»Gillian ei ole aivan ystävätön», jatkoi hän sitten. »Lähtiessään mukaanne on hänellä vähän enemmän maailmantuntemusta kuin näiden vanhojen muurien sisällä voidaan hankkia.» Hän katseli huoneen laudoitettuja seiniä kasvoillaan puolittain surumielinen kiintymyksen ilme. »Hän on suosittu ja viettänyt lomahetkiään muutamien oppilaskumppaneittensa kodeissa. Hän on selväpiirteinen persoonallisuus, ja hänellä on kyky saada ihmiset kiintymään itseensä. Hän on tunteellinen ja ylpeä — jopa kiihkeä joskus. Häntä voidaan johtaa, mutta ei pakottaa. En puhu teille,monsieur, kaikkea tätä arvostellakseni häntä, vaan tehdäkseni teille helpommaksi käsitellä harvinaisen monimutkaista luonnetta, joka sekä vaatii että vieroo rakkautta, joka kaipaa myötätuntoa, mutta samalla halveksii sitä.»
Hän silmäili Cravenia huolekkaasti. Vihdoinkin oli Cravenin tarkkaavaisuus saatu kokonaan vireille. Väkisinkin muodostui hänen mielessään uusi käsitys hänen tuntemattomasta holhotistaan, joten kaikki huumori, jota hänen mielestään oli saattanut olla tilanteessa, katosi äkkiä ja vain tehtävän vaikeus jäi jälelle. Johtajatar tukahdutti huokauksen. Cravenin esiintyminen oli arvoituksellista, hänen ilmeensä tutkimattomat. Olivatko hänen sanansa liikuttaneet tuota miestä, oliko hän puhunut parhaita sanoja sen tytön onneksi, joka oli hänelle niin rakas ja jonka lähtö koski häneen niin haikeasti? Kuinka hän menestyisi tämän miehen hoivassa? Mitä piili miehen jurojen kasvojen ja synkän surumielisten silmien takana? Hänen huulensa liikkuivat, kun hän rukoili hiljaa, mutta hänen alkaessaan jälleen puhua oli hänen äänensä yhtä rauhallinen kuin ennenkin.
»On vielä yksi asia, josta minun on mainittava. Gillianilla on harvinainen lahja.» Muuan Locken kirjeen lause välähti Cravenin mieleen.
»Ei kai häntanssi?» kysyi hän hiukan pelokkaasti.
»Tanssiko,monsieur— luostarissa?» Sitten hänen kävi sääli miehen pahaa hämminkiä, ja hän hymyili heikosti.
»Onko tanssi niin harvinaista — maailmassa? Ei; Gillian piirtää — muotokuvia. Hänellä on todella lahjoja. Hänen piirroksensa eivät ainoastaan ole tarkoin mallin näköisiä, vaan hänen tutkielmansa ovat myöskin sielun ilmauksia. En usko hänen itsensäkään tietävän, miten hänen kuvansa saavat tehonsa, se syntyy melkein itsestään, mutta niistä kuvastuu luonne aina yhtä kummastuttavan hyvin. Eikä sopinut huomaamatta sivuuttaa tätä poikkeuksellista taipumusta, minkä vuoksi hankimme hänelle Pariisin parhaan opettajan, ja hänen opiskeluaan jatkettiin vielä sittenkin, kun —» Hän pysähtyi äkkiä, ja Craven täydensi katkenneen lauseen.
»Vielä sittenkin, kun hänen hoitomaksunsa lakkasivat», virkkoi hän kuivasti. »Kuinka monta vuotta on holhottini elänyt teidän armeliaisuutenne varassa, kunnioitettava äiti?»
Johtajatar kohotti kättään torjuvasti.
»Oh — armeliaisuutemme varassa. Se tuskin on sopiva sana —» vastusti hän.
Craven otti taskustaan maksuosoituslehtiön.
»Kuinka paljon on suoritettavaa, kaikesta?» sanoi hän mutkattomasti.
Johtajatar otti ruusupuiseen laudoitukseen nojaavasta lipastosta kirjan, silmäili sitä ja lausui ilmeisen vastahakoisesti summan.
»Gillianille ei sitä ole ilmaistu, mutta kymmeneen vuoteen eimonsieurLocke ole maksanut mitään.» Hänen äänessään oli valitteleva sointu. »Tällaisessa laitoksessa on pakko noudattaa tiukkoja periaatteita. Vain harvoin voimme tehdä poikkeuksen, vaikka houkutus on usein suuri. Pää ja sydän —voyez vous, monsieur— vetävät eri suuntiin.» Samassa hän sujautti kirjan lokeroonsa, ikäänkuin sen koskettaminenkin olisi ollut vastenmielinen. Vilkaistuaan ensin ohimennen hänelle ojennettuun maksuosoitukseen hän sitten katsoi siihen tarkemmin, ja taaskin kohosi puna hänen tunteikkaille kasvoilleen.
»Muttamonsieuron kirjoittanut kolminkertaisen summan», jupisi hän.
»Ettekö ottaisi vastaan ylijäämää», ehätti Craven pyytämään, »holhokiltani käytettäväksi mihin sopivaksi katsomaanne tarkoitukseen tahansa? Panen vain yhden ehdon — en toivo hänen saavan tietää, että meidän kesken on lainkaan ollut raha-asioiden järjestelyä.»
Hänen äänensä oli miltei jyrkkä, eikä nunna voinut enää estellä, vaan otti vastaan lahjan, joka silminnähtävästi johtui sydämen hyvyydestä, mutta jota hän silti piti eriskummaisena. Hän ei voinut muuta kuin taipua antajan päätökseen kiitollisuuden ja arkailun sekaisin tuntein. Vaikka tytön tulevaisuus olisikin ollut epävarma, toivoi hän kuitenkin sydämensä sisimmässä, ettei tämä erikoislaatuinen holhooja olisi saapunut häntä vaatimaan. Hänen anteliaisuutensa oli silminnähtävä, mutta —. Kun hän lukitsi paperiliuskan lipastoon, painoi häntä epämääräinen rauhattomuus. Mutta kävipä hyvin tai huonosti, asia ei ollut hänen määrättävissään. Hän oli puhunut kaikki, mitä osasi. Loppu oli Jumalan kädessä.
»Otan sen vastaan», virkkoi hän, »perin kiitollisena. Sen avulla voimme toteuttaa kauan toivomamme suunnitelman. Runsas lahjanne riittää ylenmäärin tasoittamaan tien siihen. Lähetän nyt Gillianin luoksenne.»
Hänen poistuessaan oli Cravenin mieli vaivautuneempi kuin se oli alussa ollut, ja häntä odottava tehtävä peloitti häntä entistä pahemmin. Hän odotti hermostuneen maltittomasti, ja se ärsytti häntä.
Hän meni ikkunan ääreen ja katseli hämärään ulko-ilmaan. Pihan vanhoja puita tuskin enää erotti. Taaskin satoi, ja pisarat räiskyivät ikkunanpuitteita ympäröivissä köynnöksissä. Muutamat pihan vastaisella laidalla olevista ikkunoista tuikkivat himmeät valot olivat vain omiaan tekemään pimeyden tuntuvammaksi. Aika vieri hitaasti. Kärsimättömästi hän rummutti sormillaan lyijyreunuksisia ruutuja, korvat herkkinä kuunnellen, milloin kuuluisi liikettä suljetun oven takaa. Huoneeseen kantautui kaukaista urkujen ääntä, jonka juhlalliset sävelet sopivat hyvin sadepisaroiden surulliseen rapinaan ja puuskittaisesti talon ympärillä huokailevan tuulen kohinaan.
Hänen tunteissaan tapahtui äkillinen heilahdus, ja hänen itselleen hahmoittelemansa elämä alkoi tuntua hänestä sanomattoman kammottavalta. Hän ei jaksanut sitä sietää. Se merkitsi sitä, että hän sitoisi kätensä, ottaisi niskoilleen vastuunalaisuuden, joka supistaisi hänen vapauttaan ja kahlehtisi häntä sietämättömän paljon. Hänet valtasi repivä rauhattomuus, kaipaus välttää vaivaloista sidettä. Yksinäisyyttä ja aukeita lakeuksia, viljelemätöntä luontoa, villejä aavikoita — niitä hän kaipasi. Ja se kaipaus kalvoi melkein kuin ruumiillinen kipu. Aavikko — hän veti kiihkeästi henkeään — jalan alla kuiskaileva, kuuma hiekka, säteilevän kirkkaalta taivaalta heloittava, paahtava keskipäivän aurinko, kuinka kiehtovaa se olikaan! Sen petollisesti hymyilevän pinnan lumousvoima ja sen kavala kauneus, joka viekoitteli väijyviin vaaroihin, kutsuivat häntä voimakkaasti. Ismaelin kirous, hänen perintönsä, pakotti häntä kuten se oli pakottanut niin usein ennenkin. Häntä kuohutti rajoituksia ja sivistystä vastaan tähtäytyvä kapinahenki, joka hänessä aika-ajoin virisi.
Vaellushalu oli hänen veressään — monien miespolvien aikana se oli lähettänyt hänen lukemattomia esi-isiään maailman yksinäisiin paikkoihin, ja sen rinnalla olivat kodin siteet voimattomat. Cravenit olivat maksaneet raskaan veron varhaisina aikoina äsken löydetyn Amerikan romanttiselle hohteelle, myöhemmin jäisten merien hiljaisuudelle ja tutkimattomalle maiden salaperäiselle syvyydelle. Eräs Craven oli tunkeutunut Amazonin sekaviin, hämyisiin metsiin eikä ollut sieltä palannut. Viime vuosisadalla oli kaksi Cravenia sortunut Luoteisväylän houkuttelemina, ja yksi kadonnut Keski-Aasiaan. Barryn iso-isä oli tuhoutunut hiekkamyrskyssä Saharalla. Ja juuri Pohjois-Afrikan aavikolle hänen omat ajatuksensa suuntautuivat kaihoisimmin.
Jaappani oli tyydyttänyt häntä jonkun aikaa — mutta vain jonkun aikaa. Länsimainen sivistys oli ollut siellä liian räikeästi silmäänpistävä, ja hän oli avoimesti tunnustanut itselleen, ettei häntä Jokohamassa pidättänyt Jaappani, vaan O Hara San. Pimeä piha ja himmeästi valaistut ikkunat häipyivät hänen näkyvistään. Sensijaan hän näki pienen, hyvin muistamansa keitaan Etelä-Algeriassa, kuuli arabialaisten loppumatonta pakinaa, oriin kimeää hirnuntaa, kamelin kiukkuista murahtelua ja muita ääniä selvemmin kaivon kohdalla olevan vipulaitteen vinkunaa. Ja haju — kamelikaravaaneilla ominainen, kyllästyttävä haju — se oli pistävä!
Hän keikautti päänsä pystyyn ja hengitti syvään, mutta tajusi samassa, ettei huoneen täyttänyt tuoksu ollutkaan aavikon kirpeä haju, vaan avoimesta ovesta tulvahtanut voimakas suitsutuksen lemu. Ovi sulkeutui, ja hän kääntyi vastahakoisesti.
