, jota ei tieltään väistymään saa!
Tohtori Schneibel seisoi läkkisepällä nyt jo kolmannen kerran keppi nenän alla, ja keikkukääsit vartosivat tiellä talon kohdalla. Joka kerralla oli hän lisännyt sekä palkkaa että syitänsä sekä aina uudestaan hänelle huomauttanut, mitä vahinkoa hän itsepäisyydellään sekä itselleen että pojalle tuottaisi. Hän vetosi hänen omaan järkeensä! Miten hän luuli voivansa lasta elättää näissä ahtaissa, vaikeissa oloissa, tämmöisessä työssä ja tuskassa?… Sitä vastaan tarvitsisi hänen, tarjoukseen suostuttuansa, luovuttaa vaan osa suuresta palkastansa läkkiseppäläisille, niin he kyllä pitäisivät tarpeellista ja hyvää huolta pojasta! Sitä paitsi, voipa hän lähteä sieltä ja silloin tällöin pistäytyä täällä katsomassa, ainakin kerran kuukaudessa! — sen uskalsi tohtori luvata hänelle Wejergangilaisten puolesta, ja se olikin nyt erinomaista uhraavaisuutta pääkonsulilaisten puolesta, kun he niin kaukana maalla asuivat…
Tohtori Schneibel puhui sekä hyväntahtoisesti että ankarasti, sekä lempeästi että vakavasti; melkein kuin oma isä olisi puhunut!
Barbro kävi oikein tuskalliseksi joka kerta, kun näki hänen tuolla kadulla tulevan ja pyörähtävän porttikäytävään sammaltuneen, mädäntyneen lauta-aidan viertä pitkin. Hän piti häntä silmällä yhtä tarkasti kuin lintu, joka pesäänsä pelkää; ja kun tohtori oven avasi, oli hän majan pimeimmässä nurkassa kehto takanaan. Ei hän voinut vastata puolestaan milläkään muulla kuin tuskin nyyhkimisillään. Läkkisepän eukko piti siitä huolta, syytäen suustaan: "niin, sepä vasta!" ja: "ei sanomista!" ynnä: "silloinkos vasta, herra tohtori!" niin tulvanaan, että Barbro vaan istui ja tuumaili ottaa lapsen selkäänsä ja tiehensä lähteä.
Mutta tänään oli tohtori häntä niin erinomaisen ystävällisesti puhutellut ja niin paljon rahaa tarjonnut! Hän oli suoraan hänen omaantuntoonsa vedonnut, lasta taputtanut ja tuumannut, että kun vaan siitä oikein kysymys tulee, niin Barbro varmaankaan ei semmoinen äiti olisi, joka noin kauniille, pienelle poikaselle niin kurjia päiviä laittaisi… antaisi hänen puutetta kärsiä… palelluttaa tuommoisia pieniä, sieviä jalkasiansa! — kun hänellä kyllä saattaisi olla hyvä ja lämmin ja loikoisi kuin prinssi vaan tuolla kehdossaan.
Mahdotonta oli enää vastustaa, ja melkein omin lupinsa ikään kuin lupauksen tapaista Barbron huulilta livahti.
Sitten tuli siihen naapurin eukko, ja hän ajatteli asiata ihan samoin ja kertoili niin liikuttavasti kaikista niistä pienistä lapsista, joiden hän tiesi kahtena viimeksi kuluneena vuotena siinä lähistöllä puutteesen ja huonoon hoitoon kuolleen sen tähden vaan, että äitien oli täytynyt kaiket päivät töissä viipyä, eikä heillä ollut varaa mitään heidän puolestansa suorittaa. Ja niin hän ja läkkisepän vaimo sitten toinen toisensa kilvalla lavertelivat samasta asiasta, pelkästään samasta asiasta vaan!
Barbro istui ja kuunteli ja hoiteli lastansa. Tuntui kuin sydän olisi pakahtumaisillaan… Hän tuumaili hetkisen, ei kotituntureille palaamista; — ei, vaan johonkin toiseen kotiin yhdessä lapsensa kanssa mennäkseen!
Tuntuipa tuo oikein kiusaukselta!
Yön kuluella alkoi häntä niin kovasti nyyhkityttää, että koko ruumistansa värisytti, niin että hän, jotta ei läkkiseppäläisten unta häiritsisi, meni ulos vihmasateesen; se rauhoitti ja virkisti!
Juuri kun hän seuraavana aamuna ojan reunalla seisoi ja autteli naapurin eukkoa pesuvaatteiden viruttelemisessa ja vääntelemisessä, näkyivät nelipyöräiset tielle pysähtyvän. Ajaja — hänellä oli korunauhoilla reunustettu hattu ja nuttu — astui ajopelistä ja meni suoraan läkkisepälle.
"Saat vääntää raidin valmiiksi, Barbro, se näkyy olevankin viimeinen, minkä täällä väännät!" — tuumaili naapurin eukko, — "konsulin vaunuthan sinua tuolla vartoovat!"
Ja sitten väänsi Barbro raitia, kunnes ei siinä enää pisaraakaan vettä jäljellä ollut… Nyt se oli tullut!
Hän meni mökkiin ja muutti lapselle vaatteet; tuntui siltä, kuin olisi hän vallan hourupäinen ollut eikä lastakaan käsissään tuntenut.
Hän näki palvelijan puhdasta rahaa kuusi taaleria läkkisepän vaimolle maksavan. Jäykkä ja pitkä sekä ylevän näköinen hän oli, päässään uhka uljas herrasnenä, ja melkein kumarteli joka kerta, kun Barbro raukka tuli häneen katsahtaneeksi, ja yhä vakuutteli:
"Ei ole kiirettä… ei ollenkaan kiirettä! Emme milloinkaan me pääkonsulin väki herää ennen yhdeksää, ja siksi meillä on kylliksi aikaa vielä!" — Ja sitten hän katsahti kelloa.
Ja aina, kun hän sillä tavalla kelloa katsahti, kiirehti Barbro omaa poikaansa vilkaisemaan, nyt kun oli tullut käsky ja määrähetki hänestä luopua.
Lapsi oli taas nukkunut. Jos se heräisi, niin eipä olisi äiti raukka tiennyt, mitä — tokkopa olisi poikaa jättämään kyennytkään!
… "Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä!" Palvelija veti taaskin raskaan hopeakellonsa napitetun liivinsä taskusta.
Mutta nyt oli se Barbro, jolla kiire oli, hyvin kiire, niin kiire, ettei ollut aikaa ympärillensäkään katsahtaa, ennen kuin jo vaunuissa istui, — ja tuo pitkä, jäykkäniskainen, korunauhainen häntä vei eteenpäin hänen kohtalonsa määrättyä rataa myöten.
* * * * *
Kesän kuluella hän seurasi pääkonsulilaisia kylpypaikkaan.
Siellä kulki Barbro ja työnsi vaunuissa kahta pienokaista hiekoitetuilla käytävillä, ja niin tapahtuikin, ei ainoastaan kerran vaan, että ohitse kulkijat imartelivat Wejergangilaisia esimerkiksi tähän tapaan huudahtaen: "sepä oli kelpo imettäjä!"
Mutta hänestäkin täytyi vastenmielisyyksiä tulla… nuo raskasmielisyyden kohtaukset, jolloin hän melkein hurjaksi ja vallan epätoivoiseksi tuli! Hän istui kehdon ääressä ihan tulipunaisena ja itkusta menehtyneenä, lastansa ikävöitsi, ei huolinut ruoasta eikä juomastakaan.
Eikä tämä ollutkaan mikään vähäpätöinen asia! — Sillä imettäjä on aina hyvällä tuulella pidettävä. Mielenlaatu vaikuttaa äärettömästi hänen terveyteensä ja se taaskin lapsen terveyteen!…
Rouva Wejergang tuotti ravintolan isännältä monenmoisia hyviä tavaroita mielen virkistykseksi; lahjaksi tuli silkkisiä kaulahuiveja ja esivaatteita, ja kotona nimenomaan velvoitettiin palvelijat läkkiseppäläisiltä Barbron pojan vointia kuulustamaan.
Kiittelyjä ja kehumisia, eikä mitään muuta kuin kiittelyjä ja kehumisia, kuultiin sieltä joka kerta, kun pääkonsulin Lauri ohitse kulkeissaan sille kohdalle pysähtyi, ja kun Barbro vaan pelkkiä sellaisia terveisiä sai, niin olisipa hän taas koko kuukauden voinut iloinen ja tyytyväinen olla.
Suuressa arvossa häntä pidettiin, sen hän heti huomasi. Jos sanoi tahi halusi jotakin, se heti huomioon otettiin, juuri kuin hän olisi rouva itse ollut. Ja hienot vaatteet ja alituinen puhtaiden muutto, puhumattakaan ruoasta ja juomasta!… Ja tehtävä sitten, jota hän — sen mukaan, mihin tottunut oli — ei työksi nimittääkään saattanut; kätensäkin tulivat niin hienoiksi ja pehmeiksi! — Ja nuo kaksi pienokaista, joita hän yöt ja päivät hoiteli, tunsipa hän jo alkavansa niin kiintyä!
