Toiset metsästäjät olivat nuoria miehiä. Maassa heidän lähellään huomasin heidän kaarensa ja nuolensa, ja tunsinpa, mitä aseita ne olivat. Tulilaisilla oli eläinten nahkoja vyötäisten ympärillä ja hartioilla. Mutta heidän käsivartensa ja säärensä olivat alastomat, eikä heillä liioin ollut mitään jalkaverhoja. Kuten ennen olen sanonut, eivät he olleet aivan niin karvaiset kuin me, laumalaiset. Heidän päänsä ei ollut iso, ja heidän ja laumalaisten välillä oli sangen vähän erotusta pään kaltevuusasteeseen nähden silmistä lähtien taaksepäin.
He eivät olleet niin kumaraisia kuin me eivätkä liioin niin joustavia liikkeissään. Heidän selkärankansa, lanteensa ja polvijänteensä tuntuivat olevan kankeammat. Eivät liioin heidän käsivartensa olleet niin pitkät kuin meidän, enkä huomannut, että he koskaan olisivat tasapainoansa tukeneet kulkiessaan käsillään maata hiipaisten molemmin puolin. Heidän lihaksensakin olivat pyöreämmät ja sopusuhtaisemmat kuin meidän, ja heidän kasvonsa olivat miellyttävämmät. Heidän nenäreikänsä olivat alaspäin avoimet; samoin heidän nenävartensa oli kehittyneempi, ei näyttänyt niin lattealta eikä moukaroidulta kuin meidän. Heidän huulensa eivät olleet niin veltot ja riippuvat eivätkä heidän kulmahampaansa niin paljon torahampaita muistuttaneet. Mutta yhtä ohuthuulisia he olivat kuin mekin, eivätkä paljon enemmän painaneetkaan. Kaiken kaikkiaan he vähemmin meistä erosivat kuin me puukansasta. Kaikki kolme lajia olivat kyllä keskenään sukulaisia eivätkä kovin kaukaisiakaan.
Nuotio, jonka ympärillä he istuivat, oli sangen miellyttävä. Luppakorva ja minä istuimme tuntikausia tähystelemässä liekkejä ja savua. Lumoavinta se oli silloin, kun uutta polttoainetta nakattiin ja kipinäsäihke lensi ilmoille. Minä olisin halunnut päästä lähemmäksi katsomaan tulta, mutta eipä ollut minkäänlaista keinoa. Kyyryksissä olimme erään puun haarukassa ahon laidalla, emmekä uskaltaneet antautua alttiiksi ilmitulemisen vaaralle.
Tulilaiset olivat kyykyllänsä tulen ääressä ja nukkuivat pää kumarruksissa polvia vasten. Sikeästi he eivät nukkuneet. Heidän silmänsä värähtelivät nukkuessa, ja levottomia he olivat. Aina tavan takaa joku nousi ja nakkasi lisiä puita nuotioon. Valopiirin ympärillä metsän pimeydessä ulvahteli pyydysteleviä eläimiä. Luppakorva ja minä saatoimme ne äänistä tuntea. Siellä oli villejä koiria ja hyena, ja hetken aikaa kuului suurta kiljuntaa ja mörinää, joka silmänräpäyksessä herätti koko tulilaisten nukkuvan piirin.
Kerran koiras- ja naarasleijona seisoi puumme alla ja tuijotteli nuotiota karvat pystyssä ja silmät kiiluen. Koiras pieksi kylkiänsä ja oli kiihkosta levoton, aivan kuin olisi halunnut loiskahtaa eteenpäin ja siepata itselleen makupalan. Mutta naaras oli varovampi. Se se älysi meidät, ja pari seisoskeli meitä katsellen hiljaa, sieramet väreillen ja vainuillen. Sitten ne naukuivat, katsahtivat kerran vielä nuotioon ja kääntyivät takaisin metsään.
Paljon pitemmän ajan Luppakorva ja minä pysyimme paikallamme katselemassa. Tavan takaa kuulimme raskaitten olentojen liikkeestä syntyvää räiskettä ja ritinää viidoista ja pensastoista, ja pimeässä piirin vastapäisellä puolella näimme silmien kiiluvan tulen hohteessa. Etäämmältä kuulimme leijonan naukumista, ja vielä kauempaa kajahti jonkun iskun alaisen eläimen kirahdus, joka juontipaikalla loiskehti ja teutaroi. Joelta samoin kuului sarvikuonojen rietasta röhkintää.
Aamulla, kun olimme kylliksi nukkuneet, hiivimme takaisin tulen laiteille. Se vielä kyti, mutta tulilaiset olivat menneet. Varmuuden vuoksi kiersimme piirin metsässä ja juoksimme sitten tulelle. Minä halusin nähdä, minkälaista se oli, ja peukalon ja etusormen väliin nappasin hehkuvan hiilen. Se tuskan ja pelon kiljahdus, jonka päästin nakatessani sen pois, säikäytti Luppakorvan puihin ja hänen pakonsa pelästytti minut perässä.
Seuraavalla kerralla palasimme varovaisempina ja vältimme hehkuvia hiiliä. Kävimme matkimaan tulimiehiä. Kyykistelimme tulen ääreen ja päät kumarruksissa polvien varaan olimme nukkuvinamme. Sitten apinoimme heidän puhettaan, lasketellen toisillemme ääniä heidän tavallaan ja päästellen kurkustamme mitä sotkuisinta siansaksaa. Muistin nähneeni sen kurttuisen vanhan metsästäjän kohennelleen tulta seipäällä. Minäkin kohentelin tulta seipäällä, käännellen esille kasottain hehkuvia hiiliä ja pilvittäin valkeata tuhkaa. Tämä oli suurta urheilua, ja pian olimme aivan valkean tuhan vallassa.
Luonnollista oli, että matkimme tulilaisia uudelleen sytyttämällä nuotion. Ensiksi koetimme pieniä puupalasia. Se onnistui. Puut posahtivat räiskähtäen liekkiin, ja me tanssimme ja mölisimme mielissämme. Sitten aloimme nakella suurempia puupalasia. Yhä enemmän niitä lisäilimme, kunnes nuotiomme oli koko valtava. Edestakaisin tassuttelimme kiihkoissamme, kiskoen metsästä kuivuneita oksia ja rankoja. Liekit loimuilivat yhä korkeammalle, ja savupatsas tavotti puiden latvat ja yhä kohosi. Siinä oli verratonta räiskettä, rätinää ja pauhua. Se oli kaikkein merkittävin työ, mitä koskaan olimme käsillämme matkaan saattaneet, ja olimmepa siitä ylpeät. Mekin olimme tulilaisia, niin päättelimme siinä tanssiessamme valkeina menninkäisinä palon äärellä.
Kuiva ruoho ja matalat pensaat syttyivät tuleen, mutta emmehän me sitä huomanneet. Äkisti suuri puu ahon laidassa lehahti liekkiin. Sitä katselimme ällistynein silmin. Siitä paistava kuumuus ajoi meidät peräytymään. Toinen puu syttyi, vielä kolmas ja sitten jo puolikymmentä. Me pelästyimme. Hirviö oli murtautunut irti. Peloissamme kyyristyimme maahan; mutta tuli ahmi pitkin piiriä ympäristön ja sulki meidät sisäänsä. Luppakorvan silmään ilmestyi se surkea ilme, joka aina oli käsittämättömyyden seuralainen, ja tiedänpä minun silmissäni saman ilmeen viivähtäneen. Me toisiimme turvausimme, käsivarret toistemme ympärillä, kunnes kuumuus meidät saavutti ja palavain karvain haju tuntui sieramissamme. Silloin sävähdimme pystyyn ja pakenimme länttä kohti metsän halki, taaksemme vilkuillen ja naureskellen juostessamme.
Keskipäivän aikoihin saavuimme niemimaan kaulakkeelle, jonka, kuten jälestäpäin huomasimme, muodosti laaja, melkeinpä ympyräksi kiertynyt joen polveke. Aivan kaulakkeen poikki jonoili useita matalia ja osittain metsäisiä kunnaita. Näiden yli me kiipeilimme, katsellen takanamme olevaa metsää, josta nyt oli tullut liekkimeri, samoava kohti itää nousevan tuulen mukana. Me painuimme yhä länttä kohti jokivartta pitkin, ja ennenkuin aavistimmekaan, olimme keskellä tulikansan asumuspaikkaa.
Tämä paikka oli loistavasti valittu puolustuksen suhteen. Se oli niemi, jota kolmelta taholta suojasi koukkuileva joki. Vain yhdeltä puolen sinne maalta päin pääsi. Se oli niemen ahdas kaulake, ja täällä monet matalat kunnaat olivat luonnollisia esteitä. Muusta maailmasta kokonaan eristettynä tulikansa lie täällä elänyt ja vaurastunut pitkät ajat. Itse asiassa arvelen, että juuri heidän vaurastumisensa aiheutti heidän myöhemmän vaelluksensa, joka niin suurta vauriota tuotti laumallemme. Tulikansa oli kai lukumäärältään lisääntynyt, kunnes he joutuivat epämukavaan puristukseen olopaikkansa rajojen sisällä. He vaeltivat laajemmalle ja vaeltaessaan ajoivat laumaa edellään, asettuivat itse luoliin ja anastivat sen alueen, joka meidän hallussamme oli ollut.
Mutta vähänpä Luppakorva ja minä kaikkea tätä uneksimme, huomatessamme olevamme tulikansan pääpesässä. Yksi aatos meissä vain eli, päästä pois, vaikka emme voineet olla uteliaisuudessamme tirkistelemättä kyläkuntaa. Ensi kerran näimme tulilaisten vaimoja ja lapsia. Viimemainitut juoksentelivat enimmäkseen alastomina, ensinmainituilla taas oli yllään villieläinten nahkoja.
Tulilaiset, samoinkuin mekin, asuivat luolissa. Luolien edessä oleva aho vietti jokea kohti, ja aholla paloi runsaasti pikku nuotioita. Mutta en tiedä, keittikö tulikansa ruokansa vai eikö. Luppakorva ja minä emme nähneet heidän keittävän. Mutta arvelenpa, että he varmaankin olivat jonkinlaisen alkuperäisen keittotaidon kehittäneet. Samoinkuin mekin, he kantoivat joesta vettä kurpitsan kuorilla. Liikettä siellä oli runsaasti ja vaimojen ja lasten huutoja kuului. Viimemainitut leikkivät ja ilvehtivät aivan samalla tavalla kuin laumalaistenkin lapset, ja enemmän he olivat laumalaisten lasten näköisiä kuin täyskasvuiset tulilaiset täyskasvuisten laumalaisten.
Luppakorva ja minä emme kauan kuhnustelleet. Näimme muutamain puolikasvuisten poikasten ammuskelevan nuolella ja kaarella, ja me puitimme takaisin tuuheimpaan metsään ja jatkoimme matkaa joelle. Ja sieltä tapasimme lautan, todellisen lautan, nähtävästi jonkun tulilaisen tekemän. Molemmat hirret olivat solakat ja suorat, ja ne olivat yhteen niotut sitkeillä juurilla ja ristipuilla.
Tällä kerralla aatos pälkähti meidän molempain mieleen yhtaikaa. Olimmehan pyrkimässä pois tulikansan alueelta. Meloa joen yli hirsillä, sehän verraton keino! Kiipesimme lautalle ja työnsimme sen liikkeelle. Mutta äkkiä jokin tempasi lauttaa ja lennätti sen voimakkaasti myötävirtaa rantaa vasten. Äkillinen pysäys melkein oli tärskäyttää meidät veteen. Lautta oli juuresta punotulla köydellä kiinnitetty puuhun. Sen me irrotimme, ennenkuin uudelleen työnsimme lautan vesille.
Ennenkuin olimme meloneet lauttamme kokonaan virtaan, olimme ajautuneet niin kauas alaspäin, että saatoimme täydellisesti nähdä tulikansan asuinsijat. Niin uutterasti olimme kiintyneet melomiseemme, silmät suunnattuina vastapäiselle rannalle, että emme mitään tienneet, ennenkuin huomiomme heräsi rannalta kuuluvaan kirkunaan. Katsahdimme ympärillemme. Siellä oli tulilaisia useita, katsellen ja viittoillen meitä, ja lisää ryömi esille luolista. Me istuuduimme katselemaan ja unohdimme koko melomisen. Rannalla oli ankara meteli. Muutamat tulimiehet laukasivat kaarensa meitä kohti, ja muutamat nuolet putosivat lähellemme, mutta liian pitkä oli välimatka.
Se oli suuri päivä Luppakorvalle ja minulle. Idässä meidän sytyttämämme palo täytti puolen taivasta savulla. Ja täällä olimme täysin turvassa keskijoella, kiertäen tulilaisten pääpesää. Me istuimme ja nauroimme heille ohi kiitäessämme, viilettäissämme kohti etelää, itäkaakkoa ja koillistakin ja sitten taas kohti itää, kaakkoa ja etelää ja ympäri länteen, kaartaen suuren kaksoispolvekkeen, missä joki melkein kiertäytyi solmuun.
Länttä kohti kiitäessämme, tulilaiset kaukana takanamme, tulla tupsahti tuttu näköala silmiemme eteen. Se oli suuri juontipaikka, jonne olimme kerran pari kulkeneet katselemaan eläinnäyttelyä, kun eläimet juomassa kävivät. Sen takana tiesimme olevan porkkanamaan, jonka toisella puolella olivat luolat ja lauman asuinsijat. Aloimme meloa rantaa kohti, joka nopeasti livahteli ohitsemme, ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme lauman käyttämillä juontipaikoilla. Siellä oli naisia ja lapsia, veden kantajia, koko joukko kurpitsan kuoriaan täyttämässä. Meidät nähdessään he livistivät pelosta mielettöminä kulkutietä ylöspäin, niin että heiltä kokonainen jono kurpitsan kuoria tipahteli tielle.
Astuimme maihin ja tietysti jäi meiltä lautta sitomatta kiinni, ja se liukui tiehensä jokea alaspäin. Varsin varovaisesti hiivimme kulkutietä ylöspäin. Lauma oli kokonaan kadonnut koloihinsa, vaikka siellä täällä näimme naaman meitä tirkistelevän. Merkkiäkään ei näkynyt Punasilmästä. Olimme jälleen kotona. Ja sinä yönä nukuimme omassa pienessä luolassamme korkealla jyrkänteen rinnassa, vaikka meidän ensin oli sieltä häädettävä pari kiukkuista nuorukaista, jotka sen olivat haltuunsa ottaneet.
14
Kuukaudet kuluivat. Tulevaisuuden draama ja murhenäytelmä ei vielä ollut näyttämölle ehtinyt, ja siihen mennessä me pähkinöitä survoimme ja elimme. Muistan silloin olleen hyvän pähkinävuoden. Me täyttelimme kurpitsan kuoremme pähkinöillä ja kuljetimme niitä survomispaikoille. Me asetimme ne kiven kouruun ja kiven mukula kädessämme survoimme ne rikki ja sitä myöten söimme kuin saimme survotuksi.
Syksy oli käsissä, kun Luppakorva ja minä palasimme pitkältä seikkailumatkaltamme, ja sitä seuraava talvi oli lauhkea. Useasti pistäysin vanhan kotipuuni ympäristössä ja monasti etsiskelin koko alueen mustikkasuon ja sen rämeikön suun välillä, missä Luppakorva ja minä olimme purjehdustaidon oppineet, mutta vihiäkään en saanut Nopsajalasta. Hän oli kadonnut. Ja minä häntä kaipasin. Minua ahdisti se nälkä, josta olen maininnut ja joka oli ruumiillisen nälän sukua, vaikka se usein minut valtasi vatsani täytenäkin ollessa. Mutta kaikki etsimiseni oli turhaa.
Mutta elämä ei luolilla ollut yksitoikkoista. Punasilmää siellä oli varottava. Luppakorva ja minä emme koskaan tunteneet hetkenkään rauhaa, paitsi ollessamme omassa pikku luolassamme. Huolimatta aukon laajentamisesta, jonka olimme suorittaneet, oli se yhä puristavan ahdas meidän kulkea. Ja vaikka me tavan takaa sitä yhä laajensimme, oli se vieläkin liian ahdas Punasilmän mahdottomalle ruholle. Mutta eipä hän koskaan luolaamme enää hyökännytkään. Hän oli ottanut opikseen, ja kaulassa oli hänellä pullea pahka osottamassa minun nakkaamani kiven jälkeä. Tämä pahka ei koskaan sulanut, ja se oli siksi mahtava, että sen saattoi etäämmältäkin havaita. Useinpa minä ylen mieluisasti tarkastelin tätä kätteni työn todistusta; ja joskus ollessani itse taatusti turvassa, sen näkeminen puristi minulta naurunkin.
Vaikka toiset laumalaiset eivät olisikaan tulleet avuksemme, jos Punasilmä olisi yhä tavoitellut Luppakorvaa ja minua palotellakseen meidät heidän silmäinsä edessä, olivat he kuitenkin myötätuntoisina meidän puolellamme. Ehkäpä se ei ollut myötätuntoa, vaan tapa, millä he Punasilmää vihaavansa ilmaisivat; he joka tapauksessa aina meitä varottivat hänen lähetessään. Metsässä, juontipaikoilla tai aholla luolien edustalla, aina he ehättivät meitä varottamaan. Sillä tavalla oli meillä monia silmiä puolellamme Punasilmää, muinaisperimystä, vastaan taistellessamme.
Kerran hän oli saada minut käsiinsä. Oli aikainen aamu, eikä lauma vielä ollut ylhäällä. Hän katkasi tieni, kun yritin luolaani ylös jyrkänteelle. Ennenkuin ehdin mitään miettiäkään, olin syöksähtänyt kaksiosaiseen luolaan — samaan, minne Luppakorva ensiksi oli minun käsistäni päässyt monia vuosia aikaisemmin ja jossa vanha sapelihammas oli tappionsa kärsinyt kahta laumalaista vainotessaan. Olin ahtautunut molempia luolia yhdistävän käytävän läpi ja huomannut, että Punasilmä ei minua seurannut. Mutta samassa hän syöksähti luolaan ulkopuolelta. Minä luikertelin takaisin käytävän läpi, ja hän syöksähti ulos ja toisesta aukosta jälleen sisälle. Minä vain kertailin kulkuani käytävän läpi.
Hän piti minua siellä puoli päivää, ennenkuin hellitti. Sen jälkeen, kun Luppakorva ja minä jotenkin varmasti tiesimme ehtivämme kaksoisluolaan, emme enää peräytyneetkään ylös äyräälle omaan luolaamme, kun Punasilmä nähtäville ilmestyi. Me pidimme vain häntä silmällä ja varoimme, ettei hän päässyt peräytymistämme katkaisemaan.
Tämän talven aikana Punasilmä surmasi silloisen vaimonsa rääkkäämällä ja alati häntä pieksemällä. Olen sanonut häntä muinaisperimykselliseksi, mutta tässä suhteessa hän oli pahempi kuin muinaisperimys, sillä alempain eläinten urokset eivät rääkkää eivätkä murhaa puolisoitaan. Tässä suhteessa arvelen Punasilmän, huolimatta hänen moninaisista muinaisperimyksellisistä taipumuksistaan, tulevaisuuden miehen oireeksi, sillä ihmissuvun urokset ainoastaan puolisoitaan murhaavat.
Kuten oli odotettavissakin, Punasilmä vaimonsa tieltä raivattuaan kävi etsimään toista. Hänen valintansa sattui Helkkykieleen. Hän oli Kololuu vanhuksen pojan, Kaljukyljen tytär. Hän oli nuori olento, sangen kärkäs lauleskelemaan luolansa suulla päivän laskiessa, ja aivan hiljattain hän oli ruvennut Koukkupolven puolisoksi. Tämä oli rauhallinen olento, ei häirinnyt ketään eikä ollut taipuvainen toveriensa kanssa kinastelemaan. Ei hän liioin ollut mikään tappelija. Pieni hän oli ja kuiva eikä pystynyt jaloillansa niin temppuilemaan kuin me toiset.
Ei ollut Punasilmä ikinä katalampaa tekoa tehnyt. Päivä oli mailleen menossa rauhallisena iltahetkenä, ja me keräännyimme aholle ennen luoliimme kiipeämistä. Äkisti Helkkykieli syöksähti kulkutietä myöten juontipaikalta ylös, Punasilmä kintereillä. Hän juoksi puolisonsa luokse. Pikku Koukkupolvi parka säikähti pelottavasti. Mutta hän oli sankari. Hän tiesi olevansa kuoleman kuilulla, mutta pakoon ei hän juossut. Hän nousi seisaalleen, ärisi, niskakarvansa kohotti ja irvisti hampaillaan.
Punasilmä mölysi raivossaan. Se oli hänestä rikos, että jokukaan laumasta häntä uskalsi vastustaa. Hänen kätensä tormasi esille ja tarrasi Koukkupolvea kurkkuun. Tämä upotti hampaansa Punasilmän käsivarteen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Koukkupolvi niskat nujerrettuina kiemurteli ja vääntelihe maassa. Helkkykieli kirkui ja ulisi. Punasilmä tarttui hänen päänsä hiuksiin ja kiskoi häntä luolaansa kohti. Hän piteli häntä raakamaisesti kiivetessään ja kiskoi ja laahasi hänet luolaansa.
Me olimme sangen kiukuissamme, mielettömän, kiljuvan kiukkuisia. Rintaamme takoen, karvat pystyssä ja hampaita louskuttaen me keräännyimme kokoon aholle. Tunsimme laumavaiston vaikutusta, aivan kuin yhteistoimintaan pakottavaa vetovoimaa, aavistusta yhteisvoimasta. Tämä yhteistoiminnan tarve kiertyi mieliimme hämärällä tavalla. Mutta eipä ollut mitään keinoa, millä saada se käyntiin, koska ei ollut sen ilmaisukeinoakaan. Me emme käyneet yhdessä Punasilmää tuhoamaan, koska meiltä kieli puuttui. Hämärästi mielessämme sorvailimme aatoksia, joilla ei aatosten esikuvia ollut. Nämä esikuvat olivat vielä hitaasti ja tuskallisesti kehittyväin keksintöjen takana.
Me koetimme tavoitella niitä hämäriä aatoksia vastaavia ääniä, jotka varjojen lailla liihottelivat läpi tietoisen olemuksemme. Kaljukylki alkoi äänekkäästi lörpöttää. Äänillään hän ilmaisi kiukkunsa Punasilmää kohtaan ja halunsa piestä häntä. Siihen asti hän pääsi ja siihen asti me häntä ymmärsimme. Mutta kun hän koetti ilmaista sitä yhteistoimintaan työntävää pakotusta, joka hänen mielessänsä väikkyi, hänen äänensä kävivät sotkuisiksi. Sitten Pitkänaama alkoi nostella karvojaan ja takoa rintaansa sekä lörpöttää. Toinen toisensa jälkeen me yhdyimme raivonpuuskaan, kunnes yksin Kololuu vanhuskin motkotti ja pölpötti särkyneellä äänellään ja kurttuisilla huulillaan. Joku tarttui seipääseen ja alkoi takoa sillä hirttä. Heti hän oli saanut käyntiin jonkinlaisen tahdin. Tietämättämme meidän kivakat huutomme ja kiljahduksemme väistyivät tämän tahdin tieltä. Sen vaikutus meihin oli lientävä; ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme raivomme unohtaneet ja jonkinlaiset hih-hei-naukujaiset olivat täydessä käynnissä.
Nämä hih-hei-naukujaiset kuvasivat loistavasti lauman epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta. Tällöinkin meidät oli yhteen johtanut keskinäinen raivo ja yhteistoimintaa tavoittava vaisto, mutta ensi alkeillaan olevan tahdin synnyttäminen sen haihdutti olemattomiin. Me olimme yhteiseläjiä ja parvissa asuvia, ja nämä laulu- ja nauruleperrykset meitä tyydyttivät. Tavallaan nämä hih-hei-naukujaiset olivat ensimäisten ihmisten neuvottelujen oireita ja myöhemmän ajan ihmisten suurten kansalliskokousten ja kansainvälisten kongressien enteitä. Mutta meiltä, nuoren maailman laumalta, puuttui puhetta, ja milloin me siten yhteen keräännyimmekin, saimme aikaan vain pääpelin sekoituksen, ja siitä syntyi yksitoikkoinen tahti, joka itsessänsä sisälsi vasta tulevan taiteen pääainekset. Se oli sikiävää taidetta.
Nämä tapaamamme tahdit eivät suinkaan olleet pitkäaikaisia. Yksi tahti pian hävisi ja pirullinen sekamelska vallitsi, kunnes jälleen saman tahdin tavoitimme tai uuden loimme. Joskus puolikymmentä eri tahtia tärähteli yhtaikaa, kutakin kannattamassa oli ryhmäkunta, joka kiinteästi pyrki toiset tahdit vaientamaan.
Sekamelskan vallitessa jokainen mölysi, hakkasi, ulvoi, kirkui ja tanssi, itsekukin itseensä tyytyväisenä, pyrkien omien aatostensa ja tahtonsa voimalla himmentämään kaikki toiset; ja kukin piti itseänsä tämän kaiken todellisena keskuksena, oli sillä hetkellä kaikesta yhtenäisyydestä erillään toisiin kaikkeuskeskuksiin nähden, joita hänen ympärillään hyppeli ja kirkui. Sitten seurasi tahti — käsien taputusta, seipäällä hirteen iskemistä, hyppyjen kertaamista jonkun esimerkin mukaan tai jonkun laulua, joka repäisevästi ja säännöllisesti, nousten ja laskien päästeli suustaan: "E-pang, e-pang! E-pang, e-pang!" Toinen toisensa jälkeen itseensä keskittyneet laumalaiset yhtyivät siihen, ja pian kaikki köörissä tanssivat ja lauloivat. "Ha-ah, ha-ah, ha-ah-ha!" oli meidän suosituita köörilaulujamme, ja toinen oli: "Eh-vah, eh-vah, eh-vah-hah!"
Ja sillä tavalla me mielipuolisen hullunkurisina hypellen, teutaroiden ja nurin niskoin mukkelehtien tanssimme ja lauloimme esiaikaisen maailman hämärässä päivänlaskussa, entisen mielentilamme unohtaen ja yhteisvoimin ponnistellen vain aistillisen mielettömyyden aikaan saamiseksi keskuudessamme. Ja niinpä raivomme Punasilmää kohtaan suli pois taiteen vaikutuksesta, ja me kirkuilimme hurjaa hih-hei-lepertelyämme, kunnes yö meitä kauhuistansa varoitti, ja me ryömimme kivikoloihimme, leppeästi toinen toistamme huhuillen tähtien syttyessä ja pimeyden maata vallitessa.
Vain pimeätä me pelkäsimme. Ei ollut meillä uskonnon ituakaan, ei käsitystä näkymättömästä maailmasta. Tunsimme vain todellisen maailman ja pelkäsimme vain tosiasioita, aistimilla havaittavia vaaroja, lihasta ja verestä luotuja eläimiä, jotka vaanivat. Ne meidät pimeän peloiksi tekivät, sillä pimeys oli pyydysteleväin eläinten aikaa. Silloin ne pesistänsä esille tulivat ja iskivät pimeästä, missä ne näkymättömissä vaaniskelivat. Ehkäpä tästä pimeyden todellisten olentojen pelosta se olemattomain olentojen pelko myöhemmin oli kehittyvä, jonka huipuksi muodostui kokonainen valtava näkymätön maailma. On luonnollista, että mielikuvituksen kasvaessa kuoleman pelko lisääntyi, kunnes tuleva kansa tämän pelon muovaili pimeyden kanssa yhteen ja sen kansoitti hengillä. Luullakseni oli tulikansa jo ruvennut pelkäämään pimeätä tällä tavalla; mutta kun me laumalaiset hih-hei-naukujaisemme keskeytimme ja koloihimme pakenimme, niin sen aiheuttivat vanha sapelihammas, leijonat ja sakaalit, villit koirat ja sudet sekä kaikki nälkäiset, lihaa syövät pedot.
15
Luppakorva meni naimisiin. Se tapahtui toisena talvena seikkailumatkamme jälkeen, ja olipa se sangen odottamatonta. Minua hän ei mitenkään varottanut. Ensiksi sain sen tietää kerran illan hämärässä kiivetessäni jyrkännettä luolallemme. Tunkeusin aukkoon, mutta siihen pysähdyin. Siellä ei minulle tilaa ollut. Luppakorva oli sen puolisonsa kanssa ottanut haltuunsa, ja tämä puoliso oli minun sisareni, isäpuoleni, Lörpän, tytär.
Koetin väkisin tunkeutua sisälle. Tilaa siellä oli vain kahdelle ja se tila oli jo otettu. Sitäpaitsi olin minä heihin nähden epäedullisessa asemassa, ja olinpa iloissani, kun pääsin peräytymään sillä kaupalla, että he minua repivät ja karvoista kiskoivat. Sen yön ja monia muita nukuin kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Kokemukseni mukaan se tuntui melkoisen turvalliselta. Kun kerran ne kaksi laumalaista olivat siellä säilyneet sapelihampaan kynsistä ja minä Punasilmän käsistä, niin minusta tuntui, että voisin pyydystelevien eläinten hyökkäyksiltä pelastua käymällä edestakaisin kummankin luolan väliä.
Olin unohtanut villit koirat. Ne olivat siksi pieniä, että voivat kulkea joka käytävää, mistä vain minäkin saatoin läpi ahtautua. Eräänä yönä ne minut nuuskivat tietoonsa. Olisivatpa vaan tulleet kumpaankin luolaan yhtaikaa, niin ne olisivat minut saaneet kynsiinsä. Mutta nyt sain muutamia niistä vain kintereilleni käytävässä ja syöksyin ulos toisen luolan aukosta. Ulkopuolella oli toisia villejä koiria. Ne kipaisivat perässäni juostessani kallioseinämälle ja alkaessani kiivetä ylöspäin. Yksi niistä, laiha ja nälkäinen peto, tarrasi minua kinttuun kiinni. Sen hampaat uppoutuivat reisilihaksiini, ja melkeinpä se oli kiskaista minut alas. Kiinni se piti, mutta enpä ruvennut ahertelemaan siitä irtipäästäkseni, vaan kaikin voimin ponnistelin ehtiäkseni kiipeämään pois toisten petojen ulottuvilta.
Vasta kun olin niistä turvassa, käänsin huomioni kihelmöivään tuskaan reidessäni. Ja sitten kymmenkunnan jalkaa ylempänä haukkuvaa laumaa, joka hypähteli kallioseinää vasten, raapusteli sitä, mutta putoili alas, tarrasin koiraa kurkkuun ja vähitellen sen kuristin. Kauan aikaa siinä meni. Se kynsi ja repi karvojani ja ihoani takakäpälillään ja alati tyrkki ja reutoi koko painollaan voidakseen kiskoa minut seinämää alas.
Vihdoin sen hampaat loksahtivat auki ja irtausivat raadellusta lihastani. Kannoin sen ruumiin jyrkännettä ylös mukanani ja kököttelin sen yön vanhan luolani suulla, jonka sisäpuolella Luppakorva ja sisareni olivat. Mutta ensiksi sain kestää haukuskelumyrskyn kiivastuneen lauman puolelta, koska olin ollut häiriön syynä. Vaan kostin senkin. Tavan takaa, kun alhaalla olevan parven äläkkä alkoi talttua, pudotin sinne kiven ja siten sain sen taas yltymään. Jonka jälkeen joka puolelta kiukustuneen lauman herjaukset alkoivat uudelleen. Aamulla jaoimme Luppakorvan ja hänen vaimonsa kanssa koiran, emmekä me kolme useampaan päivään olleet enemmän kasvin kuin hedelmän syöjäinkään kirjoissa.
Luppakorvan avioliitto ei ollut onnellinen, mutta olipahan lohdutuksena, ettei sitä kovin kauan kestänytkään. Ei ollut hän enkä minäkään onnellinen sinä aikana. Minun oli ikävä. Kärsin epämukavuutta, kun minut oli karkotettu turvallisesta pikku luolastani, enkä jostain syystä liioin ollut yhtynyt kenenkään toisenkaan nuorukaisen kanssa. Luullakseni oli pitkäaikainen kumppanuuteni Luppakorvan kanssa käynyt toiseksi luonnokseni.
Olisinhan voinut mennä naimisiin, se on kyllä totta; ja varsin luultavasti olisin sen tehnytkin, ellei olisi laumassa ollut vaimoväestä puute. Todennäköistä on otaksuminen, että tämän puutteen aiheutti Punasilmän irstaus, ja se kuvaa sitä vaaraa, mikä hänestä oli lauman olemassaololle. Ja olipa vielä Nopsajalka, jota en ollut unohtanut.
Joka tapauksessa minä Luppakorvan avioliiton aikana sain ajelehtia nurkasta loukkoon, olla vaaralle alttiina joka yö nukkuessani, eikä ollut minulla koskaan mukavaa. Muuan laumalainen kuoli, ja hänen leskensä sai paikan erään toisen laumalaisen luolassa. Minä valtasin autioksi jääneen luolan, mutta se oli avarasuinen, ja kun Punasilmä kerran oli saada minut sinne kuin loukkaaseen, palasin nukkumaan jälleen kaksoisluolan käytävään. Mutta kesällä olin poissa luolilta viikkokausia, nukkuen puupesässä, jonka rakensin rämeikön suun tienoille.
Olen jo sanonut, että Luppakorvakaan ei ollut onnellinen. Sisareni oli Lörpän tytär, ja Luppakorvan elämän hän sai viheliäiseksi. Ei ollut missään toisessa luolassa niin suurta torailun ja kinailun runsautta. Jos Punasilmä oli Siniparta, niin oli Luppakorva tohvelisankari; ja arvelenpa, että Punasilmä oli liian viisas pyytääkseen koskaan Luppakorvan vaimoa.
