Se sattui puolenpäivän aikaan. Aamulla olimme syöneet kylläksemme porkkanoita ja sitten leikin pyörteestä varomattomina olimme uskaltaneet suurien puiden luo toiselle puolen. En voi ymmärtää, miten Luppakorva oli päässyt tavallisesta varovaisuudestaan, mutta leikki sen kaiketi oli vaikuttanut. Leikimme hippasilla oloa ja hauskaa oli. Ja sellaista hippaa! Hyppelimme kymmenen ja viidentoista jalan kuilujen yli noin vain! Ja hyppäys suoraan alas kahdenkymmenen tai viidenkolmatta jalan korkeudesta ei merkinnyt meille mitään. Oikeinpa pelkään puhua niistä pitkistä välimatkoista, joita hyppelimme. Vanhemmiksi ja raskaammiksi tultuamme täytyi meidän olla varovaisempia hypyissämme, mutta sillä ijällä ruumiimme olivat notkeat ja kimmoavat, ja me saatoimme tehdä mitä tahansa.
Hammasrikko osotti melkoista ketteryyttä leikissä. Hän oli "hippana" paljon harvemmin kuin toiset, ja leikin kestäessä hän keksi vaikean tempun, jota en minä eikä Luppakorvakaan pystynyt suorittamaan. Pysyäkseni totuudessa, me emme uskaltaneet sitä koettaakaan.
Meidän ollessa hippana, Hammasrikko aina juoksi korkealle oksalle eräässä puussa. Oksan latvasta maahan täytyi olla seitsemänkymmenen jalan matka, eikä mikään ollut putoamista estämässä. Mutta noin pariakymmentä jalkaa alempana ja kokonaista viittätoista jalkaa sivultapäin kohtisuoralta uralta oli toisen puun paksu oksa.
Kun me juoksimme oksalle, alkoi Hammasrikko meitä tähystellen sitä huiskutella. Tämä tietysti oli meidän menestyksellemme haitaksi; mutta huiskutuksella hän tarkoitti muutakin kuin sitä. Hän huiskutti vauhtia siihen hyppyyn, jonka aikoi tehdä. Juuri kun olimme saamaisillamme hänet, hän lasketti menemään. Oksa oli kuin ponnahduslauta. Se lennätti hänet takaperin kauas ulospäin ja pudotessaan hän kääntyi ilmassa kyljittäin, saadakseen etupuolelleen toisen oksan, jota kohti hän putosi. Tämä oksa taipui melkoisesti alaspäin hänen painostaan, ja joskus kuului epäilyttävää rätinääkin; mutta ei se kuitenkaan katkennut, ja lehtien seasta näkyi aina Hammasrikon naama, joka voitokkaana meille irvisti.
Minä olin hippana, kun Hammasrikko viimeistä kertaa tätä koetti. Hän oli päässyt oksan latvaan ja alottanut huiskuttamisensa, ja minä ryömin hänen perässään, kun äkkiä Luppakorva päästi heikon varoitushuudon. Katsahdin alas ja näin hänen puun vankimmassa haarukassa tiukasti puristautuvan runkoa vastaan. Vaistomaisesti kyykähdin kokoon paksulla oksalla. Hammasrikko taukosi huiskuttamasta, mutta oksa ei tahtonut asettua ja hänen ruumiinsa pompahteli yhä ylös ja alas kahisevain lehtien mukana.
Kuulin kuivan oksan risahtavan ja alas katsahtaessani näin ensi kerran tuli-ihmisen. Hän hiiviskeli kuin varkain maata pitkin ja tirkisteli puuhun. Ensiksi luulin häntä villiksi eläimeksi, sillä hänellä oli vyötäisillään ja hartioillaan repaleinen karhunnahkapalanen. Sitten näin hänen kätensä ja jalkansa ja selvemmin hänen muotonsa. Hän oli sangen suuresti meikäläisten näköinen, paitsi että hän ei ollut niin karvainen ja että hänen jalkansa eivät olleet niin paljon käden kaltaiset kuin meidän.
Ja heti kun hänet näin, tulvahti mieleeni aatos: siinä koillisen hirmu, jonka merkkinä oli salaperäinen sauhu. Mutta minua hämmästytti. Eihän hänessä ollut mitään pelättävän näköistä. Punasilmä tai joku meikäläinen vahva mies olisi antanut hänelle enemmän kuin tarpeeksi tekemistä. Hän oli sitäpaitsi vanha, ijän kutistama ja hänen kasvonsa karvat olivat harmaat. Hän vielä ontuikui pahoin toista jalkaansa. Ei ollut epäilemistäkään, ettemme olisi häntä juoksussa ja kiipeämisessä voittaneet. Hän ei koskaan meitä voisi saada käsiinsä, se oli varmaa.
Mutta hän kantoi kädessään jotakin, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä oli kaari ja nuoli. Mutta siihen aikaan en kaaresta ja nuolesta mitään tajunnut. Miten olisin voinut aavistaa, että kuolema väjyi tuon kaarevan puukappaleen varassa? Mutta Luppakorva tiesi. Hän oli nähtävästi nähnyt tulikansaa ennenkin ja tiesi jotakin heidän keinoistaan. Tulimies tirkisteli häntä ja kiersi puuta. Ja haarukan yläpuolella kiersi runkoa Luppakorvakin, alati pitäen silmällä, että runko oli hänen ja tulimiehen välillä.
Tämä yhtäkkiä lähti kiertämään toiseen suuntaan. Luppakorva yllätettynä käänsi myös nopeasti kiertonsa, mutta ei päässyt rungon suojaan, ennenkuin tulimies oli kaarensa lauaissut. Näin nuolen lentävän ylös, sivu Luppakorvan, törmäävän oksaa vastaan ja putoavan maahan. Minä hypähtelin riemuissani korkealla orrellani. Sehän olikin leikkiä! Tulimies viskasi Luppakorvaa jollakin, samoinkuin mekin joskus toisiamme nakkelimme.
Leikkiä jatkui vielä kotvan aikaa, mutta Luppakorva ei toista kertaa itseänsä paljastanut. Sitten tulimies lopetti. Minä kurkotin kauas korkealta oksaltani ja huutelin hänelle alas. Halusin leikkiä. Olisin tahtonut, että hän olisi koettanut osata minuun esineillään. Hän näki minut, mutta ei minusta välittänyt, vaan käänsi huomionsa Hammasrikkoon, joka vielä hiljaa, vasten tahtoaan heilui oksan latvassa.
Ensimmäinen nuoli lennähti ylöspäin. Hammasrikko vikisi pelosta ja tuskasta. Se oli sattunut maaliinsa. Tämä tuotti uuden käänteen asiassa. En enää välittänyt leikistä, vaan kyyristyin vapisten lähelle oksaani. Toinen nuoli ja kolmas viuhahti ylös, mutta ne eivät Hammasrikkoon sattuneet, vaan kahisivat lehvikössä läpi kulkiessaan ja kaartaen putosivat takaisin maahan.
Tulimies ojensi kaartansa taas. Hän vaihtoi asemaansa, käveli muutamia askeleita ja vaihtoi asemaansa uudelleen. Kaaren jänne helähti, nuoli lennähti ylös, ja Hammasrikko, päästäen kauhean huudon, putosi oksaltaan. Näin hänen soluvan alaspäin kieppuen ympäri ja nuolen varsi pistihe esiin hänen rinnastaan, näkyen ja kadoten aina sen mukaan kuin hänen ruumiinsa pyöri.
Kirkuen hän putosi alas asti seitsemänkymmentä jalkaa, syöksyen maahan kuuluvasti möksähtäen ja rusahtaen ja kimmoten hiukan ylöspäin ja sitten asettuen alalleen. Vielä hän eli, sillä hän liikahteli ja kiemuroi, raapustellen jaloillaan ja käsillään maata. Muistan tulimiehen juosseen hänen luokseen kivi kädessä ja mukiloivan häntä päähän — — mutta sitten en muista enää muuta.
Lapsuusaikanani heräsin pelosta huutaen aina tässä kohden untani — ja tapasin äitini tai hoitajattareni levottomana ja säikähtyneenä vuoteeni ääressä, sivellen rauhoittaen kädellään tukkaani ja selittäen minulle, että hän oli saapuvilla ja että mitään pelättävää ei ollut.
Seuraava uneni tapahtumajärjestyksessä alkaa aina siten, että Luppakorva ja minä pakenemme metsän halki. Tulimies ja Hammasrikko sekä murhenäytelmän puu ovat kadonneet. Luppakorva ja minä varovaisina, mutta säikähtyneinä, pakenemme puita myöten. Oikeassa sääressäni on polttava tuska; ja lihan läpi tunkeutuneena pää toisella ja varsi toisella puolen on tulimiehen nuoli. Säären ponnistaminen ja jännittäminen tuotti minulle ankaraa kipua ja ehkäsi sitäpaitsi liikkeitäni, niin että minun oli mahdoton pysyä tasalla Luppakorvan kanssa.
Vihdoin pysähdyin ja kyyristyin erään puun vankkaan haaraan. Luppakorva jatkoi matkaansa. Minä kutsuin häntä — sangen valittavalla äänellä, sen muistan — ja hän pysähtyi, katsahtaen taaksensa. Sitten hän palasi minun luokseni, kiipesi haaraan ja tutki nuolta. Hän koetti vetää sitä pois, mutta toisella puolen oli esteenä väkäinen terä ja toisella sulkainen varsi. Se teki sitäpaitsi hirveän kipeää, ja minä estin häntä.
Jonkun aikaa olimme siinä kyyryissämme, Luppakorva hermostuneena ja levottomana, kun ei raskinut lähteä; hän tirkisteli alinomaa arasti sinne tänne, ja minä kitisin hiljaa ja nyyhkyttelin. Luppakorva oli lopulleen säikäyksissä, mutta hänen käytöksessään, kun hän pelostaan huolimatta jäi luokseni, oli epäilemättä sen epäitsekkyyden ja toveruuden oiretta, joka osaltaan on saattanut ihmisen mahtavimmaksi eläinten seassa.
Kerran vielä Luppakorva koetti vetää nuolta lihan läpi, mutta minä äkäisesti hänet estin. Sitten hän kyykistyi ja alkoi jyrsiä nuolen vartta hampaillaan. Ja sitä tehdessään hän piti sitä vakavasti kohdallaan molemmin käsin, jotta se ei pyörisi haavassa, ja samalla minä pitelin kiinni häntä. Usein mietiskelen tätä kohtausta — kaksi puolikasvuista poikasta ihmisrodun lapsuudessa, toinen pelkoansa hilliten, kukistaen itsekkään mielijohteen pakenemisesta auttaakseen ja vaaliakseen toista. Ja eteeni kohoutuu kaikki se, minkä enteenä se on ollut: näen kangastuksena Damonin ja Pythiaan, Eliaan kaarneet, Punasen Ristin hoitajattaret, menetettyjen toiveitten marttyyrit ja johtajat, isä Damienin ja itse Kristuksen sekä kaikki ne maailman suururoot, joiden voimalähteet saattaa johtaa Luppakorvan ja Suurhampaan ja muitten nuoren maailman hämäräin olentojen alkuperäisistä kupeista.
Kun Luppakorva oli nakertanut poikki nuolen pään, saattoi varren helposti vetää pois. Aloin jatkaa matkaa, mutta tällä kerralla hän minut pysäytti. Säärestäni juoksi runsaasti verta. Joku pikku suoni oli epäilemättä ratkennut. Luppakorva juoksi oksan latvaan ja toi sieltä kourallisen vihreitä lehtiä. Nämä hän tukki haavaan. Ne täyttivät tarkoituksen: vuoto lakkasi pian. Sitten läksimme eteenpäin yhdessä ja saavuimme turvaan luolille.
8
Hyvästi muistan ensimmäisen talven kotoa lähtöni jälkeen. Minulla on pitkiä unia kylmässä värisemisestä. Luppakorva ja minä istumme tiukasti lähekkäin, kädet ja jalat toistemme ympäri kietoutuneina, naama sinertävänä ja hampaat kalisten. Aamupuolella kävi eritoten ilma tuimaksi. Näinä kalseina aamutunteina me nukuimme vähän, toisiimme käpertyneinä odottelimme viheliäisinä, kohmettuneina auringon nousua lämmintä saadaksemme.
Ulos käydessämme oli narskuvaa kuuraa jalkaimme alla. Eräänä aamuna tapasimme jäätä kurimon vierellä juontipaikan tyyneessä vedessä, ja nousipa suuri ihmettely sen johdosta. Vanha Kololuu oli lauman vanhin jäsen, mutta hän ei ollut sellaista ikinä ennen nähnyt. Muistan sen surkean ja kiukustuneen katseen, mikä hänen silmiinsä ilmestyi, kun hän jäätä tarkasteli. (Tämä surkea katse aina ilmestyi silmiimme, kun emme ymmärtäneet jotakin tai kun tunsimme jonkun hämärän, ilmaisemattoman halun vaikutusta.) Punasilmäkin jäätä tarkastellessaan tuijotti kalpeana ja avuttomana joen poikki koillista kohti, aivan kuin olisi tahtonut tämän viimeisen ilmiön jollain tavoin asettaa yhteyteen tulikansan kanssa. Mutta jäätä tapasimme vain tänä yhtenä aamuna, ja se talvi oli ankarin, minkä kokea saimme. En muista ainoatakaan niin kylmää talvea. Usein olen ajatellut, että tämä kylmä talvi oli lukemattomain vasta tulevain edeltäjä, kun jäälautat kauempaa pohjoisesta vyöryivät maan pinnan yli. Mutta me emme koskaan niitä jäälauttoja nähneet. Monien sukupolvien täytyi toisiin vaihtua, ennenkuin lauman jälkeläiset siirtyivät etelään tai jäivät paikoilleen ja totuttelivat uusissa olosuhteissa elämään.
Elämä oli meillä sattuman varassa, milloin onneksi, milloin onnettomuudeksi. Harvoin mitään suunniteltiin ja vielä harvemmin käytäntöön pantiin. Olimme epäjohdonmukaisia, kaikkea muuta kuin järkiperäisesti toimivia. Ei ollut meillä mitään vakavia tarkoituksia, ja tässä suhteessa tuhkansa oli meitä edellä. Heillä nämä kaikki ominaisuudet olivat, joita meillä oli niin kovin vähäisessä määrässä. Toisinaan kuitenkin, varsinkin mielenliikutusten vallitessa, kykenimme kauankin jotakin tarkoitusta hellimään. Yksiavioisten parien uskollisuus, josta olen kertonut, voidaan selittää tavan vaikutukseksi; mutta minun pitkäaikaista kaipuutani Nopsajalan suhteen ei voida siten selittää eikä liioin sammumatonta vihollisuutta minun ja Punasilmän välillä.
Mutta muistellessani tätä kaukaisen muinaisuuden elämää, minua erityisesti kiusaa epäjohdonmukaisuutemme ja typeryytemme. Kerran löysin särkyneen kurpitsan, joka sattui olemaan avoin puoli ylöspäin ja oli täyttynyt sadevedellä. Vesi oli makeata ja minä join sen. Otin kurpitsan vielä mukaani joelle ja täytin sen uudelleen vedellä, josta osan join ja toisen osan kiidätin Luppakorvalle. Ja sitten nakkasin kurpitsan pois. Ei ollenkaan juolahtanut mieleeni täyttää kurpitsaa vedellä ja tuoda sitä luolaani. Kuitenkin oli minun usein öisin jano, varsinkin syötyäni villejä sipulia ja vesiruohoa, mutta öisin ei kukaan uskaltanut luolasta lähteä juomaan.
Toisen kerran löysin kuivan kurpitsan, jonka sisällä siemenet rapisivat. Suurta iloa sillä pidin hetken aikaa. Mutta se oli vain leikkikalu, ei muuta. Ja kuitenkin jonkun verran myöhemmin kurpitsani käyttäminen veden säilyttämiseksi tuli yleisesti käytäntöön lauman keskuudessa. Mutta minä en ollut sen keksijä. Se kunnia oli vanhan Kololuun, ja kohtuullista on merkitä, että hänen korkea ikänsä välttämättä aiheutti tämän keksinnön.
Joka tapauksessa oli Kololuu ensimäinen lauman jäsenistä, joka kurpitsoita käytti. Hän piti juomavesivarastoa luolassa, joka kuului hänen pojalleen, Kaljukyljelle; isälleen tämä luovutti siitä yhden nurkan. Me näimme usein Kololuun täyttävän kurpitsansa juontipaikalla ja kantavan sen varovasti luolaansa. Matkiminen oli yleistä lauman kesken, ja pian toinen ja kolmas hankki itselleen kurpitsan ja käytti sitä samalla tavalla, kunnes oli yleisenä tapana meillä kaikilla veden säilyttäminen kurpitsan kuorissa.
Joskus vanhan Kololuun luita särki, eikä hän silloin pystynyt luolasta lähtemään. Silloin Kaljukylki täytti hänelle kurpitsan. Hiukan myöhemmin Kaljukylki luovutti tämän toimen Lerppahuulelle, pojalleen. Ja senjälkeen, silloinkin kun Kololuu taas oli terve, Lerppahuuli yhä kantoi hänelle vettä. Vähitellen, erikoisia tilaisuuksia lukuun ottamatta, miehet jättivät veden kannon kokonaan vaimojen ja suurempain lasten huostaan. Luppakorva ja minä olimme itsenäisiä. Me kannoimme vettä vain itsellemme, ja usein pilkkailimme nuoria veden kantajia, kun heitä kutsuttiin leikeistä pois kurpitsoja täyttämään.
Kurpitsain käyttäminen oli yksi suuri lauman keksintö sinä aikana, kuin minä sen keskuudessa olin. Aluksi säilytimme vain vettä kurpitsoissa — vanhaa Kololuuta matkien. Mutta kerran joku vaimoista — en tiedä kuka — täytti kurpitsan mustikoilla ja vei sen luolaansa. Heti rupesivat kaikki vaimot kantamaan marjoja, pähkinöitä ja juuria kurpitsoissa. Aatos, kerran alkuun päässeenä, kehittyi edelleen. Toinen aste kantoastiain kehityksessä läksi vaimoista. Epäilemättä jonkun vaimon kurpitsa joskus oli liian pieni tai muuten oli hän sen unohtanut; olipa miten tahansa, hän taivutti kaksi suurta lehteä yhteen, sitoi sauman oksilla ja kantoi kotia suuremman määrän marjoja kuin suurimpaankaan kurpitsaan olisi mahtunut.
Siihen asti pääsimme, emme pitemmälle, tarveaineitten kantamisessa niinä vuosina kuin minä elin lauman seassa. Milloinkaan ei juolahtanut kenenkään mieleen kutoa vasua pajun vesoista. Joskus miehet ja vaimot sitoivat lujia köynnöksiä sanajalka- ja oksakerppujen ympäri, joita he kantoivat luoliinsa nukkumatiloiksi. Ehkäpä kymmenen tai parinkymmenen sukupolven vaihduttua olisimme oppineet vasuja nitomaan. Ja tässä suhteessa yksi seikka on varma: jos kerran olisimme vesoja nitoneet vasuiksi, olisi seuraava ja väittämätön askel ollut kankaan kutominen. Vaatteet olisivat seuranneet, ja alastomuutemme peittämisen mukana olisi tullut häveliäisyys.
Edistyminen kävi hitaasti keskuudessamme. Aikuiset leikkivät koko ikänsä melkein samoinkuin lapset leikkivät, ja me leikimme toisin kuin mitkään muut eläimet. Se vähä, mitä opimme, tapahtui tavallisesti leikin kestäessä ja oli uteliaisuutemme ja tarkan tiedonhalumme seurausta. Olimme vastikään alkaneet emmekä pitkälle voineet ehtiä yhden ainoan sukupolven eläessä. Olimme vailla aseita, tulta ja kaikkein ensimmäisessä alussa puhumista kohti. Kirjoitustaito oli niin kaukana tulevaisuudessa, että minua hirvittää sitä ajatellessani.
Minäkin kerran olin aivan suuren keksinnön partaalla. Osottaakseni teille, miten kehitys näinä päivinä oli sattuman varassa, tahdon sanoa, että ellei Luppakorva olisi ollut sellainen ahmatti, olisin piankin kesyttänyt koiran kotieläimeksi. Ja tätä ei tulikansakaan, joka koillisessa eleli, ollut vielä saavuttanut. Heillä ei ollut koiria; tämän tiedän omista huomioistani. Mutta sallikaahan minun kertoa, miten Luppakorvan ahnaus mahdollisesti saattoi yhteiskunnallisen kehityksemme takapajulle monen sukupolven ajaksi.
Länteenpäin luoliltamme oli suuri suo; etelään taas oli matala kivinen kukkulajono. Näissä harvoin käytiin kahdesta syystä. Ennen kaikkea siellä ei ollut sellaista ravintoa, jota me söimme; ja toiseksi kiviset kukkulat olivat täynnä raatelevien petojen tyyssijoja.
Mutta Luppakorva ja minä kiipeilimme kukkuloille eräänä päivänä. Emme olisi sinne kiivenneet, ellei meillä olisi ollut tiikeriä härnättävänä. Ei, älkäähän naurako. Se oli todellakin itse vanha "sapelihammas." Me olimme täysin turvassa. Sattumalta jouduimme sen kanssa vastakkain metsässä aamulla varhain ja korkealta oksien turvissa me sinkauttelimme sille epäsuosiotamme ja vihaamme. Ja oksalta oksalle, puusta puuhun seurasimme sitä yläilmoissa, pitäen pirullista melua ja varoitusääntä metsän eläville, että vanha "sapelihammas" oli tulossa.
Ainakin pilasimme sen metsästysonnen. Ja me saimme sen hyvästi kiukkuiseksi. Se meille mörisi, huimi häntäänsä ja joskus pysähtyi tähystelemään meitä pitkät ajat ihan liikkumattomana, aivan kuin olisi mielessään aprikoinnut jotain keinoa, millä saada meidät kynsiinsä. Mutta me vain nauroimme ja pommittelimme sitä oksilla ja risuilla.
Tämä tiikerin kiusaaminen oli tavallista urheilua laumalaisilla. Joskus puolet laumastamme seurasi yläilmoissa tiikeriä tai leijonaa, joka oli päiväsaikaan uskaltanut liikkeelle. Se oli meidän kostoa; sillä useinpa oli laumamme jäseniä äkkiarvaamatta kaapaistu ja joutuneet he olivat tiikerin tai leijonan mahaan. Ja tällaisilla avuttoman hätäkeinoilla me opetimme metsästysretkellä olevia eläimiä pysymään jossain määrin loitolla meidän alueeltamme. Sitäpaitsi se oli hauskaa. Se oli suurta leikkiä.
