»Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen.
Elsa nauroi Liisaan kääntyen:
»Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.»
Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa.
»Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä…»
Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea käskettyään Elsan polvilleen laskeutua.
Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut perkeleen valtaan…
Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne muutkin ihmiset olivat…
Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin kokemus. Elsa noin hurja, raaka… Sitä vain puuttui että ei kiroillut, muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin… Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt niinkuin hän oli toivonut.
Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous… Ja tuo pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar!
Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin.
Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, hillitsemättä.
»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki ynseys rakkaudeksi…»
12
Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo. Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi, mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina.
Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli kuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakaan.
»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja, raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.»
»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.»
»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.»
»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja ikävöinyt sinua.»
»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin vanha resuinen akka…»
»Minkä vuoksi vanha akka!»
»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen, sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut, sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan — olen Ojanniemen Mari.»
»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin surullinen elämä ja elämän loppu!»
»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni päättyisi.
Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi hän sen uudelleen ja entistä ehompana.
Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken ja Liisan.
Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään, vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että Mari oli mennyt maalle.
Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin. Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen.
»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä», sanoi Liisa.
Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen kauhistava ajatus.
Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas. Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa,
Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen:
»Kylläpä se nyt huutaa!»
Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin, niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen.
Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi mielessä.
Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas, uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle…
Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä.
Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa… Se oli kuin pahojen henkien veisuuta…
Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa, niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla. Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa, muodostivat ne uusia kummituksia.
Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton kuin lankavyyhti.
Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä.
Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen toistensa katseista:
Mari!
»Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla ja säälin äänellä.
»Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö. Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen. Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella. Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.»
Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoiLiisa:
»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä aina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi hernettä!'»
Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa:
»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli, ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta kuninkaanpojan morsiamesta — muistathan, Elsa! — on tullut tuollainen seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.»
»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä päättänyt?»
»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein peloitti.»
Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka alussa oli niin ollut ruusupukuinen…
Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin tapaukset miellyttävästä kirjasta… Rakkaus täytti mielen mennyttä ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä, uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua sekään.
He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi:
»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?»
Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras.
»Minä lähden käymään siellä.»
Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan.
Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään huomatessaan odottamattoman tulijan.
Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä.
Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan. Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu. Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni.
Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin.
»Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan.
»Fröökynäkö?»
»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.»
Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton.
»Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään.
»Elsako!» hyvitteli Vimparin vaimo. Hän oli ihastunut Elsaan, kun naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt.
»Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.»
Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut. Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui. Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi tuta heti pahoinvointia.
»Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo.
»En minä ole.»
»No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?»
»Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.»
»Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa, selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään.
»Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari.»Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.»
»Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi, milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?»
»Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa. Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma, puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla, niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.»
»Sinä lopikoit taas, isä rukka.»
»Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?»
»Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.»
Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa.
Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa.
Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään.
»Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt siellä enää pitkiin aikoihin.»
»No minne se Mari on joutunut?»
»Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni.Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.»
»Mitä hän maalle olisi mennyt?»
»Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.»
Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole pontta ei perää.
»Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se olisi mennyt ja painunut jään alle.»
»Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski ilahtuneena.
»Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä kelloja», nauroi Liisa.
Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli. Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä elämä.
»Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään.
»Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan eihän hänellä itsellään ole millä auttaa.
»Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa.
»Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi, muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.»
»Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään.
»Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää huolta.»
»Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa.
»Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.»
»Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin papiksikaan tultuaan.»
»Minkätähden?»
»No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. — Kuule, Elsa! Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.»
»Minäkinkö?»
»Niin tietysti!»
»Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!»
»Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä sitten sanon loppusanat.»
Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä Tuomaan tuluksetkaan.
Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka Mari oli häntä auttanut.
»Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa, Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. — Mutta puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita. Minusta on nyt niin hauska!»
Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti ovesta sisään tultuaan.
Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski istumaan se esimies!
»Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa kuullut.
»Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että 'mamma sikka o saa, pappa helsa o paa', niin esimies sanoi ruotsiksi: 'istukaa vassakuu!' ja minä kiitin franskaksi: 'silvuuplää frankomtee suspanksee pukspee!' ja kumarsin näin.»
Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi esimies: 'klöm inte port' ja minä sanoin että 'takkar och pokkar!' ja esimies niiasi ja pokkasi.»
Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia juttuja toinen toistaan hullumpia.
»Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte», tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.»
»Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski.
»Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, 'kun he akat lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla'. Sitä kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa muutamin paikoin Marin juttua.
»Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän naurusta.
»Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui ja rupesi puhelemaan oikeista asioista.
Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia.
Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä, jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa laitellessaan sitä uuteen pukineeseen.
»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön pöydän luo toisten nähtäväksi.
»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili sylissä.
»Mummon kultakipene!»
»Kummin ressukka!»
He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi rinnassa.
»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: »meillä kun ei käy miehiä».
»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan nyt sopisi… Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei tosi hätää tule. Kuulkaahan…» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion leskeä.
»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti.
»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen vaiva… Kuulkaa, lapset… Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään.