Aluksi hän näki ainoastaan parin suuria, ruskeita, melkein uhmaavasti tuijottavia silmiä ja pienet, kalpeat kasvot, jotka tumman ruskean tukan ympäröiminä näyttivät vieläkin kalpeammilta. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi kiilloitettua laudoitusta vasten kuvastuvaan, hentoon, mustapukuiseen vartaloon. Hänen pelkonsa oli osoittautunut oikeaksi. Hänen edessään ei ollut lapsi, jonka olisi voinut jättää hoitajattarien ja opettajattarien huostaan, vaan naisellisuuden kynnykselle päässyt tyttö. Rajusti hän sadatteli John Lockea.
Hän typertyi, ja hänen kielensä oli tylsän jäykkä. Hän oli valmistautunut esiintymään sopivan isällisesti pikku lapselle, jollaisen hän oli odottanut kohtaavansa. Isällinen suhtautuminen tätä itsetietoista nuorta naista kohtaan olisi mahdoton, suorastaan naurettava. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut tilanteen tasalla. Ensiksi puhkesi tyttö puhumaan. Hän astui verkalleen eteenpäin, tuli pitkän, kapean huoneen poikki.
»Minä olen Gillian Locke,monsieur.»
Gillian Locke istui makuukamarinsa pehmeäpäällyksisellä ikkunalaudalla kädet kierrettyinä polvien ympärille ja odotti aamiaiskutsua. Lähdettyään neiti Cravenin ja holhoojansa seurassa Lontoosta aamulla hän oli saapunut Towersiin iltapäivällä ja oli rasittunut ja kiihtynyt päivän tapahtumista. Nojaten selkäänsä ikkunakomeron laudoitettuun seinämään hän muisteli niitä kolmea vaiherikasta viikkoa, jotka he olivat viettäneet Pariisissa ja Lontoossa odotellessaan, että talo ehdittäisiin siistiä ja panna kuntoon heitä vastaan ottamaan.
Se oli ollut hänelle ihmeellinen kokemus. Sen uutuus, sen outous oli salvannut hänen henkeään ja jättänyt hänelle tunteen, että aika oli rientänyt eteenpäin vuosia eikä ainoastaan viikkoja. Ja kun hän elävästi tajusi siirtyneensä uuteen elämään, tuntuivat luostarissa vietetyt ajat jo nyt hyvin kaukaisilta ja itse luostari tuntui siirtyneen ammoiseen muinaisuuteen. Mutta kuitenkin hän aina joskus aprikoi, näkikö hän unta, seuraisiko välttämätön herääminen, jolloin hän huomaisi olevansa vanhassa makuukammiossaan ja rukoilisi palavasti, että uni uudistuisi.
Tähän iltaan saakka hänellä tuskin oli ollut aikaa ajatella; hänen päivänsä olivat tyyten kuluneet monenlaisissa puuhissa, ja paneuduttuaan iltaisin vuoteeseen hän oli nukkunut onnellisen ihmisen sikeätä unta. Hotellin makuuhuoneissa, joissa oli kasoittain pikaiseen lähtöön viittaavia matka-arkkuja, ei hän tuntenut oloaan rauhalliseksi. Kaiken ohimenevä tuntu oli käynyt Gillianin ennestäänkin ylen määrin kiihtyneille hermoille ja korostanut hänen unitunnelmaansa, joka sai kaikki tuntumaan epätodelliselta.
Mutta täällä, missä matkan näkyvät merkit oli viety syrjään ja missä avaran maalaistalon syvä hiljaisuus tunkeutui hänen sieluunsa, tuudittaen häntä rauhaan, hän vihdoinkin saattoi ajatella. Ja ympäristö edisti sitä. Huoneessa oli pysyväisyyden tuntu, jota hotellin makuuhuoneissa ei ollut koskaan ollut, sen ilma huokui pysyvää rauhaa, joka tyynnytti häntä. Hänet valtasi kokonaan uusi ja hyvin suloinen vaikutelma, joka toi mukanaan omituisen, naurun ja itkun sekaisen tunnelman ja joka sai huoneen näyttämään toisenlaiselta kuin mikään muu huone oli sitä ennen näyttänyt. Se oli hänen huoneensa, ja se oli lausunut hänet tervetulleeksi. Se muistutti isoa, ystävällistä, äänetöntä henkilöä, joka sanattomasti otti hänet vastaan ja tarjoutui häntä hoivaamaan. Muutamissa tunneissa huone oli käynyt hänelle läheiseksi tutuksi, rakkaaksi.
Hän naurahti onnellisena — mutta hillitsi sitten naurunsa, ja omatunto soimasi häntä, että hän oli uskoton pariisilaisluostarin vanhoja, harmaita muureja kohtaan, jotka olivat niin kauan suojanneet häntä. Hän ei ollut kiittämätön; koko elämänsä muistaisi hän kiitollisena osakseen tullutta rakkautta ja huolenpitoa.
Mutta luostari oli ollut vankila. Aina siitä asti, kun hänen isänsä hänen ollessaan pikkuinen lapsi oli jättänyt hänet sinne, oli hänen mielensä kapinoinut; sikäläinen elämä kammotti häntä, sen rajoitukset olivat sietämättömät. Lapsellisen ylpeänä hän oli salannut tunteensa, eläen haikean, surkean ajan vihjaamattakaan ympärillään oleville ihmisille, kuinka hän kärsi. Ja lapsuuden aikana hankittu tottumus pitää ajatuksensa salassa oli vahvistunut hänen kehittyessään. Vuosien vieriessä muuttuivat luostarin rajoitukset tuntuvammiksi. Hän tunsi sen puristavan vaikutuksen täysin mitoin, ikäänkuin sen seinät olisivat supistuneet kokoon tukehduttamaan häntä, hautaamaan hänet elävältä, ennenkuin hän olisi saanut edes maistaa täydempää, vapaampaa elämää. Hän kaipasi laajempaa liikkumatilaa; hänen aivoissaan pyöri ja myllersi ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, haluja, joita hän ei osannut lausua. Hän tahtoi nähdä elämää laajemmalti kuin luostarin suppeista ikkunoista oli mahdollista. Maailmaan, hänen ystäviensä koteihin tehdyt lyhyet retket olivat lietsoneet hänessä vapauden ja riippumattomuuden kaipuuta, herättäneet hänessä pyrkimyksen avarampaan ajatus- ja toimintapiiriin. Hänen taiteelliset harrastuksensa olivat olleet omiaan kiihdyttämään rauhattomuutta, jota vastaan hän taisteli uljaasti, ja jota salatakseen hän päivä päivältä sulkeutui yhä enemmän itseensä. Hänen umpimielisyytensä oli kuin hänen ympärillään kohoava muuri. Hän oli herttainen ja hellä kaikkia kohtaan, mutta hieman eristäytynyt ja hyvin harvapuheinen. Muut tytöt pitivät häntä romaanien sankarittarena; häntä ympäröi läpitunkematon salaperäisyys; nunnista hän oli arvoitus. Ainoastaan johtajatar oli oppinut osittain ymmärtämään häntä, sen enempää ei hänkään pystynyt saavuttamaan. Gillian rakasti häntä, mutta hänen sisäinen arkailunsa oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa.
Istuessaan nyt somassa englantilaisessa makuuhuoneessa, nauttien silmiensä edessä leviävän, pehmeässä iltavalaistuksessa kylpevän, ihanan maiseman lämpöisestä kauneudesta Gillian ajatteli hieman murhemielin eroansa luostarinjohtajattaresta. Hän oli koettanut salata oudon vapaudentunteen silloin virittämää hilpeyttä, tukahduttaa jokaisen ilmeen ja sanan, joka saattaisi haavoittaa hellän tunteellista, hentoa, kaapuun puettua naista, jonka silmät lähestyvä ero oli tehnyt surullisiksi. Omatunto soimasi häntä siitä, ettei hänen oma sydämensä ollut tuntenut lainkaan murhetta. Hän oli puhunut hyvin vähän ollenkaan kajoamatta häntä odottavaan uuteen elämään. Hän oli salannut tulevaisuudentoiveensa yhtä tarkoin kuin oli ennen salannut kaipauksensa ja poistui luostarista yhtä äänettömänä kuin oli siellä elänyt. Ajaessaan hotelliin oli hän tuntenut huojennusta siitä, että kaikki oli ohitse, ja hengittänyt syvään, huokaisten jännityksen lauettua. Silloin hänestä oli tuntunut siltä, että hän oli oppinut hengittämään vasta muutamien viime päivien aikana, ikäänkuin itse ilmakin olisi keveämpää, virkistävämpää.
Luostarista hänen ajatuksensa siirtyivät kaukaisempiin aikoihin. Hän muisteli isäänsä, komeata, hillittömästi elänyttä miestä, jonka kuva oli vuosien vieriessä himmennyt. Pienenä lapsena hän oli kiihkeästi rakastanut isäänsä, vastuksellisen vaelluselämänsä keskeistä olentoa — joka oli samalla kertaa isä ja äiti, leikkikumppani ja sankari. Hänen muistiinsa tuntui jääneen vain alituinen matkustaminen, pitkiä, rautatievaunussa vietettyjä tunteja, outoja paikkoja, joihin saavuttiin sydänyöllä ja joista lähdettiin aamun alkaessa sarastaa hänen ollessaan puolinukuksissa, mutta aina onnellinen, kunhan vain tutut käsivarret tukivat hänen pientä, väsynyttä ruumistaan ja hän sai nojata ruskeakiharaisen päänsä vanhaan, nukkavieruun takkiin. Hänellä oli sekava muisto kaupungeista ja maakylistä, ystävällisistä, vieraista naisista, jotka katselivat häntä säälien ja mutisivat kymmenellä eri kielellä. Se oli kaikki ollut toisiinsa sotkeutuneita vaikutelmia ja kokemuksia — kaikki ohimenevää, ei mitään kestävää paitsi kookasta, epäsiistiä miestä, joka oli hänen kaikki kaikkensa.
Ja sitten luostari. Muutamien vuosien aikana John Locke oli näyttäytynyt aina epäsäännöllisten väliaikojen jälkeen, ja niiden lyhyiden käyntien muistosta hän oli elänyt, kunnes isä oli tullut uudelleen. Sitten häntä ei enää ollut kuulunut; hänen kirjeensä olivat harventuneet, ne olivat käyneet lyhyiksi, sisältäneet epämääräisiä lupauksia, olleet epätyydyttäviä, niukkoja, ja äkkiä oli niidenkin tulo lakannut. Aluksi hän ei ollut myöntänyt itselleen, että isä oli unohtanut, että hän saattoi merkitä niin vähän isälle, että isä voi tahallaan työntää hänet pois elämästään. Hän oli vartonut, selitellen ja luottaen, kunnes hän sydän kipeänä toivon täyttymisen siirtymisestä oli johtunut pitämään isäänsä kuolleena. Silloin hän oli kyllin vanha käsittääkseen asemansa, ja vaikka häntä olikin kohdeltu rakastavasti ja hienotuntoisesti, oli hän tuntenut olonsa surkeaksi. Sekin, että hänestä pidettiin, oli tuskan lähde, sillä ystäviensä onnellisissa kodeissa hän oli sitäkin katkerammin tuntenut, kuinka orvon yksinäinen hän itse oli.