Ja näinpä Luppakorva ja minä olimme härnäilleet "sapelihammasta" nelisen kilometriä metsään päin. Lopulta se laski hännän koipiensa väliin ja pakeni meidän pilkkaamme kuin selkäänsä saanut rakkikoira. Panimme parastamme pysyäksemme sen tasalla; mutta metsän laitaan päästyämme, näkyi se etäällä vain pienenä pilkkuna.
En tiedä, mikä meitä yllytti, ellei uteliaisuus; mutta hetken aikaa ympärillä leikittyämme, Luppakorva ja minä uskalsimme avoimen maan yli aina kivisten kukkulain laitaan. Kauas emme menneet. Koko aikana emme ehkä olleet sataa metriä kauempana puista. Kierrettyämme terävän kiviniemekkeen ympäri (kuljimme hyvin varovaisesti, sillä emme tienneet, mitä saattoi tapahtua), yllätimme kolme koiran pentua, jotka päivän paisteessa leikkivät.
Ne eivät meitä nähneet, ja me katselimme niitä jonkun aikaa. Ne olivat villiä koiria. Kiviseinässä oli syvälle pistäytyvä kolo — nähtävästi pesä, jonne niiden emä oli ne jättänyt ja jonne olisivat jääneet, jos olisivat olleet tottelevaisia. Mutta nouseva elämän halu, joka Luppakorvan ja minun oli saattanut uskaltamaan metsästä pois, oli ajanut pennutkin luolasta leikittelemään. Tiedän, että niiden emo olisi niitä rangaissut, jos olisi ne älynnyt.
Mutta Luppakorva ja minä ne yllätimme. Hän katsahti minuun, ja me syöksimme niiden kimppuun. Pennut eivät muuta paikkaa tienneet mihin juosta kuin repeämään, mutta me ennätimme ennen niitä. Yksi posahti minun jalkoihini. Minä litistin sen säärieni väliin ja koppasin siihen kiinni. Se upotti pienet hampaansa minun käsivarteeni, ja minä laskin sen kivusta ja säikäyksestä nolostuneena. Seuraavassa hetkessä se oli pujahtanut sisälle.
Luppakorva, joka tappeli toisen pennun kanssa, mulkoili karsaasti minua ja moninaisilla äänillä antoi minun ymmärtää, minkälainen höperö ja poropeukalo olin. Tämä minua hävetti ja urheuttani kannusti. Tarrasin kolmatta pentua hännästä kiinni. Kerran se sai hampaillaan minua riipaistuksi, sitten sain sen niskasta kiinni. Luppakorva ja minä istuimme maahan, riiputimme pentuja ilmassa, katselimme niitä ja nauroimme.
Ne mörisivät, ynisivät ja kiljuivat. Luppakorva yhtäkkiä hätkähti. Hän luuli kuulleensa jotakin. Katselimme toisiamme peloissamme, sillä ymmärsimme asemamme vaarallisuuden. Jos mikään, niin eläinten pentuihin käsiksi käyminen saattoi heidät raivoaviksi paholaisiksi. Ja nämä tavatonta rätinää pitävät pennut olivat villikoiran pentuja. Hyvinpä ne tunsimme, nämä parvissa juoksevat, kasveja syöväin eläinten hirmut. Olimme niitä tarkastelleet, kun ne olivat karja- ja bisonilaumojen kintereillä viilettäneet ja teurastaneet vasikat, ijäkkäät ja sairaat. Itsekin olimme useasti olleet niiden hätyytettävinä. Olin nähnyt niiden syöksevän kumoon erään laumalaiseni, vaimon, ja saaneen hänet kynsiinsä juuri kun hän oli pääsemäisillään puitten suojaan. Ellei hän olisi väsynyt juoksusta, olisi hän ehkä päässyt puuhun. Hän koetti, luiskahti ja putosi alas. Ja koirat tekivät hänestä pian puhdasta.
Me emme toisiamme tuijottaneet kuin silmänräpäyksen ajan. Tartuimme lujasti saaliiseemme ja juoksimme metsää kohti. Ja päästyämme turvaan pitkään puuhun, riiputimme pentuja ilmassa ja nauroimme taas. Meidän täytyi nauraa naurumme loppuun näettehän, tapahtui mitä tahansa.
Ja sitten seurasi vaikein tehtävä, mitä koskaan olin yrittänyt. Meidän tuli kantaa pennut luolaamme. Käsiämme emme voineet kiipeämisessä käyttää; niillä tuli alati pidellä rapistelevia vankejamme. Kerran koetimme kävellä maassa, mutta puuhun takaisin meidän ajoi viheliäinen hyena, joka seurasi sitten mukanamme maassa. Se oli viisas hyena.
Luppakorva keksi aatoksen. Hän muisti, miten olimme sitoneet lehtiä kääröiksi ja kuljettaneet kotia vuoteiksi. Hän katkoi sitkeätä köynnöstä ja sitoi pentunsa jalat yhteen ja toisen köynnöspalasen sitasi kaulaansa sekä nakkasi pennun sen varaan selkäänsä. Täten hänellä olivat jalat ja kädet vapaat kiipeämistä varten. Hän riemuitsi eikä odottanut minua, kun jäin pentuni jalkoja sitomaan, vaan jatkoi matkaa. Mutta vaikeutensa siinä oli. Pentu ei taipunutkaan keikkumaan Luppakorvan selässä. Se heilauttihe hänen kyljelleen ja siitä raaputti etupuolelle. Sen hampaat eivät olleet sidotut, ja heti se upotti ne Luppakorvan pehmeään ja suojaamattomaan vatsaan. Hän kiljahti, oli pudota ja tarrasi molemmin käsin tanakasti ensimmäiseen oksaan pelastaakseen oman niskansa. Köynnös katkesi hänen kaulansa ympäriltä ja pentu jalat sidottuna tipahti maahan. Hyena alotti ateriansa.
Luppakorva oli masentunut ja kiukkuinen. Hän herjaili hyenaa ja läksi sitten yksin tiehensä puitten läpi. Minulla ei ollut mitään syytä kanniskella pentua luolille; mutta minätahdointehdä sen ja riipuin kiinni tehtävässäni. Luppakorvan aatosta huolellisesti seuraamalla kävi se paljon helpommin. Sidoin pennun jalat yhteen, mutta pistin sitäpaitsi tikun hänen leukojensa läpi ja sidoin nekin tiukasti kiinni.
Vihdoin sain pennun kotia. Luullakseni olin itsepintaisempi kuin laumalaiseni yleensä, sillä muuten en olisi siinä onnistunut. He minua nauroivat nähdessään minun retuuttavan pentua korkealle luolaani, mutta enpä siitä välittänyt. Ponnistukseni onnistuivat, ja pentu oli luolassa. Se se oli leikkikalu, jommoista ei ollut kellään laumalaisellani. Pian se oppi. Leikkiessäni sen kanssa se puri minua, mutta kun leipoilin sitä korville, ei se pitkään aikaan enää koettanutkaan purra.
Minulta aikani livahti tyysten sen kanssa. Se oli uutta, ja lauman luonteenomaisena piirteenä oli uutuuksista pitäminen. Kun huomasin, että hedelmät ja kasviaineet eivät sille kelvanneet, pyydystelin sen varalle lintuja, oravia ja kaniinin poikia. (Me laumalaiset olimme sekä lihan että kasvin syöjiä ja olimme tottuneita pyydystämään pikku riistaa). Pentu söi lihaa ja kostui. Sen mukaan kuin voin arvioida, oli sen täytynyt minulla olla toista viikkoa. Silloin kerran luolaan tullessani mukanani pesällinen vasta munasta puhjenneita fasaaneja, näin Luppakorvan tappaneen pennun ja alottelevan juuri sitä syödä. Minä hypähdin Luppakorvan kimppuun — luola oli pieni — ja kynsin hampain siinä koeteltiin.
Ja niinpä tappeluun loppui tämä koiran kesyttämisyrityksistä ensimäisiä. Me kiskoimme kourallisittain karvoja toisistamme, kynsimme, purimme ja raatelimme. Sitten jätimme tappelemisen ja karsaasti toisiamme kyräilimme, kunnes vihdoin söimme pennun. Raakana? Niinpä niin. Emme olleet vielä tulta keksineet. Kehitysjakso eläinten keittämiskeksintöön oli vielä tiukkaan kiedotussa tulevaisuuden käärössä.
9
Punasilmä oli muinaisperimyksellinen. Hän oli karkeasti soraääninen aines laumassamme. Hän oli alkuperäisempi kuin meistä kukaan. Hän ei kuulunut meihin, mutta mepä olimme itsekin vielä niin alkuperäisellä kannalla, ettemme pystyneet aikaansaamaan kyllin voimakasta yhteisponnistusta tappaaksemme hänet tai karkoittaaksemme hänet pois. Yhteiskuntajärjestömme oli kyllä tökerötekoinen, mutta liian tökerö oli hän siinäkään elämään. Hän pyrki alati laumaa hävittämään yhteisvastaisilla toimillaan. Hän oli todellakin takaperoinen muinaisolento, ja hänen paikkansa olisi pikemmin ollut metsälauman seassa kuin meidän, jotka olimme muuttumassa ihmisiksi.
Hän oli julma hirviö, ja se merkitsi paljon näinä päivinä. Hän pieksi vaimojaan — ei hänellä koskaan ollut kuin yksi vaimo kerrallaan, mutta hän oli aviossa useita kertoja. Mahdotonta oli kenenkään naisen elää yhdessä hänen kanssaan, mutta kuitenkin sellaisia oli, pakosta taipuivat. Ei ollut häntä vastaan sanomista.
Usein olen unta nähnyt rauhallisista hetkistä ennen hämärän tuloa. Juontipaikalta, porkkanakentiltä ja marjasoilta laumalaisia tulvailee aholle luolien edustalle. He eivät uskalla viipyä myöhempään, sillä tulossa on pelottava pimeys, jolloin maailma on alttiina pyydysteleväin eläinten teurastuksille, ja ihmisen edeltäjät kätkeytyvät vapisevina koloihinsa.
Meillä on jälellä muutama minuutti, ennenkuin luoliimme kiipeämme. Olemme päivän leikeistä väsyneet ja äännähdyksemme ovat vaimenneita. Poikasetkin, vaikka mieli palaa ilveissä ja kepposissa, leikkivät laimeasti. Meren tuuli on nukahtanut, ja varjot pitenevät yhä auringon painuessa pois. Ja silloin yhtäkkiä Punasilmän luolasta tulvahtaa hurjia älähdyksiä ja lyönnin läiskettä. Hän pieksää vaimoansa.
Ensin valtaa joukon kammottava hiljaisuus. Mutta läiskettä ja ulinaa jatkuu, me puskemme avuttoman raivomme ilmoille mielettömänä mörinänä. Selvää on, että miehet ovat närkästyksissänsä Punasilmän menettelyn takia, mutta he pelkäävät häntä. Läiske lakkaa, ja hiljainen ähkyntä kuoleentuu pois meidän keskenämme mukistessa ja ilkeän hämärän levitessä ympärillemme.