»Omani on!» sanoi Liisa.
»Jaa, sinähän olet naimisissa… Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!»
»Kuka?» kysyi Liisa.
»Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari tosissaan.
»Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?»
»Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!»
»Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.»
»Tässä tilassa… On helppo uskoa…»
»Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa.
»On, on… ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt, vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.»
»Kuka se on sitten?»
»Sanoi Aappo nimenkin, vaan… olkaapas vaiti… ei se tainnut Hilta olla, vaan h:n päältä se oli.»
»Kenen tyttäriä?»
»No Montinin…»
»Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin muille.
»Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle.
»Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta… Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa… Jumalanviljaa se on viinakin… en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi tiennyt… Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä… Kyllä se muori nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää… Se Aappo se veivaa… Minä sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut, mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui pois, joka meitä on auttanut… Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut kiireitä lukemisia… ja että hän on kihlannut… Ei se ollut Aappo ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan… Saavat hyvän papin kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät…»
»Missä Mari on?» kysyi Elsa.
»Joo… Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen vilkuttaa silmää.
»Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi.
»Joo… minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa, josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja oikea ihminen.
»Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa.
»Minä otan palatessa.»
»Ettekö mene kotia suoraan?»
»Joo… minä menen…» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun.
»Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä.
Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se piti palaessaan, kuului ainoana äänenä.
Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen. Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin.
Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia.
»Tarvitsee äiti… tekee hyvää ja voimistuttaa…»
Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja. Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle. Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi, niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti. Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan. Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta kaatui hän kylelleen tiepuoleen.
»Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni.
Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta,
»Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?»
»Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin aavemaiselle», selitti nuori sulhanen.
Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat kiihkeämmin.
Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa. Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle, vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään, kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa…
»Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle, joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.»
Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat. Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja vakuuttavasti:
»Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, etteiAaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.»
Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui kasvoilla.
13
Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli rakastettu.
Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, ylpeytensä, henkensä, elämänsä.
Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi riemuhuudon hänen rinnastaan.
»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!»
Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä suurempi.
Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni!
Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään.
Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli:
Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on tyttären käsi herrain taskussa.
Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta.
»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi:
»Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta lasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton lapsi, vaan 'huoripenikka'!…»
Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti.
Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka ymmärsi hänen tilaansa.
Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena ajatuksena:
Jos Jori tietäisi!
Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen.
Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, varmuus siitä, antoi taas voimaa.
Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi.
Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut niistä tietävinäänkään.
»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään.
»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi.
»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä sanoin.»
Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa.
»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa.
»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia olisi häntä koskenut.
»Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla.
Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen.
»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen.
Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten leikkiä.
Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka, istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat: »Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.»
Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen syntynyt.
»Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen hänkin äidiltään puolustusta saamaan.
Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja sanoi:
»Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!»
Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä Yrjön tykö!»
Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään hyväiltyään sitä kaikin tavoin.
Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä.
Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut!
Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla.
Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa!
Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, niin tahtoi hän taas kumota sen.
Kun hän näkee Jorin — ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo kuulutettu — ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla rakastamatta heitä!
Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli hänellä äännähdys:
»Jori!»
Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttuiElsaa kainaloon lausuen iloisesti:
»Elsa!»
»Mari!»
Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja tahtoi häntä pidättää.
»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!»
Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä.
»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään.
»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.»
»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin ja innostuksella.
»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia.Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.»
Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään.
Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti.
Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia,Elsalle kohteliaalla kumarruksella:
»Saanko luvan tarjota?»
»Kiitos!»
Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen seuraansa.
»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin hauskaa.»
Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa? Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra.
Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut yht'äkkiä… Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain kanssa!
Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? — Omenia! — Mistä ne olet saanut? Ostanut!
Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut jotakin varastettua takanaan.
Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli.
Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden!
Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. Vaan hän olikin ollut piloillaan.
Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen:
»Lapsen tehnyt ihminen!»
Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella eikä toivoa Jorin rakkautta.
Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon hääiltana.
»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.»
Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa kaikki tietää.
»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä kohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään.
Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä siitä herrasta.
»Mooorsianta!» huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin.
»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa.
»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä.
»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi.
»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen katalan kuin tuo Aappo raukkakin!»
Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään.
Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja »morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina alussa ja lopussa.
Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä.
Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti nauramaan ja nauroi halustaan.
Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee… Hetkisen aikaa oli omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. Tuntui helpommalle hetkisen perästä.
Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet.
Hän nukahti sitten itkuunsa.
14
Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa, hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi Viion leski tyynesti:
»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.»
»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta. Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus ole!»
»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin pakahduttaa, niin minusta tuntuu.»
»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.»
Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen, joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova.
»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää Tuiran.
»Oliko se Tuiralta se kirje?»
»Keneltä se sitten olisi!»
»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?»
Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan!
»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee. Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle.
Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä keskitaivaalla.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle.
Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta, joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella, selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa. Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle. Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen, kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle, siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti keikutellen purstoaan.
Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta. Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista, Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä, Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin toistensa ympärillä.
Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne.