The Project Gutenberg eBook ofEmmalan ElliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Emmalan ElliAuthor: Kasimir LeinoRelease date: December 13, 2014 [eBook #47653]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK EMMALAN ELLI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Emmalan ElliAuthor: Kasimir LeinoRelease date: December 13, 2014 [eBook #47653]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Title: Emmalan Elli
Author: Kasimir Leino
Author: Kasimir Leino
Release date: December 13, 2014 [eBook #47653]
Language: Finnish
Credits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK EMMALAN ELLI ***
Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirj.
Kasimir Leino
Porvoossa, Werner Söderström, 1880.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
Emmalaksi sitä kutsuttiin tuota punaiseksi maalattua mökin pahaista mäkirinteessä maantien varrella. Sillä nimellä se oli käynyt aina siitä päivästä asti, jolloin Ellin äiti tyttöineen siihen muutti ja seinämät punamullalla punasi ja akkunalaudat valkasutti.
Oli sitä moni alussa oudostellut ja kyytipojaltakin kysässyt, kuka sen tuon Tuuteron Antin mökin nyt oli ostanut ja tuolla lailla komistanut. Vaan kun kyytipoikakaan ei muuta tiennyt, kuin että olipahan muudan lapsen-saanut vaimonpuoli tuolta "alhaalta päin" ja että Emmaksi nuo on tuota hokeneet, niin eivätpä ne kulkijatkaan siitä kovin paljo viisastuneet.
Koettivathan ne kirkonkylälläkin kestikievarin isännältä ja kauppamieheltäkin tiedustella, mikä ja mistä se Tuuteron mökin ostaja oli, vaan lihjaan meni sielläkin yritys. Ei sitä sen paremmin tiedetty, kuin että Emma sen nimi oli ja alhaalta kai se kotoisin oli, koskahan se sieltä päin tänne tuli.
No, vaan ei suinkaan se kirjoittakaan?… Tottapa sillä lie muuttokirja ollut, jossa nimi kyllä lyhentelemättä seisoo ja kotipaikka…
Oli kaiketi sillä se, eipähän ilman, ja minkäpähän muunkaan vuoksi suoraan pastorin luo ajoi, sillä hevosella se tullut oli … oikein kyydillä! Ja pastorihan se oikeastaan taisi ollakin, joka sille Tuuteron Antin mökin toimitti … sen luona ne kaupat kumminkin oli tehty ja ehdot sovittu. Tottapa sen pastori mahtaisi nimenkin tietää, vaan mikäpä sitä varta vasten utelemaankaan…
Tähän ne saivat tyytyä matkustajatkin niin hyvin kuin kyläläisetkin, sillä ei sitä pastoriltakaan tiedustelluksi tullut, Emmaksi sitä joka paikassa näillä seuduin kutsuttiin tuota alhaalta päin tullutta ja siitäpä se sitten mökinkin nimeksi Emmala johtui.
Kummallinen se muuton oli tuo "Emmalan emäntä." Ei se juuri työtä tekevän näyttänyt — olihan muka pastorin lapsille ja vallesmannin rouvalle vähän ompelevinaan — siinä kaikki! Vaan kylää se kyliä laukkasi, enimmiten pappilassa, vaan joskus kauppiaassakin ja muualla, kun kahven ostoon tuli. Ja tyttö sillä aina piti muassa olla ja sitä se vasta hyväili ja hemmotteli, ett'ei tiennyt minkälaisiin vaatteihinkaan Ellinsä ehittäisi. Läninkikin se piti olla helmoista ja takaa päin niin helsingisti nypätty ja laskutettu, ett'ei vallesmanninkaan vanhimmalla röökinällä hetikään sillä lailla, ja lyhyt se sitten oli, että iletti, kun polviin asti paljas olis näkynyt, ell'ei sukanvarsilla toki olis peitellä koittanut.
Millä se oikeastaan eli tuo Emma, sitä ei niin varmaan tiedetty. Mutta tienannut se ei edes suoloikseenkaan, saatikka sitten vihtoriiniröijyiksi ja puhvihameiksi. Oli sillä kellokin olevinaan ja kultaisiksihan tuo periä väitti, vaan sekö tuon sanojakaan uskoi, koskahan "kissankäpälää" ei näkynyt!…
Kievarin isäntä se usein uutisia kuuli, ja semmoisiakin, joita muut eivät, postimies kun aina siitä kautta kulki ja se se kyllä maailman asiat tiesi. Hänpä se nytkin kertoi, että pastorille joka kuukauden päästä postissa rahakirje tuli tuolta alhaalta päin — "ja Oulun temppeli tuossa päälläkin näkyi seisovan", sanoi postimies, ja kun kerran sen verran vihiä sai, niin kyllähän ne sitte loput selvesi, jolla lie silmät päässä olleet; sillä ei suinkaan niitä pastori mistä kantanut, eipähän se ennenkään … ja näkihän sen siitäkin, kuka se saakut sai, että Emmalan emännällä niihin aikoihin aina pastorille asiaa oli ja kohta sen perästä kirkonkylälle ostoksilleen tuli. Niin että saipa mistä tahansa, vaan omistaan se ei elänyt!…
Leutoa sillä elämä oli ja tytöllä kanssa, mutta sitä ne kyläläiset katsastaa aikoivat, että kauankohan tuotakin hyvää kestää mahtaa, sillä eihän se aurinkokaan aina samalta syrjältä paista … ei ainakaan ennen paistanut, mitä tuo nyt ruvennee tekemään.
Eikä se kovin kauan paistanutkaan, ei niinkään kauan, kuin kylällä luultiin.
Omin varoinsa oli Emman tyttö jo kävelemään oppinut, ensin pirtin poikki äitinsä luokse haikaroiden, vaan sitten kesäsydännä jo Emman jälessä kirkollakin teputteli. Sievä lapsi se oli, se täytyi kauppijaankin rouvan myöntää, ja niin sillä oli ylpeä käynnin tyyli, että isommallekin olis välttänyt. Suuret ja kirkkaat olivat silmätkin ja tukka tummissa suortuvissa.
Mutta mikä lie sitten tullut, koskahan Emmalassa elämä peräti muuttui ja kauppamiehestäkin kahven haku väsäysi. Mattilan emäntä oli omin silmin nähnyt, kun Emma Pyörteessä ruukilaisille oli kirkkovaatteensa kaupannut ja silkkihuiviaankin tarjotellut, vaikk'ei ostajaa löytänyt.
Suorempi oli pikku Ellilläkin hameen helma, kun äitinsä jälessä taas kirkolle ilmausi. Eipä nyt rimpsutkaan haittaavan näyttäneet. Sillä kertaa oli kellonperät vielä Emmalla kaulan ympärillä ollut, vaan Kautisten Liisa, joka varta vasten oli samalle penkille saarnastuolin juureen tukkeunut, intti kiven kovaan, että hakasessa oli toinen pää kiinni ollut eikä kelloa näkynytkään. Muistipahan se ennen aina kelloaan kirkossa katsoa ja muiden nähden, vaan eipähän nyt…
Ei sieltä sen viikon aikana vielä erikoisia kuulunut Emmalastakaan muuta, kuin että pastorissa se oli Emma käynyt ja kelkalla perässään kangaspuita vetänyt. Pappilasta se oli loiminlangatkin saanut ja kauppijaalta velkakaupalla kuteita hakenut.
"Täytyypähän sen mampsellinkin muiden ammattiin", ilvehti kievarin isäntä, "Johan minä sanoin, että eipä se ennen päivä kauan samalta syrjältä paistanut … ja toteenpahan kävi, toteen kävi!…"
Hyvillään näytti kievarin isäntä olevan, kun oikein oli arvannut. Ja hyvältähän se välistä tuntuu, jos vähäisessäkin voitolle pääsee, jos varsinkin on kylällä puhunut ja ennustellut. — —
— "No oli se, uskokaapa jos tahanne!"
"Mikä oli? missä se oli, Liisa!"
"Vaskesta se oli, vaikka mitä puhutte. Kyllä kaiketi sen minä paremmin näin, joka vieressä istuin!"
"No, saattoipa olla, enhän minä niin vastustakaan … mutta mihinkään tuo ne myöpi sitten?"
"Sitä en tiedä, vaan vaskesta sillä Emmalla nykyään näkyy 'kultasormus' olevan, sen minä selvään erotin, kun se virsikirjan lehtiä käänteli. Ja tottahan sen jokainen huomasi, että kellonperätkin olivat kadonneet … unohtuneet muka! … menköön — pellolle valeensa kanssa koko mokoma!…"
Ja Kautisten Liisa oli oikein kiihotuksissaan. "Ilkeävätkin vielä vastaan janata, vaikka toinen vieressä istuu… Lie nuo silmät vielä muillakin päässä … ja semmoiset, kuin Mattilankin emännällä…" Tämän kuiskasi Liisa Tuuteron Kaisalle, jolla oli vähän vanhaa känää Mattilan emäntää vastaan siitä lähtein, kun siinä talossa oli piikana ollut.
Tosi kaiketi se sitten oli, mitäpäbän Liisakaan tuosta olis valehdellut?
Eikä Emmaakaan hyvin usein kylän juoksussa enää tavattu. Ja kun joskus kävi, niin kangasta sillä joka kerta kaupaksi oli ja hyvää olikin, nelivartinen olletikin. Oli se Mattilaankin kerran tullut ja tyttökin oli jälessä ollut. Mutta kovin näytti jo vaimo-parka nattauneelta ja lamauneelta, eikä sitä korvakuulona uskoisikaan, kuinka ihminen talvikaudessa muuttua saattaa, vaan kun omin silmin näkee, niin mihinkäpä siitä päässeekään. Posketkinhan tuolla olivat niin luiseviksi käyneet ja silmänkin alukset mustuneet.
Samaa sanoi Kautistenkin Liisa. Ja olipa se vähän siltäkin tuntunut, että paloviinalle se oli heillä käydessään haiskahtanut, vaikka "hoktnannia" ottaneensa oli sanonut, kun muka sydän-alaa niin oli ellostellut ja ry'ittämäänkin ruvennut. Eihän tuo matka erin pitkä Kapakka-Sussun luo ollut ja pianhan siellä kävi. Ry'ittänyt muka! Kaikkiapas! Eipähän rykässyt kertaakaan heillä ollessaan, niin vielä kai … uskokoon sen valeita, joka tahtoo, vaan Liisa ei vielä niin kouho ollut … elköön luulkokaan!…
— — — Muutamana iltapuhteena syystalvella, kun Tuuteron Antti Emmalan luona oli sattunut käyräpuiden haussa olemaan, oli pastori rouvineen mökin eteen ajanut ja jalkasessa veräjältä pirttiä kohti käynyt. Mökissä oli silloin jo pimeä ollut, vaan lapsen kitinä sieltä kumminkin oli kuulunut.
Tovin oli pastori koputtaa saanut ennen kuin sisästä oli karjastu: "mikä siellä yösydännä semmoista ryskettä…?"
Siihen oli pastori vastannut, että hän se oli rouvineen Emmaa tullut katsomaan ja työtä antamaan; vaan rouva ei ollut mitään virkkanut. Hetkessä oli Emma oven auki riipassut ja siitä suun täydeltä haukkua alkanut … pastoria ja pasturskaa, että ne muka ovat hänen rahansa pitäneet ja lakkariinsa tukkineet.
Rouva oli säikäyksestä ollut selälleen romahtaa, vaan pastori ei ollut muuta virkkanut, kuin että "humalassahan se heittiö on!" ja mennessään huoahtaen lisännyt: "Vaimo-raukka on ruvennut juomaan; häntä pitää koettaa pelastaa." Veräjälle kun oli päässyt, oli vähällä potellilla selkäluuhunsa ollut saada, vaan sivu se kumminkin oli mennyt ja lumeen tupsahtanut. Vielä jälkeenkin oli Emma ovelta säkönyt ja vasta sitten, kun hevonen jo oli näkyvistä kadonnut, oli hän suunsa tukennut ja ovensa kiinni räikäsyttänyt.
Sen perästä ei Emmaa pastorin luona nähty eikäpä paljo muuallakaan. Jo se nyt kylälläkin tiedettiin, mikä se elämän muutoksen oli Emmalassa aikaan saanut; kievarin isäntä sen oli postilta kuullut ja häneltähän se pian muillekin kuului, ett'ei rahakirjeitä "alhaalta päin" enää tullutkaan … ei silloin eikä koskaan jälestäkään. Niitä rahoja se Emmakin siis oli tarkottanut ja pastorin syyksi humalapäissään sen pannut. Kumma vaan, että se pastorikin kehtasi tuota Emman rykälettä passata… Olisi hänen heittänyt omille hoteilleen … oma syynsähän tuo oli, mitä hän uskoo herrasmiehiä ja muita puotilaisia … on se ennenkin nähty, mikä siitä on tullut!
— Kevättalvella kun rahtia vetää alettiin, oli Emma kauppijaan luona käynyt ja mökkinsä päälle rahaa ottanut. Kaupungista oli sitten rahtimiesten muassa viinalekkerin tuottanut ruokaryypyikseen muka, mutta lie tuota mennyt särpimenäkin. Eivät ne matkamiehetkään Emmalan sivu ajaa malttaneet, kun se kerran tiedoksi tuli, että nassakoittain sinne viinaa tuotettiin.
Eihän tuo siltä mikä salakauppa ollut, jos lämpimikseen ryypyn otti rahansa edestä … ja jos kaksikin.
Talvikauden ne tuonne joen latvoille olivat tukkia vedättäneet ja kun vedet aukesi ja jää lähti, niin eripä nousi elämä Pehkolankin kylässä. Alkoi niitä sitten miehiä solua likeltä ja kaukaa, huonoa ja hyvää. Nahkalaukut niillä tavallisesti selässä oli ja pieksuissa varret niin pitkät, että housujen asian ajoivat.
Joen latvoilta ne yksitellen ja irrallaan myötävirtaa tukkeja alaspäin uittelivat, vaan suvannoille kun tultiin ja aukeammille vesille, niin silloin se vitsojen väännäntä alkoi ja lauttojen laitanta. Olihan se nyt höyryaluskin saatu, joka tukkilauttoja järven yli vuovasi, ett'ei miesten ja hevosten tarvinnut ankkurin kanssa rissata ja köyden avulla eteenpäin kelata. Vaan työtäpä sitä siinäkin oli, että järvivesille haalautua tukkinsa kanssa ja ennen kuin niin pitkälle tultiin, oli monta kovaa koettu ja monet markat näille seuduin jääneet.
Ja hyväpä se näin rahattomana aikana olikin, että toki tukkityötä piisasi. Eiväthän ne kyllä niin rapeasti tämmöisinä aikoina maksaneet, kun tiesivät, että saapi niitä miehiä vähemmälläkin; mutta tyytyä siihen nyt sai, sillä eihän sitä keskellä vuotta rengiksikään… Kesämiehiähän ne jotkut ottivat, vaan hyvinpä nuo nekin vähän maksoivat eikä sitä mielellään juuri olis ruokapalkoillekaan ruvennut.
Reipasta joukkoa se muuten on tuo tukinlasku-väki. Ei niitä suru painavan näyttänyt, kun ne keksi kädessä tukin päällä keikailivat ja laulaen myötävirtaa viilettivät. Sai siinä pölkky parastaan panna ja ympäri pyöriä, mutta elähän, että niillä jalat olis livistäneet tai ruumis tasapainostaan horjahtanut. Nuorempia se kyllä välistä äkki tapasi, että virrassakin saivat huppuroida ja porskuttaa, vaan opiksi se heille oli ja varotukseksi.
Eivätkä ne köyhyyttään kesäissä aikana valittele nuo tukkipojat, vaikka talvella sitten, kun kesän tienestit loppua alkavat, nälkä suolissa viileksii ja Matti taskussa asuntoa pitää. Kuin olla niin olla, ne sanovat ja yhtä mieltä ne siinä ovat, että tukkimiehellä pitää ruokko olla hyvä. Voita ja viilipyttyä ne tavallisesti taloon tullessa kysyvät ja kahven ja viinan ne laittavat vaikka kaupungista asti, jos eivät likempää saa; maksoi, mitä maksoi, vaan olla sitä pitää.
Tänä kesänä sitä kaupungista asti ei haettukaan, siltä Emmalasta sitä kyllä sai ja kahvea kanssa. Pyhäiltoina ne tavallisesti tanssit laitettiin Mattilan pirttiin tai muualle, ja tanssipaikalta aina Emman mökille ryypyille lähdettiin. Ei se tanssi mielestä muuten käynyt ja niinpä ne tytötkin toisilleen kuuluivat puhuvan, että silloin ne pojat lystimmillään olivat, kun paraiksi voiteessa olivat … ei niin, että pilalle asti, vaan noin uudella karvalla…
Joivat ne usein päihtymyksiinkin asti ja joskus tappeluakin hieroivat Emmalan pirtissä korttia lyödessään, silläaikaa kun liedellä kahvipannu pörräsi, että puolikuppiset kellonkaupan harjakkaisiksi saataisiin. Vaan pian siitä kinasta tavallisesti loppu tuli, kun Emma kauhtua kerkesi. Selkäpiitä myöten se oli Soivionkin Anttia luudan varrella vedellyt, että läiki vaan … eikä se herja pelätäkään älynnyt.
Mutta kun ne taas lie hyvälle tuulelle sattuneet, niin silloin ne emäntääkin juottivat ja pikku Elliä polvillaan hypittivät ja viinansekaisesta puolikuppisestaan väkiseltä hänenkin suuhunsa kaatoivat. Ja Elli se silloin potki ja itki, minkä suinkin jaksoi, vaan se niitä vasta nauratti ja yllytti vielä tupakankin savua silmiin puhaltamaan. Tätä ei Elli koskaan sietänyt, sen ne kyllä tiesivät, mutta eivät ne sentään hevillä heittäneet ennen, kuin Elli kynsimään ja käsiselkiä puremaan rupesi, että viimein heretä täytyi ja loukkoon viilettää koko tyttö.
Jos siihen rytäkkään äiti sattui ulkoa tulemaan, niin heti ne Ellin päälle kieliä alkoivat, että kissanpentuko teillä on vai mikä, kun se tuolla lailla kynsii. Eikä äitikään sen enempää tiedustellut, riipasi vaan kolmisen varpua luudan tyngästä tuolta oven suusta, veti tytön käsipuolesta karsinaloukkoon ja halustaan piiskasi, että hameetkin pölisivät.
"Häh, vieläkö sinä…! häh, kynsitkö sinä…? häh, säilyykö sulta ihmisten silmät, tyttö, häh, säilyykö … mitenkä?"
Kokihan Elli huutonsa seassa luvatakin ja vakuuttaa, vaan ei se äiti sitä vasten kysynytkään, että niihin vastata olis tarvinnut; muuten se vaan tavan vuoksi ja jotakin sanoakseen äystäsi. Eikä tavallisesti ennen lopettanut, kuin itse väsyi tahi joku tukkimiehistä suuttui ja ärähti, että "täytistäkö se tuosta sikiöstä päiväkauden huudattaa?"
Siihen se sitten aina loppui siksi kerraksi ja Elli sai katua syntiään karsinaloukossa eli kartanolla. Kovin se Elliä useinkin pisteli, kun mielestään syyttömästi selkäänsä sai, vaan kun ulos pääsi ja joen rantaan vedenvalamia kokoilemaan lähti, niin siellä se haihtui ja mieli taas ennalleen tasausi. Jos joku tukkimiehistä vielä sattui rantaan tulemaan ja linttakivillä voileipiä heittämään opetti, niin silloin oli sovinto täydellinen eikä äskeistä enää muistanutkaan…
Vaati pysyi se joskus enempikin aikaa mielessä ja silloin Elli aina uhitteli, että elkäähän huoliko, kunhan hänkin isoksi kasvaa ja äidin pituiseksi, niin tulkaapa härnäämään ja tupakin savua silmiin tuhauttelemaan! —
Emmalasta vähän matkaa kirkolle päin oli maantien toisella puolenNiittylehdon torppa, jossa Tuuteron Antti nyt joukkoineen asui.Niittylehtopa se nyt olikin Ellin ainoa kyläpaikka ja TuuteronMatleenan kanssa ne päivät hauskasti kuluivatkin, milloin niitylläkukkien poiminnassa, milloin marjassa ja milloin missäkin askareessa.
Kotona ei Elli ensinkään viihtynyt kesäissä aikana, kun ulos pääsi, sillä äiti oli tullut yhä äräkämmäksi eikä juuri koskaan hyvää sanaa Ellille sanonut. Äystäämisellä ja luutavarvuilla se puhui, kuin puhua tahtoi, tahi ei koko tytöstä välittänyt mitään… Olipa tuo missä tahansa, kunhan ei jaloissa ollut matkamiesten ja muiden aikana. Ja useinpa siellä iltapuhteilla, ja pyhän seutuna olletikin, miehiä istuikin kahvenkeittoa odottelemassa tahi rehuryypyillä sydämmyksiään lämmittämässä.
Niittylehdon Matleenan luo se Ellillä matka silloin oli ja olipa siinä ryssän virstan päässä Kantolakin, johon nyt oli uusi asukas tullut. Kantolan Pertti ja Saara ne tuon tuostakin yhteen haettiin ja silloin se vasta riemu riemulta tuntui.
Marjaan kun mentiin ja aitojen yli kiivetessä "kipposia, kapposia" heitettiin, ja kun ropeet oli täyteen saatu ja rinnatusten kotiin palatessa kukkurimarjoja syöskenneltiin ja puheltiin, niin silloin se siltä tuntui, että kesäpä se oli ja lapsuuden aika. Eikä ne silloin surutkaan painaneet eikä edes muistelemaankaan joutanut, että eineeksi oli paljaita perunoita saanut ja kaljaa kupillisen särpimeksi kulauttanut.
Taikka jos toisekseen Kantolan nummella "kiukkasilla" oltiin eli "kurppaa" tuonne ulkoladon eteen pirtin edestä kimpahutettiin, niin mielellään sitä silloin joen rantaankin porskuttelemaan mentiin, että hiki lähtisi. Ei ne muut vielä uida osanneet, kuin Kantolan Pertti ja silläkin piti laudanpalanen vatsan alla olla, jos mieli veden päällä pysyä, vaan lysti se sentään oli kesäsydännä päiväpaisteessa lapsen mielellä polskaroida ja toisiaan kastella.
Pertti se huimapää vasta oli, sen olivat tytöt jo monesti nähdä saaneet. Kun nuottavene lie rantaan sattunut eikä muita näkyvissä ollut kuin tytöt, niin silloin Pertti aina mielityöhönsä käsiksi kävi. Teloiltaan veneen joelle lykkäsi ja keskelle haaralla säärin itse seisomaan asettui ja siitä kun sitten heiluttaa alkoi, minkä suinkin voimat kestivät, niin että vesi kahtaalle aaltoili ja välistä laidankin yli hursasi. Tyttöjä se niin pelotti, että sydän sykkimästä herkesi ja mielellään he huutaneetkin olisivat, joll'eivät näet samalla olisi pelänneet, että muut kuulevat ja Pertti vielä takkiinsakin saattaisi saada. Vaan Perttiä se vaan nauratti, kun vene alkoi heiluttamisen pakosta alas virtaa lipua … ja mikäpäs hätä hänellä oli, kun soutaa osasi ja huovata … ja uidakin teljon avulla!… Pian hän taas rannassa oli ja tyttöjen säikkymiselle ilvehti.
"Arvaapas, Elli, mikä minulle Oulusta tuotiin!" sanoi Tuuteron Matleena kerran, kun Elli Niittylehtoon tuli aamukäynnilleen.
"No mikä? Tokanko pää vai — —?"
"Ei, ei sinne päinkään … ei se leikkikalu ole eikä muu semmoinen, vaan arvaapas!" Ei malttanut Matleena olla nurkkahyllyyn vilkasematta ja hetihän ne Ellinkin silmät sinne osausivat.
"Niin kirjan, arvasinpahan, eikös olekin tuo punakantinen kirja?"
"Niin, kun näit, vaan et muuten olis arvannut! Sepä se on … ja tiedätkö sinä mikä kirja?"
"Mistä sen minä … vai Aapinenko olisi?"
"Etkö tunne kukon kuvasta, Elli? Onko sinulla tämmöistä, hääh?"
"Niinpä kysyy, kuin ei tietäisikään … mistä se minulla olis?"
Eipä Matleenakaan siihen vastata osannut ja sääliksi hänen kävi Elli raukka, jolla ei edes Aapistakaan ollut … ei Aapistakaan!
Kun Elli sitten kotiin tuli, niin äidiltään heti alkoi Aapista itkeä, semmoista, jossa oli kukko etusivulla ja punajuovaiset kannet niin kuin Tuuteronkin Matleenan Aapisessa.
"Mistä se nyt tuon sai? Mitä sinäkin muka Aapisella?" Eikä äiti ollut kuulevinaankaan, vaan yhä kovemmin varsiluudalla pirtin rahia lykkäsi ja aina väliin vettä kiulusta ruiskautti.
"Onpahan Tuuteronkin Matleenalla … isänsä oli Oulussa käydessään tuonut!" Elli ei heittänyt, nyyhkitti vaan yhä ja etusormen kynnellä pöydän laitaa ruoputti.
"Oletko sinä ääneti, tyttö, vai mitenkä?… Minulla ei ole rahaaAapisiin ja muihin, kuulethan sen!"
Ja kun Elli ei sittenkään kurnuamasta herennyt, niin koppasi äiti uunin päältä syttypäreen ja hosumaan tavotteli, vaan silloin oli Ellikin jo ulkosessa eikä tullut sisään ennen kuin auringon laskun jälkeen.
"Saatan mä häntä kysästäkin ensi kerran kauppijaassa käydessäni", murahti Emma itsekseen ja varsiluudan oven suuhun viskasi ja rahia kuivailemaan rupesi, "joutaahan katsella, niin aina siitä hitunen mieleenkin jääpi…"
Kun Emma ensi kerran kirkonkylällä kävi ja palattuaan konttiansa tyhjenteli, niin sieltäpähän kahvemytyn ja pullojen seasta Aapinenkin lattialle pirahti. Elli oikein ilosta hyppi eikä kiittämäänkään joutanut, sillä Tuuteron Matleenallehan se heti kohta näyttää piti. — — —
Keväällä kun teiden tarkastus pidettiin ja kyläntielle uudet virstapatsaat pystytettiin, oli Tuuteron luokse uusi veräjäkin laitettu, ett'ei elukat kujille ja tanhuville pakkautuisi. Siinä se törötti niin juhlallisen näköisenä ja punaisine puola-puineen ihmisiltä tien salpasi. Ulkokyläläisillä siitä varsinkin ristiä oli, niiden kun kirkkomatkoillaan aina piti kärryistä aukasemaan hypätä eikä viitsinyt olisi. Ja kun Tuuteron Matleena sitten pyhäpäivinä veräjän aukojaksi rupesi kirkonmenon ajaksi, niin hyvinpä se heille mieleen näytti olevan ja monikin mennessään lantin heitti.
Elli oli monesti itsekseen arvellut, että sais tuo olla tuommoinen veräjä heidänkin mökkinsä kohdalla… Hyvinhän tuota aukomaan olis joutanut ja välistä ehkä jonkun lantinkin saisi … ei se äiti kumminkaan koskaan antanut.
Muutamana lauantai-iltana tuli Tuuteron Matleena Emmalaan ja Ellin jo ovelta ulos kutsui. Pirtin kupeella sitä sitten istuttiin ja Matleena näytti niin tolkun näköiseltä, kun Ellille supattaen selitti, että hän huomenna isänsä kanssa kirkolle lähti eikä siis joutanutkaan veräjän aukasuun… Elli saisi huomen-aamulla hänen virkaansa toimittaa, jos tahtoisi… Ellihän se kumminkin paraiten lantit tarvitsi, sanoi Matleena.
Josko Elli tahtoi? Kaikkea se Matleena vielä kysyikin … sitähän Elli jo aikoja oli toivonut mielessään, että heidänkin luo tuommoinen veräjä laitettaisiin, jossa olis punaiset pylväät ja pitkin puolin puola-puut ja joka itsestään kiinni tulisi … niinkuin Tuuteronkin veräjä, ett'ei muuta, kunhan auki jaksoi saada.
Pirttiin palatessa oli Elli niin salaperäisen ja oudon näköinen, ett'ei äiti Mattilan emännän kehruuksia kartatessaan saattanut olla kysähtämättä:
"Mitään tuolla Tuuteron tytöllä muka asiaa oli?"
"Olipahan…"
Ei Elli sitä sen paremmin selvittämään ruvennut, sillä mielipä vähän pelottamaan, että äiti kun kuulisi hänellä tienestiä olevan, kopistaisi lantit omiin tarpeihinsa niinkuin tuonottainkin teki, kun pastori kinkerissä antoi.
Seuraavana aamuna jo paljo ennen, kuin kirkkoon mentiinkään, istui Emmalan Elli veräjän suulla odottelemassa. Parastaan oli hän päälleen pukenut ja silmänpesulla oikein rannassa asti käynyt ja hiekalla käsiään hangannut, kun muutenkaan eivät valetakseen ottaneet. Matleena oli jo edeltä kättä varottanut että muista pestä silmäsi ennen, kuin menet, sillä kirkkomiehet ne paljo siihen katsoivat ja muistuttaakin hentoivat, jos likasilmänä veräjällä seisoi…
Jopahan alkoi tuolta Hepomäen kupeilta rattaiden ratina kuulua eikä ne sieltä kaukaista Tuuteron kohdalle kurauttaneet. Mattilan isäntä sieltä kohta emäntineen ilmestyikin ja suuteena istui välissä heidän vanhin poikansa Janne.
"Missäs se Matleena nyt on, kun ei olekaan veräjän aukasussa?" kysyi Mattilan isäntä, kun kohdalle alkoivat päästä ja Elli seposen selälleen veräjän väänsi.
"Kirkolle se isänsä kanssa…"
Eikä Elli kerennyt oikein vastatakaan, kun isäntä jo lakkaristaan lantin tien viereen heitti ja hevosta suitsiperistä nykäsi, Kohta ne jo olivatkin kappaleen päässä, vaan Janne se yhä koetti niskojaan taivutella ja jälkeensä katsoa.
Alkoi niitä pian muitakin tulla ja Ellillä oli työtä täysin tarpein veräjää auki vängätessä … kiinni se kyllä itsestään tulla luijotti. Muisti se Elli senkin, mitä Matleena eilen oli pirtin kupeella varottanut, että ei pitää veräjää kauan yhteen menoon auki, niin enempi ne sillä lailla antoivat. Vaan eivät ne sittenkään kaikki mitään antaneet; moni niistä antamattakin sivu ajoi ja peltoja oli katselevinaan ja muuta puhelevinaan … ja oli niitä sellaisiakin, jotka kiittämättä vaivat kuittasivat … ei tainnut raukoilla lanttia ollakaan!…
Kotvilleen ei sitten enää tullutkaan ketään ja Elli tuumasi jo pois lähteäkseen, kun Hepomäeltä taas alkoi ratinaa kuulua ja kohta perästä tienkäänteestä hevonen näkymään rupesi. Kautisten vaari se oli, joka sieltä pikku Marin kanssa muiden jälestä ajaa lönkytteli. Hyvä sillä kyllä ruuna oli, ett'ei se sen kehnouden tähden jälessä ollut, vaan ukolla tahtoi aina kotoa lähteissä viivykkiä olla. Ei se tosin kovasti ajellutkaan ja tovin se viipyi ennen, kuin Ellin kohdalle pääsi.
"Kenenkäs tyttö sinä olet?"
Ukko pysäytti hevosensa ja huononäköisillä silmillään katsoa koetti, ja tiirottaa.
"Äidin!"
Ellistä tuntui, että olisi sitä muutakin pitänyt sanoa, vaan ei hän sitä sen kummemmaksi saanut.
"Äidin? Eikös isän?" ja vaari alkoi kukkaroansa povitaskusta kopeloida ja naurahteli.
Ei Elli ollut tuota tullut ajatelleeksi eikä äitikään hänelle koskaan ollut isästä puhunut … eivätkä muutkaan. Senpä tähden hän ei vastannutkaan mitään, imeskeli vaan peukalonsa päätä ja isolla varpaalla hiekkaan reikää porasi.
"Kukas sinun äitisi on, tyttö?…"
"Tuossa se asuu vähän matkan päässä … näkyy se tännekin … tuo punainen!…" Elli osotteli sormellaan Emmalaa kohti ja oli vaarikin sitä suuntaa katsovinaan.
"Se on Emmalan Elli, vaari, eihän sillä isää ole ollutkaan", sanoi pikku Mari ja vaariinsa päin kääntyi.
"Kah tosiaankin, Emman tyttöhän se on … ja Ellihän sinun nimesi on?… Niin, niin tuossa sen nyt näki, tuossa näki … mihin se vei, kun sillä lailla… Lapsiraukkahan siitä kärsiä saapi … ja äitihän se kuului juovan … ja tietäähän sen silloin minkälaisen kasvatuksen se lapselleen antaa… Vaan minkäpä sille syrjäinen … omansahan tuo on ja tottapahan Luoja luomistaan huolen pitää!… Heh, tyttö, tuoss' on puolimarkkaa, vaan elä näytä äidillesi."
Ukko heitti rahan Ellin eteen ja suitsiperillä hevostaan lautaselle läppäsi. "Niin, niin, niinhän se käypi!…"
Elli koppasi rahan jalkansa juuresta eikä ollut silmiään uskoa, kun hopearaha päivää vasten välähti. Katsellahan sitä piti kummaltakin puolen, likeltä ja kaukaa… Kaa, kun oli kolotkin laidassa … ja vuosilukukin!… Ei se oikein tahtonut käsissä pysyä, vaan aina yritteli maahan sormien välistä livahtaa, kun Elli hyvillä mielin Emmalaa kohti hypähteli.
Voi, jos Tuuteron Matleena nyt olis ollut … ja Kantolan Saara, … niin ei olis malttanut olla heille näyttämättä, vaikka mikä olis ollut!… Kateeksi sille Matleenalle mahtaa käydä, kun kaikki kuulla saapi, ja katumoiksi, että kirkolle ollenkaan lähti!
Vaan silloin johtuikin mieleen, mitä Kautisten Mari vaarilleen oli sanonut. Olihan Ellikin sen selvään kuullut. Ett'eikö hänellä isää ollutkaan … sepä somaa olisi! Ei sitä ennen ollut tullut ajatelleeksikaan, vaan kun nyt oikein ajatteli, niin olihan Tuuteron Matleenalla isä … ja Kantolan Saaralla … ja Kautisten Marilla ja — niin, kaikillahan niillä muilla ihmisillä isä oli… Jako hänellä ei?… Se on vale, mikä se hänen isättömäksi … ja mistään tuon Marikin oli tietävinänsä?… Parasta oli kysyä äidiltä itseltään, äiti kaiketi sen paraiten tiesi!
Kun Elli eineellä äitinsä kanssa vesipottuja söi ja suolaveteen kastoi, niin silloin se sanoiksi puhkesi.
"Äiti, kuulkaahan, onhan se minullakin isä?"
Hän katsoi oikein rukoilevaisesti äitiinsä.
Kovin säpsähti Emma kuullessaan tuon äkki-kysymyksen lapsensa suusta ja näyttipä tavallista kauemmin pottua suussansa hokeltelevan ennen kuin kurkustaan alas sai. Sitten hän puukon kärellä toisen otti pahkakupista, kuori sen ja sitä suolavesipurtilossa pyöritteli.
"Kuka siitä sinulle on puhunut?"
Ellistä näytti niinkuin silmäin sopissa olisi vesiä kiiltänyt … vai suolako lie nyt niin kirmassut?
"Kautisten vaari se äsken Marin kanssa kirkolle ajoi … ja sivuuttaissaan minulta kysyi, kenen tyttö minä olin … ja Mari se hänelle kuului toimittavan, ett'ei … ett'ei minulla ole isää ollutkaan!"
Ellillä oli aivan täysi työ itkua pidättäessä eikä oikein ymmärtänyt, mikä se niin kurkkulakea painoi ja sillä lailla karvasteli…
"Sano sinä Kautisten Marille ja muille, että sama se heille on … ihan sama.".. Emma nakkasi potun kokonaisena kurkkuperäänsä ja tuopista aika kulauksen kaljaa ryyppäsi. Vaan huomattuaan, että Elli vielä surkealta näytti, lisäsi hän vielä:
"Mitäpä heillä sen kanssa on tekemistä, jos isäsi jo aikoja haudassa on maannut… Sama se heille on, ihan sama, … ja on se semmoinen ollut, kuin Kautistenkin Marilla ja muilla…"
Syötyään otti Elli Aapisensa pöytälaatikosta ja pirtin kupeelle kuuntelemaan meni, milloin kirkosta alkaisivat pois soittaa ja rattaiden ratinaa rupeisi Hepomäen kankaalta erottamaan. Harva se kyllä enää palatessaan mitään antoi eikä niistä yksikään, jotka jo mennessään olivat antaneet … vaan piti siellä sentään aukasemassa olla.
Aapistaanhan se Elli siinä kylellään loikoessa silmäili ja lukea hän kyllä jo osasi. Mutta ei ne nyt ajatukset kirjassa olleet … muu se ajattelutti ja varsinkin tuo puolimarkkanen ja Kautisten Mari. Mitähän jos veräjää avatessaan heille suoraan sanois, mitä äiti syödessä oli sanonut? Mitähän nuo siihen sanoisivat, kun kuulisivat, että isä jo aikoja on haudassa maannut?… Mahtaisi vähäisen älälle käydä Marinkin!…
Miettiessään Elli siinä puna-kantista Aapistaan selaili ja muutamaa kohtaa tarkemmin katsomaan sattui.
"Neljäs käsky. Kunnioita isääs ja äitiäs, että hyvin menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!"
Niin siinä seisoi ja olipa se vielä tarkemminkin selvitetty alapuolella pienemmillä kirjaimilla. Antoi se sekin Ellille ajatuksen aihetta, kun siinäkin isästä puhuttiin ja kunnioittamaan käskettiin eikä hän edes tiennytkään, kuka se oli ja minkälainen.
Kirkonkellojen kumahteleva, etäinen ääni se Ellin jälleen virkeäksi teki ja tarkkaavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnut odottaakaan, kun jo taas Hepomäeltä ratina rupesi kuulumaan. Kiireessä piti Aapinen pirtin salvoksen väliin tupata ja juoksujalassa veräjälle porhaltaa. Hyvästi hän toki kerkesikin veräjälle siihen, kun tien mutkasta hevosia solua alkoi. Eivät ne nyt niin lönkytellen ajaneetkaan, kuin mennessä … ja paremmin ne nyt tulivat joukossakin. Tomu vaan Ellillä silmiin pölisi, kun ne veräjän sivu huhkasuttivat … ja jälessäkin semmoinen pilvi pelmusi, ett'ei ajajia paljo erottanutkaan.
Kaksi lanttia Elli ruohikosta löysi sitten jälestä päin… Siihen ne aina nakkasivat, kun hevosiaan eivät pysäyttää viitsineet ja toisilta tietä salvata. Saakkujaan se Elli kämmenillään hypitteli ja lakkarinsa pohjalta tilkun sisästä toiset kaivoi ja yhteen laskea koetteli, kun Kautisten raudikkokin metsän laidasta näkyä alkoi. Ukko oli taaskin muista jälelle jäänyt, … eikä se niin kovasti ajanutkaan, kuin muut kirkosta palatessaan. Nyt päätti Elli sanoa "nenästä nokkaan" Kautisten Marille, mitä äiti oli eineellä sanonut…
Ja ennen kuin raudikko oikein veräjällekään kerkesi ja yhä vielä hölkytteli, niin Elli jo huusi: "Äiti sanoi, että isä on jo aikoja haudassa maannut … eikä se muihin kuulu ollenkaan!…"
"Hääh?" Vaari veti suitsiaan kireämmälle ja raudikkoansa pysätteli."Mitä sinä sanot, tyttö?"
Elli toisti sanansa urhoollisesti, vaan loppu-lauseen kumminkin pois jätti.
