The Project Gutenberg eBook ofEnnen AatamiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ennen AatamiaAuthor: Jack LondonTranslator: Kaapo MurrosRelease date: January 7, 2018 [eBook #56329]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENNEN AATAMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ennen AatamiaAuthor: Jack LondonTranslator: Kaapo MurrosRelease date: January 7, 2018 [eBook #56329]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Ennen Aatamia
Author: Jack LondonTranslator: Kaapo Murros
Author: Jack London
Translator: Kaapo Murros
Release date: January 7, 2018 [eBook #56329]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENNEN AATAMIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suom. Kaapo Murros
Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.
"Nämä ovat meidän esivanhempamme ja heidän historiansa on meidän historiatamme. Muistakaa, että yhtä varmasti kuin me kerran olemme lipuneet alas puista ja alkaneet kulkea pystysuorassa, aivan yhtä varmasti me paljon aikaisemmin olemme ryömineet ylös merestä ja kokeneet ensimmäiset kohtalomme maalla."
1
Kuvia! Kuvia! Kuvia! Ennenkuin opin tietämään, ihmettelin usein, mistä tulivat ne kuvapaljoudet, jotka uniini antautuivat; sillä ne olivat kuvia, jonka moisia en milloinkaan ollut nähnyt todellisen valveilla olon päivinä. Ne kiduttivat lapsuuttani, luoden unistani kokonaisen painajaissarjan ja hiukan myöhemmin saattaen minut vakuutetuksi siitä, että olin heimostani erilainen, luoma luonnoton ja kirottu.
Ainoastaan päivisin olin jonkun verran onnellinen. Öisin olin pelon vallassa — ja sellaisen pelon! Rohkenenpa sanoa, että kukaan ihminen niistä ihmisistä, jotka kanssani maan pintaa kävelevät, ei milloinkaan kärsi sen laatuista ja sen asteista pelkoa. Sillä minun pelkoni on pelkoa kaukaisilta ajoilta, pelkoa, joka valtoimena rehotti nuoressa maailmassa ja nuoren maailman nuoruudessa; lyhyesti: sitä pelkoa, joka ylinnä vallitsipleistocenenimellä tunnetun aikakauden keskivaiheilla.
Mitäkö tarkoitan? Nähtävästi on selitys tarpeen, ennenkuin voin kertoa teille unieni olemusta. Vähänpä voisitte muuten tajuta niiden asiain tarkoitusta, jotka minä niin hyvin tunnen. Tätä kirjoittaessani kaikki sen toisen maailman olennot ja tapahtumat kohoavat eteeni kuin taikalampun loihtimina, mutta minä tiedän, että ne teistä olisivat utuisia ja järjettömiä.
Mitäpä olisi teistä Luppakorvan ystävyys, Nopsajalan lämmin sulo, Punasilmän intohimot ja muinaisperimys? Räikeätä sekamelskaa eikä mitään muuta. Ja räikeätä sekamelskaa samoin tulikansan ja puukansan hommat sekä lauman päättömät neuvottelut. Sillä te ette tunne viileitten kallioluolain rauhaa ettekä näytelmää juontipaikoilla päivän päättyessä. Te ette ole milloinkaan tuntenut aamutuulen puraisua puitten latvoissa, eikä liioin tunnu suloiselta suussanne tuoreen puunkuoren maku.
Tahdonpa sanoa, että teidän parempi olisi näitä asioita tuta samoinkuin minä olen tuntenut, lapsuuden välityksellä. Poikasena olin aivan toisten poikain kaltainen — valveilla ollessani. Nukkuessani vain olin toisellainen. Säännöllisesti olivat uneni pelon sekaisia — ja pelon niin oudon ja tuntemattoman, että sen laatu ei ole mihinkään verrattavissa. Mikään pelko, jota valveilla ollessani olen kokenut, ei ole ollut sen pelon tapaista, jonka vallassa olin nukkuessani. Sen laatu ja olemus ovat kokonaan kokemusteni ulkopuolella.
Esimerkiksi: olin kaupungin lapsi, jolle maaseutu oli käsittämätön alue. Mutta enpä kuitenkaan koskaan unia nähnyt kaupungeista; enkä liioin taloa tavannut koskaan unissani. Vaikka eipä koskaan ihmisolentokaan uneni äyräitten yli astunut. Olin nähnyt puita vain puistoissa ja kuvakirjoissa, mutta unissani vaeltelin rajattomain metsien halki. Eivätkä nämä unipuut suinkaan olleet pelkkiä varjoja näyissäni. Ne olivat näöltään tarkat ja selvät. Olin niiden kanssa tuttavaksi tottunut. Näin joka haaran ja näreen, näin ja tunsin joka lehden erikseen.
Muistanpa hyvin sen hetken, jolloin valveillani ollen ensi kerran näin tammen. Katsellessani sen lehtiä, oksia ja pahkoja, juolahti mieleeni tuskallisen elävästi, että olin nähnyt samanlaisen puun monia, lukemattoman monia kertoja unissani. Enkä siis myöhemmällä ijälläni ollenkaan hämmästynyt, kun heti ensi näkemältä tunsin sellaiset puut kuin kuusen, katajan, koivun ja laakerin. Olin ne kaikki ennen nähnyt ja katselin niitä siihen aikaankin joka yö unissani.
Niinkuin jo olette älynneet, on tämä ristiriidassa uneksimisen ensi lain kanssa, sen nimittäin, että unissaan näkee vain sellaista, mitä valveilla ollessaan on ennen nähnyt taikka sellaisten seikkain yhteyksiä, jotka valveilla olon elämästä tuttuja ovat. Mutta kaikki uneni olivat ristiriidassa tämän lain kanssa. Unissani en milloinkaan nähnytmitään, josta minulla valveilla ollessani oli tietoa. Unielämäni ja valvova elämäni olivat kumpikin eri elämää, eikä niillä muuta ollut yhteistä kuin minä itse. Minä olin sellainen yhdistävä nikama, joka jollain tavalla elin kumpaakin elämää.
Aikaisessa lapsuudessani opin tietämään, että pähkinät olivat kotoisin sekatavarakaupasta, marjat hedelmäkaupasta; mutta ennenkuin sitäkään tiesin, poimiskelin unissani pähkinöitä puista taikka noukin ja söin niitä maassa puitten alla, ja samalla tavalla söin marjoja köynnöskasveista ja pensaista. Tämä kaikki oli kuitenkin kokemuspiirini ulkopuolella.
Milloinkaan en unohda sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näin mustikoita pöydälle katettuna. En ollut koskaan ennen nähnyt mustikoita ja kuitenkin ensi silmäyksestä mieleeni valahti unimuistoja, että olin vaeltanut halki suomaitten ja syönyt niitä vatsan täydeltä. Äitini asetti eteeni kupillisen näitä marjoja. Täytin lusikkani, mutta ennenkuin sen vein suuhuni, tiesin varmasti, miltä ne maistuivat. Enkä liioin pettynyt. Se oli sama maku, jota olin tuntenut tuhansia kertoja unissani.
Käärmeitä? Kauan ennenkuin olin kuullut käärmeitä olemassakaan olevan, ne minua unissani kiusailivat. Ne hiiviskelivät edessäni metsäisillä ahoilla, syöksähtivät pystyyn iskemään jalkani alta, luikertelivat syrjään kuivan ruohon läpi taikka yli paljaitten kivipaasien; tai vainoilivat ne minua puitten latvoihin, kiersivät paksut, kiiltävät vartensa rungon ympäri ja ajoivat minua yhä korkeammalle tai yhä ulommaksi heiluville ja rätiseville oksille, missä maan pinta etäällä allani kiikkuilin pyörryttävässä korkeudessa. Käärmeitä! — haarakielineen, nappisilmineen ja kimmaltavine suomuineen, niiden sihinää ja sähinää — enkö niitä jo aivan hyvin tuntenut ensimmäisenä sirkuspäivänäni, jolloin näin käärmeenlumoojan niitä nostelevan? Ne olivat vanhoja ystäviäni, pikemmin vihollisiani, jotka öitäni pelon peikoilla kansoittivat.
Ollessani viiden vuotias kävin ensi kerran sirkuksessa. Palasin sieltä kotiin sairaana — vaan en pähkinöitten ja punaisen lemonaadin takia. Antakaahan kun kerron. Astuessamme eläinten telttaan, karkea karjunta vapisutti ilmaa. Minä riuhtasin käteni isäni kädestä ja syöksyin hurjana takaisin ovesta ulos. Törmäsin yhteen ihmisten kanssa, lankesin; ja koko ajan kirkuilin kauhusta. Isäni sai minut käsiinsä ja rauhoitti minua. Hän osotti ihmisjoukkoa, joka ei karjunnasta mitään välittänyt, ja rohkasi minua vakuuttaen varmaa turvallisuutta.
Mutta vain peläten ja vapisten, hänen alati rohkaistessaan minua, lähenin vihdoin leijonan häkkiä. Ooh, silmänräpäyksessä sen tunsin. Peto! Hirvittävä peto! Ja mielikuvituksessani välähti unimuistoni — keskipäivän aurinko paistaa pitkään ruohoon, villi härkä järsii rauhassa ruohoa, äkkiä ruoho taipuu kahtia keltaisen ruskean olennon nopeasti syöksähtäessä esille ja härän selkään, ryskettä ja mylvintää ja luitten narskumista ja nirskumista; taikka toisella kertaa: vesilähteen viileä rauha, villi hevonen polvillaan, pelokkaana juomassa ja sitten se keltaisen ruskea — aina vain se keltaisen ruskea! — syöksyntä, hevosen hirnunta ja molskiminen sekä luitten narskuminen ja nirskuminen; ja vieläkin: hämärtyvä iltarusko ja painostava hiljaisuus päivän päättyessä, ja sitten mahtava kurkun täytinen karjunta, äkillinen kuin tuomiopäivän pasuuna ja heti senjälkeen mieletöntä kirkunaa ja parkua puitten seassa, ja minäkin vapisen pelosta ja olen niiden monien muitten mukana jotka kirkuvat ja parkuvat.
Nähdessäni sen avuttomana häkkinsä ristikon takana, minä raivostuin. Kirskutin sille hampaitani, hyppelin ylös alas, härnäilin sitä päättömillä huudoilla ja irvistelin kaikin tavoin. Se vastasi syöksyen ristikkoa vastaan ja karjuen minulle avutonta raivoaan. Ooh, se tunsi minut, sekin, ja päästelemäni äänet olivat muinaisajan ääniä, jotka se ymmärsi.
Vanhempani pelästyivät. "Lapsi on sairas", sanoi äitini. "Hän on hysteerinen", sanoi isäni. En ollut milloinkaan heille kertonut, eivätkä he mitään tienneet. Olin jo kehittynyt salaamaan nämä kaksinaisuuteni asiat, personani kaksijakoisuuden, kuten luulen olevani oikeutettu sitä nimittämään.
Näin vielä käärmeenlumoojan sirkuksessa, mutta en sen enempää sinä iltana. Minut vietiin kotia hermoiltani sairaana ja äärimmilleen kiihoittuneena, sairaana sen johdosta, että todelliseen elämääni oli tunkeutunut se toinen unieni elämä.
Olen jo maininnut vaiteliaisuuteni. Vain kerran uskoin sen koko outouden eräälle toiselle. Hän oli muuan poika — leikkitoverini, ja me olimme kahdeksan vuotiaat. Unistani loin hänen nähtävilleen kuvia siitä menneestä maailmasta, jossa luulen kerran eläneeni. Kerroin hänelle tämän muinaisajan hirmuja, Luppakorvasta sekä meidän leikeistämme, sekamelskaisista neuvotteluista ja tulikansasta ynnä heidän pyydyspaikoistansa.
Hän nauroi minulle ja ivaili sekä kertoi juttuja kummituksista ja vainajista, jotka öisin vaeltelevat. Mutta eniten hän nauroi minun heikkopäisille houruilleni. Kerroin hänelle enemmän, mutta sitä kovemmin hän nauroi. Mitä vakavimmin vannoin, että näin oli näiden asiain laita, ja hän alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Hän lisäksi kertaili juttujani eriskummallisuuksina leikkitovereillemme, kunnes kaikki alkoivat minua merkitsevästi katsella.
Se oli katkera kokemus, mutta otinpa opikseni. Olin erilainen laatuani. Minussa oli jotakin sellaista luonnotonta, jota he eivät voineet käsittää ja jonka kertominen saattoi synnyttää vain väärinkäsitystä. Kun kummitus- ja aavejuttuja kerrottiin, pysyin levollisena. Yrmeänä hymyilin itsekseni. Ajattelin pelonalaisia öitäni, ja tiesin, että minun juttuni olivat tosiasioita — tosia kuin itse elämä, jota eivät houreet ja mielikuvituksen varjot miedontaneet.
2
Olen sanonut, etten unissani koskaan nähnyt ihmisolentoa. Tämän seikan havaitsin jo sangen varhain, ja minusta tuntui kiusalliselta tämä oman heimoni puuttuminen. Jo aivan pienenä lapsena minussa oli kaikkien unikauhujeni keskessäkin sellainen tunne, että jos vain tapaisin yhdenkään ihmisen, yhden ainoan inhimillisen olennon, niin pääsisin uneksumisestani, minua eivät enää kiehtoisi kiduttavat kauhut. Tämä aatos kierti mieltäni joka yö vuosien vieriessä — jospa vain voisin tavata sen yhdenkään ihmisen ja pelastua!
Minun täytyy toistaa, että tämä aatos oli minussa paraillaan uneksiessani, ja pidän sen todistuksena kahden minuuteni yhteen sulautumisesta, todistuksena kiinnekohdasta kaksijakoisen olemukseni molempain osien välillä. Uniolemukseni oli elänyt kauan sitten, ennenkuin ihmistäkään, sellaisena kuin hänet tunnemme, oli olemassa; ja toinen valveilla oleva olemukseni ulottui ihmisen olemassa olon tietopiirissä unieni olemukseen.
Mahdollisesti tätä kirjaa lukevat sielutieteilijät pitävät vääränä sitä merkitystä, missä käytän sanamuotoa "olemuksen kaksijakoisuus." Tiedän, miten he sitä käyttävät, mutta minun on pakko käyttää sitä omalla tavallani paremman sanamuodon puutteessa. Ja nyt käsiksi selitykseen sen sanamuodon käyttämisen tai väärinkäyttämisen puolesta.
Vasta ollessani nuorukaisijässä, opistossa, sain vihiä unieni merkityksestä ja niiden syystä. Aivan siihen asti ne olivat olleet tarkoituksettomia ja vailla ymmärrettävää aihetta. Mutta opistossa pääsin kehitysopin ja sielutieteen perille ja opin tuntemaan erilaisten outojen sielun tilojen ja kokemusten selityksen. Esimerkkinä mainittiin uni ilman halki putoamisesta — tavallisin uneksuma, jonka kaikki ihmiset omasta kokemuksestaan yleensä tuntevat.
Tämä, selitti opettajani, oli rotumme muistoperintöä. Sen alkuperä oli johdettavissa muinaisista esivanhemmistamme, jotka elivät puissa. Heillä, puissa eläjiä kun olivat, oli alati mielessä pyörivänä vaarana putoamisen altis mahdollisuus. Moni oli henkensä menettänyt sitä tietä; kaikki olivat he kokea saaneet pelottavia putoamisia, mutta pelastuneet tarraillen kiinni oksiin maata kohti pudotessaan.
Vaikka tällä kaupalla olikin suoriutunut pelottavasta putoamisesta, oli siitä kuitenkin seurauksena säikähdys. Tämä säikähdys sai aikaan molekyylivaihdoksia aivosoluissa. Nämä molekyylivaihdokset siirtyivät jälkeläisten aivosoluihin, muuttuivat lyhyesti sanoen rodun muistoperinnöksi. Kun siis nukkuessa tai unen laiteilla torkkuessa olemme putoavinamme ilman halki ja kipeään todellisuuteen heräämme juuri ennen maahan syöksymistä, niin silloin mieleemme vain muistuu, mitä tapahtui puissa asuville esivanhemmillemme ja mikä on aivovaihdosten kautta painettu rotumme perinnölliseksi luonnerakenteeksi.
Tässä ei ole mitään outoa, enemmän kuin on mitään outoa vaistossa. Vaisto on vain tapa, joka on painettu perinnöllisyys-aineksiimme, siinä kaikki. Sivumennen muuten on huomattava, että tässä putoamisessa, joka on niin tuttu sinulle ja minulle ja meille kaikille, me emme milloinkaan ehdi maahan asti. Sen uneksuminen olisi turmiota. Ne puissa asuvat esivanhempamme, jotka maahan syöksyivät, kuolivat paikalla. Heidän pudotessaan säikähdys kyllä vaikutti aivosoluihin, mutta he kuolivat heti, ennenkuin ehtivät jälkeläisiä saamaan. Sinä ja minä, me olemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät maahan syöksyneet; siksi emme koskaan unissamme maahan asti ehdi.
Ei ole meillä milloinkaan tätä putoamisen tunnetta ollessamme täysin valveilla. Valvova olemuksemme ei ole sitä kokenut. Senpätakia — ja tämä johtopäätös on eittämätön — täytyy sen olemuksen olla kokonaan toinen ja eri, joka putoaa meidän nukkuissamme ja joka on sellaista putoamista kokenut — jolla, lyhyesti sanoen, on muistossa rotumme muinaisaikojen kokemuksia, aivan samoin kuin valvovalla olemuksella on muistossa valveilla saatuja kokemuksiamme.
Vasta tältä kannalta aprikoiden aloin nähdä valoa. Ja nopeasti puhkesi nähtävilleni häikäisevän kirkkaana, valoisana ja selvänä kaikki, mikä oli ollut lumottua ja kammottavaa ja luonnottoman mahdotonta uneksumissani. Unissani ei ollutkaan valveilla oleva olemukseni minua ohjaamassa; se oli toinen ja eri olemus, jonka hallussa oli kokonaan erilainen kokemusvarasto ja joka uniini sirotti muistoja näistä kokonaan erilaisista kokemuksista.
Mikä oli tämä olemus? Milloin oli se itse elänyt valveilla olon elämää tällä tähdellä ja kerännyt tämän outojen kokemusten varaston? Nämä olivat kysymyksiä, joihin uneni itse vastasivat. Hän oli elänyt kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin maailma oli nuori, sinä aikana, jota me sanomme keski-pleistocene aikakaudeksi. Hän putoili puista, mutta ei maahan syöksynyt. Hän älähteli pelosta leijonain karjuessa. Häntä vainosivat raivoavat pedot, kuolettavat käärmeet häntä ahdistivat. Hän soperteli heimolaistensa neuvotteluissa. Hän sai osakseen raakaa kohtelua tulikansan käsissä sinä päivänä, jolloin hän heitä pakeni. Tämä toinen minäni on esivanhempieni esivanhin, heidän edeltäjänsä sukuni muinaisessa polvennossa, itse sen polven jälkeläinen, jolle kauan ennen hänen aikaansa sormet ja varpaat kehittyivät ja joka puihin kiipeili.
Mutta kuulenpa teidän epäilevän: miksi ei näitä sukumuistoja ole meilläkin samalla tavalla, koskapa meissäkin on hämäräperäinen kaksoisolemus, joka ilman halki putoaa meidän nukkuessamme?
Ja saatanpa vastata toisella kysymyksellä: Miksi on kaksipäisiä vasikoita? Ja oma vastaukseni on, että ne ovat luonnon oikkuja. Ja samoin vastaan teidän kysymykseenne. Minussa on tämä kaksoisolemus ja nämä täydelliset rotumuistot, koska olen luonnon oikku.
Mutta sallikaa minun selittää pitemmältä. Meidän tavallisin rotumuistomme on ilman halki putoamiseni. Tämä kaksoisolemus on sangen hämäräperäinen. Putoamiseni on melkein ainoa sen muisto. Mutta monella meistä on tarkemmat, täsmällisemmät kaksoisolemukset. Monet meistä näkevät unia pakenemisesta, vainoavasta hirviöstä, kummituksesta, tukehtumisesta ja matelijoista ja madoista. Lyhyesti, meissä kaikissa on kyllä tämän kaksoisolemuksen jätteitä, mutta toisista se on melkein hävinnyt, kun taas toisissa sitä on runsaammin tavattavissa.
Minussa tätä kaksoisolemusta on tavattoman runsaassa määrässä. Kaksoisolemukseni on melkein yhtä voimakas kuin varsinainen olemuksenikin. Ja tässä suhteessa olen, kuten sanottu, oikku — perinnöllisyyden oikku.
Ja nyt ennenkuin alotan kertomukseni, tahdon rientää niiden epäileväin sielutiede-Tuomaitten edelle, jotka ovat kärkkäitä ilkkuilemaan, ja jotka muuten varmasti väittäisivät, että unieni yhdenmukaisuus on liiallisen tutkimuksen seuraus ja itsetiedoton keksintö, jonka tietoni kehitysopista ovat tuoneet uniini. Ensiksikään en ole milloinkaan ollut uuttera tutkija. Luokkatovereistani viimeisenä suoriusin tutkinnoistani. Enemmän olin innostunut voimaharjoituksiin ja — ei ole mitään syytä olla sitä tunnustamatta — biljardiin.
Ei minulla sitäpaitsi ollut mitään tietoa kehitysopista, ennenkuin korkeakoulussa, vaikka jo lapsuudessani ja nuoruudessani olin unissani elänyt kaikki tämän toisen, muinaiselämän yksityiskohdat. Tahdonpa kuitenkin sanoa, että nämä yksityiskohdat olivat sekavat ja hajanaiset, kunnes pääsin kehitystieteen perille. Kehitysoppi oli avain. Se selitti, se valoi tervettä järkeä muinaisperimyksellisissä aivoissani vallitsevaan sekamelskaan, aivoissani, jotka nykyaikana ja säännöllisesti toimivina olivat vaikutelmia vastaan ottaneet muinaisuudesta niin kaukaa, että se ulottui ihmissuvun kalseaan syntyaikaan asti.