Vaikka useimmat tapaukset meistä olivat huvittavia, emme milloinkaan nauraneet Punasilmän vaimoansa piestessä. Tunsimme liian hyvin heidän surullisen kohtalonsa. Monena aamuna tapasimme kunnaamme juurelta hänen viimeisen vaimonsa ruumiin. Hän oli vaimon kuoltua laskenut ruumiin vyörymään sinne luolansa suulta. Ei hän milloinkaan vainajiansa haudannut. Ruumiiden poiskuljetuksen, ne kun muuten olisivat olopaikkaamme saastuttaneet, hän jätti toisten laumalaisten tehtäväksi.
Eikä Punasilmä ainoastaan murhannut vaimojansa, hän murhaili vaimoja saadakseenkin. Kun hän uutta vaimoa halusi ja sellaiseksi valitsi toisen vaimon, hän surmasi yksinkertaisesti sen toisen. Kaksi tällaista murhaa olin itse nähnyt. Koko lauma sen tiesi; mutta ei mahtanut sille mitään. Ei ollut laumassa kehittynyt vielä minkäänlaista mainittavaa hallintoa. Oli meillä muutamia tapoja, ja kiukkumme puskimme niihin onnettomiin, jotka näitä tapoja loukkasivat. Niinpä esimerkiksi sellainen, joka juontipaikan saastutti, sai niskaansa jokaisen, joka sen huomasi, ja joka tahallaan päästi väärän hälytyshuudon, sai käsissämme sangen raakaa pahoinpitelyä osakseen. Mutta Punasilmä tallasi törkeästi jalkoihinsa kaikki tapamme, ja niin me häntä pelkäsimme, että emme pystyneet tarvittavaa yhteisvoimaa aikaan saamaan häntä rangaistaksemme.
Kuudetta talvea luolassa asuessani, Luppakorva ja minä huomasimme kasvavamme. Alusta pitäen oli meidän täytynyt ahtautumalla ahtautua halkeama-aukon läpi. Tämä oli samalla kuitenkin ollut edullista. Suurempia laumalaisia se oli estänyt anastamasta meidän luolaamme itselleen.
Ensiksi olimme nakertaneet käsin murenevia kiviä pois, kunnes kyntemme kävivät helliksi; sattumalta minun mieleeni juolahti silloin aatos ruveta puunpalikalla kiviä murtamaan. Se teki hyvää jälkeä, mutta tuotti onnettomuuttakin. Eräänä aamuna olimme särkeneet seinästä koko kasan kivipalasia. Tämän kasan minä työnsin luolan suulta alas. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti alempaa raivoisa ärjyntä. Meidän ei tarvinnut sinne silmäistä. Tunsimme äänen liiankin hyvin. Kiviliuskat olivat pudonneet Punasilmän niskaan. Me ryömimme hämmentyneinä luolaan. Hetkistä myöhemmin hän oli luolan suulla ja tirkisteli meitä tulehtuneilla silmillään, raivoten kuin pahahenki.
Mutta hän oli liian iso. Ei voinut hän päästä luoksemme. Äkkiä läksi hän pois. Se oli epäiltävää. Kaiken sen mukaan, mitä laumalaistemme luonteesta tiesimme, hänen olisi pitänyt jäädä siihen ja raivota loppuun kiukkunsa. Minä ryömin luolan suulle ja tirkistelin alas. Näin hänen juuri alkavan nousta jälleen äyrästä ylöspäin. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä seiväs. Ennenkuin olin aavistanutkaan hänen tarkoitustaan, oli hän taas luolan suulla ja raakamaisesti survasi seipään luolaan.
Hänen survaisunsa oli kauhea, se olisi sisälmyksemme puhkaissut. Me vetäysimme mahdollisimman lähelle sivuseiniä, missä olimme melkein ulkopuolella hänen tavoittamispiiriänsä. Mutta uutterasti seivästellen hän silloin tällöin meihin osasi — osasi seipään päällä raapaista julmia haavoja, ihon verille ja karvattomaksi. Kun me kivusta huusimme, hän karjasi riemuissansa ja seivästeli entistä uutterammin.
Minussa alkoi kiukku kohota. Minussa oli oma mielenlaatuni näinä päivinä, ja melkoisen rohkea olin myös, vaikka se olikin suureksi osaksi loukkaaseen joutuneen rotan rohkeutta. Tarrasin käsin kiinni seipääseen, mutta niin oli Punasilmä väkevä, että hän tempasi minut halkeamaan. Pitkällä kädellään hän ulottui minuun kiinni, ja hänen kyntensä riipivät lihaani, kunnes riuhtasin irti itseni ja pääsin verraten turvalliseen paikkaan sivuseinälle.
Hän alkoi jälleen seivästellä ja onnistui kipeästi survaista minua hartioihin. Luppakorva ei tehnyt mitään muuta kuin vapisi pelosta ja vikisi, kun häneen sattui. Etsiskelin seivästä, millä olisin survaissut takaisin, mutta tapasin vain oksan pätkän, tuuman vahvuisen ja jalan pituisen. Sen nakkasin Punasilmää kohti. Ei se mitään aikaan saanut, vaikka hän parahti raivonsa äkisti lisääntyessä, kun huomasi minun uskaltavan vastata hänen hyökkäykseensä. Hän alkoi raivoisasti survia. Minä löysin kiven palasen ja viskasin sen häntä kohti ja osasin häntä rintaan.
Tämä minua rohkasi, ja muutenkin olin nyt yhtä kiukkuinen kuin hän, enkä enää pelkoa tuntenut. Kiskasin seinästä kiven mukulan. Se painoi ainakin kaksi tai kolme naulaa. Kaikin voimin sen läiskäytin keskelle Punasilmän naamaa. Se melkein teki hänestä lopun. Hän horjahti taaksepäin, menetti seipäänsä ja oli pudota paadelta.
Hän oli hirveän näköinen. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja hän ärjyi ja louskutti hampaitaan kuin villi karju. Hän pyyhki veren silmiltään, huomasi minut ja karjasi raivoisasti. Hänen seipäänsä oli mennyt, mutta hän alkoi kiskoa liuskakiven mukuloita ja nakkeli niillä minua. Sillä tavoin minä sain heittoaseita. Viskoin häntä sitä mukaa kuin hänkin minua ja paremmin; sillä hän oli hyvä maalitaulu, kun hän taas minut näki vain vilaukselta, koska kyyristelin sivuseinälle.
Äkkiä hän katosi jälleen. Luolan suulta näin hänen kapuavan alas. Koko lauma oli kerääntynyt ulkopuolelle ja kammottavan hiljaisena katseli asian menoa. Hänen astuessaan alas, aremmat pujahtivat luoliinsa. Saatoin nähdä vanhan Kololuun toikkaroivan eteenpäin niin nopeasti kuin hän päästä voi. Punasilmä hyppäsi äyräältä ja viimeiset kaksikymmentä jalkaa lennähti ilmassa. Hän posahti maahan erään äidin viereen, joka juuri oli alkanut nousta äyrästä ylöspäin. Hän huudahti pelosta, ja kaksivuotiaalta lapselta, joka hänessä riippui, heltisi kädet ja hän vierähti Punasilmän jalkoihin. Sekä hän että äiti tavoittivat lasta ja Punasilmä ehti ensin. Seuraavassa hetkessä heikko pieni ruumis lentää hurahti ilmassa ja räsähti kiviseinään. Äiti juoksi sen luokse, tempasi sen syliinsä ja kyyristyi itkien sen yli.
Punasilmä astui edelleen ja noppasi maasta seipään. Vanha Kololuu oli toikkeroinut hänen tielleen. Punasilmän suuri käsi sojotti eteenpäin ja tarttui vanhaa miestä niskan takaa kiinni. Odotin näkeväni hänen niskansa katkeavan. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, kun hän kohtaloonsa alistui. Punasilmä epäröi hetkisen, ja Kololuu pelottavasti vapisten kumarsi päänsä eteenpäin ja peitti kasvonsa ristikkäin olevilla käsivarsillaan. Sitten Punasilmä paiskasi hänet kasvoilleen maahan. Vanha Kololuu ei vastustellut. Hän makasi maassa uikuttaen kuoleman pelossa. Näin Kaljukyljen ulkona aholla takovan rintaansa karvat pörhössä, mutta eipä uskaltanut hän eteenpäin astua. Ja sitten jotakin harhailevan mielensä oikkua totellen Punasilmä jätti vanhuksen ja läksi temmaten seipään maasta.
Hän palasi kiviäyräälle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Luppakorva, joka vieressäni vapisi ja kitisi, pujahti takaisin luolaan. Oli selvää, että Punasilmä liikkui murhahankkeissa. Minä olin raivoissani, kiukkuinen ja melkoisen kylmä. Juoksentelin edestakaisin läheisillä kalliopaasilla ja keräsin kiviläjän luolan suulle. Punasilmä oli nyt useita metrejä alapuolellani, ja hänet peitti hetkeksi kallion muuan ulkoneva nurkka. Kiivetessään hänen päänsä tuli näkyviin, ja minä paiskasin kiven alas. Se ei sattunut, kävi kiviseinään ja murtui palasiksi; mutta ympärille sinkoutuva hiekka ja sora täytti hänen silmänsä, ja hän vetäikse pois näkyvistä.
Löpinää ja pörinää syntyi laumassa, joka näytteli katsojain osaa. Vihdoinkin oli laumalaisissa yksi, joka uskalsi Punasilmän kanssa kasvokkain. Kun heidän suosio- ja riemuhuutonsa ilmoille kohosivat, niin Punasilmä heille karjasi, ja paikalla he äänettömiksi herkesivät. Tämän valtansa todistuksen rohkasemana hän jälleen pisti päänsä näkyville ja kiukkuisesti kyräillen, äristen ja hampaitaan louskuttaen koetti säikyttää minua. Hänen katseensa oli hirvittävä: hän rypisti päänahkansa aivan kulmakarvain yli, niin että hiukset kiireeltä valahtivat alas, kunnes joka karva seistä jopotti erikseen ja tähtäsi suoraan eteenpäin.
Se näky minua värisytti, mutta pelkoni minä kukistin ja kiveä kädessäni heristäen koetin pelottaa hänet takaisin. Hän yritti yhä eteenpäin. Silloin nakkasin kiven häntä kohti, mutta se ei sattunut osapuillekaan. Seuraava paiskaus onnistui. Kivi sattui hänen kaulaansa. Hän luiskahti taaksepäin näkyviltä, mutta hänen kadotessaan näin hänen haparoivan toisella kädellään kiviseinästä kiinni pitääkseen ja toisella tarttuvan kurkkuunsa.
En nähnyt häntä sitten enää, vaikka saatoin kuulla hänen ähisevän, kakattavan ja yskivän. Katsojakunnassa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Ryömin luolan suulle ja odottelin. Kakatus ja yskintä heikkeni, mutta silloin tällöin kuulin hänen kurkkuansa selvittelevän. Hiukan myöhemmin hän alkoi kavuta alas. Hän kulki hyvin hitaasti, pysähtyi tavan takaa kaulaansa kurkottelemaan tai koettelemaan sitä kädellään.
Nähdessään hänen tulevan alaspäin, koko lauma huutaen ja vikisten vilisti metsään. Vanha Kololuu nilkuttaen ja toikkerehdellen seurasi perässä. Punasilmä ei välittänyt mitään koko paosta. Päästyään alas maahan, hän kiersi kunnaan juurta ja kiipesi ylös omaan luolaansa. Ei hän kertaakaan ympärille vilkaissut.
Minä katsoin Luppakorvaa ja hän minua. Ymmärsimme toisemme. Heti aloimme sangen varovasti ja tyyneesti kiivetä kunnasta ylös. Huipulle päästyämme katsahdimme taaksemme. Oleskelupaikka oli autiona. Punasilmä pysyi luolassaan, ja lauma oli kadonnut metsän syvyyteen.
Käännyimme ja aloimme juosta. Syöksyimme poikki ahojen ja päätä pahkaa alas rinteitä, välittämättä ruohostossa mahdollisesti olevista käärmeistä, kunnes metsään pääsimme. Puihin kipasimme ylös ja niin yhä edelleen puita myöten heilauttelimme pakoon, kunnes peninkulmia oli luolien ja meidän välillä. Ja silloin, mutta vasta silloin, suojassa suuren haarukan, pysähdyimme, toisiamme katselimme ja aloimme nauraa. Toisiamme syleille käsin, jaloin, silmät kyynelissä kiehuen, kyljet pakottavina me nauroimme, nauroimme ja nauroimme.
Loppuun naurettuamme, Luppakorva ja minä pyörsimme takaisin pakomatkalta ja läksimme aamiaiselle mustikkasuolle. Se oli sama suo, jonne olin ensi matkani maailmassa tehnyt vuosia aikaisemmin äitini seurassa. Vain hiukan olin häntä nähnyt tänä väliaikana. Tavallisesti hänen käydessään lauman luona luolilla, olin minä poissa metsissä. Kerran tai pari olin vilaukselta nähnyt Lörpän aholla, ja suureksi ilokseni saanut hänelle irvistellä ja härnätä häntä luolani suulta. Sellaisia hauskuuksia lukuunottamatta olin tylysti jättänyt perheeni yksikseen. Se ei minun mieltäni suuresti kiinnittänyt, ja tulinpa sangen hyvin yksiksenikin toimeen.
Syötyämme kylliksi marjoja ja jälkiruuaksi kaksi pesällistä puoliksi haudottuja metsäkanan munia, Luppakorva ja minä vaelsimme valppaina metsässä jokea kohti. Täällä se seisoa törrötti vanha kotipuuni, josta minut oli Lörppä alas työntänyt. Yhä siellä vielä asuttiin. Perhe oli lisääntynyt. Äitini liepeillä kiikutteli pienokainen. Sitäpaitsi oli siellä tyttö, puolikasvuinen, joka varovaisesti katseli meitä alempain oksain takaa. Hän oli nähtävästi sisarpuoleni.
Äitini minut tunsi, mutta varotti minua poistumaan, aikoessani kiivetä puuhun. Luppakorva, joka oli paljon varovaisempi minua, läksi peräytymään enkä häntä saanut houkuteltua takaisin. Mutta myöhemmin päivällä sisareni tuli alas maahan ja siinä ja puun läheisyydessä peuhasimme ja leikimme koko iltapuolen. Ja sitten tuli kiusakohtaus. Hän oli sisareni, mutta sepä ei häntä estänyt kohtelemasta minua hävyttömästi, sillä hän oli perinyt Lörpän koko ilkeyden. Hän kävi äkkiä kimppuuni mitättömästä raivostuneena, kynsi minua, kiskoi karvoistani ja painoi terävät pienet hampaansa syvälle käsivarteeni. Minulta meni maltti. En häntä loukannut, mutta annoin hänelle epäilemättä perusteellisemman kämmenläiskeen kuin hän lie siihen asti saanut.
Mitenkä hän kirkui ja parkui! Lörppä, joka koko päivän oli ollut poissa ja juuri silloin oli palajamassa, kuuli äänen ja syöksähti paikalle. Äitini syöksähti myös, mutta Lörppä ennätti ensin. Luppakorva ja minä emme hänen tuloansa odotelleet. Me olimme omilla teillämme ja Lörppä läksi pyydystämään henkeämme halki metsän puitten.
Kun pyydystys oli ohi, ja Luppakorva ja minä olimme taas naurumme nauraneet, huomasimme hämärän olevan tulossa. Yö kaikkine kauhuineen oli meidät yllättämässä ja luolille palaaminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Punasilmä sen teki mahdottomaksi. Turvaa etsimme toisista erillään olevasta puusta, ja korkealla haarukassa vietimme sen yön. Se oli viheliäinen yö. Ensiksi satoi rankasti muutamia tunteja, sitten kävi ilma kylmäksi ja kirpeä tuuli meihin puhui. Läpimärkinä, ruumis värisevänä ja hampaat kalisten me kyyristelimme toistemme syleilyssä. Olimme menettäneet sievän, kuivan luolamme, joka niin pian lämpimäksi kävi ruumiimme lämpöä huokuessa.
Aamu meidät tapasi vaivaisina, mutta päättäväisinä. Toista sellaista yötä emme aikoneet sietää. Muistimme vanhempaimme puukatokset, ja sellaista alotimme itsellemme rakentaa. Laitoimme hataran pesän puitteet ja korkeammille haarukoille yläpuolella saimme useita katoksen kannattimia. Sitten aurinko nousi, ja sen lempeässä paisteessa unohdimme yölliset surkeudet ja läksimme aamiaista etsimään. Sen jälkeen — osotus näiden päivien epäjohdonmukaisuudesta — aloimme leikkiä. Puuhuoneemme tekemiseen täytyi meiltä vuorottain työskennellen mennä kokonainen kuukausi; ja kun se valmiina oli, emme sitä sen erän perästä käyttäneet.
Mutta riennänpä ohi kertomukseni. Jouduttuamme leikkiin aamiaisen jälkeen toisena päivänä luolilta lähdöstä, Luppakorva ajatti minulla takaa itseään puitten halki aina joelle asti. Me päädyimme sinne sille paikalle, missä suuri rämeikkö avautui mustikkasuolta. Se oli suultansa laaja ja vesi aivan liikkumaton. Kuolleessa vedessä juuri sen suun sisäpuolella oli sotkuinen kasa puun runkoja. Muutamat näistä, oltuaan tulvavesien viskeltävinä ja pitkät kesät törötettyään hiekkavalleilla, olivat ilman puremat, kuivat ja oksattomat. Ne viruivat korkealla vedessä ja puljuttelivat ylös ja alas tai kierähtelivät ympäri, kun me niiden päälle nousimme.
Siellä täällä runkojen välissä oli vesilammikoita, ja niissä saatoimme nähdä parvittain pikku kaloja, jotka uida viilettivät edestakaisin. Luppakorva ja minä rupesimme heti kalastajiksi. Laskeuduimme pitkällemme tukille, ja pysyimme ihan hiljaa odotellen, milloin kalat tulivat lähelle ja sitten nopeasti puskimme kätemme veteen. Saaliin söimme heti paikalla pyristelevänä ja märkänä. Suolan puutetta emme huomanneetkaan. Rämeikön suuta aloimme pitää suosittuna leikkipaikkana. Täällä vietimme monet tunnit joka päivä, pyydystellen kaloja ja leikitellen tukkien niskalla, ja täällä eräänä päivänä saimme ensi opetuksen purjehduksessa. Tukki, jonka selässä Luppakorva lojui, läksi ajelehtimaan. Hän oli käppyrässä kyljellään ja nukkui. Leppeä tuulen henki kuljetti vitkalleen tukkia rannalta poispäin, ja kun minä hänen pulansa huomasin, oli välimatka jo liian suuri hypättäväksi.
Ensiksi koko juttu tuntui minusta hauskalta. Mutta kun ensimmäinen värähtävä pelon tunne, joka näinä alituisen turvattomuuden aikoina oli niin yleistä, ailahti mielessäni, niin oma yksinäisyyteni minua säikäytti. Äkkiä älysin, että Luppakorva oli etäällä, muutamain jalkain päässä solumassa outoa ainetta pitkin. Päästin äänekkään hälytyshuudon. Hän heräsi pelästyneenä ja liikautti itseänsä rajusti tukilla. Se kääntyi ympäri ja Luppakorva molskahti veteen. Kolmasti tukki pulautti hänet uudelleen veteen, kun hän koetti kiivetä sen selkään. Sitten hänen onnistui rähmiä tukille ja värisi siinä pelosta.
Kumpainenkaan meistä ei osannut tehdä mitään. Olimme jo niin etäälle kehittyneet alhaisemman elämän muodoista, ettei ollut meillä uimisen vaistoa, emmekä olleet vielä kylliksi ihmisen kaltaisia, että olisimme sen osanneet keksiä ratkaistavana olevasta pulmasta. Minä juoksentelin edestakaisin äyrästä lohduttomana, pysyen niin lähellä Luppakorvaa, hänen vasten tahtoaan matkustaessaan, kuin saatoin; hän taas valitti ja huusi siihen määrään, että oli merkillistä, ettei se tuottanut niskaamme kaiken karvaisia pyyntieläimiä. Hetket kuluivat. Aurinko solui ylimmilleen ja alkoi laskeutua länteen. Keveä tuuli nukahti ja jätti Luppakorvan tukkineen seilailemaan satakunta jalkaa rannalta. Mutta silloin jollain tavoin, en tiedä miten, Luppakorva älysi suuren keksinnön. Hän alkoi pulikoida käsillään. Aluksi hänen ennätyksensä oli hidasta ja säännötöntä. Sitten hän suoristi suuntansa ja alkoi uutterasti meloa yhä lähemmäksi. Minä en jaksanut ymmärtää. Istuin maahan, tarkastelin ja odottelin, kunnes hän pääsi rantaan.
Mutta hän oli oppinut jotakin, jota minä en osannut. Myöhemmin iltapuolella hän vapaaehtoisesti työntäytyi tukin varassa vesille. Ja vielä myöhemmin hän houkutteli minutkin mukaansa, ja minäkin pian opin melomisen konstin. Lähinnä seuraavina päivinä emme voineet pysyä poissa rämeiköltä. Niin olimme kiintyneet uuteen leikkiimme, että melkeinpä syömisen unohdimme. Me lepäsimmekin läheisessä puussa yötä. Ja Punasilmän koko olemassaolon unohdimme.
Alati koettelimme uusia tukkeja, ja opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen nopeammin saimme sen kulkemaan. Myöskin opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen kärkkäämpi se oli pyörähtämään ympäri ja pulpauttamaan meidät veteen. Ja vielä yhden asian pikku tukkien suhteen opimme. Eräänä päivänä meloimme kumpikin omalla tukillamme toistemme vieressä. Ja silloin aivan sattumalta leikkimme kestäessä huomasimme, että jos kumpikin toisella kädellä ja jalalla piteli toisen tukista, niin tukit uivat vakavasti eivätkä kiepsahtaneet ympäri. Vierekkäin lojuen tässä asemassa olivat ulkopuoliset kätemme ja jalkamme vapaat melomista varten. Ja lopulta keksimme, että tällaista järjestystä noudattaen saatoimme käyttää yhä pienempiä tukkeja ja siten saada nopeampaa vauhtia. Mutta siihen keksimisemme pysähtyi. Olimme keksineet kaikkien alkuperäisimmän lautan, mutta eipä ollut meillä mieltä kyllin sitä ymmärtääksemme. Ei juolahtanut milloinkaan päähämme nitoa tukkeja yhteen sitkeillä köynnöksillä tai tahmeilla juurilla. Tyydyimme siihen vain, että pitelimme käsin ja jaloin tukkeja toisissaan kiinni.