"He, he, he … vai niin se äitisi sanoi, vai niin se sanoi eukkoparka!… Elä ole milläsikään, tyttö, eihän se nyt mitään, jos isätönkin on, kunhan muuten ihmissä pysyy… Eikä se äitisi ainoa ole … eikä se mahtaisi niin pahakaan olla … kunhan se vaan ei — joisi! — — Niin, mitäpä sinä näistä vielä ymmärrät, lapsihan sinä vielä olet, ihan lapsi! Hyvästi nyt, tyttöparka, elähän ole milläsikään!"
Suitsiperiään hän sitten sepinahkan alta tavotteli ja itsekseen hykähteli: "äidilleenpähän juorusi … niinpähän teki! … mahtoi se äitiä ilettää vähän… Vai niin se sanoi äitisi, he, he he, he…"
Kylkiluille vaari ruunaansa räppäsi ja hölkkäjuoksua kotiinsa päin ajella alkoi.
Oli Ellillä taas miettimistä Emmalaan palatessa ja perilläkin. Mikähän lie tuota vaaria naurattanut ja mitä se hän muka ei ymmärtänyt?… Ja Marin herja se vasta suututti, kun koko ajan niin kenolla kauloin ylvästeli ja hänkin muka nauravinaan oli ja irvistelevinään kuin parempikin…
Ei Elli kuitenkaan äidille mitään virkkanut siitä, että Kautisten vaari oli nauranut ja hänestäkin puhunut. Suuttunut vielä olisi ja varsiluutaan tarttunut, että sinäkö tässä valehtelemaan… Oli se toki vähemmästäkin!…
Kun Tuuteron Matleena iltapäivällä koteusi, juoksi Elli heti kohta sinne saakkujaan näyttämään. Ei hän niitä pirtissä muiden nähden näytellyt, vaan Matleenalle korvaan supatti, että rantaan lähdettäisiin. Matkalla Elli jo tilkkunsa sisällyksen Matleenan kämmenelle tyhjensi… Kateeksihan sillä näytti käyvän, kun puoli markkasen näki … ei ne hänelle milloinkaan niin paljoa…
Kantolaan he huomenna lähteä aikoivat ja sieltä Saaran kanssa kirkonkylällekin, jos niikseen tuli… Oli heillä nyt molemmilla sen verran, että katkesmuksen saivat … ja vyöliinavaatteen … ja makeisia ja…
Niin oli Ellillä sinä päivänä ostokset mielessä, ett'ei nukkumaan olis malttanut ruvetakaan … se nukunta se oli aina niin ikävää, että!… Täytyi sitä kumminkin äidin taakse kömpiä, vaan vitkalleenpa se uni tulemaan rupesi eikä ensiksi ollenkaan yrittänyt, ei silmän täyttä edes! Ja jos yöllä heräämään sattui, niin paikalla koettaa piti, olivatko rahat vielä tilkun sisässä sängyn laidassa.
Äiti se jo kerran ärähtikin, että mitä se sieltä sängyn pohjalta kopeloipi eikä nukkumaan asetu, vaan ei Elli siihen mitään virkkanut… Kokihan vaan olla nukkuvinaan ja yhdessä kohdin, ett'ei olet ritisisi eikä sängyn rottelo narajaisi. Mitähän tuo äiti mahtaisi tehdä, jos tietäisi, että sängyn pohjalla … ihan hänen vieressään oli puolimarkkanen ja viisipennisiä … tilkun sisässä!
Autio oli Emmalan pirtti ja akkunainkin eteen oli laudat naulattu. Sivu siitä nyt matkamiehetkin ajoivat ja toisilleen kummastelivat, että minnekään tuo Emma oli muuttanut, koskahan akkunatkin on tukettu ja tienkin umpeen jo tuiskuttanut. Niinpä ne siihen jo olivat tottuneet, että kaipuuksi mieli käymään, kun ei Emmalasta talvikylmäänsä ryyppyä saanut … tulipalo-pakkasessakaan.
Emman muutosta ne sitten keskenään puhelivat ja lujasti päättivät tästä lähtein omat eväs-nassakkansa pitää … peto heihin enää luotti, koska Emmakin oli lipettinsä ottanut!… Ja uhemmin ne kylmettyneitä kenkiänsä toisiinsa kaputtivat kuorman päällä istuessaan ja käsiänsä hartioiden yli löivät, että ruumis lämpenisi…
Muistivat ne sitten kirkonkylällä kievarin pirtissä, isännältä kysyä, mihin se Emma nyt oli lähtenyt, koskahan mökkinsä näkyi autioksi heittäneen. Monelle se oli jo kievarin isäntä saman asian kertoa saanut, vaan ei se siihen sentään kyllästynyt… Aina vaan yhtä mielellään kertomaan rupesi ja joka kerta samoilla sanoilla lopettaa muisti: "Johan minä sitä koko ajan sanoin, ett'ei sille hyvästi käy, joka sillä lailla pöyhistelee ja herroiksi muka puettunakin käypi … ja toteenpahan kävi … toteen kävi!"
Eräänä lauantaina oli Emma tapansa mukaan kauppijaasen lähtenyt ostoksilleen ja oli hänellä vähän kehruuksiakin kauppamiehen rouvalle ollut. Aivan oli kotoa kahve loppunut ja viinakin niin, ett'ei yhtä sormustimen täyttä ollut aamutuimaansa saanut!… Miten tuo lie niin jäänytkin … eikä matkamiestenkään muassa ollut tullut tuotetuksi. Kauppijaalta oli Emma sitten hakemaan lähtenyt kehruustensa päähän … tai jos ei sillä lailla antanut ja sakottamista pelkäsi, niin olihan sillä siksi kotitarpeinaankin, että muutaman hallin verran räkkäisi.
Niin se oli sitten konttiselässä köpittämään lähtenyt ja tyttönsä Tuuteroon siksi ajaksi tuonut, kunnes illempana koteutuisi. Puolessa taisi jo päivä olla, kun Emma kirkolle pääsi ja siinä se oli kuhnaissa, kähnäissä yhä nyrynyt, että vasta iltapuolella lähtemään oli valmistunut.
Hyvin se sinä päivänä pyrysi ja lunta juoksutti, ett'ei järvitiellä kauan jalaksen jälkiä erottanut. Ylänteellähän se tie kyllä vähän oli, niin että juuri sitä jalkakopelolla päässyt olisi, jos selvillään olis ollut. Vaan kauppijaan pirtissä oli Emma jo pitkät ryypyt ottanut eikä ollut huolinut, vaikka pidätelty oli ja Mattilan emäntäkin oli sanonut, että hänen reessään kyllä huomenaamulla pääsisi, vaan ett'ei hän tuommoiseen nöyrään Jumalan-ilmaan hirvinnyt yön selkään lähteä. Ei kuin nauranut oli ja tallustamaan lähtenyt järven poikki tikkatietä myöten…
Sitten ei koko ihmisestä mitään tiedetty eikä kaivatakaan oikein älytty ennen kuin Elli, joka Tuuterossa oli yötä ollut, aamulla Matleenan kanssa kinosten halki kotiinsa porasi ja oven telkeessä näki. Kirkonkylälle Emman yöpyneen luultiin ja päivemmällä palaavan, vaan kun aurinko nousi ja sydänpäiväkin kohta käsissä oli eikä Emmaa kuulua alkanut, niin silloin Tuuteron Antti jo päätään puisteli ja kodan eteisestä suksensa nouti.
"Käyn mä häntä Mattilasta tiedustelemassa … on kai Mattilan emäntä eilenkin voin viennissä ollut ja tottapa se jotakin tiennee!…"
Niine puheineen oli Antti lähtenyt ja vasta pimeällä takasin palasi. Jo Antin silmistäkin emäntä selvään huomasi, ett' ei asian laita hyvin ollut. Oikeassa hän olikin: eilen illalla oli Emma kirkolta lähtenyt ja lähteissään jo vähän ropeissaan ollut. Muuta ei hänestä tiedetty … tänä aamuna oli Mattilan emäntä palannut, vaan ei hän Emmasta mitään ollut nähnyt… Täytyi olla erityinen Luojan onni, jos Emma menneen yön aikana henkensä jaksoi pitää, kun navettaakin vasten oli räystäiden tasalle kinostanut…
Ei tahtonut Elli sinä yönä unta saada ja vaikk'ei hän asiaa vielä oikein älynnytkään eikä äitiänsä erittäin rakastanut, se kun aina pieksi ja äystäsi, mutta oudolta se sentään tuntui ihan yksinäiseksi maailmaan jäädä … isättömäksi … äidittömäksi näin pienenä .. ja kun sisaruksiakaan ei ollut eikä ystäviä muita, kuin Tuuteron Matleena ja Kantolan Saara ja … Pertti! Vedet ne monestikin yön kuluessa silmiin herahtivat ja ääneenkin olis itkeä tahtonut, joll'ei sekin olis pelottanut, että talonväki herää. Isännän piti saada rauhassa nukkua, että aamulla varain Kantolan rengin kanssa jaksoi äitiä hakemaan lähteä…
Kotvasen oli Tuuteron Antti kumppalineen hakea saanut ennen kuin metsän laidassa oli mustan ryyhäkkeen huomannut. Sitä kohti he molemmat olivat hiihtämään lähteneet ja kun kuusen juurelle olivat tulleet ja lunta sompasauvalla peuhauttaneet, niin siinä makasi Emma kontti selässä ja köntistynein jäsenin. Pari rauduskoivua oli Antti metsän syrjästä kaatanut ja oksittuaan niistä paarin tapaista tehnyt… Ja kun sitten olivat Emman niiden päälle nostaneet, niin tyhjä hallin pullo oli sylistä hangelle pyörähtänyt… Siitä oli Emma itseään lämmittää koettanut ja sitä tehdessä polanteelta eksynyt.
Kartanolla olivat Tuuteron emäntä ja lapset ja Elli odottamassa, kun Antti Kantolan rengin kanssa vihdoinkin palasi. Oikein veren kulku Elliltä tyrehtyi, kun äitiänsä kalpeana ja jäisenä tuotavan näki. Pirttiin hänet emäntä veikin ja akkunasta hän sitten katsoi, kun kontin viilekkeet poikki leikattiin ja selästä kontti otettiin … ja äiti paareilla riiheen vietiin … tönkkönä ja kontistuneena niin kuin Elli hänet sen jälkeen unessakin usein oli näkevinään… Hyi, kuin se pelotti ja selkäpiitä myöten niin kylmästi aina värisytti!…
Semmoinen se oli Emman loppu ollut ja paljo siitä siihen aikaan kyllä puheltiin. Moni se häntä säälitteli ja Elli parkaa olletikin, mutta eipä heistä yksikään kyennyt tyhjäksi tekemään, mitä uusi pastori oli ruumissaarnassaan Emmasta sanonut.
