»Minä olen luullut, että Englannissa kaikki tytöt valitsevat puolisonsa ja että he menevät naimisiin oman mielensä mukaan», virkkoi hän kummastuneena.
»Teoreettisesti on asia niin, rakas», vastasi neiti Craven, »mutta käytännössä on usein toisin. Yleensä tytöt järjestävät itse tulevaisuutensa ja valitsevat puolisonsa. Mutta vielä on paljon vanhanaikaisia ihmisiä, jotka röyhkeästi vaativat itselleen oikeutta määrätä tytärtensä elämästä ja ovat kouluttaneet heidät niin, että vanhempien toiveiden vastustaminen on miltei sula mahdottomuus. Ilmestyy sopiva kosija, vanhemmat painostavat tyttöä — ja kaikki on valmista. Otetaan esimerkiksi Sandra. Muutamien vuosien kuluttua hän otaksuttavasti olisi itse valinnut — ja viisaasti. Mutta asiain näin ollen ei avioliitto ollut johtunut hänen mieleensäkään.»
»Hän ei olisi voinut valita parempaa miestä», puolusti Peters lämpimästi. »Jos Horringford vain olisi malttanut odottaa vuoden tai pari —»
»Sandra olisi otaksuttavasti karannut jonkun tallirengin tai sirkusratsastajan kanssa, ennenkuin olisi ehtinyt tulla täysi-ikäiseksi!» pilaili neiti Craven nauraen. »Mutta se on vaikea kysymys, se puolison valitseminen», jatkoi hän miettivästi, »Poikamiehenä kykenen pohtimaan sitä täysin tyynesti. Mutta jos olisin hulluuden hetkellä mennyt avioliittoon ja minulla olisi talon täysi tyttäriä, saisin hermopuistatuksia joka kerta, kun vieras mies ilmestyisi oveni sisäpuolelle.»
»Et usko meidän olevan varsin korkealla tasolla, mylady», pahoitteliPeters.
»Hyvä ihminen, en usko teidän olevan millään tasolla — tiedän teistä liian paljon», vastasi neiti Craven hymyillen.
Peters nauroi. »Mitä sinä arvelet, Barry?»
Ainoan välihuomautuksensa jälkeen Craven oli istunut äänettömänä, ikäänkuin keskustelu ei enää olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Hän ei vastannut Petersin kysymykseen vähään aikaan, ja kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, oli hänen äänensä omituisen pingoittunut. »En usko mielipiteeni painavan kovinkaan paljoa, mutta minusta tuntuu, että naiset panevat paljon alttiiksi kummassakin tapauksessa. Mies ei voi koskaan tietää, minkälaiseksi lurjukseksi hän muuttuu, kun siksi tulee.»
Syntyi painostava hiljaisuus. Neiti Craven piti katseensa suunnattuna korttipöytään hermostuneena ja pahojen aavistusten vallassa; sellaista hän ei ollut ennen kokenut. Hänen veljenpoikansa sanoissa ja katkerassa sävyssä tuntui piilevän salattu merkitys, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen puheenaiheen, joka lievittäisi huoneessa vallitsevaa jännitystä. Mutta Peters katkaisi äänettömyyden, ennenkuin se ehti muuttua vaivaavaksi. »Se ainoa täällä oleva henkilö, jota asia lähemmin koskee, ei ole lausunut mielipidettään. Mitä te arvelette, neiti Locke?»
Gillian punehtui hieman. Hänen oli vielä vaikeata sekaantua yleiseen keskusteluun ja muistaa, että häntä voitaisiin millä hetkellä tahansa vaatia tuomaan esiin omia ajatuksiaan.
»Pelkäänpä, että minulla on ennakkoluuloja. Minut on kasvatettu luostarissa — Ranskassa», vastasi hän empien.
»Siis kannatatte ranskalaisten tapaa, hehän solmivat sovinnaisia avioliittoja?» huomautti Peters.
