Craven heräsi äkkiä muutamia tunteja myöhemmin lihastensa supistuessa suonenvedontapaisesti, niin että hän keikahti istuvaan asentoon. Vieläkin puolittain unen pöpperössä hän heilautti jalkansa lattialle ja jäi istumaan vuoteensa laidalle, tylsästi silmäillen pölyisiä saappaitaan ja multaisia sormiaan.
Sitten virkosi muisti, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, ähkäisten hillitysti. Juotuaan janoisesti teen, joka oli sängyn vieressä olevalla pöydällä, hän meni avoimen ikkunan ääreen. Lattian poikki astellessaan hän hätkähti nähdessään peilistä veren tahraamat, riutuneet kasvonsa. Kylpy ja puhtaat vaatteet olivat välttämättömät, ennenkuin hän taaskin menisi rinteellä sijaitsevaan, pieneen, yksinäiseen taloon.
Ikkunan ääressä hän viipyi muutamia minuutteja hyvillään kasvoihinsa puhaltavasta, vilpoisesta aamutuulesta, koettaen reipastautua, terästäytyä kestämään ajattelemattomuutensa seurauksia ja koota sekavia ajatuksiaan yhtenäisiksi. Hän tuijotti lahdelle, ja päivänpaisteessa välkkyvä ulappa ilkkui hänelle huppelehtivine väreineen, jotka toinen toisensa jälkeen hilpeästi lipuivat rantaan. Maisema, jota hän katseli, oli tähän aamuun saakka ollut ehtymätön nautinnon lähde, mutta nyt se vain johti hänen mieleensä vanhan virren usein lauletun säkeen — »missä ihminen vain halpa on». Ja hän oli ollut halpa, eikä hän kyennyt millään tavoin sitä hyvittämään.
Toisille oli annettu mahdollisuus korjata vääryytensä. Hänellä ei sitä ollut. Hän ei voinut millään tavoin lieventää tekemäänsä pahaa. Hänen loukkaamansa tytön täytyi kärsiä hänen puolestaan, eikä hän kyennyt poistamaan niitä kärsimyksiä. Avuttomuus painoi häntä rusentavasti. O Hara San, pikku O Hara San, joka oli antanut tinkimättä, innokkaan auliilla kädellä!
Kun hän kääntyi pois ikkunan luota, olivat hänen kasvonsa jyrkän päättäväiset. Hän alkoi riisua repalaista paitaansa ja huusi Joshiota. Mutta Joshiota ei kuulunut, ja hänen kärsimättömästi luikattuaan toistamiseen astui kumarrellen huoneeseen eräs toinen jaappanilainen palvelija ja ilmoitti, että Joshio oli jo lähtenyt jalosukuisen herran asialle, odottaen häntä siellä, että sillä välin hänen arvoisa kylpynsä oli järjestetty ja että hänen arvoisa aamiaisensa olisi valmis kymmenessä minuutissa.
Craven pysähtyi paita kiskottuna puoliväliin yltä.
»Mille asialle?» äänsi hän hämmästyneenä, huomaamattaan lausuen kysymyksen kuuluvasti.
Mies kumarsi uudelleen, levittäen kätensä ja ravistaen vakavana päätään osoittaakseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan tästä seikasta, joka ei kuulunut hänen toimialaansa, mutta Craven ei nähnyt hänen eleitään raastaessaan paitaa yltään ja tietämättä edes puhuneensakaan ääneen. Ensimmäisen kerran Joshion kymmenvuotisen palveluksen aikana sattui, ettei hän vastannut kutsuun, ja ärtyneenä Craven kummasteli, mikä oli saanut hänet poistumaan siihen aikaan aamulla, ja päätteli itse edellisenä päivänä antaneensa hänelle jonkun nyt unohtamansa määräyksen. Karkoittaen sen vuoksi Joshion asioineen mielestään hän viittasi yhäti hiljaa selittelevää palvelijaa menemään tiehensä.
Hänen aivonsa tuntuivat raskailta ja väsyneiltä, ja hänen ajatuksensa olivat sekasortoiset. Edessään hän ei erottanut selvää polkua. Millä tavoin hän katselikin, hirveä sotku näytti vain yhä hirveämmältä. Yhä uudelleen oli hänellä sellainen tunne, että kaikki oli epätodellista, kummallista haavetta, joten hän saattoi tarkastaa tilannetta persoonattomalta näkökannalta, kuten arvostellaan painajaista, varmasti tietäen, että se on pelkkää unta. Mutta tässä tapauksessa ei sillä uskolla ollut kouraantuntuvaa pohjaa, ja se harhaluulo haihtui yhtä nopeasti kuin heräsikin, ja hänen edessään oli räikeä totuus, jota hän ei voinut kiertää.
Pukeutumishuoneessa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, laitettu valmiiksi esille, ja hän pukeutui koneellisesti ja kuumeisen hätäisesti, hermostuneen avuttomasti nykien vastahakoista kauluksennappia ja sydämensä pohjasta sadatellen poissaolevaa kamaripalvelijaansa ja hänen arvoituksellisia asioitansa. Vielä kymmenen minuuttia hukkautui hänen etsiessään kelloansa ja savukekoteloaan, joiden hän äkkiä muisti olevan pikku taloon jääneen takkinsa taskuissa. Vai oliko hän etsinytkään oikein tosissaan? Eikö hän pikemminkin — ehkä tietämättään, tahtomattaan — ollut vain vitkastellut, kaihtaen häntä odottavaa tehtävää, siirtäen ilkeätä hetkeä tuonnemmaksi? Hän pyörähti rajusti kantapäällään ja meni kuistille. Mutta portaiden yläpäässä nousi valpas olento pystyyn, kumarsi nöyrästi ja ilmoitti mielistellen, että aamiainen odotti.
Otsa rypyssä silmäili Craven miestä hetkisen, ennenkuin sanojen merkitys selvisi hänen väsyneille aivoilleen, ja sysäsi hänet sitten töykeästi syrjään.
»Viisi aamiaisesta!» kiljaisi hän rajusti, painoi hellehatun päähänsä ja juoksi puutarhapolun päässä odottavan rickshawin luokse. Hänen mieleensäkään ei johtunut kummastella, miten se sattui olemaan siellä niin tavattomaan aikaan. Hän painautui rickshawin perälle hattu silmillä, hermot arkoina, mieli hillittömästi myllerryksissä. Matka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän katsahti maltittomasti ympärilleen. Rickshaw eteni kuin madellen. Hidas vauhti ja pakollinen toimettomuus raivostuttivat häntä, ja ainakin kymmenen kertaa hän oli huutamaisillaan miehille käskeäkseen heitä pysähtymään ja hypätäkseen kävelemään, mutta pakottautui istumaan rauhallisena tarkkaillen miesten tavattoman voimakkaiksi kehittyneiden lihasten liikkeitä; ne näkyivät selvästi ohuiden, puuvillavaatteiden lävitse, jotka olivat takertuneet hiestä märkään ihoon heidän ponnistellessan jyrkkiä teitä ylöspäin. Ja tänään vaikutti häneen tavallista voimakkaammin heidän jännittyneiden raajojensa ja huohottavien rintojensa näkeminen. Hän käytti rickshawia tarpeen tähden eikä ollut voinut voittaa vastenmielisyyttään sellaisia kulkuneuvoja kohtaan.
Tultuaan esille mäntyryhmästä he lähestyivät pikku porttia, ja kun miehet heittäytyivät taaksepäin päästäen syvän ähkäisyn pysähtymisen aiheuttamasta ruumiillisesta ponnistuksesta, hyppäsi Craven maahan ja syöksyi polulle pelokkaiden aavistusten ajamana. Hän nousi kuistin portaista kahdella harppauksella, mutta seisahtui sitten äkkiä, ja hänen tummiksi ahavoituneet kasvonsa kalpenivat.
Ulomman huoneen ovella seisoi Joshio kädet levällään, sulkien häneltä tien. Palvelijan kasvoilla oli säikähtyneen itämaalaisen harmaa, lyijynkarvainen väri ja silmissä kummallinen säälin ilme. Hänen käytöksensä kiihdytti Cravenin tuskaisen levottomuuden ylimmilleen, ja hän astui askeleen eteenpäin.
»Pois tieltä!» käski hän käheästi.
Mutta Joshio ei hievahtanut paikaltaan.
»Isäntä ei mene sisälle», esteli hän hiljaa.
Craven keikautti päätään.
»Pois tieltä!» toisti hän yksitoikkoisesti.
Vielä hetkisen jaappanilainen seisoi uppiniskaisesti paikallaan; sitten hänen katseensa painui maahan Cravenin tuijotuksen tieltä, ja hän siirtyi vastahakoisesti syrjään, tehden puolittain mukaantumista, puolittain valittelua kuvastavan eleen. Craven astui huoneeseen. Se oli tyhjä. Hän seisoi hetkisen kahdella päällä — epämääräisen levottomuuden väistyessä varman pelon tieltä.
»O Hara San», kuiskasi hän, ja kuiskaus tuntui pilkallisesti kajahtavan takaisin tyhjästä huoneesta. Korviaan herkistäen hän kuunteli erottaakseen vastauksen, erottaakseen askelia, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä raskaan sykinnän. Sitten kuului viereisestä huoneesta valitusta, ja hän meni nopeasti sinne. Huoneen ikkunoiden eteen oli vedetty verhot, ja aluksi häh seisahtui ovelle näkemättä hämärässä mitään. Valitus kävi äänekkäämmäksi, ja kun hänen silmänsä tottuivat pimeään, näki hän vanhan palvelijattaren kyyröttävän pielusläjän ääressä.
Silmänräpäyksessä hän oli naisen vieressä, joka hänen tullessaan ponnistautui pystyyn, parkaisi rajusti, tuijotti häneen hurjistuneena ja syöksyi sitten ulos huoneesta.
Craven jäi yksin seisomaan ja katseli pieluksia. Hänen sydämensä tuntui herkeävän sykkimästä, ja vähän aikaa hän horjui, mutta terästäytyi sitten ja polvistui verkkaisesti.
»O Hara San», kuiskasi hän taaskin vavahtelevin huulin. »Pikku O HaraSan — pieni —» Kuiskaus häipyi repivään, läähättävään nyyhkytykseen.