Kun asianajajan kirje oli saapunut, sisältäen muutamia hänen kuolevan isänsä kirjoittamia rivejä, oli hänestä tuntunut, ettei elämä enää voinut muuttua katkerammaksi. Hän oli palvonut isää — mutta isä oli kylmästi hylännyt hänet. Hän oli isänsä tytär, mutta isä ei ollut lainkaan ponnistanut edes oman lapsensa tähden. Isä oli jättänyt hänet häntä niin auliisti suojaavan luostarin taakaksi vain senvuoksi, ettei hänellä ollut tahdonvoimaa voittaakseen heikkoutta, joka oli ehdyttänyt hänen aivojensa ja ruumiinsa toimintatarmon. Se ajatus oli masentava. Kun hän luki isän tunnustuksen, joka uhkui myöhäistä katumusta, oli nöyryytys tehnyt hänen ylpeän sydämensä sairaaksi. Hän hapuili sokeana epätoivon merellä; hänen uskonsa oli särkynyt, luottamus mennyt. Hän kätki surunsa ja häpeänsä, suorittaen tavalliset tehtävänsä, toimien totuttuun tapaan — hieman hiljaisempana, hieman umpimielisempänä — ja vain hänen silmistään kuvastui myrsky, johon hän oli sortumaisillaan. Hän oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti — se pisti. Hän oli hellinyt isän muistoa niin hartaasti, kutonut hänen ympärilleen tuhansittain tavattomia tarinoita, kohottanut hänet kaikkien muiden miesten yläpuolelle sankarikseen, nuhteettomaksi ja pelottomaksi ritarikseen.
Ja nyt hän oivalsi, ettei hänen muistonsa ollutkaan mikään muisto, että hän oli muovannut romanttisen haaveolennon, jolla ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa ja joka oli ollut niin korkealla, että se kaatuessaan tuhoutui. Hänen jumalallaan oli ollut saviset jalat. Hänen yli-ihmisensä ei ollut mitään. Kaikki, mitä hänellä oli milloinkaan ollut — petollinen muisto — oli häneltä riistetty. Äkkiä herätettynä karkeaan todellisuuteen hän tunsi, ettei hänellä ollut mitään, mihin takertua; hän oli paljoa yksinäisempi kuin konsanaan ennen.
Vähitellen hänen oma rehellisyytensä sitten pakotti hänet tunnustamaan, että hän oli haaveillut. Hänen kehittämänsä haavemies oli ollut hänen omaa tekoaan; hyveet, joilla hän oli sen varustanut, olivat olleet hänen oman mielikuvituksensa tuotteita. Todellisesta miehestä hän ei tiennyt mitään, ja todellista miestä kohtaan heräsi vähitellen — vaikka rakkaus häntä kohtaan oli kuollut — sääli. Kiihkeästi koettaessaan ymmärtää hän johtui ajattelemaan, ettei hän eläessään suojattuna ollut lainkaan oppinut tuntemaan niitä viettelyksiä, jotka väijyivät ihmistä suuressa maailmassa. Hämärästi hän tajusi, että jotkut suoriutuivat voittajina — ja että toiset sortuivat. Hänen isänsä ei ollut jaksanut kestää.
Ja hänestä tuntui, että isän velka oli joutunut hänen vastuulleen. Hänen oli sijoituttava sille paikalle maailmankaikkeudessa, jonka isä oli menettänyt, hänen oli onnistuttava saavuttaa se, mitä tavoittaessaan isä oli kärsinyt haaksirikon. Hänen voimiensa täytyi kasvaa isän heikkoudesta. Hänen oli nostettava isän muisto kunniaan, kun hän vain saisi tilaisuuden. Ja hän oli saanut tilaisuuden.
Hänen odottaessaan tuntemattoman holhoojansa saapumista oli hänen mielessään riehunut nurja kapinanhenki sitä vastaan, että hänet häntä itseään kuulematta luovutettiin ventovieraan armoille. Vaikka hänelle ei oltu sitä ilmoitettu, oli hän arvannut, että hänen hoitomaksujaan ei oltu suoritettu. Luostarinjohtajattaren hyväntahtoinen totuudensalaaminen oli ollut tehoton. Gillian tiesi olevansa köyhä. Hänen oli ollut raskasta kestää tietoa, että hän oli luostarikoulussa armosta. Vieraan armoille joutuminen olisi vieläkin raskaampaa. Hän vääntelehti sen nöyryytyksen tuskasta. Hän oli yhdeksäntoista vanha — kaksi vuotta täytyisi hänen sietää tuntemattoman ihmisen oikkuja.
Ja minkälainen hän olisi, tämä mies, jonka huostaan hänen isänsä oli hänet uskonut? Minkälaisen valinnan olisi John Locken voinut luulla pystyvän tekemään — oliko hän näinä viime vuosina osoittanut sellaista rakkautta, että hänen olisi voinut otaksua valinneen huolellisesti ja hyvin? Minkälaisesta ihmisluokasta sen piirin keskuudesta, johon hän oli vajonnut, oli hän etsinyt henkilön, jonka hoivaan luovuttaisi tyttärensä? Hän oli kirjoittanut vanhasta ystävästään, Barry Cravenista. Nimi ei ilmaissut mitään, ominaisuussanan saattoi selittää kahdella tavoin. Kumpi oli oikea? Päivin ja öin Gillianin silmien edessä väikkyi vanhoja miehiä — muistoja kasvoista, joita hän oli nähnyt ajellessaan ystäviensä kanssa tai vieraillessaan heidän kodeissaan; vanhoja miehiä, jotka olivat kiinnittäneet hänen mieltään, ja toisia, joita hän vaistomaisesti oli pyrkinyt välttämään. Minkälainen oli se mies, joka oli tulossa häntä noutamaan?
Joskus hänen rohkeutensa petti, ja tämä alituisesti mieleen nouseva kysymys oli vähällä tehdä hänet hulluksi pelosta. Hän muistutti ansaan joutunutta villi-eläintä, joka kuuntelee metsästäjän läheneviä, yhä läheneviä askelia. Hän oli kaihoten ajatellut aikaa, jolloin hän voisi poistua luostarista — nyt hän takertui siihen kiinni, peläten tulevaisuuden ajatustakin. Lontoolainen asianajaja oli kirjoittanut, että herra Craven oli paluumatkalla Jaappanista ottaakseen hoivaansa holhottinsa, ja yhä pelokkaampana hän oli päivien vieriessä tarkkaillut Cravenin kulkemaa uraa — lähestyvän metsästäjän polkua. Hän oli piilottanut miehen ajattelemisen herättämän kauhun ulkoisen tyyneyden naamion taakse, näyttäen täysin välinpitämättömältä.
Ja lopulta Craven oli saapunut aikaisemmin kuin hän oli odottanut, sillä oli luultu hänen ensin menevän Lontooseen. Eräänä aamuna hän oli saanut tietää holhoojan olevan Pariisissa; samana iltapäivänä hän pääsisi selville kohtalostaan. Päivä oli tuntunut loppumattomalta. Cravenin keskustellessa johtajattaren kanssa oli hän kävellyt siinä huoneessa, jossa hän oli vartoamassa, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermot katkeamaisillaan. Kun johtajatar palasi, olisi hän saattanut parkaista ääneen, eivätkä hänen epätoivon sumentamat silmänsä kyenneet selittämään nunnan kasvojen ilmettä; hän koetti puhua, mutta hänen huuliltaan lähti vain käheä kuiskaus, joka häipyi epäselväksi hyminäksi. Heikosti hän kuuli lempeät rohkaisusanat ja ylpeästi ponnistaen hän astui ripeästi vierashuoneen ovelle. Siellä hän pysähtyi empien, ja kaukaisesta kappelista kiirivät urkujen hiljaiset, rauhaiset äänet tuntuivat ilkkuvan hänelle. Niin usein ne olivat lohduttaneet, antaneet rohkeutta jatkaa — mutta nyt niiden rauhallisuus vihloi; hermot ärtyneinä hän ei ollut sopusoinnussa häntä ympäröivän leppoisan tyynen ilmakehän kanssa. Hän tunsi olevansa muukalainen — yksinäisempi kuin milloinkaan ennen. Sitten leimahti ylpeys jälleen. Pää pystyssä ja huulet yhteen puristettuina hän astui sisään.
Kun ikkunan ääressä seisonut Craven pyörähti ympäri, pistivät Gillianin silmään ensiksi hänen pituutensa ja leveät hartiansa — hänen mittaisensa miehet olivat Ranskassa harvinaisia — ja tytön mieleen oli välähtänyt, että hyvin valmistettu, muodikas aamupuku oli nurinkurisen sopimaton, ja hän oli ajatuksissaan pukenut miehen pitkät raajat damaskolaisen teräsasuun. Sitten hän oli nähnyt, että Craven oli nuori; tarkkaa ikää hän ei tosin osannut määritellä, mutta paljoa nuorempi kuin hän oli kuvitellut. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, koski häneen miehen silmien synkän surumielinen ilme. Hän aavisti toista kalvavan surun, johon verrattuna hänen omansa supistui mitättömäksi, ja pian sääli tukahdutti hänen pelkonsa. Cravenin murheelliset kasvot kohottivat hänet täysin tajuamaan naisellisuutensa. Sääli kasvoi itsekkyyden yläpuolelle. Vaistomaisesti hän tunsi, että puhelu, jolla oli hänestä niin ratkaiseva merkitys, oli miehestä ainoastaan harmillinen välinäytös. Arkailu jäi jälelle, mutta hänen aikaisemmin tuntemansa pelko siirtyi syrjään sellaisen tunteen tieltä, jota hän ei ollut silloin ymmärtänyt.
Niin pian kuin mahdollista oli Craven vienyt hänet hotelliinsa, jättäen tätinsä tehtäväksi antaa kaikki tarpeelliset selitykset. Ja siitä pitäen mies oli alituisesti pysytellyt takalistolla, luovuttaen arvovaltansa neiti Cravenille.
Mutta alusta alkaen oli hänen läheisyytensä painostanut Gilliania — tyttö tunsi aina hänen läsnäolonsa. Luostarikasvatus oli tehnyt Gillianista kovin herkän, ja vaistomaisesti hän tiesi, milloin Craven tuli huoneeseen tai poistui sieltä. Miehet olivat hänelle tuntemattomia suuruuksia; niitä harvoja, jotka hän oli kohdannut — koulutovereittensa veljiä tai serkkuja — hän oli tarkkaillut kokonaan toiselta näkökannalta. Ranskalaisen luostarin jäykät säännöt olivat estäneet kaikkia tuttavuussuhteita kehittymästä ystävyydeksi — hän oli ollut vain koulutyttö muiden tyttöjen joukossa, ja vain loitolta hipaissut nuorimpia miespuolisia jäseniä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut. Hän oli ollut valmistumaton joutuessaan jokapäiväiseen kosketukseen Barry Cravenin kaltaisen miehen kanssa. Hän tarvitsi aikaa sopeutuakseen siihen, perehtyäkseen jatkuvaan miesseuraan.
