Viimeisen ovesta mentyä kajahti yksimielinen huuto salissa: — Tehdään lakko, tehdään lakko!
Yleisenä mielipiteenä ilmeni myöskin ryhtyä pontevampiin tositoimiin, kun eivät mestarit suosiolla suostuneet.
Kun ammattikunta järjestymisessään oli vielä enempi heikko, päätettiin vaatimukset ottaa toteutettavaksi ainoastaan pienissä käsityöpajoissa. Tehtaat jätettiin toistaiseksi syrjään. Lakko päätettiin asettaa niin että kerrallaan vaan muutamat asetetaan lakkotilaan, neljäntoista päivän ylössanomisen jälkeen. Tämmöisellä menettelyllä päätettiin turvata toiselta puolen liiaksi paljon kerrallaan työttömiksi joutuminen kun ei lakkokassaakaan ollut, toiselta puolin esimerkillä vaikuttaminen toisiin, nähdessä miten ahtaalle lakossaolo kiristää. — Lakkokomitea asetettiin, johon muun muassa tulivat Aarnio, Järvinen ja keuhkotautinen mutta vielä sentään tarmokas Savolainen, Toivonen, Songer ja Edvard Berg.
Ensiksi asetettiin boikotteerauksen alaisiksi Oskari Ananiassonin,Sundbergin, Vihavaisen ja Haralan liikkeet.
Vapunpäivän aamuna valkeni taivas kuulakan kirkkaana. Keväisen auringon säteet heloittivat väreilevän hohtavina, lämpöä uhkuvana, toiveita herättävinä. Sattuipa vielä Vappu sunnuntaiksi. Paljon oli jo aamusta alkaen kansaa liikkeellä.
Julia pääsi myös iltapäivällä ulos kaupungille Aarnion kanssa. Hän ihmetteli kun ei Julia heti alkanut entistä jankutustaan lakkoasioista. Lopulta huomasi hän syyksi, ettei se vielä tietänyt mitä oli päätetty.
Aarnio oli enempi väsyneellä ja alakuloisella tuulella. Etenkin viime aikoina oli hän alkanut joskus tuntea painostavaa raskautta ruumiissaan. Toisinaan kuin olisi veri äkkiä hyökännyt päähän vaikuttaen silloin jonkinlaisen rauhattoman ja ärtyisän mielentilan. Hän ei voinut näin ollen nauttia mistään ympäristössään, korvat humisivat ja kuin olisi ollut aina jonkinlainen kiire, täytyi olla aina liikkeessä. Ja kaiken tämän takana kuin olisi ollut alituinen kaipaus jostain saavuttamattomasta. Mistä moinen mielentila johtui siitä ei hän ollut täysin selvillä. Viime aikoina oli hän ollut joka ilta myöhään yhdistyksessä, jos jonkinmoisissa komiteoissa ja sitten useasti vielä poikennut ravintoloihin toveriensa kanssa, jotka joka käänteessä tahtoivat hänet mukaansa. Tavallisesti tämmöisinä iltoina kotia palatessa tahtoi hän myöskin useasti joutua naisten seuraan. Tämän jälkeen oli hän aina useimpana päivinä alakuloinen, veltto ja väsynyt. — Ollen kuitenkin terve ruumiiltaan sekä mielenlaadultaan riehakan iloinen ja sukkelasanainen ei raskas mieliala voinut häntä vielä kuin hetkellisesti vallata. Eikä hän siinä tapauksessa pannut suurtakaan painoa moiselle väsymykselle. Kyllähän korjaantuu hän ajatteli kun taas pääsevät säännöllisiin oloihin. Se mikä hänestä oli myöskin huolestuttavaa oli kun ei hän voinut silloin aina käyttäytyä mielestään luontaisesti Julian eikä kenenkään kanssa. Kuin ihmeissään katsoi tämä aina silloin hänen silmiinsä, huomatessaan Aarniossa välinpitämättömän mielialan valloillaan. He ikäänkuin kaihtoivat toisiaan.
Olipa Julia hänelle kerrankin huomauttanut ettei hän ollut entisen kaltainen. Tiedustaessaan tähän syytä oli Julia vastannut hänen silmistään puuttuvan entisen sielukkaan ja mielenilmeisen hyvyyden loisteen. Tämä ajatus oli lopulta saattanut hänet itsensäkin epäilemään, sillä hän oli jo kauvan ollut siinä uskossa ettei hän voinut katsoa ihmisiin yleensä entisellä iloisella ja luottamusta herättävällä katseella. Silmänsä olivat useasti sameat ja elottomat.
Kaikesta tästä tuli Aarnio sen otaksumaan, että hänen mielialastaan riippui kokonaan iloisuus, alakuloisuus tai surullisuus Juliassa.
Espiksessä soitti musiikki, ylioppilaat joivat ja mellastelivat vallattomina kaikkialla. Työläisnuorisoa oli suurissa joukoin kokoontunut kesäravintoloitten edustalle herraskaisten elämöimistä katsoa töllistelemään.
Nyt oli valon ja vapauden juhla, valkolakkisten juhla. — Tämä päivä oli siis kokonaan omistettava heidän toiveilleen nuoruudelleen ja tulevaisuudelleen. Siksipä muu yleisö tunsikin vaan itsensä ulkopuolella olevaksi katselijajoukoksi, kuin sirkuksessa nähdäkseen mitä areenalla tapahtuisi. Työväestö, tuo sankka raatajaparvi ei ollut vielä tietoisuudessa siitä että Vappu ja sen juhliminen kuului myöskin heille, se oli ja tulisi vastaisuudessa heille täälläkin olemaan kansainvälisenä mielenosoituspäivänä.
Aarnio tunsi surumielisyyden yhä suuremmassa määrin itseänsä painostavan. Se vielä yhä enempi kuin takertui kiinni ajatuksiinsa muistellessaan miten elämänhaluisina olivat koko kevättalven aina toistensa seurasta nauttineet. Nyt ei miellyttänyt mikään, ei musiikki, ei iloisat meluavat ylioppilaat eikä kansajoukkojen katseleminen. Lopulta kääntyi hän Julian puoleen väsyneen välinpitämättömänä kysyen:
— Miksi sinä olet niin surullisella ja alakuloisella tuulella?
Julia ihmetyksissään naurahti hänen kysymykselleen. Katsoi sitten nuhtelevasti häntä silmiin huoaten raskaasti. Siihen se sitten jäikin kunnes Julia sanoi haluavansa poistua kotiinsa. Eikä Aarniokaan tuntenut mitään vastustamatointa halua estellä hänen kieltelemiseensä. Sanaa sanomattomina he erosivat, kylminä ja välinpitämättöminä.
Julia päästyänsä kammariinsa purskahti katkeraan hillittömään itkuun. Harvoin olivat he näin eronneet, mutta siinä olikin jo tarpeeksi suuri syy murtamaan hänen herkän ja hellän luonteensa. Itse asiassa hän kuitenkin tavallaan käsitti, mistä johtui Aarnion omituinen käytös.
Aarnio jäi nyt vielä yksinään kuljeksimaan kaupungilla. Selittämätöin tyhjyyden tunne täytti yhä enempi hänen sielunsa, joka ei yhtään lieventynyt tavatessaan muutamia iloisella päällä olevia työtovereitaan. He poikkesivat »Kolmen kruunun» olutkellariin, jossa tavallisesti tapasivat ammattitovereitaan. Kulmahuoneessa siellä istuivat nyt kaikki mestari Oskari Ananiassonin työmiehet.
Nämä nauroivat katketakseen kertoessaan miten työpaikassaan lakkoon julistus oli illalla käynyt. Heti palkan saatuaan olivat he yhteisesti päätöksen ilmoittaneet. Mestari oli ollut alussa harvinaisen hyvällä tuulella. Mutta kuultuani miesten yksimielisenä sanovan itsensä irti työpaikasta neljäntoista päivän kuluessa ellei vaatimuksiin suostuttaisi, oli Oskari raivostunut yli äyräittensä. Ja kun meri myrskyinen oli hän sitten vihansappensa purkanut, hyppien, kiroten ja vannoen. Eivät moista olleet ennen kuulleet ei nähneet. Lähellä olevat esineet sekä oman piirustuslautansa oli hän lyönyt mäsäksi lattialle. Sitten juoksi hän nurkkaan temmaten moukarin sekä huutaen ja meluten ajanut kaikki ovesta ulos. Viisituumaisilla nauloilla lupasi hän lyödä työpajan oven kiinni lopettamalla liikkeensä ennenkuin suostuisi vaatimuksiin. Sen hän myös heti täyttikin. Semmoinen herra oli Oskari Ananiasson. Tämä uutinen, — niin huvittava kaikessa surkeudessaan, — sai Aarnionkin hetkeksi hyvälle tuulelle. Erittäinkin kun Järvinen sen kertoi mitä sattuvimmin, samalla matkien Ananiassonnin liikkeitä ja hirveätä suuttumusta.
Tapahtuman »historialliselle» muistolle joivat he nyt toisenkin pullon. Samalla tuli tietoonsa se ilahuttava uutinen, että useat ammattikunnat olivat luvanneet avustavansa lakkoa viikottaisella määrätyllä avustuksella. Keräyslistoja oli myöskin paljon levitetty, joten voi toivoa runsasta avustusta.
Seuraavana päivänä ilmestyi Aarnion työpaikalle kumma kapine Pietarista. Se oli ammattitoveri Rimpinen, kovin ovela ja notkea mies. Sanoi juuri paikkakunnalle sattumalta saapuneensa lakosta tietämättömänä. Rimpinen oli itse kohteliaisuuden perikuva, puhuen viittä erikieltä. Hänen makeileva puhetapansa oli verratoin. Käärmeenkalseat harmaat silmänsä olivat samalla vakavat, viekkaat ja nöyrät. Mitä sydämellisimmällä kohtelijaisuudella hän alkoi laverrella siitä mainiosta lakosta, jonka muka ammattitoverinsa olivat kerrankin osanneet tehdä. Samalla ilmoittautui hän tulkiksi lakkolaisille. Eräs Aarnion tovereista kuiskasi nyt että Rimpinen oli tullut työpaikalle mestarin kanssa. Aarniolle ei tämän tiedon saatuaan tarvinnut kahdesti neuvoa käsittääkseen mitä nyt oli merrassa. Etenkin kun mies oli jo entuudestaan tunnettu metkuilemisestaan. Suoraluontoinen kun oli, tahtoi hän jo paikalla kuumeta, malttaen sentään mielensä, voidakseen pitää miestä vastaisuudessa paremmin silmällä. Rimpinen lienee tämän huomannut ja heti alkoi hän makeasti jutella miten oli joutunut kaupungilla Torvisen seuraan, jolta hänellä olikin tosiaikomus urkkia tietoja mestarien vastaisista aikeista lakkoon nähden.