Tyttö lepäsi kuin unessa — toinen käsivarsi ojennettuna kupeelle, toinen taivutettuna rinnalle, pieni, nyrkkiin puristettu käsi leuan alla, pää hieman kallellaan ja luonnollisen näköisesti pielukseen nojattuna. Se oli hänen tavallinen asentonsa. Satoja kertoja Craven oli nähnyt hänet sellaisena — nukkuvana. Oli mahdotonta, että hän oli kuollut.
Taaskin Craven puhui hänelle — huutaen tuskissaan äänekkäästi — mutta tuuhearipsiset silmäluomet eivät auenneet, raottuneiden huulien välistä ei lähtenyt iloista tervehdyshuudahdusta, pieni pyöreä rinta, joka hänen saapuessaan oli aina noussut ja laskenut rajusti, oli liikkumattomana silkkisen kimonon alla. Kasvot tuhkanharmaina Craven kumartui hänen puoleensa ja laski hiljaa kätensä hänen rinnalleen, mutta jäinen kylmyys värähdytti hänen sydäntään ja hänen kosketuksensa tuntui häpäisyltä. Hän peräytyi, vapisten kauhuissaan.
Kuinka hän rohkeni koskettaa O Hara Sania? Murhaaja. Sillä murha se oli. Se oli hänen työtään yhtä varmasti kuin jos hän itse olisi iskenyt puukon tuohon tyttömäiseen rintaan tai kuristanut hengen tuosta hennosta kaulasta. Häntä eivät harhaluulot pettäneet. Hän ymmärsi jaappanilaisten luonnetta liian hyvin ja tunsi O Hara Sanin liian perinpohjaisesti antautuakseen vääriin kuvitteluihin. Hän tiesi, kuinka kiihkeästi tyttö oli häntä rakastanut, mikä usein oli saanut hänet huolestumaan. Hän oli ollut O Hara Sanin jumala, hänen kaikkensa. O Hara San oli palvonut häntä sokeasti. Ja hän oli jättänyt tytön — jättänyt hänet yksin muistelemaan hänen kummallista, töykeätä käyttäytymistään, yksin murtuneine sydämineen ja pelkoineen. Ja tyttö oli ollut niin kumman yksinäinen. Hänellä ei ollut ketään muita paitsi häntä. O Hara San oli luottanut häneen — ja hän oli poistunut. O Hara San oli luottanut häneen. Voi, hyvä Jumala, luottanut häneen!
Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti näkyviin, miten kaikki oli käynyt. Hurjana epätoivosta ja masentuneena pelokkaiden aavistustensa näennäisestä toteutumisesta tyttö ei ollut pysähtynyt järkeilemään eikä malttanut punnita rauhallisemmin, vaan itämaalaisten omituiseen tunnekiihkoiseen, mutta samalla järkkymättömän harkitsevaan tapaan surmannut itsensä, etsien surkeuteensa huojennusta hienosta myrkystä jonka jokainen jaappanilainen nainen tuntee. Rajusti Craven laski kätensä pienelle, liikkumattomalle ruumiille, hänen päänsä retkahti pielukselle tytön pään viereen, ja hänen sielunsa laskeutui syvyyksiin.
* * * * *
Kului sanomattoman katkera tunti, ennenkuin hän jälleen kykeni hillitsemään itseään.
Sitten hän pakottautui taaskin katsomaan vainajaa. Myrkky oli ollut nopeastitepsivä ja armelias. Pienet, soikeat kasvot eivät olleet vääntyneet, kaunis hipiä ei ollut menettänyt väriään. O Hara San oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ja kuolema oli lisännyt yhdennäköisyyttä, niin että hän alkoi uskoa olleensa sokea, kun ei ollut pannut sitä merkille aikaisemmin.
Vielä viimeisen kerran hän katsahti kyynelusvan lävitse. Tuntui kauhealta jättää vainaja muiden hoidettavaksi, hänen teki mielensä ottaa hento ruumis syliinsä ja omin käsin laskea se tytön niin suuresti rakastaman puutarhan viehättävimpään soppeen. Hän koetti sopertaa rukouksen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hänen esirukouksensa eivät olleet mahdollisia, eikä kuollut niitä kaivannut. Hän oli siirtynyt Rajattoman Ymmärtämyksen valtakuntaan.
Craven nousi hitaasti pystyyn ja viipyi hetkisen, viimeisen kerran silmäillen ympärilleen hänelle niin kovin tutussa pienessä huoneessa. Siellä oli muutamia O Hara Sanin rakkaimpia tavaroita, joista osan hän oli saanut äidiltään, osan Cravenilta. Craven tunsi ne kaikki niin hyvin, oli hypistellyt niitä niin usein. Hänen kasvonsa värähtelivät. Täällä oli ollut lumotun prinsessan koti, suljettuna koko maailmalta — kunnes hän oli tullut. Ja hänen saapumisensa oli tuonut muassaan lohdutonta hävitystä. Hänen lähellään oli kallisarvoinen maljakko, jota O Hara San oli ylistänyt, sirpaleina lattialla; sen oli vanha palvelijatar murheensa ensimmäisessä puuskassa kaatanut. Se oli symbolinen, ja huulet vapisten Craven kääntyi toisaalle ja poistui raskain askelin.
Kirkas valo häikäisi häntä, ja hetkisen hän varjosti silmiään kädellään.
Joshio odotti häntä samassa paikassa, johon oli jäänyt. Craven meni kuistin reunalle ja seisoi siellä muutamia minuutteja äänettömänä, koettaen rauhoittua.
»Missä olit viime yönä, Joshio?» tiedusti hän vihdoin ilmeettömästi ja väsyneesti.
Jaappanilainen kohautti olkapäitään.
»Kaupungissa», vastasi hän Kaliforniassa opittuun, lyhyeen amerikkalaiseen tapaan.
»Miksi tulit tänne tänä aamuna?»
Joshio katsahti häneen lapsellisen hämmästyneen näköisenä.
»Isännän kello. Tulin tänne sitä etsimään», virkkoi hän huolettomasti, ja hänen ilmeensä kuvasti oman älykkyyden herättämää ylpeyttä. Mutta se ei pystynyt Craveniin. Hän silmäili palvelijaa terävästi, tietäen hänen valehtelevan, mutta käsittämättä sen syytä ja liian väsyneenä edes koettaakseen käsittää sitä. Häntä pyörrytti, ja hänen päätään pakotti ankarasti — vähän aikaa näytti kaikki hänen ympärillään huojuvan, ja hän tarttui umpimähkään kuistin kaiteeseen. Mutta huimaus meni pian ohitse, ja hän terästäytyi. Joshio oli hänen vierellään, työntäen hattua hänen käsiinsä.
»Isännän on paras palata huvilaan. Minä järjestän kaikki; tunnen jaappanilaisten tavat», sanoi hän rauhallisesti.
Hänen kylmän asialliset, melkeinpä jyrkän karkeat sanansa siirsivät Cravenin äkkiä todellisuuteen. Vitkastelematon toiminta oli tarpeen. Oltiin idässä, jossa synkkiä loppusuorituksia oli välttämättä joudutettava. Mutta hän ei taipunut palvelijan ehdotukseen. Huvilaan palaaminen tuntui vastuunalaisuuden kaihtamiselta, viimeiseltä teolta, jolla hän voisi loukata O Hara Sania. Mutta Joshio puhui kiivaasti, melkeinpä tylyn suoraan, ja kerran tai pari saivat hänen esittämänsä vääjäämättömät syyt Cravenin säpsähtämään. Oli totta, ettei hän voinut tehdä mitään todellista hyvää jäämällä tänne. Oli totta, ettei hänestä näissä oloissa ollut mitään hyötyä, että hänen poissaolonsa tekisi kaikki helpommaksi. Mutta vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen silti ollut helpompaa. Vihdoin hän antoi perään ja myöntyi Joshion ehdotuksiin — joihin omituisesti sekaantui rakkautta isäntää kohtaan, ovelaa älykkyyttä ja maan lakien tuntemista.
Craven asteli kiemurtelevaa polkua pitkin ripeästi portille. Puutarha kiusasi häntä. Vähäisen putouksen huoleton solinaa vihloi kirpeästi hänen mieltään — puro nauroi vähääkään välittämättä siitä, että se käsi, joka oli istuttanut suuren osan sen äyräitä kaunistavista kasveista, oli iäksi jäykistynyt. Puro oli aina tuntunut hänestä elävältä, riemuisesti rinnettä alaspäin huppelehtivalta olennolta; elävältä se tuntui nytkin — tunteettomalta, itsekylläiseltä.
Hän ei selvästi tajunnut matkan sujumista ajaessaan takaisin Jokohamaan ja katsahti kummastuneena ympärilleen kyyditsijäin pysähtyessä. Vähän aikaa hän seisoi portilla, silmäillen satamaa. Hän tuijotti amerikkalaisen purren äskeiselle ankkuripaikalle. Vielä eilenillallako hän oli naureskellut ja tarinoinut Athertonien seurassa? Siitä oli kokonainen elinikä! Yhdessä yössä oli hänen nuoruutensa mennyt. Yhdessä yössä hän oli hankkinut niskaansa velan, jonka maksaminen oli mahdoton. Nopeasti vilkaistuaan säteilevän kirkkaalle taivaalle hän meni sisälle. Arkihuoneessa hän alkoi verkalleen kävellä edestakaisin, kädet ristissä selän takana, sytyttämätön savuke yhteenpurtujen hampaiden välissä. Tämä koneellinen liikkuminen tyynnytti häntä, ja hän kykeni taaskin keskittämään ajatuksiaan. Yksitoikkoisesti hän marssi pitkän, kapean huoneen päästä päähän huomaamatta ajan kulkua, kunnes vihdoin vaipui kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille ja laski päänsä käsivarsilleen, huoahtaen väsyneesti. Pieni, liikkumaton ruumis näytti olevan hänen luonaan, O Hara Sanin kasvot väikkyivät yhtä mittaa hänen edessään — säälittävinä kuten silloin, kun hän viimeksi ne näki, hilpeinä kuten tytön tervehtiessä häntä ja miettiväisinä kuten silloin, kun hän oli nähnyt ne ensi kerran.