"Olkoon tämäkin taas tuores ja varottava esimerkki meille kaikille siitä, että juomaria ja irstaista ihmistä ei Jumala armahda eikä hänelle laupeutta osota … vaan kovasti lankeaa hänen vihansa rikoksentekijän ylitse, että se hänet juuri teossa saavuttaa ja kadotuksen täydelliseksi tekee."
Näin oli uusi pastori sanonut, joka vasta oli pitäjään tullut ja innolla työhönsä ryhtynyt. Tottapa sen pastori mahtoi paraiten tietää, joka oli Helsinginkin koulut käynyt ja luultavasti itse aina yhtä hyvästi ja säädyllisesti elänyt, kuin täälläkin oloaikanaan… Mitenkäpähän muutenkaan olisi niin kauniisti saarnata osannut ja vertausten kautta!…
Mökin oli kirkonkylän kauppijas Emman veloista ottanut ja kun ei ostajaa vielä ollut löytynyt, oli laudat akkunoihin lyöty ja ovi telkimellä salvattu. Huonekalut ja vaateryökyt myötiin kaikki tyyni eikä Elli äitinsä perintöä muuta saanut, kuin mikä päälle jäi ja mitä muuten oli äidittään oppinut…
Tuuteroon hän kernaimmin jäädä olisi halunnut taikka Kantolaan, jossa jokukaan tuttu oli, mutta kun kyläjäs ei Tuuteron Antille ruokkorahoja suostunut Ellistä maksamaan eikä Antin ilmankaan kannattanut pitää, pidettiin ruotitasaus. Ja kun pastorin ehdotuksesta kerran oli suostuttu siihen, että Elli Mattilaan ruodille pannaan, niin minkäpä sille Ellikään voi… Täytyi vaan mennä, mihin pantiin ja mistä leivän sai!…
Itkien Elli Tuuteron isännältä jäähyväiset otti ja emännältä … ja Matleenalta ja ääneen se jo kartanolla pääsi, kun Mattilan renki hänet viereensä reslarekeen nosti ja pistokkaalla liinakkoa sivalti, että reki oli lähteissä nurkkaan lentää. — — —
* * * * *
Kymmenen vuotijas oli Elli, kun äitinsä menetti ja ruotilaiseksi Mattilaan tuli. Ei hän vielä sanottavaan työhön kyennyt, mutta lasta soudattamaan, pottuja rapailemaan ja muuhun semmoiseen oli Elli Mattilan emännän mielestä ihan omiaan … ja tottahan jotakin tehdä piti, että edes ruokansa ansaitsi.
Ikävältä se Ellistä tuntui, kun äkkiä näin oli vapautensa menettänyt eikä ulkona saanut juosta ja mäkeä laskea … ja hiihdellä, niin kuin ennen oli saanut äidin eläessä tehdä… Pirtissä piti hikisenä päiväkaudet istua ja jalallaan lasta soudattaa ja pottuja kuoria tahi lankaa keriä. Ei se silloin kumma ollut, jos itkemäänkin ensimmältä mieli, ja kun yksin lie ollut eikä emäntä nähnyt, niin valloilleen täytyi itku päästää ja pikku Erkin kanssa yhtä rintaa nyyhkyttää, että sydäntä helpottaisi … ja aina se toki hiukan helpottikin!…
Pastori se usein Mattilassa kävi emännän kanssa puhelemassa ja isännän, sillä ei se herrasväen kanssa viihtyvän näyttänyt. Lie tuo sekin asiaan vaikuttanut, että Mattilankin emäntä oli hänen iltahartauksissaan käymään ruvennut ja isäntä kanssa. Pirtinpää-kammarissa ne sitten aina istuivat ja vakavista asioista keskustelivat … ja kahvea joivat. Kuului sieltä välistä tupaankin muutamia sanoja, vaikk'ei varta vasten kuunnellutkaan… Hiljalleen kun kätkyttä jalkoterällään liekutteli ja lankaa keri, niin mihinkäpä siinä korvansakaan pani?…
"Kuka? Miksi se pastori häntä nimitti?" kuului emäntä utelijaasti kysyvän.
Ei Elli kuullut, mitä pastori siihen vastasi, hän kun aina hiljempaa puhui … mutta emännän ääni se paremmin kuului.
"Vai niin, vai niin … semmoinenko se Ellin isä sitten on ollutkin!… Ja semmoisen lopun sai, Jumala siunatkoon meitä! … revolverilla ja omissa huoneissaan vielä!"
"Niin, ja juuri sen vuoksi, sanon minä", pastori puhui innoissaan äänekkäämmin, "juuri sen vuoksi on se meidän kristillinen velvollisuutemme koettaa ajoissa lapsessa tukahuttaa kaikki perityt taipumukset ja Jumalan avulla koettaa hänestä kasvattaa Hänelle otollinen ja kuulijainen palvelija. Muistakaa, hyvä emäntä, niin pian kuin oireitakaan näihin pahoihin sekä vilppiin ja valeesen tavataan, ovat ne heti kohta pois nykästävät, ett'ei ohdakkeet ja rikkaruoho nisujen kasvua tukehuttamaan pääse!"
Niin puhui pastori ja kohta sen perästä poislähtöä teki. Pirtin läpi mennessään hän lempeästi Ellille hymyili ja Luojan siunausta toivotti, että hyvänä lapsena pysyisi ja katkesmuksensa selväksi lukisi.
Emäntäkin ehätti sanomaan, että Elli kerintänsä heittäisi ja kaapin hyllyltä "Möllärinsä" ottaisi… Sitten he molemmat, isäntä ja emäntä, pastoria ulos saattamaan menivät. Pojatkin olivat rantteella vai missä he lienevät olleet ja niin jäi Elli yksinään pikku Erkin kanssa.
Hyllyltä hän katkesmuksen polvelleen otti ja ajatuksissaan sen aukasi. "Kymmenet käskysanat" ne siinä eteen pyörähtivät ja tietämättä silmät neljänteen lipuivat… Siitä hän sitten pastorin äskeiset sanat muisti ja emännän huudahtukset… Minkälainen se hänen isänsä sitten on ollut, ja kuka … ja missä?… Eikä tahtonut sinä päivänä Ellin työstä mitään tulla ja emäntä jo kummastellen kysyi, että mikä häntä vaivasi. Vaan siitä Elli yhä surkeammaksi kävi ja itkun hyöky kurkusta pääsi, ett'ei heretäkään ollut. Emäntä se silloin jo kovemmasti ärähti, että mitä hänessä tyhjää ruikuttaa … iso tyttö … ilman syytä, ja kun Elli ei siitäkään herennyt, otti emäntä käsipuolesta ja ovelle talutti, että "mene pihalle mokoma uikuttaja … ja muista tullessasi tuoda puita takkaan!" — — —
Ahkerana istui Elli Mattilan pirtissä ja karsinaloukon rahilla pottuja puolisiksi kuori. Kirkolle oli isäntä emäntineen lähtenyt ja Elli taas kotimieheksi jätetty, kun piiatkin olivat ulkotyössä eivätkä keittämään joutaa tahtoneet. Sangollinen oli Ellille pottuja heitetty ja niiden piti puolen päivän aikana kuorittuina olla, sillä emäntäkin varmaan jo siksi koteutuisi eikä silloin tekemättömän työn kanssa hyvä ollut.
Vikkelästi Ellillä sormet liikkui ja yhtenä kaikuna kuului raaputus potun kylkeen ja kopsaus kiulun laitaan, ja aurinkokin pilkisteli niin hymyilevänä pirtin ja vaateluhdin solasta, että jo keväältä tuntui ja käsiselkiä lämmittämään mieli.
Ja keväthän jo sentään olikin. Pirtin ja navetan kupeilta oli lumi jo sulanut, että maa oli paljastunut ja päivänpaisteesta kuivaksi kihahtanut … ja tallin takana rantteen poikki juosta loritti kevätpuro, joka tulvavettä jo jokeen keräili. Vettäkin siinä oli niin paraiksi, että talon Kallen ja Jannen vesimyllyjä hyväisesti pyörittää poruutteli.
Siellä ne nytkin olivat myllyjään käyttämässä ja olipa Reetakin, talon ainoa tyttölapsi, lähtenyt sinne veljiänsä sulkujen laitannassa ja koskenperkkuussa avustamaan. Ikävä sinne Ellilläkin oli ja mielelläänhän sinne toisten kanssa mennyt olisi, jos joutanut olisi… Täytyi sitä sentään kesken työnkin aina raatteelle päin vilkasta, ett'eikö niitä näkyisi … vaan tallin takana ne olivat, Reeta vaan kepin kärellä näkyi puron rantueita puhdistelevan…
Aivan hän siinä taas oli lapsen soudattamisen unohtaa ja kätkyt jo seisahtaa kerkesikin, mutta silloin Erkki peitteen päältään potkasi ja ukisemaan rupesi… Erkillä olikin se ainoa paha tapa, että kun kerran itkemään ratkesi, niin koko rupeaman jaksoi äänessä olla eikä edes painuksiinkaan tullut… Tästä se isäntä jo päätteli, että lukkari siitä Erkistä tehdään, kunhan joutuu … mutta ei Elli hänen lahjoistaan ollenkaan pitänyt. Säikähti hän nytkin, että joko tuo taas rupesi … vaan siihen se kumminkin asettua alkoi, kun lujasti liekuttaa jaksoi ja hussata ja aa-a'ta…
Mutta silloin astuivat sisään Janne ja Kalle ja oikein uhalla kiistelevän näyttivät.
"Minun myllyni pärinä se pirtin edustalle kuului", sanoi Janne ylpeästi.
"Elä valehtele … minunpaan! … kysytäänpä Reetalta!" Kalle se ainaReetaan turvautui, sillä Reeta oli tavallisesti hänen puolellaan.