Torvinen tuli nyt myöskin asunnostaan työpajaan. Hän oli hyvin kiihottuneella tuulella, jota Aarnio ei ollut hänessä ennemmin huomannut. Lähemmin mestaria tarkistettuaan huomasi hän sen olevan tuntuvasti humalassa. Tämä oli harvinaisuus, jota työmiehet eivät olisi osanneet aavistaakaan. Siksipä kaikki jäivätkin häneen ihmeissään katselemaan, aavistaen jotakin erikoista nyt olevan tulossa. Ei aikaakin kun jo aavistuksensa toteutuikin. Mestari tuli vallan Aarnion eteen kylmästi huomauttaen: — Nyt se teidän keittämänne soppa on saatu sittenkin syötäväksi!
— Mitäs mestari nyt… vastasi Aarnio hymähtäen.
— Niin, se on nyt loppuun keitetty, paras että lähdette matkoihinne työttömyyteen ja kurjuuteen, jota olette halunnutkin.
Aarnio ei ollut näin jyrkkää käskyä voinut odottaa. Siksipä hän jäikin nyt sanattomana katselemaan Torviseen.
— Jaa jaa! Saatte lähteä ja heti paikalla! Tässä on työtodistuksenne ja sisällä oleva palkkanne! — Lähtekää!
Nyt oivalsi Aarnio että tosihan se oli kysymyksessä. Hänen luonnollaan varustetulle miehelle ei tarvinnut liioin kahdesti huomauttaa. Heti tempasi hän takkinsa naulasta, jätti hyvästit ja poistui. Rimpinen juoksi vielä hänen perässään eteiseen pyydellen anteeksi ja surkutelten sydämessään että olikin joutunut tämmöiseen hänelle työtoverina niin vastenmieliseen kohtaukseen. Mutta kyllähän moisen mestarin voi aisoissa pitää…!
Muutamia päiviä jälkeenpäin Aarnio tavatessaan Julian huomasi hän heti tämän tietävän kaiken. Pyytäessään häntä ulos kävelylle vastasi Julia kivakasti ei ehtivänsä mihinkään, joka muuten olikin hänen mielestään kokonaan turhuutta ja ajankulua.
Aarnio naurahti. Mutta huomatessaan Julian yhä pysyvän kovin vakavana ja kiukkusena sekä puhumattomana tiedusti hän syytä tähän.
— Hm!, hymähti Julia. Niinkuin tuo olisi sitten mitä erinomaista. Minä en lähde, eikä minua huvita, siinä kaikki!
— Mutta onhan sinua ennemmin aina huvittanut!
Nyt sävähti Julia kasvoiltaan tulipunaiseksi voimatta enempää pidättää kiukkuansa. Hengästyneenä, katkonaisin sanoin hän alkoi pauhata minkä enemmän ehti: — Sinä ilkeä ja tunnoton ihminen, kehtaatko pyytää kanssasi kävelylle. — Mutta nytpä sinut jo tunnenkin tarkoin ja se saa olla loppu meidän kanssamme…!
— Mutta hyvä rakas Julia, alkoi Aarnio häntä asetella.
— Hyvä ja rakas! — He, he, he! Jos sinä minua rakastaisit ja olisit koskaan rakastanut, et sinä olisi sillä tavalla käyttäytynyt! Ja minä höperö kun en uskonut maisterin ja rouvan sanoja ja varoituksia. Nyt olet menettänyt jo työpaikkasi ryhtyessäsi moisten kansanvillitsijäin kanssa tekemisiin. Enkö sinua aina varoitellut, pysymään aisoissa, mutta mitäs sinulle yksipäiselle mennäkin puhumaan!
Aarnio hämmästyneenä moisesta mielenpurkauksesta ei ehtinyt sanaa sanomaan, kun jo Julia oli pujahtanut asuntoonsa. Hän lähti alakuloisena kulkemaan kotiansa. Etenkin viimeaikoina oli hän, kuten sanotaan, alkanut tuntea jonkinlaista suurempaa kiintymystä Juliaan. Vertaillessaan tuota seurustelunsa alkuaikoihin, jolloin tuskin useasti tyttöä muistikaan, oli tämä aivan arvaamatta, useinpa telefoonissakin, puhutellut nauraen, tiedustellen milloin hän ehtisi luoksensa tulemaan. Mutta nyt kun hän yhä näki Julian mielikuvituksissaan, oli tämän suhde muuttunut, eikä Julia näyttänyt pitävän väliä tapaamisista. Se oli Aarnion mielestä omituinen salaisuus, sillä nythän hän vasta luuli Juliata rakastavan sakin! — Mielikuvituksissaan ja ainaisena ajatustensa esineenä kuvastui Julia aina hänelle samanlaisena kuin ennenkin, mutta hänet kohdattuaan oli hän näkevinään hänessä vikoja jos jonkinlaisia, jotka eivät olleet ennemmin hänelle silmiinpistäneet. Toisinaan voi hän taaskin tuntea melkeinpä vastenmielisyyttä Juliaan. Ja silloin aina kadullakin kävellessä tuntui kun häntä olisi hävettänyt astua hänen rinnallaan. Tällaisten ristiriitaisten tunnelmien vaikutuksen alaisena tuoksahti vastaansa kadunkulmassa nuori siististi puettu herrasmies, lasisilmät nenällä. Hän tunsi sen ulkonäöstä ja oli nähnyt Juliata tervehtävän aina vastaan tullessa. Äkkiä juolahti nyt mieleensä mihinkä tuo oli niin kiireellisessä menossa.
Hänet valtasi nyt jonkinlainen epäilys ja hän päätti seurata tuota salaisesti. Hän käveli kiireesti korttelin ympäri seisattuen siellä kadunkulmaukseen, josta voi niin hyvin nähdä Julian asunnon portille. Siellä se mies kävelikin edestakaisin, kuten näytti, odotellen jotain tavatakseen. Eikä aikaakaan kun Julia ilmestyi portille, tervehtivät, lähtien sitten kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Aarnio tunsi yhtäkkiä kuin olisi hän sähköllä isketty. Silmänsä pimenivät sekä levoton vavistus tärisytti koko ruumistansa. Nyrkkinsä puristuivat kiinteästi yhteen, sitten lähti hän kiireisin askelin kulkemaan asuntoonsa. Siinäkö se siis olikin syy, ettei Julia tahtonut viipyä kanssansa kauvemmin ulkona. Se ei siis hänestä enää pitänyt, vaan toisesta paremmasta. Mutta kylläpä hän sille vielä näyttäisi ettei vaan häntä saanut niinkään halveksua sekä pitää pilkkanansa. Hän oli niin levoton! Niin levoton! Eikä kän tahtonut saada sinä yönä untakaan silmäänsä. Sängyssä tuijottaessaan kattoon tuli mieleensä kaikenmoisia ajatuksia, joita Julia joskus hänelle oli lausunut. Erittäinkin kuvastuivat mieleen ne hetket, jolloin oli luullut Julian itseänsä täydellisesti rakastavan.
Kerrankin talvella mennessään Julian luokse sisälle, oli tämä heti ovesta astuessa sanonut: »Nytkö sinä vasta tulet! — Mutta mitäs sinä huolitkaan kun sinulla on niin paljon toisia, rakkaampia!» Tuo tunnustus, silloin se oli tehnyt hänelle niin hyvää, tunkeunut vallan sydämen sisimpään sopukkaan! Mutta toista oli nyt!
Ei, hän sitten ajatteli, voihan syy olla kokonaan minussa! — Olen elänyt niin huonosti, ainoastaan huvitellakseni, katsonut ja arvostellut naista vaan siltä kannalta. Siksipä ehkä on himmennyt silmissäni tuo puhdas kuva, ihanne, Juliassa. Entisen kaltaiseksi hän tahtoi tulla. Tämän jälkeen taaskin yhtäkkiä ilmeni sielunsa silmiin tuo äskeinen kohtaus ja hän päätti kostaa, näyttämällä voivansa tulla entisen tapaiseksi. Saisipa silloin myöskin Julia vuorostansa juosta hänen perässään. Mutta silloinkos hän sitä kiusaisikin.
Lakko oli jo ensiksi ylössanotuissa liikkeissä täydessä käynnissään. Ei yksikään mestareista ollut suostunut vaatimuksiin. Kun huhuja oli alkanut liikkua, että mestarit aikoisivat tuoda työväkeä ulkomailta, ryhdyttiin tarpeellisiin varokeinoihin. Sähkösanomilla annettiin tietoja asemasta ja lakon kulusta. Kokouksia lakkolaisten kesken pidettiin joka ilta yhdistyksessä. Kun suurin osa ammattilaisista oli vasta lakon johdosta ja sen aikana saatu liittymään yhdistykseen, olivatkin tämmöiset kokoukset vielä ainoana keinona heidän koossa pitämisekseen. Kokouksen lomissa pidettiin valaisevia esitelmiä työväenasiasta, tarkoituksella saada joukkoja innostumaan jo tuon suuren ja jalon asian vuoksi yleensä. — Aarniolla oli tässä suurin tehtävänsä.