Veljenpoikansa huojennukseksi oli neiti Craven ottanut ujon, kalpeakasvoisen tytön omituisen sydämensä lemmikiksi niin äkkiä ja intomielisesti, että se oli kummastuttanut häntä itseäänkin.
Ja Gillianin umpimielisyys ja ylpeys eivät olleet jaksaneet vastustaa tuulispään tavoin pyörähtelevää, pientä naisihmistä. Neiti Cravenin persoonallisuus teki häneen väkevän vaikutuksen; hän rakasti hänessä naista, ihaili taiteilijaa ja oppi hyvin pian pitämään arvossa hiomattoman käytöksen ja oudolta kuulostavien puheiden takana piileviä todellisia tunteita ja syvää hyväsydämisyyttä.
Hänellä oli hyvä arvostelukyky. Nyt hän silmäili ympärilleen avarassa huoneessa. Kaikkialla oli merkkejä tuhlaavasta autiudesta, jota hänelle vastalauseista välittämättä osoitettiin. Gillianin silmiin kihosivat vähitellen kyyneleet. Tämä kaikki oli kuin satua, melkein liian ihmeellistä ollakseen totta. Miksi hänelle oltiin niin hyviä — miten hän koskaan kykenisi maksamaan hänelle tuhlattua suopeutta? Hänen ajatuksensa katkaisi viimeinen lahja, joka nousi kopastaan, haukotteli unisesti, venyttelihe rehevästi, tuli sitten hänen luokseen, laski päänsä hänen polvilleen ja katseli häntä surullisilla, ruskeilla silmillään. Hän oli aina pitänyt eläimistä, halunnut palavasti koiraa, ja nyt hän huoahtaen syleili isoa, mustaa villakoiraa.
»Mouston, sinä hemmoteltu olento, oletko milloinkaan ollut yksinäinen? Osaatko kuvitella, miltä tuntuu, kun taaskinkuuluujollekulle?» Hän hieroi poskeaan koiran silkinpehmoiseen päähän, ja eläin värähteli hänen kosketuksestaan, sen jäsenet hytkähtelivät, ja se päästeli kimeitä, puolittain tukahdutettuja vinkaisuja. Ensimmäisen kerran hän nyt tunsi olevansa omistaja, vastuunalainen elävästä olennosta, joka oli riippuvainen hänestä. Ja todennäköisesti se vastuunalaisuus osoittautuisi vaivaloiseksi. Otuksen uskollisuus oli vilpitön ja kiivas; neiti Cravenia se sieti välinpitämättömänä, Cravenia se avoimesti epäili. Se seurasi Gilliania varjon lailla, jörötteli hänen poissa ollessaan ja alistuvasti totteli Joshiota, jonka hoidossa se aina silloin oli, mutta ei ketään muuta talon ihmistä. Moustonin välityksellä olivat Gillian ja Joshio tutustuneet toisiinsa.
Tänä iltana olivat Moustonin kiintymyksenilmaukset ylen kiihkeitä ja vaarallisia helposti repeytyvälle silkki- ja pitsivaatteukselle. Gillian suuteli sen päälakea, torjui juhlallisena itsepäisesti häntä tavoittavan käpälän ja työnsi koiran syrjään. Sitten hän meni pukeutumispöydän ääreen ja tarkasti arvostelevasti itseään laajasta kuvastimesta. Hän katsoi vakavan huvitettuna. Oliko tuo Gillian Locke? Näyttiköhän perhonen itsestään noin oudolta luotuaan kotelonsa? Hän oli vuosikausia käyttänyt luostarikoulun oppilaan synkkää asua, muutos oli vielä kyllin tuore ilahduttaakseen häntä, ja viehättävä, kaunis puku tehosi hänessä piilevään luonnolliseen naiseen. Tumma luostarivaatteus oli käynyt hänestä vastenmieliseksi; hän oli kaivannut värejä melkein yhtä kiihkeästi kuin nälkiintynyt ihminen ruokaa.
Pitkästä peilistä heijastuvan kuvan yleisvaikutus oli tyydyttävä, mutta sen yksityiskohtainen tarkastus nostatti hänen mielessään vakavia epäilyksiä. Hän ei ollut koskaan pannut merkille hennon vartalonsa viehkeyttä, kalpeiden, soikeiden kasvojensa harvinaista kauneutta — muut tyypit olivat tehonneet häneen enemmän, toisenlainen ihonväritys miellyttänyt häntä. Usein hän oli arvostellut kasvojaan moittivasti. Kerran tai pari hän oli mallin puutteessa koettanut piirtää omia kasvojaan. Se oli tyyten epäonnistunut. Muiden muotokuvat hän pystyi piirtämään tarkan osuvasti, mutta nyt siitä ei tullut mitään. Hän ei pystynyt omaan kuvaansa saamaan sitä miltei hämmästyttävää, luonnetta kuvaavaa ilmeikkyyttä, joka tavallisesti näkyi hänen töissään. Hän itse oli ollut oman kykynsä rajana. Tämä epäonnistuminen oli pannut hänet ymmälle, herättänyt hänen mielessään tutkivia, sielullisia kysymyksiä. Hän ei itse tiennyt, miten hänen lahjansa pukeutui muotoihin, työ valmistui hänen käsissään ikäänkuin itsestään. Hän ei tuntenut saavansa minkäänlaisia varmoja vaikutelmia, ei milloinkaan ollut yrittänyt eritellä mallinsa sielua. Hämärästi hän otaksui mallin luonteen jollakin hienolla, salaperäisellä tavalla vaikuttavan häneen. Usein olikin hänen työnsä ollut parasta silloin, kun hän oli omistanut siihen vähimmän huolta. Osoittiko se, ettei hän pystynyt maalaamaan kankaalle eloisaa kuvaa omista kasvoistaan, sitä, ettei hänellä ollut luonnetta — että hänen epäonnistumisensa johtui siitä, ettei ollut mitään ilmituotavaa? Vai oliko syynä se, että hän koetti nähdä jotakin epätodellista — saada esille vain synnynnäisen pyrkimyksen? Sitä kysymystä hän ei ollut ratkaissut.
Nyt hän silmäili kuvaansa tyytymättömästi kuten tavallisesti; suuret ruskeat silmät katsoivat peilistä äreinä häneen; sitten hän liikautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten jotakin pois, ja ravisti päätään. Koskaan ennen hän ei ollut välittänyt ulkonäöstään, mutta nyt hän niin hartaasti halusi miellyttää — olla hänelle osoitetun huomion arvoinen, korvata hänen tähtensä kulutetut rahat ja ajan. Hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme, kun hän kumartui lähemmäksi kuvaansa nähdäkseen, oliko kasvoilla kieleviä kyynelten jälkiä; sitten hän äkkiä alkoi tanssia ihastuksesta, otti ihojauhehuiskun ja taputti sillä kasvojaan kokeeksi.
»Voi, Gillian Locke, mitähän luostarinjohtajatar sanoisi!» mutisi hän nauraen.
Ikävystyneenä syrjässäoloon villakoira hypähti häneen vieressään olevalle tuolille, laski käpälänsä pöydän lasilevylle, niin että harjat ja pullot hajaantuivat. Yhä nauraen Gillian hieroi jauhetta sen innokkaasti nuuhkivaan, kosteaan nenään, kunnes se aivastaen pani moittivan vastalauseensa.
Tyttö hyväili sitä sovittavasti, jätti sen sotkemaan pukeutumispöytää yhä pahemmin ja palasi ikkunalle. Hänen alapuolellaan ulottui nurmikko laajalle pengermälle, jota reunustavan kivisen rintanojan keskikohdalta veivät pitkät portaat säännöllisesti järjestettyyn ruusutarhaan. Tarhaa suojasi korkea kuusiaita, ja sen taustalla kasvoi pensaikko, jonka toisella puolen näkyivät iltavalaistuksessa rajattomiin leviävän puiston paksut rungot.
Häntä kiehtoi avaruuden tuntu. Hän oli aina kaivannut esteettömiä näköaloja, maaseudun hiljaisuutta. Lyhyeksi leikatulla nurmikolla kohosi korkeita puita ikäänkuin talon ympärille sijoitettuina vahteina; mielikuvituksessaan hän ajatteli niitä valppaiksi, eläviksi olennoiksi, jotka olivat valvoneet paikallaan yhtä mittaa vuosisatoja — ja hymyili lapsellisille kuvitteluilleen.
Näköala miellytti häntä yhä enemmän. Towersin kauneus oli jo vallannut hänet, hän oli pitänyt siitä ensi hetkestä alkaen. Pitkällä rautatiematkalla ja ajettaessa kahdeksan kilometrin päässä olevalta asemalta tänne hän oli koko ajan kuvitellut sitä, ja todellisuus oli voittanut hänen kuvitelmansa. Puiston kauneus ja laitumella olevat kaurislaumat olivat riemastuttaneet häntä; nähdessään vanhan, harmaan talon hän oli jäänyt seisomaan kuin lumottuna. Hän ei ollut luullut sitä puoliksikaan niin viehättäväksi, niin vaikuttavan vankaksi. Hän ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi vetänyt vertoja sen hienoille mittasuhteille, sen rakenteen upeudelle.
Se oli kokonaan toisenlainen kuin ne Ranskan linnat, joissa hän oli käynyt; siellä pisti työ silmään, viinitarhat ja aaltoilevat viljapellot oli siellä ahdettu ulottumaan ihan tilanomistajan asunnon muurien juurelle, varakkuuden lähdettä näyteltiin peittelemättä; täällä oli kaikki sentapainen karkoitettu loitolle; huolekkaasti hoidetut lehtokujat, tasaisiksi leikatut nurmikot ja moitteettomat kukkapenkit olivat todistuksina työstä, jonka tulokset hivelivät silmää, mutta olivat aineellisesti hyödyttömät.
Ympäristön muodollinen uhkeus tehosi häneen. Hän ei ollut ihan ventovieras, mietti hän, hymyillen omituisesti — myöhemmästä rappiotilastaan huolimatta John Locke oli saanut alkunsa samanlaisesta juuresta kuin tämän ihastuttavan talon omistaja.
Äkkiä hän säikähtäen tajusi myöhästyvänsä ja poistui ikkunalta, kutsuen koiraa mukaansa. Hänen huoneistostaan päästiin pyöreälle parvekkeelle, johon makuuhuoneiden ovet avautuivat ja joka kiersi talon keskiosan ympäri. Sieltä näkyi avaraan, neliskulmaiseen saliin, johon valoa tuli korkeasta, lasisesta kupukatosta. Itäänpäin ja länteenpäin levisivät pitkät, laajat, epäsäännölliset kylkirakennukset kerrosta korkeampina kuin talon ydinosa. Niiden katoilla oli harjatornit, joista koko talo oli saanut nimensä.