* * * * *
Pääkonsulilaisten kylvyiltä palattua oli Barbro eräänä päivänä matkalla läkkisepän asuntoa kohden.
Syksy oli jo myöhäinen. Niin siivotonta ja lokaista kuin tie olikin, tuskin hän kuitenkaan ulkona olevansa muisti. Kyllä täytyi kengät ja hameenliepeet sitten kotiin tultua puhdistaa ja pestä!
Nousi juuri kuin kylmä hiki, kun hän ajatteli saavansa pian pojan nähdä!… Mutta olihan se parhaiten näin kuin oli nyt, voipa hän niin hyvin hänen hoidostansa suorittaa!
Kun hän lauta-aidan nurkalla kääntyi ja mökin hyvin tunnetut, rikkinäiset akkunat ihan edessänsä näki, hiljensi hän hiukkasen kulkuansa. Valtasi semmoinen äkillinen tuska hänet siinä!
Ja sitten tuli siihen naapurin eukko, jota hän niin monta kertaa oli auttanut, ja alkoi puhua ja laverrella, ja sepä kävikin kuin mylly vaan! Läkkisepän talossa oli naapurisota syttynyt. Ja nyt, kun näki Barbron itse, täytyi hänen totuus, puhdas, väärentämätön totuus julki sanoa!
Ei tarvinnut läkkiseppäläisten luulotella, ettei muillakin ihmisillä silmiä päässä ollut. Nyt olivat panttilainaajalle vieneet kaikki, mitä ikään omaa oli; — läkkitavaroista ei ollut enää muuta jäljellä kuin sen verta, että hädin tuskin voi paikoiksi rikkinäisiin akkunanruutuihinsa panna! Ja millä he sitten elivät, sitä ei kukaan tällä seudulla ymmärtää voinut, jos ei juuri tuon kidutetun lapsi paran maksulla, jota baijerin oluella nukuttivat, ettei se parkuisi! Sillä mennä majailemaan sinne, sitten kun poliisi alkoi kaikkia pitää silmällä, jotka siellä asuskelivat, sitäpä eivät edes semmoisetkaan ihmiset tehneet, jotka eivät muuten niin tarkkaa rajaa tyyssijallansa pidä…
"Mutta jos tahdot neuvoani seurata, Barbro, niin anna sinä poika hoidettavaksi väkipyöräin sorvaaja Holmannille, joka tuolla rantasillan lähellä asuu. He ovat sellaisia hyväntahtoisia, kunnioitettavia ihmisiä, ja kun minä heille kerroin, kuinka poikaa on täällä kohdeltu, pitivät he sitä vallan vääryytenä tuota raukkaa kohtaan"…
Sorvan Holman… Sorvari Holman! — Tuo nimi soi hänen korvissaan, kun hän sitten, sydän pakahtumaisillaan, läkkisepän tupaan astui.
Siinä virui lapsi ryysyisten, likaisten kehtovaatetten seassa, kalpeana, laihana ja likaisena, silmät melkein punaisina!… Oikein yritti parkaista, kun hän sen syliinsä otti; se ei enää häntä tuntenut, eikä juuri hänkään tuota pientä raukkaa!
Pettymys — kaikki, mitä hän tunsi — tuli kuuluville yhä kiihtyvässä, äkäisessä sanatulvassa läkkiseppäläisiä vastaan.
Mutta samalla oli hän poikaa pestessään huomannut, miten karkea ja raskas sekä kömpelö hän oli, sekä kasvoiltaan että ruumiltaan, niihin kahteen hienoon verraten, joihin hän oli tottunut. Hän huomasi nyt ensi kerran, miten mahdotonta oli itse pitää häntä…
Mutta sorvarille oli hän vietävä, poika raukka! Hän ei tahtonut Barbro olla, jos ei saisi rouvaa kehoitetuksi tätä asiata perille ajamaan — jo huomenna!…
Hän palasi jälleen kotiin, kasvot itkusta punaisina ja pöhistyneinä, ja oli ihan lohduttamaton koko illan, kunnes rouva konttoorista takaisin tuli ja toi varman lupauksen, että siitä asiasta oli huoli pidettävä.
Ja sillä tavalla Nikolai sorvarin sälli Holmannin luokse tuli.
Muutamassa katsannossa ei se niinkään hullua ole, että se, joka ensi aikoinansa on paljon kärsiä saanut ja huonossa hoidossa ollut, ei mitään siitä muista — vaikka se aina kuitenkin häneen joitakuita jälkiä jättää.
Niin ainakin Holmannin matami väitti. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen, jona pojan tupaansa sai, voi hän sekä nähdä että huomata, että häntä oli tuommoisessa mustalaispesässä kasvatettu! Silmät olivat niin viekkaat ja vakoilevat, ja hän kun voi jo niin perin oppinut salakavala ja itsepäinen ollakin — jo paljoa ennemmin kuin puhumaankaan oppi! Matami väitti, että lapsi oli ihan ilkeäsisuinen; niin uupunut ja hiljainen aina siihen saakka, kun hän itse juuri oli nukkumaan kerinnyt; mutta sitten piti hänen kuitenkin ruveta huutamaan ja mylvimään kuin palovartija.
Mutta sen näkivät nyt kaikki, jotka sorvarin väkeä hiukkasenkaan tunsivat, että jos ei heillä ollutkaan mitään erinomaista onnea saadessaan pojan hoidettavakseen, niin oli onni ainakin sitä kohdannut, joka oli heidän hoitoonsa päässyt. Siitä oli ainoastaan yksi mieli ja ajatus, mikä säntillinen, tunnokas nainen sorvarin matami oli. Pitkä, laiha ja siro hän oli koko olennoltaan, ja jo nuo pienet, maksankarvaiset kasvot ynnä siniharmaat, kaikkea iloisuutta kaipaavat silmät olivat omiansa osottamaan, ettei ainakaan hän sellainen ollut, joka helposti saattaisi ajattelemattoman kiivauden valtaan joutua.
Ja niillä parilla kerralla vuoteensa, joina Barbro poikaa katsomassa kävi — hän ei nyt päässyt niin helposti, kun Wejergangilaiset vuodet pitkään maatilalla asuivat — voi hän itsekin siitä perin pohjin vakuutetuksi tulla, miten hyvässä hoidossa ja puhtaana sekä muuten perin johdonmukaisesti poikaa oli pidetty. Aina hänen tulostansa lähtemiseen saakka kesti siitä yhtämittaista, omaantuntoon koskevata nuhdetta, miten vaikeata oli kaikkia noita läkkisepän kuhmuja suoria, kaikkia, mitä jo ensi hetkestä alkaen oli hullulle ja kunnottomalle tolalle pojassa päässyt… varsinkin hänen niskurimaista luonnettansa! Hän voi jo kyllä todellakin pitkät matkat kävellä; mutta ryömiä, ryömiä vaan hänen piti, ja pian se sitten kävi niin, että tuskin oli matami pojasta silmänsä kääntänyt, ennen kuin se jo oli sekä siellä että täällä, milloin padalla ja kattilalla, milloin vesiämpärillä, taikka oli hän tuolla kellon lyijypainoja nykimässä! Ja kaikki hän alas repi, kumoon kaateli ja itsensä tahrasi, minne ikään tulikin, semmoista teki poika; — eilenkin oli kissanruoka pitkin lattiata! Nyt oli matami sitä varten vitsan seinänrakoon pistänyt, jotta se siellä hänen silmäinsä edessä olisi. Sillä tarpeellista kauhua piti hänessä herätettämän, ja ankarata valvomista ja rangaistusta tässä todellakin tarvittiin! Ja Barbron täytyi itsekin hyvin tietää, ettei ollut niin helppoa pitää toisen lapsesta huolta, varsinkaan moisesta harhateille joutuneesta, joka oli tuolla tavalla tullut!…
Se oli vilpitöntä puhetta alusta loppuun saakka, se täytyi Barbron myöntää, niin kovasti kuin se häneen koskikin, ja senpä tähden hänelle aina tulikin kiire jälleen matkoihinsa päästä.
Eikä tämä jäänytkään häneen itseensäkin opettavaisesti vaikuttamatta, — sillä nyt tiesi hän, mitä hänelläkin puolestaan kohtuuden ja oikeuden mukaan voi olla Wejergangin rouvalle sanomista kaikesta puuhastansa ja huolestaan noitten pienokaisten tähden, kun joskus olisi lanka kateensolmuihin alkanut käydä.
— Mutta koko kasvinajan sama tottelemattomuuden henki pojassa pysyi. Mahdotonta oli hänestä sitä poistumaan saada, miten uutterasti sorvarin matami työskentelikin, ja vaikka sorvari itsekin silloin tällöin autteli. Tämä viimeksi mainittu ei kuitenkaan ennen tapahtunut, kuin eukko asianomaisella tavalla oli hänelle teroittanut, miten siveellinen välttämättömyys vaati häntä toista puolta perheen velvollisuuksista huoleksensa ottamaan.