Uusi suunta oli näinollen saatu versomaan ja toivoa oli saada joskus korjata runsas sato ahkeran kylvön hedelmänä. Erittäinkin kunnosti heikkovoimainen ja sairas Savolainen itseänsä Aarnion asetoverina. Joskaan hänellä ei ollut enempi perusteellisia tietoja työväenasiasta yleensä, johti toimintaansa käytännöllisyys ja aina oikeassa paikassa asian oikein ymmärrys. Muuten niin kevytluontoinen ja -puheinen Järvinen oli taaskin mitä innokkain puuhaamaan lakkopaikkojen rikkureista tyhjänä pysyttelemisessä. Samalla osasi hän järjestää toiminnan niin, että aina saatiin uusia ja seikkaperäisiä tietoja lakkolaisten keskuudessa vallitsevasta mielialasta.
Tämä vaatikin mitä suurinta tarkkuutta. Moneen sataan nousevassa joukossa oli jos jonkin laisia ihmisaineksia.
Surkean pieni osa oli vielä itse asiassa käsittävämpää väkeä. Innostuneita oli kyllä enempikin, mutta kukapa voi mennä takuusen etteivät nämäkin, ensimäisten suurempien vastoinkäymisten sattuessa voisi vielä menettää uskoansa ja luottamustansa.
Sitten oli joukossa vanhempia työläisiä, jotka jo juomattomina ja saituruudella olivat muutamissa vuosikymmenissä saaneet jonkun satasen säästöön. Nämäpä aina olivatkin ensitilaisuudessa valmiina ennustelemaan ja pelkäämään lakon huonosta onnistumisesta, sekä että voisivat joutua vastaisuudessa kokonaan työttömiksi, jolloin menettäisivät ainoat säästönsä. He olivat muutenkin mielipiteiltään kokonaan vanhankansan miehiä. Ja vaikeaksi kävi heistä kiskoa uskoa siitä, että työnantajasta riippuisi kokonaan työmiehen elämä ja tulevaisuus! Ei tahtonut saada mitenkään heidän päähänsä, että työmies on se, joka elättää työnsä tuloksella mestareita eikä nämä työväkeä. Tämän heikkouden työläisissä olivat itse mestaritkin huomanneet ollen jokaisessa sopivassa tilaisuudessa valmiina turvautumaan uhkauksiin, että lopettaisivat ennemmin vaikkapa koko liikkeensä, ennenkuin suostuisivat vaatimuksiin.
Sitten seurasivat järjestyksessään suurimmat juopot. Nämä, vaikkapa olivatkin joka päivä hetkellisesti valmiina valittelemaan toivotonta asemaansa, olivat taas tyytyväisiä huomiseen asti saatuansa lakkovaroista päiväksi tulevan raha-annoksensa. Ne olivat myöskin valmiina edes puheessa suostumaan, joskin ei heihin voinut monasti sen pitemmälle luottaa kun ehtivät ympäri kääntymään. — Kapakoissa olivat he jo taaskin vallan toista mieltä.
Sanalla sanoen oli joukossa matelevia raukkoja, hetkellisesti innostuvia, ijänikuisia kitupiikkejä, sekä toisten kustannuksella etuja etsiviä onnenonkijoita. Semmoisessa joukossa ei ollut helppoa tulla toimeen.
Tämän lisäksi toitotti vielä porvarillinen sanomalehdistö joka päivä miten muutamat kurjat onnenonkijat tahtovat vetää koko työväestöä nenästä, itse elääkseen herroiksi heidän kustannuksellaan. Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että Aarnio, Savolainen, sekä lakkokomiteassa toiset työttömiksi jääneet jäsenet eivät saaneet avustusta päivässä enempää kuin toisetkaan lakkolaisista.
Äärettömän suurta haittaa perusteelliselle toiminnalle teki myöskin se kun ammattikunnalla ei ollut mitään työttömyyskassaa entuudestansa. Työpaikoissa vielä olevilta veroitus taas uhkasi kokonaan loppua sitä mukaa kuin joutuivat lakon vuoksi työttömiksi. Näin ollen voi sanoa jokaisen yhteiseen kassaan uhraaman pennin vastaisuudessa tarvittavaksi itsensä hyväksi. Sivultapäin tuleva avustus taas laimenisi aina sitä mukaa kun lakko jatkuisi pitemmälle. Ja jos lakonrikkureita alkaisi enempi ilmestyä, voisi se lopahtaa olemattomiin sillä kukapa enään avustaisi sivultapäin jouduttuaan epätoivoiseen uskoon lakon onnistumisesta.
Omituisena ilmiönä oli huomattavissa yhdistyksen synnystä saakka siihen kuuluneitten vanhempien toverien käyttäytyminen.
Työskennellen useimmat heistä tehdaspaikoissa, poikkesivat nämä nyt yhä harvemmin ja harvemmin yhdistyksen talolle. Jos joskus pistäytyivätkin, pysyttelivät äänettöminä, samalla kaupungilla jutellen, miten räyhääjäjoukko ajaisi nyt asiat hunningolle. Viimeiseen saakka olivat he koettaneet pysytellä määräävässä asemassa yhdistyksen asiainajossa, mutta jouduttuaan lakkoon ryhdyttäessä lopullisesti tappiolle alkoivat he vieroa koko puuhia. Tunnetuimmat heistä kuuluivat vielä yhdistyksen johtokuntaan, ollen joka käänteessä valmiita selvittelemään ettei lakon johto ja sen eteenpäin vieminen itseasiassa virallisesti kuulunut yhdistykselle. Sopimuskirjatkin olivat näinollen vain muodostetut yksinomaan lakkokomitean allekirjoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin päätöksen perustalla.
Kovanen kylläkin kävi yhä edelleen kokouksissa, samalla kuitenkin entisen suhteen osoittaen huomattavaa varovaisuutta. Hän tuli ja poistui kuin varkaisin, varoen useasti puheenvuoroja käyttämästä, paitse lakkokomitean kokouksissa, asiainmenosta tiedusteltuaan. Työtoverinsa ihmettelivät hänen käyttäytymistänsä, kunnes lopulta selveni, että hän oli saanut varoituksen työnantajaltaan. Että sentäänkin jossakinmäärin tahtoi olla mukana ja seurata asiain menoa, oli ilahuttavaa nuoremmista ja lakon innokkaimmista kannattajista.
Suurimpana kannustimena yhä edelleenkin oli hänessä kuitenkin tahto pysytellä puheenjohtajan asemassa viimeiseen saakka. Eikä mikään saanutkaan häntä tyytyväisemmin nauramaan kuin kuullessaan nimeänsä mainittavan monivuotisena puheenjohtaja-nimityksellä.
Kaikista enemmän oudoksuttiin kun Edvard Berg oli viimeaikoina alkanut osoittaa laimeutta yhdistyshommissa. Toiset selittelivät tuota juopottelun syyksi. Hänkin oli valittu alussa lakkokomiteaankin, tunnustuksena ansioistaan yhtenä tuon päätöksen synnyttäjänä.
Rimpinen ilmestyi nyt eräänä iltana lakkolaisten yleiseen kokoukseen. Hän oli, kuten näytti, oikeinpa sydämellisyyden perikuva. Saatuaan puheenvuoron, alotti hän pitkällä esihistorialla kertomuksen, ensiksi omasta elämästään. Ei voi kieltää hänellä olleen kauniin ja koulutetun puhetavan. Ei hän hätäillyt eikä kiirehtinyt, valituin sanoin, väliinpä runollisella lennolla kertoessaan vaiheistaan vieraalla maalla ja miten siellä toverit suurella myötätuntoisuudella ja ihastuksella muka seurasivat kotimaan työläisten suuria edistysrientoja, sekä jalojen tarkoitusperien kehitystä. Nytpä hänellä, onnellisella miekkosella, oli myöskin tilaisuus läheltä nähdä ja arvostella suurien puuhienne kehitystä. Todeksipa olikin näyttäytynyt mitä meistä oli kerrottu ja arvosteltu. Miten ihailtavaa, että rautatyöntekijät olivat kerrankin tehtävänsä oivaltaneet ja miehissä nousseet sekä aineellista että henkistä asemaansa kohottamaan! Nyt kun hänkin, vaikkapa sattumalta, oli joutunut joukkoon, tahtoi hän myöskin astua riveihin taistellakseen yhdessä, oli seuraus sitten mikä hyvänsä.
Lopettaissaan oli hän jo niin liikutettu että kuivaili nenäliinalla silmäkulmiaan. Eteenpäin toverit! se oli viimeinen toivomuksensa.
Järvinen istui kaiken aika nurkassa, veitikkamainen ilme suupielissään, leikitellen. Rimpisen entisenä työtoverina hän aavisti ja osasi laskea mistä päin milloinkin tuuli kävi: — Heltyipä veli hiukkasen! — hän tuon kauniin esitelmän jälkeen virkahti. Sitten puheenvuoron saatuaan lausui surkuttelunsa siitä kun Rimpinen oli näin huonona aikana joutunut kotimaahansa. Mutta kun se oli paljas sattuma, täytyihän antaa se veljelle anteeksi!
— Se on tosi, jatkoi Rimpinen — mutta minkäs sille tekee, kun ei ollut siellä tietoa asioista! — Hän toivoi kuitenkin, että kaikki yritykset hyvin menestyisivät viemällä voitokkaaseen lopputulokseen.
Sitten alkoi hän laskea kaikkien kuullen miten paljon mahdollisesti lakossa tarvittaisiin varoja, sivumennen samalla kysästen oliko tovereilla miten paljon nykyään säästössä?
— Ei tiedä vaan! vastasi tähän Järvinen naureskellen.
Tämän jälkeen tuli päätökseksi, että Rimpinen katsottaisiin myöskin lakkolaisiin kuuluvaksi, joskin toivottiin hänen tulevan alussa kuitenkin omillaan aikaan.
Tähän Rimpinen vastasi niin olevan omankin aikomuksensa. Hänkö nyt tahtoisi heti, tuskin koskaan, turvautua veljien armoihin!? Kyllä hän tulisi aina toimeen mitä pienimmillä avustuksilla.
Samana iltana olivat mestarit kokoontuneet hotelli Toivoon neuvottelemaan vastaisista toimenpiteistään lakon suhteen.