Vasta kun ensimmäinen purjehtimisinnostuksemme oli ohi ja olimme alkaneet palata puupesäämme nukkumaan yöksi, tapasimme Nopsajalan. Minä näin hänet ensin poimimassa nuoria terhoja puutamme lähellä olevan suuren tammen oksilta. Hän oli ylen arka. Ensiksi hän pysyi aivan hiljaa; mutta nähtyään, että hänet oli havaittu, hän hypähti maahan ja livisti virmana tiehensä. Joka päivä näimme hänet aina vilaukselta ja totuimme haeskelemaan häntä katseillamme kulkiessamme edestakaisin puumme ja rämeikön suun välillä.
Ja sitten eräänä päivänä hän ei juossut pakoon. Hän odotteli tuloamme ja päästeli leppeitä rauhan ääniä. Mutta varsin lähelle emme päässeet. Lähestyessämme liian likelle, hän äkkiä kiiti tiehensä, ja turvallisen välimatkan takaa päästi leppeitä ääniä uudelleen. Tätä jatkui muutamia päiviä. Kauan kesti hänen tuttavuuteensa pääseminen, mutta lopultakin se oli täytetty ja hän joskus yhtyi kanssamme leikkimään.
Minä pidin hänestä alusta pitäen. Hän oli ulkonäöltään mitä miellyttävin. Sangen lempeä hän oli. Hänen silmänsä olivat lempeimmät kuin koskaan olin nähnyt. Tässä suhteessa hän oli aivan toisellainen kuin muut lauman tytöt ja vaimot, jotka jo synnyltäänkin olivat miesmäisiä. Ei hän milloinkaan laskenut karkeita kiukkuisia ääniä, ja hänen luontoonsa näytti kuuluvan paeta riitoja ennemmin kuin antautua tappeluun.
Mainitsemani lempeys näytti huokuvan koko hänen olemuksestaan. Hänen silmänsä olivat suuremmat kuin useimpain hänen kaltaistensa eivätkä ne olleet niin syvälle painuneet, ja silmäripset olivat pitemmät ja säännöllisemmät. Eikä liioin hänen nenänsä ollut niin paksu ja latuskainen. Siinä oli oikea varsi, ja sieramet aukenivat alaspäin. Hänen etuhampaansa eivät olleet suuret, ei ollut ylähuuli pitkä eikä riipuksissa eikä liioin alahuuli eteenpäin töröllään. Hän ei ollut varsin karvainen, paitsi käsivarsien ja säärien ulkosivuilta ja hartiain välistä; ja vaikka hän oli hoikka lanteiltaan, eivät hänen pohkeensa olleet kierot eivätkä pahkaiset.
Katsellessani häntä taaksepäin kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta unieni välityksellä, on aina mielessäni väikkynyt, että hän lienee kuulunut tulikansaan. Hänen isänsä ja äitinsä lienevät hyvinkin olleet tätä korkeampaa polventoa. Vaikka sellaiset ilmiöt eivät olleet yleisiä, oli niitä kuitenkin nähtävissä, ja omin silmin olin nähnyt niistä todistuksia niidenkin lauman jäsenten kesken, jotka olivat luopioiksi kääntyneet ja ruvenneet elämään puukansan seassa.
Nopsajalka oli kokonaan erilainen lauman muihin naisolentoihin verraten, ja minä hänestä pidin alusta alkaen. Hänen lempeytensä ja sulonsa minua viehättivät. Hän ei milloinkaan ollut karkea eikä hän koskaan tapellut. Aina hän juoksi tiehensä, ja tästä on hänen nimensä peräisin. Hän oli parempi kiipeämään kuin Luppakorva ja minä. Kun hippaa leikimme, emme koskaan voineet häntä kiinni saada paitsi sattumalta, kun taas hän meidät tavotti mielensä mukaan. Merkillisen nopea hän oli kaikissa liikkeissään, ja hänen välimatkojen arvioimiskykynsä oli niin tarkka, että vain hänen uskalluksensa oli sen veroinen. Ylenmäärin arka hän oli kaikissa muissa asioissa, mutta aivan peloton, kun tuli kysymykseen puihin kiipeäminen tai niissä hyppeleminen; Luppakorva ja minä olimme saamattomia kömpelöitä ja pelkureita hänen rinnallaan.
Hän oli orpo. Emme häntä milloinkaan nähneet kenenkään kanssa, eikä hän kertoa voinut, miten kauan oli yksin maailmassa elänyt. Aikaisin hänen oli täytynyt avuttomassa lapsuudessaan oppia, että vain paossa oli turva. Hän oli sangen viisas ja ylen salaperäinen. Jonkinlaiseksi urheiluksi Luppakorvalle ja minulle kävi hänen olinpaikkansa etsintä. Varmasti hänellä jossakin oli puupesänsä eikä se ollut kovin kaukanakaan; mutta miten hänen jälkiänsä seurailimmekin, emme sitä koskaan tavanneet. Hän taipui kyllä leikkimään kanssamme päivän aikaan, mutta olinpaikkansa salaisuutta hän vartioi epäluuloisesti.
11
Muistaa tulee, että vastikään laatimani kuvaus Nopsajalasta ei ole sellainen kuvaus, jonka laatinut olisi Suurhammas, unieni toinen minuus, esihistoriallinen esi-isäni. Unieni välityksellä minä, nykyajan ihminen, katselen Suurhampaan silmillä ja näen.
Ja niin on laita monen muun asian, jota muinaisajan tapahtumista juttelen. Muistelmissani on kaksinaisuus, joka on siksi sekava, ettei se lukijoitani rasita. Pysähdyn tässä kohden kertomuksessani vain osottaakseni tätä kaksinaisuutta, merkillistä olemuksien sekoitusta. Minä, nykyajan olento, katselen vuosisatojen taakse ja punnitsen ja repostelen Suurhampaan, toisen minäni, mielenliikkeitä ja vaikutelmia. Hän ei niiden punnitsemisesta ja repostelemisesta välittänyt. Hän oli itse yksinkertaisuus. Hän vain eli tapaukset koskaan aprikoimatta, miksi hän eli ne omalla erikoisella ja usein epävakaisella tavallaan.
Kun minä, todellinen minä, kasvoin vanhemmaksi, pääsin yhä enemmän tunkeutumaan unieni olemukseen. Paraillaan uneksiessaankin sitä voi tietää uneksivansa, ja jos uni on paha, voi lohduttaa itseänsä sillä aatoksella että se vain on unta. Tämä on meidän kaikkien yhteinen kokemus. Ja niinpä minä, nykyajan ihminen, usein sekaannuin uniini ja merkillisen kaksoisolemukseni takia olin sekä toimiva että sivusta katselija. Ja sangen usein olen minä, nykyinen, ällistellyt ja harmitellut oman minäni, muinaisaikaisen, hassuutta, epäjohdonmukaisuutta, tylsyyttä ja yleistä, kaikenpuolista typerää typeryyttä.
Ja vielä yksi asia, ennenkuin lopetan tämän poikkeuksen. Oletteko koskaan uneksineet, että uneksitte? Koirat uneksivat, hevoset uneksivat, kaikki eläimet uneksivat. Suurhampaan päivinä puoli-ihmiset uneksivat, ja kun unet olivat pahoja, he ulisivat nukkuissaan. Minä, nykyinen, olen laskeunut nukkumaan Suurhampaan kanssa ja uneksinut hänen uniaan.
Tämä on, sen tiedän, melkeinpä ymmärryksen ulkopuolelle menemistä; mutta tiedänpä näin tehneeni. Ja sen teille sanon, että Suurhampaan lentämis- ja ryömimisunet olivat hänelle yhtä eläviä kuin ilman halki putoamisuni on teille.
Sillä Suurhampaalla oli myöskin toinen minänsä, ja hänen nukkuissaan tämä toinen minä uneksui muinaisuuden takaisia asioita, siivekkäitten matelijain aikaisia, lohikäärmeitten räiskettä ja päällekarkauksia, sen takaista nakertajain tapaisten imettäväisten ketterätä elämää ja vielä sitäkin muinaisempaa, alkumeren rantaliman elämistä. En voi, en uskalla sanoa enempää. Kaikki on liian hämärää, sekavaa ja kammottavaa. Voin vain viitata niihin äärettömiin ja pelottaviin näkyjaksoihin, joiden läpi olen kuin usvassa tuijotellut elämän kehittyessä, en ainoastaan apinasta ylös päin ihmiseen asti, vaan ylöspäin aina matosesta alkaen.
Ja nyt palatkaamme kertomukseeni. Minä, Suurhammas, en Nopsajalkaa tuntenut hienompana, sopusointuisempana kasvoiltaan ja ruumiiltaan, pitkäripsisine silmineen, nenävarsineen ja alaspäin aukeavine sieramineen, jotka saattoivat hänet kauneutta lähentelemään. Tunsin hänet vain lempeäsilmäisenä nuorena naisolentona, joka päästeli leppeitä ääniä eikä tapellut. Mielelläni leikin hänen kanssaan, en tiennyt miksi, etsin ruokaa hänen seurassaan ja linnun pesiä hänen kerallansa raiskailin. Ja täytyypä minun tunnustaa, että hän minua paljon opetti puissa kiipeämisessä. Hän oli sangen viisas, sangen voimakas eivätkä mitkään laahaavat liepeet hänen liikkeitänsä estäneet.
Jotenkin tähän aikaan Luppakorvassa ilmestyi heikkoja uskottomuuden oireita. Hän sai tavakseen kuljeskella sillä suunnalla, missä oli äitini olinpuu. Hän oli ruvennut pitämään ilkeästä sisarestani, ja Lörppä oli häntä alkanut sietää. Jonkun verran muutakin nuorisoa oli siellä, lähellä asuvain yksiavioparien jälkeläisiä, ja Luppakorva heidän kanssansa leikitteli.
Milloinkaan en saanut Nopsajalkaa käymään näiden nuorukaisten joukkoon. Milloin tahansa minä heidän luokseen menin, hän livahti jälellepäin ja katosi. Kerran muistan kaikin voimin houkutelleeni häntä. Mutta hän vilkuili taakseen levottomin silmäyksin, sitten peräysi ja kutsui minua eräästä puusta. Niinpä en minä tavallisesti seurannut Luppakorvaa hänen käydessään uusien ystäväinsä luona. Pidin Nopsajalan toveruutta parempana. Ellei mitään olisi tapahtunut, olisi meistä epäilemättä pari tullut, sillä kumpikin pidimme toisistamme; mutta jotakin tapahtui.
Eräänä aamuna, jolloin Nopsajalkaa ei ollut näkynyt, olimme Luppakorva ja minä alhaalla rämeikön suulla tukeilla leikkimässä. Tuskin olimme ehtineet vesille, kun meitä raivokas mylvinä hämmästytti. Se oli Punasilmä. Hän kyyristelihe tukkikasan laiteilla, ja hänen silmänsä kiiluivat vihaa meitä kohtaan. Me säikähdimme ankarasti, sillä tässäpä ei ollut ahdassuista luolaa turvapaikkana. Mutta olipa toki kahdenkymmenen jalan leveydeltä vettä välillämme; siinä oli meillä turvaa toistaiseksi, ja me rohkasimme mieltämme.