Sillä tässä muinaisuudessa, jota olen kokenut, ei ollut olemassa ihmistä sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Hänen syntymisaikanaan on minun täytynyt elää ja olentona olla.
3
Varhaisen lapsuuteni tavallisin uni oli tämän laatuinen: Olin olevinani sangen pieni ja makaavinani käpertyneeenä kokoon jonkinlaisessa oksista ja risuista rakennetussa pesässä. Joskus makasin selälläni. Tässä asemassa olin olevinani tuntikausia, katsellen päivänpaisteen leikkiä lehvikössä yläpuolellani ja kuinka tuuli pani lehdet lepattelemaan. Usein itse pesäkin leijaili edestakaisin, kun tuuli oli ankara.
Mutta aina sillä tavalla pesässä maatessani olin sellaisen tunteen vallassa, että allani oli valtava avaruus. Koskaan en sitä nähnyt, en koskaan kurkistanut pesän laidan yli nähdäkseni; mutta minä tunsin sen ja pelkäsin sitä avaruutta, joka aivan allani oli väjyksissä ja aina minua uhkasi kuin jonkun kaikki nielevän hirviön kita.
Tätä unta, jonka kestäessä olin rauhallinen ja joka oli enemmän jonkinlaista olemista kuin toiminnallista kokemusta, näin sangen usein varhaisessa lapsuudessani. Mutta äkisti saattoi aivan siihen sekaan syöksyä outoja muotoja ja julmia tapahtumia, myrskyn pauhua ja räiskettä tai vieraita näköaloja sellaisia, joita en ikinä ollut valveilla ollen nähnyt. Tuloksena siitä oli säikähdystä ja painajaisia. En voinut siitä mitään ymmärtää. Siinä ei ollut mitään jatkuvaa johdonmukaisuutta.
En uneksinut, näettehän, yhtäjaksoisesti. Joskus olin nuoren maailman pikkarainen lapsi, lepäillen pesässäni puussa; seuraavassa hetkessä olin nuoren maailman täyskasvuinen mies, tappelussa ilkeän Punasilmän kanssa; ja heti sen jälestä taas olin varovaisesti kapuamassa alas vesilähteelle päivän helteen ahdistaessa. Tapahtumat, jotka nuoressa maailmassa olivat sattuneet vuosien väliajoilla, ilmestyivät minulle muutaman minuutin tai sekunnin kuluessa.
Se oli kaikki sekasotkua, mutta tällä sekasotkulla en aio teitä rasittaa. Vasta ollessani nuori mies ja uneksittuani useita tuhansia kertoja, kaikki tämä järjestyi ja kävi selväksi ja ymmärrettäväksi. Silloin sain ajasta vihiä ja saatoin toisiinsa liittää tapahtumia ja tekoja oikeassa järjestyksessä. Siten pystyin uudelleen rakentamaan hävinneen nuoren maailman sellaisena kuin se olemassa oli siihen aikaan, jolloin siinä elin tai siihen aikaan, jolloin toinen minäni siinä eli. Ajan erotus ei merkinnyt mitään, sillä minäkin, nykyaikainen ihminen, olin palannut takaisin ja elänyt samaa muinaista elämää toisen minäni kanssa.
Teidän mukavuutenne vuoksi, ja koska tämä ei pyri olemaan mikään sosiologinen esitelmä, tahdon kehystää yhteen eri tapahtumat ymmärrettäväksi kertomukseksi. Sillä kaikissa unissani esiintyy kuitenkin eri tapauksia sitova yhtäjaksoinen johtolanka. Esimerkiksi ystävyyteni Luppakorvan kanssa. Samoin Punasilmän vihollisuus ja Nopsajalan rakkaus. Kaikki yhtenä kokonaisuutena on melkoisen yhtenäinen ja mieltä kiinnittävä tarina; olen varma, että olette samaa mieltä.
Paljon en muista äitiäni. Varhaisin muisto mahdollisesti, mikä minulla hänestä on — ja varmasti syvimmin mieleen painunut — on seuraava: Olin makaavinani maassa. Olin hiukan vanhempi kuin pesäpäivinäni, mutta yhä avuton. Kieriskelin kuivien lehtien seassa, leikittelin niillä ja laskettelin kurkustani kirahtelevia, sirahtelevia ääniä. Aurinko paistoi lämpimästi, ja minä olin onnellinen ja hyvällä tuulella. Olin pienellä avoimella aholla. Joka puolella ympärilläni oli pensaita ja sanajalan tapaisia kasveja, ja ylläni oli metsäpuun runkoja ja oksia.
Äkkiä kuulin äänen. Nousin istumaan ja kuuntelin. Mitään liikettä en tehnyt. Heikot äännähdykseni kuolivat kurkkuuni, ja istuin kuin kivettynyt. Ääni kävi lähemmäksi. Se oli kuin sian röhkimistä. Sitten aloin kuulla ääntä, joka syntyi jonkun olennon tunkeutuessa läpi pensaston. Sen jälkeen näin sanajalkojen huiskuvan jonkun kulkiessa. Sitten sanajalat taipuivat kahta puolta, ja näin hehkuvat silmät, pitkän kärsän ja valkeat torahampaat.
Se oli villisika. Se tuijotti minua uteliaasti. Se röhkäsi kerran tai pari ja vaihteli ruumiinsa painoa toiselta etujalalta toiselle, samalla heilutellen päätään puoleen ja toiseen ja huiskutellen sanajalkoja. Minä yhä istuin kuin kivettyneenä, tuijotin silmääni räpäyttämättä karjua, ja sydäntäni vihloi pelko.
Tätä liikkumattomuutta ja äänettömyyttä minun puoleltani nähtävästi odotettiinkin. Minun ei pitänyt huutaa pelon ahdistaessa. Se oli vaiston määräys. Ja niin siinä istuin odotellen, en tiennyt mitä. Karju työnsi sanajalat syrjään ja astui aholle. Uteliaisuus sen silmistä katosi, ja ne hehkuivat julmina. Se keikautti uhkaavasti minulle päätään ja astui askeleen eteenpäin. Astui toisen ja kolmannen.
Silloin minä huusin… tai kirkasin — en voi sitä kuvailla, mutta se oli vihlova ja hirvittävä huuto. Ja sitäkin nähtävästi asiain tällä kannalla ollessa minulta juuri odotettiin. Koko läheltä kajahti vastaushuuto. Minun ääneni näytti hetkeksi ällistyttäneen karjun, ja sen heiluillessa ja tasapainoaan vaihdellessa epäröivänä syöksyi eteemme uusi ilmiö.
Hän, äitini, oli kuin iso orangutangi tai kuin simpanssi, mutta kuitenkin räikeällä ja määrätyllä tavalla aivan erilainen. Hän oli rotevampi rakenteeltaan kuin ne ja vähemmän karvainen. Hänen käsivartensa eivät olleet niin pitkät ja hänen takaraajansa olivat vankemmat. Hänellä ei ollut mitään vaatteita — vain luonnolliset karvansa. Ja voinpa sanoa teille, että hän oli raivotar kiihoittuneena.
Ja raivottarena hän nyt syöksyi nähtäville. Hän narskutteli hampaitaan, väänteli pelottavasti kasvojansa, ärisi ja päästeli alinomaa huikeita huutoja, jotka kuuluivat kuin "Kh-ah! kh-ah!" Niin äkkiä ja hirveänä hän ilmestyi, että karju ehdottomasti hätkähti puolustusasemaan ja kohotti harjaksensa hänen posahtaessaan sitä kohti. Sitten hän kumartui minun puoleeni. Karjulta hän oli säikäyttänyt aivan hengen salpauksiin. Minä tiesin täydelleen, mitä tehdä äitini voittamana hetkenä. Hypähdin häntä vastaan, tartuin häntä vyötäisiin ja pidin kiinni käsin ja jaloin — niin, jaloin; saatoin jaloillani yhtä hyvin kiinni pidellä kuin käsillänikin. Kiinteästi hänessä riippuessani voin tuntea hänen karvojensa kinnauksen, kun ponnistellessa hänen ihonsa ja lihaksensa niiden alla liikkuivat.
Kuten sanottu, hypähdin häntä vastaan ja samalla hän loikkasi suoraan ilmaan, tarttui käsillään kohdalla riippuvaan puun oksaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä karju torahampaitaan louskuttaen viiletti alitsemme maata pitkin. Se oli päässyt ällistyksestänsä ja juoksi eteenpäin, päästellen suustaan kiljauksia kuin pasuunasta. Se olikin kutsumushuuto, sillä heti sen jälkeen olentoja syöksyi halki sanajalkain ja räiskettä kuului kaikkialta.
Joka taholta villisikoja röhki aholle — kymmenittäin. Mutta äitini heilauttihe paksun oksan laelle kymmenkunta jalkaa korkealle maasta; minä hänestä yhä kiinni pitelin ja siellä kyyröttelimme turvassa. Äitini oli sangen kiihtynyt. Hän rääkyi, kirkui ja toraili hampaitaan louskuttavalle harjaksiselle laumalle, joka oli allemme kerääntynyt. Vapisten minäkin tirkistelin alas äksyjä petoja ja yritin parastani matkiakseni äitini huutoja.
Etäämpää kajahteli samallaisia huutoja, vain syvemmän luontoisia, jonkinlaisella karkealla bassoäänellä. Nämä kävivät joka hetki äänekkäämmiksi, ja pian näin hänen, isäni, lähestyvän — ainakin kaikki ajan merkit osottivat, että hän oli isäni.
Hän ei ollut erittäin miellyttävä isäksi. Hän näytti puoliksi ihmiseltä puoliksi apinalta, ei ollut enää apina, mutta ei vielä ihminenkään. En osaa häntä kuvailla. Ei ole tätä nykyä mitään hänen näköistään maan päällä, ei maan alla eikä maan sisässä. Hän oli iso mies sen ajan mieheksi, ja hänen täytyi painaa ainakin sata kolmekymmentä naulaa. Hänen kasvonsa olivat leveät ja latuskaiset, ja kulmakarvat riippuivat hänen silmiensä edessä. Itse silmät olivat pienet, syvälle painuneet ja aivan lähekkäin. Hänellä ei ollut varsinaista nenää ollenkaan. Se oli litistynyt ja leveä ja nähtävää vartta vailla; sieramet olivat kahtena aukkona kasvoissa, avautuen ulospäin eikä alaspäin.
Otsa oli taipunut taaksepäin silmistä lähtien ja hiukset alkoivat heti silmien rajalta ja taipuivat yli pään. Itse pää oli nurinkurisen pieni ja sitä kannatti yhtä nurinkurisen paksu, lyhyt kaula.
Hänen ruumiinsa muodostus oli sangen alkuperäinen — niinkuin oli kaikkien meidän ruumiimme. Rinta oli sisään painunut, aivan ontelomaisesti; eikä ollut ruumiissa pyöreäpalkoisia lihaksia, eivät olleet hartiat leveät, ei soreata suoruutta, ei sopusointuista muhkeata muotoa. Voimaa se edusti, se isäni ruumis, kauneutta puuttuvaa voimaa, julmaa, kouristamaan, pusertamaan, rutistamaan ja hävittämään määrättyä alkuvoimaa.
Hänen lonkkansa olivat ohuet, sääret heikot ja karvaiset, koukkuiset ja jäntevälihaksiset. Ne näyttivät itse asiassa enemmän käsivarsilta kuin takaraajoilta. Ne olivat käpristyneet ja pahkaiset, eikä niissä suuresti ollut sitä pohkeitten täyttä pulleutta, joka näköä antaa sinun säärillesi ja minun. Muistan, ettei hän voinut kulkea jalkapohjallaan. Sentakia että se oli rakennettu kiinni tarttumista varten, enemmän käden kuin jalan näköinen. Isovarvas ei ollut toisten varpaitten kanssa rinnakkain, vaan oli niitä vastassa kuin peukalo, ja tämän takia hän sillä saattoi tarttua kiinni.
Mutta hänen ulkonäkönsä ei ollut sen merkillisempi kuin se tapa, jolla hän tuli minun ja äitini luokse, meidän kyyröttäessämme kiukkuisten villisikain yläpuolella. Hän tuli puita myöten, hypellen oksalta toiselle, puusta puuhun; ja hän tuli nopeasti. Voin hänet nähdä nyt valvoessanikin ja tätä kirjoittaessani, miten hän heilahtelihe puissa, tämä nelikätinen, karvainen olento, ulvoen raivoisana, silloin tällöin pysähtyen takomaan rintaansa puristetulla nyrkillään, hypellen kymmenen ja viidentoista jalan aukeitten yli, tarttuen oksaan toisella kädellään ja heilauttaen itsensä toisen aukeaman poikki jälleen toiseen oksaan tarttuakseen ja siten yhä edelleen koskaan epäröimättä, koskaan arvelematta, miten jatkaisi tätä kulkuaan kasvavissa puissa.
Ja häntä tarkastellessani tunsin omassa olemuksessani, omissa lihaksissani kuohuilevaa ja väreilevää halua päästä hypähtelemään noin oksalta oksalle; ja tunsin myöskin jonkun salaperäisen voiman varmuutta siinä olemuksessani ja lihaksissani. Ja miksikäs en olisi tuntenut? Pikku pojathan nähdessään isänsä kirvestä heiluttelevan ja puita kaatavan tuntevat myös itsessään, että kerran hekin kirvestä heiluttavat ja puita kaatavat. Ja samoin oli minun laita. Minussa sykähtelevä elämä valmistautui tekemään samaa, mitä isäni teki, ja kuiskaili minulle salaisesti ja kiihoittaen kasvavien puitten polkuja ja lentoja metsissä.
Vihdoin isäni luoksemme saapui. Hän oli tavattoman kiukkuinen. Muistan hänen eteenpäin työnnetyn alahuulensa pinnistyksen, kun hän katseli alas villisikoja. Hän ärisi melkein kuin koira ja muistan, että hänen kulmahampaansa olivat suuret torahampaat ja että ne minuun valtavasti vaikuttivat.
Hänen käytöksensä oli omiansa vielä enemmän raivostuttamaan sikoja. Hän katkoi vesoja ja ohuita oksia ja sinkautti ne alas vihollistemme niskaan. Hän myöskin riippui puussa toisella kädellään ja kiusotteli sikoja hädin tuskin niiden ulottuvilta ja härnäili niitä, kun ne hampaitansa louskuttelivat voimattomassa raivossaan. Eikä hän vielä tähänkään tyytynyt, vaan katkasi tukevan oksan ja riippuen kiinni toisella kädellään ja jalallaan kutkutteli niiden kylkiä ja sivalteli niitä kärsään. Tarpeetonta on sanoa, että äitiäni ja minua tämä urheilu huvitti.
Mutta kaikkeen hauskuuteen sitä väsyy, ja lopuksi isänikin hetken ilkeästi irvisteltyään läksi opastamaan tietä puita myöten. Nyt minun kiihkoni pakeni tiehensä ja kävin araksi, pidellen tiukasti kiinni äidistäni hänen kiipeillessään ja viippaillessaan metsän halki. Muistan, että oksa hänen painostaan katkesi. Hän lennähti hurjaan hyppyyn, ja samassa kun puu räiskähti, minut valtasi vihlova tieto siitä, että me kaksi olimme putoamassa ilman halki. Metsä ja lepattavia lehtiä tavotteleva päivänpaiste hävisivät näkyvistäni. Vilauksessa näin isäni äkisti pysähtyvän kulussaan katsomaan, ja sitten kaikki oli pimeätä.
Seuraavassa hetkessä olin hereilläni hurstilla peitetyllä vuoteellani, hikoillen, vapisten ja kuvotusta tuntien. Akkuna oli auki, ja kylmää ilmaa huokui huoneeseen. Yölamppu paloi rauhallisesti. Ja tämän takia pidän varmana, että villisiat eivät meitä saaneet, että me emme milloinkaan pohjaa tavanneet; muuten toinen minäni ei olisi täällä nyt muistamassa tapausta tuhat vuosisataa jälkeenpäin.
4
Yksi merkillinen seikka on näissä esihistoriallisissa muistoissani. Se on aikamääräysten hämäräperäisyys. En tiedä aina tapausten järjestystä; enkä liioin aina tiedä, onko eri tapausten välillä kulunut pari kolme vai neljä viisi vuotta. Saatan vain osapuilleen arvioida ajan kulun toverieni ulkonäön ja toiminnan vaihdoksista.
Samalla tavalla voin eri tapaukset paikoilleen sijoittaa niiden johdonmukaisuuden perusteella. Esimerkiksi ei voi millään tavalla epäillä, että äitini ja minä jouduimme villisikain ajamina puuhun ja pakenimme ja putosimme ennen niitä päiviä, jolloin tuttavuuden rakensin Luppakorvan kanssa, hänen, josta tuli poikuuteni leikkitoveri niin sanoakseni. Ja yhtä varmaa on myös, että näiden kahden tapahtuman väliajalla minun oli täytynyt luopua äidistäni.
Minulla ei ole mitään muuta muistoa isästäni kuin se, minkä olen kertonut. Milloinkaan ei häntä näkynyt seuraavina vuosina. Ja sikäli kuin niitä aikoja tunnen, on ainoa mahdollinen selitys se, että hän villisikaseikkailun jälkeen pian kuoli. Hänen loppunsa on epäilemättä täytynyt olla tapaturmainen. Hän oli täysissä voimissaan, ja vain äkillinen ja väkivaltainen kuolema saattoi hänet tuhota. Mutta enpä tiedä, millä tavalla hän turmioon joutui — hukkuiko jokeen vai käärmekö nieli vai joutuiko vanhan "sapelihampaan", tiikerin, vatsaan — se on minun tietojeni ulkopuolella.
Sillä minähän muistan vain itse omin silmin näkemiäni näinä esihistoriallisina päivinä. Jos liekin äitini tietänyt isäni lopun, milloinkaan ei hän sitä sanonut. Sitäpaitsi epäilen, tokko oli hänellä kielellistä taitoakaan riittävästi sellaista tietoa ilmaisemaan. Silloisella kansalla oli kaikkiaan ehkä kolme- tai neljäkymmentä ääntä kielellistä ilmaisumuotoa.
Sanon niitä ääniksi, enkäsanoiksi, sillä ääniä ne alkuperin olivat. Mitään sellaista varmaa merkitystä niillä ei ollut, että niitä olisi voitu muutella adjektiiveiksi ja adverbeiksi. Näitä kielen välineitä ei vielä silloin oltu keksitty. Sen sijaan että olisimme nimisanojen ja verbien laatua merkinneet adjektiivejä ja adverbejä käyttämällä, me merkitsimme äänien laadun niiden laajuuden avulla, vaihtelemalla äänen paljoutta ja korkeutta, ääntämällä hitaammin tai nopeammin. Ajan pituus kutakin erikoista ääntä käytettäessä osotti sen merkityksen.
Mitään taivutusta meillä ei ollut. Taivutusmuoto arvailtiin äänen laadusta. Me puhuimme vain aistiperäisistä asioista, koska me vain aistimilla havaittavaa ajattelimme. Ajatustemme ilmaisemiseksi tarvitsimme lisäksi vielä runsaasti liikkeitä ja eleitä. Yksinkertaisinkin aistimien ulottuvaisuuspiiriin kuulumaton asia oli kokonaan ajatuskykymme ulkopuolella; ja jos joku sattumalta johtui ajattelemaan jotakin aistipiirin ulkopuolella olevaa asiaa, oli hänen sangen vaikeata ilmaista sitä tovereilleen. Sen varalle ei ollut mitään ääniä. Hänen oli puristaminen ne kielellisen ilmaisupiirin ulkopuolelta. Jos hän sitä varten ääniä keksi, hänen toverinsa eivät niitä tajunneet. Silloin hänen oli taas turvautuminen eleisiin, jotka ajatusta mikäli mahdollista kuvasivat, ja samalla hän toisti tätä uutta ääntä yhä uudelleen.
Siten kieli varttui. Muutamain käytettävissämme olevain äänien avulla me pystyimme ajattelemaan ahtaassa piirissä näitten äänien ympärillä; sitten kävivät uudet äänet välttämättömiksi uusien ajatusten ilmaisemiseksi. Mutta joskus ajatuksemme liitivät liian etäälle äänivarastomme edelle ja silloin tavoitimme aistimien ulkopuolisiakin aatoksia (hämäriä, sen vakuutan), joita emme kokonaan kyenneet tiedoksi antamaan muulle kansalle. Eikä kieli kovin nopeasti varttunut niinä päivinä.
Uskokaa pois, me olimme hämmästyttävän yksinkertaisia. Mutta me osasimme koko joukon muuta, jota ei tänäpäivänä osata. Me voimme liikutella korviamme, höristää ne pystyyn tai luimistaa pitkin ihoa mielemme mukaan. Ja voimme helposti raapustaa hartioittemme väliä. Saatoimme nakella kiviä jaloillamme. Olen tehnyt sitä monet kerrat. Ja voinpa polvet suorina seisten taivuttaa ruumiini lanteitten kohdalta eteenpäin, niin että sekä sormien kärjet, että vielä kyynärpäänikin koskettivat maata. Entä linnunpesien raastaminen — no niin, toivoisinpa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan poikanen olisi meidät nähnyt. Mutta me emme munia keränneet. Me ne söimme.