Hermostuneena istui siellä kunnianarvoisa mestari Oskari Ananiasson konjakkarinsa ääressä, joka toisella sanalla sadatellen miestensä hävyttömyyttä tuossa kuuluisassa ylössanomisessaan. Mutta rangaistuksensapa olivat tästä myöskin saaneet, sillä työhuoneen ovi oli ja pysyisi kiinni, eikä piruvieköön sitä avattaisikaan hänen harmaan päänsä aikoina, elleivät miehet tulisi nöyrinä, hattukädessä rukoillen armoa pyytämään.
Sundberg oli täydessä tuulessa kuten tavallista. Aamusta alkaen oli hän aina hetken päästä poikennut »puulaakissa», eikä se voinut olla vaikutustaan tekemättä.
Vihavainen, tuo vekkulimainen elostelija, jolla rahoja ei ollut tavallisissakaan oloissa juuri koskaan, istui mielinkielin pöydässä, ketun viekkaudella pitäen varansa saada Oskarilta, jos mahdollista vipata, voidakseen pysytellä ja nauttia seurassa. Paremmin pysyäkseen suosiossa hän yhä puheli miten missäkin suhteessa lakossa olisi meneteltävä.
Pyylevä, joukossa hyvinvoivaisimman herrasmiehen näköinen Harala istui tavallista äänettömämpänä, lieneekö ajatellut uutta konkurssin tekoa, sitten kun ei enää mitkään muut keinot löisi leiville!
Tämä kunnianarvoisa seura oli muuten kaikki yhdessä pöydässä.
Samanlaisissa neljän ja viiden miehen ryhmissä istuivat toisetkin mestarit.
Kokouksen piti jo alkaa seitsemältä, mutta he lykkäsivät sitä yhä odotellessaan Tolvasta tulevaksi. Lopulta kello kävi jo yhdeksättä, eikä sitä vieläkään kuulunut! Ajankuluksi alkoivat he nyt yksi toisensa jälestä lasketella sukkeluuksia hänen viipymisestään.
Vihavainen sai koko joukon makeasti nauramaan, huomauttaessaan Tolvasen ehkäpä sen vuoksi viipyvän, että joku jumalinen eukko oli kädet ristissä rinnoilla tullut häneltä apua pyytämään, eikä hän hennonnut ajaa tuota pois, sen kertoillessa hänelle koko sukuluettelonsa, sekä nykyisen kurjuutensa. Tietystikin oli eukko kaiken hyvän päälle asettunut ihan oven eteen seisomaan, joten kaikki pakoyrityksetkin olivat turhia.
Harala lisäsi tähän, että Tolvanen oli juuri ehkä saanut jonkun kirkonkaton kattamistilauksen, josta oli kustannusarviota laatiessaan vajonnut siksi syviin mietteisiin että oli kokonaan unhoittanut kokoukseen lähdön. Kustannusarvio vei vielä sitäkin suuremman ajan kun täytyi harkita miten katon voisi tehdä rautalevyistä teräslevyjen nimellä, teettäjäin huomaamatta.
Niin todenmukainen kuin tämä viimeinen huomautus olikin, teki se päinvastaisen vaikutuksen.
Kaikki muistivat miten aina näissä töissä olivat jääneet Tolvasesta takapajulle. Tämä oli lopulta saanut niin suuren maineen kattotöissä, että harvoinpa, kuin ihmeenkaupalla, näitä tuottelijaita urakoita toisille herahti. —
Eikä siinä vielä kylliksi.
Tolvanen oli samalla kiivennyt vanhojen suomalaisten eturivin mieheksi, tuossa kasvavassa ja rikastuvassa kotimaissyntyisessä porvaristossa.
Oskari Ananiasson samalla muisti myöskin miten hänen suuri ja tuottava nurkkavesitorvitilauksensa oli jäänyt suorittamatta lakon väliintultua. Samalla hän epäluuloisin silmäyksin vilkuili vierustovereihinsa, pelosta, jos joku näistä ennemmin häntä suostuisi lakkolaisten vaatimuksiin, tilauksen suorittamalla ja siitä pistämällä sievoset voitot taskuunsa.
Sama pelko, ilkeänä painajaisena painosti keskenjääneitten töitten suhteen myöskin toisia seurassa olevia mestareita.
Kun ei Tolvasta vaan kuulunut, päätettiin lopultakin alottaa kokous.Puheenjohtajaksi, kuten ennenkin, valittiin Vihavainen.
Kirjurina työskenteli Ananiasson, joka oli saanut toimessa kokemusta erään ylösrakentavaisen kirjateoksen kautta, jossa myöskin oli ollut kaavoja nuorille rakkauskirjeiden kirjoittamisessa.
Puheenvuoroja ei juuri pyydetty, vaan puhuivat he väliin useampikin yhteen. Puheenjohtaja ei myöskään ollut arvoasemaansa käyttämättä, ollen suunvuorossa puheitten sekä ajatusten seisahdusten väliaikoina, joita mestareilla sattui tuhkatiheään.
Keskustellessaan asiainsa järjestämisestä päättivät he koettaa saada valmiiksi kaikki keskeneräiset työt lakottomissa liikkeissä. Jos taas lakko alkaisi venyä liijaksi pitkälle, päättivät he koettaa hankkia työväkeä vaikkapa korkeimmilla palkoilla kotimaasta, ja jos se ei onnistuisi, toisivat työväkeä ulkomailta.
Äkkiä ilmestyi nyt Rimpinen paikalle.
— Hyvää iltaa herrat, mestarit ja »prinsipaalit»! — hän mitä makeimmasti tervehti. — Terveisiä lakkolaisten kokouksesta!
— Taisitpa ollakin niillä puheenjohtajana! huusi tähän Vihavainen meluisaan tapaansa.
— So, soh! mestari! Eipä vielä niin pitkälle! hymäili Rimpinen.
— No mutta Rimpinen! Kas, Rimpinen! huudahti nyt Ananiasson. — Tule veli istumaan, paina puuta! Samassa hän soitti kelloa, tilaten Rimpiselle kahvia ja konjakkia samaan pöytään.
Kaikki toisetkin tunkeilivat nyt Rimpisen ympärillä kuullakseen mitä uusia tietoja tällä oli lakkolaisten kokouksesta.
— Vedin taaskin niitä nokasta! ilakoi Rimpinen pirullisella naurulla.
— Veditkö! huudahtivat kaikki. — Sinä olet mies, totta vieköön!
— Pidin niille ensiksi oikeinpa vallan kauniin esitelmän!
— Jota ne pöllöt tietenkin uskoivat! huudahti Harala.
— Uskoivat! Vielä enemmän! Ne ottivat minutkin joukkoonsa, joten nyt jo minä olen myöskin lakkolainen..! —
— Eläköön Rimpinen!!! Lasit tyhjennettiin nyt Rimpisen muistolle.
— Nähkääs, alotti nyt Rimpinen vakavampana! — Sain tietää, että olivat lähettäneet sähkösanomilla tietoja muihin kaupunkeihin, ettei tänne tulisi ketään työläisiä lakkoaikoina!
— Tuosta ansiostasi olisivat jo saaneet sinut valita lakkokomiteaankin! huudahti tähän Vihavainen ilon valtaamana.
Taaskin kaikki nauroivat!
— Mutta nyt pitää meidän myöskin lähettää mies työväkeä etsimään ulkoa! huomautti Rimpinen.
— Lähetetään, lähetetään! Ja sinut lähetetäänkin! huusivat useat.
— Ei! — Se ei sovi! Minä voin mennä kyllä mukana, mutta niin salassa etteivät huomaa! —
— Aivan sillä tavalla! Kas niin! Rimpinen on aina nerokas! kehuskeliAnaniasson.
Tämän uuden, Rimpisen nerokkaan keksinnön innostamina taaskin uusia annoksia tilattiin ja juotiin yhteistyön onnelle ja menestykselle.
Mitä enemmän kielen kannat nyt juomain vaikutuksesta irtautuivat, alkoi jokaisessa esiintyä perisyntinsä luonnollisessa värityksessään. Ja kun Tolvasta ei kokoukseen kuulunut, sekottautui juhla yhä enemmän häikäilemättömän häliseväksi, jokaisessa eri pöydässä.
Oskari Ananiasson alkoi keikkua ja harppailla lattialla kuin paraskin sirkusklovni, tehden käsillänsä ja jaloillansa jos jonkinlaisia hullunkurisia, tovereistansa mieltä ylentäviä liikkeitä.
— Jaska! minä aina huudan, — hän sanoi, — nuoremmalle oppipojistani. — Jaska! Autappa mammaa, nimittäin rouvaani, näin herrojen kesken puhuessa. — Jaska! Kuorippa potaattia mammalle! — Jaska virsikirja käteen ja kirkkoon! — Ja ainapa se vaan tottelee! — Jumal'auta! se täytyy käydä kuin äksiisi! Praavo, pleevo!… Hppp! Joka huudahduksensa välissä mestari Oskari hyppi ylös ilmaan, heilutellen oikeata jalkaansa, kuin johonkin vieteriin kiinnitettynä. Lopulta istahti hän huohottaen pöytään kaataen lasin konjakkia kitaansa, josta oli läkähtyä.
Rimpinen taputti tälle kaikkein enimmän käsiään, kuin ilosta ja riemusta hullautuneena.
