"Niitäkö sinä minun sukkiani, Elli?" … kysäsi hän ja Ellin eteen pysähtyi.
"Niitä, itsehän sanoit niillä kiireen olevan", virkkoi Elli vähän ivallisesti.
"Ei niillä nyt semmoista kiirettä ole, että pyhänä … en minä sitä niin meinannut."
"Pyhä tai arki … yksiinpä ne minulla käyvät, ja pitäneekö tuoLuojakaan niin tarkkaa lukua ruotilaisista ja — äpäristä!"
Elli oli tänään tavallista pistelijäämmällä tuulella eikä hän oikein käsittänyt, mikä nuo sanat suuhun toi. Ja silmissäkin alkoi niin kostealta tuntua, että hian suulla piti pyyhkästä ja pää alemmaksi painaa.
Hämilleen Jannekin joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa, sillä olihan hän ennen pienempänä näillä nimillä monestikin Elliä nimitellyt. Heinän kortta hän suussaan vähän aikaa pureksi ja pikkukiviä aitan seinää vasten potkiskeli ennen kuin taas sanoa jotakin saattoi.
"Näitkö sinä kyläläisiä, Elli? Kolme venettä laski tuosta meidän pellon alatse … edellimmäisessä näkyi Purolan Aatu perässä istuvan, kuka lie jälkimmäisessä ollut? … ja Toivos-Juho näkyi kanssa olevan ja pappilan karjakko Aatun veneessä. Näit kaiketi sinä sen, joka nyt vasta tästä laski, ja lienethän toki viulun äänen kuullut?"
"Eihän sillä peli-Jussilla huono-ääninen viulu ole", sanoi Elli välinpitämättömästi.
"No ei, sitä minä aina olen sanonut, että selvä-äänisempi se Jussilla on, kuin Lepikön Kustulla!…"
Janne nakkausi nurmikolle aitan viereen ja heinän korrella muurahaista tavotteli seivästääkseen.
"On niillä siellä taas aika iloinen ilta, kun Tuovilankin kylältä olivat aikoneet tulla, vaikk'eivät ennen suinkaan koskaan ole olleet… pelimanninkin olivat luvanneet tuoda tullessaan, että useampi olisi! Mahtaa siellä Soiluan niemellä multa pölistä tämän yön seutuna!…"
"Eikö tuolla pölisse.".. Elli ei pitkältä vastaamaan ruvennut; vihaksi kävi koko puhelu ja toimessaan hän kudelmaansa neuloi.
"Ei mahda sinulla mieli tehdä, Elli?" kysäsi Janne häneen katsahtaen.
"Mikäpä tuonne niin erittäin.".. Ikävähän sinne oli, vaan kun sinne ei kumminkaan päässyt, niin samapa se oli, mitä sanoi. "Sinulla tuonne paremminkin yty lienee?"
"Ei tuo juuri ytykään … onhan tuon kumman ennenkin nähnyt! … vaikka sama tuo olis, jos kumppalin saisi." Janne oikaisihe kentälle oikein pitkälleen ja järvelle päin katseli. "Eikä ole tuosta Reetustakaan … päätä kuului särkevän ja vilustavan yhä niin kuin ennenkin!"
"Ei suinkaan se Reeta toki, vaan onhan tuo Kalle toiseksi."
"Kalle oli jo puolisilta Kantolaan lähtenyt ja eikö tuo sieltä pitäen lie mennyt jo … Pertin kanssa!"
Elli ei siihen mitään virkkanut. Kyllähän hän jo melkein ymmärsi, miksi Janne näin kautta rantain puheli … ja olihan tuolla Perttikin, niin että olisihan tuonne ehkä saanut lähteäkin. Mutta ei hän sentään ymmärtävinään ollut, kutoi vaan niin kuin ennenkin ja vanhan tavan mukaan aina langan tikun yli heitti.
"Etkö lähde, Elli, mukaan, niin käydään hänessä mekin? Petoako sinä tuosta kudelmastakaan … ei sillä semmoista hätää ole!" sanoi Janne äkkiä.
"Minäkö mukaan? Hupsuatko sinä, Janne? … vähemmästäkin tässä myötäänsä torataan, saati sitten kylänjuoksusta."
"Kovahan se äiti kyllä on, tosi se on… Vaan nyt ei torata, usko minua, Elli, ja jos äiti yrittelisikin, niin puhukoon minulle."
"Sinulle? Johan nyt uskaltaisit emännälle vastustella? Eikä se toki kannattaisikaan tämmöisen hetaleen vuoksi … mokomankin ruotilaisen!" Oikein kyynelet Ellille silmiin herahtivat.
Janne hyppäsi seisoalleen. "Elä nyt myötäänsä tuota vatkuta, Elli! Taidettiinhan sitä ennen pienempinä välistä siitäkin nykkiä, vaan nehän ovat menneitä asioita … eihän toinen ole toistaan kummempi syntyessään — eikä kuollessaankaan!"
"Niinhän sinä nyt sanot, Janne, vaan erilainen se sinustakin on isontalon tyttö, niin kuin Kautisten Mari, ja tämmöinen ruotilaiskutale."..
"Eiköstä vaan vielä … mitä kummempi se Marikaan olisi? … ihminen kuin ihminen! Heitä nyt vaan joutava kinastaminen pois, Elli, ja lähdetään mekin."
"Eipä siellä minusta … kaikki vaan vierastelisivat ja siitä mahtailisivat, että tuonkin tänne päästä piti!"
"Eikö mitä, eivät ne semmoista tohdikaan toki, kun minun kanssani tulet. Varokoot korvuksiaan, jos paljo turisevat." Janne oli oikein innostunut ja näyttikin aika miehevältä Ellin silmissä, ja Ellikin oli taas kuin eri tyttö ja kulmain alta leimahti niin vilpittömän ilon liekki, kuin lassa ollessa marjanpoiminnassa tai rannassa Tuuteron Matleenan kanssa polskaroidessa.
"No olisiko tuonne sitten?" … sanoi Elli ja kudelmaansa kokoili, "ei sinun kaukaista tarvitse minua odottaa, Janne!"
Ketterästi hän kynnyksen yli hyppäsi, kudelmansa nurkkaan viiletti ja portaita myöden yläluhtiin kapusi vaatteitaan muuttamaan. Janne katseli hetkisen Ellin perään ja lähti sitten kodan eteisestä purjetta ja airoja hakemaan.
"On, peto vieköön, siinä tyttöä kerraksi tuossa Ellissä! Vahinko se on, että se ruodille joutui … ja ikänsä on haukuttavana ollut! Tarvitsisi se hänkin muiden seuraa ja huvitusta … nuorihan tuo on hänkin vielä!"
Janne otti purjeen ja airot olalleen. "Huoparit nuo näkyvät olevankin venehuoneella! — Niin, saapa nähdä, mitä sanovat, kun minä Ellin kanssa tulen. Mahtaa Kautisten Marin harmajat silmät oudosti paistaa ja malttaneeko Purolankaan Aatu mahtailematta olla? Vaan ruvetkootpa he paljo herjailemaan, niin — — en tosiaankaan tiedä, mutta siitä tuntuu, ett'en alallani pysyisi… Eipä sillä, että minä hänestä juuri niin paljo piittaan, vaan syntihän tuo tyttöä … nuorihan tuo on ja — hm! — niin, kaunis kanssa, ei sitä kieltää saata!"
Tuskin oli Janne purjeen, airot ja huoparimet sijoilleen saanut, kun Elli karttuunipuvussaan jo rantaan tulla humisti. Ei Ellillä peiliä ollut, mutta ei hänen sitä hävetäkään olis tarvinnut: tuossa siniraitaisessa läningissään hän oikein näppärältä näytti ja tummanruskea tukkansa riippui olkapäällä niin paksuna palmikkona, että monenkin tytön olis kateeksi käynyt.
"Mitä sinä tuosta kontista muassasi laahaat?" kysyi Janne kummissaan, kun Ellin näki kontti selässä tulevan.
"Minä menenkin jo tältä tieltäni Likopurolle, niin ei tarvitse kahakäsin kulkea", sanoi Elli iloisesti ja konttinsa veneen keulaan laski.
Ei se oikein Jannen mieleen ollut … nauroivathan ne, kun kontin kanssa. — — Vaan samahan tuo sentään oli … ja niin lykkäsi hän veneen vesille ja perään itse kömpi. Pian oli purjekin reilassa ja vene laitatuulta mennä huhkasi, että vaahto keulassa porisi.
"Osaatko sinä ranseesia, Jussi?"
"Eikö vielä! … mistäpä ne semmoiset herrastanssit?…"
"Entäs Hollolan polskaa? … sama se on, kunhan on."
"Olenhan minä sitä joskus … mitenkäs se alkoikaan?" Jussi veteli muutamia rallatuksia, vaan ei alkua muistanut; "mitenkä se alusta?…"
"Tiilu-rallal lallal-lallaa-lali-luli-lei — — sillä nuotilla sen alkaa pitäisi."..
Purolan Aatu se oli, joka kerrassaan riivaunut oli tanssin intoon ja hommasi nyt oikein ranseesiksi pistää, niin kuin kasarmillakin ollessa joskus tehtiin. On häntä joskus muka herroiksikin!…
Polkat ja "kalopit" oli jo pantu ja vanhan tavan mukaan olis "purppuri" seurannut. Vaan sitä ei Purolan Aatu tahtonut: pannaan oikea herrasranseesi, oli hän sanonut eikä siinä auttanut vastustelukaan. Koettivathan ne Tuovilan kyläläiset yhdestä suusta selvittää, "etteivät he mokomia vikuroimisia ja herrasrenkutuksia osaa", vaan Aatu oli kerran kimpaunut eikä hänelle hyvästä apua ollut!
"Piti näet saada morsiamelleen niitä kasarmin luikerruksia näyttää", nauroi pappilan karjakko tyttöjoukolle.
Siinä seisoi nyt Pehkolan ja Tuovilan nuori väki ja Purolan Aatun komentoja odotti. Oli heistä jotkut ennenkin ranseesia vilskuttaneet, mutta useat eivät, eivätkä edes nähneetkään… Peli-Jussikin oli alkuun päässyt ja kaikki he sen hyvin tiesivät, että se poika kun kerran lie ralliin osaunut, niin tuli sieltä sitten, että helisi vaan! "Kas nyt, pojat, tällä lailla.".. Purolan Aatu astua teppaili ja mielissään oli, kun täällä kotikylässään ensimmäissä olla sai ja muita opetella. Kallelleen oli lakki vasemmalle korvalliselle lipunut ja leveä sahviaanireunus kengänvarsissa silmiä huikasi. Ja takki kun auki oli ja kahden puolen heilahteli, niin liivikin näkymään pääsi ja kellon perät vilahtelemaan ja kilajamaan…
"No vedähän, Jussi, vaan Hollolaista! Sama se on, sama se on… rallattakaahan lisäksi!"