Muistanpa — mutta minähän poikkean kertomuksestani. Ensiksi sallikaa minun kertoa teille Luppakorvasta ja ystävyydestämme. Sangen varhain elämässäni erosin äidistäni. Mahdollisesti tämä tapahtui siksi, että hän isäni kuoleman jälkeen otti itselleen toisen uroksen. Muutamia muistoja minulla tästä olennosta on, mutta ne eivät ole paraita. Hän oli mitätön olento. Hänessä ei ollut mitään vantteruutta. Hän oli liian kielevä. Hänen pirullinen kirskuntansa kiukuttaa minua vieläkin, kun sitä ajattelen. Hänen mielensä oli siksi johdonmukaisuutta vailla, ettei hänellä voinut olla mitään tarkoituksia. Apinat häkeissänsä aina minua muistuttavat hänestä. Hän oli apinamainen. Siten voin häntä paraiten kuvailla.
Hän minua alusta pitäen vihasi. Ja pianpa opin pelkäämään häntä ja hänen kavalia kepposiaan. Milloin vain hän näkyville tuli, minä kyyristyin äitini puoleen ja turvauduin häneen. Mutta alati vartuin vanhemmaksi, ja selvää oli, että minun oli yhä enemmän vieraantuminen hänestä, vieraantuminen yhä loitommaksi. Ja näitä tilaisuuksia Lörppä odotteli. Lieneepä syytä selittää, ettei meillä nimiä näinä päivinä ollut. Mukavuuden vuoksi olen itse antanut nimet niille kansan jäsenille, joiden kanssa läheisemmässä yhteydessä olin ja "Lörppä" on sopivin määritelmä, minkä voin keksiä oivalliselle isäpuolelleni. Itselleni olen antanut nimen "Suurhammas." Kulmahampaani olivat mainittavan isot.
Mutta palatkaamme Lörppään. Hän alinomaa minua pelotteli. Aina hän minua puristeli ja työnteli, ja tilaisuuden sattuessa hän ei kavahtanut puremastakaan minua. Usein äitini tuli väliin, ja iloapa oli nähdä sitä tapaa, millä hän isäpuolen raivon taltutti. Mutta tuloksena kaikesta tästä oli ihana ja loppumaton perheriita, jossa minä olin riitakapulana.
Ei, kotielämäni ei ollut onnellista. Hymyillyttää tätä lausepartta kirjoittaessani. Koti! Mitään kotia minulla ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä. Kotini oli yhteys, ei asunto. Elin äitini huomassa, en missään talossa. Ja äitini asui kaikkialla ja yön tullen ylhäällä maasta.
Äitini oli vanhanaikainen. Hän yhä oli takertunut puihinsa. Mutta edistyneemmät laumamme jäsenet asuivat luolissa joen rinteellä. Äitini oli epäluuloinen ja edistysvihollinen. Puut olivat kyllin hyvät hänestä. Tietysti oli meillä erikoinen puumme, jossa tavallisesti yötä vietimme, vaikka usein käytimme toisiakin yöpuita, kun pimeä meidät yllätti. Mukavassa haarukan pohjukassa oli jonkinlainen karkeatekoinen varvuista, oksista ja köynnöksistä rakennettu lava. Se oli enemmän mahdottoman suuren linnunpesän näköinen kuin minkään muun, vaikka se oli tuhansin kerroin alkuperäisempi sommittelultaan kuin mikään linnunpesä. Mutta siinä oli muuan laitos, jota en koskaan ole minkään linnunpesän yhteydessä nähnyt, nimittäin katos.
Ei se toki ollut sellainen katos, jommoisia ihminen nykyään laittaa! Eikä liioin sellainenkaan, jommoisia alimmat villikansat rakentelevat tätä nykyä. Se oli verrattoman paljon kömpelömpi kuin kömpelöinkin sellaisen ihmisen käsityö, jonka ihmiseksi tunnemme. Se oli kyhätty kokoon kuin sattumalta, huiskin-haiskin-tavalla. Haarukan yläpuolella siinä puussa, jossa lepäilimme, oli kasa kuivia oksia ja lehtirojua. Lähekkäin olevat haarat pitivät koossa niin sanoakseni kurkihirsiä. Nämä olivat vain tukevia tikkuja, tuuman verran läpimitaltaan. Niiden varassa oli lehtiromua ja oksia, joita sinne näköjään oli viskelty melkein tarkoituksettomasti. Mitään kattamista ei oltu yritettykään. Ja tunnustaa täytyy, että se rankkasateessa vuoti surkeasti.
Mutta Lörppä. Hän sai kotielämän taakaksi sekä äidilleni että minulle, ja kotielämällä tarkoitan meidän kolmen ryhmäelämää, enkä vuotavaa pesää puussa. Kaikkien ilkein hän oli minua kiusatessaan. Se oli niitä tarkoituksia, joissa hän tanakasti riippui pitemmältä kuin viisi minuuttia. Ja aikain vieriessä äitini oli vähemmän kärkäs minua puolustamaan. Luullakseni vaikutti Lörpän tavantakainen metelöiminen sen, että minä aloin olla hänelle rasitukseksi. Joka tapauksessa asema kävi pahaakin pahemmaksi niin nopeasti, että minun pian vapaaehtoisesti olisi ollut lähteminen kotoa. Mutta eipähän oltu minun sallittu tyydyttää mieltäni niin itsenäisellä teolla. Ennenkuin olin valmistautunut lähtemään, minut ajettiin pois. Tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti.
Lörppä sai sen tilaisuuden eräänä päivänä, kun olin yksin pesässä. Äitini ja Lörppä olivat yhdessä lähteneet mustikkasuolle. Hän oli varmaankin suunnitellut koko menon, sillä kuulin hänen palajavan yksinään metsän halki, möristen itse kiihoittamaansa raivoa tullessaan. Samoinkuin kaikki laumamme urokset, ollessaan kiukkuisia tai koettaessaan kiukkuisiksi päästä, hänkin pysähtyi silloin tällöin takomaan rintaansa nyrkillään..
Minä tajusin, että asemani oli avuton ja vapisten kyyristyin kokoon pesässä. Lörppä tuli suoraan puun luokse — muistan sen olleen tammen — ja alkoi kiivetä ylös. Eikä hän hetkeksikään keskeyttänyt mörinäänsä. Kuten olen sanonut, oli kielemme tavattoman laiha, ja hänen oli täytynyt siitä puristaa eri tapoja, joiden avulla hän minulle ilmaisi sammumattoman vihansa minua kohtaan ja aikovansa nyt ja tällä paikalla tehdä minusta lopun. Hänen kiivetessään haarukkaan, minä pakenin suurelle ilmaan pistävälle oksalle. Hän minua seurasi, ja minä etenin yhä kauemmaksi. Lopulta olin pikku oksien ja lehtien seassa. Lörppä oli aina pelkuri, ja hänen varovaisuutensa oli aina suurempi kuin hänen kiukkunsa. Hän ei uskaltanut minua seurata pikku oksien ja lehtien sekaan. Ja sitäpaitsi kun hän oli raskaampi, olisi oksa katketessaan pudottanut hänet lehvikön halki, ennenkuin olisi minuun ehtinyt.
Mutta eipä ollut hänen välttämätöntäkään minua tavoittaa, ja hyvinpä se lurjus sen tiesi! Pahasisuinen ilme kasvoillaan ja hernesilmät sädehtien julmaa ymmärrystä, hän alkoi huiskuttaa oksaa. Huiskuttaa! — ja minä olin oksan latvassa pidellen kiinni sen rungosta, joka natisten katkeili painostani. Ja neljäkymmentä jalkaa alempana oli maan pinta.
Yhä ankarammin ja hurjemmin hän huiskutti, irvistellen minulle hehkuvata vihaansa. Sitten oli loppu käsissä. Kaikki neljä latvahaaraa katkesi yhtaikaa, ja minä aloin pudota selkä edellä ja häneen tuijottaen, yhä käsin ja jaloin pidellen katkenneita oksia. Onneksi ei ollut allani villisikoja, ja putoamistani hidastivat oksat ja kimmoavat pensaat:
Tavallisesti putoaminen keskeyttää uneksimiseni, hermoja viiltävä säikähdys kun riittää hetkessä särkemään tuhansien vuosisatojen poikki johtavat sillat ja sinkauttamaan minut täysin valveille vuoteelleni, missä ehkä hiessäni ja vavisten makaan ja kuulen käkikellon tuntia kukkuvan etuhuoneessa. Mutta tämän kotoa lähtemisunen olen nähnyt monasti, mutta en koskaan ole siihen herännyt. Aina syöksyn huutaen pensaston läpi ja moksahdan maahan.
Naarmuisena, rusikoituna ja vikisten makasin paikallani, mihin olin pudonnut. Tirkistellessäni pensaston läpi ylöspäin, saatoin nähdä Lörpän. Hän oli puhjennut pirulliseen riemuveisuun ja yhä edelleen huiskuttamalla oksaa hän tahtia löi. Heti taukosin vikisemästä. En ollut enää turvassa puissa, ja älysin vaarallista olevan houkutella liian äänekkäällä murheeni ilmaisulla metsästäviä eläimiä kimppuuni.
Muistan, että kitisemästä lakattuani tarkastelin mielenkiinnolla outoja valoilmiöitä, joita syntyi, kun vuoroin suljin ja aukoilin kyynelten kostuttamia silmäluomiani. Sitten rupesin tutkimaan itseäni ja havaitsin, etten ollut kovinkaan pahoin ruhjoutunut pudotessani. Paikoin oli karva hankautunut pois ja iho kihnaantunut vereslihalle; katkenneen oksan terävä sakara oli tunkeutunut kokonaisen tuuman käsivarteeni ja oikeata lonkkaani, joka ensimmäisenä oli maahan moksahtanut, särki sietämättömästi. Mutta nämä olivat joka tapauksessa sangen vähäpätöisiä vammoja. Luu ei mistään ollut särkynyt, ja niinä päivinä ihmisen liha oli paljon herkempää paranemaan kuin tätänykyä. Mutta olihan se vaikeanlainen putous, sillä minä nilkuttelin loukkaantuneen lonkkani takia koko viikon jälestäpäin.
Seuraava tunnelma siinä pensastossa maatessani oli turvattomuutta, tieto siitä, että olin koditon. Mielessäni päätin, etten ikinä palaa äitini ja Lörpän luokse. Tahdoin lähteä kauas pois, halki pelottavan metsän, etsimään itselleni yöpuuta. Ruokaa tiesin löytäväni. Ainakin edellisen vuoden olin ravintoni suhteen ollut äidistäni riippumaton. Hän oli minua vain turvannut ja ohjannut.
Ryömin varovasti pensastosta ulos. Kerran katsoin taakseni ja näin Lörpän yhä hihkuvan ja huiskuttavan oksaa. Se ei ollut mikään huvittava näky. Tiesin varsin hyvin, miten oli oltava varovainen ja tavattoman huolellisesti alotin tämän ensimäisen vaellukseni maailmassa.
Ollenkaan en ajatellut, minne mennä. Vain yksi tarkoitus minulla oli: päästä pois Lörpän ulottuvilta. Kiipeilin puihin ja vaelsin niiden seassa tuntikausia, kulkien puusta toiseen ollenkaan maahan laskeutumatta. Mutta mihinkään erikoiseen suuntaan en mennyt enkä liioin kulkenut taukoamatta. Minun, samoinkuin koko kansan luonteena oli epäjohdonmukaisuus. Minä olin sitäpaitsi vain lapsi, ja useasti pysähtelin leikkimään matkallani.
Kotoa lähtiessäni sattuneet tapaukset ovat sangen hämärinä mielessäni. Uniini eivät ne kaikki ulotu. Paljon on toinen minäni unohtanut ja varsinkin juuri tältä ajalta. Enkä minä liioin ole kyennyt eri uniani niin soveltamaan, että ne sillaksi kutoutuisivat sen kuilun yli, joka on kotipuusta lähtöni ja luolille saapumiseni välillä.
Muistan, että useita kertoja aukeille ahoille jouduin. Näiden yli loikkailin kauheassa hädässä, laskeusin maahan ja juoksin minkä käpälät kerkisivät. Muistan, että oli päiviä sateisia ja päiviä paisteisia, joten yksikseni varmaankin vaeltelin pitkät ajat. Varsinkin uneksun surkeudestani sateessa ja kärsimyksistäni nälässä sekä miten nälkääni tyydyttelin. Varsin voimakas vaikutukseltaan on pienten sisiliskojen pyydystäminen aukean kunnaan paatisella laella. Ne juoksivat kivien alle, ja useimmat niistä pakoon pääsivät; mutta sattumalta käänsin erästä kiveä ja sain kiinni yhden. Tältä kummulta minut käärmeet säikäyttivät pois. Ne eivät minua vainonneet. Lekottelivat vain litteillä kivillä päivänpaisteessa. Mutta niin kova oli perinnöllinen pelkoni niiden suhteen, että pakenin melkein yhtä nopeasti kuin jos olisivat kintereilläni kieriskelleet.
Myöskin nakertelin katkerata kuorta nuorista puista. Hämärästi muistelen syöneeni monia vihreitä pähkinöitä, joissa oli pehmeä kuori ja maitomaista ydintä. Ja erityisesti muistan kärsineeni vatsapurua. Sen olivat tuottaneet mahdollisesti vihreät pähkinät tai ehkäpä sisiliskot. En tiedä. Mutta tiedänpä, että minua ei kukaan niellyt niiden useiden tuntien kuluessa, jolloin vatsan väänteet minua maassa kahlehtivat.
5
Äkkiä topsahtaessani metsän laitaan tapasin edessäni uuden näkymön. Olin suuren aukean ahon reunassa. Tämän ahon toisella puolella kohoutuivat korkeat äyräät. Toisella puolen oli joki. Äyräät viettivät jyrkkinä veteen, mutta muutamin paikoin siellä täällä, missä joskus maan vieremä oli tapahtunut, oli kulkuteitä. Siinä oli luolissa elävän kansan juontipaikkoja.
Ja tämä paikka, jonne sattumalta olin saapunut, oli kansan varsinainen olinpaikka. Se oli kyläkunta, niin sanoakseni, sanaa laajemmassa merkityksessä käyttäen. Äitini, Lörppä ja minä ynnä muutamat yksinkertaiset ryhmäkunnat, olimme, jos niin saa sanoa, salomaan asukkaita. Olimme laumasta osa, vaikka elimme jonkun matkan päässä siitä. Se oli vain lyhyt matka, vaikka minulta vaellellessani oli siihen mennyt ainakin koko viikko. Jos olisin suoraan kulkenut, olisin matkan tunnissa suorittanut.
Metsän laidasta näin äyräällä luolat, ahon ja kulkutiet juontipaikoille. Ja aholla näin useita kansan olentoja. Minä, lapsi, olin yksinäni harhaillut viikon päivät. Sinä aikana en ollut ainoatakaan kaltaistani nähnyt. Olin elänyt peloissani ja turvatonna. Siksipä nyt heimolaisiani nähdessäni minut valtasi riemu, ja hurjasti juoksin heitä kohti.
Silloin tapahtui jotakin outoa. Joku laumasta näki minut ja päästi varottavan huudon. Pelosta ja säikäyksestä kirkuen lauma heti pakeni tiehensä. Juoksivat ja kiipeilivät kivien yli, loikkasivat luolain suulle ja katosivat… kaikki paitsi yksi, vähäinen pienokainen, joka pelästyksen vallitessa oli työnnetty aivan äyrään juurelle. Hän itkeä tillitti surkeasti. Hänen äitinsä syöksyi ulos; lapsi juoksi häntä vastaan ja piteli tiukasti kiinni äidin kiipeillessä takaisin luolaan.
Olin yksin. Väkeä täynnä ollut aho oli äkisti jäänyt autioksi. Istuin avuttomana maahan ja vikisin. En saattanut ymmärtää. Miksi oli lauma kaikkoutunut minua? Myöhemmin päästyäni heidän tapojensa perille, sain sen tietää. Nähdessään minun syöksyvän metsästä ulos, minkä käpälistäni lähti, he olivat päätelleet, että minua joku pyydystelevä eläin vainosi. Kursailematon lähestymiseni oli säikäyttänyt heidät mielettömiksi.
Istuessani tähystämässä luolain suuta huomasin, että lauma minua tarkasteli. Pian he uskalsivat päänsä pistää ilmoille. Sitten he rupesivat toisiansa kutsumaan ulos. Kiireessä ja säikäyksen vallitessa oli tapahtunut, että kaikki eivät olleet omiin luoliinsa päässeet. Muutamat nuoret olivat turvaa etsineet vieraista luolista. Äidit eivät heitä nimeltänsä huutaneet, sillä, kuten olen sanonut, emme vielä olleet nimiä keksineet. He vain päästelivät valittavia, hätääntyneitä ääniä, jotka nuorille olivat tuttuja. Jos minun äitini olisi siellä ollut minua kutsumassa, niin olisinpa hänen äänensä tuntenut tuhansien äitien äänten joukosta, ja samalla tavalla hän olisi minun ääneni tuntenut tuhansien seasta.
Tätä kutsumista jatkui sikin sokin jonkun aikaa, mutta lauma oli liian varovaista ulos tullakseen luolistaan ja astuakseen maan pinnalle. Lopulta yksi tuli. Hän oli vastedes oleva melkoisena tekijänä elämäni vaiheissa, ja hänellä jo sitäpaitsi oli suuri osansa näyteltävänä kaikkien lauman jäsenten elämässä. Häntä minä sanon Punasilmäksi tämän kertomuksen menossa — siitä syystä, että hänen silmänsä olivat tulehtuneet, silmäluomet melkein punaset, ja niiden synnyttämä omituinen vaikutus tuntui olevan kuin hänen hirvittävän raakamaisuutensa kylttinä. Hänen sielunsa oli punanen väriltään.
Hän oli kaikin puolin hirviö. Ruumiiltaan oli hän jättiläinen. Hänen täytyi painaa ainakin 170 naulaa. Hän oli meikäläisistä suurin, minkä koskaan olin nähnyt. En tulikansankaan joukossa koskaan nähnyt hänen kokoistaan enkä liioin puukansan seassa. Joskus kun sanomalehdessä tapaan kuvauksia meidän nykyaikaisista nyrkkisankareistamme ja ammattipainijoistamme, ajattelen, mitähän paraskaan heistä olisi mahtanut häntä vastaan.
Ja pelkäänpä, ettei mitään. Jos hän olisi rautaisilla sormillaan tarttunut kiinni lihakseen ja reväissyt, niin hän olisi voinut riuhtaista sen irti molemmista jänteistään ja ruumiista irralleen. Nyrkkinsä rystysillä vapaasti iskien hän olisi särkenyt heidän pääkallonsa kuin munan kuoren. Pahankurisilla jaloillaan (eli takakäsillään) kerran raapaisten hän olisi voinut heidän sisuksensa kiskoa ulos. Yksi väännähdys olisi heidän niskansa katkaissut, ja tiedänpä, että yhdessä leukojensa rusauksessa hän olisi yhtaikaa voinut puhkaista suuren kurkkusuonen etupuolella ja selkäytimen takapuolella.
Hän saattoi hypätä kaksikymmentä jalkaa pitkältä istuvasta asennosta. Hän oli inhoittavan karvainen. Keskuudessamme saattoi ylpeillä se, jolla ei ollut paljon karvoja. Mutta hän oli yltä yleensä karvain peitossa, käsivarret niin sisä- kuin ulkopuoleltakin karvaiset ja korvat samoin. Ainoat paikat hänellä, missä karvoja ei kasvanut, olivat käsien ja jalkojen pohjat sekä silmäin alukset. Hän oli pelottavan ruma, ja hänen petomainen, irvistelevä suunsa ja mahdottoman suuri riipuksissa oleva alahuulensa olivat aivan sopusoinnussa hänen silmäinsä kanssa.
Tällainen oli Punasilmä. Ja varsin varovasti hän ryömi luolastaan ja astui maan pinnalle. Minusta välittämättä hän jatkoi tutkisteluansa. Hän kumartui lanteiltaan eteenpäin kulkiessaan ja niin alas hän kumartui ja niin pitkät olivat hänen käsivartensa, että joka askeleella hän kätensä rystysillä kosketti maata molemmin puolin. Hän oli kömpelö tässä puolipystyssä asemassaan, jollaisena hän kulki, ja itse asiassa hän rystysillään maata kosketteli tasapainoa pitääkseen. Mutta kylläpä hän, sen sanon, osasi nelin kontin juosta! Ja siinä suhteessa me olimme perin kömpelöitä. Sitäpaitsi meistä sangen harvat pystyivät rystysillä tasapainoa pitämään kävellessä. Sellainen olento oli muinaisperimyksellinen, ja Punasilmällä oli muinaisperimyksiä jos kellään.
Juuri muinaisperimyksellinen hän oli. Meillä oli juuri käynnissä vaihdos puuelämästä maaelämään. Monia sukupolvia olimme tätä vaihdoskautta eläneet, ja ruumiimme ja ryhtimme olivat sitä mukaa muuttuneet. Mutta Punasilmä oli taantunut alkuperäisimpään puussa asuvain muotoon. Kun hän meidän laumassamme oli syntynyt, eli hän kanssamme; mutta toden teolla hän oli muinaisperimyksellinen ja hänen paikkansa oli kaikkialla.
Hyvin varuillaan ja valppaana hän liikuskeli sinne tänne aholla, vilkuillen puiden lehvien sekaan ja yrittäen tavoitella vilausta pyydystävästä eläimestä, jonka he kaikki epäilivät minua ahdistaneen. Ja hänen tätä tehdessään minusta mitään välittämättä, lauma kerääntyi luolain suille ja odotteli.