Se ensimmäinen kerta — sen muisto välähti eloisana hänen mieleensä. Hän oli ollut Jokohamassa kuukauden päivät ja sijoittunut huvilaansa. Kävellessään metsässä piirtämässä luonnoksia hän oli kohdannut O Hara Sanin; tyttö oli kyyröttänyt jyrkän kallion juurella, jolta hän oli luiskahtanut. Hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt, eikä hän kyennyt liikkumaan. Craven oli tarjonnut apuaan, ja O Hara San oli mitään virkkamatta vähän aikaa katsellut häntä vakavilla, harmailla silmillään, jotka näyttivät omituisen sopimattomilta hänen pieniin, soikeihin kasvoihinsa. Sitten hän oli vastannut englanninkielellä, puhuen hitaasti ja lausuen sanat huolellisesti. Nauraen oli Craven yhä tahtonut kantaa hänet kotiin ja oli juuri ottanut hänet syliinsä, kun vanha palvelijatar saapui, päivitellen kiihkeän levottomasti ja suulaasti. Mutta tyttö oli nopeasti selittänyt hänelle asian jaappaninkielellä, ja hän oli ehättänyt kotiin ottamaan heitä vastaan, jättäen Cravenin taakkoineen seuraamaan hitaammin jälessä. Craven oli viipynyt talossa vain muutamia minuutteja ja juonut teetä, jota tarjottiin ujosti.
Seuraavana päivänä hän oli uskotellut itselleen, että oli pelkkää kohteliaisuutta hänen käydä tiedustamassa loukkaantuneen jalan vointia. Sitten hän oli mennyt uudelleen, toivoen voivansa lyhentää tytön ikävää, pakollista toimettomuutta, ja niin oli niistä vierailuista tullut tottumus.
Tuttavuus oli kehittynyt nopeasti. Alusta alkaen O Hara San oli luottanut häneen, pian lakannut pelkäämästä ja vieromasta häntä ja ottanut hänet vastaan teeskentelemättömästi kuin lapsi. Kohta alussa hän oli kertonut Cravenille lyhyen, yksinäisen ja ystävättömän elämänsä tarinan, puhunut hänelle äidistään, joka oli kuollut viisi vuotta sitten, jättäen hänelle perinnöksi pienen talon, viimeisen lahjan O Hara Sanin isältä, englantilaiselta, joka oli kyllästynyt hänen äitiinsä ja karannut hänen luotaan kaksi vuotta tytön syntymän jälkeen; hän oli kertonut köyhyydestä, jota vastaan he olivat saaneet kamppailla — sillä englantilainen ei ollut millään tavoin turvannut heitä taloudellisesti, uskollisesta, vanhasta palvelijattaresta, joka oli ollut hänen äitinsä hoitajatar, siitä havainnostaan, että hänellä oli taiteellisia taipumuksia, joiden avulla hän pystyi huolehtimaan heidän vähäisen taloutensa yksinkertaisista tarpeista.
Hän oli kasvanut yksin — erillään maailmasta, vanhan naisen valvonnassa, mieli täynnä sekavia keijukaistaruja ja romanttisia haaveita — eläen taiteelleen, tyytyväisenä yksinäisyyteensä.
Ja hänen yksinäiseen elämäänsä oli Barry Craven tullut yllättävänä ilmestyksenä. Luonnonlapsena hän ei ollut osannut salata Cravenilta rakkautta, joka hänet pian valtasi. Ja Craven oli tervehtinyt tutustumista pelkästään itämaiden joutilaan ihastelun lievityksenä: hänet oli vain ikävystyminen ajanut solmiamaan suhteita tytön kanssa. Sitten oli herännyt mielenkiinto. Aikaisemmin ei yksikään nainen ollut kiinnittänyt hänen mieltään. Milloinkaan hän ei ollut osannut määritellä, mikä O Hara Sanissa veti häntä puoleensa, mistä johtui hänen tyttöä kohtaan tuntemansa kummallinen hellyys. Hän oli kohdellut tyttöä leikkikaluna, hauraana olentona, jota oli kiusoiteltava ja hyviteltävä.
Ja hänen käsissään O Hara San oli kehittynyt viattomasta lapsesta naiseksi, jolla oli naisen kyky antautua ja uhrautua. O Hara San oli antanut kaikkensa, luottavasti ja ilomielin. Ja hän oli ottanut kaikki, mitä sai, suunnattoman itsekkäästi oikeutetun omistajan tavoin — ottanut keveästi kaikki, mitä tyttö antoi lainkaan ajattelematta turmelemaansa viattomuutta, tahraamaansa puhtautta. Hän oli liannut O Hara Sanin sielun ja sitten tappanut hänen ruumiinsa. Hänen kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin ja avautuivat jälleen tuskaisen katumuksen kalvaessa häntä. Muisteleminen oli raatelevaa. Katumus tuli liian myöhään.
Liian myöhään! Liian myöhään!Ne sanat kaikuivat hänen päässään, ikäänkuin hornan henki olisi huutanut niitä hänen korvaansa. Ei mikään voima maailmassa voisi tehdä tekemättömäksi hänen tekoaan. Ei mikään voisi virvoittaa henkiin pientä ruumista. Ja jos O Hara San olisi elänyt! Häntä puistatti. Mutta hän ei ollut jäänyt eloon, hän oli kuollut — hänen tähtensä. Hänen tähtensä, laupias Jumala, hänen tähtensä! Eikä hän voinut sitä millään tavoin korjata. Mitä saattoi hän enää tehdä? Koko elämän kestävä sovitus ei riittäisi.
Tuntui olevan ainoastaan yksi ratkaisu — henki hengestä. Eikä se olisi korvaus, vaan oikeudenmukainen rangaistus. Hän ei pitänyt elämäänsä arvossa — hän olisi hämärästi toivonut sen olevan arvokkaamman — hän oli vain tuhlannut sitä, ja nyt hän oli menettänyt elämän oikeuden. Nyt oli vain lopetettava se — heti. Ei ollut mitään syytä siirtää sitä tuonnemmaksi. Hänen ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia valmistuksia. Hänen asiansa olivat kaikki järjestyksessä. Hänen perijänsä oli hänen tätinsä, hänen isänsä ainoa sisar, joka paremmin huolehtisi Cravenien tiluksista ja eduista kuin hän oli koskaan huolehtinut. Peters oli riippumaton, ja Joshio oli turvattu. Mitään ei ollut enää tekemättä.
Hän nousi pystyyn, aukaisi pöydän laatikon, otti sieltä revolverin ja piti sitä hetkisen kädessään, silmäillen sitä kiihkottomasti. Tämä ei ollut se perimmäinen tarkoitus, johon hän oli sen aikonut. Hän ei ollut koskaan kuvitellut hetkeä, jolloin hän itse lopettaisi oman elämänsä. Aina hän oli hämärästi pitänyt itsemurhaa raukkamaisena. Oliko se raukkojen tapa selviytyä pulmista? Kenties! Kukapa voi sanoa, millaista pelkuruutta tai rohkeutta vaatii sokea hyppy suureen tuntemattomaan? Se kysymys ei häntä vaivannut. Kysymys ei ollut rohkeudesta eikä arkuudesta; hän uskoi, että hänen kuolemansa oli ainoa mahdollinen suoritus.
Mutta kun hän painoi liipaisinta, kuului hänen takaansa hiljaista ääntä, hänen ranteeseensa ja käsivarteensa tarttuivat kädet, jotka olivat tiukat kuin ruuvipihdit, ja ase laukesi vahinkoa tekemättä ilmaan, samalla kun hän horjahti taaksepäin käsivarsi murtumaisillaan jiu-jitsu-otteesta, jota vastaan eivät edes hänenkään suuret voimansa mahtaneet mitään. Hän rimpuili turhaan, kunnes hänet hellitettiin, ja hoippui sitten nojaamaan pöytään, purren hampaitaan ja puristellen pakottavaa rannettaan — vapisten aikeensa äkillisestä raukeamisesta. Hän kääntyi jäykästi. Hänen vieressään seisoi Joshio järkkymättömänä kuten tavallisesti; hänessä ei näkynyt minkäänlaisia ponnistelun eikä mielenliikutuksen merkkejä, kun hän ojensi kiilloitettua tarjotinta, lausuen tapansa mukaan: »Isännän posti.»
Cravenin silmien tylsän kärsivä ilme muuttui vähitellen kiukusta leimuavaksi. Hänet valtasi hillitön raivo. Kuinka oli Joshio uskaltanut sekaantua? Kuinka hän oli rohjennut kiskoa hänet takaisin tähän helvettiin, josta hän oli ollut pääsemäisillään? Hän tarttui rajusti palvelijan olkaan.
»Sinä kirottu!» karjaisi hän sähisten. »Mitä lempoa tarkoitat —» Mutta jaappanilaisen tyyneys hillitsi häntä, ja äärettömästi ponnistaen hän sai takaisin malttinsa. Ja hämmentymättä Joshio uudelleen ojensi tarjotinta.
»Isännän posti», toisti hän ihan samalla äänellä kuin äskenkin, mutta tällä kertaa hän suuntasi verhotun katseensa Cravenin kasvoihin. Vähän aikaa miehet tuijottivat toisiaan silmiin; harmaiden silmien ilme oli kiusaantunut ja pingoittunut, ruskeita valaisi hetkiseksi syvä kiintymys. Sitten Craven otti koneellisesti kirjeet ja lysähti raskaasti tuoliin. Jaappanilainen otti lattialta revolverin, pani sen rauhallisesti laatikkoon, josta se oli otettu, ja poistui huoneesta meluttomasti kuten oli tullutkin. Hän näytti vaistoavan, että ase saisi jäädä sinne, mihin hän sen pani.
Yksin jäätyään Craven kumartui ähkäisten etunojaan ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Vihdoin hän väsyneesti oikaisihe suoraan istumaan, ja hänen katseensa osui hänen edessään pöydällä avaamattomina viruviin kirjeisiin. Hypisteltyään niitä jonkun aikaa välinpitämättömästi hän viskasi ne takaisin pöydälle, alkaen hajamielisesti etsiä taskustaan unohtunutta savukekoteloa. Sitten hän muisti, ja ponnahti pystyyn, huudahtaen tuskaisesti. Pitikö hänen koko elämänsä tästä lähtien olla vain sarja repiviä muistoja? Hän kirosi ja keikautti äkäisesti päänsä pystyyn. Raukka! Nyt jo uikuttamassa kuin potkun saanut koira!
Hän otti savukkeen läheiseltä pöydältä, sieppasi kirjeet ja vei ne kuistille lukeakseen ne siellä. Niitä oli kaksi, molemmat olivat kirjoihinviedyt. Toisen osoite oli tuttua käsialaa, ja hänen sitä katsoessaan hänen silmänsä laajenivat. Hän avasi sen ensiksi. Se oli kirjoitettu Firenzessä ja päivätty kolmea kuukautta aikaisemmin. Kuoressa oli useita arkkeja halpaa, ulkolaista paperia, jotka ilman muodollista alkua oli kirjoitettu halvalla, sinipunervalla, paikoitellen melkein näkymättömän epäselvällä musteella.
»Missähän maapallon osassa tämä kirje tavoittanee sinut? Pitkän ajan olen aikonut kirjoittaa sinulle — ja aina jättänyt sen toistaiseksi — mutta nyt minulle on sanottu, että jos lainkaan mielin kirjoittaa, on kaikkimañanajätettävä pois. On huudettu 'susi' niin usein muutamien viime kuukausien aikana, että olen tullut epäuskoiseksi, mutta minäkin oivallan nyt, että vitkastelusta on luovuttava. Tähän asti olen aina siirtänyt sen tuonnemmaksi, koska olen aikaillut koko elämäni ajan ja koska minua hävettää — hävettää ensimmäisen kerran koko hävyttömän urani aikana. Mutta eihän minun tarvitse kertoa sinulle, mikä olen — sanoithan sen minulle itse avoimesti entisaikoina — riittää, kun mainitsen olevani sama John Locke kuin silloinkin — juoppo ja pelaaja, tuhlari ja hävittäjä! Enkä usko, että pahimmallakaan vihollisellani olisi paljoakaan lisättävää siihen arvosteluun, mutta pahin viholliseni olenkin ollut minä itse. Kun nyt silmäilen taaksepäin elämääni — kummallista, kuinka kiihkeästi kuoleman varmuus kannustaa ihmistä etsimään edes yhtä hyvää tekoa, jolla voisi rauhoittaa omaatuntoaan — ihmetyttää minua, että sallimus on sietänyt minun näinkin kauan olla maan vitsauksena. Mutta nythän se kaikki on ohitse — minulle on myönnetty korkeintaan muutamia päiviä — joten minun on kirjoitettava heti tai luovuttava koko aikeesta.
Barry, olen pulassa, pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen — en itseni tähden — Jumala tietää, etten silloin pyytäisi sinunkaan apuasi — vaan toisen olennon vuoksi, joka on minulle rakkaampi kuin koko maailma ja jonka tulevaisuuden hyväksi en kykene tekemään mitään. Et ole tiennyt minun menneen naimisiin. Tein sen varomattomuuden Roomassa; otin vaimokseni pienen espanjalaisen tanssijattaren, jonka olisi pitänyt olla siksi viisas, ettei olisi mieltynyt minun kauniiseen ulkomuotooni — sillä mitään muuta ei minulla ollut hänelle tarjota. Elimme köyhyydessä pari vuotta, ja sitten hän hylkäsi minut päästäkseen loistavampaan asemaan.
Mutta minulle jäi lapsi, ja mistään muusta en välittänytkään. Hänen tähtensä kiitän Jumalaa siitä, että olin laillisesti avioliitossa pienen Lola-paran kanssa, sillä nyt ei ainakaan hänen syntymäänsä sumenna mikään tahra, josta hän voisi minua moittia. Avulias ihminen, joka on minua saattamassa varjojen laaksoon, varoittaa minua kirjoittamaan lyhyesti — pidin lasta luonani niin kauan kuin saatoin; ihmiset olivat ihmeen ystävällisiä, mutta se ei ollut sopiva paikka hänelle. Olen painunut alemmaksi yhteiskunnallisessa asteikossa niidenkin aikojen jälkeen, jolloin sinä tunsit minut, Barry, ja vihdoin lähetin hänet pois, vaikka se mursi sydämeni. Mutta olihan sekin parempi kuin nähdä hänen päivä päivältä menettävän kaiken kunnioituksensa minua kohtaan. Surkean mitätön eläkkeeni lakkaa minun kuollessani, ja hän jää taloudellisesti ihan turvattomaksi. Jo monta vuotta sitten sysäsi sukuni minut luotaan eikä tahtonut tietää minusta mitään, mutta minä nielin ylpeyteni ja vetosin sukulaisiini, rukoillen apua Gillianille, ja he ehdottivat — kirottua armeliaisuuslaitosta! Olin miltei epätoivoinen, kunnes sinä johduit mieleeni. En tunne ketään muuta. Jumalan tähden, Barry, älä hylkää minua. Voin uskoa Gillianin sinulle ja teen sen. Olen määrännyt sinut hänen holhoojakseen; se on kaikki laillisesti järjestetty, ja paperit ovat asianajajallani Lontoossa. Hän on tunnettu mies, ja hänestä huokuu arvokkuutta — viimeinen vetoomukseni säädyllisyyteen! Gillian on Pyhän Sydämen luostarissa Pariisissa. Ainoa lohdutukseni on se, että hänestä ei koidu sinulle rahallista kiusaa, koska olet rikas. Ymmärrän kyllä, mitä ja kuinka tavattoman paljon pyydän, mutta olen kuoleman kielissä, ja puolustukseni on — Gillian. Oi, mies, ole hyvä pikku tyttärelleni! Olen koko ajan toivonut onnellista käännettä, mutta sitä ei ole kuulunut. Ehkäpä en koskaan ole sitä etsinyt,quien sabe?Enää en saa siihen tilaisuutta…»
Allekirjoitus oli vaivoin luettavissa; sen viimeinen kirjain päättyi epävakaiseen viivaan, ikäänkuin kynä olisi pudonnut hervottomasta kädestä.
Jonkun aikaa Craven tuijotti kädessään oleviin irrallisiin arkkeihin kauhun ja pelästyksen vallassa, aluksi tuskin käsittäen niiden sisältöä. Kun sitten John Locken jälkisäädöksen merkitys selvisi hänelle täydelleen, sinkautti hän ne maahan, astui kuistin laidalle ja alkoi katsella satamaan, pureksien viiksiään otsa rypyssä ja tyrmistyneenä.
Lapsi — tyttölapsi! Kuinka hän tahrattuine käsineen voisi antautua lapsen holhoojaksi? Sen ajatuksen pureva iva nostatti katkeran hymyn hänen huulilleen. Sallimus oli kova pariisilaisessa luostarissa olevaa lasta kohtaan — kevytmielinen isä, ja nyt rikollinen holhooja! Mutta olihan sallimus jo tänä aamuna sekaantunut leikkiin hänen puolestaan — vain pari minuuttia, eikä enää olisi ollut holhoojaa ottamassa vastaan uskottua tehtävää. Sallimuksella oli ilmeisesti samanlainen mielipide armeliaisuuslaitoksista kuin John Lockella.
Hän muisteli Lockea sellaisena kuin oli tuntenut hänet vuosia sitten Pariisissa; mies oli ollut kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi — pennitön ja hillitön, mutta vastustamattoman miellyttävä, tyhjäntoimittaja ja tuhlaaja, mutta ylpeä kuin espanjalainen, maailmanmies, jolla oli pojan sydän ja vain yksi vihamies, hän itse, heikko, mutta rakastettava; risainen takki, mutta ruhtinaallinen käytös; idealisti, mutta maailman murjoma.
Craven luki kirjeen toistamiseen. Locke oli sitonut hänen kätensä — hänellä ei ollut valinnan varaa, hänen täytyi ottaa vastaan hänelle uskottu tehtävä. Millainen jälkisäädös! Jos John Locke olisi tietänyt, olisi hän varmasti mieluummin uskonut tyttärensä vaikkapa »laitoksen» hellään hoivaan. Mutta Locke ei ollut tiennyt ja oli luottanut häneen.
Se ajatus oli kuin äkkiä vaikuttava kannus, kiihoittaen häntä voimakkaammin kuin mikään muu, pusertaen esille kaikki hänen luonteensa parhaat ja lujimmat piirteet. Muutamissa tunneissa hän oli romahtanut korkeudesta, jossa hän itsekkyytensä sokeudessa oli leijaillut, pohjattomalta tuntuvaan itsearvioinnin kuiluun, mutta synkimmällä hetkellä, kun hänen maailmansa oli ollut pirstaleina hänen jaloissaan — oli tullut tämä. Hänelle oli vielä annettu tilaisuus. Cravenin leuka painui päättävään asentoon, kun hän pisti kuolevan Locken vetoomuksen taskuunsa.
Hän repäisi auki toisen kirjeen. Se oli, kuten hän oli arvannut, asianajajalta ja vain vahvisti Locken kirjeen sisällön, lisäksi ilmoittaen, että Locke oli kuollut muutamia tunteja sen jälkeen, kun oli kirjoittanut sanotun kirjeen, ja että asianajaja oli lähettänyt asiasta tiedon pariisilaisen luostarikoulun johtajattarelle.
Craven palasi arkihuoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomia.
RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan puutteesta.
Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.
Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen. Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä tottuneen välinpitämättömästi.
Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä, omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa, ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään. Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä, ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja hilpeihin huvituksiin.
Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät huojennusta.
Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.
Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton, pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä — mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.
Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen, selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.
Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta, pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.
»Jos vain saamme Maryn innostumaan.» Siinä ajatuksessa oli toivon pilkahdus. »Hän pelastaa tilanteen. Hän hemmotteli minua perinpohjin, kun olin poikaviikari.» Ja virkistyneenä muistellessaan tuikeakasvoista, kulmikasta Maryä, jonka jonkun verran töykeän ulkokuoren alla piili hyvin hellä sydän, hän hilpeästi suoritti maksunsa ajurille.