Gillian loi häneen tummista silmistään vakavan katseen. »Luullakseni se on — varmempi», sanoi hän hitaasti.
»Ja siis onnellisempi?»
Tytön poskien puna tummeni. »Oi, en tiedä. En ymmärrä englantilaisten tapoja. Osaan puhua vain Ranskasta. Keskustelimme siitä luostarissa — luonnollisesti, koska se oli kiellettyä,que voulez vous?» Hän hymyili. »Jotkut ystävistäni menivät naimisiin. Heidän vanhempansa järjestivät heidän avioliittonsa. Tuntuu, että» — hän takertui, jatkaen sitten hätäisesti — »että puolison valitsemiseen liittyy paljon sellaista, mitä — tytöt eivät käsitä, minkä vain vanhemmat ihmiset ymmärtävät. Niin ollen on kenties parasta, että he järjestävät asian, joka on niin vakava ja niin — niin kestävä. Heidän täytyy tietää enemmän kuin me tiedämme», lisäsi hän rauhallisesti.
»Entä ovatko ystäväsi onnellisia?» tiedusti neiti Craven suorasukaisesti.
»He ovat tyytyväisiä.»
Neiti Craven ärähti. »Tyytyväisiä!» kertasi hän halveksivasti. »Avioliiton pitäisi antaa enemmän kuin tyytyväisyyttä. Se on kovin laiha elinkautisen kumppanuuden perusta.»
Tytön kasvoille lehahti varjo.
»Eräs ystäväni meni naimisiin rakkaudesta», kertoi hän vitkalleen. »Hän kuului vanhaan ylimystöön, ja hänen sukulaisensa toivoivat hänelle loistavaa avioliittoa. Mutta hän rakasti muuatta taiteilijaa ja meni hänen kanssaan naimisiin kaikesta vastustuksesta huolimatta. Kuusi kuukautta hän oli Ranskan onnellisin tyttö — sitten hän sai tietää, että hänen puolisonsa oli uskoton. Loukkaako teitä, että puhun siitä — luostarissa me kaikki tiesimme sen. Pian senjälkeen hän matkusti Caprille isänsä lahjoittamaan huvilaan, ja eräänä aamuna hän meni uimaan — se oli hänen jokapäiväinen tapansa, hän osasi tehdä vedessä kaikenlaisia temppuja. Mutta sinä aamuna hän ui ulapalle — eikä palannut.» Gillianin hiljainen ääni aleni melkein kuiskaukseksi.
Neiti Craven katsahti häneen epäilevästi. »Tarkoitatko, että hän tahallaan hukutti itsensä?»
Gillian liikahti hieman, ikäänkuin vältellen. »Hän oli hyvin onneton», virkkoi hän vienosti.
Sitä seuranneen äänettömyyden aikana hänen huolestunut katseensa kääntyi melkein hänen huomaamattaan holhoojaan. Craven oli noussut pystyyn ja seisoi jäykän liikkumattomana kädet taskussa, tuijottaen suoraan eteensä. Hän näytti kokonaan eristäytyneen muusta seurueesta, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lähtenyt vaeltamaan, jättäen kookkaan ruumiin tyhjäksi, tunteettomaksi kuin kivikuvan. Gillian tunsi, ettei Craven ollut tarkannut hänen sanojaan. Häntä harmitti, että oli lausunut ajatuksia, joiden hän pelkäsi olevan kypsymättömiä ja arvottomia. Häneltä pääsi nopea huokaus, ja käsittämättä sen syytä neiti Craven taputti häntä lempeästi olalle. »Se on kovin murheellinen pikku tarina, rakas.»
»Ja lujittaako se uskoanne, että tyttö tekee viisaasti hyväksyessään hänelle valitun puolison, neiti Locke?» kysyi Peters äkkiä, vilkaisten samalla kelloonsa ja nousten seisomaan.
Gillian nousi muiden mukana.
»Luullakseni se on — varmempaa», vastasi hän, kuten oli sanonut aikaisemminkin, ja kumartui herättämään nukkuvaa villakoiraa.