Luppakorvan onneksi hän kuoli. Tavaton asia tapahtui sinä kesänä. Myöhään, melkein sen lopulla, puhkesi esille toinen sato kuitujuurisia porkkanoita. Nämä odottamatta kasvaneet toissatoiset juuret olivat nuoria, mehukkaita ja pehmeitä, ja jonkun aikaa porkkanamaa oli lauman suosituimpia ravintopaikkoja. Eräänä aamuna aikaisin oli meitä siellä useita kymmeniä aamiaista syömässä. Minun toisella puolellani oli Kaljukylki. Hänen takanansa olivat hänen isänsä ja hänen poikansa, Kololuu vanhus ja Lerppahuuli. Toisella puolellani olivat sisareni ja Luppakorva, sisareni lähinnä.
Minkäänlaista varotusta ei kuulunut. Äkisti sekä Kaljukylki että sisareni hypähtivät ilmaan ja kiljahtivat. Samassa kuulin nuolien viuhinan, jotka heidät lävistivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat maassa pitkällään reutoillen ja läähättäin, ja me toiset livistimme puita kohti. Yksi nuoli lehahti sivutseni ja päätyi maahan, jossa sen sulkavarsi tärisi ja vapisi pysähtyneen lennon vaikutuksesta. Muistan selvästi, kuinka kaarsin juostessani sen sivutse ja tarpeettoman laajalti väistin tuhoasetta. Varmaankin säikyin sitä samoinkuin hevonen säikkyy esinettä, jota se pelkää.
Luppakorva juostessaan rinnallani keikahti nurin niskoin kumoon. Nuoli oli tunkeutunut läpi hänen pohkeestaan ja kompastutti hänet. Hän koetti juosta, mutta kompastui ja kaatui nuoleen toisen kerran. Hän nousi, koetti ryömiä pelosta vapisten ja huusi minua avukseen. Minä syöksyin takaisin. Hän näytti minulle nuolta. Tartuin siihen kiinni vetääkseni sen pois, mutta siitä johtuva kipu pakotti häntä tarttumaan käteeni ja estämään minua. Nuoli lensi väliimme. Toinen karahti kiveen, pirstoutui ja putosi maahan. Tämä oli jo liikaa. Minä tempasin äkisti kaikin voimin. Luppakorva huusi, kun nuoli tuli ulos ja iski minuun kiukkuisesti. Mutta seuraavassa hetkessä olimme taas täydessä paossa.
Katsahdin taakseni. Kololuu vanhus yksinään kaukana jälessä toikkerehti äänettä eteenpäin kilpajuoksussa kuoleman kanssa. Joskus hän melkein oli kaatumaisillaan ja kerran kaatuikin; mutta nuolia ei enää lentänyt. Hän kömpi heikkona jaloilleen. Ikä häntä raskaana painoi, mutta eipä hän kuolla mielinyt. Ne kolme tulilaista, jotka nyt juoksivat esille metsäisestä väjymyspaikastaan, olisivat helposti voineet hänet saada käsiinsä, mutta he eivät sitä koettaneet. Ehkäpä hän oli liian vanha ja sitkeä. Mutta Kaljukyljen ja sisareni he saada halusivat, sillä katsoessani taakseni puista, näin tulilaisten takovan heitä kivillä päähän. Tulimiehistä yksi oli se kurttuinen metsästäjävanhus, joka ontui.
Me kuljimme puita myöten luolia kohti — kiihtynyt ja sekava lauma, joka edestään karkoitti koloihinsa kaiken metsän pikkuelämän, ja joka sai harakat julkeasti kirkumaan. Nyt kun ei mitään suoranaista vaaraa ollut, Lerppahuuli odotteli isoisäänsä Kololuuta; ja sukupolven ero välillänsä tämä vanhus ja nuorukainen muodostivat jälkijoukkomme.
Ja sillä tavalla tuli Luppakorvasta nuorimies uudelleen. Sinä yönä minä nukuin hänen kanssaan vanhassa luolassa, ja vanha toveruuselämämme alkoi taas. Puolisonsa menettäminen ei hänelle näyttänyt surua tuottavan. Ainakaan hän ei oireitakaan siihen suuntaan osottanut eikä liioin näyttänyt häntä kaipaavan. Haava hänen sääressänsä tuntui häntä yksinomaan kiusaavan, ja kuluipa kokonainen viikko, ennenkuin hän jälleen vanhan reippautensa saavutti.
Kololuu oli lauman ainoa vanhus. Joskus kun häntä tarkastellessani hänen kuvansa selvimmin mielessäni väikkyy, huomaan merkillistä yhdennäköisyyttä hänen ja isäni puutarhurin isän välillä. Puutarhurin isä oli sangen vanha, sangen ryppyinen ja kurttuinen; ja kaiken maailman silmissä hänen täytyi näöltään ja häärinnältään olla aivan Kololuun tapaisen, tirrottaessaan pikkaraisilla sameilla silmillään ja mutistessaan jotakin hampaattomain ikeniensä välistä. Lapsena tämä yhdennäköisyys tavallisesti säikäytti minua. Juoksin aina pakoon nähdessäni vanhuksen toikkerehtivan kahden keppinsä nojassa eteenpäin. Kololuu vanhuksella oli vielä jonkun verran harvaa karkeata valkoista partaa, joka näytti sekin samallaiselta kuin tämän vanhan miehen poskiviuhkat.
Kuten sanoin, oli Kololuu lauman ainoa vanhus. Hän oli poikkeus. Laumalaiset eivät koskaan vanhoiksi eläneet. Keski-ikä oli jotenkin harvinainen. Väkivaltainen kuolema oli tavallisin kuolintapa. He kuolivat samalla tavalla kuin isäni oli kuollut, kuin oli kuollut Hammasrikko, kuin sisareni ja Kaljukylki vastikään olivat kuolleet — äkisti ja julmalla tavalla, kaikki kyvyt täysvoimaisina ja elämän täydessä lennossa ja menossa. Luonnollinen kuolema? Väkivaltainen kuolema oli luonnollinen kuolintapa niinä päivinä.
Kukaan ei kuollut vanhuuteen lauman keskuudessa. Minä en milloinkaan saanut sellaista tapausta tietooni. Kololuukaan ei kuollut sillä tavalla, ja hän oli ainoa minun aikaisessani sukupolvessa, jolla olisi ollut siihen tilaisuutta. Paha rampautuminen, vakava, tapaturmainen tai väliaikainen kykyjen lamaantuminen merkitsi nopeaa kuolemaa. Tavallisesti ei tällaista kuolemaa kukaan ollut näkemässä. Lauman jäseniä vain yksinkertaisesti tipahti näkyviltä pois. Aamulla he luolilta läksivät eivätkä milloinkaan palanneet. He katosivat — pyydysteleväin eläinten ahmattuun kitaan.
Tämä tulilaisten hyökkäys porkkanamaalla oli loppumme alkua, vaikka me emme sitä tienneet. Tulilaisten metsästäjiä alkoi ilmestyä yhä useammin, sikäli kuin aikaa kului. He tulivat kaksittain ja kolmittain, hiljaa hiiviskellen metsän halki; heidän lentäville nuolilleen ei välimatka merkinnyt mitään, vaan saivat he saaliinsa alas korkeimmankin puun latvasta, tarvitsematta itse sinne kiivetä. Kaari ja nuoli olivat kuin heidän hyppy- ja lyöntilihastensa loppumaton pitennys, niin että he itse asiassa saattoivat hypätä satakunta jalkaa ja enemmänkin ja tappaa samalta matkalta. Tämä heistä teki paljon pelottavampia kuin oli itse sapelihammaskaan. Ja sitäpaitsi he olivat sangen järkeviä. He osasivat puhua ja siten paljon selvemmin keskustella, jonka ohessa he ymmärsivät yhteistoiminnan hyödyn.
Me laumalaiset kävimme kovin varovaisiksi ollessamme metsässä. Olimme kerkeämpiä, huolellisempia ja valppaampia. Puut eivät enää olleet taattuja turvapaikkoja. Emme enää voineet kyykyllemme asettua oksalle naureskelemaan alhaalla maassa olevia raatelevia vihollisiamme. Tulikansa oli raatelevaa, kynnet ja torahampaat sadan jalan pituiset, ja olivatpa he peloittavimmat kaikkien pyydysteleväin eläinten seassa, jotka esiaikaisessa maailmassa vaeltelivat.
Eräänä aamuna, ennenkuin laumalaiset olivat metsään hajaantuneet, puhkesi sekasorto vallalle veden kantajain ja niiden joukossa, jotka olivat käyneet joelle juomaan. Koko parvi pakeni luolille. Tapanamme oli sellaisissa tapauksissa ensin paeta ja tutkia jälestäpäin. Luoliemme suilla odottelimme tarkastellen. Jonkun ajan kuluttua tulilainen astui varovasti aholle. Hän oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. Hän seisoi kauan aikaa meitä tarkastellen, katsellen luoliamme ja kiviseinää mitellen. Hän astuskeli yhtä kulkutietä alas juontipaikalle ja palasi hetken kuluttua takaisin toista kulkutietä. Sitten hän taas seisoskeli ja tarkasteli meitä huolellisesti pitkän aikaa. Lopulta hän kääntyi ja lynkytteli metsään, ja me jäimme surullisina ja valitellen huhuilemaan toisillemme luoliemme suulta.
16
Tapasin hänet läheltä mustikkasuota, siltä tutulta tienoolta, missä äitini asui ja minne Luppakorva ja minä olimme ensimäisen puupesämme rakentaneet. Se tapahtui aivan odottamatta. Päästyäni puun alle, kuulin tutun leppeän äänen ja katsahdin ylös. Siellä hän oli, Nopsajalka, istui oksalla ja heilutteli jalkojaan edestakaisin katsellen minua.
Hetkisen seisoin hiljaa. Hänet nähdessäni tunsin olevani ylen onnellinen. Mutta sitten alkoi levottomuus ja tuska hiipiä tätä onnea häiritsemään. Kävin kiipeämään puuhun hänen luokseen, mutta hitaasti hän peräysi oksaltaan pois. Juuri kun olin hänet saavuttamaisillani, hän hypähti ilman halki ja tupsahti lähimmän puun oksille. Kahisevain lehtien keskeltä hän kurkisteli minua ja päästeli leppeitä ääniä. Minä hyppäsin suoraan hänen peräänsä, mutta kiihkeän ajon jälkeen asema oli taas sama, sillä jälleenpä hän leppeitä ääniänsä päästeli ja kurkisteli kolmannen puun lehvien seasta.
Mielessäni syttyi aatos, että nyt jokin oli erilaista kuin entisinä päivinä, ennenkuin Luppakorva ja minä olimme seikkailuretkellemme joutuneet. Minä häntä kaipasin ja tiesin kaipaavani häntä. Ja sen hänkin tiesi. Ja senpätakia hän ei sallinut minun päästä lähelleen. Unohdin, että hän todella oli Nopsajalka ja että hän kiipeämistaidossa oli ollut opettajani. Tavoittelin häntä puusta puuhun, mutta ainapa hän minut vältti ja kurkisteli sitten minua ystävällisin katsein taaksepäin, leppeitä ääniä päästellen; ja niin hän tanssieli, hypähteli ja heiluili aivan melkein ulottuvillani. Minkä useammin hän minua väisti, sen kiihkeämmin minä halusin hänet tavoittaa, mutta iltapäivän pitenevät varjot todistivat ponnistukseni olevan turhia.
Häntä tavoittaessani tai välillä levätessäni viereisessä puussa häntä katsellen, huomasin hänen muuttuneen. Hän oli isompi, raskaampi ja varttuneempi. Hänen piirteensä olivat pyöreämmät, hänen lihaksensa täyteläisemmät, ja hänessä oli jokin sellainen määräämätön täyskasvuisuuden leima, joka oli hänelle outoa ja joka minua kiihotti. Kolme vuotta hän oli ollut näkyviltäni — kolme vuotta vähintäin, ja muutos hänessä oli huomattava. Sanon kolme vuotta; se on lähipitäin tarkka, sikäli kuin voin aikaa arvioida. Mahdollisesti oli kulunut neljäskin vuosi, jonka olen sekoittanut toisten kolmen vuoden tapauksiin. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä varmempi olen, että neljä vuotta hänen oli täytynyt olla poissa.
Minne hän oli mennyt, miksi mennyt ja mitä oli hänelle tänä aikana tapahtunut, sitä en tiedä. Ei ollut hänellä mitään keinoa, minkä avulla kertoa minulle, enemmän kuin oli Luppakorvalla ja minullakaan kertoa laumalaisille, mitä olimme nähneet poissa ollessamme. Mahdollistahan on, että hän, samoinkuin mekin, oli lähtenyt seikkailumatkoille ja yksikseen. Mutta onpa mahdollista sekin, että Punasilmä oli ollut hänen lähtönsä aiheena. Aivan varmaa on, että tämän oli täytynyt aika ajoin tavata hänet vaeltaessaan puissa; ja jos hän oli häntä takaa ajanut, ei ole epäilemistäkään, ettei se olisi riittänyt häntä karkoittamaan. Myöhemmät tapaukset ovat saattaneet minut uskomaan, että hänen oli täytynyt vaellella kaukana etelässä, vuorijonon toisella puolen ja alhaalla outojen virtojen rantamilla, poissa kaikkien kaltaistensa parista. Monet puuihmiset asuivat siellä alhaalla, ja luullakseni he hänet lopulta ajoivat takaisin laumalaisten ja minun luokseni. Tämän käsitykseni perusteet selitän myöhemmin.
Varjot kävivät pitemmiksi, ja minä tavoittelin häntä innokkaammin kuin koskaan, mutta enpä sittenkään voinut häntä saavuttaa. Hän oli koettavinaan epätoivoisesti paeta minua, mutta kaiken aikaa hän piti huolen siitä, että hädin tuskin oli ulottumispiirini ulkopuolella. Minä unohdin kaiken — ajan, yön lähenemisen ja lihaa syövät viholliseni. Olin mieletönnä rakkaudesta häneen ja kiukusta myös, koska hän ei tahtonut laskea minua luokseen. Merkillistä oli, miten tämä kiukku häntä kohtaan tuntui olevan osa kaipuustani häneen.
Kuten sanottu, kaiken unohdin. Kilpajuoksussa erään ahon yli minä juoksin täyttä kyytiä käärmeparveen. Ne eivät minua peloittaneet. Olin mieletön. Ne iskivät minua kohti, mutta minä kyykistelin, syrjään hyppelin ja juoksin. Tielläni oli python-käärme, joka tavallisissa oloissa olisi saanut minut kirkuen pakenemaan puun latvaan. Se kyllä ajoi minut nytkin puuhun, mutta Nopsajalka oli näkyvistäni katoamassa ja minä hyppäsin takaisin maahan ja jatkoin juoksuani. Oli siinä täpärät paikat. Vanha viholliseni, hyena, myöskin sattui tielle. Käytökseni johdosta se varmasti päätteli, että jotakin oli tapahtumassa ja seurasi minua tuntikauden. Kerran suututimme villisikalauman, ja ne kipasivat peräämme. Nopsajalka uskalsi ankaran hypyn puiden välillä, joka minulle oli liian pitkä. Minun täytyi turvautua maahan. Siellä oli sikoja. En välittänyt. Lennähdin maahan metrin päähän lähinnä olevaa. Juostessani ne sivulta minua ahdistivat ja pakottivat minut kahteen eri puuhun, jotka olivat Nopsajalan ajolinjalta syrjässä. Uskalsin maahan uudelleen, kiersin taaksepäin ja juoksin poikki aukean ahon koko lauma harjakset pystyssä, röhkien ja hampaitaan louskuttaen kintereilläni.
Jos olisin kompastunut tai horjahtanut aholla, ei olisi ollut minulla pääsyn paikkaa. Mutta enpähän kompastunut. Enkä välittänyt kompasteluista ja horjahduksista. Olin sellaisella tuulella, että olisin seissyt naamakkain vaikka itse sapelihampaan taikka parinkymmenen nuolia ampuvan tulilaisen kanssa. Sellaista oli lemmen mielettömyys — — minussa. Nopsajalan laita oli toista. Hän oli sangen järkevä. Hän ei antautunut mihinkään todelliseen vaaraan, ja muistanpa, mieleen palauttaessani vuosisatojen takaa tätä hurjaa lemmen ajoa, että sikojen minua viivyttäessä hän ei kiirehtinyt eteenpäin kovin nopeasti, vaan pikemmin odotteli minua ajoa jatkamaan. Hän se myös edelläni hypellen määräsi kulkunsa, aina pyrkien sille suunnalle, jonne tahtoi mennä.
Vihdoin tuli pimeä. Hän johti minua erään puitten sekaan pistäytyvän rotkoseinämän ympäri sammaleista vierua pitkin. Sitten tunkeusimme tiheän viidakkaröykkiön läpi, joka minua kulkiessani repi ja riipi. Mutta häneltä eivät karvatkaan pörhistyneet. Hän tunsi tien. Tiheikön keskellä oli iso tammi. Minä olin aivan lähellä hänen sinne kiivetessään; ja sieltä eräässä haarukassa olevasta pesästä, jota niin kauan ja turhaan olin etsinyt, minä hänet tavoitin.
Hyena oli käynyt jälillemme uudelleen, ja se nyt istui maassa nälkäisesti äännellen. Mutta mepä emme siitä välittäneet, vaan naureskelimme sille, kun se äristen kääntyi pois tiheikön läpi. Kevätaika oli käsissä ja öiset äänet olivat moninaisia ja vaihtelevia. Kuten tapana oli siihen vuoden aikaan, tappelivat eläimet navakasti keskenään. Pesälle kuulimme villien hevosten kirkunaa ja hirnuntaa, elefanttien pasunoimista ja leijonain karjuntaa. Mutta kuu pistäysi taivaalle, ja ilma oli lämmin, ja me naureskelimme pelottomina.
Muistan, että seuraavana aamuna tapasimme kaksi temmeltävää koiraslintua, jotka niin kiivaasti tappelivat, että minä kävin aivan niiden viereen ja tarrasin kumpaakin kurkusta kiinni. Siten saimme Nopsajalka ja minä hääaamiaisemme. Se oli herkkua. Helppoa olikin pyydystää lintuja kevätpuolella vuotta. Eräänä yönä sinä vuonna Nopsajalka ja minä katselimme puista, miten kaksi hirveä kuun valossa tappeli; ja näimme koiras- ja naarasleijonan hiipivän niiden luokse huomaamatta ja tappavan ne tappelun jatkuessa.
Ei ole tiedossa, miten kauan lienemme asustaneet Nopsajalan puupesässä. Mutta eräänä päivänä meidän poissa ollessamme oli puuhun salama iskenyt. Suuret oksat olivat pirstaleina ja pesä oli särkynyt. Minä rupesin rakentamaan uutta, mutta Nopsajalka ei tahtonut sellaiseen ollenkaan tyytyä. Kuten myöhemmin huomasin, oli hän kovin salaman arka, enkä voinut suostuttaa häntä takaisin puuhun. Ja niinpä tapahtui, että kuherrusaikamme kuluttua läksimme luolille asumaan. Samoinkuin Luppakorva oli minut luolasta karkoittanut naimisiin mennessään, samoin minä hänet nyt karkoitin; ja Nopsajalka ja minä asetuimme sinne, hänen nukkuessaan öitään kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä.
Ja lauman keskuuteen asumaan tultuamme alkoivat vastukset. Punasilmällä oli ollut ties montako vaimoa Helkkykielen jälkeen. Hän oli vaeltanut samaa tietä kuin toisetkin. Tällä kerralla hänellä oli pikkarainen, hento ja alakuloinen olento, joka vikisi ja kitisi alati, joko hän sitten pieksi häntä tai ei; ja hänen menonsa oli aivan lyhyen ajan kysymys. Ennenkuin hän menikään, iski Punasilmä katseensa Nopsajalkaan, ja kun hän oli mennyt, alkoi Nopsajalan vainoaminen.
Hyväpä oli hänelle, että oli hän Nopsajalka, että hän niin hämmästyttävän taitavasti osasi nopeana paeta puita myöten. Hän tarvitsi koko järkevyytensä ja uskalluksensa voidakseen pelastua Punasilmän käsistä. Minä en voinut häntä auttaa. Punasilmä oli niin väkevä hirviö, että hän olisi voinut repiä minut palasiksi jäsen jäseneltä. Kuolemaani asti sain potea venähdystä hartioissani, niitä kun sateisina ilmoina kolotti ja herpaus vaivasi, ja se oli merkki hänen kättensä töistä.
Nopsajalka oli sairaana siihen aikaan kuin minä sain tämän venähdyksen. Hänellä lie ollut keltakuume, jota me toisinaan saimme kärsiä; mutta olipa se mitä tahansa, hänet se teki tylsäksi ja raihnaiseksi. Ei ollut hänen lihaksissaan tavallista liukkautta, ja todella huonossa pakokunnossa hän oli, kun Punasilmä hänet sai kierrokseensa lähellä villien koirien tyyssijaa, luolilta useitten kilometrien päässä etelässä. Tavallisissa oloissa hän olisi kiertänyt hänet ja sittenkin ennättänyt turvaan ahdassuiseen luolaamme ennenkuin hän suoraa tietä kulkien. Mutta nyt hän ei kyennyt kiertämään Punasilmää. Hän oli liian tylsä ja hidas. Joka kerta ennätti Punasilmä hänen eteensä, kunnes hän luopui yrittämästä ja käytti koko tarmonsa pelastuakseen vain hänen käsistään.
Ellei hän olisi ollut kipeä, olisi hänelle ollut lapsen leikkiä Punasilmän kynsistä pääseminen; mutta nyt hän tarvitsi koko varovaisuutensa ja taitonsa. Eduksi oli hänelle, että hän saattoi liikkua heikommilla oksilla kuin Punasilmä ja tehdä pitempiä hyppyjä. Hän osasi myös erehtymättä arvostella välimatkoja, ja hänen vaistonsa ilmaisi hänelle oksien, haarojen ja mädäntyneitten runkojen kestävyyden.
Se oli loppumatonta ajoa. Yltympäri ja edestakaisin pitkiä kiertoja metsän läpi he syöksähtelivät. Toisten laumalaisten seassa vallitsi suuri kiihko. Hurjina he mölysivät, äänekkäämmin aina silloin kun Punasilmä oli etäämmällä ja talttuen aina, kun ajon pyörre toi hänet lähemmäksi. He olivat voimattomina sivulta katsojina. Vaimot kirkuivat ja melusivat ja miehet takoivat rintaansa voimattomassa raivossaan. Pitkänaama oli eritoten kiukkuinen, ja vaikkakin hän pärinätänsä taltutti Punasilmän lähetessä, ei hän kuitenkaan talttunut siihen määrään kuin toiset.
Minä taas en näytellyt mitään urhoollista osaa. Tiedän olleeni kaikkea muuta kuin sankari. Mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi ollut minun antautumisestani tappeluun Punasilmän kanssa? Hän oli voimakas hirviö, pirullinen peto, eikä olisi ollut minulla minkäänlaista toivoa voimain mittelyssä. Hän olisi tappanut minut, ja asema olisi jäänyt entiselleen. Hän olisi tavoittanut Nopsajalan, ennenkuin tämä olisi luolaan ehtinyt. Saatoin siis vain katsella voimattomassa raivossa, väistyä tieltä ja pidätellä kiukun purkaustani hänen tullessaan liian lähelle.
Tunnit vierivät. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Mutta yhä jatkui ajoa. Punasilmä halusi uuvuttaa Nopsajalan. Hän vartavasten juoksi hänet lamauksiin. Pitkän ajan kuluttua hän alkoi väsyä eikä enää voinut jatkaa pahkipäistä pakoaan. Silloin hän alkoi pyrkiä mitä heikoimmille oksille, jonne Punasilmä ei häntä seurata voinut. Siten hän olisi saanut hengähtämisaikaa, ellei Punasilmä olisi ollut pirullinen. Kun hän ei voinut Nopsajalkaa seurata, hän ravistamalla pudotti hänet pois. Koko voimallaan ja painollaan hän saattoi huiskuttaa oksaa edestakaisin, kunnes hän häiläytti hänet pois oksalta, aivan kuin kärpäsen ruoskan siimasta saattaa häiläyttää. Ensi kerralla Nopsajalka pelastui, pudoten alempana oleville oksille. Toisella kerralla, vaikka oksat häntä eivät estäneetkään maahan putoamasta, hidastivat ne hänen vauhtiansa. Ja kolmannella kerralla Punasilmä heilautti hänet oksalta niin tuimasti, että hän singahti suoraan ilmassa toiseen puuhun. Ihmeellistä oli katsella hänen pyörähdyksiänsä ja miten hän aina pelastui. Vain pakon painaessa hän haki väliaikaista turvaa heikommilta oksilta. Mutta niin oli hän väsynyt, ettei hän muulla tavoin voinut vainolaistansa väistää, ja tavan takaa hänen oli pakko turvautua heikkoihin oksiin. Yhä jatkui ajoa, ja yhä kirkui lauma, rintaansa takoi ja hampaitansa kirautteli. Sitten oli loppu käsissä. Oli jo melkein hämärä. Väristen, läähättäen ja ilmaa ahmien Nopsajalka riippui säälittävänä korkealla ohuella oksalla. Siitä oli kolmisenkymmentä jalkaa maahan eikä mikään putoamista estämässä. Punasilmä heilui edestakaisin oksalla lähimpänä runkoa. Oksa oli kuin heiluri, taipuen yhä laajempaan kaareen joka kerta hänen painonsa ponnahduksesta. Sitten hän äkisti ponnautti päinvastaiseen suuntaan juuri oksan kaartuessa alaspäin. Nopsajalan kädet ja jalat irtautuivat, ja kiljahtaen hän alkoi kiitää alaspäin maata kohti.
Mutta ilmassa hän suoristautui ja putosi jalat edellä. Tavallisissa oloissa niin korkealta pudotessa hänen jalkansa nivelet olisivat lieventäneet maahan jysähtämistä. Mutta hän oli perin uupunut. Hän ei voinut nivelillään toimia. Hänen jalkansa lysähtivät kokoon hänen allaan ja vain osaksi putousta lientivät, ja hän rysähti maahan kyljelleen. Tässä hän ei kuitenkaan loukkaantunut, kuten selville kävi, mutta se salpasi hengen hänen keuhkoissaan. Hän makasi avuttomana ja tavoitteli ilmaa.
Punasilmä syöksähti hänen kimppuunsa. Muhkuraiset sormensa kietoutuivat hänen päänsä hiuksiin, hän nousi ylös ja murahti voitokkaana ja ilkkuillen kauhistuneille laumalaisille, jotka puista kurkistelivat. Silloin minä kävin mielettömäksi. Varovaisuus solahti tuuleen, unohtunut oli haluni pysyä yhä eläväin kirjoissa. Juuri Punasilmän murahdellessa syöksyin takaapäin hänen kimppuunsa. Hyökkäykseni oli niin odottamaton, että sain hänet työnnetyksi kumoon. Kiersin käteni ja jalkani hänen ympärilleen ja ponnistelin pitääkseni hänet kumossa. Tämä olisi ollut mahdotonta, ellei hän olisi tiukasti toisella kädellään pitänyt kiinni Nopsajalan tukasta.
Käytökseni rohkaisemana, Pitkänaama tuli äkkiä avukseni. Hän hyökkäsi yhteen rykelmään, tarrasi hampaillaan Punasilmän käsivarteen ja kynsi ja repi hänen kasvojansa. Nyt olisi ollut aika toisten laumalaisten yhtyä leikkiin. Olihan tilaisuus ikipäiviksi päästä Punasilmästä. Mutta pelästyneinä he pysyivät metsässä.
Oli aivan selvää, että Punasilmä oli voittava tappelussa meidän kahden kanssa. Syynä siihen, ettei hän meitä lopettanut heti, oli se, että Nopsajalka ehkäisi hänen liikkeitänsä. Nopsajalka oli taas saanut hengityksensä käyntiin ja alkoi vastustella. Punasilmä ei mielinyt päästää kynsiänsä hänen hiuksistaan, ja tämä se häntä ehkäisi. Hän sai kiinni minun käsivarrestani. Se merkitsi minun menoani. Hän alkoi kiskoa minua puoleensa niin lähelle, että olisi voinut upottaa hampaansa kurkkuuni. Hänen kitansa oli auki ja hän irvisteli. Ja vaikka hän vasta alotti voimiansa käyttää, väänsi hän minun olkapäätäni, niin että siitä sain kärsiä koko jälellä olevan elämäni ajan.
Mutta sinä hetkenä jotakin tapahtui. Mitään varotusta ei kuulunut. Suuri ruumis syöksähti meidän neljän kimppuun, jotka olimme yhteen kietoutuneet. Meidät reväistiin voimakkaasti irralleen toisistamme ja vyöryimme nurin niskoin maassa, ja yllätyksen äkillisyys sai meidät hellittämään toisemme. Törmäyksen tapahtuessa Pitkänaama kiljasi pelottavasti. Minä en tiennyt mitä tapahtui, vaikka nenässäni tuntui tiikerin haju ja vilaukselta näin juovikkaan turkin juostessani puuhun.
Se oli vanha sapelihammas. Meidän päästelemiemme äänien herättämänä luolassaan, se oli hiipinyt huomaamatta kimppuumme. Nopsajalka pääsi minua lähinnä olevaan puuhun, ja minä heti kiepsahdin hänen luokseen. Kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet aivan rinnalleni hänen hiljaa kitistessään ja itkiessään. Maasta kuului karjuntaa ja luiden narskumista. Siellä sapelihammas illasti Pitkänaaman jäännöksillä. Toiselta puolen silmät ja luomet tulehtuneina kurkisteli Punasilmä alas. Siinä oli hirviö voimakkaampi häntä. Nopsajalka ja minä käännyimme ja kuljimme hiljaisesti puita myöten luolaa kohti, kun taas laumalaiset jäivät puihin ja sinkauttelivat solvauksia, oksia ja vesoja vanhan vainolaisensa niskaan. Se huiskutteli häntäänsä ja karjui, mutta jatkoi syöntiänsä.
Ja sillä tavalla me pelastuimme. Se oli vain sattuma — mitä ilmeisin sattuma. Muuten olisin minä kuollut sinne Punasilmän kynsiin, eikä olisi olemassa mitään ajan siltaa, jota myöten tuhansien vuosisatojen päähän väreet käyvät jälkeläiselle, sanomalehtiä lukevalla ja sähkövaunuissa ajavalle jälkeläiselle — niin, eikä hän kirjoittaisi kertoelmia koetuista tapahtumista, niinkuin tämä on kirjoitettu.
17
Seuraavana vuonna aikaisin syksyllä tämä tapahtui. Kun Punasilmän ei ollut onnistunut Nopsajalkaa saada, hän oli ottanut itselleen toisen vaimon; ja mikä oli outoa, tämä oli yhä elossa. Ja vielä oudompaa oli, että heillä oli muutaman kuukauden vanha pienokainen — Punasilmän ensimäinen lapsi. Hänen edelliset vaimonsa eivät koskaan olleet eläneet kyllin kauan lapsia synnyttääkseen. Vuosi oli kulunut meille kaikille onnellisesti. Ilma oli ollut harvinaisen leppeä ja ruokaa yllin kyllin. Erikoisesti muistan sen vuoden nauriit. Pähkinäsato samoin oli ylen runsas, ja villit luumut olivat suurempia ja makeampia kuin tavallisesti.
Lyhyesti sanoen, se oli kultavuosi. Ja silloin se tapahtui. Oli varhainen aamu, ja luolissamme meidät yllätettiin. Kalsean harmaan valon häämöittäessä me heräsimme unestamme, useimmat meistä kuoleman kohdatakseen. Nopsajalka ja minä hätkähdimme valveille kirkunan ja pauhun melskeestä. Meidän luolamme oli kaikkein korkeimmalla jyrkänteellä, ja me ryömimme sen suulle ja kurkistimme alas. Aho oli aivan täynnä tulilaisia. Heidän huutonsa ja kiljumisensa olivat melskeessä lisänä, mutta heillä oli järjestystä ja suunnittelun mukaista toimintaa, kun taas meillä laumalaisilla ei ollut mitään. Kukin meistä tappeli ja toimi oman päänsä mukaan, eikä kukaan meistä sen onnettomuuden laajuutta aavistanut, joka tulossa oli.
Kun me aloimme nakella kiviä, olivat tulilaiset tiheään kasaantuneet jyrkänteen juurelle. Ensimäiset sinkautetut kivet lienevät särkeneet muutamia pääkalloja, sillä heidän väistyessään kauemmaksi jyrkänteeltä, jäi kolme heistä jälelle tantereelle. Nämä vinkuroivat ja kiemurtelivat, ja yksi heistä koetti ryömiä pois. Mutta me heidät päiviltä päästimme. Tällöin me urokset raivosta karjuimme ja annoimme sataa kiviä kolmen alhaalla olevan niskaan. Useat tulilaiset palasivat vetämään heitä turvaan, mutta kivemme ajoivat pelastajat peräytymään.
Tulilaiset raivostuivat. Mutta hekin rupesivat varovaisiksi. He kyllä kiukkuisesti kiljuivat, mutta pysyivät etäämpänä ja lähettivät parvittain nuolia meitä vastaan. Tämä lopetti kiven sinkoamisen. Tällä välin oli meistä puolikymmentä saanut surmansa ja parikymmentä haavoittunut, ja me toiset peräännyimme luoliemme sisäpuolelle. Minä en kyllä korkealla olevassa luolassani ollut kantomatkan ulkopuolella, mutta välimatka oli siksi pitkä, että ampumisen vaikutus heikentyi, eivätkä tulilaiset monia nuolia minua kohti tuhlanneetkaan. Sitäpaitsi olin utelias, halusin nähdä. Nopsajalka pysyi tarkoin luolan sisäpuolella pelosta vapisten ja päästellen hiljaisia voivotusääniä, kun minä en tahtonut tulla sisälle, mutta minä olin kyykylläni aukossa ja katselin.
Taistelussa oli nyt tapahtunut seisaus, jonkinlainen aselepo. Me olimme luolissamme, ja tulilaisten ratkaistavana oli kysymys, miten saada meidät ulos. He eivät uskaltaneet tulla luoliin perässämme, mutta mekään emme yleensä halunneet ruveta heidän nuoliensa maalitauluksi. Kun heistä muuan joskus läheni jyrkänteen juurta, niin laumalaisista joku paiskasi kiven alas. Vastalahjaksi hänet puolikymmentä nuolta lävisti. Tämä peli kävi päinsä varsin hyvin jonkun aikaa, mutta lopulta laumalaisista ei kukaan ollut halukas itseänsä näyttämään. Aselepo oli täydellinen.
Tulilaisten takana näin sen pienen kurttuisen metsästäjän kaikkea johtavan. He tottelivat häntä ja kulkivat sinne tänne hänen käskyjensä mukaan. Jotkut heistä läksivät metsään ja palasivat kantaen kuormittain kuivia puita, lehtiä ja ruohoja. Kaikki tulilaiset kerääntyivät yhteen. Useimmat heistä seisoivat kaarineen ja nuolineen valmiina ampumaan jokaisen näkyville tulevan laumalaisen, toiset läjäsivät kuivat ruohot ja puut alimpana olevan luolasarjamme suille. Näistä läjistä he taikoivat sen hirviön, jota me pelkäsimme —tulen. Aluksi kohosi savupatsaita, jotka tupruilivat kallioseinää ylöspäin. Sitten näin punakielisten liekkien pilpahtelevan esille puitten raoista aivan kuin pienien käärmeitten. Savu kävi yhä paksummaksi, joskus käärien verhoonsa koko kallioseinämän. Mutta minä olin korkealla, eikä se minua suurestikaan kiusannut, vaikka se kirvelti silmiä, ja minä niitä rystysilläni hieroskelin.
Kololuu vanhus ensimäisenä savustettiin ulos. Kevyt ilmavirta ajoi savun silloin syrjään, niin että selvästi saatoin nähdä. Hän tunkeusi savun läpi, astui palavalle hiilelle, kiljahti sen tuottamasta äkillisestä tuskasta ja yritti kiivetä rinnettä ylöspäin. Nuolia kiehui hänen ympärillään. Hän seisahtui eräälle kielekkeelle, tempasi kiven mukulan puolustuksekseen, läähätti, aivasteli ja pudisteli päätään. Hän hoiperteli edestakaisin. Kymmenkunta sulkaista nuolenpäätä törötti hänestä ulos. Hän oli jo vanhus, mutta kuolla ei halunnut. Hän hoiperteli yhä enemmän, polvet lyyhistyivät ja hoiperrellessaan hän uikutti surkeasti. Hänen kätensä herpautui ja hän horjahti ja putosi. Hänen vanhat luunsa murskaantuivat varmaan pahasti. Hän oihki ja yritti voimattomasti nousta, mutta muuan tulilainen syöksähti hänen kimppuunsa ja särki hänen kallonsa nuijallaan.
Ja samoinkuin Kololuun kävi monen muun laumalaisen. Kun eivät voineet sietää tukahuttavaa savua, he syöksyivät ulos ja nuoliin kaatuivat. Muutamat naiset ja lapset jäivät luoliin ja tukahtuivat kuoliaaksi, mutta useimmat saivat ulkopuolella surmansa.
Kun tulilaiset tällä tavalla olivat puhdistaneet ensimäisen luolarivin, he alkoivat varustautua uusimaan samaa temppua toisen luolarivin edessä. Heidän kiipeillessään ylöspäin ruoho- ja puukuormineen, Punasilmä, vaimo kintereillään ja pienokainen lujasti viimemainitussa riippuen, pakeni menestyksellisesti jyrkännettä ylös. Tulilaiset olivat varmaankin päätelleet, että savustamistemppujen väliajoilla me pysyisimme luolissamme. Siksi he eivät olleet varuillaan, ja heidän nuolensa alkoivat lennellä vasta sitten, kun Punasilmä vaimoineen oli kallioseinämän ylärajalla. Kallion latvalle päästyään, hän kääntyi ympäri ja mulkoili heitä möristen ja rintaansa takoen. He sinkauttelivat nuoliansa häntä kohti, ja vaikka hän oli kantomatkan ulkopuolella, pakeni hän tiehensä.
Minä katselin, kuinka kolmas luolasarja savustettiin ja neljäs. Muutamat laumalaiset pelastuivat kallioseinämää kiipeämällä, mutta useimmat heistä ammuttiin alas heidän kiivetessään. Lerppahuulen muistan. Hän ehti aina minun luolani liepeille asti, surkeasti itkien; nuoli oli puhkaissut hänen rintansa, sulkainen varsi törötti hänen selässään ja luinen pää pistäysi esille etupuolelta. Se oli ammuttu hänen kiivetessään takaapäin. Hän vaipui minun luolani edustalle ja verta tulvehti koskena hänen suustaan.
Tällöin kaikki yliset luolarivit näyttivät tyhjentyvän itsestään. Melkein kaikki laumalaiset, joita ei vielä oltu ulos savustettu, syöksähtivät kilvan kiipeämään seinämää ylös. Tämä monet pelasti. Tulilaiset eivät voineet ampua nuoliaan kyllin nopeasti. Kyllähän he melkein valon pimittivät nuolillaan ja kymmenittäin haavoittuneita laumalaisia muksahteli alas; mutta sittenkin muutamat huipulle saapuivat ja livistivät tiehensä.
Pakoaatos oli nyt minussakin vahvempi kuin uteliaisuus. Nuolet olivat tauonneet lentelemästä. Viimeisetkin laumalaiset näyttivät menneen, vaikka saattoihan muutamia yhä piileksiä ylimmissä luolissa. Nopsajalka ja minä aloimme kavuta kallion latvaa kohti. Meidät nähdessään tulilaiset päästivät suuren huudon. Minä en ollut sen aiheena, vaan Nopsajalka. He lepertelivät kiihkoisina ja osottelivat häntä toisillensa. He eivät koettaneetkaan ampua häntä. Nuoltakaan ei lennätetty. Leppeästi ja houkutellen he alkoivat hänelle huhuilla. Minä pysähdyin ja katsahdin alas. Hän oli peloissaan, kitisi ja kehoitti minua tulemaan. Ja niinpä me loikkasimme kallion latvalle ja harppasimme puuhun.
Tämä tapaus on usein saanut minut ihmettelemään ja mietiskelemään. Jos hän todella oli heidän heimoansa, niin oli hänen täytynyt eksyä heistä jo niin nuorena, ettei hän sitä voinut muistaa, sillä muuten hän ei olisi heitä pelännyt. Mutta saattoi kyllä asian laita olla niinkin, että vaikka hän oli heidän heimoansa, ei hän milloinkaan ollut heistä eksynyt; oli syntynyt synkeässä metsässä kaukana heidän asuinsijoiltaan, ja hänen isänsä saattoi olla heimostaan luopunut tulilainen, äitinsä taas ehkäpä joku meikäläinen, laumalainen. Mutta kukapa tiennee? Nämä seikat ovat minulta salassa, eikä Nopsajalka niistä sen enempää tiennyt kuin minäkään.
Se oli meille hirmupäivä. Useimmat henkiin jääneistä pakenivat mustikkasuota kohti ja etsivät turvapaikan sen läheisessä metsässä. Ja koko päivän metsästäviä tulilaisparvia samoili metsässä, surmaten meitä, missä vain tapasivat. Se oli nähtävästi varsinaisen suunnittelun toteuttamista. Lisäännyttyään oman alueensa rajojen ulkopuolelle, he olivat päättäneet valloittaa meidän alueemme. Se oli surullista valloitusta! Meillä ei ollut mitään keinoa heitä vastaan. Se oli teurastusta, rajatonta teurastusta, sillä eivätpä he ketään säästäneet, surmasivat nuoret ja vanhat ja riistivät perusteellisesti maan meidän hallustamme.
Meistä tuntui kuin maailman loppu olisi ollut käsissä. Puihin pakenimme, viimeiseen turvapaikkaamme, mutta vain joutuaksemme kierroksiin ja surmatuksi perhe perheeltä. Runsaasti tällaista näimme sen päivän kuluessa, ja minä halusinkin nähdä. Nopsajalka ja minä emme koskaan kauan pysyneet samassa puussa, ja siten me säästyimme kierroksiin joutumasta. Mutta mitään paikkaa ei tuntunut olevan, minne mennä. Tulilaisia oli kaikkialla, himoten hävittämistyönsä toimittamista. Minne päin käännyimmekin, aina heitä oli vastassa, ja tämän takia näimme runsaasti heidän kättensä töitä.
En nähnyt, miten lie äitini käynyt, mutta Lörpän näin ammuttavan alas vanhasta kotipuustani. Ja pelkäänpä, että sen johdosta hiukan iloissani pyörähtelin. Ennenkuin tämän osan kertomustani sivuutan, täytyy kertoa Punasilmästä. Hänet vaimoineen tavotettiin eräästä puusta mustikkasuon laiteilla. Nopsajalka ja minä pysähdyimme pakoretkellämme sitä katselemaan. Tulilaiset olivat siksi innostuneita työssänsä, etteivät meitä havainneet, ja sitäpaitsi olimme hyvässä suojassa tiheikössä, minne olimme lymynneet.
Kokonaista parikymmentä metsästäjää oli puun alla laukoen nuoliaan sinne. Aina he poimivat nuolensa, kun ne maahan putosivat. En voinut nähdä Punasilmää, mutta kuulin hänen ulvovan jossakin puussa. Hetken kuluttua hänen ulvontansa kuului tukahutetulta. Hän oli kai ryöminyt johonkin koloon rungossa. Mutta hänen vaimonsa ei tällaista suojaa löytänyt. Nuoli pudotti hänet maahan. Pahoin oli hän haavoittunut, sillä hän ei yrittänytkään päästä pakoon. Hän kyyristyi suojaavaisesti pienokaisensa yli (joka lujasti hänessä riippui), ja teki rukoilevia eleitä ja ääniä laski tulilaisille. He kerääntyivät hänen ympärilleen ja nauroivat hänelle — aivan kuin Luppakorva ja minä olimme puuvanhukselle naureskelleet. Ja aivan samoin kuin me olimme häntä tikuilla ja oksilla pistelleet, niin pistelivät tulilaiset Punasilmän vaimoa. He pistelivät häntä nuoliensa kärjillä ja kutkuttelivat hänen kylkiänsä. Mutta hän oli typerä raukka. Ei halunnut hän tapella. Eikä hän liioin kiukustunutkaan. Hän yhä vain oli kyyryllään lapsensa yli ja rukoili. Muuan tulilainen astui aivan hänen viereensä. Hänen kädessään oli nuija. Hän näki ja ymmärsi, mutta rukoilevia ääniä hän vain päästeli, kunnes isku tärskähti.
Punasilmä ontossa rungossa oli turvassa heidän nuoliltaan. He seisoivat ryhmässä ja keskustelivat hetken aikaa; sitten yksi heistä kiipesi puuhun. Mitä siellä ylhäällä tapahtui, sitä en voi sanoa, mutta kuulin tulilaisen kiljuvan ja näin alhaalla olevain kiihkoilevan. Muutaman minuutin kuluttua hänen ruumiinsa mätkähti maahan. Eikä hän liikkunut. Toiset häntä katselivat ja nostivat hänen päätänsä, mutta takaisin se putosi hervottomana, kun he sen laskivat irti. Punasilmä oli puolestansa kostanut.