Vihdoinkin Punasilmä päätteli, että mikään vaara ei väijynyt. Hän palasi kulkutien päästä, missä hän oli ollut tirkistämässä juontipaikalle. Hänen kulkunsa kävi aivan läheltäni, mutta ei hän vieläkään näyttänyt minua huomaavan. Hän jatkoi varovasti kulkuaan aivan minun viereeni, ja sitten varottamatta ja uskomattoman nopeasti sivalsi minua korvalle. Minä lensin takaperin ainakin kymmenkunta jalkaa pitkälle, ennenkuin pyllähdin maahan, ja samalla kuin tämä mainio loiskaus tapahtui, muistan kuulleeni hurjaa melua, kaakottavaa ja kirkuvaa naurua, joka luolista lähti. Se oli suuremmoista pilaa — ainakin sinä päivänä; ja aivan sydämmeen käyvällä tavalla se laumalle kelpasi.
Siten minut vastaan otettiin laumaan. Punasilmä ei minusta sen enempää välittänyt, ja minulla oli täysi vapaus kitistä ja nyyhkiä sydämmeni kyllyydeltä. Useita vaimoja kertyi uteliaina ympärilleni, ja minä tunsin heidät. Olin tavannut heidät edellisenä vuonna, kun äitini oli ottanut minut mukaansa pähkinäpuumetsään.
Mutta he pian jättivät minut, ja tilalle tuli kymmenkunta uteliasta ja pörhöistä nulikkaa. Nämä asettuivat piiriin ympärilleni, osottivat minua sormillaan, irvistelivät, töytivät ja nipistelivät minua. Minä olin peloissani ja jonkun aikaa heitä kärsin; mutta sitten minut kiukku sai valtaansa, ja minä karkasin kynsin ja hampain ilkeimmän kimppuun — joka oli juuri Luppakorva. Olen hänelle sellaisen nimen antanut, sillä hän saattoi höristää vain toista korvaansa. Toinen aina riippui lerpallaan, pystymättä liikuntoa tekemään. Jossain onnettomuudessa lihakset olivat loukkaantuneet ja korva oli menettänyt liikuntakykynsä.
Hän takertui minuun ja me mittelimme voimiamme kuin henkemme edestä, kuten ainakin poikapari tappelussa. Me kynsimme ja purimme, tukistimme ja rutistelimme toisiamme ja paiskoimme toisiamme maahan. Muistan saaneeni kerran hänet alleni, ja tämä heitto auttoi minut ehdottomasti voiton puolelle. Mutta kauan en siitä nauttia saanut. Hän kiersi toisen säärensä ympärilleni ja toisella jalallaan (eli takakädellään) riipasi niin rajusti vatsaani, että oli vähällä sisukseni repiä ulos. Minun oli pakko päästää hänet, pelastaakseni itseni, ja sitten painiskelimme taas.
Luppakorva oli minua vuotta vanhempi, mutta minä olin monin kerroin häntä kiukkuisempi, ja lopulta hän läksi käpälämäkeen. Minä ajoin häntä takaa poikki ahon ja erästä kulkutietä alas joelle. Mutta hän tunsi paikat paremmin ja juoksi veden laitaa toiselle tielle. Sitten hän juoksi vinoon ahon poikki ja loikkasi laajasuiseen luolaan.
Ennenkuin huomasinkaan, olin kahmaissut hänen peräänsä pimeyteen. Seuraavassa hetkessä säikähdin pahanpäiväisesti. En ollut milloinkaan ennen ollut missään luolassa. Rupesin uikuttamaan ja huutamaan. Luppakorva härnäili minua, karkasi kimppuuni huomaamatta ja työnsi minut kumoon. Hän ei kuitenkaan uuteen tappeluun uskaltanut antautua, vaan vetäytyi pois. Minä olin hänen ja luolan suun välillä eikä hän kulkenut ohitseni; mutta kuitenkin hän näytti menneen pois. Kuuntelin, mutta en saanut vihiäkään, missä hän oli. Tämä minua ihmetytti, ja päästyäni ulkopuolelle, istuin maahan vartioimaan.
Hän ei tullut ulos luolan suusta, siitä olin varma; mutta muutaman minuutin kuluttua hän hihitteli vieressäni. Taas juoksin hänen peräänsä ja taas hän pakeni luolaan; mutta tällä kerralla minä pysähdyin suulle. Vetäysin sitten hiukan etäämmälle vartioimaan. Hän ei tullut ulos; mutta kuitenkin, kuten äskenkin, hän pian hihitteli vieressäni, ja kolmannen kerran minä hänet ajoin luolaan.
Tätä peliä jatkui useampaan kertaan. Lopulta seurasin häntä luolaan, mistä häntä turhaan etsin. Olin utelias. En saattanut ymmärtää, miten hän käsistäni pääsi. Aina hän meni luolaan, mutta koskaan hän ei sieltä ulos tullut, ja kuitenkin hän aina ilmestyi viereeni ja pilkkaili minua. Siten meidän tappelustamme kehittyi lymysillä olon leikki.
Koko iltapuolen, vain silloin tällöin keskeyttäen, me sitä teimme, ja leikkivä, rauhallinen mieliala syntyi välillemme. Lopulta hän ei enää juossut minua pakoon, ja me istuimme yhdessä kaulatusten. Hiukan myöhemmin hän selvitti avosuisen luolan salaisuuden. Kädestä pitäen hän vei minut sisäpuolelle. Ahdas repeämä sen yhdisti toisen luolan kanssa, ja tämän kautta pääsimme taas ulkoilmaan.
Olimme nyt hyvät ystävät. Toisten nulikkain keräytyessä piiriin härnäämään, hän kävi yhdessä minun kanssani heidän kimppuunsa; ja siksi väkevästi me annoimme, että pian sain olla rauhassa. Luppakorva tutustutti minut kylässä. Vain hiukan hän osasi kertoa olosuhteista ja tavoista — tarpeellista kielivarastoa ei hänellä ollut; mutta hänen toimiansa tarkastamalla opin paljon, ja hän se myös näytti minulle eri merkkipaikat ja esineet.
Hän vei minut luolien ja joen väliselle aholle, sen takaiseen metsään, missä puitten keskellä ruohikossa söimme paksujuurisia porkkanoita.
Hämärän tullessa aho jäi autioksi. Lauma haki turvaa luolista. Luppakorva johdatti minut makuutiloille. Korkealle kiipesimme äyrästä myöten, korkeammalle kaikkia muita luolia, pieneen repeämään, jota ei alhaalta voinut nähdä. Tänne Luppakorva tunkeutui. Minä seurasin perässä vaivalloisesti, niin kapea oli suu, ja havaitsin olevani pienessä kivisessä komerossa. Se oli sangen matala, vain pari jalkaa korkea, ehkäpä kolme jalkaa leveä ja neljä pitkä. Täällä toistemme syliin sykkyröityinä nukuimme yön.
6
Rohkeimpain nulikkain leikkiessä leveäsuisissa luolissa lymysillä oloa, havaitsin pian, että sellaisissa luolissa ei kukaan asunut. Kukaan ei niissä yötä nukkunut. Vain halkeamasuisia luolia käytettiin, mitä ahtaampi suu, sitä parempi. Se johtui vaanivain eläinten pelosta, joka elämästä loi meille raskaan taakan näinä päivinä ja öinä.
Seuraavana aamuna, yön nukuttuani Luppakorvan kanssa, sain kokea ahdassuisten luolain edullisuuden. Aivan päivän koittaessa vanha "sapelihammas", tiikeri, ilmestyi aholle. Kaksi laumastamme oli jo ylhäällä. He syöksähtivät pakoon. Lienevätkö säikäyksestä hullaantuneet, vai oliko peto siksi lähellä heidän kintereillään, etteivät voineet yrittääkään äyrästä kiivetä halkeamiin asti, sitä en tiedä; mutta joka tapauksessa he syöksähtivät siihen laajasuiseen luolaan missä Luppakorva ja minä olimme edellisenä iltapäivänä leikkineet.
Mitä sisäpuolella tapahtui, sen kertomiseksi ei mitään keinoa ollut, mutta helposti voi päätellä, että nämä kaksi kihnausivat yhdistävän repeämän kautta toiseen luolaan. Tämä repeämä oli siksi ahdas, että "sapelihammas" ei siihen mahtunut, ja ulos se tuli samaa tietä kuin oli mennytkin tyytymättömänä ja kiukkuisena. Ilmeistä oli, että yöllinen pyydystys oli ollut tuloksiltaan huono ja että se oli aikonut saada ateriansa meistä. Se huomasi molemmat uhrinsa toisen luolan suulla ja hyppäsi heitä kohti. Tietysti he tunkeusivat käytävän kautta ensimmäiseen luolaan. Peto kävi entistä kiukkuisemmaksi ja mörisi.
Hornan henget pääsivät valloilleen meidän muitten joukossa. Koko laajain äyräitten leveydeltä me keräännyimme halkeamiin ja niiden edustalle ja kaikki mölysimme ja kiljuimme tuhansin kielin. Ja kaikki irvistelimme — irvistelimme ja mölysimme; se oli meidän vaistoamme. Olimme yhtä kiukkuisia kuin "sapelihammaskin", vaikka kiukkumme oli pelon sekaista. Muistan itsekin kiljuneeni ja irvistelleeni paraimpain tavalla. Nämä eivät yksinomaan vaikuttaneet esimerkillään, sillä tunsinpa sisässäni pakon, joka pani minut tekemään samoinkuin he tekivät. Karvani nousivat pystyyn, ja minut valtasi tulinen, järjetön raivo.
Jonkun aikaa vanha "sapelihammas" alinomaa hypähteli vuoroin kummassakin luolassa edestakaisin. Mutta ne kaksi meikäläistä vain ahtautuivat edestakaisin yhdistävässä halkeamassa ja aina sen kynsistä pääsivät. Sillä aikaa me toiset törmällä olimme ruvenneet toimimaan. Joka kerta kun tiikeri näyttäytyi ulkona, me viskelimme sitä kivillä. Ensiksi vain pudottelimme niitä sen niskaan, mutta pian aloimme sinkautella niitä niin voimakkaasti kuin lihaksista lähti.
Tämä pommitus johti "sapelihampaan" huomion meihin ja sai sen entistä kiukkuisemmaksi. Se luopui vainoamasta näitä kahta ja hypähteli äyrästä ylös meitä muita kohti, kynsillään tarraten murtuviin kiviin ja möristen kiivetessään ylöspäin. Tämä kauhea näky pakotti meistä viimeisenkin turvaa etsimään luoliemme sisäpuolelta. Tämän tiedän, sillä tirkistelin ulos ja näin koko äyrään autiona, "sapelihammasta" lukuunottamatta, jonka kynnet olivat kirvonneet ja joka luisuen putosi alaspäin.
Päästin suustani rohkaisuäänen, ja taas oli äyräs täynnä kiljuvaa laumaa ja kivet lentelivät entistä nopeammin. "Sapelihammas" oli raivosta mieletönnä. Tavan takaa se karkasi äyrästä ylöspäin. Kerran se jo pääsikin ensimmäiselle halkeama-aukolle, ennenkuin putosi takaisin, mutta ei voinut tunkeutua sisälle. Joka kerta, kun se ylöspäin syöksyi, vyöryivät meidän ylitsemme pelon hyökyaallot. Ensiksi niinä hetkinä useimmat meistä syöksyivät sisäpuolelle; mutta muutamat jäivät ulkopuolelle pommittamaan sitä kivillä, ja lopulta kaikki jäimme ulos pommitukseen osaa ottamaan.