Neiti Craven istui yksin Towersin kirjastossa. Hän oli lukenut, mutta kirja ei ollut jaksanut kiinnittää hänen mieltään ja virui nyt lukemattomana hänen sylissään, samalla kun hän oli vaipunut syviin aatoksiin.
Hän istui hyvin hiljaa, tavallisesti kirkkaat kasvot pilvessä, ja kerran tai pari pääsi häneltä raskas huokaus.
Lyhyt marraskuun päivä alkoi kallistua loppupuolelle, ja vaikka iltapuoli olikin vasta alussaan, alkoi jo käydä hämäräksi. Pimenemisen huomasi kirjastossa paremmin kuin muualla talossa — huone oli synkkä heti aamuauringon siirryttyä sen ohitse. Se oli pitkä ja kaita, seinissä oli noin kolmen ja puolen metrin korkuinen tammilaudoitus ja sen yläpuolella kiersi parveke, jolle päästiin takorautaisia portaita myöten. Sinne oli sijoitettu kokoelma nahka- ja veliinikansiin sidottuja kirjoja, jotka verhosivat seiniä lattiasta muutamia kymmeniä sentimetrejä korkean laipion alapuolelle. Huoneen neljännessä seinässä, jolle parveke ei ulottunut, oli kolme kapeata ikkunaa, joista näkyi ajotielle. Kalusto oli niukka ja tiukasti Jaakko-kuninkaan ajan tyylin mukainen, sillä se oli yli kaksisataa vuotta säilynyt jotakuinkin koskemattomana; siinä oli jykevä kirjoituspöytä, pari pitkää, matalaa kaappia ja puolitusinaa tilavia nojatuoleja, jotka myöhemmin oli päällystetty pieluksilla vastaamaan nykyajan mukavuusvaatimuksia. Joitakuita vanhoja, hienoja pronssiesineitä oli laudoitettujen seinien vierellä. Huoneessa vallitsi tyynen rauhaisa tuntu. Vanha kalusto vaikutti upean vankalta. Kiilloitettu laudoitus ja sen yläpuolella vanhojen kirjojen hyvin järjestetyt rivit tekivät pysyväisen vaikutuksen; ne olivat aina paikallaan, samalla kun tuli ja meni miespolvia ohimenevinä, kiiltävistä tammilaudoista kuvastuvina, käsitellen painettuja aarteita, joita luettaisiin vielä vuosisatoja sen jälkeen, kun he olivat jälleen rauenneet tomuksi.
Talon henki tuntui aineellistuneen tässä isossa, hiljaisessa huoneessa, joka oli avara ja kuitenkin kodikas, muodollinen, mutta kuitenkin lämmintuntuinen.
Se oli neiti Cravenin lempipaikka. Ilmakehä siellä oli miellyttävä. Täällä hän vielä läheisemmin kuin muualla tunsi pääsevänsä kosketuksiin suvun hienon vaikutuksen kanssa, jota koko talo tuntui huokuvan. Useimmissa huoneissa sen saattoi havaita, mutta kirjastossa se oli voimakas.
Talo ja suku — ne olivat erottamattomasti liittyneet toisiinsa.
Satoja vuosia, katkeamattomana sarjana, isästä poikaan… isästä poikaan… Neiti Craven oikaisihe istumaan suorana kuullessaan nyyhkytyksen äänen, josta ei voinut erehtyä. Hämmästyneenä hän katsoi kahta kyynelten jättämää märkää jälkeä polvillaan olevan, avoimen kirjan sivulla. Lapsuudestaan saakka hän ei tietoisesti ollut itkenyt. Olipa hyvä, että hän oli yksin, mietti hän, hätkähtäen ja vilkaisten ympärilleen tyhjässä huoneessa. Hänen oli pidettävä itseään tiukemmassa kurissa. Hän naurahti hieman epävarmasti, yskäisi, niisti nenäänsä voimaperäisesti ja meni keskimäisen ikkunan ääreen. Ulkosalla oli kolea marraskuun ilma. Tuuli puhalsi talon ympärillä rajuina puuskina, jotka huojuttivat ja taivuttivat puiston isoja alastomia puita ja sieppasivat pyörteisiinsä myöhään varisseita lehtiä, nostaen ne jonoina ilmaan hajoittaakseen ne sitten jälleen laajalle alueelle.