Itse sorvari oli sävyisä mies, pari levollisia, loistavia silmiä päässään. Hän meni ja tuli aamuin, illoin, kuivaili ja siivoili itseänsä ja seisoskeli viivytellen ovella milloin tuo, milloin tämä työkalu taikka väkipyörän lämsä kädessään, ennen kuin astui huoneesen. Mitä hän lienee avioliitostansa tuuminut, sitä ei juuri ollut tilaisuutta hänestä päältäpäin huomata. Varmaa vaan oli — eukko semmoinen kuin Holmannin matami, oli aarre, jota ei kyllin korkeaksi arvostella saattanut, ja vaikkapa ei Holmannista juuri niin mitään jäljelle jäänytkään, niin, vaikkapa hänestä, kunnioituksella sanoen, jonkunlainen pyyhinryysyn tapainen taloon tulikin, niin jokainen huomasi kuitenkin, että niin täytyi asian laidan semmoisessa avioliitossa ollakin, jos tahdottiin tasapainoa säilyttää. Kuka vaan kerrankin oli Holmannin matamin nähnyt ja hänen kanssansa haastellut, ymmärsi sen heti, ja vaikeampaa oikeastaan oli sitä ymmärtää, että kuitenkin, kun kaikki lukuun otettiin, se sentään itse Holman oli, eikä eukko, joka työhuoneessa väkipyöriä sorvaili, joista perhe elatuksensa sai.
Sitä ihmeellisempää oli, että ukko Holman aina toisinaan tavattiin portilla sellaisessa tolkuttomuuden tilassa, jota ei kukaan olisi niin onnelliselta aviomieheltä odottaa voinut.
Kun sitten oli semmoinen kumma seikka tapahtunut, että matami itse pienen tytön sai, — tämän suuren ja kaikkiin koskevan perheolojen muutoksen jälkeen otettiin kyllä tuumittavaksi, että eikö olisi parhainta maja tuosta vieraasta hoidokkaasta vapauttaa; mutta osaksi oli siitä hyvä, vakinainen tulo tiedossa, toiseksi voisi matami myöskin häntä kehdon ääressä pitää.
Ja sehän oli huokeinta työtä maailmassa! — ihan kuin pientä poikaa varten luotua — istua ja vantista polkea… ikään kuin vaan pientä harjoitusta hänelle!
Mutta tässäkin piti matamin surullisia kokemuksia saada! Juuri oli poika kehdon ääressä, kun matami ulos lähti, mutta kun jälleen kotiin tuli, jo seisoi hän akkunassa taikka tuolla ylhäällä maakerroksen rapuilla, tirkistellen ja ammotellen muita hapsia, jotka ulkona leikkivät. Niin, keksipä matami hänet varsin ulkonakin, ovi auki takanaan; — kaikki oli hänestä saman arvoista, kunpa vaan voi maakerroksesta ja velvollisuudestaan pois livistää.
No, tuo kurikas sikiö sai silloin myöskin soukan seisoa niin paljon kuin syntinen selkänsä sietää voi!…
Ja niin sitä matami vakuutteli piiallekin, joka päänsä oven aukeamaan pisti kuullakseen, mitä tuo pikku velho taas oli tehnyt, koska hän niin ilkeästi parkui, — että kaikki hänen rangaistuksensa ja kaikki muu, mitä oli koeteltu, sekä illallisen kieltäminen että erikseen telkeeminen — ne eivät mitään auttaneet, yhtä uppiniskaiseksi ja yhtä vähän luotettavaksi hän sittenkin jäi!
Nyt oli matami häntä sillä tavalla peloitellut, että oli sanonut paholaisen huoneen nurkassa vuoteen takana istuvan ja vartoovan, jättäisikö hän kehdon!
Poika melkein pelosta tyrmistyi ja luuli koko ajan näkevänsä mainitun hirviön pistävän päätänsä matamin päänalaisen takaa esiin. Sillä välillä ei hän kuitenkaan voinut olla akkunaan päin tirkistelemättä; — pihamaalla ulkona oli joitakuita leikkimässä, ja miten se lienee oikein käynytkään, niin sieltä hän kuitenkin itsensä löysi seisomasta, kunnes taas muisti, mikä takanansa oli. Silloin hän nuolena jälleen takaisin lensi ja istui sekä tirkisteli nurkkaan pelosta puolikuolleena.
Oltuansa kehdon ääressä avullisena, yleni Nikolai vuoden kuluella siitä yhtä tarpeelliseksi avuksi Holmannin tytärtä Ursillaa maakerroksen rappujen edustalla vartioimaan. Askel tuonnemmaksi — niin pitkältä kuin puihin kadun toiselle puolelle — se olisi ollut hirtehisen teko! Mitä määrätyn rajapiirin ylitse käyminen merkitsee, sitä oli täysin voimin häneen teroitettu. Sillä mitenkäs muuten matami olisi saattanut varma siitä olla, ettei poika Sillaa laskisi vaikka aina tuonne kaivoruuhelle saakka, missä nuo vallattomat pojat laivoineen leikkivät ja huusivat sekä mellastivat? Pojan syntinen ruumis oli monen monituista keltaista ja sinistä viirua joka kerta saanut, kun hän kiusaukseen joutui, niin että rajapiiri lopulta vaistomaisesti tuntui hänen kauhistuneessa mielessään kuin näkymätön rauta-aita. Jalan leveyskin sen ylitse oli hänen mielikuvaelmissaan mustin rikos, vallattomuus, joka täytyisi hirmuisimmalla tavalla sovittaa!
Että Silla oli varsin tavallisuudesta poikkeava, erinomainen olento, niin sanoaksi, jalompaa laatua kuin hän, sitä tietoa oli häneen niin monen monituisella tavalla istutettu aina siitä alkaen, kun tyttö maailmaan tuli, ettei hänen mielestänsä se totuus enää mitään epäilystäkään ansainnut.
Huolimatta kaikista, mitä sai tytön tähden kärsiä taikka, jonkun kummallisen vastavaikutuksen vuoksi, kentiesi juuri niiden uhrien tähden, mitä oli saanut tällä alalla suorittaa, oli pojassa se tunne, että huolenpito tytöstä oli hänen velvollisuutensa, varsin etevällä tavalla kehittynyt. Hän ihaili ehdottomasti häntä, — sininen solmunauha ja vanha punainen kangasruusu hatussaan, näytti tämä pojan mielestä oikein ihmeteltävältä — ja antautui palvelemaan hänen itsepäisyyttään, joka oli juuri yhtä hirmuvaltainen kuin itse sorvarin eukonkin. Kun poika oli pitkät ajat istunut ja antanut hänen hiuksensa hiekkaa täyteen viskoa, vaati tyttö, että tämä kengät ja sukat hänen jaloistansa riisuisi. Jos poika totteli, sai hän kyytiä; jos hän taas ei totellut, alkoi tyttö parkua, ja poika sai kyytiä sittenkin!
Epävarmuus oli, niin sanoaksemme, se maa, minkä pinnalla hän eleli, ja nuo pikaiset, arat silmäykset, joita hän ikään kuin tottumuksesta loi maakerroksen käytävään päin, — vieläpä silloinkin, kun hän usein rikoksista raskaan omantuntonsa puhtaimmaksikin tunsi, — ne olivat vaan hänen jokapäiväisen kokemuksensa hedelmiä.
Kaukaa jo voi huomata päältäpäinkin hänen pahan omantuntonsa, sanoi matami; ja totta hän puhuikin; — nuo vilkkaasti ylöspäin vainuilevat katseet ja harmaat silmät, ilmaisivathan ne kylliksi, mitä pahaa hän nyt taaskin oli tehnyt!
— "Hyvät kylänmiehet ja muut senkaltaiset", luemme; mutta meidän aikanamme ei enää ole kylänmiehiä eli naapureita; samassa talossa ei tiedetä, keitä asuu ylimmäisessä taikka alimmaisessa kerroksessa taikka edes vastapäätä käytävän toisella puolella. Ja niinpä tapahtuikin, ettei kukaan koko talossa tullut tarkemmin kuulleeksi Nikolain monenmoisia onnettomuuden kohtauksia tuolla syvällä maakerroksessa, huolimatta siitä, että ne suoritusten hetkinä kyllä julkisesti ilmoille tulivat.
Oli jo totuttu tuon ilkeän pojan alinomaiseen parkumiseen ja ulvomiseen, samoin kuin totutaan pianoharjoituksiin tahi tehtaan jyräkkään, ja lohduteltiin itseänsä myöskin sillä, että sangen onnellista oli kuitenkin, kun siveellisesti niin turmeltunut lapsi oli sentään joutunut noin ankaran kasvatuksen ja kurin alaiseksi.
Kun "Nikolai poju ja Silla tytti" tavallisuutensa mukaan kuluttelivat aikaansa katukäytävällä maakerroksen portaiden edessä, saattoivat talon asukkaat kyllä ohitse kulkeissaan nyykäyttää ystävällisesti päätänsä tytölle. Mutta rikoksellista sitä vastaan olisi ollut Nikolaita sillä tavalla ilahduttaa.