Ei milloinkaan oltu sellaista hirviötä niin perinpohjin nolattu. Se leikkasi sen ylpeyttä pelottavalla tavalla, kun vähäinen ja heikko laumamme sen niin saattoi puijata. Aholla se seisoi ja katseli meitä muristen, häntäänsä huimien ja nappaillen suuhunsa kiviä, jotka sen lähelle putosivat. Kerran minä nakkasin kiven ja juuri parahiksi se katsahti ylös. Se sattui sitä kuonon päähän, ja peto hypähti suoraan ilmaan karjuen ja naukuen kivusta ja ällistyksestä.
Se oli hävinnyt ja tiesi sen. Koko arvonsa kooten se kulki mahtavana ja juhlallisesti pois kivisateesta. Keskelle ahoa se pysähtyi ja silmäsi ikävöiden ja nälkäisenä taakseen meitä. Sitä ei haluttanut luopua ateriastaan, joka olisi ollut valmis, mutta mahdoton saavuttaa. Tämä sen näkö laukasi meidät nauramaan. Me nauroimme pilkallisesti ja meluten, kaikki. Eläimet eivät siedä pilkkaa. Niiden kustannuksella nauraminen kiukuttaa niitä. Ja sillä tavalla vaikutti naurumme "sapelihampaaseen." Se kääntyi karjuen ja hyökkäsi uudelleen äyräälle. Tätä me halusimmekin. Taistelu oli muuttunut leikiksi, ja meistä oli suurta nautintoa sen piekseminen.
Mutta sen hyökkäys ei jatkunut pitkälle. Pian se malttoi mielensä, ja sitäpaitsi heittoaseemme olivat terävät ja haavoittivat. Elävästi muistan, minkä näköinen oli sen pullistunut silmä, jonka heittämämme kivi oli paisuttanut melkein umpeen. Ja yhä elävänä on minussa säilynyt sen kuva, kun se metsän laidassa seisoi, sinne lopuksi vetääntyneenä. Taaksensa se katsahti meitä, huuli kierosti kohonneena aina hirmuisten torahampaitten juureen asti, karvat pystyssä ja häntä huiskien. Viimeisen kerran se karjahti ja solui näkyvistä puitten sekaan.
Mutta sitä melua, mikä sitten syntyi! Me riensimme parittain onkaloistamme, tarkastelimme sen kynsien merkkejä äyrään pehmeissä kivissä ja puhuimme kaikki yhtaikaa. Toinen niistä kahdesta, jotka kaksoisluolassa olivat olleet salpautuneena, oli keskenkasvuinen, puoliksi nuorukainen, puoliksi lapsi. He olivat ylpeinä käyneet ulos turvapaikastaan, ja me ympäröimme heidät ihastelevaksi joukoksi. Sitten nuorukaisen äiti murtautui esille ja tarrasi häneen tavattoman kiihkoisana, takoen hänen korviaan, kiskoen häntä karvoista ja kiljuen kuin pahahenki. Hän oli roteva, iso vaimo, sangen karvainen ja se selkäsauna, minkä hän nuorukaiselle antoi, oli nautintoa koko laumalle. Me nauroimme kirkuen ja tarrailimme toisiimme kiinni tai kierittelimme maassa iloissamme.
Huolimatta siitä pelosta, jonka vallassa elimme, oli lauma aina altista nauramaan. Meillä oli taipumusta leikinlaskuun. Iloamme ei koskaan hillitty. Siinä ei ollut mitään puolitekoista. Jos joku asia oli hassunkurinen, niin me olimme aivan katketa sitä arvostellessamme, ja mitä yksinkertaisimmat, alkuperäisimmät asiat olivat meistä hassunkurisia. Erinomaisia naurajia me olimme, sen sanon.
Samalla tavalla kuin olimme kohdelleet "sapelihammasta", kohtelimme kaikkia eläimiä, jotka kylään pyrkivät. Kulkutiemme ja juontipaikkamme säilytimme omassa huostassamme saattamalla elämän kiusalliseksi eläimille, jotka joutuivat samoilemaan varsinaiselle alueellemme. Kiukkuisimmatkin raatelijaeläimet me niin piruutimme, että ne oppivat jättämään alueemme rauhaan. Me emme olleet tappelijoita, niinkuin ne; me olimme viekkaita ja arkoja, ja juuri meidän viekkautemme ja arkuutemme sekä tavaton taipumuksemme pelkäämään auttoi meitä elossa säilymään nuoren maailman pelottavan vihollisessa ympäristössä.
Luppakorva oli laskujeni mukaan vuotta vanhempi minua. Minkälainen oli hänen menneen elämänsä tarina, sitä hän ei millään tavalla pystynyt minulle kertomaan, mutta kun en koskaan nähnyt hänen äitiänsä, arvelin häntä orvoksi. Isät eivät nimittäin kysymykseen tulleet laumassamme. Avioelämä oli vielä alkuperäisellä kannalla, ja riitaannuttuaan parit erosivat. Nykyinen ihminen avioerolaitostensa kautta tekee samoin laillisesti. Mutta meillä ei mitään lakeja ollut. Tapaa vain noudatimme, ja tapamme tässä erikoisasiassa olivat jotenkin sekalaisia.
Mutta kuten tämä kertomus myöhemmin osottaa, keskuudessamme oli vallitsemassa hämärä varjo yksiavioisuutta, joka myöhemmin valtaa ja mahtavuutta tuotti niille heimoille, jotka sen omaksuivat. Sitäpaitsi siihenkin aikaan, jolloin minä synnyin, oli olemassa useita uskollisia pareja, jotka puissa elivät äitini läheisyydessä. Lauman keskuudessa eläminen ei ollut omiansa yksiavioisuutta edistämään. Tästä syystä varmaankin uskolliset parit vetäytyivät pois ja yksikseen elivät. Vuosikausia nämä parit yhdessä elivät, vaikka jommankumman kuoltua tai jouduttua petojen ruuaksi, jälelle jäänyt poikkeuksetta etsi uuden puolison.
Yksi seikka minua suuresti ihmetytti ensi päivinä lauman keskuudessa eläessäni. Sanomaton, ilmaisematon pelko vallitsi kaikkia. Ensi silmäyksellä se näytti kokonaan kohdistuvan vissiin ilmansuuntaan. Lauma pelkäsi koillista. Se oli alituisessa pelossa sen kompassineljänneksen suhteen. Ja jokainen olento vilkasi useammin ja suurempaa epäluuloa osottaen siihen suuntaan kuin muualle.
Kun Luppakorva ja minä kävimme koillista kohti syömään kuitujuurisia porkkanoita, jotka sinä vuodenaikana olivat paraimmillaan, kävi hän tavattoman araksi. Hän tyytyi ennemmin syömään jätteitä, suuria sitkeitä porkkanoita ja pieniä tahmeapintaisia kuin olisi uskaltanut hiukan etäämmälle, missä porkkanoihin ei vielä oltu koskettu. Kun minä uskalsin, hän kiukutteli ja riiteli kanssani. Hän antoi minun ymmärtää, että sillä suunnalla uhkasi jokin kauhea vaara, mutta mikä se kauhea vaara oli, sitä hänen karu kielensä ei pystynyt selvittämään.
Monta hyvää ateriaa tällä tavalla sain hänen turhaan nuhdellessaan ja kieltäessään minua. En saattanut ymmärtää. Olin hyvin varuillani, mutta mitään vaaraa en älynnyt. Arvailin aina välimatkan itseni ja lähimmän puun välillä ja tiesin, että siihen turvapaikkaan aina ehtisin kipaista "keltasenruskean" (leijonan) tai "sapelihampaan" tieltä, jos niistä jompikumpi paikalle ehättäisi.
Kerran myöhään iltapuolella syntyi kylässä tavaton häläkkä. Laumaa kiihoitti yksi ainoa aatos ja se aatos oli pelko. Äyräällä parveili kansaa, ja kaikki tuijottivat ja viittoilivat koillista kohti. En tiennyt, mitä siellä oli, mutta kömmin koko matkan korkealle omalle pienelle luolalleni, ennenkuin ollenkaan käännyin taakseni katsomaan.
Ja silloin joen toisella puolen kaukana koillisessa näin ensi kerran salaperäistäsavua. Se oli suurin eläin, minkä koskaan olin nähnyt. Luulin sitä pystyssä olevaksi käärmehirviöksi, joka päänsä oli työntänyt korkealle puitten sekaan ja huojutti sitä edestakaisin. Ja kuitenkin jollain tavoin lauman käytöksestä tunsin saaneeni tietää, että savu itsessään ei ollut mikään vaara. He näyttivät sitä pelkäävän jonkun muun merkkinä. Mikä tämä jokin muu oli, sitä en voinut arvata. Eivätkä he voineet sitä minulle sanoa. Mutta pianpa olin sen saapa tietää ja tuntea sen paljon pelottavampana kuin olivat "keltaisenruskea", vanha "sapelihammas" ja vieläpä yksin käärmeetkin, jotka minusta olivat tuntuneet mahdollisimman hirveiltä otuksilta.
Hammasrikko oli muuan nuorukainen, joka itsekseen eleli. Hänen äitinsä asui luolissa, mutta kaksi lasta oli tullut hänen jälkeensä, ja hänet oli jätetty itse itsestään huolta pitämään. Olimme katselleet sitä menoa useina edellisinä päivinä, ja olipa se tuottanut meille sangen paljon huvia. Hammasrikko ei halunnut kotoa lähteä, ja joka kerta kun hänen äitinsä läksi luolasta, hän keplottelihe sinne takaisin. Kun äiti palasi ja nuorukaisen luolasta tapasi, oli hänen raivonsa verraton. Puoli laumaa keräytyi tavallisesti katsomaan näitä hetkiä. Ensiksi kuului luolan sisästä hänen haukuskelunsa ja kirkuntansa. Sitten saimme kuulla lyöntien läiskettä ja Hammasrikon parkumista. Ja jotenkin tällöin molemmat nuoremmat lapset yhtyivät meteliin. Ja lopulta Hammasrikko tulla tupsahti ulos kuin pienoistulivuoren purkaus.
Kun tätä peliä oli jatkunut useita päiviä, tapahtui vihdoin poikasen lopullinen karkoitus. Hän itkeskeli murheitansa keskellä ahoa mistään välittämättä ainakin puolisen tuntia, ja tuli sitten asumaan Luppakorvan ja minun kanssani. Luolamme oli pieni, mutta yhteen sulloutuen siellä oli tilaa kolmellekin. En muista Hammasrikon viettäneen muuta kuin yhden yön meidän kanssamme, joten onnettomuuden oli täytynyt tapahtua heti tämän jälkeen.