Sade pieksi ikkunan ruutuja. Mutta myrskyn myllertämänäkin oli näköalalla oma omituinen viehätyksensä. Kaikkina vuodenaikoina se oli kiehtova.
Neiti Craven katseli vankkoja, alastominakin kauniita puita ja mietti, kuinkahan usein hän vielä näkisi niissä lehtisilmut. Otsaansa rypistäen hän tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen, painautui likemmäksi ikkunaa ja tähyili ulos entistä tarkkaavammin. Itäänpäin ja länteenpäin jatkuivat pitkät lehtokujat, jotka kaartuivat ja katosivat pian näkyvistä. Talon edustalla oli laaja, hiekoitettu alue; sieltä vei kaksi lyhyempää, tilavan, soikean tarhan kahden puolen kiertävää lehtokujaa tallille, joka oli rakennettu vähän matkan päähän talon etusivun kohdalle, mutta jonka kuusiaita piilotti.
Vaikka neiti Craven katseli jonkun aikaa, meni ohitse vain riistanvartija kintereillään läpimärkä setteri, ja vavahtaen tarkkailija kääntyi pois ikkunasta. Hän liikkui rauhattomasti sinne tänne, otti käsiinsä kirjoja, pannen ne heti taaskin takaisin, penkoen kaapeista painokuvia, jotka toisella silmäyksellä eivät häntä huvittaneet, ja tarkastaen lapsuudestaan saakka tuntemiaan pronssiesineitä pitkään ja tutkivasti, ikäänkuin olisi nyt nähnyt ne ensimmäisen kerran.
Huoneeseen tuli palvelija ja mitään virkkamatta lisäsi puita uuniin. Neiti Cravenin keskeytyneet ajatukset pyörähtivät uuteen uomaan. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, veti eteensä paperiarkin ja kirjoitti vitkalleen päivämäärän. Mutta sitä edemmäksi hän ei päässyt. Muste kuivui kynään hänen tuijottaessaan valkeaan paperiin kykenemättä toivomallaan tavalla pukemaan sanoihin sen kirjeen sisältöä, jonka hän aikoi kirjoittaa.
Vihdoin hän laski hopeisen kynänvarren kädestään, tehden toivottoman eleen, ja hänen katseensa suuntautui pronssiveistokseen, jota käytettiin kirjepainona. Se oli hänen omaa työtään, ja hän hypisteli sitä hyväillen, huulillaan omituinen, suruinen hymy, kunnes hänen rinnastaan puristui toinen haikea nyyhkäys; sitten hän pani sen syrjään ja painoi kädet kasvoilleen.
»Se ei ole itseni tähden; Jumala tietää, ettei se ole itseni tähden», supatti hän ikäänkuin puolustellen. Sitten hän pinnisti voimiaan, sai mielenliikutuksensa hillityksi ja yritti uudelleen kirjoittaa. Mutta pantuaan paperille viisi tai kuusi sanaa hän nousi maltittomana pystyyn, rypisti paperin kädessään, meni takan luokse ja heitti sen loimuavien halkojen sekaan.
Hän katseli, kuinka se käpertyi, sen väri muuttui mustan kirjoituksen selvästi näkyessä, ja sitten se raukesi tuhkaksi. Tottumuksesta hän sitten otti savukkeen uuninreunuksella olevasta rasiasta, mutta hänen sytyttäessään sitä välähti hänen mieleensä äkillinen ajatus, ja hetkisen kestäneen epäröinnin jälkeen seurasi savuke aloitettua kirjettä tuleen.
Kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän meni jälleen istumaan nojatuoliin ja koetti taaskin lukea, mutta vaikka hänen katseensa koneellisesti lipui pitkin painettuja rivejä, ei hän tajunnut lukemaansa, ja laskettuaan kirjan kädestään hän ei enää yrittänytkään haihduttaa harhailevia ajatuksiaan. Ne eivät olleet hupaisia, ja kun ovi vähää myöhemmin avautui, käänsi hän hyvillään päätään, huokaisten helpotuksesta. Sisälle astui Peters reippain askelin.
»Tulin kuulusteluun», virkkoi mies nauraen. »Perheripitys piti minua yksinäisyydessä tämän aamun. Aikoinani en välittänyt sellaisesta mitään, mutta viime vuosi pilasi minut. Olin tilattu puoliselle, mutta tulin niin pian kuin ehdin. Kaikki voivat toivottavasti hyvin.»
Neiti Craven silmäili häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Peters seisoi selkä takkaan päin, kädet selän takana, kasvot rusottavina tuulesta ja sateesta, terävät, siniset silmät suunnattuina häneen luotettavina, varmoina. Omituinen sattuma oli tuonut miehen tänne — juuri sillä hetkellä. Neiti Cravenin valtasi voimakas halu ottaa hänet uskotukseen harvinaisessa asiassa. Hän oli tuntenut Petersin ja luottanut häneen useampia vuosia kuin oikein muistikaan. Kuinka paljon hän puhuisi? Hän oli kahdella päällä.
»Olet aina ajattelevainen, Peter», alkoi hän verkalleen. »Tuskinpa on mitään anteeksiannettavaa.» Hän hymyili hieman. Barry lähti ratsastamaan jonnekin varhain tänä aamuna, ja Gillian meni eilen Horringfordeille. Odotan hänen palaavan tänään teelle. Minua taas vaivasi luuvalo, reumatismi tai lentoleini selässä. En muista, mikä niistä! Joka tapauksessa jäin kotiin.» Hän nauroi ja osoitti savukkeita. Peters otti savukkeen ja naputti sitä peukalonsa kynteen.
»Olet ollut yksin. Miksi et soittanut? Olisin ollut hyvilläni päästessäni eroon australialaisista. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta jollakin tavoin — hm — painostavia», lisäsi hän hymähtäen.
»Rakas ihminen, ole iloissasi, ettei se johtunut mieleeni. Olen ollut koko päivän kuin pääkipuinen karhu.» Hän katsoi Petersin ohitse tuleen, ja kummastuneena hänen äänensä oudosta sävystä mies ei virkkanut mitään, vaan poltti hitaasti savukettaan, nauttien lämmöstä ajettuaan kylmässä sateessa avoimessa autossa. Hän ei koskaan käyttänyt umpinaista vaunua. Jotkut neiti Cravenin lausumat sanat olivat hämmästyttäneet häntä.
»Barry ratsastamassa —?» virkkoi hän, vilkaisten ulkona raivoavaan myrskyyn.
»Niin. Hän söi aamiaista epä-inhimilliseen aikaan ja lähti varhain.Säästä hän ei näy välittävän, mutta kyllä hän kastuu likomäräksi.»
»Hän on karaistunut mies», vastasi Peters lyhyesti. »Arvelinkin hänen olevan ulkosalla. Tullessani äsken sisälle, vetelehti Joshio eteishallissa, vilkuillen ajotielle. Odottamassa isäntäänsä kaiketi», lisäsi hän, karistaen savukkeestaan tuhkakokkareen tuleen. »Hän on verraton kamaripalvelija», täydensi hän puhettaan jotakin sanoakseen.
Mutta neiti Craven ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän tuijotti yhäti lepattaviin liekkeihin, naputellen sormillaan tuolin käsinojia. Kerran hän yritti puhua, mutta sanoja ei lähtenyt hänen huuliltaan.