Punasilmä nousi seisaalleen ja alkoi takoa karvaista rintaansa nyrkillään. Meidän kaksi tukkiamme olivat rinnakkain, ja niiden niskassa me istuimme ja nauroimme hänelle. Aluksi oli naurumme vain puolittain luonnollista, pelon sekaista, mutta kun pääsimme vakuutetuiksi hänen voimattomuudestansa, kävimme meluamaan. Hän raivosi ja raivosi meille ja kihnutti hampaitaan voimattomassa kiukussansa. Ja luullen turvassa olevamme, me härnäsimme ja pilkkasimme häntä. Aina me olimme lyhytnäköisiä, me laumalaiset.
Punasilmä äkkiä lopetti rintansa takomisen ja hampaittensa kihnutuksen ja juoksi tukkiröykkiön poikki rannalle. Ja aivan yhtä äkisti meidän iloisuutemme vaihtui ällistykseksi. Punasilmän tapana ei ollut niin keveästi jättää kostopuuhiansa. Odottelimme peläten ja vapisten, mitä tulossa oli. Ollenkaan ei mieleemme johtunut meloa tiehemme. Hän palasi pitkästi hypellen röykkiön poikki, toinen iso kätensä täynnä pyöreitä, veden valamia kiviä. Hyvä oli, ettei hän ollut löytänyt isompia lohkareita, kahden tai kolmen naulan painoisia mukuloita, sillä me olimme vain parinkymmenen jalan päässä, ja varmasti hän silloin olisi meidät tappanut.
Eikä meidän vaaramme nytkään ollut kovin pieni. Sip! Pieni kiven vinkale siritti sivuksemme melkein kuulan voimalla. Luppakorva ja minä aloimme meloa kiihkeästi. Sip-poh! Luppakorva kivahti äkkiä kivusta. Kivi oli sattunut hänen hartiainsa väliin. Sitten yksi minuun sattui ja minäkin kirahdin. Meidät pelasti vain Punasilmän pommivaraston loppuminen. Hän syöksähti soraläjälle hakemaan uusia, ja sillä aikaa Luppakorva ja minä meloimme pois.
Vähitellen soluimme kantomatkan ulkopuolelle, vaikka Punasilmä alati käväsi hakemassa lisää varustuksia ja kivet alinomaa sirisivät ympärillämme. Rämeikön keskellä oli hiukan virtaa, ja kiihkoissamme emme älynneet, että se meitä ajoi jokea kohti. Me meloimme, ja Punasilmä pysyi niin lähellä meitä kuin voi seuraten pitkin rantaa. Sitten hän tapasi suurempia kiviä. Sellaiset varustukset hänen raivoansa lisäsivät. Yksi lohkare, ainakin viiden naulan painoinen, karahti tukkiin minun viereeni, ja niin kova oli sen rysähtäminen, että se sinkautti joukon säleitä, teräviä kuin neulat, sääreeni. Jos se minuun olisi sattunut, olisi se minut surmannut.
Ja sitten joen virta meidät tempasi mukaansa. Niin hurjasti me meloimme, että Punasilmä sen ensiksi huomasi, ja ensi varoituksena meille oli hänen voittokiljuntansa. Siinä missä virtaveden laita koski rämeikön veteen, oli kokonainen rykelmä pyörteitä eli pieniä vesikierteitä. Nämä tempasivat kömpelön lauttamme ja pyörittivät sitä edestakaisin, ympäri, sinne tänne. Meiltä melominen jäi, ja kaikki voimat ponnistimme tukkien pitämiseksi koossa, vierekkäin. Ja sillä aikaa Punasilmä yhä meitä pommitteli, kiven mukuloita putoili ympärillemme, ja ne loiskuttivat vettä päällemme ja henkeämme uhkasivat. Samalla hän mulkoili meitä hurjana ja kirkui.
Joessa sattui olemaan jyrkkä käänne sillä kohdalla, missä rämeikkö vetensä purki, ja koko pääjuoksu suuntautui vastapäiselle äyräälle. Ja sitä äyrästä kohti, pohjoista, me kiidimme nopeasti, samalla kulkien virtaa alaspäin. Tällä tavoin pääsimme pian Punasilmän heittomatkan ulkopuolelle, ja viimeksi hänet nähdessämme hän oli kaukana maalla ja hyppeli ylös ja alas veisaten riemulaulujansa.
Luppakorva ja minä emme muuta tehneet kuin pitelimme tukkeja yhdessä. Olimme heittäytyneet kohtalon huomaan ja annoimme lauttamme menojansa mennä, kunnes huomasimme, että mennä huljuttelimme pitkin pohjoista rantaa lähes sadan jalan päässä siitä. Sinnepäin aloimme meloa. Täällä virran pääjuoksu viskautui takaisin eteläistä rantaa kohti, ja melomisestamme oli tuloksena, että pääsimme virran poikki sen nopeimmassa ja ahtaimmassa juoksussa. Ennenkuin tiesimmekään, olimme sen ulkopuolella tyvenessä pohjukassa.
Tukkimme uivat hitaasti ja vihdoin päätyivät siivosti rantaäyräälle. Luppakorva ja minä ryömimme rannalle. Tukit uivat edelleen pohjukasta pois ja soluivat virtaa alas. Me katsahdimme toisiamme, mutta emme nauraneet. Olimme oudolla maalla, eikä mieleemme juolahtanut, että voisimme palata omalle rannallemme samalla tavalla kuin olimme yli tulleet.
Olimme oppineet kulkemaan joen poikki, vaikka emme sitä tienneet. Ja tätä ei kukaan laumalainen ollut ennen tehnyt. Laumastamme ensimmäisinä me jalallamme astuimme joen pohjoiselle rannalle ja luullakseni viimeisinäkin sitäpaitsi. Epäilemättä he sen poikki tulevaisina päivinä olisivat käyneet; mutta tulikansan siirtyminen ja siitä johtunut lauman jäännösten siirtyminen taannutti kehitystämme vuosisatoja.
Ei ole tosin olemassa minkäänlaista kertomusta siitä, miten turmiollinen seurauksiltaan oli tulikansan siirtyminen. Itse puolestani olen taipuvainen luulemaan, että se sai aikaan lauman häviön; että me, alemman elämän haarake, jossa ihmisyys iti, nitistyimme yksinkertaisesti pois ja hukuimme siinä ärjyvässä aallokossa, missä joki mereen laski. Luonnollisesti olen minä vastuussa sellaisesta mielipiteestä; mutta minähän hypähdän kertomukseni edelle, ja ennenkuin olen sen lopettanut, on tämän mielipiteen arvokin nähtävissä.
12
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauan Luppakorva ja minä vaeltelimme joen pohjoispuolella olevalla maalla. Me olimme kuin autiolle saarelle haaksirikkoutuneita merimiehiä, mikäli kotiin palaamisesta oli toiveita. Me käänsimme joelle selkämme ja viikkoja ja kuukausia harhailimme korvessa, jossa laumalaisia ei yhtään ollut. Sangen vaikeata on minun uudelleen kokoon kutoa kulkujamme ja mahdotonta tehdä sitä päivä päivältä. Suurin osa siitä on hämärää ja epäselvää, vaikka sieltä täältä minulla onkin eläviä muistoja tapahtuneista asioista.
Varsinkin muistan, miten me nälkää kärsimme Pitkäjärven ja Kaukojärvenvälisillä vuorilla ja miten me viidassa nukkuvan vasikan pyydystimme.Siellä myöskin eleli puukansaa metsässä Pitkäjärven ja vuorten välillä.Nehän ne meidät ajoivat vuorille ja pakottivat meidät kulkemaanKaukojärvelle.
Ensiksi joelta lähdettyämme, pyrimme länttä kohti, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka suomaitten läpitse luikerteli. Täältä käännyimme pohjoista kohti vitkalleen kulkien ja useimpain päiväin kuluttua saavuimme sille järvelle, jota olen sanonut Pitkäjärveksi. Jonkun ajan vietimme sen ylemmässä päässä, mistä yllin kyllin tapasimme ravintoa; ja silloin eräänä päivänä törmäsimme metsässä yhteen puukansan kanssa. Nämä olennot olivat julmia apinoita, eivät muuta. Mutta eivät ne sittenkään paljon meistä eronneet. He olivat tosin karvaisempia; heidän säärensä olivat hiukan kierommat ja pahkuraisemmat, heidän silmänsä vähän pienemmät, heidän kaulansa pikkusen paksumpi ja lyhempi ja heidän sieramensa jonkun verran enemmän painuneella pinnalla olevain aukkojen näköiset; mutta karvoja heillä ei kasvoissaan ollut eikä liioin kämmenpöydässään eikä jalkopohjissaan, ja ääniä he päästelivät samallaisia kuin mekin ja jotenkin samoissa tarkoituksissa. Puukansa ja meidän laumamme olivat kaiken kaikkiaan jotenkin samallaiset.
Minä tapasin hänet ensiksi, pienen, kurttuisen, kuivettuneen vanhuksen, ryppykasvoisen, tihrusilmäisen ja tutisevan. Hän oli laillinen ryöstösaalis. Meidän maailmassamme ei mitään myötätuntoisuutta ollut eri rotujen välillä, eikä hän meidän rotuamme ollut. Puuihminen hän oli ja ylen vanha. Hän istui puun juurella — nähtävästi hänen oma puunsa, sillä näimme oksilla räsyisen pesän, missä hän yönsä nukkui.
Osotin hänet Luppakorvalle, ja kumpikin syöksyimme hänen kimppuunsa. Hän pyrki kiipeämään, mutta hidaspa oli. Minä tarrasin hänen kinttuihinsa ja vedin hänet takaisin. Sitten oli meillä hupaista. Me nipistelimme häntä, kiskoimme häntä karvoista, puristelimme hänen korviansa, pistelimme tikkuja häneen ja kaiken aikaa nauroimme vesissä silmin. Hänen turha kiukkunsa oli melkein mieletöntä. Hän oli hullunkurisen näköinen, yrittäessään puhaltaa henkiin nuoruutensa kylmenneitä hiiliä, koota voimiansa, jotka vuosien vieriessä olivat menneet ja kuolleet — irvistellessään surkeasti, vaikka tarkoitti julmasti, narskuttaessaan kuluneita hampaitaan yhteen, takoessaan laihaa rintaansa hervottomalla nyrkillään.
Hän vielä yski ja läähätti, ryki ja ähisi merkillisesti. Joka kerta kun hän koetti kiivetä puuhun, me vedimme hänet alas, kunnes hän lopulta alistui heikkouteensa, istui vain ja itki. Ja Luppakorva ja minä istuimme hänen vieressään kädet toistemme vyötäisillä ja nauroimme hänen viheliäisyyttänsä.
Hänen itkunsa vaihtui uikutukseksi, uikutus valitukseksi, kunnes hän lopulta aikoi kiljua. Tämä hälytti valppautemme, mutta mitä enemmän koetimme saada hänet vaikenemaan, sen äänekkäämmin hän kirkui. Ja silloin kajahti korviimme metsästä koko läheltä: "Hoek! Hoek!" Tähän kuului vastaushuutoja useita ja sangen etäällä kuului syvän basson "Hoek! Hoek! Hoek!" Ja samalla tavalla "Huu-huu!" kuului kaikkialta ympäriltämme.