Marilla, joka viime muuttoaikana oli tullut keittäjä-piiaksi ylimmäiseen kerrokseen, ei, miten luonnollista olikin, vielä ollut mitään käsitystä sorvarin matamin ankarasta, kaikissa asioissa oikein-ajattelevasta luonteesta, ja sen vuoksi ei voikaan millään tavalla häntä siitä syyttää, mitä sen tähden tapahtui.
Hän meni eräänä iltana lyhdyn valolla alustasta hiiliä ja puita noutamaan — ähkyen ja puhkuen ämpärinensä rapuissa, niin kuin hänen tapansa oli; hän oli nimittäin saanut jäsensärkyä molempiin lanteisinsa ja heilui ja vaappui edes ja takaisin toiselta puolelta toiselle, niin kuin veneen masto myrskyilmalla.
Silloin hän puukoppelista kuuli, että siellä pimeässä joku ikään kuin voivotteli. Olipa kuin joku olisi nyyhkinyt ja itkenyt sekä samalla aikaa suonenvedon tapaisesti niiskuttanut pitkän aikaa, ennen kuin voi suustansa muuta ääntä saada.
Ääni kuului niin kurjan toivottomalta, että Mari heti herkesi puupalikoita kokoilemasta, seisahtui hakkuupölkyn viereen ja kuunteli. Se tuntui kuuluvan jostakusta hiilikomerosta tuolta pimeän käytävän vierestä. Viimein tarttui hän lyhtyyn ja haparoitsi eteenpäin; hänen täytyi mennä kurkistamaan saadaksensa tietää, mikä se oli.
"Onko täällä ihmisiä?" huusi hän ovella, minkä takaa niiskutusta kuului.
Heti vaikeni ääni.
Hän jyskytti halolla oveen; mutta silloin kuului sieltä surkea hätähuuto, ja Mari viskasi pois puut, joita hänellä oli esivaatteessaan, ja avasi säppiraudan, jonka pidikkeeksi tikku oli pistetty.
"Mutta kuka on teljennyt tänne tuon pienen poika raukan? — sysimustaan pimeyteen!"
Lyhdyn valossa tirkisteli Nikolai häntä perin kauhistuneena:
"Minä luulin, että se oli itse paholainen, minä… Niin, kun se jyskyttää seinään, se tekee niin!"
"Uh, poika! Sinäpä pelottelet ihmiset hulluiksi julmilla jutuillasi!"
"Matami sanoo niin!" — Ja luoden pikaisen, tutkivan silmäyksen Mariin, lisäsi hän: "mutta kentiesi hän niin sanoo vaan sen tähden, ett'en koskisi hänen sokeriinsa?"
"No siitäkö syystä sinä täällä olet?"
"En ole ottanut häneltä mitään; mutta minä otan, niin teenkin, koska hän sanoo niin siitä huolimatta, otanko vai enkö! — Tämä on vaan sen maanantain tähden, kun pistin kieltäni hiukkasen kääryyn ja nuolasin, kun olin sitä puolta naulaa noutamassa. Mutta nytpä voitelen suutani, niin että hän saapi pelkän tyhjän kääreen käteensä… Minä otan… Minäpä varastan!" — huusi hän ja puri hammastansa. — "Älä, — älä mene!" niiskutti hän ja tarttui Marin hameesen, "sillä pimeän tultua se tulee ja iskee kyntensä minuun!"
Mitä tekisi nyt Mari? Siinä hän seisoi, neuvottomuuttaan nieleskeli ja tuumiskeli; eikä olisi hän uskaltanut laskea poikaa poiskaan.
Saisihan sentään koetteeksi mennä hänen puolestansa sorvarin matamia rukoilemaan?
"Niin, toimita minulle selkäsauna, niin — se nyt vielä!" kuului vastaukseksi.
Eipä siis ollut mitään keinoa; eikä saattanut jättää arkaa poikaa yksinään hiilikellariin. Ja sokeasti seuraten omaa mielijohdettansa, lausui hän:
"Saat sitten tulla kanssani keittiöön ja maata yösi rahilla!"
Tällä kerralla ei Nikolai ajatellut, mitä sorvarin matami saattaisi sanoa tahi tehdä; hän vaan tarttui molemmin käsin hameesen; — ja poika heti virtavedessä takanansa purjehtia vaaputteli Mari sitten jälleen ylös keittiön rappusia myöten.
Ja kun Mari haeskeli muutamia kaulahuivejaan ja hameitaan pojan alle ja otti lisiä omasta kaappivuoteestaan ja kääri hänen niihin, niin hyvin ja lämpimästi kuin rahille saattaa, näytti Nikolai unohtaneen kaikki kolttosensa.
Paljon uutta oli täällä ylhäällä! Läkkiastioita niin monenmoisia ja niin kiiltäviä riippui seinillä kaikkialla, ja sitten vielä lisäksi kissa, joka kumminkin oli vanha tuttu. Hän oli monta kertaa nähnyt sen alhaalla pihassa, ja nyt täytyi hänen oikein kurkotella ylettyäkseen siihen, se kun vetäytyi niin kauvaksi vuoteen alle.
Kas niin! Nyt hän selällään veti alas läkkikattilan.
Poika tavoitti kauhistuneena ovea kohden. Mutta Mari pysyi varsin tyynenä; ei kuulunut ainoatakaan haukkumasanaa, — erinomaista, joka poikaa ihmetytti vielä enemmän kuin läkkiastiat ja kissa!
Mari oli jo viimeinkin nukkunut, selvittyänsä kaikista noista jäsensärkyisten lantioittensa vihlomisista ja repimisistä, jotka hänen täytyi kestää aina ennen yölepoansa. Hän heräsi hurjaan huutoon.
"Mitä se on — mitä se on? Nikolai!… Nikolai, sinä!"
Mari sytytti kynttilänpätkän. Siinä poika istui pystyssä ja hosui käsillään.
"Minä luulin niitten repivän pään minulta, minä!" — puhui hän viimein selvittyänsä.
Jälleen levolle laskettuansa sattui Mari ajattelemaan, miten hän oli onnellinen, kun ei ollut lasta huolehdittavanansa. Jokaisella täytyy olla ristinsä, ja hänellä oli nyt tämä jäsensärkynsä…
Mutta Mari sai kalliisti tämän maksaa, kun Holmannin matami aamulla keittiön rapulla sekä käytävän tuonpuolisten että toisen kerroksen piikain läsnä ollessa vaatii häntä tilille siitä, että oli pistänyt nenänsä semmoiseen asiaan, joka ei hänelle ensinkään kuulunut! Hän sai nyt kerrassaan selvän tiedon sekä siitä, minkä tähden matami oli teljennyt pojan komeroon, että siitä, mitä kaikkea heidän täytyi pojan tähden kärsiä, niin että hän ihan hämillään siinä seisoi. Sen saattoi Holmannin matami vannoa elämänsä kautta, että jos oli talossa ketään, joka ei suvainnut epäjärjestystä eikä säädytöntä elämää, niin oli hän juuri semmoinen. Hän ei tahtonut säästää minkäänlaista kuritusta, ettei varsinkaan sanottaisi hänen silmäinsä edessä kasvattavan häpeätä ja kunnottomuutta.
Mutta kun Mari sitten iltasilla kävi puita ja hiiliä noutamassa ja kuuli pojan parkumista sorvarin asunnosta saakka, laski hän lyhtynsä hakkuupölkylle eikä hirvennyt palata takaisin, ennen kuin pahin huuto oli tauonnut. Hän arveli, ettei hän koskaan ollut mitään niin kauhean ilkeätä kuullut, — vaikkapa se kyllä olisi ansaittuakin ollut!
Sinne ylhäälle Marin luokse pääsi Nikolai sitten myöskin silloin tällöin hätäsatamaan. Siellä hän istui äänetönnä kuin kala merrassa puulaatikon vieressä ja vuoleskeli veneitä, joita hän sitten säilytteli mekkonsa povessa, viedessään ruokaa Holmannille, joka puuhaili työhuoneessa rantasillan vieressä.
Liikanaista olisi kuitenkin luulotella, että Nikolai vietti niin sanoaksemme ainaista hiilikomero-elämää tahi selkäsaunoja kärsi tai että hänen korvallisensa aina matamin lämpimistä puusteista kuumina olivat. — Hänellä oli myöskin loistoaikansa, silloin kun Holmannin matami oikein säästelemättä ylisteli, jos ei juuri poikaa itseä, niin kuitenkin kaikkea, mitä hän jokapäiväisen harrastuksensa kautta oli pojan siveelliseksi parannukseksi toimeen saanut.
Kahdesti vuodessa hän kävi kaupungissa pääkonsulin konttoorissa pojan hoidosta maksua perimässä. Silloin sai Nikolaikin luvan mennä pääkonsulin maatilalle kyökkivankkureissa, joilla aamupäivällä ostoksilla käytiin.