Vihavainen, innostuksen yhä noustua, hyppäsi nyt tasajalassa pöydälle, vaatien hiljaisuutta. Sitten hän alkoi esitelmän mestarien yhteisestä menettelytavasta:
— Kunnioitettavat »prinsipaalit»! Herrat porvari — Kuiks! — hän hengästyi, väliin nikotellen. — Kun me olemme nyt tänne kokoontuneet, että me sen oikean menettelytavan löytäsimme! Että… Kuiks! — Saakuri kun on kurkkuni karheana! — Hei Rimpinen, ojennappa tänne lasi… Kas niin! — On meidän kunnon kansalaisina ryhdyttävä vastustamaan intoilevia työväenkiihottajia! — Sillä…! Hänen piti sanansa painoksi lyödä jalkaansa, mutta horjahtuikin, suistuen pöydältä mahalleen lattialle että mäjähti. Tarjoilijaneiti ilmestyi nyt heti vihasta puhkuen huoneesen. Vihavainen kiivastui tästä, uhoillen että kaikki piianluntut uskaltavatkin tulla heidänlaisten herrojen rauhaa häiritsemään. Vallanpa vielä virallisessa kokouksessa. Sitten löi hän tyhjän lompakkonsa pöytään että mäjähti. — Tuossa se on jolla mällätään! — Eikä se ole koskaan ollut vielä tyhjänä! — Minä ostan vaikkapa koko talon, kaiken kaupungin, eikä se minun rahoissani tunnu! — Hei herrasveljet ja kylänmiehet…! — Kuiks!…
Sundberg taas kehuskeli leveästi, miten hiivatin hyvin hän aina sopii miestensä kanssa. Yhdessä juovat joka lauvantai työpajassa, tanssien ja laulaen! — Mutta nyt oli ilmestynyt tuon hiiden pannahinen Aarnio kaupunkiin, joka pilasi hyvät välit! — Mutta annas olla, vielä se lurjus muistaa, katkerasti muistaakin tekonsa! — Sitten löi Sundberg Ananiassonia olalle kysyen: — Oletkos koskaan nähnyt kunnon tanssiata? Minä olen vanha tanssimestari!
— Tanssi, tanssi hiidessä! huusivat nyt kaikki.
Sundberg alkoi hyppiä ja teuhata lattialla, samalla potkien joka askeleella tuoliaan nurkkaan.
Taaskin ilmestyi tarjoilijaneiti ovelle, uhkaillen ajavansa kaikki ulos, jos eivät elämöimisestä ja melusta lakkaisi.
Torvinen istui muutamien vanhempain ja vakaantuneempain kanssa eri pöydässä. Heillä oli suurimpana nautintonaan kertoilla miten vanhat ajat olivat olleet sittenkin moninverroin paremmat. Sälli ja mestari olivat kuuluneet kuin samaan perheesen. Ja oppilasten ylitse oli ollut rajaton valta!
Mestari Harala pöyhisteli rinta rehevänä, vatsa pulleana, kuin puhallettu rakko. Hän ei paljon ehtinyt muuhun kuin varallisuudestansa kehumaan. Komeasti hän eli, ei niukuin-naukuin!
Näin jatkui elämä ja mellastus siksi kunnes tuli virallinen poislähdön aika.
Rimpinen piti nyt varansa, kuin maailmata kokenut mies ainakin. Hän asettui keskelle lattiaa, sitten pari kertaa yskäisten että sen kaikki kuulivat ja samalla käsittivät. Jokainen odotteli nyt korvat hörössä mitä tuolla nerokkaalla suosikilla mahtoikin olla taas uutta esille tuotavana. Rimpinen alkoi:
— Kiitollisena siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka arvoisilta mestareilta on osakseni tullut, uskallan nöyrimmästi esittää että voisinko jo nyt saada rahoja matkaani varten! — Sota nähkääs vaatii rahaa ja yhä rahaa! Siis arvoisat mestarit…!
— Luonnollista, luonnollista! kuului kaikkialta vastaukseksi. Samassa tempasi Ananiasson hatun käteensä, alkaen ajaa kolehtia. Toiset antoivat viitosen, toiset kympin, enempikin. Tuossa tuokiossa oli parisataa näin koottuna. Rimpinen kumarteli kuin vietereillä. Sitten otti hän taaskin alentuvan ryhtinsä alkaen puhumaan:
— Tuntien mitä suurinta kiitollisuutta sekä samalla nähdessäni mikä voima lepää herrojen mestarien yksimielisyydessä, olen palavalla innolla ja uskalluksella lähtevä luottamustoimeeni, jossa myöskin takaan onnistuvani!
Poistuessaan, tämän juhlallisen kokouksen osaaottajat kompuroivat kadulle miten kukin kunnialla pääsiat. — Sundberg ja Vihavainen saivat ensiksi ajurin käskien ajamaan laitakaupungille.
Oli jo myöhänen puoliyö käsissä. Aarnio palasi lakkokokouksesta. Siellä oli alkanut kuulua soraääniä, epäröimistä ja pelkuruutta. Se oli saanut hänen hetkellisen väsähdyksensä häikkenemään. Taaskin oli hän voinut pitää säikkyvän puheen ja kuin yhdellä iskulla olivat soraäänet tauonneet ja yksimielisyyden hengetär levittänyt vaippansa toverien mieliin. Nyt oli hän taaskin mitä raittiimmalla ja kevyellä tuulella. Tuntuipa kuin olisi taaskin pitkästä ajasta elvyttävä uskallus täyttänyt mielensä ja uusi elämän virtaus suonissaan sykähdellyt. Tulevaisuus ja köyhälistön pyrkimysten suuri päämäärä väreili sielussaan sopusuhtaisen kirkkaana.
Ohitsensa kulki nuori kaunis nainen, jolla oli niin kirkkaat viettelevänä liekehtivät silmät, ja reipas ryhti sekä käytös.
— Hyvää iltaa, herrani! se hänelle kuuluvasti äännähti.
Aarnio ei tähän vastannut, eikä liioin seisahtunut. Hän jaksoi taaskin kieltäytyä, joka jo yksinomaan voi pitää hänet reippaalla tuulella.
Seuraavana päivänä tapasi hän sattumalta kadulla Julian.
Hän oli viime aikoina käynyt määrälleen Juliata tapaamassa, mutta tämä ei tullutkaan. Sitten oli hän kirjoittanutkin, mutta ei saanut vastausta. Ensiksi oli hän koettanut asettua välinpitämättömälle kannalle, mutta Julian kuva oli häntä vaan yhä kiusoittanut. Nähdessään sitten kerran taaskin Julian ulkona sen lasisilmän kanssa, oli hän suuttunut silmittömästi, lähettämällä Julialle häijyn kirjeen. Se ei ollut mitään merkinnyt. Julia ei antanut mitään tietoa itsestään.
Nyt tuli Julia yhtäkkiä vastaansa! Hymyhuulin nauravana tuli kuin ennenkin. Sydämellisesti he tervehtivät ja kun Aarnio välinpitämättömänä nauraen kysyi: »Missä se nyt on se toinen?» katsoi vaan Julia hellästi ja puoliksi kuin nuhdellen silmiinsä, vastaten: »Kaikkea vielä!» — Ja tulipa kadulla heidän vastaansa kuka hyvänsä, kaikki ne ihmetellen heidän iloisuudestansa heihin vilkasivat.
— Arvaappas Kaarlo jotakin uutta?
— Mitähän tuo sitten on?
— Huomenna minä matkustan maille herrasväen luokse kolmeksi kuukaudeksi. Toinen tyttö tulee siksi aikaa kotiin kaupunkiin.
— Sepä hauskaa että sinä pääset maalle virkistymään, onnitteli Aarnio.
— Toivotko sitä sydämestäsi?
— Toivon! Ainahan sinulle kaikkea hyvää toivon! oli Aarnion reipas vastaus.
Julia ei tähän enään mitään vastannut, itseksensä vaan iloisesti hyräillen. Aarnion häneen useasti pitkään katsoessa hänen kasvonsa värähtelivät punastuksesta, sekä, kuin olisi sielussaan soinut toivoja herättävä vienosti hellivä sävel.
Aarnio kysyi: — Saanko tulla lähteissäsi asemalle?
— Et! vastasi nauraen Julia.
— Ja miksikä?
Siihenkään ei Julia pitkään aikaan vastannut. Uudelleen Aarnioon sitten pitkään katsottuaan hän myönsi ehdolla, jos toisi hänelle kauniita kukkia.
— Siellä mailla sinä varmaankin kerrot taas sille maisterin väelle, miten minä olen onnettomassa tilassa ja miten meidän lakkomme menee yhä vaan päin seiniä!
— Tottapa puhuisinkin! vastasi Julia tosissaan. Sinusta tulisi vielä mahdollisesti ihminen, jos jättäisit kaikki semmoiset hullutukset. Se sinun täytyy myöskin luvata ja tehdä, muuten muista…!
— Uhkaatko? naurahti Aarnio.
— En! Panenpa sen myöskin käytäntöön! nyt leikillään Aarniota tukistaen.
— Mitähän se sitten on?
— Meidän seurustelumme ei voi edelleen jatkua, jollet tee parannusta, vastasi nyt terävästi Julia.
Se toinen, lasisilmä tuli taaskin heidän vastaansa. Tervehti kohteliaasti ja naurahti. Aarniosta tuntui kuin olisi se äkkiä sydämeen koskenut. Samassa katsoi Julia häneen niin veitikkamaisesti:
— Siinä se nyt meni! Eikös se ole kaunis poika?
— On, on! Kaunis se on! Aarnio oli taaskin saavuttanut entisen iloisen ja rauhallisen mielialansa.
Kulkeissaan erään akkunan ohitse, josta pilkoitti lampun valo harvojen uutimien lävitse, näkivät he miten nuori vaimo ja mies istuivat pöydässä illallisen ääressä. Julia kysyi Aarniolta:
— Huomasitko miten ne olivat rakkaita? Tuommoista pientä ja rauhallista kotia olen minä aina uneksinut. Kun tulen vanhaksi, menen maille, ostan siellä pienen torpan, jossa elän onnellisena.
— Ja minä tulen sinne sinun kanssani! huomautti Aarnio hymyillen.
— Sinäkö tulisit!
— Niin, minä juuri tahtoisin tulla!