Alhaalta kuului hiljaista miesäänten sorinaa. Gillian kumartui kaiteen ylitse ja näki Cravenin ja hänen tilanhoitajansa keskustelevan tyhjän takan edessä. Hänet valtasi äkillinen ujostelu; hänen holhoojansa tuntui yhäti hänestä peloittavalta, ja Petersin hän oli ensi kerran nähnyt muutamia tunteja sitten, kun mies oli ollut heitä vastassa asemalla; hän oli lyhyt, leveäharteinen ja lihavahko, hänen tukkansa oli tuuhea ja harmaa, suippoparta lyhyeksi leikattu. Hänen oli kovin vaikea omasta aloitteestaan mennä alakertaan heidän luokseen. Mutta hänen tuskaisesti empiessään joudutti Mouston välttämätöntä ratkaisua syöksymällä portaita alas ja sitten suoraa päätä karhuntaljaiselle uunimatolle, työntäen sitten kuononsa sen sakeaan turkkiin ja nuuhkien rajusti. Vastuuntunne voitti arkailun, ja Gillian riensi perässä, mutta Peters ennätti ennen häntä ja otti vastustelevan koiran pään lujasti käsiensä väliin.
»Mitä ihmettä se on saanut kuonoonsa, neiti Locke?» tiedusti hän kummastellen, mutta tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alitse tyttöön suunnatut, terävät, siniset silmät tuikkivat hilpeästi, eikä Gillianin ujous jaksanut vastustaa hänen ystävällisyyttään.
Tyttö polvistui ja pyyhki koiran kiusattua kuonoa pitsi- ja harsopuseronsa liepeellä.
»Ihojauhetta», ilmoitti hän totisena.
»Te ette voi aavistaa», lisäsi hän, katsahtaen äkkiä heihin päin, »kuinka hauskaa on panna ihojauhetta nenälleen, kun on kasvatettu luostarissa. Nunnat pitivät sitä turmeluksen huippuna.» Hän purskahti nauramaan; se oli tyttömäinen, kiirivä hilpeyden puuska, jollaista Craven ei vielä ollut kuullut, ja hän katsahti tyttöön, joka oli polvillaan matolla, tyynnytellen koiran loukattuja tunteita ja hymyillen Petersille, joka tarjosi omaa, tehtävään paremmin sopivaa nenäliinaansa. Se nauru paljasti Cravenille erään seikan — itsehillinnästään ja umpimielisyydestään huolimatta Gillian oli sittenkin vain tyttö, mutta hänen hiljaisen vakavuutensa tähden Craven oli sen unohtanut.
Hänen nyt tarkkaillessaan tyttöä, nousi hänen kasvoilleen keveä pilvi. Peters näkyi muutamissa tunneissa päässeen sen rajamuurin sisälle, jonka ulkopuolella hän oli vielä kuukausien jälkeen. Hänen seurassaan Gillian aina oli ujon äänetön. Niinä muutamina harvoina kertoina, jolloin hän Pariisissa ja Lontoossa oli joutunut olemaan kahden kesken tytön kanssa, oli tämä vetäytynyt kuoreensa eikä ollut puhutellut häntä. Ja ärtyneenä hän oli aprikoinut, kuinka suureksi osaksi se johtui luontaisesta kainostelusta ja kuinka suureksi osaksi luostarikasvatuksesta. Mutta hän ei ollut koettanutkaan ymmärtää tyttöä sen läheisemmin, sillä entisyys väikkyi aina hänen silmäinsä edessä, valliten hänen taipumuksiaan ja tunteitaan — yhtenään muistuttaen, ikäänkuin nykien hänen kyynärpäätään. Joinakuina päivinä saattoi hän saada huojennusta ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä ja katosi tuntikausiksi kamppaillakseen pahojen henkiensä kanssa yksinäisyydessä. Eikähän häntä missään nimessä kaivattu; hänen oli joka suhteessa paras pysytellä syrjässä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä — John Locken harkitsemattoman välinpitämättömyyden johdosta ei holhoustehtävään liittynyt raha-asiain hoitoa. Neiti Craven oli ottanut Gillianin kokonaan haltuunsa, ja Craven eristäytyi yrittämättäkään päästä läheisiin suhteihin holhottinsa kanssa. Mutta nyt — kuinka ristiriitaista — häntä harmitti se, että Gillian niin helposti taipui Petersiin. Hän tunsi olevansa hupsu — eihän se merkinnyt hänelle rahtuakaan — Peters veti ihmisiä puoleensa, sehän oli sananparsi — mutta järkeilystä huolimatta hänen kasvonsa pysyivät synkkinä.
Ikäänkuin tuntien hänen tarkastavan itseään Gillian kääntyi ja kohtasi hänen tutkivan katseensa. Tytön poskille lehahti puna, hän työnsi koiran luotaan ja nousi hätäisesti pystyyn. Taaskin sai ujous vallan, ja hän oli hyvillään, kun neiti Craven saapui hengästyneenä ja anteeksi pyydellen.
»Myöhästynyt kuten tavallisesti! Minä myöhästyn silloinkin, kun tuomiopäivän pasuuna törähtää. Mutta tällä kertaa se ei tosiaankaan ollut oma syyni. Rouva Appleyard tuli luokseni — vanha taloudenhoitajattaremme — ja hänen kielensä lauloi runsaan tunnin. Nyt olen perillä kaikesta, mitä Towersissa on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi olin täällä — kuumentaako korviasi, Peter? — kuvaannollisesti hän kiskoi minua perässään ylisiltä kellareihin ja sitten takaisin ylisille. Hän on liikuttavan mielissään siitä, että talo on taaskin asuttuna.»
Puhellessaan hän asteli toisten edellä ruokasaliin. Se oli tavattoman tilava huone; sen seinät olivat laudoitetut kuten talon useimpien huoneiden; pöytä muistutti keidasta aavikkomaisella persialaisella matolla, iso takka oli silmäänpistävä, ja seinillä oli muutamia perheen arvokkaimpia muotokuvia. Saliin astuessaan neiti Craven vaistomaisesti etsi katseellaan veljensä kuvaa, joka hänen kuolemansa jälkeen — suvussa noudatetun tavan mukaisesti — oli riippunut kohokuvin koristetun uunin reunuksen kohdalla. Mutta se oli siirretty pois, ja sen sijalle oli pantu Barryn äidin kaunis maalaus. Hän katkaisi äkkiä lauseensa kesken. »Uudistusko?» jupisi hän veljenpojalleen älykkäät silmät suunnattuina Cravenin kasvoihin.
»Korjaus», vastasi Craven lyhyesti, mennen tuolinsa luokse. Ja hänen sävynsä teki kaikki lisähuomautukset mahdottomiksi. Täti istuutui mietteissään ja alkoi äänettömänä syödä keittoa epämääräisesti levottomana siitä, että oli poikettu miespolvia noudatetusta tavasta. Vaikka hän ei välittänytkään sovinnaisuuksista ja oli perin uudenaikainen, piti hän kuitenkin kiinni suvun perinnäistavoista, ja ikimuistoisista ajoista saakka oli Cravenien viimeisen suvunpäämiehen muotokuva riippunut avaran ruokasalin takan kohdalla siihen asti, kunnes se siirtyi seuraajansa tieltä. Se kaikki tuntui liittyvän siihen peloittavaan muutokseen, joka Barryssä oli näkynyt hänen palattuaan Jaappanista. Muutoksen oli täti yhä varmemmin asettanut sen miehen yhteyteen, jonka kuva oli ikäänkuin arvottomana poistettu kunniasi Jaltaan. Arvottomana totisesti — mutta mistä saattoi Barry sen tietää? Mitä hän oli kuullut siinä maassa, joka niin turmiokkaasti oli vetänyt hänen isäänsä puoleensa? Vanha, häpeällinen tarina, jonka hän oli uskonut olevan iäksi haudatun, näytti nousevan kammottavana aaveena haudastaan, jossa se oli niin kauan virunut kätkettynä.
Häntä puistatti hieman, ja päättävästi hän karkoitti luotaan mieleensä tunkeutuvat, tuskalliset ajatukset, antautuen vilkkaasti keskustelemaan Petersin kanssa.
Tyytyväisenä siihen, ettei häntä huomattu, Gillian silmäili ympärilleen arkailevan tarkkaavasti; tilava huone himmeine, varsin muodollisine kalustoineen ja hienoine tauluineen miellytti häntä. Kaikki oli järjestetty hyvin sopusointuisesti; räikeätä ja silmäänpistävää oli vältetty; sähkövaloa oli huolekkaasti kartettu, ja vain vahakynttelit paloivat paksuissa hopeajaloissaan pöydällä.
Iso talo muuttui joka hetki yhä kiehtovammaksi, pitäen häntä ikäänkuin lumoissaan. Hän antautui siihen, sen herättämään, omituiseen onnentunteeseen. Se tuntui hänestä kummallisen tutulta. Hänet valtasi outo tunne — ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla lapsuudestaan saakka ja tullut nyt kotiin. Se oli järjetön ajatus, mutta se ihastutti häntä.
Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia, mutta kahden lähimmän vuoden aikana hän saattaisi olla olevinaan ikäänkuin hänellä olisi koti. Se olisi helppoa. Koko ikänsä hän oli elänyt unelmien maailmassa, jossa asui hänen oman mielikuvituksensa luomia haaveolentoja, nukkeja, jotka nöyrästi noudattaen hänen tahtoaan kulkivat oletetuilla eksyttävillä poluilla — henkimaailmassa, jossa hän liikkui hänen vapauttaan rajoittavien, ahtaiden muurien estämättä. Hänen oli ollut helppo uneksimalla unohtaa todellisuus luostarissa — kuinka paljoa helpommin se kävisikään täällä, missä unelmien linna oli vankkaa todellisuutta ja hänen mielikuvituksensa kannustimena oli ihmisten rakkaus, jota hänen sydämensä oli halannut. Se rakkaus, joka siihen saakka oli tullut hänen osakseen, oli ollut epätyydyttävää, liian persoonatonta, liian rajoitettua, liiaksi kietoutunut mystilliseen hartauteen. Neiti Cravenin kiintymys oli lujempaa, käytännöllisempää laatua. Ajattelemattoman suorasukaisena ja vilpittömänä hän ei koettanutkaan salata tunteitaan. Gillian oli häntä miellyttänyt, saavuttanut hänen hyväksymisensä, ja vihdoin hän puolestaan oli ottanut tytön perheen lisäjäseneksi. Ja lisäksi hän suuresti luotti omaan arvostelukykyynsä. Ja osoittaakseen sen luottamuksen paikkansapitäväksi Gillian olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen.
Hän katsahti kiitollisena pöydän alapäässä istuvaan pieneen, tanakkaan olentoon, ja hilpeä välke karkoitti vakavuuden hänen silmistään. Neiti Craven oli syventynyt kiivaasti väittelemään Petersin kanssa, piirtäen selvitykseksi suolalusikalla taidokkaita kuvioita sileään ruokaliinaan. Gillianin tarkatessa hän täydensi piirroksensa komealla vetäisyllä ja nojautui voitonriemuisena taaksepäin tuolissaan, pörröttäen tukkansa eriskummaisen näköiseksi. Mutta perään antamatta ahdisti tilanhoitaja häntä, ja hetkisen kuluttua hän oli uudelleen kallistunut eteenpäin, vakuutellen voimaperäisesti ja naputtaen maltittomasti sormillaan pöytää naurusuin muuttaessaan kuviotaan. He olivat mitä parhaita ystävyksiä ja kinastelivat yhtenään. Gillianista se kaikki oli niin raikkaan uutta.
Sitten hänen huomionsa kääntyi toisaalle. Koko aterian ajan oli Craven istunut äänettömänä. Kerran alettuaan sanasodan kiistelivät täti ja Peters kaikessa ystävyydessä, kunnes asia perinpohjin oli reposteltu, lainkaan muistamatta ympäristöään. Craven ei ollut sekaantunut väittelyyn. Kuten aina oli Gillian nytkin liian kaino puhutellakseen häntä omasta aloitteestaan, mutta tunsi voimakkaasti hänen läsnäolonsa.
Tyttö moitti omaa käytöstään, mutta vaitiolo oli parempi kuin jokapäiväiset kuluneet lauseet, ja muuta hän ei olisi osannut sanoa. Hänen näköpiirinsä oli niin suppea, kun taas Cravenin, joka oli matkustellut kaikkialla maailmassa, täytyi olla hyvin laaja. Yhtä alaa lukuunottamatta olivat Gillianin tiedot mitättömät. Mutta Cravenkin oli taiteilija — oli toivotonta yrittää ottaa sitä puheeksi, hän päätteli, halveksien vähäisiä tietojaan; olisi julkeata mennä tyrkyttämään luostarissa kasvaneen amatöörin mielipiteitä sellaiselle henkilölle, joka oli opiskellut Pariisin kuuluisissa ateliereissä ja tutustunut useiden maiden taiteeseen.
Mutta kuitenkin hän oli varma, että hänen oli joskus murrettava oman ujoutensa kohottama muuri; maalaistalon tuttavallisessa elämässä olisi sellaisen olotilan jatkuminen sekä mahdoton että naurettava. Harmissaan itselleen hän tunnusti, että heidän väliensä kireys oli suureksi osaksi hänen syytänsä, ettei hän harjoituksen puutteessa osannut menetellä toisin. Mutta hän ei voinut loppumattomasti vedota sellaiseen pätemättömään puolustukseen. Jos hänestä kerran oli mihinkään, täytyi hänen vapautua niistä sovinnaistavoista, joihin hänet oli kasvatettu; hän oli irtautunut ahtaasta entisyydestä; nyt hänen oli ajateltava laajanäköisesti, luontevasti kaikista asioista — niinkin mitättömästä seikasta kuin seurustelusta.
Pelastava huumorintajunta nostatti hänen kaulaansa naurun, joka oli vähällä purskahtaa ilmoille. Sehän oli niin pieni asia, mutta hän oli suurentanut sitä niin tavattomasti. Mitä se itse asiassa saattoi olla — sellaisen koulutytön kömpelyyttä, jota hänen huoltajansa varsin luonnollisesti ei ollut huomaavinaan, sillä eihän hänen seuransa voinut olla muuta kuin ikävystyttävä.Tant pis!Hän saattoi ainakin koettaa olla kohtelias.
Hän kääntyi, sankarillisesti aikoen murtaa jään ja aloittaa keskustelun vaikkapa kuinkakin turhanpäiväisistä asioista. Mutta hänen katseensa ei ennättänyt Cravenin kasvoihin, vaan juuttui hänen käsiinsä, jotka lepäsivät valkealla pöytäliinalla pitkien, voimakkaiden sormien pyöritellessä ja kieputellessa tyhjää viinilasia. Käsillä oli Gillianiin tenhoisa vaikutus. Niistä ilmeni luonne, niistä näki ihmisen henkilöllisiä ominaisuuksia. Hän oli herkkä tajuamaan niiden merkkejä. Hän oli harrastanut käsitutkimuksia hänelle tarjona olleen rajoitetun aineiston avulla — tarkkaillut nunnien käsiä, pappien käsiä, eri henkilöiden käsiä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut, ja sen miehen kättä, joka oli häntä opettanut. Siltä mieheltä hän oli oppinut enemmän kuin taiteensa pelkät alkeet, hänen johdollaan oli alkeellinen harrastus kehittynyt määrätietoiseksi opiskeluksi, ja kun hän nyt silmäili Barry Cravenin käsiä, johtui hänen mieleensä muuan lause opettajansa luennoista: »Joissakuissa käsissä, etenkin miesten käsissä, on luonteenomaisia piirteitä, jotka ilmaisevat intohimoja ja ominaisuuksia ja pistävät silmään yhtä selvästi kuin kasvonilmeet.»
Syventyen tarkkailuunsa hän unohti alkuperäisen tarkoituksensa, pannen merkille uuden tyypin silmäänpistäviä tunnuksia ja luetellen yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat kokonaisuuden. Voimakas käsi, joka voimassaan saattoi olla armoton — saattoiko se voimassaan olla myöskin säälivä? Tämä kummallinen ajatus heräsi odottamatta hänen mieleensä hänen tarkkaillessaan ensin vinhasti, sitten hitaammin pyörivän viinilasin ohutta kantaa, joka hiljaa kilahtaen äkkiä katkesi, kun käsi puristui nyrkkiin, niin että päivettynyt iho rystysten kohdalta vaaleni. Gillian vetäisi nopeasti henkeään. Oliko vahinko hänen syytään — oliko hän tuijottanut huomiotaherättävästi, niin että Craven oli suuttunut hänen nenäkkyyteensä? Hänen kasvojaan poltti, ja surkean ujona hän pakottautui katsomaan Cravenia kasvoihin. Hänen pahoittelunsa oli aiheeton. Hänestä välittämättä Craven silmäili sormiensa vieressä olevaa särkynyttä lasia kasvoillaan lievän kummastuksen ilme, ikäänkuin olisi vahinko saanut hänen harhailevat ajatuksensa vain puolittain palaamaan nykyisyyteen. Hetkisen hän tuijotti lasin kappaleihin, pannen ne sitten välinpitämättömästi syrjään.
Gillian hillitsi hysteeristä naurunhaluaan. Craven välitti hänestä niin äärettömän vähän, ettei edes tämä pikku tapaus ollut herättänyt häntä huomaamaan toisen tarkastelua. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ihan ilmeisesti oli penikulmien päässä Craven Towersista ja vaivaloisesta holhokista. Ja äkkiä se tuntui loukkaavalta. Hän oli Cravenille ainoastaan kaino, kömpelö tyttö, jonka pelkkä olemassaolo oli rasitus. Hänen niin uljaasti tekemänsä päätös särkyi toisen kylmään eristymiseen. Puheleminen oli mahdottomampaa kuin milloinkaan ennen.
Hän kohautti vähän olkapäitään huulet hieman lerpallaan. Ja uskoen Cravenin olevan omissa aatoksissaan hän jatkoi tarkasteluaan. Oliko kotiintulo tehnyt Cravenin silmien ilmeen entistäkin murheellisemmaksi ja syventänyt juovia hänen suunsa ympärillä — tekikö palvotun äidin muisto hänen kasvoillaan väikkyvän kärsimyksen ilmeen vieläkin terävämmäksi? Vai liioitteliko Gillianin ylenmäärin kiihtynyt mielikuvitus hänen näkemäänsä, uskotellen pelkkää ikävystymistä syväksi suruksi? Hän mietti sitä ja oli melkein johtunut sellaiseen päätelmään, että viimemainittu selitys oli järkevämpi, kun hän — tarkkaillessaan — näki miehen kasvoilla äkillisen, niin tuskaisen värähdyksen, että hän rajusti puraisi huultaan tukahduttaakseen huudahduksen. Silmänräpäykseksi välähtänyt ilme oli paljastanut hänelle kärsivän sielun. Hätäisesti hän loi katseensa toisaalle, syvästi pahoitellen väärää arveluaan. Hän oli löytänyt salaisen haavan. Hänen istuessaan jäykkänä valtasi hänet pelko, että toisetkin mahdollisesti olivat sen nähneet. Vaivihkaa hän vilkaisi heihin. Mutta väittely oli vielä ratkaisematta, heidän välillään oli pöytäliina raavittu täyteen sekavia kuvioita. Hän huoahti huojennuksesta. Vain hän oli sen huomannut, eikä hänestä ollut väliä. Muutamia minuutteja hänen ajatuksensa risteilivät hurjasti, kunnes hän seisautti ne, rypistäen otsaansa. Se ei ollut hänen asiansa — hänellä ei ollut oikeutta edes mietiskellä Cravenin asioita.
Äkäisenä itselleen hän haihduttaakseen ajatuksiaan kääntyi katselemaan seinillä riippuvia kuvia — ne ainakaan eivät herättäisi häiritseviä kysymyksiä. Mutta hänen päätöksensä pitää ajatuksensa loitolla holhoojastaan kohtasi esteen jo heti alussa, sillä hän huomasi tuijottavansa Barry Craveniin, mutta sellaisessa asussa, jollaisen hän oli kuvitellut hänen ylleen silloin, kun he ensi kerran kohtasivat toisensa — teräspukimissa.
Kuva esitti nuorta miestä, joka oli puettu kuningatar Elisabetin aikaisen kuosin mukaisesti, yllään keveä, siro rautapaita, huolettomasti nojaamassa kiviseen rintanojaan, ranteellaan haukka, jonka pää oli verhottu. Kuvattu nuorukainen muistutti Craven Towersin omistajaa tavattoman läheisesti — ruumiinrakenne oli sama, pään ylväs asento sama, piirteet ja ihonväri samat. Ainoastaan suu oli maalatulla urholla toisenlainen, sillä huulet eivät olleet jurosti yhteenpuristetut, vaan kaartuneet erittäin miellyttävään hymyyn. Muotokuva oli äsken puhdistettu, ja värit olivat raikkaan kirkkaat. Miehen ryhti oli omituisen sulava senaikaiseksi, sen ajan sovinnaisesta maalausta vasta huolimatta huokui siitä tarmoa — jota huoleton asento vain huonosti salasi — ikäänkuin taiteilija olisi totellut traditsionia voimakkaampaa vaikutusta. Koko olento tuntui uhkuvan elämää. Gillian katseli kuvaa lumottuna; vaistomaisesti hänen katseensa suuntautui muotokuvan käsiin. Toinen, haukkaa pitelevä, oli kirjaillun nahkahansikkaan peittämä, mutta toinen, jossa oli haukan jalkahihnoja, oli paljas. Ja myöskin kädet olivat samanlaiset, niiden piirteet tunnontarkasti kuvatut.
Petersin ääni sai Gillianin hätkähtämään. »Katselette ensimmäistä Barry Cravenia, neiti Locke. Se on ihastuttava maalaus. Yhdennäköisyys on tavaton, eikö totta?»
Gillian kääntyi katsomaan pöydän toisella puolen istuvaa, herttaisesti hymyilevää tilanhoitajaa.
»Se on — tavaton», virkkoi hän hitaasti. »Se saattaisi olla entisaikojen asuun puetun herra Cravenin muotokuva, jollei taulun maalaustapa niin suuresti poikkeaisi nykyisestä.»
Peters naurahti.
»Ammattimiehen silmä, neiti Locke. Mutta olen hyvilläni siitä, että myönnätte sen olevan herra Cravenin näköisen. Olisin riidellyt kanssanne hirveästi, jollette olisi sitä nähnyt. Kuvan esittämä nuori mies», jatkoi hän, lämmeten puhumaan huomatessaan tytön mielenkiinnon, »oli aikansa romanttisimpia henkilöitä. Hän eli Elisabetin hallitusaikana ja oli runoilija, kuvanveistäjä ja säveltäjä — kirjastossa on kaksi nidettä hänen runojaan, ja salissa oleva marmorinen Hermes on hänen työtään. Seitsentoistavuotiaana hän lähti Towersista mennäkseen hoviin. Meidän aikoihimme saakka säilyneistä monista kirjeistä päättäen hänestä nähtävästi pidettiin yleisesti. Hän oli sir Philip Sidneyn läheinen ystävä, kuului Spenserin lukuisain suosijoiden joukkoon ja oli Elisabetin erikoinen suosikki — kuningattaren suosio näyttääkin aiheuttaneen hänelle jonkun verran harmia, kuten näkyy hänen päiväkirjansa merkinnöistä. Kuningatar teki hänestä ritarin ilman minkäänlaista aihetta, mikäli on selvinnyt, ja näyttääpä se hämmästyttäneen häntä itseäänkin, sillä hän mainitsee siitä päiväkirjassaan:
— 'Tänä päivänä löi Gloriana minut ritariksi. Jumala tietää, mistä ansiosta se tapahtui, mutta minä en.'
— Hän oli idealisti ja haaveilija, ja hänellä oli kyky pukea ajatuksensa sanoiksi — hänen rakkausrunonsa ovat kauneimpia, mitä olen milloinkaan lukenut, mutta ne ovat ihan persoonattomia. Mikään ei osoita hänen koskaan antaneen rakkauttaan ainoallekaan 'kauniille naiselle'. Ainoankaan naisen nimeä ei milloinkaan mainittu hänen nimensä yhteydessä, ja kun hän pysytti hellät tunteet loitolla itsestään, sai hän haavemielisessä hovissa hyväilynimenL'amant d'Amour.
— Oltuaan kymmenen vuotta kuningattaren hovissa hän ihan äkkiä varusti retkikunnan Amerikkaan. Syytä hän ei ilmaissut. Hovissa vallitsevan teennäisyyden herättämä vastenmielisyys, suru hänen ystävänsä Sidneyn kuoleman johdosta — tai lukuisten kauppiasseikkailijain kertomien tarinain lietsoma vaellushalu ovat saattaneet aiheuttaa tämän yllättävän askeleen. Hänen päätöksensä teki hänen ystävänsä alakuloisiksi, ja Elisabet puhkesi vimmaiseen sanatulvaan, komentaen häntä jäämään luokseen. Mutta kuningattaren vannotteluista ja hartaista pyynnöistä huolimatta — edellisiä oli runsaammin kuin jälkimäisiä — hän purjehti Virginiaan lähteäkseen sieltä maaretkelle. Seuraavien lähivuosien aikana saapui häneltä kaksi kirjettä, mutta sitten — ei kuulunut mitään. Hänen kohtalonsa on tuntematon. Hän oli ensimmäinen Craven, joka katosi unholaan etsiessään uusia maita.
Petersin miellyttävän äänen sointu muuttui empiväksi, hiljaisemmaksi, vakavammaksi. Ja Gillian joutui ymmälle huomatessaan tilanhoitajan hymyilevistä silmistä äkkiä kuvastuvan huolestumisen. Hän oli kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti. Se oli historiaa, likeistä ja eloisaa, koska se oli niin läheisesti tämän talon yhteydessä. Unelmien linna oli vieläkin ihmeellisempi kuin hän oli kuvitellut. Hän hymyili kiitokseksi Petersille ja hengähti syvään.
»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Rakkauden rakastaja!» kertasi hän sitten, katsoen uudelleen kuvaa. »Se on hyvin kaunis ajatus.»
»Perin harmillinen jokaiselle naisparalle, joka on ehkä ollut kyllin hupakko menettääkseen sydämensä hänelle.» Neiti Cravenin sävy oli pureva. »Usein olen aprikoinut, onkohan joku neito 'riutunut, kaihoisasti haaveillessaan' hänestä», lisäsi hän, nousten pöydästä.
»Jos hän olisi siitä tiennyt, olisi hänellä ollut kylliksi syytä lähteä Virginiaan», virkkoi Craven, naurahtaen kalseasti. »Sukumme traditsionit eivät ole koskaan hellineet heikomman sukupuolen liiallista palvomista.»
»Barry, sinä olet kamala!»
»Kenties, rakas täti, mutta sanani ovat osuvat», vastasi Craven kylmästi, mennen lattian poikki avaamaan ovea. »Myöskin Petersin, joka tuntee sukumme historian kuin viisi sormeaan, täytyy myöntää se.»
Hänen äänensä oli uhittelevan vetoava, mutta Peters ei sekaantunut asiaan lausuen vain lempeän pistävästi: »Kiitos sanasta 'myöskin', Barry!»
Veljenpojan sanat olisivat aikaisemmin nostattaneet neiti Cravenin harmistuneena panemaan jyrkän vastalauseensa, sillä ne osuivat hänen hellään kohtaansa. Mutta nyt varoitti vaistomainen, sisäinen näkemys häntä pysymään vaiti. Hän pisti kätensä Gillianin kainaloon ja poistui huoneesta yrittämättäkään aloittaa kinaa.
Seurusteluhuoneessa hän istuutui pasianssipöytään, viritti savukkeen, pörrötti tukkaansa ja levitti kortit pöydälle otsa rypyssä. Nyt hän oli entistä varmempi siitä, että niiden kahden vuoden aikana, jotka Barry oli ollut poissa kotoa, oli tapahtunut joku tuhoisa onnettomuus. Miehen koko luonne tuntui muuttuneen. Hän oli ihan toisenlainen kuin ennen. Entinen Barry ei ollut ollut kova eikä kyynillinen, mutta tämä uusi Barry oli. Muutamien viime viikkojen aikana oli tädillä ollut runsaasti tilaisuutta arvostella. Hän oivalsi, että Barryä vaivasi joku pimeä varjo, synkistäen hänen kotiintuloaan — hän oli kuvitellut sen niin toisenlaiseksi ja huokasi ajatellessaan, kuinka pettäviä toiveet olivat. Veljenpojan onni oli hänestä niin kallis, että häntä raivostutti, kun hän ei kyennyt auttamaan. Ennenkuin Barry puhuisi, ei hän voisi tehdä mitään. Ja hän tiesi, ettei Barry puhuisi koskaan. Iltainen puuha menetti tavallisen viehätyksensä, joten hän hajamielisesti pyyhkäisi kortit kokoon ja aloitti uudelleen.
Gillian istui uunimatolla Moustonin pää sylissään. Hän nojasi neiti Cravenin tuoliin, haaveksien kuten oli haaveillut vanhassa luostarissa, kunnes koira nostamalla äkkiä päätään kiinnitti hänen huomiotaan siihen, että Peters seisoi hänen vierellään. Tilanhoitaja katseli jonkun aikaa ääneti kortteja, osoitti nikotiinin tahraamalla sormellaan neiti Cravenilta huomaamatta jäänyttä siirtoa, meni sitten huoneen toiseen päähän ja istahti pianon ääreen. Hetkisen hänen kätensä hiljaa hipuivat koskettimia; sitten hän alkoi soittaa, ja hän soitti erinomaisesti. Gillian kuunteli ihmeissään. Peters ja musiikki olivat tuntuneet olevan hyvin etäällä toisistaan. Mies oli näyttänyt niin läpikotoiselta urheilijalta; siitä kirjallisuuden tutkimisesta huolimatta, johon hänen myötätuntoinen esityksensä Elisabetin aikaisesta Barry Cravenista oli viitannut, oli Gillian kuvitellut hänen harrastuksiansa karkeamman ruumiillisiksi. Hän oli silminnähtävästi ulko-ilmassa liikkuva mies, pyssy näytti luonnollisemmalta välineeltä hänen käsilleen kuin pianon herkät koskettimet; hänen paksujen, jokseenkin kömpelönnäköisten sormiensa ei olisi mitenkään uskonut taipuvan siihen vienoon näppäilyyn, joka nyt täytti huoneen ihanilla, sopusointuisilla sävelillä. Se oli kolaus Gillianin mieliteorialle, minkä hän vastahakoisesti tunnusti. Mutta hänen ihastuneena kuunnellessaan häneltä unohtui teoretisoiminen.
»Miksi hän ei ole antautunut musiikkialalle», kuiskasi hän jymisevien sävelien suojassa. Hymyillen neiti Craven katsahti hänen intoa uhkuviin kasvoihinsa.
»Voitko kuvitella Petersiä sukoilemassa konserttien ohjaajille tai ilmehtimässä kuulijakunnalle?» huomautti hän, pelastaen kuninkaan hylättyjen korttien läjästä.
Hymyillen vastaukseksi Gillian vaipui entiseen asentoonsa. Musiikki vaikutti häneen syvästi, ja Petersin soitto tehosi hänen herkkään taiteilijatemperementtiinsa. Kappale oli venäläinen kansanlaulu, valittava ja koruton, ja siinä oli omituinen, lyhyehkö, kertautuva loppusävel, joka muistutti tuskaisen sydämen huokausta — siinä oli villin suruista harmoniaa, johon sisältyvä tuska ahdisti kurkkua. Gillianin mieleen tulvahti murhetta huokuvan soiton nostattama pahojen enteiden aalto, outo, epämääräinen pelko, jolla ei ollut muotoa, mutta joka painoi häntä kuin rusentava taakka. Viimeisten viikkojen onnellisuus tuntui äkkiä hukkuvan maailmassa rehoittavaan surkeuteen. Jos sydämen sisimmät sopukat tutkittaisiin, niin kuka oli tosionnellinen? Sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat lähemmäksi häntä itseänsä, lensivät hänen oman tyttöikänsä lohduttomiin päiviin ja hänen isänsä kovaosaiseen elämään. Senjälkeen ne hypähtivät eteenpäin, siirtyen nykyisyyteen, ja hän ajatteli surua, jonka hän oli nähnyt kuvastuvan Cravenin kasvoista lyhyen hetkisen aikana päivällispöydässä. Oliko maailmassa ainoastaan murhetta? Haaveksivat ruskeat silmät sumentuivat. Hänen sydämestään pulpahti palava rukous, että hänen osakseen kerran tulisi täydellinen onnellisuus, vaikka vain hetkiseksi.