Ja siinä hän istui vankkureiden keikkuessa ja kolistessa, pyntättynä, eheänä ja puhtaana, hangattuna ja kiillotettuna kuin vaskikattila, jota lipeällä ja hiekalla on puhdistettu. Hiljaa hän ei silmänräpäystäkään voinut istua; hän jutteli ja kyseli — aina hevosesta, tuosta ruskeasta erinomaisesta hevosesta — oliko se paras taikka ainakin parhaan jälkeinen, voisiko se saavuttaa rautatietä tahi kenen taikka minkä se voisi saavuttaa…
Ja niin kääntyivät vankkurit varsin liian aikaisin pihaan kyökin rappujen eteen, ja palvelija vei hänet huoneesen lastenkammarin käytävän kautta.
"Olethan sinä kait jalkasi pyyhkinyt? — Pitihän sinulla olla sen verta järkeä, Lauri, ettet olisi tuonut poikaa huoneesen tämän kautta… kun ovat tuonmoisina kenkänsäkin!" — Äiti otti poikansa ja asetti hänet tuolille istumaan.
Ja sitten sai hän voileivän ja rinkelin sekä maitoa. Mutta nyt täytyi hänen vartoa, kunnes äiti tulisi takaisin, sillä hänellä oli tänään kiire, hän kun pesi Lizzien ja Ludvigin vaatteita.
Jopa tulivat nuo äskenmainitut Nikolain ikäkumppalit syöksyen huoneesen; toinen veti mukanansa suurta suitsisuista ratsuhepoa, toinen kantoi kahta suurta, sievästi koristettua nukkea. Rouva oli heidät lähettänyt leikkimään Nikolain kanssa. Ja pian sitä mentiinkin täyttä laukkaa ympäri lastenkammaria… Hop! hop! hei! — Nikolai veti, ja Ludvig ratsasti; hop, hop, hei!… Ja sitten viimein tahtoi Nikolaikin ratsastaa, hän kun oli jo niin kauan vetänyt. Mutta Ludvig ei huolinut selästä lähteä, jonka tähden Nikolai tempasi suitsenräimät ja toisesta jalasta keikahutti hänet pois hevosen selästä.
"Sinä retvana, mokoma, uskallatko sinä?…"
"Retvana! — Itsepä olet retvana!" Ja yhdellä hyppäyksellä oli Nikolai vuoteessa, jota Ludvig piti rintavarustuksenaan ja jonka takana hän parkui, sillä aikaa kun hänen sisarensa yhtyi ääneen ja alkoi hänkin parkua.
"Mitä tämä on? — Mitä tämä on, lapsi kullat!" huusi hädissään Barbro, joka samassa juoksi huoneesen. "Etkö häpeä, Nikolai, kohdella tuolla tavalla pääkonsulin lapsia! Koetapas vaan, niin saat nähdä!… Niin, Ludvig!… Niin, niin, Lizzie! — Ei hän enää teille mitään tee! — Kuuletkos, Nikolai, tee siivosti, mitä tahtovat!…"
Ja sitten täytyi Barbron tarkastaa ja surkutella Ludvigin silitettyä kaulusta, joka oli niin pahasti rypistynyt. "Tulepas nyt, kultapoikaseni! Tulepas nyt, niin pääset sitten taaskin leikkimään heti!"
Hän nosti pojan polvilleen… "Niin, tämä on minun oma kulta poikaseni, joka on niin kiltti, että! — Kas niin, pitelepäs hänen kolttuansa, Nikolai! — Tässä näet semmoisen, joka on niin hieno, että oikein loistaa, ja niin kiltti, niin kiltti!"
"Näytäpäs hänelle pyhävaatteitani, Barbro, ja niitä kiillotettuja!"… Ja sitten sai Nikolai luvan katsella piirongissa Ludvigin ja Lizzien nuttuja ja nauhusvöitä, sekä hienoja alusvaatteita ynnä kurkistaa kaappiin, jossa heidän leikkikalujaan säilytettiin, ja ihmetellä vanhoja rumpuja ja torvia sekä surmattuja, päättömiä miehiä ja hevosia ja tinasotamiehiä, Noan arkkia kaikkine tarpeineen, mitkä kaikki tavarat Barbro kehui heidän saaneen, kun olivat niin kilttiä olleet!
Ja niitäpä olikin koko kasa tavaroita tuolla kaapin alaosassa, niin että Nikolai sai semmoisen käsityksen, että he olivat olleet oikein tavattoman kilttiä ja että hänen äitinsä myöskin, — jonka hän katkeraksi harmikseen tunsi — täytyi samassa määrässä iloita heidän tähtensä. Heidän täytyi olla varsin toisellasia lapsia kuin hän, semmoisia, jotka eivät koskaan selkäsaunaa ansainneet, aina vaan leikkileluja!… Ja ihan surulliseksi ja katkeramieliseksi hän tuli siinä seistessään. Jos hän kohtaisi vasta joskus tuon Ludvigin sopivassa paikassa, niin silloinpa hän antaisi kelpo löylyn hänelle tuosta ratsastusriidasta!
Tuli sitten viimein lähdön hetki, ja hänen oli lähteminen niissä vaunuissa, joilla kolmen aikaan mentiin pääkonsulia kaupungista noutamaan. Nuo molemmat kiltit lapset riippuivat kiinni äidin hameessa, kun hän saattoi omaansa ulos.
"Hyvästi, Nikolai!" Ja Barbro taputti hänen poskeansa ja hiuksiansa, niin että poika puoleksi ihmetellen katsoi häneen. — "Vie terveisiä sorvari Holmannille ja matamille! Kuuletkos, älä millään muotoa unohda Holmannin matamia!… Ja — äläpäs, potkithan sinä taas kiillotusta! Sinun täytyy istua oikein siististi, Nikolai!… koko matkan! Ymmärräthän, ettei saa niin hienoja vaunutyynyjä tuolla tavalla kenkinensä lähennellä? Sinun pitäisi vaan nähdä, kun Ludvig ja Lizzie ajelevat, miten siististi he istuvat — eikös niin, lapsikullat!"
Ja niin sitä lähdettiin.
Sehän oli ollut oikea juhlapäivä, ja suuren, sokeroidun rinkilän hän oli saanut mukaansakin, ja se maistui niin mainion hyvältä; mutta miten lienee ollutkaan, itku pääsi pojalta kotimatkalla kuitenkin!
Seuraavana päivänä hän sai vielä varmempia todisteita siitä, miten erinomainen kunnia häntä oli kohdannut.
Kun hän kuljeksi edes ja takaisin sivukäytävällä jokapäiväisillä toimillaan, hoidellen ja vartioiden Sillaa, joutui hän sattumalta kuulemaan muutamia katkelmia Holmannin matamin kertomuksesta, jolla hän porttikäytävässä teki selvää yläkerroksessa asuvalle emännöitsijälle; hänen kookas muotonsa ei silmänräpäykseksikään kadonnut pojan nähtävistä.
… "Ajatelkaas sitä, neitsy Damm! Ottaa tuollainen huoneesensa omain lastensa luokse! Ei ole monessa kohden sellaista herrasväkeä, joka olisi mokomalle semmoista kunniata osoittanut!…"
… "Toisille on annettu niin paljon tehtävää tässä maailmassa, neitsy Damm! — Me saamme pestä katukäytäväin lautoja, niin kuin sanovat, ja sietää heitä… ja uskallanpa sanoa päältäpäinkin pojasta näkyneen, että huolellisesti häntä on hoidettu sisimmästä päällimmäiseen saakka."
"Semmoinen kunnia ja koroitus! Juuri kuin olisi ollut joku kunniallinen lapsi, jonka olisivat luokseen kutsuneet! Pitäisi hänen muistaa se läpi elämänsä!"
… "Niin mahtavana ja kopeana, kuin hän nyt siellä elää, ei liene hänellä halua tulla tänne poikaa katsomaan. Ja asiakos onkaan semmoiselle, joka rahalla voi häpeänsä suorittaa!"
Nikolai polki kaikin voimin vanhaa katkaistua kukonpäätä, joka virui katuojassa, kunnes se kävi litteäksi kuin vaskiraha.
— — — Kun Nikolai oli herennyt hiilikomeron mörköjä ja paholaisia pelkäämästä, oli Holmannin matami huomannut tehokkaimmaksi kurikeinoksi uhkailla poikaa kansakouluun lähettämisellä — jota laitosta matami mielikuvituksissaan arvosteli varsin oivalliseksi, virallisesti määrätyksi nuorison rangaistuslaitokseksi, semmoiseksi paikaksi, jossa joka päivä velvollisuuksien täyttämistä harjoitellaan.
Miten hänelle sitten kävisi, kun kouluun joutuisi, siitä ei Nikolai koskaan oikein selville päässyt; vaan että se olisi jotakin käsittämättömän hirveätä, sen ajatuksen hän sai noista alituiseen uudistetuista, epäselvistä viittauksista ja salaperäisistä huokauksista ja äännähdyksistä, jotka siinä aina mukana seurasivat.