Nyt vaipuivat he hetkeksi ajatuksiinsa, kumpikin harhaillen omissa mielikuvissaan. — — —
Huomenna meni Aarnio asemalle Juliata junalle saattamaan. Ja kun Julia seisoi siinä asemasillalla nuorteana sekä iloisena kuten ennenkin, tuomitsi Aarnio itseänsä sydämessänsä, että oli tuottanut jo niin paljon kärsimyksiä Julialle kantamalla halpoja ajatuksia sydämessään. Mutta vastaisuudessa ei saisi enään niin tapahtua. Hän tahtoi korjautua uudelleen niin elämänhaluiseksi, että siitä voisi Juliakin ainaiseksi ilostua…
Mentyään illalla yhdistykseen ihmettelivät kaikki, kun ei Rimpistä ollut näkynyt moneenpäivään. Järvinen aavisti heti tuossa jotakin piilevän. Samoin tuotiin tietona että eräs Larvinen oli ilmestynyt työhön Vihavaiselle. Kuului olleen siihen saakka vuosikausia eräässä kaupassa piharenkinä, mutta nyt hyvän tilaisuuden sattuessa tunkeutui työhön hyvän palkan toivossa. Säännöllisessä opissa ei mainittu Larvinen ollut koskaan. Oli ollut miehentaposta vankilassa vuosikausia ja siellä oppinut jossain määrin pajassa työskentelemään.
Useimmat tunnetuimmista liikkeistä olivat nyt jo lakkotilassa. Tämä alkoi kiihdyttää useita jo yhä enempi epäröimiseen etenkin kun omilta ammattilaisilta avustus näin ollen lakkasi. Tästälähin oli yksinomaan turvauduttava toisten ammattikuntien avustukseen, joista tulikin avustusta suurissa määrin, mutta riittäisikö tuo kauvan ei ollut tietoa. Miten horjuvaisuus voi saada ihmisten tunteet kuolentumaan osoitti osaltaan eräänkin innokkaimman lakkolaisen esitys avustusta korotettavaksi vaatiessaan ehdolla että saisi lisäksi matkarahat vaimolleen ja itselleen mennäkseen kuukauden ajaksi kotiseuduilleen. Hän oli vasta nainut. Matkakustannukset nousivat lähes sataan markkaan. Vaatimuksensa esitti hän uhkauksella, jollei saisi menisi hän ensitilassa töihin! — — —
Samoisin, aikoihin ilmestyi kaupunkiin Eero Haataja Ruotsista, kulkurimatkoiltaan. Hän oli ollut kaupungista poissa kolmen vuoden ajan. Ammatiltaan oli ollut konttoristi, ja silloin jo innokkaimpia yhdistyksen miehiä. Menetettyään sitten paikkansakin sen vuoksi, oli hän lähtenyt Ruotsiin tutkiakseen sieltä työväenasian ajoa nälkäpaikoilla, sillä, mitä mies suorastaan »luffaamalla» voi ansaita. Hän luonnollisestikin takertui lakkohommiin itseoikeutettuna jäsenenä. Aarnio tunsi hänet entuudestaan. Haatajan apu lakonjärjestämisessä neuvonantajana oli enempi kuin paikallaan. Toisekseen oli hänellä hyvä kokemuksen koulussa kouluuntunut ihmistuntemus eroittamaan ohdakkeita nisuista. Kuultuaan Rimpisen esiintymisen oli hänelle heti selvillä mistä maasta mies kävi.
Ensitilassa ryhdyttiin Larvista puuhaamaan pois Vihavaisen töistä. Mutta vaikkapa kuinka pidettiinkin silmällä, ei huomattu aamulla hänen työhön menemistään, eikä illoin liioin poistumistaan. Lopulta saatiinkin selville hänen asustavan mestarin asunnossa, työpajan vieressä. Ei nyt siis muuta neuvoksi kun mennä työpajaan harhaantuneen kanssa asioista puhelemaan. Järvinen oli myöskin joukossa.
Mentyään sisälle, takoa kalkutteli Larvinen edelleenkin sisääntulijoita huomaamatta.
Järvinen iski heti asiaan alkaen kysellä mieheltä tiesikö hän missä asemassa liike lakkoonjulistettuna oli, ja miksi häntä oli katsottava, kun oli ryhtynyt toisten leipää polttamaan.
Larvinen vastasi mitä yksinkertaisimpana ja tyynenä ettei hän mitään erinomaista ollut huomannut. Hänenhän täytyi myöskin elää maailmassa sekä työskennellä mistä leipänsä saisi.
Järvisen asiata perinpohjaisemmin selvitellessä ei Larvinen tuosta sen enempää korjaantunut, sanoi vaan antavansa pitkät vihellykset koko lakkolaisten puuhille.
Nyt alkoivat lakkolaiset pyydellä häntä kuitenkin lakkolaisten kokoukseen, voidakseen täydelleen selviytyä velvollisuuksistaan tovereitaan kohtaan.
Äkkiä ilmestyi nyt mestari Vihavainen työpajaan. Hän oli tavallista enemmän juovuksissa, huomaten kuitenkin heti mistä oli kysymys. Heti karkasi hän Järvisen eteen huutaen:
— Mitä h…tiä teillä on tekemistä täällä minun työpajassani! Ulos lurjukset!
Järvinen ei tästä juuri hätkähtänyt, alkoi vaan mestaria tyynnytellä:
— Eihän erinomaista, herra Vihavainen. Kuultuamme täällä työhuoneessa outoa kolinaa, poikkesimme vaan katsomaan, jos olisi vaikkapa varkaita…!
— Kyllä minä näytän teille varkaita, huusi nyt Vihavainen, lyöden jalkaansa lattiaan. — Työtä täällä on aina tehty!
— Mutta herra Vihavainen, jatkoi Järvinen. Eikö mestari tiedäkkään että liikkeenne on lakkotilassa, vai ei mestari tiedä…!
Vastineeksi koetti Vihavainen iskeä Järvistä korvalle, joka kuitenkin väisti taitavalla liikkeellä. Sitten kehoitti hän tovereitaan poistumaan, alkaen itsekin lähtöä tehdä.
— Poliis, poliis! huusi nyt Vihavainen. — Apuun, apuun, täällä on kotirauhan rikkojia! Samalla koetti hän antaa iskuja päin kasvoja Järviselle ja hänen tovereilleen.
Ovi aukeni ja kiiltonappinen järjestysmies ilmestyi sisälle.
— Mikä hätänä?
Vihavainen selittämään heti:
— Nuo konnat tuossa tunkeutuvat ihmisten asuntoon .. kotirauhaani rikkomaan ja työväkeäni häiritsemään, eikä siinä vielä kyllä, minuakin löivät nyrkillä kasvoihin ja ympäri ruumista!
Samassa alkoi hän valitella:
— Ai-jai kun jalkaani kirvelee, ai-jai!
Sitten osoitti hän Järviseen sanoen:
— Tuo roisto tuossa se potkasi, se se potkasi, ai-jai…!
Lakkolaiset ensin hämmästyivät sanattomiksi moisesta selityksestä.Lopulta Järvinen alkoi kuitenkin selittelemään:
— Ei asia lähimainkaan ole niin. Jos ei minua uskota, niin voivat nämä toverit sen kyllä tässä todistaa.
— Kaikki ne ovat samaa seuruetta ja jokainen niistä hyökkäsi minun kimppuuni! oikasi Vihavainen. Toimittakaa ne poliisikamariin, minä vaadin jokaiselle edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta ja pahoinpitelemisestä!
Lakkolaiset saivat nyt seurata poliisia tekemään selvää asiastaan.
Muutaman päivän kuluttua sai Järvinen tovereineen Vihavaiselta haasteen raastupaan.
Eräänä iltana ilmestyi taaskin Rimpinen yhdistykselle. Hän oli entisellä ihmisystävällisellä ja osaaottavalla tuulellaan. Jokaista vastaansattuvaa hän tervehti sydämellisesti, kysellen kuulumisia. Mutta huomatessaan Haatajan, olisi tarkka silmä huomannut heti kasvoillaan outoja värähdyksiä.
Rimpinen oikasi kuitenkin heti heikkoutensa mennen Haatajaa tervehtimään.
Haataja oli kyllä kuullut jo Rimpisestä puhuttavan, samalla nytkin huomaten, kenen kanssa olisi tekemisissä. Rimpisen tervehdykseen vastasi hän pyytämällä tätä istumaan alkaen sitten kylmällä, hermostumattomalla tyyneydellä keskustelun. Ensimäinen kysymyksensä oli Rimpiseltä:
— Onko herra kauppamatkustaja?
— Mitenkäs herra Haataja on semmoiseen käsitykseen päässyt! Tai erehtyisittekö ulkonäössä? Minähän olen vaan työmies ja kuulun lakkolaisiin!
— Ei se ole erehdys! vastasi Haataja. Panisinpa vaikkapa pääni pantiksi että nykyään toimitte sillä alalla.
— Sanon vieläkin kerran! erehdytte suuresti, vastasi taas Rimpinen naureskellen.
— Voitte kysyä tässäkin joukossa vaikkapa keneltä hyvänsä ja kaikki todistavat minut olevaksi samaa ammattia!
— Se voi kylläkin olla tosi, vastasi Haataja nyt jo purevalla äänenpainolla — että olette ollut samaa ammattia tässä olevien kanssa, mutta kysymyshän onkin nyt nykyisestä ammatistanne, jos se on kauppamatkustajan tai välittäjän toimi!
Rimpinen naureskeli vanhaan tapaansa tuolle mielestään oletukselle. Sitten alkoi hän sekottaa puhettaan kertoilemalla, mitä kärsimyksiä ja kokemuksia oli saanut osakseen vierailla mailla kulkeissaan. Lopuksi poistuen, enempi ajatuksissaan, yhdistyksestä. Pitempiin keskusteluihin ei hän uskaltanut sentään ryhtyä Haatajan oudon esiintymisen vuoksi.
Seuraavana iltana koputti joku Rimpisen asunnon oven takana. Hänen vaimonsa laski juuri ansioitaan, joita oli saanut pyykin pesulla viime päivinä. Heti kätki hän pienet rahansa lattiamaton alle, luullen miehensä olevan tulossa.
Tämä oli jo aamulla, kuten tavallisesti lähtenyt ja sitten usein illalla palannut kiusaamaan rahoja vainotaan saadakseen juomistansa jatkaa myöhempään.
Kun koputus uudistettiin, meni vaimo ovelle. Siellä olikin tuntematon mies kohteliaasti kysyen:
— Asuuko täällä Rimpinen?
— Kyllä, mutta hän ei ole nyt kotona!
— Jassoo, hymähti kysyjä. — Mutta oletteko hänen vaimonsa?
— Kyllä! vastasi vaimo epäilevin ja tutkivin katsein.
— Sepä hauskaa! Voisinko puhella kanssanne? tiedusteli nyt tulija. — Olen miehenne entisiä lapsuuden tuttavia, joten haluaisin saada jonkinlaisia tietoja hänen elämänvaiheistaan. Kuulin äskettäin, että vasta joku viikko sitten olisitte tulleet Suomeen. Onko siinä perää?
— Kyllä! — Vaimo käski nyt vieraan istumaan. Sitten hän vielä uudelleen huoaten toisti — kyllä!
Vieraan mieli ihan kuin lämpeni ja katseessa kuvastui suurta osanottavaisuutta, jonka vaimo myöskin nyt heti huomasi. Ja samassa katosi hänestä epäilys. Sitten alkoi hän kertomaan: — Aina siitä saakka kun menimme naimisiin on sitä kuljettu jos jossain paikassa!
Vieras naurahti! — Rimpisen luonnehan oli jo nuoruudessaan semmoinen levoton ja seikkailuhaluinen! Onkos ihmekään!
Vaimo katsahti nyt puhuttelijaansa tuskallisella katseella, jatkaen: —Jospa se siinä kaikki vielä olisi!
Vieraan kysyvä ja kummasteleva katse oli tähän vastauksena.
Vaimo toisti:
— Niin, onhan siinä jotain muutakin! Suoraan sanoen me emme voi viipyä kauvan missään paikassa. Minä en jaksa enkä kykenekään tekemään joka aika työtä, eikä Rimpinen liioin viitsi taas koskaan työskennellä. Puute ja köyhyys hiipii näinollen aina kintereillämme. Hän tekee aina velkoja minkä enempi ehtii, kunnes taas täytyy paikkakunnalta karkota!
— Onko se niin! — Mutta sehän on surkeata!
— Semmoistahan se on, eikä siinäkään vielä kaikki ole! jatkoi vaimo suu itkuun menossa!
— Kuinka…!
— Sitten kun ei enään mistään saa, tulee se minun kimppuuni!
— Ja onko silloin pahallakin tuulella? kysyi nyt vieras.
— Vielä sitä kysyttekin!.. kun se… Vaimo ei voinut nyt enempää enään itkultaan jatkaa.
— Se siis lyö ja kiusaa kaikella tavalla! jatkoi nyt vieras.
— Sitä juuri! — Vaimo painoi päänsä tyynyyn alkaen itkeä katkerasti.Hetken kuluttua kysyi vieras: — Onko se nyt näinä päivinä matkustellut!
— Eilen illalla se juuri palasi matkoilta! Sanoi olevansa jollain mestarin asioilla!
Vieraalla oli kaikki selvillä. Sitten tarjosi hän vaimolle kymmenen markkaa avustukseksi, tuntemattomilta ystäviltä, jonka tämä otti vastaan kiitollinen katse kyyneleisissä silmissä.
Ainoa mitä vieras pyysi oli ettei Rimpinen saisi tietää hänen täällä käynnistään, jonka vaimo myöskin lupasi.
Tämä tuntematoin vieras ei ollut kukaan muu kuin Haataja.
Avustus oli lakkokomitealta, joka oli kuullut vaimon puutteellisesta ja surkeasta elämästä.
Mutta Haataja oli saanut tietää tällä matkallaan muutakin, joka täydelleen vahvisti kaikki arvelut Rimpisestä tosiksi.
Seuraavana päivänä levisi tiedoksi, että toistakymmentä rajantakaista oli aamulla tullut lakkopaikkoihin töihin. Viisi niistä oli yksinomaan Ananiassonilla, jonka asema oli jo kaikkein horjuvin. Nyt äkkiä aukenivat lakkolaisten silmät.
Haataja naureskeli nyt joukossa: — joko nyt alatte tuntea mikä mies oikeastaan Rimpinen on.
Muutoin tämä toismaalaisten lakkopetturien ilmestyminen sai paljon aikaan epäjärjestystä. Heikommissa voi heti huomata suurta levottomuutta ja pelonmerkkiä siitä mitä seuraisi jos lakko päättyisi onnettomasti. Tarkastuskomitealle samoin lisääntyi työtä, entistä enempi.
Voi myöskin jo huomata avustuksen heikkenemistä sivulta. Haatajan ja Aarnion yhteisestä ehdotuksesta päätettiin nyt perustaa paikanvälitystoimisto. Eikä aikaakaan kun alkoi ilmaantua tilapäisiä töitä. Ne olivat vain yhdelle ja kahdelle miehelle paikassaan, mutta tällä tavalla voitiin saada kuitenkin ansiota useille muutamiksi päiviksi.
Tämä oli omiansa virkistämään, sillä toimettomuus epäröivissä vielä suuremmassa määrin lisäsi tyytymättömyyttä.
Heikkoja täytyi koettaa rohkaista jos jollakin keinoin.
Epäröivän pelkuruuden mukana kasvoi myöskin hävyttömyys useissa. Moni, joka työssä ollessaan oli vaan saanut kaksi ja puolikin markkaa päivältä, uhkaili menevänsä töihin saadessaan vaikkapa kaksikin markkaa päivässä lakkoavustusta.
Tämä kiihdytti yhä enempi mieliä lujempiluonteisissa ja lakkokomitean niskoille lisääntyi arvosteluja, työtä ja tuskaa yhä suuremmassa määrässä.
Erittäinkin vaikeutti toimintaa kun Edvard Berg, innokkaimpia toimimiehiä, antautui yhä suuremmassa määrin juopotteluun. Keksiessä syytä hänen vaipumiseensa selvisi se äkkiä ja odottamatta.
Eräänä iltana ilmestyi Bergin vaimo yhdistykseen, joka heti ovesta sisälle päästyään hätäisesti ensimäiseltä kohtaamaltaan kysäisi:
— Onko Berg täällä käynyt?
Kun ei ensimäinen, jolta kysyttiin voinut antaa mitään tietoa riensi vaimo saliin Aarniolle tiuskaisten:
— Missä hitossa se Berg aina on? — Sanokaa pian!
— Hyvä rouva, Berg ei ole käynyt täällä pariin päivään! Se on tosiaankin ihmeellistä! vastasi Aarnio osanotolla.
Silmät vihasta säihkyen huusi nyt vaimo:
— Vai on se teistä vielä ihmeellistä! Onpa teillä otsaa niin sanoa vaikka olette tähän kaikkeen syyllisiä, niin yksi kuin toinenkin! —
Aarnio ei voinut olla hämmästymättä moisesta solvauksesta; samalla vielä oikein tajuamattakaan mistä oli kysymys! Senvuoksi hän kysyikin:
— Mitä rouva nyt oikein ajattelee!
— Mitäkö ajattelen! Te onnettomat saitte lakon aikaan ja samalla viekotelluksi Berginkin siihen! Nyt on meillä pian vaivashuone edessämme! Kuusi lasta ja vaimo, saamme olla joka päivä nälässä, mies juo mitä vaan irti saa. Semmoista se tekee kun täällä vuosikausia teidän hullujen joukossa iltakaudet laiskana loruilee! — semmoista väkeä te olette! Tämän raivonpurkauksensa purettuaan pillahti hän lopulta itkemään.
Aarnio ryhtyi häntä nyt lohduttelemaan. Mutta vaimo työnsi hänet äreästi luotansa sanoen ei tarvitsevansa mitään kieroilevia lohdutuksia.
— Jos se kolme markkaa jonka olette suoneet päivässä lakkoavustusta on vähän, koetamme toimittaa teille enemmän! vakuutteli nyt Aarnio.
— Ei tarvitse, ei! huusi taaskin tähän raivostuneena vaimo: — Minä en tarvitse mitään kerjuuapua! Ei!
— Mutta ymmärtäkää nyt hyvä rouva, jatkoi Aarnio. Sehän ei ole otettava siltä kannalta…!
— Ja entäs sitten miltä kannalta! tiuski vaimo yhä uudelleen. Bergin pitää mennä työhön ja heti jo huomenna! Muuten saa mennä koko mies mihin haluaa! — Rehellisellä työllä me olemme tottuneet ennenkin elämään eikä armopaloilla.
Aarnio koetti vieläkin vaimoa rauhotella, mutta tämä poistui katkerasti lakkolaisia ja erittäinkin Aarniota haukuskellen, joka oli hänen miehensä villinnyt hunningolle.
Seuraavana päivänä tuli Berg yhdistykseen enempi väsyneenä ja alakuloisena.
Aarnio oli kylliksi hienotuntoinen menemällä hänelle puhumaan eilisestä kohtauksesta hänen vaimonsa kanssa.
Jonkun ajan oli Berg äänetönnä, alkaen lopulta puhua alakuloisena lakon mahdollisesta menestyksestä. Hän oli sitä mieltä että jotain olisi jo hullusti, jota tuskin voisi auttaa. Samalla esiintyi hän kaikinpuolin epävarmuudella, joka sai toveritkin hänen suhteensa umpimielisiksi.
Poistuessaan toivoi hän lakon pian päättyvän, samalla yhä harmitellen ettei oltu alussa otettu huomioon kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt oli jo sattunut tielle.
Tavallisesti ennemmin käydessään oli hän pyytänyt avustusta mutta nyt ei hän ottanut sitä tarjoomallakaan. Sanoihan vaan riittävän kyllä tarpeesensa. — Hänen salaperäinen menettelynsä oli omiansa synnyttämään jos jonkinlaisia arveluja Aarniossa ja Haatajassa. Voivatpa jo jokseenkin päättääkin miten Berg tulisi menettelemään.
Haatajalla ei ollut mitään raha-ansioita, mutta siltä oli hän koko sydämestään kiintynyt lakkolaisiin. Aina oli hän valmiina avustamaan neuvoillaan ja teoillaan.