He olivat ylen kiukkuisia. Aivan rungon juuressa oli aukko. He keräsivät ruohoa ja puita ja tekivät tulen. Nopsajalka ja minä toisiamme syleillen odotimme ja katselimme tiheiköstä. Toisinaan he tuleen nakkasivat runsaslehväisiä vihreitä oksia, jonka jälkeen savu kävi sangen paksuksi.
Äkisti näimme heidän väistyvän puun luota. Mutta eivätpä olleet kyllin sukkelia. Punasilmä hypätä loiskautti heidän keskellensä. Hän oli pelottavasti raivoissaan ja huiteli murskaavasti ympärilleen pitkiä käsivarsiaan. Hän kiskasi yhdeltä naamanahan irralleen, kirjaimellisesti kiskasi sen irti muhkuraisilla sormillaan ja äärettömien lihaksiensa voimalla. Toista hän puri kurkkuun. Tulilaiset peräysivät hurjasti ja raivoisasti kiljuen, mutta syöksivät sitten hänen kimppuunsa. Hänen onnistui saada käsiinsä nuija ja alkoi särkeä pääkalloja kuin munan kuoria. Hänestä oli heille liiaksi tekemistä, ja pakko oli heidän uudelleen peräytyä. Tätä hän käytti hyväkseen, kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan yhä raivokkaasti ulvoen. Muutamia nuolia lensi hänen jälkeensä, mutta hän suin päin uppoutui tiheikköön ja oli mennyt.
Nopsajalka ja minä kiipeliimme varoen poispäin, mutta törmäsimme vastakkain toisen tulilaisparven kanssa. He meidät ajoivat mustikkasuohon, mutta me tunsimme puutiet suon poikki kaukaisemmille rämeiköille, missä he eivät voineet maata myöten meitä seurata, ja niin me heistä pääsimme. Toiselle puolen saavuimme kapealle metsäsuikaleelle, joka erotti mustikkasuon länteenpäin laajenevasta suuresta suosta. Täällä tapasimme Luppakorvan. Miten hän oli pelastunut, sitä en voi kuvitellakaan, ellei hän edellisenä yönä ollut nukkunut kokonaan muualla kuin luolilla.
Tänne metsäsuikaleelle olisimme voineet rakentaa puupesät ja asettua kokonaan asumaan: mutta tulilaiset halusivat suorittaa hävitystyönsä perinpohjin, iltapäivällä Partanaama vaimoineen pakeni itäpuolella olevista puista, kohahti sivutsemme ja oli mennyt. He pakenivat äänettä ja nopeasti, ja heidän kasvoissansa oli hälyttävä ilme. Siltä suunnalta, josta he olivat tulleet, kuulimme metsästäjäin huutoja ja kiljuntaa sekä muutamain laumalaisten parkumista. Tulilaiset olivat löytäneet tien suon ylitse.
Nopsajalka, Luppakorva ja minä seurasimme Partanaaman ja hänen vaimonsa kintereillä. Päästyämme suuren suon laitaan, me pysähdyimme. Emme tunteneet sen polkuja. Se oli alueemme ulkopuolella, ja aina sitä olivat laumalaiset välttäneet. Kukaan ei ollut sinne milloinkaan mennyt — tai ei ainakaan sieltä palannut.
Mielissämme se kuvasteli salaperäisenä ja pelottavana, hirveänä tuntemattomana. Kuten sanottu, me pysähdyimme sen laitaan. Pelkäsimme. Tulilaisten huudot lähenivät. Me katsahtelimme toisiamme. Partanaama juoksi hyllyville hetteille ja tapasi tanakampaa pohjaa ruohomättäällä kymmenkunnan metrin päässä edessäpäin. Hänen vaimonsa ei seurannut. Hän koetti, mutta sävähti takaisin pettävältä pinnalta ja kyyristyi maahan. Nopsajalka ei odottanut minua eikä hän liioin pysähtynyt, ennenkuin oli hyppelehtinyt Partanaaman sivutse satakunta metriä ja tavannut paljon suuremman mättään. Samoihin aikoihin kun Luppakorva ja minä olimme päässeet hänen rinnalleen, tulilaisia näkyi puitten välistä. Partanaaman vaimo, joka heidät nähdessään mielettömäksi säikähti, syöksyi meidän perässämme. Mutta hän juoksi sokeasti, mitään varomatta ja solahti hetteisiin. Me käännyimme ympäri ja katselimme; näimme heidän nuolillaan ampuvan häntä hänen painuessaan mutaan. Nuolia alkoi putoilla ympärillemme. Partanaama oli nyt saavuttanut meidät, ja me neljä loiskahdimme eteenpäin tietämättä minne, mutta yhä ulommaksi suolle.
18
Harhailuistamme suurella suolla ei minulla ole mitään selvää tietoa. Ponnistellessani muistoani, sukeltautuu esille yhteen sopimattomain vaikutelmain sekamelskana, ja ajan arvioiminen on ihan mahdotonta. Minulla ei ole aavistustakaan, miten kauan olimme tällä ruohoisella nevalla, mutta viikkoja siellä lienemme kuluttaneet. Muistelmani tapahtumista ovat säännöllisesti aina painajaisluonteisia. Muistan vain aavistamattoman ajan pituista, alati vaihtelevan pelon painantaa ja harhailua, loppumatonta harhailua halki märän ja ikivetisen erämaan, missä myrkylliset käärmeet meitä iskeäkseen tavoittelivat ja eläimet ympärillämme karjuivat, ja hetteet allamme hyllyivät ja kintereitämme imeä muksuttivat.
Tiedän, että lukemattomia kertoja meidän oli pakko suuntaamme muuttaa eteen tulleitten jokien, järvien ja sakeavetisten merien takia. Myrskyjä oli ja vesitulvia suurten alavain maakaistaleitten yli; ja kärsiä saimme nälkä- ja kurjuuskausia, jolloin meitä puissa vankeina pitivät päivämäärin nämä ajoittaiset tulvat.
Sangen räikeänä väikkyy mielessäni yksi kuva. Ympärillämme on suuria puita, niiden oksilta roikkuu pitkää, harmaata sammalnaavaa, ja suuria matelijoita, hirvittäväin käärmeitten näköisiä, luikertelee ympäri runkoja ja kiemurtelee vyyhteinä ilmassa. Ja kaikkialla ympärillä on mutaa, hyllyilevää mutaa, josta kaasuja ilmoille pulputtelee ja joka pohisee ja pirisee sisäistä kuohuntaansa. Ja kaiken tämän keskellä on meitä kymmenkunta. Me olemme laihoja ja kurjia, ja luumme kajastavat läpi tiukalle pingotetun ihon. Me emme laula, emme lepertele emmekä naura. Emme liioin vallattomina leiki. Sillä kerran niin ylenpalttisesti eloisa mielemme on toivottomasti masennuksissa. Me päästelemme surkeita, vaikertelevia ääniä, toisiamme tuijottelemme ja käpristelemme toistemme turviin. Onpa se olemisemme kuin eloon jääneen kourallisen kokousta maailmanlopun jälkipäivänä.
Tällä kuvalla ei ole mitään yhteyttä toisten suossa sattuneiden tapausten kanssa. Miten koskaan sen poikki onnistuimme pääsemään, sitä en tiedä, mutta lopultakin jouduimme paikkaan, missä matala harjujono vietti joen rantaa kohti. Se oli meidän jokemme, joka samoinkuin mekin oli suoriutunut suuresta suosta. Etelärannalta, missä joki oli uransa murtanut läpi harjujen, tapasimme useita luolia hiekkakalliossa. Etäämmällä lännessä valtameri kuohuili äyrästä vastaan, joka oli kasaantunut joen suun poikki. Ja tänne luoliin me asumaan asetuimme, oleskelupaikkanamme meren rantama.
Paljon meitä ei ollut. Tavan takaa päivien vieriessä ilmestyi laumalaisia lisää. He kömpivät suosta yksitellen, kaksittain tai kolmittain, enemmän kuolleina kuin elävinä, melkeinpä vain liikkuvina luurankoina, kunnes meitä lopulta oli kolmisenkymmentä. Sitten ei enää ketään suosta ilmaantunut, mutta Punasilmää ei joukossamme ollut. Ja huomattava on, että ainoakaan lapsi ei ollut elänyt pelottavan matkamme yli.
Yksityiskohdittain en aio kertoa niistä vuosista, joita meren rannalla elimme. Ei se ollut onnellinen olopaikka. Ilma oli raakaa ja kalseaa, ja alituisesti saimme kärsiä yskää ja vilua. Sellaisessa ympäristössä emme voineet säilyä. Lapsia meillä kyllä oli, mutta heikostipa ne elämään juurtuivat, kuolivat pieninä; meitä taas kuoli useampia kuin uusia syntyi. Lukumäärä alati väheni.
Ravinnon laatumme perinpohjainen muutos ei ollut meille hyväksi. Niukalta saimme kasviaineita ja hedelmiä, ja meistä tuli kalansyöjiä. Myrskyilmoina nakkautui rantamalle raakkuja, näkinkenkiä, kuorisimpukoita ja suuria meriäyriäisiä. Myöskin löysimme monenlaisia leväkasveja, jotka olivat hyviä syödä. Mutta ravinnon vaihdos tuotti meille vatsavaivoja, eikä meistä kukaan milloinkaan lihavaksi päässyt. Kaikki olimme laihoja ja huonosti syöneen näköisiä. Pyydystäessään isoja abaloneja Luppakorva sai surmansa. Yksi niistä sulki kuorensa hänen sormensa ympärille luodeveden aikana ja vuoksivesi nousi ja hukutti hänet. Hänen ruumiinsa löysimme seuraavana päivänä, ja antoipa se meille opetuksen. Toista meikäläistä ei koskaan siepattu abalonin sulkeutuvaan kuoreen.
Nopsajalan ja minun onnistui kasvattaa yksi lapsi, poika — ainakin saimme hänet hengissä säilymään useita vuosia. Mutta olenpa ihan varma, että hän ei ikinä olisi voinut tulla toimeen tässä pelottavassa ilmastossa. Mutta ilmestyipä eräänä päivänä tulilaisia taas näkyville. He olivat tulleet jokea alas, ei hirsilautalla, vaan karkeatekoisella ruuhella. Kolme heitä oli siinä melomassa, ja yksi heistä oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. He laskivat maalle meidän rannallemme, ja hän lynkytteli hietikon poikki tutkimaan luoliamme.
He menivät tiehensä muutaman minuutin kuluttua, mutta Nopsajalka pelästyi pahoin. Kaikki me säikähdimme, mutta ei kukaan siihen määrään kuin hän. Hän kitisi, itki ja oli levoton koko yön. Aamulla hän otti lapsen syliinsä ja terävillä huudoilla, eleillä ja esimerkeillään sai minut lähtemään toiselle pitkälle pakomatkalle. Kahdeksan laumalaista (lauman koko jäännös) jäi luolille. Heillä ei ollut mitään toivoa. Vaikkapa tulilaiset eivät olisi palanneetkaan takaisin, heidän oli epäilemättä sangen pian menehtyminen. Huono oli ilma siellä meren rannalla. Eikä laumalaisia oltu luotu rannikkoelämää varten.