Viimein tuli tämä asia oikein varmasti päätetyksi. Hänen täytyi lähteä kouluun maanantai-aamuna.
Tuorstai, perjantai, lauvantai ja sunnuntai — Nikolai luki sormiansa — kaikki nuo päivät olivat vielä jäljellä… Ja miten hartaasti hän hoiteli ja vartioitsi Sillaa ja leikki hänen kanssansa näinä päivinä, ja miten hän juoksi asioilla, kuin nuoli ampumalta!
Viimein ei ollut enää jäljellä enempää kuin sunnuntain iltapuoli!
Nikolai istui illallisella Sillan kanssa ja kuunteli lohdutuksekseen hänen arveluitansa koulusta, sai tietää, että hänen täytyi huomenna pukeutua pyhävaatteisinsa, koska meni kouluun ensimmäistä kertaa, ja nukkui yön hikihelmet otsallaan.
Mutta aamulla Nikolai kuitenkin oli hiipinyt tiehensä.
Vaikka Holmannin matami kyllä hartaasti kyseli, etsi ja urkki, lupaili runsaalla kädellä sekä rangaistuksia että anteeksiantoa, jos poika vaan nyt heti takaisin tulisi, kaikki oli turhaa kuitenkin; poika pysyi kadoksissa.
Päivällisaikana hämmästyi Mari yläkerroksessa pahanpäiväisesti, nähdessään pojan kömpivän kaappivuoteesta. Hän antoi pakolaiselle ruokaa ja pyysi, että hän sitten lupaisi mennä kotiinsa; — ja sen kyllä otti Nikolai tehdäksensä, mutta ei ennen kuin pimeän tultua.
Hämärän aikana pistäysi hän kävelylle laivasillalle päin, istui tuntikauden huvikseen kiikkuen laivaveneessä, hiipi sitten kosteassa syyskuun pimeydessä pitkin sateesta lionneita kujia tavara-aittojen välillä, kunnes tuli vakuutetuksi, ettei enää ollut valoa lautapihassa, ja vietti lopun iltaansa makaillen ja kurkistellen lauta-aidan ylitse noita kahta valaistua maakerroksen akkunaa tuolla kotona. Hän huomasi, miten sorvari varovaisesti hiipien tuli kotiinsa ja seisoi hetkisen hiljaa oven takana, ennen kuin huoneesen meni, ja kuinka he Sillan vuoteesen veivät. — Akkunain valo, joka näytti kahdelta sammuvalta, valoisalta, ankaralta silmältä, ilmoitti hänelle, että jos nyt kotiin menisi, niin tupa täyttyisi oikeuden ansaituista rangaistustuomioista!
Ja sitten valkea sammutettiin…
Vihmasateessa yön kuluessa valaisi lyhty heikosti ympärillä olevia märkiä lautaristikoita, ja sen takana pilkisteli silmäpari, joka hyvin oli tottunut pimeässä tarkastelemaan kaikellaisia henkilöitä, jotka näkevät hyväksi piiloutua lautapihaan. Lyhty vaelsi ympäri pihaa pitkin tiheiden ristikkorivien keskellä ja pysähtyi toisinaan, luoden urkkivan, punertavan loisteensa lautaristikoiden välille niin syvälle kuin mahdollista oli.
Ei nähty ketään siellä tänä yönä. Noista monista nelinurkkaisista lautaristikoista, jotka suojaksi kelpasivat, oli Nikolai jonkunmoisen syntyperäisen vaistonsa johdolla valinnut lähimmän ja vähimmän epäillyn, joka vielä oli keskeneräinen ja jonka nojalle porraslauta vielä oli paikalleen jätetty. Siellä lepäsi hän sisimpään soppeen tunkeutuneena, itsensä-unohduksen onnelliseen Nirvanaan syvästi vaipuneena — ei mitään koulua eikä mitään sorvarin matamia! — polvillansa, eteenpäin nojautuneena, nuttu niskassa suojana sadepisaroita vastaan, ja kengät pehmeässä savessa!…
Mutta tämä vettä vuotavan taivaan alla vietetty yö, jona Trondsenin lankut hänen vuoteensa tolppina olivat, painoi jotakin uutta hänen mieleensä, tuon Holmannin matamin kaikkea väsymätöntä huolenpitoa kohtaan todellakin sangen kiittämättömän havainnon, että, nimittäin, lautakartano oli omansa kodiksi hänelle — varsin hurjapäistä itseensä luottamusta ja vapaata itsenäisyyden henkeä, kaikkeen siihen verraten, mihin sitten nähtiin hyväksi häntä puristella koulussa samoin kuin Holmannin matamin asumuksessakin… Lautapihat loistivat puuläjineen niin valkeina auringonpaisteisina päivinä, ja pimeän tultua olivat ne siellä ikään kuin ainakin hänen koetellut, salaiset ystävänsä, jotka voivat hänet kodin hirmuilta suojaansa korjata.
— Hän joutui siis kouluun, ja ensimmäisiä esineitä, joita hänen varovaisesti tutkivat silmäyksensä etsivät, oli kuripamppu, jolla Holmannin matami oli häntä uhkaillut. Hän oli kuvitellut siellä kestävän taukoomatonta kuritusta, lyöntejä lyönnin, jälkeen rottingilla ja vitsalla, alituista paukutusta kuin sikuritehtaassa tuolla kaupungin syrjällä.
Kummallista kyllä oli, ettei semmoista ollut!
Mutta kyllä siellä oli muita semmoisia, joihin hän oli puristettava ja tungettava kuin lesti saappaasen; ja kova lesti hän oli, joka useinkaan ei mielinyt vaipua vartta syvemmälle; — ja sitten täytyi painua takomalla ja vasaroimalla loppu matkaa, minkä muut taipuvaisemmat ja norjemmat luikuivat niin sukkelasti ja liukkaasti kuin ankeriaiset.
Oli asioita, joita hän käsitti, ja asioita, joita hän ei käsittänyt. Edellisiä hän ani harvoin ymmärsi sen tähden, että niitä hänelle olisi selitetty, eikä hän jälkimmäisiä sittenkään ymmärtänyt, vaikka niitä hänelle olisi kuinka moneen kertaan selitetty, ja johtopäätökseksi jäi kiusallinen tieto tästä ymmärtämättömyydestä — alinomainen puutteellisuus eli alinomainen onnettomuus sekä läksyihin ja lukemisiin että opettajiin katsoen, jota epäkohtaa täytyi auttaa kurituksella ja jälki-istunnolla, sitä vastaan kuin toiset, jotka tässäkin kohdassa olivat taipuvaisempia, suoriutuivat pulasta kuin todelliset mestarit.
Mutta mitäpä sentään oli kokonainen päiväkään koulussa, niin kukkurapäillään kuin se pelkkiä vastoinkäymisiä ja kolttosia olikin, verrattuna noihin sitkeihin loppumattomiin iltahetkiin, joina Holmannin matami omin silmin valvoi, että hän läksynsä luki, ja tuskin uskalsi hän sen vertaa, että hätäpikaakaan olisi Sillaa vilkaissut…
Mitä itse Holmanniin tulee, olivat he kokemuksesta oppineet, etteivät hänen jäykät, tirkistelevät silmänsä mitään nähneet; äänetönnä ja hiljaisena istuskeli hän kaiket illat. Matami Selvigin anniskelussa oli saatavana semmoista voidetta, joka hänet teki turtuneeksi kaikkia kotiläksytyksiä vastaan, ansaituimpia ja liikuttavimpiakin. Sinne hän ilmestyi joka ainoana iltana neljänneksen kuluttua työaikansa päättymisestä, niin tarkalleen ja säntillisesti kuin lyövä kello, ja kun kello kahdeksaa näytti, oli hän yhtä säntillisesti valmis taas kotiinsa tallustelemaan — joka säntillisyys — ohimennen sanoen — tuotti hänelle anniskelussa kunnianimen "säntillisten ritarikunnan komentaja."
Vaarallinen kulma se oli tuo kohta, missä suuri leveä, latinakoululta tuleva ja kansakoululle johtava kapea katu ristiin kävivät; ja niinä päivinä, joina niin sattui, että jälkimmäisen iltapäivätunnit juuri silloin alkoivat, kun latinakoulun pitkä aamupäivän työ oli päättynyt, saattoi tapahtua niin, että koulusta tulevain hurjapäinen, rajaton ilo joutui ikävään ristiriitaan juuri parhaallaan kouluun kulkevain synkän ja katkeran mielialan kanssa.
Hieno hylkeennahkainen laukku selässään oli Ludvig Wejergang nyt jo useita vuosia tuota tietä kulkea hangannut. Pienen, linnunnokan tapaisella nenällä varustetun päänsä, pitkän hiuksittoman niskansa ja omituisen käyntitapansa tähden oli hän saanut "nälkäkurjen" lisänimeksensä. Kohdatessaan Nikolaita ei hän ollut ensinkään tuota tuntevinansa, ja Nikolai puolestaan aina silloin vihelsi ja tömisti kenkiään katukiviin.