"Kysy sinä Reetalta … en minä lapsista!"
"Lapsista! Mikähän tuota itsekin olet sitten", pilkkasi Kalle.
"Pojat, olkaa toki hiljempaa… Erkki herää!" … supatti Elli säikähtäneenä kätkyttä heiluttaen ja toimessa hussaten.
"Herätköön melkeensä!… Mitä se minua piikittää."..
Kalle oli jo nälkäynyt ja kaapille voileivän ottoon meni. "Eipä mahda sinuun … vaan minuun se kuuluu, sillä jos Erkki herää, niin kenen se on syy, ett'en pottuja aikanansa kuorituksi saa … hääh?"
"Hääh, härkäpä se oli, sanoi Kukkolainen vallesmannille?… Olenko minä sinua kuorimasta kieltänyt?" Kalle rassasi kaapin lukkoa, vaan kun ei auki ruvennut saamaan, niin kengänkannalla oveen potkasi. "Tuletko aukasemaan, Elli, vai mitenkä?"
"Kalle, soh! … elä nyt lasta herätä!"
Elli kiiruhti Kallelle ovea aukasemaan.
"Ei, vaan lähdepäs, Elli, meidän myllyjä rantteelle katsomaan!… Et sinä usko, kuin ne sievästi pyöriä lorittelevat … aivan pirtin ovelle se kuuluu."
"Enhän minä, Janne, mitenkään jouda … kuulithan sen, että potut pitää kuorituksi saada." Elli oli taas saanut pikku Erkin asettumaan ja työhönsä ryhtyi.
"Kauanko noita nyt?… Tule nyt vaan, saatammehan sitten auttaa sinua", lupaili Janne.
"Tokkohan rupeatte? Lupaatko sinäkin, Kalle?"
"No, jos tuota!…" äyhkäsi Kalle suu täynnä voileipää ja kylmää pottuvoita.
Mielihän se Ellilläkin teki ja niin lähdettiin miehissä myllyjä rantteelle katsomaan. Pirtin edessä jo kuunneltiin kuuluiko lorina sinne asti. Kuuluihan se … ihan selvään vielä, kummankohan se sitten lie ollutkin. Rantteelle tullessa seisoi Reeta keppi kädessä puron reunalla ja "tervahanhea" myötävirtaa kuletteli. Puron suussa oli "Tervahovi" ja sinne kun päästiin, niin taas uudestaan aitovierestä lähtein!…
"Heeluveei!… Pyhäkoskesta" … riemuitsi Reeta ja kepin päällä lastun palasta virran mukaan autteli.
Elli oli niin iloissaan, että sydän hypähteli. Tarkasti hän vesimyllyjä katseli ja puheli … ensin yläpuolelta "visinteerasi", sitten alapuolelta … hyppäsipä vielä toiseltakin puolen puroa ihmettelemään Jannen mestarityötä.
"Olet sinä koko mestari, Janne!" täytyi vihdoin sanoa ja ihmetellenJanneen katsahtaa.
Janne seisoi siinä niin mahtavana, kädet housuntaskuissa ja sääret hajallaan niin kuin hänen oli tapansa tärkeissä tilaisuuksissa.
"No mitäs sinä minun myllystä sanot, Elli?" kysäsi Kalle hiukan nyreissään, kun hänen teostaan ei muistettukaan.
Elli tarkasteli nyt Kalienkin työtä … vaan ei se hänestä niin hyvä ollut: siipikin oli väärässä … ja muutenkin se oli törkeämpi-tekoinen…
"Ole vaiti, sen ruotilainen! Kaikkipa tässä sitten ovat tietävinäänkin!" sanoi Kalle niipastuksissaan ja rentona pirttiin päin kävelemään lähti. "Tule nappipotasille pirtin kupeelle, Reetu", huusi hän mennessään.
Reetu oli juuri saanut "tervansa hoviin" eikä hänellä mitään ollutKallen ehdotusta vastaan. Hän viskasi keppinsä puron rannalle ja juoksiKallen perään, joka "seinärahalla" ja "potasilla" voitettuanappinauhaansa kädessään heilutteli ja viheltämään opetteli.
Nyt Ellikin muisti, että työ oli kesken ja pikku Erkki yksinään pirttiin jäänyt.
"En minä enää jouda … tule nyt potun raapuusen niin kuin lupasit,Janne!" toimitti Elli ja lähtöä teki.
"En minä, kosk'ei Kallekaan", ynähti Janne istahtaen puron laidalle 'lussia' laittamaan jokiveneitä varten, ett'ei myllyjen kohdalla tarvitsisi maata myöten vedättää.
"No, vaan lupasithan sinä!"
"Mikä sitten … ei lupa taloa hävitä", tiuskasi Janne työstään. Elliä suututti mokomat valehtelijat, mutta minkäpä hän niille teki? Pirttiin hänen joutua täytyi ja sinne hän lähtikin juoksemaan, ett'ei Erkki herätä kerkeisi, Pirtin kupeella sulalla maalla Kalle "potasilla" Reetan kanssa oli eikä kuulevinaankaan ollut, kun Elli sivu mennessään häntäkin potun kuorintaan tahtoi.
Oven kun aukasi, niin heti Erkin huuto korviin kävi… Erkki oli taas päässyt alkuun ja Luoja ties', milloin hänet asettumaan sai. Ei hän Ellin hussaamisesta ja heiluttamisesta mitään pitänyt, huuti vaan ja potki, että Ellin täytyi hänet syliinsä ottaa ja siinä viihdytellä … mutta ei sittenkään … vaikka mitä olis tehnyt!…
Kartanolta kuului hevosen hirnunta. Hyväpä se oli, että ne toki jo tulivat… Erkki olikin varmaan jo nälissään ja äitiään odotti.
"Täytistäkö se tuosta lapsesta huudattaa? … läkähtyyhän se", ärjäsi Mattilan emäntä jo ovelta niin kovasti, että Elli koko olemuksen oli käsistään pudottaa.
"Niin kuin se heräsi" … sopersi Elli hämillään.
"Heräsi?" Ei emäntä siihen muuta virkkanut … otti Erkin käsivarrelleen ja toisella Ellin käsipuolesta pottusangon luo heilautti, että kolisi. Sitten hän likemmäksi tuli ja katsoi, millä kannalla kuorinta oli.
"Vielähän sinulla on puolet kuorimatta, tyttö; mitä sinä täällä oikeastaan olet tehnyt sillä aikaa? … hääh?"
"Lastahan minun on täytynyt…"
"Neen, koetahan tuossa valeella päästä … rantteellahan tuo Jannen kanssa puolen rupeamaa oli", sanoi Kalle sisään kompuroiden.
"Onko se tosi, Elli? … eläkä nyt mutkaile, tyttö!"
"Kävinhän minä siellä, kun pojat kutsuivat" — — —
"Vai niin, vai siellä sinä päivän laukkaat ja sitten minulle toimitat, että 'niin kuin heräsi' … ja vielä valehtelet, luntus!" — Emäntä laski Erkin sängyn päälle, "Minä olen pastorille luvannut, että niin pian kuin vilpin oireitakaan sinussa ilmestyy, ne juurta myöden pois repiä … eikä sinusta hyvällä äitivainajasi perintö näy lähtevänkään."..
"Vieläkö sinä valehtelet, häh … vieläkö, sanotko sinä … häh, vieläkö … valehtelet, häh!" ja emäntä retuutti Elli-raukkaa, että hiukset pitkin lattiaa pölisivät.
Kallestakin tuo jo ilkeältä kuului. "Kah, Erkki putoaa sängyn päältä … elkää enää, äiti, kah! jo putoaa!"
"Pidä suusi, Kalle, eläkä puoltele! Kyllä minä tiedän miten äpärästä äidin viat otetaan", sanoi emäntä ja sormiensa välistä hiustukot lieteen heitti ja Erkin luo kiiruhti. Erkki oli aivan äänettömäksi tyrehtynyt kuullessaan toisen itkevän ja voivottavan, niin että pian hänet emäntä taas nukkumaan sai.
Karsinaloukon rahille Elli taas istahti ja kapperasti puukon terä potun kylkeen raaputti. Ei hän kumminkaan nyyhkämästä niin äkkiä heretä saattanut ja vyöliinan nurkalla täytyi vesiä silmistä kuivailla.
"Oletko nyyhkämättä siinä, että lapsi saapi nukkua!" ärähti emäntäElliin tuimasti katsahtaen.
Väkisellä täytyi Ellin nyyhkytyksensä niellä, mutta nenän kautta se sentään korahtelemaan mieli. Ja rinnan sisässä, tuolla rikkinäisen karttuuniröijyn alla, se niin kuumalta tuntui ja katkeralta… Tuntui siltä kuin taaskin olis tuo tuonoinen uhka noussut, että odottakaahan, kunhan minäkin isoksi kasvan … ja emännän kokoiseksi, niin tulkaapa sitten tukasta repimään tuon vertaisen asian tähden … melkein syyttömästi!…
Pehkolassa oli ilmoisen ikänsä perittyjä esi-isäin tapoja pyhinä pidetty. Niinpä se oli aina sekin tapa noudatetuksi tullut, että keväällä maan sulattua ja koivun hiirenkorvalle jouduttua tanssit ulkoilmassa pidettiin. Mistä astihan lie tavaksi tullut, mutta niin kauan kuin vanhimmat ihmiset muistivat oli sitä säännöllisesti noudatettu. Soiluan niemi se tavallisesti kokouspaikkana oli, siihen kun paras pääsy oli … veneellä ja jalkasessa.
Loistipa taaskin luonto heleän vihreässä verhossaan ja tummana laiteena järven rantoja varjosteli. Koivut ne eivät vielä oikein paraillaan olleet … tuskinpa olivat lehdet vielä laskoksistaan oijenneet, mutta sievältä ne siltä näyttivät tummempien kuusten ja vaalakkaampien mäntyjen välissä.
Niemen takaa Kautisista päin laskea höllötteli kaksi venettä laitatuulessa kolminurkka-purjeella. Iloisena istui Pehkolan nuoriso ja joutessaan tuon tuostakin raikkaaksi lauluksi kajahutti. Paljo siinä pilkkaakin toisistaan laskettiin, mutta ei kukaan närkästyä kehdannut … anteli vaan samalla mitalla toisille ja härnäili.
Perämiehenä huopari kädessä rentoili Purolan Aatu ja sahviaanireunaisia kengänvarsiaan pitkin morsiameensa tiirotti.
"Onpa Aatulla nyt rahoja ollut, koska anturan varret on punaisen vasikan nahkalla vuorannut!" ivaili Toivos-Juho pappilan karjakolle.
Mutta Aatupa vähätteli muiden kuiskeista — tiesihän hän, että kateeksihan niillä raukoilla vaan kävi. Siksipä hän vaan kahta rennommaksi selkäkenoon ojensihe ja jalkansakin vielä veneen laidalle nosti. Vahingossako lie takkikin auki pyörähtänyt, että verkaliivi näkymään pääsi ja valkoinen rinta. Hentoihan tuon aukikin pitää, kun liivin ylälakkarissa kevätmarkkinoilta tuotu ankkurikello pullotti ja pronssi-perät auringon paisteessa välkähteli!
"Kummapa kuin Mattilan pojatkaan eivät vielä ole lähteneet … venekinhän tuo näkyy kuivalla kankaalla olevan", tuomasi Aatu morsiamelleen, kun Mattilan pellon alatse laskettiin.
"Tokkopa tullevatkaan, Reetuhan kuuluu sairastavan."
"Niinhän se kuului tekevän, vaan saattaisivathan ne siltä tulla, kun muuten halu lienee."..
"Ja onhan tuolla sekin Emmalan Elli … alkaisi tuo hänkin jo kynnelle kyetä", sanoi pappilan karjakko.
"Ellikö? Niinkö luulet, että Mattilan emäntä Elliä päästäisi … erehdys se on, Kaisa! Ja tuskinpa ne Mattilankaan pojat juuri ruotilaisista."..
Kautisten Mari se oli, joka joka paikassa synnystään ylpeili … olihan muka isontalon tyttö, että kannattihan se toki! Vaan pappilan karjakkoa se aina pisteli tuo Kautisten Marin röyhkeily eikä hän nytkään suutansa tupessa malttanut pitää.
"Eihän ne kaikki ole Kautisissa kasvaneet … mutta ihmisiä ne sentään luulevat olevansa. On tuo Emmalan Elli mielestäni yhtä hönkä tyttö, kuin eräs toinenkin … ja vieläköhän tuolle Mattilankin Jannelle parempi pitäisi olla? Eihän nuo ole kovin kummat hänenkään vanhukset olleet."
"No, ei ne ruotilais-äpäröitä kumminkaan" … virkki Kautisten Mari ja ylpeästi niskojaan nakkasi.
"Ei juuri ruotilaisia, vaan yksiäpä ne huutolaisetkin … sama virka, sama virka!…" nauroi karjakko, sillä nyt hän sen vasta oikein muisti, että Mari Mattilaan miniäksi pakkausi. "Tehdään ruojalle kiusaa palanen, koskahan aina on tässä rönkyilemässä", kuiskutteli hän Soivion Ellille.
"Mitä huutolaisia? Ahoniemen Tervolastahan Mattilan emäntä on … niitä Ison Jussin tyttöjä", puuttui Purolankin Aatu taas puheesen, "tiedänhän minä … ja hyvinkin tarkkaan!"
"Tiedäpä jos tahasi, vaan tiedetään se täälläkin, että Mattilan isäntä ennen vanhaan kontti selässä lautamiehen vasikoita vahtasi … eikä ollut silloin sen kummempi kalu kuin huutolainen!…" Karjakko otti punaruusuisen karttuunihuivinsa, joka olkapäille oli livahtanut, heilautti sen kaksin kerroin ja päähänsä kiivakasti sitasi. "Kysykääpä Niittyniemen vaarilta … kyllä se ne ajat muistaa kuin eilisen päivän!"
Mari ei enää puhunut mitään, punaltihan vaan päätänsä epäilevästi.
"Taisipa särellä sappeet käydä!… Hyvin se toki sietikin, sillä joka paikassa se on muita ihmisiä panettelemassa. Mattilan miniäksihän se mieli tekisi, näkyy se päällekin päin, vaan kukapa tuonkaan vielä tiennee?" … naureskeli Soivion Elli karjakolle.
Kotvilleen ei sitten puhuttukaan mitään — noin yleisesti. Tytöt ne kyllä toisessa päässä venettä supattivat ja toisinaan nauruun purskahtelivat, mutta ei sitä poikain puolelle kuulunut, mille ne nauroivat. Eikä se monikaan siitä piittaavan näyttänyt … kaivoi vaan povilakkaristaan punaletkaisen, keltakoppaisen piippunykänsä ja nahkaisen tupakkakukkaronsa takintaskusta veti. Vakavana hän piipun kopan kukkaroon upotti, etusormellaan täyteen paineli ja tarjosipa vielä likimmäisille kumppaleillekin: "Heh, onko sitä piippua?"
Olihan niillä useammilla piiput muassa … ja pian öyhkysikin savupilvi nenäin alla ja kesäiseen ilmaan hajausi. Purolankin Aatulle alkoi aika pitkäksi käydä … täytyi hänenkin toisella kädellä "syöskomin-koppainen peslapiippunsa" savuamaan laittaa. Rennoksi hän sitten selkäkenoon ojentautui ja henkisavut saatuaan hampaittensa välistä vihelteli:
Rosvo, rosvo olit sinä, kun varastit mun kultani: Minä luulen rallallaaa j.n.e. — — —
* * * * *
Tuolla Mattilan luhdin kynnyksellä pihlajan varjossa istui Emmalan Elli, entinen ruotilaistyttö. Matin päivän aikoina hän jo ruotilais-ijästä oli päässyt ja viistoista täyttänyt, vaan kun paikkaakaan ei ollut tiedustelluksi tullut ja emäntä oli Mattilaan vielä Kekriin asti jäämään pyytänyt, niin ei ollut Ellilläkään lähdetyksi tullut. "Kerettäneenhän tässä vielä palkoista sopia", oli emäntä vielä sanonut … ja niille puheillepa se oli jäänyt.
Siinä hän nyt istui kynnyksellä sukankudelma kädessä, vaikka sunnuntai oli. Kalisten siinä tikut liikkuivat ja vikkelästi sormetkin sukkelehtivat, vaan ei se tainnut ajatus kumminkaan kudelmassa olla. Tuossa oli pellon alatse vasta edellimmäinen vene Soiluan niemelle luijottanut … ja se se taisi olla, joka se paremminkin ajattelutti…
Taas kajahti järveltä säveleitä … viulun luikkaita säveliä ne nyt olivat. Elli vetäsi huivin enemmän silmilleen, ett'ei auringon kilo solasta katsoessa häikässyt. Sielläpähän juuri nuotta-ulkujen kohdalla toinen vene höllötteli valkeissa purjeissa … ja korkealla kokkakaaren päällä istui peli-Jussi viuluineen "Porilaista" kallella päin vedellen, minkä jaksoi ja kerkesi. Kesken jäi Ellin sukankudelma siksi aikaa, kuin pirtin ja aitan solasta venettä näkyi, vaan sitten hän taas huokasten työhönsä ryhtyi ja peli-Jussin soitantoa kuunteli.
Paraiksi hän taas oli työhönsä kerennyt, kun emäntä pihan poikki häntä kohti mustissaan tulla keputteli … silkkihuivi oikein kiilteli ilta-aurinkoa vasten ja uusi musliinihame kävellessä kahisemaan mieli.
"Kovinpa sinä nyt olet ahkeraksi ruvennut, Elli! … et taida enää lepopäivääkään muistaa? Hyvähän se on, että ihminen ahkera on eikä kylää juokse, mutta saattaisihan sunnuntai-iltoina Raamattua lukea eli virsikirjaa… Ja liekö noilla sukillasikaan semmoinen kiire?"
"Janne näitä kiirehti … mihin huomenna lähtenee?"
"Vai niin, no, kudo häntä sitten, koska niillä semmoinen hätä on."
Emäntä yritti jo lähteä, vaan muutaman asian vielä muisti.
"Tuonne pirtin loukkoon minä jo eväskontin laitoin, että sinäkin huomen-aamulla saat Likopurolle niitynperkkaajien luo lähteä, … ja kontin laitaan pistin kukkaroon särvinrahoja, jotka saat isännälle viedä… Mutta katsokin, ett'et tielle tiputa!…"
Tanhuan kautta emäntä kujalle oijusti ja kujan suusta jalkatietä myöden Kautisiin aikoi. Kautisten emäntä se aina niin höyli oli ja puhelijas … ja missäpä hän talossa lie tälläkin kylällä sen selvempi kahve ollut, kuin Kautisissa?… Oli se emäntä pari kertaa sikuria myllymiehen kanssa kauppijaasta tuottanut, vaan äkin niistä hommista oli loppu tullut, kun vaari oli tiedon saanut. Kartanolle oli sikuripötkyt viilettänyt ja emännälleen sanonut, että "jos tässä talossa ei kahve selviltään juotane, niin ollaan sitten ilman kerrassaan!…" Ja siihenpä se oli sikurin pito loppunut.
Elli hymähti itsekseen ja vetäsi juuri viidennen tikun kudelmasta irti.
"Saipa se 'pitkän nenän' kerrankin toki … onkin se aina muistuttelemassa … milloin paljo, milloin vähän, paraiksi sitä ei koskaan tehdä arvaa!"
Etäisiä säveliä vielä peli-Jussin viulusta kuului ja niiden haihtumista Elli taas kyynärpään varassa kuunteli… On niillä taas siellä aika remakat … ja kun Tuovilankin kylästä kuuluvat tulevan! Mahtaa sinne Kantolankin Pertti mennä … ja Saara, missäpä he muuallakaan?… Ja siitä se mieleen johtui, että saattaisi tuolla joskus … vaan mitäpä tuolla, eipä siellä kumminkaan muut tanssittaisi, kuin Kantolan Pertti … ja tytötkin, Kautisten Mari varsinkin, karsain silmin katsoisi, että tännekö tuokin mukamasti…
Rannasta venehuoneelta päin asteli polkua ylös talon Janne. Kummapa, ett'ei hänkään muiden joukossa ollut, vaikka olihan tuo jo parissa kymmenissä.