Sitten muuttui soitto ja sen mukana tytön mieliala. Hän nykäisi päätään taaksepäin ja räpytti vihaisesti silmiään haihduttaakseen niistä kosteuden. Mikä hänen oli? Totisesti hän oli koko maailman epäkiitollisin tyttö. Jos hänellä oli suruja, niin täytyi niiden olla hänen itsensä tuottamia. Hänelle oli oltu miltei uskomattoman hyväntahtoisia, ei oltu jätetty tekemättä mitään hänen ilokseen. Hänen vain muutamia viikkoja sitten viettämänsä elämä oli hänen nykyisen olonsa mittaamattoman kaukainen vastakohta. Mitä hän vielä kaipasi? Oliko hän niin itsekäs, että saattoi ajatellakaan entistä kovaa osaansa? Häpeä täytti hänen mielensä, ja hän loi katseensa vierellään istuvaan naiseen äkillisen kiitollisuuden ja rakkauden puuskan vallassa. Mutta neiti Craven oli vihdoinkin kiintynyt kortteihinsa eikä nähnyt ympäristöään, ja heikko hymy huulillaan Gillian käänsi huomionsa läheisellä tuolilla istuvaan äänettömään olentoon. Craven oli tullut huoneeseen muutamia minuutteja aikaisemmin. Hän nojasi välinpitämättömänä tuolin selkänojaan, varjostaen toisella kädellä kasvojaan sammuneen savukkeen riippuessa toisen sormien välissä. Gillian katseli häntä kauan ja vakavasti, ihmetellen, kuten hän aina ihmetteli, millaisethan olivat olleet Cravenin ja hänen isänsä tapaisen miehen väliset suhteet, mikä oli saanut Cravenin ottamaan kannettavakseen taakan, joka oli laskettu hänen hartioilleen. Ja hänen poskiansa alkoi taaskin kuumentaa hänen ajatellessaan kuinka suurena rasituksena hän oli Cravenille. Oli nurinkurista, että hänellä oli sellainen kuorma!
Hän tukahdutti huokauksen, ja hänen silmiinsä tuli haaveellinen ilme, kun hän vaipui ajattelemaan häntä odottavaa tulevaisuutta. Ja hänen innokkaan luottavana suunnitellessaan tuulentupiaan, siveli hänen kätensä hyväilevästi koiran päätä Petersin soittaman haikean valssin tahdissa.
Näpättyään äkillisen, odottamattoman sävelen soittaja nousi pianon äärestä ja liittyi huoneen toisessa päässä olevaan seurueeseen. Neiti Craven sekoitteli kortteja touhuisasti. »Kiitos, Peters», sanoi hän ja nyökkäsi hymyillen. »Kun kuulen sinun soittavan, muistuvat entiset ajat mieleeni. Gillianista olet antautunut väärälle uralle; hän mieluummin näkisi sinut Queen's Hallissa.»
Peters nauroi tytön punehtuneena puolustautuessa ja istuutui lähelle korttipöytää. Kesken jaon neiti Craven sytytti uuden savukkeen.
»Mitä uutta kuuluu kreivikuntaamme?» tiedusti hän, lisäten selitykseksiGillianille: »Hän on kävelevä tietoaitta, rakas ystävä.»
Peters naurahti. »Ei mitään erikoista, mylady. Kunnassamme on viime aikoina vietetty erittäin siivoa elämää. Vanha Holmwoodin Lacy on kuollut; hänen sijastaan on Bill Lacy ohjaksissa ja hakkauttaa parhaillaan tammia maksaakseen nuoruuden erehdyksiään — joista muuten yksikään ei totta puhuen ole kauhea. Hamer-Banisterit ovat vihdoinkin sortuneet — heitä on enemmän sääli — ja Hamer on vuokrattu joillekin varakkaille australialaisille, joilla nähtävästi on rajattomasti rahaa, kovin omituisia sanontatapoja ja jotka ovat kovin kauniin itsevarmoja. Heillä oli hyvät suositukset, ja Sandra on ottanut, heidät ihastuneena vastaan — heillä on samanlaisia harrastuksia.»
»Hevosasioita otaksuttavasti. Miten Horringfordit voivat?»
»Jotakuinkin entiseen tapaan», vastasi Peters. »Horringford on kokonaan syventynyt Egyptin asioihin, ja Sandra on jälleen sotapolulla», lisäsi hän hämärästi.
Neiti Craven myhähti. »Mistä on tällä kertaa kysymys?»
Petersin kulmakarvat värähtivät omituisesti.
»Sosialismista!» Hän hihitti. »Hänellä on ihan uusi, perin omintakeinen käsitys siitä varsin venyvästä käsitteestä. Pyysin Sandraa selittämään minulle sen järjestelmän periaatteita, ja hänen esityksensä oli hyvin monisanainen ja perin arvoituksellinen. Se tuntuu sisältävän ihmisen oikeudet, joukkojen kohottamisen, maanomistajan ja vuokralaisen suhteet, joutilaan rikkaan psykologisen huonontumisen —»
»Sandra ja psykologia — armias taivas!» päivitteli neiti Craven, vieden kätensä tukkaansa.
»— Ja köyhien ja sorrettujen aseman parantamisen», jatkoi Peters. »Se ei kuulosta ihan alkuperäiseltä, mutta minulle on kerrottu, että agitatsioni on perin uudenlaista. Sandra puuhaa ankarasti oman väkensä keskuudessa», lopetti hän ja nojautui nauraen taaksepäin tuolissaan.
»Mutta — köyhät ja sorretut! Pidin Horringfordia mallikelpoisena maanomistajana ja hänen tiluksensa luulin kelpaavan esimerkiksi muille kuningaskuntamme tilanhaltijoille.»
»Juuri niin. Sehän juuri huvittavaa onkin. Mutta sellainen pieni sivuseikka ei säikytä Sandraa. Siitä koituu hänelle kesäinen harrastus, hän ei juuri tiedä, mitä tekisi, metsästysajan mentyä. Hän on käynyt tähän sosialismijuttuun käsiksi varsin perinpohjaisesti, järjestänyt kokouksia ja luentotilaisuuksia. Heidän pyrkimyksiensä erikoisena sivuhaarana kuulostaa olevan tyyten uusi suunnitelma lapsien kasvattamiseksi. Siitä minulla on jokseenkin hatarat tiedot — sain Sandran kiukustumaan pahanpäiväisesti sanomalla sen mielestäni muistuttavan tuotteitaan myyvän puutarhurin voimaperäistä viljelyä. Se, ettei Sandralla ole omia lapsia, ei haittaa mitään — hänen päänsä on täynnänsä mitä kauneimpia teorioita. Mutta teoriat eivät tunnu oikein hyvin menevän kylän naisten päähän. Tuonnottain hän tyrmistyi, kun eräs perheenäiti pamautti hänelle suoraan vasten kasvoja, ettei hän käsittänyt Sandran puheita — mikä epäilemättä oli ihan totta. Mutta sanontatapa taisi olla epämieluinen, ja Sandra oli hyvin harmissaan ja valitti Thomsonille, uudelle tilanhoitajalle. Tämä, mies-paha, joutui kahden tulen väliin, sillä maan vuokraajatkin olivat käyneet valittamassa, että heitä häirittiin. Niinpä hänen oli mentävä Horringfordin puheille, ja siellä sukeutui mainio kohtaus. Sen johdosta Sandra soitti tänä aamuna minulle ja kertoi, että Horringford käyttäytyi kuin karhu, että hän oli kokonaan kietoutunut ummehtuneihin muumioihinsa ja menettänyt viimeisenkin ihmisyyskipinänsä. Huomenna hän muka aikoi tulla tänne puoliselle kertoakseen minulle kaikki — hän riemastui kuullessaan, että talo on taaskin asuttu ja tulee teidän luoksenne teelle, jolloin epäilemättä saatte toisen painoksen hänen murhevirttään. Puolen tunnin kuluttua soitti Horringford ja valitti Sandran olleen erittäin vaivaloisen ja puuhailleen jotakin uutta hullutusta, joka oli ärsyttänyt kaikkia; Thomson toi hänelle joka päivä ainakin yhden vuokralaisen irtisanoutumiskirjeen; sanalla sanoen: piru oli merrassa, ja hän pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani ja puhumaan Sandralle järkeä. Hän nähtävästi valmistaa kaikin voimin jonkun faaraon elämäkertaa ja oli hyvin harmissaan häiriöstä.»
»Jos hän välittäisi hiukan vähemmän faaraoista ja rahtusen enemmänSandrasta —» virkkoi neiti Craven, puhaltaen miettivästi savurenkaita.Peters pudisti päätään.
»Kyllä hän välitti — sehän juuri surkeata onkin», sanoi hän verkkaisesti. »Mutta mitä olisi voinut odottaa? Tunnethan koko jutun. Sandra joutui naimisiin lapsena, jolloin hänen olisi pitänyt olla koulupenkillä, eikä hänen mieltään kuulustettu lainkaan. Horringford oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin hän on ja aina ollut harvapuheinen ja syventynyt egyptiläisiin tutkimuksiinsa. Sandralla ei ollut koko maailmassa muita ihanteita kuin tallit. Horringford ikävystytti häntä suunnattomasti, ja vilpitön kun on, ei Sandra empinyt, vaan sanoi sen hänelle suoraan. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta. Hän ei voinut pitää miestä minkäänarvoisena, ja niinpä he loittonivat toisistaan, ja Horringford sulkeutui entistä enemmän kuoreensa.»
»Entä mitä sinä aiot tehdä, Peter?» Cravenin äkillinen kysymys säpsähdytti toisia, sillä hän ei ollut näyttänyt kuuntelevan keskustelua.
Peters viritti savukkeen ja poltti vähän aikaa, ennenkuin vastasi. »Kuuntelen loppuun saakka, mitä Sandralla on sanottavaa», alkoi hän vihdoin puhua. »Sitten ilmaisen hänelle muutamia seikkoja, jotka hänen mielestäni pitäisi tietää, ja kehoitan häntä pyytämään Horringfordia ottamaan hänet mukaansa Egyptiin ensi talvena.»
»Minkä tähden?»
»Sen tähden, että Horringford Egyptissä ja Horringford Englannissa ovat kaksi hyvin erilaista ihmistä. Tiedän sen — koska olen sen nähnyt. Se on vain ajatus; se saattaa luonnistua. Joka tapauksessa kannattaa koettaa.»
»Entäpä jos lady Horringford ei taivu sulavan kielesi neuvoihin?»
»Kyllä hän taipuu — ennenkuin jätän hänet rauhaan», vakuutti Peters jurosti, purskahtaen sitten nauramaan. »Hänen tämänaamuisesta haastelustaan arvasin hänen hieman säikähtäneen, että oli pistänyt sormensa mehiläispesään. En usko hänen olevan pahoillaan päästessään vähäksi aikaa muuanne antaakseen kaiken jälleen rauhoittua. Siihen mennessä hän voi hiljalleen tasaantua ja ilmoittaa Egyptiin lähdön syyksi vetäytyäkseen lopullisesti pois koko hommasta.»
»Onko Sandrassa mielestäsi suurempi syy kuin Horringfordissa?» kysyi neiti Craven äänessään uhitteleva soinnahdus.
Peters kohautti olkapäitään. »Minusta on vikaa heissä kummassakin. Mutta ennen kaikkea moitin järjestelmää, josta koko pulma on saanut alkunsa.»
»Tarkoitatko, että Sandran olisi pitänyt itsensä saada valita puoliso itselleen? Hän oli vasta lapsi —»
»Ja Horringford oli niin helkkarin oivallinen sulhanen», pisti Craven kyynillisesti väliin, siirtyen tuoliltaan pieluspeitteiselle pesäristikolle.
Gillian istui neiti Cravenin tuolin käsinojalla, sovitellen pasianssikortteja nahkaiseen koteloon. Hän katsahti nopeasti toisiin.