Pitkin katuojaa oli kansakoululaisten uusi luistinrata kotvasen matkaa latinakoulun kadulta. Koko viikko oli mennyt alusta loppuun, ennen kuin tämä monen yhteisen työn tulos oli valmistunut, ja sattumuksen tahdosta tuli Nikolai sitä myöten täyttä vauhtia pitkän toveririvin etupäässä hoilaten ja huutaen juuri silloin, kun Ludvig Wejergang muutamain kumppaleinsa seurassa meni siinä kulmassa. Nuori Wejergang sai tyrkkäyksen, niin että kynälaatikko rapisten kirposi maahan, ja siinä nyt viruivat kynänvarret, lyijykynät ja kivikynät siellä täällä kadulla.
"Kokoo pois, tolvana!" parkasi hän Nikolaille, joka häntä oli tyrkännyt; "minä kantelen kotona; sen saat nähdä! No, kokootko, vai"…
Potkaus lähetti muutamia irtanaisia lumipallia vastaukseksi.
"Kylläpä sinut vielä taivutetaan, jos sitä tahdot! Olen saanut tänään tietää, että sinä olet katuroistojen ensimmäinen mies tässä kaupungissa! — Ja jos ei kukaan huoli sitä sanoa äidillesi, niin minä teen sen, vaikka hän sitten kuinka ulvoisi ja parkuisi!"
"Teehän se, niin väännänpä nälkäkurjen päässä nokan nurinpäin!"
"Uskallatko sinä!… Et luultavasti tiedä, että me maksamme puolestasi sorvarilaisille? Mutta minä pidän siitä huolta, että he ruoskivat sinua veriin saakka, kunnes pyydät anteeksi, minä! — Tuommoinen tolvana, joka ei edes tiedä, kuka on isänsä… Ja äiti toivoo vaan, ettei moista olisikaan!"
Nuo viimeiset sanat olivat tuskin päässeet hänen suustansa, ennen kuin Nikolai jo reutoi hänet alleen, ja siinä olivat nyrkit työssä kuin kaksi moukaria, jotka muutamassa onnellisessa silmänräpäyksessä takoivat tuntumattomiin sääty- ja sukueroituksen kaikki jäljetkin… Tässä sai hän tuntea "sekä isänsä että äitinsä."
Ja tästä tuli sitten yksi kansakoulun muistettavia ja mainittavia päiviä, jona Ludvig Wejergangin nälkäkurjen nenä vuodatti viiniänsä lumeen; ja pari, kolme luokkaa asiasta innostuneita katselijoita seisoi vielä seuraavana päivänä siinä ja koki etsiskellä noitten punaisten pilkkujen jälkiä lumessa sillä kohdalla lyhtypatsaan lähellä.
Mutta vaikka olikin suuri se kunnia ja ihmettely, mitä koko iltapäivä osoitettiin Nikolaille koulussa, niin tiesi hän kuitenkin hyvin, että saisi kotona kuulla varsin toisenlaista mielipidettä tästä asiasta, josta he epäilemättä nyt jo olivat saaneet pikaisen ja luotettavan tiedon Wejergangilaisilta.
Kotimatkallaan hän yhäti hiljensi kulkuaan. Ajatus siitä, mikä kohtalo häntä kotona vartoili, voivutteli hänen jalkojansa vielä lyijyäkin raskaammiksi, ja kun hän sitten lopuksi viimeisistäkin tovereistansa erosi, pysähtyi hän kerrassaan ja teki käännöksen kulmassa ruokakaupan kohdalla, mistä katu vei kodista poispäin eikä sinne…
* * * * *
Nyt on jo kolmas yö, jota Nikolai ei ole kotona ollut, selitti Holmannin matami ulkona poliisille; — eikä sitä sopinut ihmetelläkään, jos odotti ansaittua palkkaansa ja tunsi selkäänsä vihavoivan… Iskeä kyntensä parempain ihmisten lapsiin, ja vielä juuri konsuli Wejergangin, oman hyväntekijänsä poikaan!
Mutta missä hän nyt oleksinee? Lautapihaan ei ainakaan voinut turvautua nyt tähän vuoden aikaan, se on kaikessa tapauksessa varmaa.
Eikä ollutkaan niin helppoa keksiä hänen tyyssijaansa; sillä olisihan se ollut melkein samaa kuin etsiä häntä omasta taskustaan. Sillä samoin kuin kaikki muutkin pahantekijät, tunsi Nikolai vastustamattoman halun — juuri kuin kärpänen, joka pyrisee kynttilän ympärillä — kätkeytyä mahdollisimman lähelle kauhunsa ja hirmunsa paikkaa — sinne, missä Holmannin matami oli, ja mistä edes vilahdukseltakaan voisi nähdä Sillaa!
Holman makasi yöllä ja tunsi humalan houreissa, että Nikolai nyt oli jollakin tavalla varsin hullulle tolalle joutunut. Hän kuuli, kuinka ulkona suoja sää vettä räystäistä maahan tiputteli ja yhä tiputteli… plask… platask! Vähitellen juontui ääni sitten säveleeksi: Ni… ko… lai, Ni… ko… lai!
Voisihan siellä menettää terveytensäkin!…
Voimiaan ponnistaen hän nousi vuoteesensa istumaan. Missäpä voisi Nikolai majailla muualla kuin tuolla ylhäällä ratasvajan ullakossa vanhan vaunuranin alla, joka siellä virui homehtuneena ja rikkinäisenä, avoin kita seinää vastaan?
Tämän sattumalta juolahtuneen ajatuksensa johdolla hän riensi ulos.
Nikolai ei tuntenut ollenkaan sorvarin kouria; hän nukkui rauhallisena vieläkin, vaikka nutun kauluksesta jo oli pystyyn nostettu.
Vasta sitten, kun jo seisoi molemmilla jaloillaan, käsitti hän asemansa kuin salaman vilahdukselta, heittäytyi pitkälleen ja potki ja ponnisteli vastaan sekä parkui. Kotiin hän ei huolinut lähteä, ennen saisivat surmata hänet!… ennen viedä pään häneltä!
Hänen kenkäinsä korkoraudat kyllä sekä ilmoittivat että todistivat hänen todellakin niin ajattelevan; hän oli ihan hurjistuneena.
Kun saisi vaan pojan oven sisäpuolelle, saisi myös rottinki hyppiä!— Sorvari oli sydäntä myöten kiivastunut.
Holmannin matami seisoi ovella ja vartosi kynttilöineen. Valon loisteessa hän näki tuhanharmaat kasvot, silmät tuijottivat häneen päin, ja samalla kuului ääni: — "Huoneesen ette minua saa… Kun olen kadulla syntynyt, voin kadulle jäädäkin!"
Matami sai tervehdyksensä noista terävistä, harmaista, uhkamielisistä silmistä, — ja pois sorvarin käsistä, ulos portista — matkoihinsa poika meni!
* * * * *
Ludvigin nenään tähdätyt lyönnit olivat sattuneet suoraan Barbron sydämeen. Mutta kun hän kuuli, että Nikolai oli paennut sorvarin luota ja että oli kysymyksenä lähettää hän siveellisesti turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen, silloin seurasi yhtämyötäistä itkua ja parkumista. Hän oli kyllikseen saanut kärsiä häpeätä pojan tähden, eikä voinut enää kärsiä tätä. Rouvan täytyisi estää tuo!… Velvollisuutensa hän tiesi täyttäneensä ja enemmänkin näinä vuosina, mitkä oli Ludvigin ja Lizzien lapsenpiikana ollut… mutta tätä hän ei voisi suvaita… tämä täytyi rouvan estää; muuten hän kyllä tietäisi, mitä sitten tekisi, taikka mitä voisi siitä seurata; ei tarvinnut hänen enää täällä olla, oli niitä hänellä muitakin keinoja!…
Barbro istui ja huokaili ja itki lastenkammarissa, niin että tuskin kukaan uskalsi sinne päätään pistää.
Sellaiset kohtaukset kestivät muuten korkeintaan päivän; mutta tätä kesti nyt vielä kolmantena päivänä, ja se häiritsi jo kotirauhaa! Ja sitten sai Wejergangin rouva taaskin päänsärkynsä ja tarvitsi uinahtaa iltapäivällä, joka oli tavallinen parannuskeino, minkä kestäessä kaikkien täytyi hänen lähellään olla hiljaa kuin kala kivellä.
Se oli juuri Barbro, joka tavallisesti suojeli hänen untansa kävellen hiljaa ympäriinsä, sihistellen ja varoitellen, aina keittiöön saakka ja ollen vartijana käytävän ovella. Mutta nyt hän istui siellä lastenkammarissa ja nyyhki.
Kyllä se häntä vähän kummastutti, kun rouva koko ajan lepäsi niin hiljaisena eikä kertaakaan huutanut häntä. Toiselta puolen oli hän kuitenkin hyvillään siitä rangaistustuomiosta, minkä oli julistanut. Rouva tulisi kyllä tuntemaan, mitä merkitsee häntä vastustella, jos kestäisikin tuota vaikka koko viikon!
Sitten tuli pimeä, ja rouva nukkui vieläkin. Hän nukkui aina siihen asti, kunnes konsuli tuli illan kuluessa hevosella kotiin. Ei rouva noustessaan soittanut edes kynttilätäkään tuomaan.
Nenäliina pään ympärille käärittynä, kasvot punaisina ja itkusta ihan menehtyneenä otti Wejergangin rouva tänä iltana vastaan miestänsä; hän oli kovin ärtyisellä tuulella ja puhuikin ihan värisevällä äänellä.
Hän ei tyytynyt vähempään, vaan vaati Barbrolle lähtökäskyn antamista!
Oli varsin verratonta hirmuvaltaisuutta perheessä… oli ollut semmoista jo monta vuotta!… Ja kun hän oli sitä aina valittamatta sietänyt, — Wejergang kyllä tiesi, ettei hän milloinkaan ollut valittanut! — niin oli se kaikki tapahtunut lasten tähden. Mutta nyt se todellakin oli ihan tarpeetonta, ja "nythän on parhainta käyttää hyväkseen tilaisuutta; imettäjä on tullut vallan liian ylpeäksi tässä talossa!"…
Että lähtökäsky oli annettava mitä hienotunteisimmalla ja sääliväisimmällä tavalla, vaikka myöskin samalla peruuttamattoman varmasti, se oli itsestään ymmärrettävä asia. Rouvan koko seurapiiri oli yksimielisesti kauan varronnut, että Wejergang jo viimeinkin käskisi pois tuon pilaantuneen ihmisen!
Ainoa olento, joka kaikesta sielustaan ja sydämestään oli hämmästyneenä, aivan kuin ukonliekin lyönnistä huumaantuneena, ja joka ei pitkään aikaan voinut tätä asiata käsittää — että hän, Wejergangin Barbro, todellakin nyt siinä istui pois käskettynä sekä Ludvigin ja Lizzien läheisyydestä että koko talosta, missä oli niin välttämättömän tarpeellinen henkilö ollut, — tuo ainoa olento oli Barbro itse!
Loukattuna hän juhlallisesti käveli siellä ja vartoili, että jonakuna päivänä lähtökäsky peruutettaisiin. Ja niin hän oli nöyrä rouvalle ja itki lapsille.
Mutta aina hän kohtasi vaan tuota samaa ystävällisyyttä, joka ilmaisi vaan lähtökäskyn peräyttämätönnä pysyvän.
Katkerana hän sitoi kauniimman päähineensä leukanauhat ja pyysi, loukatun tavalla arvokkaasti, lupaa kaupungissa käydäkseen.
Mitä tämä merkitsisi, sen saisi rouva kyllä aikanansa tietää, sitten kun hän päivän kuluella takaisin palaisi. Ei se tiennytkään mitään vähempää, vaan oli nyt hänen varma, horjumaton tarkoituksensa tarjoutua muille, jotka ymmärsivät arvostella häntä paremmin kuin Wejergangilaiset.
Hän ohjasi kiukustuneena askeleensa suoraan maaherra Scheelen luokse: siellä oli neljä lasta, joille katsojaa etsittiin. Maaherran perhe oli pääkonsulilaisten läheisimpiä seurusteluystäviä, joille hänen tarvitsisi vaan näyttäytyä, ja avoimin sylin hän otettaisiin vastaan. Miten monta kertaa olikaan maaherran rouva kiitellyt hänen säntillisyyttään ja alentunut puhumaan hänen kanssansa, kun he olivat siellä päivällisillä sunnuntaisin! Olihan hän useammin kuin kerran vaan ylistellyt Wejergangin rouvan onnea, kun hänellä oli sellainen helmi talossaan, ja sitä huokaillut; ettei itse voinut sen vertaista löytää.
Mutta mikä onnettomuus nyt olikaan — maaherran rouva sitä erittäin valitti… he olivat juuri ennättäneet päättää toisen ottaa!
"Ajattelepas, Scheele!" huudahti maaherran rouva, kun hänen miehensä saapui kotiin toimistosta; "siellä Wejergangilla on tapahtunut vallankumous, ja tuo suurivaltainen Barbro, lapsenpiika, on saanut matkapassin. Hän on käynyt täällä ja, tarjoutunut meille… mutta en mistään hinnasta tahtoisi ottaa tuommoista pilaantunutta huonekalua!"
Barbro kulki pitkältä sinä päivänä ja etevimmissä perheissä. Hänellä oli näytettävänä pääkonsulin antama pitkä, erinomainen päästökirja suurelle, kolmeen osaan käännetylle paperiarkille kirjoitettuna, ja tiesipä hän sitäpaitsi, kuinka hyvin hän oli tunnettu. Mutta miten suurellisena ja ylevänä sekä komeana hän seisoskeli ovilla ja kuinka hyvin käyttäytyikin — ei hän kuitenkaan kohdannut ketään, joka olisi häntä tarvinnut!
Ja myöhään illalla, myöhempään kuin olisi tarvinnutkaan, koska hän ei mielellään tahtonut talossa näyttäytyä, hän palasi väsyneenä ja toiveissaan pettyneenä kotiin jälleen.
Tuntui todellakin ikään kuin hänen vuosikausia kestänyt, vakaantunut arvonsa ja kunniansa, koko hänen kullan puhdas uskollisuutensa, koko amman ja lapsenpiian taitonsa täällä Wejergangilaisten luona olisivat kerrassaan savuna ilmaan haihtuneet!…
Vaikka hän noin tappiolle joutuneena ja haavoitettuna palasikin tuolta onnettomalta sotaretkeltänsä, niin, varsin kummallista kyllä, ei ollut talossa ketään, joka olisi kysynyt, miten hänen oli käynyt — vaikka hän kyllä huomasi, miten vahingoniloisilla katseilla häntä silmäilivät kaikki nuo palveluskumppalit, joiden onnen ja onnettomuuden tähden määrääjänä hän rouvan luona oli jo niin monet vuodet ollut. Ja yhtä usein kuin hän yritti alkaa keskustelua rouvan kanssa tästä asiasta, yhtä usein rouva johti puheen johonkin muuhun aineesen — niin, vastasipa jo kerran suoraan niinkin, että Barbron tulisi tietää, ettei hän milloinkaan puuttuisi semmoiseen asiaan.
Mutta ystävällisyyden osoitukset karttuivat aina sen mukaan, mitä lähemmäksi lähtöpäivä joutui; — jopa alkoi Barbro saada selville, mitä tarkoitettiin tuolla ystävällisyyden ruuvilla, joka kiertyi niin lempeästi ja myötäänsä työnsi häntä kauemmaksi talosta!… Pääkonsuli toimitti koetteeksi Nikolain työhön pajaan nostokoneen läheisyyteen, ja rouvalta heltisi milloin semmoinen, milloin tämmöinen kapine, jonka Barbro sitten muistina pitäisi. Mutta kun hän sitten eräänä päivänä — oikein kekselijäästi pääkonsulin puolesta! — sai lahjaksi hänen vanhan matkalaukkunsa, antoi hän yht'äkkiä, kokonaan masentuneena, suuren, raskaan persoonansa vaipua sille. Ei hän voinut saada päähänsä, ei ollut milloinkaan uskonut, että semmoinen päivä olisi tuleva, jona eroisi rouvasta ja Ludvigista sekä Lizziestä… tätä hän ei voisi kestää!
Tämä oli vetoomista suorastaan itse pääkonsuliin. Mutta vastaus ei ollut ihan semmoinen, mitä Barbro toivoi. Konsuli taputti häntä olkapäähän ja sanoi:
"Minua ilahduttaa, rakas Barbro, että näet viettäneesi hyviä päiviä!" —
Kun hän sai konsulin konttoorista palkkansa ja säästökirjansa — koko summa nousi sataan neljääntoista spesietaaleriin, johon tulokseen, niin kuin konsuli sitä sanoi, hänen sopi olla täydellisesti tyytyväinen, kun otti huomioonsa nuo suuret summat, jotka häneltä olivat Nikolain tähden menneet — mainitsi hän päättäneensä nyt levätä jonkun ajan, ennen kuin menisi uuteen palvelukseen, ja sopineensa asunnosta ja hoidosta erään talonomistajan kanssa siinä lähiseudulla maalla… hän oli nyt puuhaillut muitten hyväksi neljätoista vuotta!
Viimeinen ilta, jota hän oli niin hirveän levottomana ajatellut, kului sentään helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Pääkonsulilaiset olivat lapsineen kutsutut Willockin maatilalle iltapäiväksi, niin että jäähyväiset saattoivat tapahtua vaan aivan lyhyesti herrasväen astuessa vaunuihin.
Hän jäi seisomaan siihen, sormissaan vielä jäljellä tunnelma Lizzien hienoista, pehmeistä turkista, joita äsken oli käsin sivellyt.