Jussi veti, että silmät sirralleen kävivät ja niin ne rallattivatkin, että korvia särki … miehenpuolet karkeammasti ja kehnommasti töryyttäen, vaimonpuolet kimakammasti ja paremmin nuotilleen luikasuttaen. Kangas oikein jytäjämään mieli ja yhtenä pilvenä pelmusi hiekka tyttöjen humahtelevissa hameenliepeissä. Korvalliselle muuttuivat poikain lakit ja lipuipa monen tytön huivikin niskemmaksi, että otsat paljaiksi jäivät ja hiusten jakaus näkyi. Mikä sen tiesi menikö se edes osapuillekaan ranseesin mukaan — ei ainakaan siltä näyttänyt — mutta toimessaan vaan oli Purolan Aatu morsiamineen. Eikä hän sitäkään huomannut, että kaikki hänelle selän takana nauroivat ja pilkkaa tekivät.
"Nyt tulee kalopaati, pojat! Vaan elkää luulkokaan, että se sama on, kuin kaloppi … ei sinne päinkään! Soitahan, Jussi, jotakin, polkkaa, Porilaista eli mitä tahansa, niin minä näytän teille Maija-Liisan kanssa, minkälainen se kalopaati on!"
Jussin ei polkan rallia hapuilla tarvinnut … selvästi hän niitä veti, vaikka kuinka monta … vaikka "engelsmannia"!…
"Kas näin, pojat, katsokaahan! ei tämä niin maailman vaikeata ole, kuin sen syrjästä luulisi…"
Aatu viittasi vastapuolella olevalle Soivion Antille, että tekisi vaan niin kuin hänkin teki, ja porhalti sitten Maija-Liisan kanssa kangasta pitkin, että pikku kivet syrjille pirisivät. Pian se toisillekin selvesi, ett'eihän tuossa muuta ollut kuin käydä ja kääntyä koko kalopaatissa … osasihan tuota vaikka kuka, kun sen perille kerran pääsi!
Taas veti Jussi, että silmät sirralleen kävivät, pää kallistui vasemmalle kädelle viulun puoleen ja jalka vakavana tahtia tallasi. Hiki juoksi jo tanssijainkin poskilta kuin tulvavirta ja äänikin tahtoi monelta pojalta sortumaan ruveta, mutta rallattaa sitä sentään piti, vaikk'ei olis kuin kurkkuperässä pikkuisen kihissyt!
Tuolta järveltä päin oli tällä välin purjevene tulla viilettänyt, mutta ei sitä kukaan ollut huomannut. Niemen suojaan kun oli päästy, laski Janne purjeen alas, sillä ilman aikojaan se siinä vaan olis lepattanut ja joku tuulenpuuska ehkä vastaankin vielä puhaltanut. Soutamalla he sitten loppumatkan tulivat ja vaikka airot aika lailla lonkuttivatkin, ei sitä kankaalla pyörijät kuuntelemaan joutaneet.
Kovasti sykähteli Ellin sydän metsäpolkua myöden rannasta kävellessä Jannen perässä. Mielipä se Jannestakin niin somalta tuntumaan, kun aukean laitaan ruvettiin pääsemään ja viulun vingutus sekä rallatus selvästi alkoi kuulua. Ei se juuri pelottanutkaan … mistäpähän sekään?… Vaan muuten se niin kummalliselta tuntui Ellin kanssa, entisen ruotilaisensa kanssa, tämmöiseen väkijoukkoon tulla. Niin, ja tuollapahan oli Kautistenkin Mari … saapas nähdä, millä silmällä se sekin kilmistellä alkaa … ja Purolan Aatu se jos parinkaan ryypyn vanhaksi päässee, niin sillä ei ole aikaa herjalla!… Mutta koettakoonhan kovin mahtailemaan ruveta, niin — — jaa, jaa, sittenhän se nähdään, kun nyletään, onko vettä nahkan alla!…
Viimeistä "tuuriansa" Purolan Aatu mennä hihkasi … semmoista, jossa pojat toisen ja tytöt toisen kuja-aidan muodostavat ja sitä sitten tyttöineen porhalletaan niin kuin "kalopaatissa." Kuta uhemmasti siinä meni, sen hauskemmalta se tuntui … ja jos silmiinkin vettä kihosi ja huivi päästä lensi, niin silloin se nauratti … itseään ja muita, vaan muassa täytyi kumminkin mennä rehjata ja viejän olkapäästä kiinni pitää koettaa.
Viimeinen pari jo vuorollaan ympäri vihkasi ja sitten taas "vikuroida piti", niinkuin se Aatun suussa kuului. Hiki helmeili otsallekin ja oikein hiusten päistä poskille tippui, kun tämäkin vihdoin oli lopetettu ja Aatu korkealla äänellään huusi: "No tytöt, joko piisaa vai otetaanko vielä 'tukki-tuuri'?"
Maija-Liisakin läähätti, että läkähtyä oli ja hänen täyteläinen, pullea povensa teki parastaan tutkistellakseen sauma-ompeleita. Samapa oli pappilankin karjakolle työksi tullut ja hän uhkasi heittää koko lerkutuksen sikseen, jos ei Aatu jo lopettaa älyisi. Hän vähätteli mokomista herskaapin vikuroimisista, joista tolkku-ihminen ei oikealla selville päässyt!…
"Eikä enää … johan tuota vähemmässäkin, Aatu!…" huusi Toivos-Juhokin vuorostaan Purolan Aatulle ja hian suulla kasvojaan kuivasi.
Aatua nauratti … naurattipa oikein tosi-imelästi: sitähän hän oli juuri tarkottanutkin, että ne tuolla lailla… Mielellään hän vielä olisi "tukki-tuurinkin" ottanut, jos ei jo Maija-Liisakin olis vastukseksi heittäynyt; täytyi kuin täytyikin jättää se toiseen kertaan. Vaan Perttulin pyhänä hän sen ottaa päätti, vaikka mikä olis ollut … ei siinä auttanut täytinenkään!…
Peli-Jussi pani vielä loppulirityksiään niin kuin urkuri virttä lopettaissaan. Parit hajosivat ja tytöt kilvalla rantaan tuulottelemaan lähtivät ja jähdyttelemään. Pojista toiset nurmikolle pitkälleen heittäysivät ja siinä hengästyksissään rotjottivat, toiset taas vesakkoon katosivat Soivion Antin tuomille kaupunki-viinoille, jotka jo viikkokauden olivat tätä hetkeä odottaneet.
Sinne yritti muiden muassa Purolankin Aatu, vaan mennessään MattilanJannen huomasi ja häneen kääntyi.
"Kah, onhan täällä Jannekin, vaikka jo luultiin, ettet tulekaan", hönkäsi Aatu ja kättä olkansa takaa paiskasi.
"Ei se ollut ensiksi ai'e tullakaan, kun Reetukaan ei jalkeille kyennyt … vaan tuli sitä sentään lähdetyksi."..
"Hyvä se, hyvä se, mutta myöhäänpä tulit, kun et ranseesiin kerennyt…Yksinäsikö sinä tulit, Janne?"
"Enkä … sainhan minä sitten kumppalinkin!" sanoi Janne ja Elliin katsahti, joka Kantolan Saaran kanssa jo oli puheihin ehtinyt.
"Oliko sinulla kumppalikin? … kuka sitten?" Aatu katsahti ympärilleen ja paikalla Ellin huomasi, vaikka ei näkevinään ollut.
"Ellin kanssa me tulimme", sanoi Janne tanakasti. "Ellin? Minkä Ellin?…" Aatu oli vielä ympärilleen katsastavinaan, vaan ei sittenkään muka Elliä huomannut. "Eikös se Soivion Elli tullut jo Antin kanssa?" mahtaili hän.
Janne arvasi heti, mistä tuuli kävi ja miksi Aatu ei Emmalan Elliä näkevinään ollut. Vaan siitä hänen mielensä vasta miehistyikin … koettakoonpahan suoraan herjata, koettakoonpahan, niin — — — ja Jannella jo käsnyrkiksi kouristui.
"Ei kuin tuon Emmalan Ellin kanssa", sanoi hän ja rauhalliseksi tekeytyä koetti, vaikka vanha Aatami lihan ja nahkan välissä kutkusi.
"Vai oli sinulla semmoisiakin, kuin herrassekalia", äännähti Purolan Aatu ylpeästi kannoillaan pyörähtäen ja toisten jälkeen vesakkoon päin alkoi astua letkutella.
Pahasti muljahtelivat Jannella silmävalkuaiset ja sitä vailla se oli, ett'ei jo kiehahtanut, vaan vielä hän kumminkin itsensä hillitsi eikä perään lähtenyt. "Ryökäle!" murahti hän vaan ja Kantolan Saaraan päin kääntyi, "vielähän tässä illan päälle litviiki tehdään…"
Kääntyessään huomasi hän, että toinenkin oli Aatun sanat kuullut, sillä hehkuvan punaisena karotti Elli raukka ja Saaralle nauraa koetti, joka arveli muka päällekin päin näkyvän, että Elli oli ikänsä hyvillä päivillä ollut. Hätäkös se semmoisessa isossa talossa kuin Mattilakin! … ei ollut monella sellaisia suuruspaikkoja ja toimeen täytyi tulla sittenkin…
"Terve, terve Saara! Mitäs sinne Kantolaan kuuluu?" Janne ei ilennytElliin katsoakaan ja mielipahaansa Saaran kanssa tuulotteli.
Mutta Ellin korvissa se yhä soi tuo Aatun herjaus: herrassekalia! Ei hänelle koskaan oltu isän todellista nimeä sanottu eikä säätyäkään, mutta olihan hänellä muistissa, mitä pastori kerran oli Mattilan emännälle pirtinperäkammarissa puhunut eli paremminkin, mitä emäntä oli huudahtanut!… Ikäkautensahan hän kuulla oli saanut, ett'ei hän aivan, eikä hetikään, toisten rinnalle kyennyt, vaan kehnompi oli ja avioton äpärä! Tuo Aatun sana se sentään niin paljon entisiä aatteita herätti ja mieltä katkeroitti niin … niin, että itkeä olis tahtonut, jos ilennyt olisi… Vaan se se kun yli meni, niin silloin se päinvastaiseksi löi; aina hän oli alla kynsin saanut olla ja muiden haukuttavana ja höperö sitä huokailemaan ruvennut, mutta tästä lähtein ei … ei puhettakaan! Lie tuolla elämällä muitakin puolia, kuin katkeruus ja kärsimys, jos vaan ne oikein valita älysi … ja nyt päätti Elli koettaa!
"Saara, hoi! Mitäs te jo olette tanssineet täällä? Tokko te meille Jannen kanssa mitään enää jätitte, vai?…" Ja Elli oli äkkiä niin virkeäksi muuttunut, silmät ikään kuin säkenöivät ja ääni niin kummallisen iloiselta kajahti, että Jannekin ihmetellen häneen päin käännähti.
"Mitäkö jo tanssineet olemme, sitäkö kysyt, Elli?" kysähti Saara, joka ei mitään huomannut.
"Sitä, sitä, että kuulla saisi kannattiko tänne enää tullakaan — näin tanssihaluisten, kuin mekin Jannen kanssa!" Elli nauroi niin helakasti, että Saaraakin naurattamaan rupesi.
Jannea ei naurattanutkaan … hän vaan nurkkasilmällä Elliin sihtasi. "Petoko tuolle tytölle niin äkisti? Vie minut täytinen, jos ymmärrän koko heitaletta … eipä se ennen tuolla lailla…"
Olisihan hän ehkä muutakin Ellin naurussa huomannut, kuin riemastusta, jos syvemmälle olis nähnyt, mutta syvälle eivät Jannen rehelliset silmät pystyneetkään.
"'Polkat' ja 'kalopithan' ne jo pantiin ja teidän tullessa juuri — — niin, mitä se lie ollutkin? Se häntä lie ennen nähnytkään, saati vielä tanssia osannut!… Vaan jotakin herskapin tanssia se kuului olevan, sanoi Purolan Aatu, joka sen kasarmilla alaupseerina ollessaan oli oppinut; siellä näet joskus oikein herroiksikin vikuroitiin!" nauroi Kantolan Saara kaivaen taskustaan punaisella langalla paltetun kirkkonenäliinansa, jota virsikirjan vieressä luhdin arkun pohjalla talletti.
Vähitellen siihen muutkin tytöt rannasta saapuivat jäähdyttelemästä ja useimmat niistä Ellille "hyvän päivän" tekivät ja kättelemään tulivat. Mutta Kautisten Mari se ei Elliä edes huomaavinaankaan ollut, vaikka ihan likeltä meni ja Mattilan Jannen pakinoille pakkausi. Vaan ei Ellikään tästä piittaavan näyttänyt eikä muutamain tyttöjen silmäniskuista ja naurun pihauksista … eikö lie niitä kuullutkaan?…
Muiden tyttöjen kanssa hän vaan puheli ja leikkiä löi ja nauratteli, että Kantolan Saarakin lopussa kummastella alkoi. Jokohan tuo valmiista miniän virasta Pehkolan Mattilassa on hyvillä mielin? Mutta elähän vielä, lapsi kulta, ei sinne niin veräjät selällään ole, kuin eräät luulevat … on siellä vielä akkakin avain lakkarissa!…
Tuolta vesakon sisästä alkoi tällä välin aika porinaa, vihellystä ja rallattelemista kuulua. Tuli sieltä joitakuita jo poiskin, niin kuin Kantolan Pertti ja Toivos-Juho, mutta yhä viipyivät Purolan Aatu, Soivion Antti ja peli-Jussi. Kantolan Pertti se heti Ellin keksi ja kättelemään tuli ja kertoi Mattilan Kallen heidän renkinsä kanssa Laitokarilta ahventen iltasyöntiä koettamaan menneen, Kallekaan kun ei juuri tanssista välittänyt.
"Eiköhän jo polkaksi panna, pojat! Täällä näkyy olevan joukossa semmoisiakin, jotka koko iltana eivät ole askelta vielä hypätä saaneet!"
"Niin vainenkin, Pertti, pidä sinä minun puoltani", huusi Elli silmää iskien.
"Kyllä, kyllä … vaan mihinkäs se pelimanni?… Jussi hoi, tuletko jo pois sieltä vesakosta, vai — —?"
"Ei se sanonut tulevansa niin kauan, kuin tippakaan vielä lie potellin pohjalla", säesti Toivos-Juho.
"Sepähän nähtänee eikö tule", ja Pertti alkoi hölkätä sitä kohti, josta loilotus kuului ja pullojen helinä.
Kotvasen viipyi Pertti … ei mahtanut vähällä saada eroamaan. Vaan vihdoin rämähti yksi, kaksi, kolme … pulloa männyn kylkeen ja kohta sen perästä ilmestyi vesakosta Purolan Aatu ja Soivion Antti, kädet ristissä toistensa olkapäillä, ja jälessä kompuroi peli-Jussi Pertin avulla.
Yhä enemmän oli Jussin silmät sirralleen käyneet, silmäluomet kelluivat niin höllästi ja jalatkin mielivät livahtelemaan miehen alla. Mutta rentona rehenteli Purolan Aatu punareunaisissa anturakengissään ja kahakäteen heilahtelivat nuo komeat ankkurikellon perät, kun hän Soivion Antin kanssa käsikaulassa tuli ja karkealla äänellään lauloi:
"Kaksi oli meitä kaunista poikaaLuisuan lammen takaa.Hei hoffalarii, hei hoffalariiTuolta Luisuan lammen takaa!"
Koetti Anttikin jälki-vetäsyyn yhtyä, mutta tuiki oli kieli jo hitaaksi käynyt, koskahan ei Aatun mukaan kerennytkään, vaan vasta jälestä päin vakaisesti toisteli:
"Niin, Luisuan lammen takaa!"
"No, Jussi, vetelepä nyt oikein räikeä polkka, että jalat vertyvät", sanoi Kantolan Pertti ja koivun oksalta soittokojeet Jussille kouraan toimitti.
Vakavana Jussi viulun käsiinsä otti ja mättäälle sitä virittämään istahti, Leveämmän komopuolen hän syliinsä asetti ja tappeja väänsi ja peukalollaan kieliä päryytti. Tämä se oli juuri Jussin mahtavimpia hetkiä, kun koko tyttö- ja poikajoukko häntä odotti ja hänen pimputustaan katseli. Sitä Jussi nytkin sekavassa päässään ajatteli, että "minä tässä sentään komeetantti olen ja" — vaan silloin hän sattuikin kovin varomattomasti erästä nappulaa vääntämään ja altti vonkuen poikki pärskähti. Tytöt kaikki nauraa hohottamaan rupesivat ja pilkkailemaan, että jopa nyt kaupunkiviinat Jussia pyöryttävät, kosk'ei sormetkaan isäntäänsä tottele, ja Kantolan Saarakin ivaten sanoi: "Jopa Jussilta kesäsydännä kynnet kylmettyivät!"
Soivion Antti, joka äänetönnä mietteissään oli edes ja takasin, vasemmalle ja oikealle letkahdellut ja Purolan Aatun kanssa Jussin hommaa katsastanut, heräsi kuin unesta ja äskeiseen nuottiin vetäsi:
"Niin, kynnet kylmettyivät!"
Antille nyt tyttöjoukko vuorostaan mahtailemaan rupesi, mutta ei Antti siitä milläänkään ollut: työnsi vaan tupsulakkinsa takaraivalle ja unisilla silmillään tyttöihin tiirotti. Ja peli-Jussi kaivoi tyynesti paperikäärön liivinsä taskusta ja uutta alttikieltä viuluunsa asetella alkoi.
"No, tulleeko siitä tolkkua, Jussi?" kysyi Kantolan Pertti, jolle jo aika pitkäksi rupesi käymään.
"Kunhan minä tämän herjan tämminkiin saisin, niin äkin tässä…" ja Jussi veteli kielten yli vasemman käden peukalolla ja oikealla kädellään nastoja yhä väänteli.
Jo huomasi Purolankin Aatu Mattilan Jannen ja mahtavana hänen eteensä juppaili. Korvalliselle oli hattu valahtanut ja tuuheana pörrötti toiselta syrjältä ruskea tukka. Jannen eteen Aatu rehevänä asettui ja käheästi laulavinaan oli, että:
"Silkkitäkillä peitettynäSe minun kultani makaa,Hei hoffalarii, hei hoffalariiEttä minun kultani makaa."
Soivion Antti, joka jo mättäälle oli istahtanut ja päätänsä polvien väliin taivutteli, koetti taaskin "hoffalariihin" jouduttautua, vaan myöhästyikin ja vasta perään ynisi:
"Niin minun kultani makaa!"
"Niin se talon-tyttö tekee, Janne!" sanoi Purolan Aatu ja verestävin silmin sekä netkahtelevin polvin Mattilan Janneen tuijotti.
Taas yritti Jannella sappi kiehahtaa ja veret poskille karahtivat, vaan ei hän kumminkaan jäsentään järkähyttänyt. "Vielähän tässä illan päälle litviiki tehdään…" Eikä hän ollut Aatua kuulevinaankaan, vaan peli-Jussin puoleen kääntyi.
Tämäkin oli jo kojeensa "tämminkiin" saanut ja vakavana ensimmäisiä kokeita veteli. Pää vasemmalle viulun puoleen taipui ja oikea jalka hiukan nurmelle oikesi, että paremmin kävisi tahdin polenta. Pian oli Jussikin ralliin päässyt ja kun se poika kerran lie sille puulle kerennyt, niin meni se sitten, että helisi vaan…
"Pois pojat tieltä, että polkata saattaa", hihkasi Kantolan Pertti, joka jo Elliä pyöritteli, että tanner jymähteli. Pian ne toisetkin omansa löysivät eikä siinä pyytäessä paljo kursasteltukaan: tyttöjoukkoon vaan mentiin ja silmää iskein jollekulle sanottiin, että "tule tanssaamaan!…" Ja silloin sitä lähdettiin, aikansa pyörittiin ja väsyttyä toisistaan erottiin … harvoin taisi edes kiitostakaan kuulua…
Purolan Aatu se tämän kylän paraita tanssureita oli ja Kantolan Pertti. Maija-Liisansa kanssa se Aatu nytkin hypähtelemään lähti … ensin vähän aikaa samalla sijalla hetkutteli edes takasin ja sitten ympäriinsä pyörähteli ja toisinaan jalkopohjillaan kovemmasti nurmikkoon tömäytti. Vaan tuimana kuin tuulijaispää vihkasi Kantolan Pertti Ellin kanssa laidasta laitaan ja vähäisen vaan aukean päässä hetkutellessaan henkeään veti.
Kirkkaina kimmeltivät Ellin suuret sini-silmät ja riemusta säkenöiden ne Pertin olkapään yli katselivat. Peli-Jussin vieressä hajalla säärin seista jörötti Mattilan Janne ja silmillään Elliä seurasi. Ei hänestä tanssi nyt maistavan näyttänyt … sen synkemmäksi vaan mieli kävi, kuta kauemmin Pertti Elliä pyöritti. Ja kauan se jaksoikin tuo Kantolan Pertti yhteen pohtiin ja saman tytön kanssa!… Täytyi hänen kuitenkin viimein lopettaa ja hikisenä hän Jannen eteen Ellin hurautti.
"Tuoss' on tyttösi, Janne, … käy toimeen eläkä mörkönä seiso!"
Vaan ei tehnyt Jannella nyt mieli … mikä sen liekin niin kerrassaan tympässyt? Syrjä-kareessa hän vaan Elliin muljautteli, joka kivelle oli istahtanut ja huivin nurkalla kasvojaan kuivaili. Rauhassa hän ei kumminkaan tätä saanut tehdä, sillä Pertti oli jo muille pojille kehunut, että "tuo Emmalan Elli se vasta hyvästi tanssii!" … ja heti piti poikain itsensä koettamaan päästä, oliko Pertin puheessa perää vai piloillaanko se…
Perä siinä oli … hyvästi se heitale tanssi ja niin keveästi sitten, ett'ei väsyis vaikka iltakauden veis! Eikä se ollut rumakaan tuo Emmalan Elli, nyt varsinkin he sen huomasivat, kun Elli huivinsa oli näreen oksalle viskannut, joten tumman ruskeat palmikkonsa vapaina heilahtelivat ja poskensa hehkuvan punottavina loistivat.
"Vilkasepa tuohon Mattilan ruotilaistyttöön, Aatu, niin täytyy sinunkin tunnustaa, ettei se tyttö ole työkirveellä tehty", kuiskasi Toivos-Juho Purolan Aatun korvaan.
Aatu oli jo rohkeimmillaan … aivan niin kuin silloinkin kasarmille kaupungilta palatessa, jolloin komppaniaan päällikkö portilla vastatusten tuli eikä Aatu hänelle "kunniaa" viitsinyt tehdä… Samalla lailla se nytkin päässä humisi ja jalkoja syrjittään aina nostattelemaan mieli. Hetkisen hän Ellin perään tirrotti eikä mitään virkkanut, vaan sitten Maija-Liisaan päin kääntyi ja silmää iski: "Katsohan, Maija, kun minäkin röökinätä viuhattelemassa käväsen!"
Elli oli juuri Mattilan Jannen luo seisahtunut, Janne se yhä vaan äänetönnä törötti, kädet housuntaskuissa, ja syrjittäin Elliin vilkuili. "Petoko tuolle tytölle? … eipä se ennen tuolla lailla … eikä niin tanssistakaan?… Ja silmätkinhän tuolla päässä palavat, kuin minkähän ahjohiilet!…"
Purolan Aatu astua vippaili juuri aukean poikki Elliä kohti ja monikin katsoi, että mitähän se nyt aikoi. Heti Ellikin arvasi millä mielin Aatu tuli … ihan se ilkeyksissään, ruottio, ihan ilkeyksissään! Mutta elähän nuolase ennen kuin tipahtaa, ajatteli Elli itsekseen; hänessä olikin tänä iltana kummallinen uhka noussut … ei hän mistään piitannut, ei ihan mistään … kunhan kerrankaan ilota sai ja hyppiä, että vastakin muistelemista olisi … ja hauskuutta!…
"Saisiko … tuota noin … talonpoikakin herrasröökinätä?…" Ja Purolan Aatu ruopasi sahviaanivarsisella kengällään, että multa pölähti ja kohauttipa vielä otsahetuleilla varustettua lippulakkiansakia.
"Eipä ne kaikki kasarminkaan karkulaiset."..
Ylpeästi Elli kannoillaan pyörähti eikä Aatuun edes katsonutkaan. Makeaan nauruun pärähtivät likellä olijat ja Kantolan Pertti oikein ilkkuen Aatulle huusi:
"Pidä hyvänäsi, Aatu, että vastakin muistat!…"
Vaan oikealla peli-Jussin vieressä seisoi se, joka kaiken paraiten kuuli ja näki. Kädet taskuissa ja sääret hajallaan hän seisoi eikä paikaltaan hievahtanut, mutta kovin leimusi jo silmistä tuli … ja korvissa huuhkasi … verikö lie ollut, joka niin korviin kuhahti? … ja melkein kuin viemasi…
"Ylpeitäpä nykyaikana äpä — —! … kuka s—na siellä?" Ja ennen kuin Aatu kääntyäkään kerkesi, kumahteli hänen takaraivaansa voimakkaita, vakaisia nyrkiniskuja … yks', kaks', kolme … että pää tärähteli ja lakki kenttään kirposi.
Kerralla taukosi tanssi. Kaikki ryntäsivät tappelupaikalle. "Mikä se on?… Kuka se alotti?… Mistä ne riitausivat, hääh?" kyseltiin joka taholta. Mutta ei siinä kukaan oikeata vastausta tiennyt antaa: "syyttömästi kai se Mattilan Janne … ei suinkaan Aatu mitään hänelle tehnyt!" Kaikki olivat niin hätäyksissään ett'eivät mihinkään kyenneet. Vaan peli-Jussi, jonka sirrallaan olevat silmät vähitellen soiton aikana olivat umpeen vetäytyneet, vaikka sormet yhä työtä tekivätkin ja kieliä koskettivat, ei enää väsymystään vastustella jaksanut, vaan Soivion Antin viereen köllähti … ja nukahti…
"Erottakaa, erottakaa! … tappaahan ne toisensa!" Elli se oli, joka vihdoinkin toimettomuudesta tointui ja väliin tunkeutua yritti.
Vaan siihen ei ollut enää hyvä mennä. Purolan Aatu oli jo kääntymään päässyt ja raivoissaan asetta kopeloi. "Mistä p—nasta minä puukkoa? … antakaa puukko, pojat, eli seiväs edes!" … kähisi hän ja kiviä maasta hapuili. Mutta käteen sattuikin peli-Jussin viulu, joka kiven juureen oli jäänyt… Kerran se ilman halki hurahti ja Jannen päälakeen palasiksi pärskähti … ihan tuhanneksi muruksi, ett'ei kuin kielet vaan varteen kiinni jäivät!…
Vähäksi aikaa näytti Janne aivan topertuvan tuosta tärskösestä … vaan kun sitten huumeuksistaan tointui, niin ei rajoja enää tiennyt eikä hillinnyt häntä Ellinkään voivotukset ja pidättelyt.
"Tuoss' on herras-sekalia!" kiljasi hän tuimasti ja ilmassa välähti puukonterä ja surahtaen lihaan utkahti… Aatu horjahti suulleen nurmikolle ja verta pulppusi virtana vaatteiden läpi…
"Hän kuolee, laupias Jumala, hän kuolee!… Aatu rakas Aatu!" Maija-Liisa syöksähti joukosta sulhasensa luo ja itki ja voivotti, "mitä te tollotatte, ihmiset, ottakaa kiinni tuo murhaaja, roisto, ryökäle, ottakaa kiinni ennen kuin pakoon kerkeää!… Voi, voi… Herra Jumala meitä siunatkoon!…"
Synkkänä seisoi Mattilan Janne puukko kädessä ja sääret hajallaan. Ei hän silmäänsä räpähyttänyt eikä jäsentään järkähyttänyt, vaan Aatuun äänetönnä tuijotti. Eikä hän sittenkään vielä paikaltaan liikahtanut, vaikka Toivos-Juho ja muutamat muut miehet häneen käsiksi kävivät ja puukon pois riistivät … ja vaikka tytöt säikäyksistään toipuen vettä rannasta tuohilipeillä juoksuttivat ja miehet Aatulta takkia riisumaan rupesivat, että verenvuoto tukettaisiin … ja vaikka Maija-Liisa hänen nenänsä alla nyrkkiä puisti ja Jumalan kirousta huusi ja haukkui, minkä ikinä kerkesi…
… Mutta kiven juurella mättään varassa makasi Soivion Antti, suu auki ja nenä taivasta kohti, eikä koko räiskeestä mitään huolinut. Ei hän muutenkaan heikkohermoinen ollut ja hyvin olivat kaupunkiviinatkin miesraukkaa painostaa alkaneet. Ja poikkiteloin Antista rotjotti peli-Jussi ja päätään Antin vatsaa vasten nojasi … eikä hänkään koko tapauksesta milläänkään ollut, ei vaikka viulun sirpaleitakin oli hänen rinnalleen kirvonnut ja Antti kätensä hänen kasvoilleen laskenut … ei muuta kuin kuorsasi vaan, että vatsassa asti kurisi…
* * * * *
Autioksi oli Soiluan niemi jäänyt. Selvään kuului yön hiljaisuudessa rastaan yksitoikkoinen raksutus korpinotkossa tuolla niemen kainalossa. Aamuyö se taisi olla, koskahan järven pinnalla, joka iltayöstä asti oli rasvatyyneenä ollut, nyt alkoi hienoja väreitä liikkua salmesta päin lahden pohjukkaan. Vaan piilossa oli aurinko yhä eikä edes ruskottanutkaan vielä tuolta Kiveskallion takaa, josta se aina näihin vuoden aikoihin nousi ja kauan kajasteli ennen kuin kerrassaan näyttäysi.
Soiluan niemi ulottui kappaleen järveen päin ja kapean kärkensä pienellä pyöräkkeellä lopetti, josta melkein veden tasalta kohosi hyöteä kuusi. Kun tervamiehet myötätuulella täysissä purjeissa salmesta päin laskea luijottivat, näytti heistä siltä kuin tuo yksinäinen kuusi olisi suoraan järvestä noussut. Moni sen oli salmesta katsoessaan niin luullut tekevänkin ja vasta niemen kohdalle kerettyään erehdyksensä huomannut.
Täällä kuusen juuressa, selkä runkoa vasten nojauksissa, istui yksinäinen olento. Mattilan entinen huutolaistyttö, Emmalan Elli se oli, joka siihen taivas-alle oli yöpynyt ja hetkeksi — nukahtanut! Rintaa vasten oli pää painunut ja kädet syliin hervahtaneet. Kovin oli uni ja väsymys ahdistelleet, mutta väkeen ne nyt ajatukset tyyntymään saivat. Oli niin paljon muisteltavaa, mietittävää ja itkettävää, että silmät olivat punaisiksi verestyneet. Ensin eilinen tanssin halu, kun muut pellon alatse viilettivät ja peli-Jussi kokkakaarella viuluaan vingutti, sitten Jannen tulo ja hänen puheensa ja kotoa lähtö … niemelle tulo ja tanssin huimaus … ja Purolan Aatu … ja aina kun Elli ajatuksissaan tähän pääsi, törmäsi kurkusta kummallinen itkun pohti … niin katkera, niin sanomattoman katkera!?…
… Ja sitten tappelu ja sen jälkeiset tapahtumat: kuinka Janne kyläläisten veneesen talutettiin eikä ollenkaan vastustellut; kuinka Aatua oli viroteltu, kunnes silmänsä oli auki saanut ja ensi sanakseen tuimasti kironnut … ja kuinka ne sitten olivat häntä veneelle haalanneet, ei siihen, jossa Mattilan-Janne istui, vaan toiseen…
Tovin ne oli peli-Jussia herätellä saaneet ennen kuin tämä siksi tointui, että puhetta tajusi, ja pyöreiksi olivat hänen uniset silmänsä käyneet, kun toinnuttuaan kuuli, mitä hänen nukunta-aikanaan oli niemellä tapahtunut. Mutta kun Toivos-Juho sitten vakuutti hänelle, ett'ei haava kuolemaksi ollut ja että Aatu silmiään raotteli ja kiroilla saattoi, niin ei Jussi koko asiasta paljo piitannut.
"Onhan tuota ennenkin tapeltu … ja pahemmastikin … eikä ne nyt aina kuolemaksikaan."..
Ei Jussi siihen sen enempää virkkanut, vaan viulunsa perää kädessään pyöritteli ja korvallistaan kynsiskeli.
"Täytinenkö se tämänkin lie löytänyt? … eipähän silläkään muuta ollut… Vähät minä muusta, vaan kuin viuluni särkivät? … keltähän tuon maksunkin saanee … käräjöimättä, ja uusi se kuitenkin pitäis saada Alatalon Eeron naittajaisiin nousevaksi viikoksi! Jospa tuon sentään Harakka-Matilta … siksi aikaa…"
Ja peli-Jussi oli maasta viulunstrokan kainaloonsa korjannut ja mennessään Soivion Anttia reiteen kenkänsä kärellä kopassut.
"Nousetko pois, Antti, kuule! jo lähtöä kuuluvat tekevän… Antti, juutastako se siinä?…"
Aikansa oli Antti päätään kynsinyt ja rystysillä silmäluomiaan nujerrellut, sitten vielä venytellyt ja pitkään haukotellut ennen, kuin oli jaloilleen kömpinyt ja peli-Jussin jälkeen lähtenyt. Ei Jussi hänelle tapahtumasta mitään puhunut — liekkö muistanutkaan? — ja "kerkiääpä tuo vielä!" … ajatteli hän ehkä.
Metsän laitaan oli Elli muita seurannut ja katsonut ottivatko Mattilan veneen ja eväskontin, joka oli isännälle vietävä. Ei ne koko veneesen koskeneet eivätkä lähteissään Elliäkään muistaneet ja olihan hän Kantolan Saaralle ja muutamille muillekin maininnut, että hänen täältä pitäen täytyi eväskontin kanssa Likopurolle mennä. Nauraneet ne olivat ja kummastelleet, että Elli tanssivaatteissaan raski sinne asti, mutta minkäpä hän teki, kun pakko oli Likopurolle joutua ja tansseihinkin mieli teki!
Niin, metsän välistä oli Elli katsonut, kun veneet kolmihangassa kylää kohti mennä hursasivat. Tuonne Vekaran niemen taa ne katosivat, vaan kauan perästä päin erotti hän veneiden juovat järven pinnalla, kunnes nekin vähitellen hajausivat ja muuhun pintaan liittyivät. Niemen kärkeen Elli sitten hiipi ja kuusen juureen selkäkenoon asettausi ja itkeä nyyhkytteli ja vihdoin — nukahti! —
Kiveskallion takaa jo päivä pilkotti ja järvellä leikitteli jo vilpas tuulen henki vihurilla väreitä liihotellen, kun Elli syvästi huoahtaen heräsi. Hän oli nähnyt niin kummallista unta ja herättyä näytti luonto niin oudolta, että pää oli sekaunut. Muistissaan hän kuitenkin yölliset tapahtumat selvitti ja äkkiä ylös kapsahti.
"Minä se olen syypää kaikkeen … mitä minä lähdinkään ihmisten pilkattavaksi, mokomakin huutolaisäpärä!…"
Ja Elli huokasi taaskin syvästi ja hetkisen mietti. Voi Janne raukka! Hän näkyi kuitenkin Ellistä pitävän aika paljo, koskahan hänen tähtensä tämänkin … ja ehkä ne vielä vankeuteenkin Janne-paran … ja ainoastaan Ellin vuoksi!… Mutta Mattilaan hän ei sittenkään palata aikonut eikä Likopurollekaan mennä, ei, vaikka mikä olisi … emäntä häneltä silmät päästä kynsis, jos käsiinsä saisi ja Jannen tunteet huutolaista kohtaan tietäisi. Niin, kumpaiseenkaan ei Elli tahtonut, mutta olihan maailmaa muuallakin … ja tottahan terve ihminen työllään aina elää!… Ja hyvä se oli vihdoin taas vapaisuuteenkin päästä ja ulkoilmassa olla niin kuin ennen lapsuuden aikoina … ja parempi siellä nyt ainakin oli, kuin Pehkolan elottomassa, ilottomassa Mattilassa huutolaisena!
Tämä vapauden ajatus se Ellin kerrassaan valtasi. Kaupunkiin Tuuteron Matleenan luokse hän lähteä päätti; tottapahan se aina työpaikan neuvoo, joka sen puolen tuntee ja pari vuotta jo on sisäneitsyeenä siellä palvellut!… Ravakasti Elli höllistyneen huivinsa solmulle sitasi, hameestaan yökasteen pölähytti ja veneelle astua alkoi. Kontista hän nyyttyyn evästä otti, mutta muun jätti, yksin emännän lähettämät särvinrahatkin hän sinne heitti, ett'ei varkaaksi luultaisi … ja niin hän kankaalle takasin kohosi ja korpinotkoa kohti rientää alkoi, siellä kun ryssänvirstan päässä maantie kulki.
"Janne-raukka se vieläkin säälittää minua! Hän on aina ollut minulle niin hyvä … ja rehellinen ja helläsydämminen hän on myös, vaikka vähän tyhmänsekainen. Paljo hän minusta pitävän näkyy … olen minä sen ennenkin huomannut ja Kantolan Saarallehan se oli tässä tuonoin sanonut, että se Ellihän vasta pulskistuvan näkyy … oikein se kohta on — kaunis!…"
Ja vesakkoon Elli nyyttynsä kanssa katosi. Hetkisen vielä kuului lehväin kahinaa ja risujen rapsetta, vaan sitten sekin haihtui ja seutu oli entisellään; eikä muusta olisi huomannut, että täällä tanssit olivat olleet, joll'ei verta olis kiven vieressä punottanut ja viulun sirpaleita ympäri kenttää ollut.
Jo alkoi peltojen ja katajikkojen ylitse kaupungin kirkontorni häämöttää. Näkyi sieltä muitakin kapeita huipuntapaisia kohoilevan, vaan ei ne kuitenkaan kirkon tasalle … ei hetikään, hyvä, jos luukuihin, tuskin sitäkään.
Oli Elli joskus ennenkin kaupungissa käynyt, mutta pieni hän vielä silloin oli ollut ja aina äitinsä liepeillä pysytellyt. Eikä se silloin ollutkaan semmoinen, kuin nyt; ei ollut noita korkeita tiilirakennuksia, joissa akkunoitakin oli, ett'ei lukea jaksanut, eikä ollut paljo muutakaan, joka vasta viime vuosina oli tehty, varsinkin tulipalon jälkeen.
Mahtoi siellä olla uutta ja outoa … oikeinpa sinne pelotti mennä noin aivan yksinään, aivan orpona eikä edes tuttujakaan. Tuuteron Matleena se juuri olisi ollut, hän kun oli jo pari vuotta täällä patruuna Wikholm'illa palvellut, mutta mistäpä sen tämmöisessä maailmassa löysi. Ei ajattelemistakaan, joll'ei sattumalta eteen koituisi.
Kuta likemmäksi Elli parka tuli, sitä suuremmaksi laajeni talojen ja kattojen ryhmä, ja savutorvia, niitäkös vasta oli kuin mitähän tikotuksia, mikä korkeammalla, mikä matalampana. Vaan kun niin likelle alkoi päästä, että tornin kupeessa kellon erotti, ihan oikean kellon ja viisaritkin, ja kun ihmisiä alkoi vastaan tulla ja rattaiden kolinaa sekä tuo omituinen, ikäänkuin etäisen kosken humu kuulua, niin silloin se rupesi rintaakin niin kummasti ahdistamaan, Tuntui niin autiolta ja suojattomalta, kun ajatteli, että tuonne sitä piti ihmispyörteesen ihan turvatonna leipäänsä hakemaan, eikä muuta omaisuutta ollut, kuin tuo pienoinen nyytty ja vaatteet päällä, muuta ei mitään!…
Matkalla olivat eväätkin niin huvenneet, ett'ei muuta ollut kuin kuivahko leipäkannikka, jonka viime aterialta oli säästänyt. Kun sattuisi löytämään Tuuteron Matleenankaan, niin ainahan se neuvoa tietäisi yösijaa ja tienestipaikkaa, vaan … mikä se tuokin kötykkä on?
Elli oli jo tulliin saapunut ja vahtimiehen hökkeli se oli, joka siinä tien vieressä oli. Nyt oli kivikatu edessä ja sitä myöden hän astelemaan lähti, vaan kovin oli outoa ja turvatonta näin ypö yksinään … olisi ehkä äitikään ollut…
— — Tuossa se siis oli se patruuna Wikholm'in kartano! Ei sitä sentään tarvinnut hyvin kauan hakea, sen kun kaupunkilaiset kaikki tiesivät, ja ainahan niiden joukossa niinkin höyliä oli, että pysähtyivät kuuntelemaan ja neuvoivatkin vielä. Mutta eivät ne kaikki olleet kuulevinaankaan, menivät vaan ohitse, että takki heilui, ja keppiä joutessaan pyörittelivät. Täällä mahtoikin olla paljo joutilaita, ajatteli Elli nähdessään herra-joukon katukäytävillä hiljalleen astuskelevan … paperossi niillä useimmalla hampaissa oli ja kepit kädessä.
Elli oli jo kartanon sisällä nyyttynsä kanssa, vaan nytpä hän vasta ymmälle joutuikin, kun joka puolelle portaita nousi. Tuolla oli yhdet perempänä, jotka kyökinportailta näyttivät ja sinne ajattelikin Elli lähteä Matleenaa kysymään. Vaan silloin tuli kadulta pieni herrasmies, varmaankin muudan noista joutilaista, sillä paperossi oli tälläkin kahden sormen välissä vasemmassa kädessä ja oikeassa heilui notkea keppi.
Ei Elli vielä kesyäkään kerennyt, eikä olisi oikein ilennytkään noin suurelta herralta, jolla oli silmälasitkin päässä ja kellonperissä kiliseviä hetuleita. Mutta herrasmies, nuorelta se Ellistä näytti, oli hänet huomannutkin ja naurusuin häneen kääntyi.
"Saakos syrjäinen kysyä, ketä neitsy hakee? Ehkäpä minä sattuisin tietämään?" kysyi hän ja niin hyvillä mielin Elliin tirkisteli, että Elli oikein hämilleen kävi ja punastumaankin yritti.
"Kysyisin minä, missä Wikholmin patruuna asuu?" rohkesi hän, kumminkin hiljaa kysästä.
"Jassoo Wikholm, kyllä hän tässä asuu, näistä ensimmäisistä, joista minunkin matkani on. Neitsy taitaa olla maalta, koskahan niin outo on ja ujo vielä … täällä kaupungissa pian ujous lähtee, saattepa nähdä!"
Elli ei mitään yrittänytkään sanomaan, eikä olisi saattanutkaan, niin hävetti, mikähän lie hävettänytkin ja ujostuttanut? — Vaan nuori herrapa ei näkynyt vastausta odottavankaan: se vaan katseli punastuvaa maalaistyttöä vähän aikaa ja virkki:
"Taidatte olla työtä hakemassa kaupungista, sillä maalaisillehan kuuluu huono vuosi tulleen. Niin, niin ainahan sitä paremmin täällä ihmisten ilmoissa … aina täällä on jonkunlaista tienestiä. Tehtaasenko te olette aikoneet vai — —?"
"En minä vielä mihinkään… Tyytyisin minä mihin tahansa, kunhan saisin." Elli oli jo niin iloissaan onnestansa, että ei Matleenaa ollut muistaakaan, vaan muisti hän sen kuitenkin.
"Ei mahda maisteri tietää, onko Tuuteron Matleena vielä patruunalla?" Maisteriksi oli Elli kotikylässään kuullut kaikkia nuoria herroja kutsuttavan eikä hän niitä muuksikaan tiennyt nimitellä.
Nuorta herraa hykäytti vähäisen … tuolleko lie maisteriviralleen hymähtänyt?…
"Taisihan täällä joku Leena olla, vaan jo se on aikoja pois mennyt, missä lieneekään!" Nuori herra pyyhkäsi huolettomasti viiksiensä alkuja ja keppiänsä pyörähytti.
"Menkäähän kadulle ja tulkaa tuolta konttoriovesta, niin saatte puhutella patruunaa itseään. Siellä tapaamme taas!" Sievästi hän hymyili ja päätänsä nyykäytti ennen, kuin portaita vihellellen nousta alkoi; ja Elli se niiasi niin syvään, kuin jalat antoivat, ja entistä punaisempana kadulle lähti.
Epäröiden Elli konttorioven aukasi ja säikähtikin oikein, kun korvan juuressa tiuku helähti. Ei se kuitenkaan sen vaarallisempaa ollut ja niin uskalsi Ellikin ympärilleen katsastaa.
Oven suussa akkunan vieressä istui äsköinen "maisteri" ja tuttavasti tulijalle silmää iski; kynänvarsi hänellä oli korvantakana ja papereita hän oli kääntelevinään, Mutta peremmällä toisen akkunan luona istui korkealla, pyöreällä tuolilla paljaspäinen vanha herra, joka silmälasinsa otsalle sysäsi ja syrjäkareessa Elliin silmäili. Se se mahtoi patruuna olla, semmoiseltahan tuo näytti ja niin isäntämäiseltä…
"Hyvää päivää!" niiasi Elli hämillään, eikä tohtinut tuohon toiseen katsoakaan, ett'ei aivan sanattomaksi hyypiytyisi.
"Päivää, päivää! Mitäs tyttö asioipi?" Patruuna se oli, joka paikaltaan hievahtamatta oveen päin puhui.
"Työtä minä olisin vailla … en minä siitä välittäisi, minkälaista se on, kunhan leivän saisin." Elli oli heittänyt nyyttynsä oven suuhun ja muun puutteessa vyöliinansa helmoja hypisteli.
"Niin, kyllähän minä sen arvasinkin; vaan tähän aikaan on niin paljo työnhakijoita, ett'ei minulla joutilaita paikkoja ole enää. Mistä te olette kotoisin?"
"Tuolta minä olen ylimaasta Pehkolan kylästä."
"Ohhoh, pitkän matkan takaa, pitkän matkan takaa … ja leivän puutteessa tietysti, niin, huonothan ne ajat nyt ovat. — Mikäs se on nimenne?"
"Elli!"
"Ei, vaan sukunimenne!" Vanhaa herraa mieli naurattamaan hiukkasen. Se maalaisten yksinkertaisuus ja viattomuus!…
"Emmalan Elliksi minua on hoettu", sanoi hän vihdoin ikäänkuin epäillen kelpaisikohan tuo.
"Hm, no, ehkäpä minä kumminkin… Mutta rupeatteko te rouvimpaankin työhön, esim. tiilen kantiin?"
"Mihin tahansa, sama se on!"
"No, menkääpä sitten tämän lipun kanssa sen herran luo, joka johtaa rakennustyötä tässä oikealla… Näyttäkäähän tämä sille vaan, niin kyllä se neuvoo edemmäksi!" Patruuna repäsi paperilipun, kirjotti siihen jotakin ja ojensi sen Ellille. "Hyvästi nyt, tyttö, näytäpäs, ett'et turhaan ole tätä matkaa kulkenut."
Elli otti lipun syvästi niiaten ja sitten syrjittäisin nyyttynsä luokse perettyi. Mennessään ei kuitenkaan malttanut olla "maisteriin" vilkasematta. Tämä oli vakavana työssä istuvinaan, vaan silmälasiensa takaa ei kuin silmää iski ja paperiarkin suojassa nauratteli. —
* * * * *
Kuuma se on sydänpäivä Heinäkuussa, kun oikein sattuu. Liikaa on silloin puserokin päällä, jos työssä täytynee olla ja vasarata käsitellä. Hikipä niiltä juoksikin noilta muurarimestareilta, kun he tiilejä asettelivat, kolkuttelivat ja välistä kylestä lohkasivatkin.
Patruuna Wikholmin muhkea kivirakennus alkoi jo ollakin puolitiessä ja tänä syksynä oli määrä saada harjavuoli päälle. Kovana siinä sai päällysmieskin olla ja tarkasti työmiehiään silmällä pitää, ett'eivät seisottelisi ja laiskehtisi eivätkä kovin kauan tupakinpanossa viipyisi. Vaimonpuolia niitä ei niinkään tarvinnut … aina ne ne paremminkin jo silmän käskyä tottelivat ja ahkerampia ne ylipäätään olivatkin. Tuolta ne maasta käsin lautapaareilla tiiliä tuoda nujuuttivat ja porraspuita myöden ylöspäin kapusivat. Olisi se ollut koko teiskonen, jos ne tuosta käsipuiden ylitse eli alapuolelta tuonne tiilikokojen päälle … eli telineiden väliin… Vaan ei ne pudonneet eivätkä edes livistäneetkään, vakavasti ne vaan matkan päähän tulivat ja sitten takasin kääntyivät.
Oli niitä muutamia naisia savenkin sotkennassa tuolla pihamaalla, jossa napahirttä vääntää vuovasivat ja vettä pumppusivat. Lämmin se heilläkin näytti olevan, vaikka huivinsakin olivat hartioille pudottaneet ja röijynsä aukasseet. Punakat ja ahvottuneet oli heillä kasvot ja terveyden kirkas katse se silmistä säkenöi.
Siellä se Emmalankin Elli hirren nenässä käveli ja kaksin käsin vetohirttä väänsi. Viikkokauden oli hänkin jo kaupungissa ollut omin käsin leipäänsä tienaamassa. Raskaalta se oli ensin tuntunut ja usein oli Pehkolan kylä mieleen juolahtanut, ja Kantolan Pertti ja Mattilan emäntä ja — Janne-raukka varsinkin. Elli ei mitään Jannesta tiennyt sen enempää, eikä hän ollut löytänyt Tuuteronkaan Matleenaa, se kun oli herrasväkensä kanssa maalle muuttanut.
Somalta se oli tuntunut silloinkin, kun Elli ensi yötä erään työkumppalinsa luona tuolla "Vaaralla" päin vietti. Oli Elli ennenkin mökkitaloja nähnyt ja semmoinenhan se Emmalakin oli ollut, mutta verotalo se sentään oli hänen nykyisen yömajansa rinnalla. Kallelleen olivat tässä seinätkin lyntistyneet ja tuon maantasalla olevan akkunareiän tukkona oli riepuja ja päreitä. Mutta mikäs se auttoi, kuin muutakaan ei tiennyt eikä kaupunkiakaan tuntenut ja mielelläänhän silloin tämmöiseenkin turvausi, ett'ei aivan paljaankaan taivaan alle yöpyä tarvinnut, ja kun tuo muurarin leski — Burmanska hänen nimensä oli — vielä oli ollut niin höyli ja puhelijas ja kotipaikkaa kysellyt ja lopuksi yösijaakin tarjonnut, niin eihän sitä ilennytkään vastustella.
Mutta unettomaksi oli Elliltä se yö jäänyt, niinkuin välistä ennenkin. Ei silmän täyttä nytkään unta saanut vaikka väsyttänytkin olisi; ajatella sitä vaan piti, milloin lie sitten mitäkin ajatellut. Oli se äitikin taas ajatuksissa ollut ja kotikylä Mattila ja paljo muutakin, mutta lopulla se oli kaupunkikin jo ajatteluttanut ja varsinkin tuo kirkassilmäinen ja iloinen "maisteri" elikkä konttoristi, joksi häntä muut kuuluivat nimittävän; hän kun heti kohta oli hyväksi ruvennut ja sitten viikonkin ajalla aina puhuttelemassa käynyt.
Pulska se oli tuo konttoristi, kun se aina pari kertaa päivässä, keppineen, hattuineen ja suippakenkineen työpaikalle ilmestyi. Ja imelästi siltä puhe luisti ja sievästi se osasi paperossistaankin savuja puhallella, noin alahuulta myöden yläviistoon. Ellin luokse se tavallisesti pysähtyi ja juttelemaan rupesi … osasihan se, joka oli Helsingissäkin ollut ja ulkomailla.
Huvikseen hän nyt kotona ollessaan konttorityötä oli tekevinään ja isäänsä auttelevinaan; eikä suinkaan sen nälänpakosta tarvinnut tehdä ja ansaitakseen, rikas kun oli ja patruunan poika. Ainahan sillä rahoja oli ja isältäänhän lisää sai, kun entiset lie loppuneet.
Nämä ne Elliä ensi yön aikana ajatteluttivat ja se se häntä kummastutti, kun se hänelle, köyhälle orpotytölle, niin höyli oli ja aina puhelemaan rupesi, vaikka muuten ylpeä kuului olevan eikä paljo ihmisten päällekään kuulu katsovan. Ja sitten se taas johtui mieleen, mitä Janne oli Kantolan Saaralle sanonut, että mahtoikohan tuo todellakin tosi olla … ja sepä se taas mietteitä toi. — —
Tuolta se taaskin asteli katua alaspäin ja rottinkikeppiään heilutteli. Tähän aikaan se tavallisesti muulloinkin tuli, näin puolen päivän seuduilla ennen, kuin syömään ruvettiin. Iloinen se oli muulloinkin ja iloinen se oli nytkin, kun se lähemmäksi tuli ja päätä nyykähyttäen Elliä tervehti.
"Eikö tule kuuma näin päiväsydännä ja auringonpaisteessa?" sanoi hän ja nenäliinallaan hatun hiestyneitä sisälaitoja pyyhki.
"Eihän tuo palelekaan … vaan on tuota ennenkin tämmöisessä helteessä olla saanut." Eikä Elliä enää niin ujostuttanutkaan, koska se niin höyli oli; tohtipa tuolle jo vastatakin ja silmiinkin joskus vilkasta tahi kellonperiin, jotka takinreunojen välistä aurinkoa vasten välähtelivät.
"No ei, eipä luulisi palelevankaan, eipä todella luulisi", nauroi konttoristi ja keppiään pyöritteli; "poispahan on huivikin joutanut hartioille ja sievemmältähän tuo nyt näyttääkin, kun posketkin näkyvät ja hiussuortuvat. Noin teidän pitäisikin aina olla, niin isosti se komistaisi, niin kies'auta tekisikin!"
Konttoristia vaan nauratti, mutta Ellipä selvään tunsi, että veret poskille karahtivat, ja se se sitten hävetti ja ujostutti, ett'ei ylöskään ilennyt katsoa. Pisti se kyllä vihaksikin, kun aina tuon vertaisesta punastua piti, vaan minkäpä sille lie voinut … eihän se omassa vallassa ollut.
Sen aikaa konttoristikin vaiti oli, kun Elli kerran ympäri kiersi, vaan kun hän sitten vettä pumppuamaan rupesi ja yhdessä kohdin tuli seisomaan, niin uudelleen se taas alotti.
"Niin, kuuma tuo on täälläkin keski-kesällä päiväsydännä, mutta erittäin oli kerrankin Italiassa, kun minä siellä kävelymatkan tein…" ja sitten se taas kertoi niin kauniisti ja kummallista, että oikein piti nurkkasilmällä kasvoihin vilkasta eli kellonperiin. Osasihan se, joka ulkomaillakin oli ollut ja Pariisissakin…
Yksi löi jo torninkello ja päivällisille alkoi työväki lähteä, mikä kotiinsa asti kävellä aikoi mikä eväsnyyttynsä luo varjoisempaan paikkaan siirtyi. Yritti jo Ellikin lähteä ja huiviaan korjaili, vaan silloinpa konttoristi häneen päin kääntyi.
"Kuulkaapa! — mikä se olikaan nimenne?"
"Elli … Emmalan Elli!" lisäsi Ellikin paikalla, sillä patruunalle vastatessaan oli hän huomannut, ett'ei Elli yksistään kelvannut.
"No niin, saatanhan minä Elliksikin puhutella; minä tahdoin vaan mainita teille, että tehtaassa on nyt yksi paikka avoinna, ja jos tahdotte, voitte päästä sinne. Siellä on paljo helpompaa työnteko, kuin savensotkenta ja vedenpumppaus täällä päivähelteessä. Voitte antaa vastauksen huomenna, jos niin että vielä empisitte! Hyvästi siksi, Elli!…"
Tuolla se nyt meni ja niin pystyssä päin keppiänsä heilutteli. Sievä se oli herja takaakin päin, kun takin saumat niin kupeita myöden menivät ja hattu kallellaan kipotti, ettei toiselta puolen korvaakaan näkynyt, vaan toiselta näkyi ja näkyipä vielä pari, kolme kiharaista hiussuortuvaakin … näin takaakin päin, — — —
Helpompihan se oli toki tehtaan työssä, kuin tuolla savensotkussa tai tiilenkannissa kesähelteessä. Hätäkös täällä valmiissa huoneessa, jossa niin paljo muitakin tyttöjä työskenteli, rullasi ja leikkeli — tupakinlehtiä!… Puhellakin sai toistensa kanssa eikä tarvinnut niin hikeen asti liikkuakaan: teki, minkä jaksoi, ja melkeinpä saattoi sanoa, tahtoi. Oikeassa se oli ollut tuo pulska konttoristi, joka hänelle aina oli ollut niin höyli ja syyttä pakotta tämmöisen siistin paikankin toimittanut. Minkähän tähden tuo juuri hänelle…? Olisihan noita muitakin ollut … ja parempiakin ja kaupunkilaisia. Ei suinkaan se … ja taas se juolahti mieleen tuo, mitä Mattilan Janne Kantolan Saaralle oli sanonut. Ja mitä se konttoristikin sanoi tuonottain, silloin kun paikastakin puheli, että tuolla lailla se komeampi olisi ja huivitonna…
Näitä se Elli mietti ensi päivinä tehtaassa työskennellessään. Yritti hän puheihin muittenkin tyttöjen kanssa, mutta kovin ne olivat nenäkkäitä ja ylpeitä ja lyhyesti vastasivat. Oli niistä sentään yksi höylimpikin ja ystävällisempi, ja se se toki pitemmältäkin vastasi. Koiviston Anni hän nimeltään oli ja kaupunkilainen syntymältään.
Annin kanssa he vieretysten työtä tekivät ja tehdessäänkin myötäänsä puhelivat, kun vähän tutummiksi olivat tulleet. Vaan ei sitä sentään näin muitten kuullen oikein avosuuna olla tohtinut, mutta annahan ilta tuli ja pois päästiin, niin luisti ne silloin puhelut kotimatkalla ja varsinkin majapaikassa. Ellikin oli näet jo tympeynyt tuohon muurarin lesken hökkeliin ja Annin luokse muuttanut.
Siellä se Annikin asui Vaaralla päin, mutta siistimpi sillä huone oli ja valoisampi. Ei siinä akkunan tukkona riepuja ollut eikä päreitä, vaan kirkkaasti siitä aurinko päivällä paistoi ja kuu illalla kuumotti, kun he jo sängyssään makailivat, mutta eivät puhumasta heretä malttaneet.
Koiviston Anni se senkin kertoi, miksi muut tytöt hänelle äreissään olivat. Hänen tähtensä luulivat näet Tuohinon Leenan pois pannun, josta toiset tytöt niin paljo pitivät ja joka heidän mielestään oli niin siivo ja säädyllinen. Vaan Annipa hänestä ei ollenkaan välittänyt, mokomakin pyhimys ja tekohurskas! Ei se käynyt tansseissakaan pyhä-iltoina eikä markkina-aikoina, vaan seuroissa kulki ja uskovainen oli olevinaan. Mutta oli hänestä Anni toisellaistakin kuullut muualta päin ja se hänet vasta oikein tunsi, joka syvempäänkin näki eikä teeskellystä tekopyhyydestä päättänyt!…
Ei Anni ensin aikonut kertoakaan, mitä hän Tuohinon Leenasta takaa päin oli kuullut, vaan kun Elli ei isosti udellutkaan, niin jo sitten kysymättäkin puhumaan rupesi. Tiesi hän muka senkin, kuka Leenaa aina seura-iltoina saatti ja välistä muulloinkin, ja oli hän kerran omin silminkin nähnyt … niin että ei se Leenakaan muita kummempi ollut, vaikka olevinaan oli ja tekeysi.
Ja kun Elli sitten vakuutti, ett'ei hän ainakaan ollut syypää Leenan kohtaloon eikä edes ollut tiennytkään koko ihmisestä, sen vähemmin hänen sijalleen pakkaunut, vaan että konttoristi itsestään oli ehdotellut eikä hän käsittänyt, miksikä se… Niin silloin sitä Annia naurattamaan rupesi, että sydänalaa piti pidellä… "Kyllähän se yskä ymmärrettiin ja arvasihan sen siitäkin, että konttoristi itsestään … ja pyytämättä … noin kauniille tytölle paremman paikan laittoi … ymmärsihän tuon toki vähemmästäkin!…" ja Annia nauratti niin imelästi.
Ellin posket ne taas punaisiksi karahtivat, vaan oli toki hyvä, että pimeä oli eikä Anni nähnyt. Mutta kävi se samalla vihaksikin ja kovasti suututti, että Anni noin ilkesi häntä kohtaan … eikä hävennytkään, ja ne sanat sanoi Elli Annille suoraan, "nenästä nokkaan."
Vaan siitäkös se herja huoli! Ei kuin irvisteli ja pilkkaili, että "rupea sinäkin Tuohinon Leenaksi ja olevinasi ole!… Ei muka ole mitään huomaavinaan, eikä sitäkään, että nuoret herrat aina kauneista tytöistä…"
Elli suuttui niin, ett'ei vastatakaan kehdannut, vaan seinään päin kääntyi ja äänettömäksi herkesi. Taisi ollakin koko heitale, tuo Koiviston Anni, koskahan tuolla lailla ilkesi … ja semmoisiakohan nuo muutkin kaupunkilaiset mahtoivat olla? — Mutta pulska mies se vaan oli tuo konttoristi ja höyli se oli ja Elliksi puhutteli, vaikka muita sukunimeltään, ja osasihan se kummiakin puhella, joka oli ulkomaillakin käynyt ja Pariisissakin!…
* * * * *
Parempina ne tehtaan tytöt itseään pitivät, kuin nuo tavalliset kovan työn tekijät ja savensotkijat. Oikein iletti Elliäkin, kun hän joskus sattui sivuuttamaan entisiä työkumppaliansa sydänpäivällä katukulmassa. Tuommoinenko sitä hänkin oli ollut? Tiilen ja saven ryvettämät röijyt ja hameet ja kengätkin lintassa ja kengännauhat auki! Myi sentään mokomia!… Mutta ne raukat eivät paremmasta tienneet, eivätkä siitäkään, kuinka helppoa se tehtaan työ oli, ett'ei kuin istui ja puheli ja ajankuluksi vähän oli työskentelevinään.