Hotellissa odotti häntä kokonainen kasa kirjeitä, mutta hän työnsi ne kaikki päällystakkinsa taskuun paitsi yhtä, Petersin lähettämää, jonka hän heti repi auki ja luki hotellin seurustelusalissa.
Tuntia myöhemmin hän lähti jalkaisin rauhalliseen hotelliin, jota hänen tätinsä oli pitänyt majapaikkanaan opiskeluajoiltaan saakka ja jossa hän nytkin odotti veljenpoikaansa, kuten tämä oli saanut tietää Marseilleen saavuttuaan saamastaan sähkösanomasta. Tädin yksityishuoneiston aukaisi vanhanpuoleinen palvelijatar, jonka kasvot kirkastuivat hänen tervehtiessään tulijaa.
»Neiti Craven odottaa salissa, sir. Hän on kävellyt lattialla edestakaisin ainakin tunnin teitä varrotessaan», ilmoitti hän mennessään edellä käytävää myöten.
Neiti Craven seisoi luonteenomaisessa asennossa avoimen takan edessä jalat vankasti uunimatolla, lyhyt, tanakka vartalo puettuna koruttoman miesmäiseen vaippaan ja hameeseen, kädet työnnettyinä syvälle nutun taskuihin, lyhyeksi leikattu, harmaa tukka silmäänpistävän pörröllään. Hän riensi veljenpoikaansa vastaan kädet ojossa.
»Poika-kulta, siinähän vihdoinkin olet! Olen odottanut sinuatuntikausia. Junasi on täytynyt myöhästyä hyvin paljon — inhoittavan kehno rautatieliikenne! Oletko syönyt aamiaista? Niinkö? No hyvä. Ota sitten savuke — niitä on kyynärpääsi vieressä olevassa rasiassa — ja kerro lisää tänne sinkauttamastasi hämmästyttävästä salamasta! Mikä nurinkurinen ehdotus kahdelle sellaiselle vanhallepojalle kuin sinulle ja minulle! Omituinen ystäväsi ei tosin liene ottanut minua huomioon hurjassa suunnitelmassaan — vaikka epäilemättä hän olisi sen tehnyt, jos olisi tiennyt mitään olemassaolostani. Oliko mies hullu? Ja kuka hän oikeastaan oli? John Locke, mutta mistä? Locke-nimisiä on tusinoittain. Ja minkä tähden hän valitsi ennen kaikkia juuri sinut? Millaisia hupakkoja miehet ovatkaan!» Äkkiä hän vaipui nojatuoliin ja nosti toisen soman jalkansa toiselle. »He kaikki!» lisäsi hän ponnekkaasti, karistaen savukkeestaan tuhkan tuleen reippaalla sivuheilautuksella.
Hän silmäili tarkkaavasti Barryn kasvoja, etsien niistä vastauksia mieskohtaisempiin kysymyksiin, jotka jostakin vähemmän omaperäisestä naisesta olisivat tuntuneet välttämättömiltä kohdatessaan vuosikausien kuluttua hyvin rakkaan veljenpojan. Cravenia hymyilytti luonteenomaisen omituinen tervehdys muistiinpainuneine lauseineen. Hän sijoitti pitkät jalkansa mukavasti vastassaan olevalle tuolille.
»Myöskin Peterkö?» kysyi hän, virittäen savukkeen.
Neiti Craven naurahti säyseästi.
»Peter», vastasi hän lyhyesti, »on ainoa loistava poikkeus, joka vahvistaa sääntöä. Tunnen rajatonta kunnioitusta Peteriä kohtaan.»
Craven katsahti häneen uteliaasti.
»Entä minua, täti Caro?» kysäisi hän äänessään omituinen soinnahdus.
Neiti Craven silmäili hetkisen lähellään olevassa tuolissa venyvää kookasta vartaloa, kääntyi sitten takaisin tuleen päin huulet supussa ja otsa rypyssä ja pörrötti tukkaansa entistä perinpohjaisemmin.
»Rakas poika», virkkoi hän vihdoin vakavasti, »muistutat kovaonnista veljeäni siksi paljon, ettei se ole terveellistä mielenrauhalleni».
Barry säpsähti. Tädin sanat hipaisivat vielä hellää haavaa. Mutta huomaamatta, kuinka kipeästi hänen huomautuksensa oli osunut, neiti Craven jatkoi miettivästi, yhäti tuijottaen tuleen.
»Minut luodessaan ei Korkein Veistäjä suonut minulle kaunista ulkomuotoa, joka on tullut sananparreksi suvustamme, mutta sen korvaukseksi hän lahjoitti minulle vakavan mielen, joka sopii vankkaan ruumiiseeni. Minulle merkitsee suku paljon, Barry — enemmän kuin kukaan on koskaan aavistanut — ja joskus aprikoin miksi vakava mieli on annettu suvun sille ainoalle jäsenelle, joka ei voi jatkaa sitä suorassa polvessa.» Hän huoahti, mutta ikäänkuin häveten harvinaista mielenliikutustaan hän sitten keikautti sekavan, harmaan tukan peittämää päätään, tehden liikkeen, joka herätti veljenpojassa erittäin paljon muistoja. Craven punehtui.
»Sinä olet sukumme paras, täti Caro.»
»Niin oli äitisi tapana sanoa — lapsi-rukan.» Tädin ääni pehmeni äkkiä. Hän nousi rauhattomasti seisomaan ja sijoittui äskeiseen asentoonsa tulen ääreen kädet miesmäisen takin taskuissa.
»Entä suunnitelmasi, Barry? Mitä aiot tehdä?» tiedusti hän ripeästi, ilmeisesti haluten välttää siveyssaarnan jatkumista. Craven meni hänen luokseen uunimatolle ja nojautui uuninreunukseen.
»Aion sijoittua — ainakin joksikin aikaa — asumaan Towersiin», vastasi hän, »ja innostua tilusten hoitoon. Peter väittää, että minua siellä tarvitaan, ja vaikka se onkin hölynpölyä ja hän on äärettömän paljon tarpeellisempi kuin minä, olen kuitenkin valmis yrittämään. Olen hänelle velkaa enemmän kuin ikinä pystyn maksamaan — me kaikki olemme — ja jos sielläoloni tosiaankin on hänelle avuksi, niin mielihyvin sen hänelle suon. Mutta kyllä minusta on siellä suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin rattaiden kolmannesta pyörästä, joka sekin on lisäksi kirotun kehno», lisäsi hän katkerasti. Muutamiksi minuuteiksi hän sitten näytti unohtavan, että puhuttavaa oli enemmänkin ja tuijotti tuleen, silloin tällöin työntäen jalallaan palavia halkoja likemmäksi toisiaan.
Neiti Cravenilla oli se epänaisellinen ominaisuus, että hän osasi hillitä kieltään ja pitää huomautukset omina tietoinaan. Nytkään hän ei virkkanut mitään — keinui vain edestakaisin kantapäittensä varassa, kuten hän tavallisesti teki keskittäessään ajatuksiaan.
»Otan lapsen Towersiin», jatkoi Barry vihdoin, »ja siellä tarvitsen sinun apuasi, täti Caro». Hän pysähtyi, sopertaen kankeasti. »On hävyttömän julkeata pyytää sinua —»
»Rupeamaan lapsenhoitajattareksi minun iälläni», pisti täti väliin. »Sitä uraa en todellakaan ole mielessäni haaveksinut. Ja, vilpittömästi sanoen, minua epäilyttää sen onnistuminen», lisäsi hän nauraen ja virnistäen koomillisesti. Sitten hän taputti Cravenin käsivartta hellästi. »Sinun olisi paljoa parempi noudattaa Peterin neuvoa ja ottaa puolisoksesi sievä tyttö, joka hoitaisi lasta äidillisesti ja antaisi hänelle veljiä ja sisaria leikkikumppaneiksi.»
Barry jäykistyi silminnähtävästi.
»Minä en mene ikänäni naimisiin», tokaisi hän lyhyesti.
Tädin kulmakarvat kohosivat sentimetrin murto-osan verran, mutta hän nielaisi vastauksen, joka pyöri hänen kielellään.
»Ikä — on pitkä aika», sanoi hän keveästi. »Cravenien suku on vanha,Barry. Ihmisillä on velvollisuuksia.»
Craven ei vastannut mitään, ja täti ehätti kääntämään keskustelun toisaalle. Häntä kammotti toisen pakottaminen uskomaan salaisuuksiaan.
»Vielä on jälellä — Mary», virkkoi hän sellaisen näköisenä kuin olisi esittänyt lopullisen keinon. Cravenin kasvojen pingoittunut ilme laukesi.
»Myöskin Mary on johtunut mieleeni», myönsi hän melkein liikuttavan innokkaasti.
Neiti Craven murahti ja tarttui tukkaansa.
»Mary!» kertasi hän hihittäen. »Mary, joka on koko elämänsä ajan kanniskellut Wesleyn saarnakirjaa kainalossaan — ja pariisilaisen luostarin kasvatti! Siinä ajatuksessa on tosiaankin huumoria. Mutta minun on saatava kuulla yksityiskohtia. Mikä mies tämä Locke oli?»
Cravenin kerrottua hänelle kaikki tietonsa hän seisoi ihan hiljaa hetkisen, pyöritellen savukkeenimuketta lujissa käsissään.
»Irstaileva englantilainen isä ja espanjalainen äiti, jonka siveellisyys on epäilyttävä. Barry-parka, sinua odottaa ankara työ.»
»Meitä odottaa», oikaisi Craven.
»Meitä! Armias taivas, jo se ajatuskin kauhistuttaa minua». Hän kohautti traagillisesti olkapäitään ja pysyi vaiti siihen saakka, kunnes Mary tuli ilmoittamaan, että puolinen oli valmis.
Ruokapöydässä täti silmäili veljenpoikaansa tarkkaavasti koettaen kuitenkin huolellisesti salata sen. Hän oli tottunut siihen, että Barry usein tuli ja meni. Äitinsä kuoleman jälkeen poika oli ollut yhtenään matkoilla ja monesti ilmestynyt enemmän tai vähemmän odottamatta pitempien tahi lyhempien väliaikojen perästä. He olivat aina olleet hyviä ystävyksiä, ja Englantiin palattuaan oli Craven aina ensiksi mennyt tätinsä luokse — varmasti tietäen olevansa tervetullut, varmana itsestään, hilpeänä, kevyenä ja hyväntuulisena.