Sitten alkoi ajo. Siitä ei koskaan näyttänyt loppua tulevan. He ajoivat meitä takaa puita myöten, kokonainen heimo, ja melkeinpä olivat saada meidät käsiinsä. Meidän oli pakko turvautua maahan, ja täällä meillä olivat edut puolellamme, sillä he olivat todella puukansaa, ja vaikka he kiipeämisessä meidät voittivat, jätimme me heidät jälelle juoksussa maassa. Me puskimme pohjoista kohti heimon ulvoessa kintereillämme. Ahopaikoilla välimatkamme piteni, mutta pehkoissa he pääsivät meitä lähemmäksi, ja monet kerrat pelastuimme vain nipin napin. Kun ajoa yhä jatkui, me ymmärsimme, ettemme ollut heidän rotuaan ja että meidän väliset suhteet olivat kaikkea muuta, vaan eivät myötätuntoisia.
Tuntikausia he meitä ajoivat. Metsä tuntui loppumattomalta. Me pyrimme aukeille, missä vain niitä tapasimme, mutta niistä alkoi vain entistä sakeampi metsä. Joskus luulimme jo päässeemme heistä ja istuuduimme lepäämään; mutta aina, ennenkuin olimme huohottamisesta päässeet, kuulimme kirotun "Huu-huu!" huudon ja hirvittävän "Hoek! Hoek! Hoek!" Tämä viimemainittu toisinaan päättyi raakaan "a ha ha haaaaa!!!!"
Tällä tavalla meitä metsän läpi pyydysti kiukustunut puukansa. Vihdoinkin, puolivälissä iltapäivää, rinteet alkoivat kohota yhä korkeammiksi ja puut kävivät pienemmiksi. Sitten pääsimme vuoriston ruohoiselle kupeelle. Täällä me saatoimme päästä vauhtiin, ja täällä puukansa luopui ajostaan ja palasi metsiinsä.
Vuoristo oli autiota ja tylyä, ja kolmasti sinä iltapäivänä pyrimme uudelleen metsään. Mutta puukansa siellä oli väjyksissä, ja takaisin he meidät ajoivat. Luppakorva ja minä nukuimme sen yön vaivaispuussa, joka ei juuri pensasta suurempi ollut. Mitään turvaa siinä ei ollut, ja huokeasti olisi joku paikalle sattunut pyydystävä eläin meidät saaliikseen napannut.
Aamulla, veres kunnioitus mielessämme puukansaa kohtaan, katsahdimme vuorille. Olenpa varma, ettei mitään selvää suunnitelmaa, eipä edes aatoskaan ollut mielessämme. Meitä vain ajoi eteenpäin vaara, josta juuri olimme päässeet. Vaelluksestamme vuoriston poikki on minulla vain utuisia muistoja. Monta päivää olimme tällä autiolla alueella ja surkeasti kärsimme, varsinkin pelosta; kaikki oli niin uutta ja outoa. Kylmääkin kärsimme ja myöhemmin nälkää.
Se oli kivien, liriseväin purojen ja pauhaavain putousten lohduton maa. Me kiipeilimme ja laskeusimme valtavia rotkoja ja kuiluja; ja alati, minne katselimmekin, levisi silmiemme eteen joka suunnalle harjanteita harjanteitten perästä, loppumattomia vuoria. Öisin nukuimme koloissa ja halkeamissa, ja eräänä kylmänä yönä me kapusimme hinterän kiviröykkiön huipulle, joka oli melkein puun muotoinen.
Mutta sitten vihdoinkin eräänä kuumana päivänä, jolloin nälkä meitä pyörrytti, tapasimme toki lohdutusta. Täältä korkealta maanselältä näimme pohjoisessa päin pienenevien, alenevien harjanteitten takana etäisen järven kimmellyksen. Aurinko sen pinnalle paistoi ja sen ympärillä oli aukeita tasaisia ruohoketoja; idässäpäin taas näimme laajalle ulottuvan metsän tummat piirteet.
Kaksi päivää meiltä meni järvelle kulkiessa, ja nälästä olimme heikot; mutta sen rannalta tapasimme puolikasvuisen vasikan, joka näreikössä kyyryssänsä nukkui. Paljon vaivaa se meille tuotti, sillä muuta asetta sen tappamiseksi emme tunteneet kuin kätemme. Ahmittuamme itsemme täyteen, kannoimme lihajätteet idän puoleiseen metsään ja kätkimme ne puuhun. Milloinkaan emme sille puulle enää palanneet, sillä siinä purossa, joka Kaukojärvestä juoksi, oli ihan sakeana lohia, jotka merestä olivat kutemaan nousseet.
Järvestä länteen ulottuivat ruohomaat, ja täällä oli laumoittain bisoneita ja karjaa. Siellä oli myöskin villikoiran parvia, ja kun mitään puita ei siellä kasvanut, ei ollut se paikka meille turvallinen. Päiväkausia seurasimme virtaa pohjoista kohti. Sitten, en tiedä mistä syystä, me yhtäkkiä poikkesimme virralta ja painuimme itää kohti, sitten kaakkoon halki suuren metsän. Minä en teitä kiusaa vaelluksellamme. Mainitsen sen vain osottaakseni, kuinka me lopuksi saavuimme tulikansan maahan.
Me jouduimme joelle, mutta omaksi joeksemme sitä emme tunteneet. Olimme olleet eksyksissä niin kauan, että olimme tottuneet pitämään eksyksissä oloa luonnollisena asiana. Muistellessani tätä aikaa, näen selvästi, miten mitä sokein sattuma elämämme ja kohtalomme luo. Emme tienneet, että se oli meidän jokemme — se ei mistään käynyt selville; ja ellemme olisi sen poikki kulkeneet, emme tietenkään koskaan olisi lauman luokse palanneet; enkä minä, nykyinen, tuhannen vuosisataa myöhemmin, olisi milloinkaan syntynyt.
Mutta kuitenkin sekä Luppakorva että minä halusimme ankarasti palata. Matkallamme olimme kokeneet koti-ikävää, oman rotumme ja maamme kaipuuta; ja useastipa muistelin Nopsajalkaa, sitä nuorta naisolentoa, joka leppeitä ääniä päästeli, jonka kanssa hyvä oli olla ja joka yksiksensä eleli, kenenkään tietämättä missä. Häntä muistellessani minusta tuntui kuin olisi minun nälkä, ja sellaista tunsin, vaikka minun ei nälkä ollut ja vaikka vastikään olin syönyt.
Mutta se joki. Ravintoa oli yllin kyllin, pääasiassa marjoja ja meheviä juuria, ja joen partaalla leikimme ja teutaroimme kaiket päivät. Ja aatos heräsi Luppakorvassa. Aatoksen synty oli aivan selvä kehityksessänsä. Minä sen näin. Hänen silmiensä ilme kävi surulliseksi ja vaikeroivaksi, ja hän oli sangen rauhaton. Sitten hänen silmänsä kävivät sameiksi kuin olisi hän menettänyt vasta heränneen aatoksensa johtolangan. Sitä seurasi taas surullinen, vaikeroiva ilme, kun aatos mielessä pysyi ja hän sen uudelleen sai haltuunsa. Hän katsahti minua, jokea ja kaukaista rantaa. Hän koetti puhua, mutta ei ollut hänellä ääniä, millä aatostansa selvittää. Tuloksena oli älähdys, joka sai minut nauramaan. Tämä häntä suututti, ja hän tölmäsi minua äkkiä, niin että lensin selälleni. Tietysti tappelu seurasi, ja lopulta minä hänet ahdistin puuhun, jossa hän valtasi haltuunsa pitkän oksan ja torjui minut pois joka kerta kun hänen kimppuunsa yritin.
Ja aatos oli hämäriin paennut. Minä en sitä tuntenut ja hän oli sen unohtanut. Mutta seuraavana aamuna se heräsi hänessä uudelleen. Ehkäpä kotivaisto hänessä vakaantui ja aatoksen saattoi pysyväiseksi. Joka tapauksessa se hänellä oli ja selvempänä kuin ennen. Hän minut vei vesirajalle, missä tukki oli pohjukkaan tarttunut. Minä luulin häntä haluttavan leikkiä, samoinkuin olimme rämeikön suussa leikkineet. Ja niin luulin yhä edelleen, kun näin hänen hinaavan toista tukkia alempaa rannalta.
Vasta rinnakkain tukeilla ollessamme ja pitäessämme niitä yhdessä virtaan melottuamme ymmärsin hänen aikomuksensa. Hän taukosi melomasta ja viittasi etäiselle rannalle, ryhtyi taas melomaan, samalla päästellen äänekkäitä, rohkaisevia ääniä. Minä ymmärsin ja innokkaasti meloimme. Nopea virta meidät mukaansa tempasi, kiidätti meitä eteläistä rantaa kohti, mutta ennenkuin ehdimme maalle nousta, se nakkasi meidät takaisin pohjoiselle rannalle.
Tällöin syntyi erimielisyys. Nähdessäni pohjoisen rannan niin lähellä, aloin meloa sinne. Luppakorva koetti meloa eteläistä rantaa kohti. Tukit pyörivät ympäri, emmekä me päässeet minnekään, ja kaiken aikaa metsä vilahteli sivutsemme, meidän kiitäessä virtaa alas. Emme voineet tapella. Ymmärsimme, että olisi ollut hulluutta kätemme ja jalkamme irroittaminen tukeista, jotka vain siten yhdessä pysyivät. Mutta kielin me riitelimme ja toisillemme närkästelimme, kunnes virta kiidätti meidät eteläistä äyrästä kohti uudelleen. Se oli nyt lähin päämäärä, ja kaikessa sovussa rupesimme yhdessä sinnepäin melomaan. Maalle laskimme erääseen poukamaan, ja kiipesimme heti puihin tähystelemään ympäristöä.
13
Vasta sen päivän jälkeisenä yönä kuin olimme joutuneet joen etelärannalle, tapasimme tulikansaa. Varmaankin joku vaeltava metsästäjäjoukko oli leiriytynyt lähelle sitä puuta, jonka Luppakorva ja minä olimme yöpuuksemme valinneet. Tulikansan äänet ne ensiksi meitä säikäyttivät, mutta myöhemmin pimeän tultua huomiotamme herätti tuli. Varovasti ja ääntä pitämättä hiiviskelimme puusta puuhun, kunnes hyvästi voimme katsella näkymöä.
Lähellä jokea olevalla aholla puitten keskellä paloi tuli. Sen ympärillä oli puolikymmentä tulilaista. Luppakorva kapsahti äkkiä minuun kiinni, ja tunsin hänen vapisevan. Katsahdin tarkemmin ja näin sen pienen kurttuisen metsästäjävanhuksen, joka oli ampunut Hammasrikon jotenkin kolmisen vuotta sitten. Hänen noustessaan ylös ja käydessään nakkaamassa lisää puita nuotioon, näin hänen onnahtelevan raajarikkoisella jalallaan. Mikä siinä lie ollutkin, jokin parantumaton vaiva se oli. Hän näytti vieläkin kuivemmalta ja kurttuisemmalta kuin ennen, ja hänen kasvojensa karvat olivat aivan harmaat.