Ei ne sitä tienneet, sillä jos ne sen olis tietäneet, niin eivät ne noin tyytyväisinä ja kirkassilmäisinä kävelleet olisi … ei varmaankaan, ja kateeksikin niille toki olisi käynyt. Kasvotkin niillä oli yltäpäätä punakat, että oikein rumalta näytti ja raakamaiselta. Erittäin ne olivat tehtaan tytöt, jotka hieno huivi päässä ja saali hartioilla kalossikengissä käydä hipsuttelivat, ett'ei kopsetta kuulunut kivikadullakaan. Eikä niillä posketkaan punottaneet korviin asti eivätkä ne muutenkaan olleet ahvottuneet, niinkuin ulkotyön tekijät; vaan vaalakat olivat kasvot kuin muillakin röökinöillä, ett'ei kuin pikkuisen heleän punaista poskipäillä … siksi juuri, että sievimmoilleen!
Olispa nyt saanut Kautisten Mari olla katsomassa, ja Mattilankin emäntä ja muutkin Pehkolan kyläläiset, kun entinen Emmalan Elli ja ruotilaistyttö kaupungin neitsyeenä teputteli. Eivät maar' olis tunteneetkaan ja tuskinpa Mattilankaan pojat! Nyt se jos äitikin olis elänyt, niin ei olisi maalla tarvinnut elää eikä ikäviinsä ryyppiä…
Vaan ilkeä se sentään olisi, jos se tänne nyt tulisi ja muut tytöt ja konttoristi ja kaikki tietää saisivat, mikä hän oikeastaan oli, ja varsinkin syntymältään. Parempi se ainakin oli niin, kuin oli, ja hyväksi se hänelle oli ollut tuo Soiluan niemen tapaus. Eikä se muillekaan niin paha ollut, kun sitä ensiksi luultiin, sillä entiselleenhän se oli Purolan Aatukin parannut ja Mattilan Janne sovinnon maksulla päässyt! — —
Vaan toiset tytöt ne Ellille yhä nyreinä olla jöröttivät eivätkä oikein seuraansa suvainneet. Ja nurjemmaksi se oli Koivistonkin Anni käynyt siitä pitäen, kun konttoristi viikkopalkkaa maksaessaan oli Ellille enempi antanut ja naurahtaen silmää iskenyt, eikä Annista ollut millänsäkään eikä viikkopalkan päällekään antanut.
Niille raukoille kateeksi kävi ja kun eivät muutakaan voineet, niin vihottelivat ja nurjistuivat. Vaan eipä Elli heistä enää isosti välittänytkään, sai hän muitakin kumppaleita ja yhtä hyviä!
Niin se kyllä ensiksi tuntui ja tahtoipa hän oikein uhalla näyttääkin, ett'ei hän heidän varassaan ollut eikä heitä passannut. Mutta ikäväksi se ajan pitkään alkoi käydä, kun päiväkausi piti äänettömänä työtä tehdä eikä muita puhutella saanut. Annin luota oli Elli jo aikoja pois muuttanut, eikä se enää vieretysten istunutkaan, vaan tuolla muitten kanssa räplätti. Olikin se koko suukko tuo Anni ja se sille oikein vihaksi kävi, kun oli rumemman näköinen ja kesakko-naama eikä konttoristi hänestä millänsäkään ollut, ei paljo päällekään katsonut.
Sunnuntaipäivät ne varsinkin ikäviltä ja pitkiltä tuntuivat, sillä silloin sitä ei oikein tiennyt mitä tehdä, minne lähteä. Vaan sittenpä tuli Tuuteron Matleena kaupunkiin ja muutamana pyhäiltana tansseihin kärttää alkoi, hänellä kun jo oli sulhasmies, joka maksoi ja tanssitti. Vastustellut Elli kyllä ensin oli, kun hänellä ei tuttujakaan muka ollut eikä tanssittajia, vaan kun Matleena oli käsipuolesta tarttunut ja sanonut niitä kyllä laittavansa, niin ei ollut enää ruvennut hakastelemaankaan, vaan mielisuosiolla mennyt.
Matkalla oli Matleena eronnut ja sulhastaan hakemaan lähtenyt, Ellille se oli neuvonut tanssipaikan ja käskenyt hänen jo edeltä kättä mennä, niin siellähän tavattaisiin taas toisensa. Ja niin se oli mennyt eikä taaksensakaan katsonut; kiirehän sillä muka sulhasensa luokse oli!
Kumma se oli, että tuosta Tuuteronkin Matleenasta tuommoinen löyhkän kenkä tuli, joka tansseissa laukkasi … ja mistähän se oli itselleen sulhasenkin onkinut? Kaikkiin se sekin kerkesi, vaikk'ei paljo vanhempi Elliä ollut, olisikohan ollut tuossa parin kymmenen korvilla, tuskin sitäkään!
Elli kääntyi toiselle kadulle, jonka päässä torin tuolla puolen tanssipaikka oli. Kulmassa juuri sattui mies vastaan, jolla oli hattu silmillä ja päällystakin kaulus pystyssä. Mikähän tuokin on kuikistelija? ajatteli Elli ja yritti sivuitse mennä, vaan miespä kääntyikin silloin häntä kohti ja hatun alta silmiin katseli.
"Hyvää iltaa, Elli!"
"Hyi, mikä se…? Kah, konttoristiko se on?" ja Elli säikähti jo, että sydän hypähti.
"Niin on, vaan elähän nyt siltä tuolla lailla karjase, en suinkaan minä mikään pahantekijä ole, vai mitenkä?"
Elli näki katulyhdyn valossa, kuinka konttoristi taas ystävällisesti nauroi, ja oikeinpa hävettämään mieli, kun noin tyhjästä oli säikähtänyt.
"Antakaa anteeksi, enhän minä pimeässä … ja kun tuolla lailla hattu silmillä…"
"… Ja kaulus pystyssä, eikö niin? — Tästä kulki juuri tuttuja, ja kun heidän mukaansa ei tehnyt mieli, niin täytyi tällaista keinoa käyttää; tätä käytetään paljo Helsingissä, Elli."
Ellin täytyi hävetä yksinkertaisuuttaan. Olikin hän mennyt muistuttamaan konttoristia, joka nyt oli niin sivistynyt mies ja patruunan poika ja joka ulkomailla oli käynyt ja Pariisissakin. Mahtoipa tietää miten olla piti, ja mikä sopi, mikä ei hänen laiselle herrasmiehelle!
"Minnekäs Ellillä matka on, näin iltahämärässä?" Konttoristi kääntyiEllin mukaan ja alkoi käydä hänen rinnallaan, oikealla puolen.
"Olipahan tuonne … kun muudan tuttavistani tuli tansseihin tahtomaan, jotka tänä iltana kuuluvat olevan!…"
Ilkeältä tuntui Ellistä ruveta tätä konttoristille tunnustamaan … hän varmaankin pilkata alkaisi! Vaan eikös mitä, päin vastoin se siitä vilkastui vaan.
"Vai tansseihin, sepä nyt oivallista, vai tansseihin … ja varmaankin täällä torin laidassa, eikös niin? Niinkö luulette, Elli, ett'en minä tanssipaikkoja tiedä ja ett'en minä jo ennestäänkin niitä tunne?… Hui, hai, tutut paikat, tutut paikat!…?"
Konttoristi käveli sitten vähän matkaa äänettömänä ja miettivän näytti. Ja kylläpä ne Ellinkin ajatukset lensivät ja sydän melkein lyömästä herkesi. Olispa nyt Kautisten Mari katsomassa ja Mattilan emäntä ja muut Pehkolan kyläläiset, kun hän konttoristin kanssa rinnatusten, ihan samalla katukäytävällä tepsutteli! Entäs Koiviston Anni! siltä raukalta silmät kieroon venähtäisi pelkästä kateudesta, hän kun myötäänsä oikein pakkaumalla pakkausi konttoristin hyväiltäväksi, vaan ei se hänestä sittenkään milläänkään ollut, ei edes näkevinäänkään. Se se Elliä kumminkin enin ihmetytti, että konttoristikin tämmöisissä "kansan tansseissa" käydä kehtasi, joissa nyt luulisi olevan vaikka minkälaista. Mutta tottapahan se itse sen asian paremmin tiesi, joka oli niin paljo maailmaa nähnyt!…
"No niin, samapa se on, saatanhan tuonne minäkin lähteä, kun ei ole niin tärkeätä tehtävääkään. Mennäänpä sitten yhdessä Elli, kyllä minä maksusta huolen pidän ja kotiinkin saatan!"
Ja niin sitä mentiin, vaikka Elliä vähän ujostuttikin tulla ihmisjoukkoon semmoisen pulskan herrasmiehen kanssa ja varsinkin, jos noita muita tehtaan tyttöjä sattuisi tulemaan ja tuo Anni räähkä, joka kaikki kieli ja pahalle päin käänsi. Se häntä vasta koko juonikko oli ja pahasisuinen ihminen! — — —
Eipä Ellillä vielä ijässään ollut semmoista iltaa ollut, kuin mennä sunnuntaina. Oikein vieläkin sydäntä vihiäsi ja jäsenissä tuntui, sitä huimaavaa tanssin höyräkkää ajatellessa, kun konttoristin olkapäätä vasten pää oli ollut, ihan noin, noin … noin, ja aina piti Ellin sitten nojautua eli ainakin ajatella itsensä samaan asemaan, kuin pyhäiltanakin tansseissa! Ja ihmiset ne vasta kummissaan olivat katselleet ja keskenään kuiskineet, että "kuka se tuo on, joka se tuon herran kanssa…?" Vaan tietämättä se oli heiltä jäänyt, sillä ei Elli paljo muista ollut välittänyt, eivät ne osanneet viedäkään niin hyvästi ja tanakasti kuin konttoristi, ei likimainkaan!