Täti oli syvästi kiintynyt häneen, mutta tarkkaillut huolestuneena hänen vuosi vuodelta yhä enemmän muuttuessaan vanhemman Barry Cravenin kaltaiseksi, peläten isän siveellisen rappeutumisen uudistuvan pojassa. Häntä oli kovasti haluttanut puhua avoimesti, varoittaa. Mutta luontainen vastenmielisyys toisten asioihin sekaantumista kohtaan ja kuolevalle kälylle vastahakoisesti annettu lupaus olivat estäneet häntä puhumasta. Hän oli rakastanut kookasta, kaunista naista joka oli ollut hänen veljensä vaimo, ja hänelle annettu lupaus oli pyhä — vaikka hän olikin usein epäillyt, oliko viisasta pysyä vaiti, kun siitä saattaisi aiheutua arvaamattomia vaaroja. Hän kunnioitti sellaisen lupauksen vaatijan hienoa uskollisuutta mutta hänen oma ajatustapansa oli ymmärrettävämpi. Hän oli kyllin voimakas noustakseen vastustamaan hyväksyttyjä, perinnäisiä katsantokantoja. Hän piti arvossa vainajaa kohtaan tunnettua uskollisuutta, ja häneen tehosi väkevästi uskollisuus eläviä ihmisiä kohtaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin hieman häpeillen tunnustaessaan rakastavansa sitä sukua, johon he kuuluivat, oli neiti Craven vain heikosti tuonut julki kiintymyksensä sitä kohtaan. Hänessä kyti sukuylpeys harvinaisen kiihkeänä. Oma heimo oli hänestä kaiken parhaan ja ylevimmän kannattaja. Ja Barry oli viimeinen Craven. Hänen veljensä oli pettänyt hänen uskonsa ja raahannut hänen korkeat ihanteensa tomuun. Rohkeus oli kannustanut häntä kohottamaan ne toistamiseen korkealle. Entä jos Barrykin pettäisi hänen luottamuksensa? Tähän asti oli hänen pelkonsa ollut vailla varmaa perustaa. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallista huolestumisen syytä, vain luonteiden samanlaisuus oli herättänyt epämääräistä levottomuutta.
Mutta katsellessaan nyt Barryä hän oivalsi, ettei se mies, joka istui hänen vastassaan pöydässä, ollut sama kuin se, josta hän oli eronnut lähes kaksi vuotta sitten. Oli tapahtunut jotakin — jotakin sellaista, mikä oli muuttanut hänet perinpohjin. Tämä mies oli vanhentunut paljon enemmän kuin ne kaksi vuotta, jotka hänen ikänsä oli lisääntynyt. Tätä miestä hän tuskin tunsi; hän oli kova, jäykkä, äänessään ajoittaisin omituinen, katkera sointu ja synkkä, murheellinen ilme tummanharmaissa silmissään, jotka olivat muuttuneet uskomattoman paljon, kun niissä ei enää milloinkaan näkynyt ennen niin herkästi ilmaantuvaa hymyä. Hänen suunsa ympärillä oli uurteita ja hänen hiuksissaan harmahtava vivahdus, jonka täti kerkeästi pani merkille. Mitä olikin tapahtunut — Barry oli kärsinyt. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan.
Ja jollei Barry omasta aloitteestaan puhuisi, olisi täti voimaton auttamaan häntä. Hän ei pyytämättä sekautuisi toisen ihmisen yksityisiin asioihin. Se, että Barry oli hänen hellästi rakastettu veljenpoikansa ja että heidän ystävyytensä oli läheinen, ei muuttanut asiaa; rajat olisivat silti samat. Mutta hänessä oli siksi paljon naista, että hän oli kiihkeän arka Barrystä. Häntä kiusasi toisen muuttuminen — sellaista muutosta hän ei ollut toivonut, hän ei lainkaan jaksanut käsittää sitä ja se herätti hänessä tunteen, että hänen vastassaan oli tyyten outo ihminen.
Mutta huolellisesti hän salasi tarkkailunsa, ja vaikka hän mielessään pohtikin paljon, rupatteli hän silti yhtä mittaa, täydentäen niukkasisältöisten kirjeittensä kertomia kotoisia uutisia ja pistäen aina joskus sekaan taidepakinaa. Vain yhden kysymyksen hän esitti. Oli syntynyt äänettömyys. Hän katkaisi sen äkkiä, kumartuen eteenpäin tuolissaan ja silmäillen veljenpoikaansa terävästi.
»Oletko ollut sairaana — siellä?» Hänen kätensä heilahti epämääräisesti itäänpäin. Craven katsahti häneen kummastuneena.
»En», vastasi hän yksikantaisesti. »En ole sairas koskaan.»
Neiti Craven nousi pöydästä ja nyökkäsi, minkä olisi saattanut tulkita myöntymykseksi. Mutta itse asiassa se johtui hänen oman tarkkanäköisyytensä aiheuttamasta tyydytyksestä. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt Barryn sairastaneen, mutta hän ei ollut osannut millään muulla tavoin lausua sitä, mitä halusi tietää. Se oli sellaisenaan viaton ja luonnollinen huomautus, mutta Barryn vallannut äkillinen synkkyys varoitti, ettei tädin kysymys kenties ollutkaan niin taitavasti sommiteltu kuin hän oli kuvitellut.
»Kolminkertainen tomppeli!» mietti hän harmissaan kaataessaan kahvia. »Sinun olisi ollut paras hillitä kieltäsi.» Ja hän koetti hälventää varjoja Barryn kasvoilta ja karkoittaa kaikki sellaiset mahdolliset epäluulot, että hän halusi tutkia toisen asioita. Hän oli harvinainen persoonallisuus ja osasi puhella älykkäästi ja hyvin, jos tahtoi. Ja tänään hän tahtoi; hän pinnisti kaikki kykynsä torjuakseen pois vaiteliaisuuden puuskan, joka niin voimakkaasti kuvasti miehessä tapahtunutta muutosta. Mutta vaikka Barry kuunteli näennäisen tarkkaavaisena, oli hänen mielensä ilmeisesti muualla, ja hän istui tuijottaen tuleen ja tuontuostakin koneellisesti karistaen porot savukkeestaan. Keskustelu kävi veltoksi, ja vihdoin neiti Craven luopui yrittämästä ja jäi myöskin istumaan hiljaa, yrmeän näköisenä, rummuttaen sormillaan tuolin käsinojaa. Ajaen takaa Barryn mietteitä kiitivät hänenkin ajatuksensa kaukana, kunnes hänen vieressään olevan puhelimen äkillinen kilinä sai hänet rajusti hätkähtämään.
Hän vastasi soittoon, ojentaen sitten kuulotorven Cravenille.
»Siellä on pakanasi», huomautti hän kuivasti.
Vaikka hänellä olikin mahdollisimman vähän englantilaisten naisten ennakkoluuloja, ei hän ollut sopeutunut sietämään jaappanilaista kamaripalvelijaa. Craven kääntyi puhelimesta kasvoillaan harmin ja huojennuksen sekainen ilme.
»Lähetin tänä aamuna tiedon luostariin. Sain juuri nyt vastauksenJoshiolta. Johtajatar haluaa tavata minua tänään iltapäivällä.»Hän koetti saada äänensä kuulostamaan välinpitämättömältä, nykäisiliivejään suoraksi ja otti pienen langanpätkän takkinsa hihasta.
Neiti Cravenin suu värähti hänen nähdessään nämä ilmeiset hermostumisen merkit ja hän katsoi veljenpoikaansa tutkivasti. Nopea toiminta epämukavassa velvollisuustehtävässä ei ollut tähän saakka ollut Barryn luonteen huomattavia piirteitä.
»Etpä totisesti kuhnustele käydessäsi käsiksi asiaan.»
Craven keikautti päätään kärsimättömästi.
»Vitkasteleminen ei tee tehtävää hauskemmaksi», vastasi hän, kohauttaen olkapäitään. »Tahdon nähdä lapsen heti ja järjestää hänen siirtonsa mahdollisimman pian.»
Neiti Craven silmäili häntä kiireestä kantapäähän huulillaan juro hymy, joka muuttui sydämen pohjasta raikuvaksi, hilpeäksi nauruksi.
»On vahinko, että sinulla on niin paljon rahaa, Barry; sinä ansaitsisit omaisuuden mallina. Olet liian hauskannäköinen mennäksesi luostareihin liehumaan.»
Miehen silmistä pilkahti heikosti entisen tapainen hymy.
»Lähde sinä saattajakseni, täti Caro!»
Täti pudisti nauraen päätään.
»Kiitos — en. Rajansa kullakin. Luostarit ovat minun rajojeni ulkopuolella. Mene järjestämään asia, ja jos lapsi on esittelykelpoinen, sopii sinun tuoda hänet tänne teelle. Mary otaksunee, ettemme me lainkaan pysty selviytymään tilanteesta, ja on valmis ehättämään avuksi. Hän on jo penkonutAu Paradis des Enfantsin, etsiessään sopivia lahjuksia, joilla houkuttelisi lapsen mieltymään itseensä. Mikäli kuulin, sattui vilkas kohtaus hänen ostaessaan nukkea, jonka hinnan — se oli puettu vain syntymäpäivä-asuunsa — hän väitti olevan »sulaa vääryyttä». Vaikka Mary onkin ollut täällä jo niin monta vuotta, pilkkaa hän yhäti mannermaalaisten hintoja. Sillä tavoin hän kannattaa Brittein valtakunnan arvoa. Yletön hinta on hänen mielestään tahallista rosvoamista.»
Autossa Craven etsi sinä aamuna saamansa postin seasta asianajajan kirjeen, joka todisti, että hänellä oli oikeus vaatia hoivaansa John Locken lapsi. Sitten hän nojautui takakenoon ja sytytti savukkeen. Häntä vaivasi järjetön hermostuminen, ja hän kirosi Lockea kymmeneen kertaan, ennenkuin ehti luostarille. Häntä harmitti oudon vaikea asema, johon hän oli joutunut ja jonka vaikeuden hän vasta nyt tuntui täysin käsittävän. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä vastenmielisemmäksi se muuttui. Pian alkava keskustelu luostarin johtajattaren kanssa ei ollut hänen kiusoistaan vähäisin.