Lakkokassasta ei hän liioin suostunut ottamaan penniäkään vaikka useasti olisi voinut saada kirjoituksistaan. Lopulta ilmestyi hänelle puhtaaksikirjoitusta, joista lienee hiukan ansainnut. Hänen täytyikin, näinollen tulla toimeen mitä vähemmällä. Vakituista asuntoa ei hänellä ollut liioin. Sateisempina öinä nukkui hän yhden tai toisen lakkolaisen asunnossa, mutta kauniina kesäöinä ei hän mennyt keltään liioin yökortteeria pyytämäänkään. Ulkona oli hänen mielestään silloin paljoa hauskempi majailla raittiissa luonnossa, vapaudessaan kuin taivaan linnut. Sillä vapaus on ihmiselle kaikki kaikesta oli hän aina valmis toisillekin huomauttamaan. Ryyppymies hän oli, kuten niihin aikoihin melkeinpä poikkeuksetta kaikki toisetkin. Siihen aikaan ei raittius ollut vielä muuttunut edes tavaksikaan kehittyneimmissä, aatteellisesta raittiudesta puhumattakaan. Useina raskaina iltoina, kovan ja hermostuttavan päivätyön jälkeen poikettiin kapakkaan, jossa useimmin erihuoneessa suljetussa piirissä keskusteltiin ja päätettiin tulevasta toiminnasta.
Eräänä yönä taaskin kapakasta poistuessaan oli Aarnio muitten muassa enempikin liikutettuna. Humaltuneena voi vasta oikein huomata hänen intohimoisen luonteensa kaikessa rajuudessaan. Selvänä ollessa voi hän peittää itsessään paljon, eikä tulisuutensa ilmennyt kuin puheissa, täydessä intohimoisen kiihottavassa karvassaan.
Lähtiessään kulkemaan kotiinsa takertui Aarnio heti puheisiin ensimäisen vastaantulevan naisen kanssa. Tämä ennenpitkää seurasi hänen mukanansa. Seuraavina päivinä tämänjälkeen oli hän taaskin huomattavasti väsyneempi ja ärtyinen.
Julialta ei hän ollut saanut viime aikoina ainoatakaan kirjettä. Syyksi arveli hän tähän Julian huomanneen sanomalehdissä Järvisen rettelöt, josta tämä raastuvassa Larvisen todistuksella oli kotirauhan häiritsemisestä tuomittu kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Julian kuva myöskin oli kuin himmennyt paljon entisestään. Se oli sitä mukaa muuttunut jokapäiväisemmäksi, kuin hän itse oli vaipunut säännöttömiin elämäntapoihinsa.
Lakossa oli tapahtunut myöskin paljon huomattavia muutoksia. Omista lakkoon yhtyneistä tovereista oli mennyt jo pariinkymmeneen lakkopetturiksi. Tämä ei vielä olisi sentään suuriakaan haittoja aikaan saanut, sillä nämä toveriensa pettäjät olivat kaikki enempi huonoja työmiehiä. Suurimpana tappiona, mikä lakkolaisia voi kohdata oli tieto Edvard Bergin menosta Tolvaselle töihin. Vieläpä oli hän ottanut erään suuremman kirkon kattamisenkin urakalla maaseudulla. Tämä oli omiansa järkyttämään lujempienkin luonteitten luottavaisuutta lakon onnistumiseen. Seurauksena olikin että ei tahtonut jaksaa enään pidättää vanhempiakaan menemästä lakkopetturiksi. Kuultuaan Bergin menettämisestä huudahti heti Aarnio:
— Ei olisi luullut, että yksi nainen voi saada niin suuren vallan tarmokkaammassakin miehessä! Tämä vielä enempi kummastutti Bergin suhteen, joka oli ollut kuin tuli ja leimaus lakon synnyttämispuuhissa.
Oltiin jo lopulta syksykesässä. Jokaisen rautatyöntekijäin yleisen kokouksen päätöksenä oli että lakkoa jatketaan. Mutta joka viikko yhä uudelleen ja uudelleen tuli myöskin viestejä siitä miten aina uusia lakkopettureita syntyi lakkolaisten joukossa. Lopulta alkoi useimmassa työhuoneessa olla niitä jo muutamia joukosta.
Tämä oli omiansa vaikuttamaan yhä suurempaan avustuksen heikkenemiseen sivultapäin. Alkoipa kuulua puheita että kukapa enään viitsii lakkolaisia avustaa kun ne kuitenkin häviävät. Mutta tuosta huolimatta istui lakkokomitea entiseen tapaansa kokouksia, samallakuin sanomalehdissä varoitettiin yhä edelleen ammattilaisia paikkakunnalle saapumasta, siksi kunnes riitaisuudet työnantajain ja tekijäin välillä olivat selviytyneet.
Pitkiin aikoihin ei Rimpinen ollut käynyt lakkolaisten kokouksissa. Sen sijaan puuhasi hän mestarien joukossa. Eräänä päivänä hän nyt ilmestyi yhdistykseen ja täydessä sikahumalassa.
Tavattuaan Järvisen oli ensimäisenä sananaan:
— Nyt minäkin tarvitsen rahoja! Onko kassassa?
Järvinen katsahti häneen pitkään ja terävästi, sitten kysyen:
— Ja mistä hyvästä?
— Lakkoavustusta….. hoki Rimpinen.
— Lieneekö siellä sinun osallesi penniäkään — vastasi tähän nauraenJärvinen.
— No mutta kuulunhan minäkin lakkolaisiin, enkä vielä ole saanut penniäkään — alkoi Rimpinen selitellä.
— Lakkolainen! Hm! Sinäpä sen sanoit! ivasi Järvinen.
— Tuleeko minun kuolla sitten nälkään? kysyi nyt Rimpinen.
— Tiesipä tuon! vastasi Järvinen: — Mutta toisessa paikassa olet sinä soppaa keittänyt, eiköhän se sopisi siellä syödäkin!
Rimpinen menetti nyt jo entisen kohteliaisuutensa jolla aina oli ennen osannut niin etevästi selviytyä:
— Kylläpä te olette aika pirun sikiöitä — hän vastasi. — Mutta ilmankos teistä jo koko maailma puhuukin.
— Mene vaivaishuoneeseen, siellä annetaan köyhän apua semmoisille kuin sinulle mutta ei täältä? koveni nyt jo käskevästi Järvinen.
— Vaivashuoneesenko!.. Sanoitko sinä niin… Sika! — Rimpinen tarttui nyt Järvisen hihaan kuin takiainen, hapuillen toisella kädellään Järvistä kurkusta. Järvinen riuhtasi irti itsensä tiuskaisten:
— Mene nyt jo ulos ja paikalla!
— Sinäkö minua komennat, vanha kettu, kollo ja jätkä! — hohisi Rimpinen. — Mutta tunnetko näitä nyrkkejä, tunnetko. Hän puristeli nyrkkejänsä Järvisen nenän edessä. — Tahdotko päin kuonoasi!
— Ulos ja paikalla! — huusi Järvinen, — muuten…!
— He, he, he! nauroi Rimpinen, koettaen uudelleen hyökätä käsiksiJärviseen.
Sanaa sanomatta, silmät vihasta hehkuen poistui nyt Järvinen toiseen huoneesen, tullen samassa takaisin. Silmänräpäyksessä ojensi hän nyt kätensä suorana Rimpistä kohti, hammasta purren mutisten:
— Kyllä minä annan sinulle vaivasapua! Tässä sitä on! — Samassa kajahti revolverin laukaus ympäri huoneuston. Useimpia lakkolaisista kiirehti paikalle kiskaisten Järvisen pois jolla oli savuava revolveri kädessä.
Kalpeana pelästyksissään työntäytyi Rimpinen ovesta ulos. Eikä hän sanaakaan sanonut lähteissään. Päästyään seuraavaan kadun kulmaan uskalsi hän vasta katsoa taaksensa, sieltä näyttäen nyrkkiään taloa kohti ja huudellen:
— Tules nyt kettu tänne!
— Mokomakin roisto! Julkeneekin vielä tulla etsimään lakkoavustusta!… Vaimonsa kiusaaja, konna! — raivosi Järvinen, toveriensa häntä koetellessa rauhotella.
Revolverin kuula löydettiin oven kehyksestä, rautanaulaa vasten litistyneenä.
Tämän jälkeen ei Rimpinen enään jalallansakaan astunut yhdistykseen. Ja niin hienotunteinen hän oli ettei koko tapahtumasta sanallakaan kenellekään hiiskunut. Viikon kuluessa hävisi hän lopulta koko kaupungista.
Yleensä olivat lakkolaiset kiihottuneita Rimpisen menettelystä. Järvinen oli vielä enempi hermostunut saatuaan linnavankeutta aiheettomasti syytettynä. Senpä vuoksi voivat lakkolaiset täysin arvostella hänen maltitonta menettelyänsä, tuota alituista kiusankappaletta Rimpistä kohtaan.
Entiseen tapaansa yhä edelleen nyt lakossa nuhjattiin. Sitä mukaa saapui syksy, eikä vielä mitään ratkaisevaa ollut tiedossa. Lopulta alkoi taistelu olla epätoivon taistelua, joka tylsistytti ajatuksenkin jostain tulevaisesta ratkaisusta. Pian kuivaakin näin kaikki kokoon jo ajateltiin. Mutta sittenkin päätettiin pysytellä viimeiseen saakka, olihan vielä suuri joukko lakossa. Avustuksia vähennettiin mahdollisimman pieneksi toiset suostuivat vapaaehtoisesti avustuksiaan supistamaan, kuten sanotaan suolarahoiksi.
Tämmöisessä veltossa toivottomuudessa alkoi sitten yhtäkkiä kuulua uutisia, joita ei ensiksi tahdottu voida mitenkään uskoa, niin oudolta ne kuuluivat.
Sanottiin mestarien joutuneen eripuraiseksi keskenään ja muutamat köyhemmistä olivat muka lupailleet tulevansa kirjoittamaan sopimuslistojen alle. Mutta päivä kului, toinenkin eikä niitä kuulunut. Näin mentiin taas ajassa parikin viikkoa eteenpäin. Ja taas laskeutui toivottomuus entistä harmaampana ja lyijyraskaana lakkolaisten mieliin.