Kauniin aamun lupaava sää ei ollut pysynyt; taivas oli lyijynharmaa, ja vinha tuuli pieksi räiskyviä sadepisaroita auton ikkunaan. Kaduilla virtasi vettä, ja niitä reunustavat lehdettömät puut huojuivat ja natisivat kaameasti. Katujen ulkoasu oli kolkko ja painostava.
Cravenia puistatti. Hän muisteli lämmintä ja päivänpaisteista Jaappania, josta hän äsken oli lähtenyt. Hänen nykyisen ympäristönsä synkeys oli hänen muistelemansa maan hilpeän hymyilevien maisemien, ylellisen värirunsauden ja tuoksujen täyttämän ilman jyrkkä vastakohta. Hänessä heräsi melkein koti-ikävän kaltainen tunne.
Mutta se ajatus nostatti hänen silmiensä eteen näyn — hintelän, liikkumattoman, silkkipieluksilla viruvan ruumiin; pienet, kalpeat kasvot, tiukasti suljetut silmät, pitkät silmäripset tummana reunuksena jääkylmillä poskilla. Näky oli kammottavan selvä, hirvittävästi todellisuuden mukainen — ei ainoastaan muisto kuten sinä aamuna, jona hän oli tavannut O Hara Sanin kuolleena — ja hikihelmien vieriessä kasvoillaan hän odotti suljettujen silmien avautuvan ja paljastavan hänelle tuskaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt sinä iltana riistäytyessään irti tytön häneen takertuneista käsistä ja poistuessaan hänen luotaan. O Hara Sanin käyttämän hajuveden heikko tuoksu oli hänen sieraimissaan, vaivaten hänen hengitystään. Näytti siltä kuin hennoissa jäsenissä alkaisi elämä sykkiä, pienet rinnat liikkuisivat havaittavasti, raottuneet huulet vavahtelisivat. Hän ei osannut tarkoin erottaa, milloin muutos tapahtui, mutta kun hän kädet tiukkaan puristettuina kumartui eteenpäin, huomasi hän äkkiä katsovansa harmaihin, tuskastuneihin silmiin — vain sekunnin ajan.
Sitten näky katosi, ja hän nojautui taaksepäin autossa, pyyhkien hikeä otsaltaan. Hyvä Jumala, eikö se milloinkaan jättäisi häntä rauhaan! Se oli vainonnut häntä kuin kummitus — jyrkänteen partaalla sijaitsevassa, avarassa huvilassa, kohoten merestä hänen nojatessaan laivan kaiteeseen, laivassa vietettyinä pitkinä öinä hänen viruessaan valveilla ahtaan hyttinsä pronssisängyssä, viime yönä ihmistungoksen täyttämässä rautatievaunussa — silloin se oli ollut niin elävä, että hän oli pidättänyt henkeään ja silmissään vainotun masentunut ilme vilkaissut salavihkaa matkustajatovereihinsa, odottaen näkevänsä kauhistuneita kasvoja, jotka ilmaisivat toistenkin näkevän sen, minkä hän näki. Hän ei koskaan tiennyt, kuinka kauan sitä kesti; hän oli jäykkänä, kunnes se häipyi, jättäen hänet kylpemään hiessään. Ympäristö ei tuntunut vaikuttavan mitään. Se tuli yhtä helposti ihmistungoksessa kuin hänen ollessaan yksin. Alituisesti hän pelkäsi paljastajansa sairaloisen tilansa. Vain kerran se oli tapahtunut — huvilassa, lähdön edellisenä iltana, ja häneltä aavistamatta päässyt huudahdus oli kutsunut valppaan kamaripalvelijan saapuville. Ja hänen tullessaan huoneen poikki oli Craven selvästi nähnyt hänen kävelevän pienen, lattialla viruvan olennon ylitse ja silmät leimuten kiskaissut hänet rajusti syrjään, osoittaen sormellaan ja jupisten sekavasti. Ja Joshio oli tuntunut ymmärtävän.
Craven epäili kaikkea yliluonnollista, mutta aluksi hänen epäilyksensä järkkyivät ankarasti. Hermojensa lujittuessa oli hän kuitenkin saanut sen vakaumuksen, että näky oli sisäinen, vaikkakin näyttäytyessään niin todellisuuden mukainen, että hänen varmuutensa usein alkoi hetkeksi horjua kuten edellisenä yönä junassa. Se ilmestyi ihan säännöttömästi, ilman minkäänlaisia varoittavia ennakkomerkkejä. Eikä se toistuessaan lieventynyt, tottumus ei jaksanut vähentää sen herättämää jäytävää kauhua. Kuinka tehoisaksi sen vaikutus saattaisi kehittyä? Kuinka pitkälle se ajaisi hänet?
Äkkiä hän katkaisi ajatuksensa. Sen hautominen oli turmiollista, se veisi mielipuolisuuteen. Hammasta purren hän pakotti mietteensä uusille urille. Hänellä oli yllin kyllin ajateltavaa. Ensinnäkin oli hukatun elämän pelastaminen. Viimeisten viikkojen aikana hänen oli ollut pakko antautua itsetutkisteluun, josta oli koitunut repivän perinpohjainen. Sen tulos oli ollut tuomitseva. Kerran virinneenä meni itsearvostelu pitkälle. Hänen viettämänsä tarkoitukseton elämä tuntui nyt loukkaavan hänen miehuuttaan. Hänen vallassaan olisi ollut tehdä paljon — mutta hän oli tehnyt surkean vähän. Hän oli vetelehtinyt koko elämänsä ajattelematta lainkaan muuta kuin kuluvan hetken haihtuvia mielitekoja. Eikä hän edes noudattaessaan elämänsä suuria harrastuksia, matkaillessaan ja metsästäessään suurriistaa, ollut kyennyt ponnistautumaan keskitason yläpuolelle. Hän oli matkustanut paljon ja ampunut harvinaisen pedon tai pari, mutta niin oli moni muu tehnyt — ja vastassaan suuremmat vaikeudet kuin ne, jotka olivat olleet hänen voitettavinaan, sillä hänen ei ollut milloinkaan tarvinnut nähdä vaivaa kehnojen varuksien eikä kykenemättömien apurien tähden. Lihaksiltaan ja ruumiinrakenteeltaan kohtalaista vankempana hän olisi ruumiillisesti pystynyt mihin tahansa. Mutta hän ei ollut saanut aikaan mitään — ei mitään sellaista, mitä muut eivät olisi suorittaneet yhtä hyvin, jopa paremminkin. Se oli riittävän nöyryyttävää.
Ja hänen mietteittensä lopputuloksena oli ollut kiihkeä halu käydä käsiksi työhön, kovaan, vaativaan työhön, ja hän toivoi ruumiillisen väsymyksen jossakin määrin tuovan mukanaan mielenhuojennusta. Eikä hänen edes tarvinnut sitä etsiä. Hieman häpeillen hän tunnusti sen. Se oli alituisesti odottanut häntä viimeisten kymmenen vuoden aikana hänen omassa kodissaan. Hänellä oli suuren omaisuuden vastuunalaisuus. Mutta hän oli kaihtanut sitä. Hän oli karttanut perimäinsä tilusten hoitoon liittyviä velvollisuuksiaan. Viimeaikaiset ajatukset olivat herättäneet hänet näkemään asemansa uudelta kannalta. Vieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Hän palaisi tuhlaajapojan tavoin — ei syömään juotettua vasikkaa, vaan istumaan Petersin jalkojen juuressa oppiakseen häneltä menestyksellisen tilanhoidon salaisuudet.
Kolmekymmentä vuotta oli Peter Peters hoitanut Cravenien tiluksia, ja ne olivat hänen koko elämänsä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän oli yhtenään kiihkeästi vaatinut työnantajaansa ottamaan itse hallitusohjat käsiinsä. Hänen rukouksensa, vetoumuksensa ja erouhkauksensa olivat kaikuneet kuuroille korville. Craven oli varma siitä, ettei hän koskaan luopuisi paikastaan, ja että hän oli juurtunut kiinni maahan ja oli siinä yhtä vankasti kuin itse Towerskin. Hän oli piirikunnassaan hallintoelin ja tuomari. Hän hallitsi alueellaan lempeästi, mutta rajattoman itsevaltaisesti, mikä menestyi mainiosti Cravenin tiluksilla ja herätti kateutta muissa tilanhoitajissa, jotka eivät pystyneet menettelemään hänen laillaan. Hyvästä suvusta syntyneenä, omaperäisenä ja pelottomana hän oli suosittu sekä linnoissa että mökeissä, ja hänen neuvojaan kunnioittivat kaikki. Hän ei pyytänyt toisia uskomaan asioitaan hänelle eikä myöskään käyttänyt tietojaan väärin, ja niinpä hänelle kerrottiinkin enimmät seudun salaisuuksista. Hänen myötätuntoisiin korviinsa tuotiin sekä raskaita rikkomuksia että vähäisiä hairahduksia, ja ne jäivät sinne kuin kassakaappiin; hän neuvoi ja auttoi — ja oli sitten niistä vaiti. Hänen synninpäästöään pidettiin lopullisen pätevänä. »Tunnustin Peterille», muuttui yleiseksi sanontatavaksi, jonka ensiksi lausui muuan kreivikunnan pohjoislaidan huikentelevainen markiisitar, hänen serkkunsa. Ja siihen juttu aina poikkeuksetta päättyi. Ja Cravenista se oli ainoa kirkkaan valoisa täplä hänen edessään olevassa pimeydessä. Elämä uhkasi sukeutua helvetiksi — mutta olihan aina Peter.
Luostarin portilla auto tärähteli pahasti, kun sitä äkkiä jarrutettiin, ja peräytyi sitten nytkähdellen lopulliseen asentoonsa. Craven tunsi melkein vastustamatonta halua lähteä käpälämäkeen. Portinvartijatar, joka päästi hänet sisälle, oli ilmeisesti saanut määräykset, sillä äänettömänä hän opasti vieraan odotushuoneeseen, jättäen hänet sinne yksin. Se oli niukasti kalustettu, mutta sen seinät olivat osittain hienon, vanhan, ruusupuisen laudoituksen peitossa. Kapeista, paksujen lyijykehysten ympäröimistä ikkunoista näkyi kivetylle, neliskulmaiselle, kosteudesta välkkyvälle pihalle. Sade oli hetkeksi tauonnut, mutta pisaroita tipahteli vielä kiveykselle kahden ison kastanjapuun oksilta. Näky oli surullinen, ja hän kääntyi vavahtaen poispäin ikkunasta. Mutta kolea, jäykkä huone oli tuskin ilahduttavampi. Koko ilmakehä täällä oli hänestä outo. Hän tunsi joutuneensa sellaiseen maailmaan, jollaisen kanssa hän ei ollut koskaan ennen ollut kosketuksissa.
Äkkiä hän alkoi ihmetellä niitä lukemattomia olentoja, jotka viettivät koko heille suodun iän näiden ja näiden kaltaisten muurien telkeämillä, suppeilla alueilla. Varmastikaan eivät he kaikki voineet mielisuosiolla alistua niin painostavaan vankeuteen. Jotkut heistä epäilemättä kärsivät ja kuluttivat voimiaan hukkaan, samoin kuin linnut pieksävät siipiään häkin sälöihin pyrkiessään vapauteen. Miehestä, joka oli samonnut maapallon kaikilla mantereilla, tuntui tällainen pakollinen toimettomuus hämmästyttävältä — typerältä. Henkilökohtaisen vapauden kahlehtiminen, riippumattomien henkien pakottaminen määrättyihin, ahtaisiin uomiin, jotka eivät suoneet yksilöille omintakeista liikuntatilaa — hänen mielensä nousi kapinaan sitä vastaan, että täten tuhlattiin aineksia ja sidottiin älyllisiä kykyjä, taivaan lahjoja, jotka olisi ollut pantava kasvamaan korkoa eikä kiedottava käärinliinoihin kuihtumaan. Luostarilaitos oli hänestä keskiajan jäte, pimeiden vuosisatojen muisto; maailmankaihtajien viimeinen pakopaikka. Jos hän milloinkaan oli edes ajatellut luostariyhdyskuntia, oli hän punninnut niitä kokonaisuuksina. Koskaan hän ei ollut vaivautunut arvostelemaan niissä olevia erillisiä yksilöitä. Nyt hän ajatteli heitä yksityisinä ihmisinä, ja hänen suvaitsemattomuutensa äityi. Epämääräinen vastenmielisyys, jota hän ei ollut milloinkaan vakavasti harkinnut, tuntui alastomassa odotushuoneessa vietettyjen muutamien hetkien aikana yltyneen voimakkaaksi harmiksi. Hän oli perin tyytymätön ympäristöönsä, ja häntä kiukutti, että hänen oli ollut pakko saapua paikkaan, jota hän mieluummin olisi karttanut. Hän katseli ympärilleen silmissään kalsea, halveksiva ilme. Itse rakennuskin näytti taantumuksen ja sokean taikauskon aineellistumalta.
Hän uhkui vastustushenkeä, hänen kasvonilmeensä olivat tuikeat, ja hänen vartalonsa oli jäykästi oikaistu täyteen mittaansa, kun ovi avautui ja laitoksen johtajatar astui sisälle.
Hetkisen tulija empi, ja hänen kasvoilleen levisi heikko kummastuksen ilme. Eikä vastustushenki, olipa se vaikka kuinka suvaitsematon, olisi jaksanut uhitella hänen lempeätä arvokkuuttaan. »Te olette —monsieurCraven?» lausui hän, pehmeässä äänessään selvästi kysyvä sointu.
Hän otti Cravenin ojentamat kirjeet, luki ne tarkkaavasti — pysähtyen kerran tai pari ikäänkuin miettimään, miten joku sana olisi täsmällisesti käännettävä — ja antoi ne sitten ääneti takaisin. Uudelleen hän silmäili vierasta — avoimesti, koettamatta lainkaan salata tarkastustaan, ja hänen silmistään kuvastui yhä suurempi hämmästys. Hänen toinen pieni valkea kätensä siirtyi hänen rinnallaan riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, ikäänkuin etsien apua tutulta tunnusmerkiltä, ja Craven näki hänen sormiensa vapisevan. Heikko puna kohosi johtajattaren poskille.
»Monsieuron kenties naimisissa tai ehkä hänellä on äiti?» kysyi hän vihdoin, ja puna tummeni hänen katsellessaan edessään seisovaa kookasta miestä. Hän teki pienen, hämmennystä kuvaavan liikkeen, mutta hänen silmänsä eivät värähtäneet. Eivätkä ne värähtäisikään, ajatteli Craven äkillisen mielijohteen vallassa, sillä hän tajusi, että hänen edessään oleva olento oli samaa maata kuin hän itse. Sellaista hän ei ollut otaksunut. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun johtajatar hiljaisella äänellään jatkoi selittelyään.
»Monsieursuonee anteeksi kyselyni, sillä olin odottanut — paljon vanhempaa miestä.» Hänen huolestumisensa oli silminnähtävä. Ja Craven vaistosi, ettei hän vastannut toiveita vastaisena huoltajana. Mutta johtajattaren ainoa epäilys koski nähtävästi hänen nuoruuttaan. Hänen nuoruuttaan — hyvä Jumala, ja hän tunsi olevansa niin vanha! Hänen nuoruudestaan aiheutuva haitta ei tässä asiassa merkinnyt mitään. Jos johtajatar tietäisi kaikki, jos hänen huolestunut, tutkiva katseensa voisi nähdä Cravenin sydämeen ja ymmärtää, niin hän peräytyisi kuin saastaa peläten.
Craven tajusi johtajattaren silmien pelokkaan ilmeen, hänen asennostaan ilmenevän vastahakoisuuden ja oli kuulevinaan johtajattaren kiihkeän vastalauseen, kun hän vaati huostaansa lasta, joka oli ollut hänen halveksimansa yhdyskunnan turvassa. Yhdyskunnan turvassa — se ei ollut ennen johtunut hänen mieleensä. Ensimmäisen kerran hän ajatteli sitä pakopaikkana niille, jotka etsivät suojaa ja joita siellä varjeltiin sellaisilta kuin — häneltä. Hän säpsähti, mutta ei säälinyt itseään. Synti oli ollut yksin hänen. Lapsi, joka oli kuollut rakkaudesta häneen, oli ollut yhtä viaton, yhtä synnitön kuin linnut, jotka rakastivat ja kuhertelivat hänen lumotun puutarhansa mäntyjen oksilla. Tyttö oli ollut kokonaan hänen tahtonsa ohjattavissa. Röyhkeästi hän oli ottanut tytön, ja tyttö oli alistunut — eikö hän ollut hänen herransa? Ennenkuin Cravenin varjo oli osunut hänen polulleen, ei ainoakaan näiden vanhojen luostarinmuurien sisällä piilevä nuhteeton sielu ollut puhtaampi ja tahrattomampi kuin O Hara Sanin sielu. Hänen tapaistensa miesten synnit ne juuri ajoivat naisia tällaisiin turvapaikkoihin, jotka tarjosivat suojaa ja lohdutusta; välttääkseen hänen kaltaisiaan he sulkeutuivat vapaaehtoisesti koppeihin, luopuen olemassaolonsa tarkoituksesta, etsien sielunsa pelastusta ruumiillisen kieltäymyksen avulla.
Huone oli käynyt hyvin pimeäksi. Äkillinen valon välähdys herätti Cravenin oivaltamaan, että lausuttu kysymys oli vielä vastaamatta. Aatoksissaan ollen hän ei ollut huomannut ajan kulua. Nythän näki johtajattaren verkkaisesti palaavan ovenpielessä olevan sähkönappulan luota ja päätteli hänen tyynistä kasvoistaan, että äänettömyys oli lyhyt ja ettei sitä oltu pantu merkille. Nyt oli vastattava jotakin. Hän terästi mieltään.
»En ole naimisissa», alkoi hän väkinäisesti, »eikä minulla ole äitiä. Mutta tätini — neiti Craven — kuvanveistäjä —» Hän katkaisi lauseensa kysyvän näköisenä, ja johtajatar hymyili rohkaisevasti.
»Olen tutustunut neiti Cravenin kauniisiin teoksiin», sanoi hän kerkeän tahdikkaasti, mikä teki Cravenin esiintymisen helpommaksi.
»Tätini on hyväntahtoisesti luvannut — apuaan», lopetti hän avuttomasti.
Huolestuksen ilme häipyi johtajattaren kasvoilta, ja hän istuutui huojentuneen näköisenä, viitaten Cravenille tuolia. Mutta hiukan kumarrettuaan mies jäi seisomaan. Hän ei suinkaan halunnut tehdä keskustelua pitemmäksi kuin kohteliaisuus ja asia vaativat. Sekavin tuntein hän kuunteli nunnan puhetta. Johtajattaren vakavuutta hän ei saattanut olla huomaamatta, mutta hänen oli ankarasti keskitettävä tarkkaavaisuuttaan voidakseen seurata toisen hiljaista, sointuvaäänistä esitystä.
Johtajatar puhui hitaasti ja niin tunteikkaasti, että hänen äänensä, jota hän koetti pitää tyynenä, silloin tällöin särkyi.
»Olen Gillianin tähden hyvilläni, että vihdoinkin, näin monen vuoden kuluttua, on ilmestynyt henkilö, joka tahtoo huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Hän ei tunne kutsumusta luostarielämään — ja minä olen alkanut olla huolissani. Me puolestamme kaipaamme häntä enemmän kuin sanoilla voi kuvata. Hän on ollut niin kauan luonamme ja käynyt meille hyvin rakkaaksi. Olen pelännyt hänen isänsä jonakin päivänä vaativan häntä luokseen. Se tartunnan vaara on häneltä säästetty — Jumala suokoon minulle anteeksi ne sanani.» Hetkisen hän oli vaiti katse suunnattuna käsiin, jotka olivat löyhästi ristissä sylissä.