Peters odotti. Hänellä oli selittämätön, mutta varma tunne, että neiti Craven toivoi hänen odottavan, että hän yllyttämättäkin toisi julki mielessään ilmeisesti pyörivän asian. Neiti Cravenin käytös osoitti hänen olevan harvinaisen jännittyneen — hän oli tänään kokonaan toisenlainen kuin tavallisesti. Vain kerran tai kahdesti koko heidän elinkautisen ystävyytensä aikana hän oli näyttänyt Petersille vakavaa puoltaan. Silloin hän oli pyytänyt apua — nytkin mies aavisti hänen olevan avun tarpeessa. Peters ylpeili siitä, että tunsi hänet yhtä hyvin kuin hän itsekin, ja ymmärsi, kuinka vaikeata hänen oli puhua. Vaikka Peters arvasikin hänen huolestumisensa syyn, ei hän silti tahtonut jouduttaa sen lausumista. Neiti Craven tarvitsi siihen oman aikansa, hän ei voinut mennä puolitiehen vastaan. Hänen täytyi odottaa syrjässä. Milloin olisikaan hän menetellyt muulla tavoin Craven Towersissa! Hänen silmänsä välkkyivät omituisesti takkatulen hohteessa, ja hän upotti kätensä takintaskuihin, tehden äkillisen liikkeen. Äkkiä neiti Craven katkaisi äänettömyyden.
»Peter — olen kauhean huolissani Barrystä.» Sanat tulivat kiivaasti.Mies ymmärsi häntä liian hyvin tekeytyäkseen ymmälläolevaksi.
»Mylady, niin olen minäkin», vastasi hän kerkeästi, mikä ei ollut suinkaan rauhoittavaa.
»Peter, mikä on vikana?» jatkoi toinen hengähtämättä. »Barry on tyyten muuttunut. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. En käsitä sitä — olen ihan ymmällä — tarvitsen apuasi. En voi keskustella hänestä kenenkään muun kanssa, mutta sinä — sinä olet yksi meistä, olet aina ollut yksi meistä. Kaikissa säissä olet ollut tukenamme. Miten meidän olisi käynyt ilman sinua, sen tietää yksin Jumala. Pidät Barrystä, rakastat häntä yhtä paljon kuin minäkin, etkö osaa tehdä jotakin? Hänen kärsivät kasvonsa — hänen murheelliset silmänsä — herään öisin unestani ja näen ne! Peter, etkö voitehdäjotakin?»
Hän seisoi Petersin vieressä takertuneena uuninreunukseen ja vapisten liikutuksesta. Mies tyrmistyi nähdessään hänet niin masentuneena, melkeinpä sekavana. Hän tajusi, kuinka syvään asia oli häneen osunut — totisesti syvään, kun tulos oli tuollainen. Mutta pyyntöä oli mahdoton täyttää. Peters teki pienen epäävän eleen ja pudisti päätään.
»Mylady, en voi tehdä mitään. Enkä tiedä, uskotko, kuinka kipeästi sen sanominen minuun koskee. Oma poikani ei voisi olla minulle rakkaampi kuin Barry on — hänen äitinsä tähden.» Hänen äänensä särkyi. »Mutta tosiasia on — hän ei ole minun poikani. Olen vain hänen tilanhoitajansa. On asioita, joita en voi tehdä enkä lausua, vaikka minua kuinka haluttaisi», lisäsi hän hymyillen väkinäisesti.
Neiti Craven näytti tuskin kuuntelevan.
»Se on tapahtunut Jaappanissa», vakuutti hän kiivaasti, mutta hiljaa. »Jaappani! Jaappani!» jatkoi hän rajusti. »Kuinka paljon suruja se maa vielä tuottaa suvullemme! Se on tapahtunut Jaappanissa, ja mitä se lieneekään, Joshio tietää sen! Puhuit hänestä äsken. Kerroit hänen vetelehtivän — odottamassa — tähyilemässä. Peter, niin hän vartioi aina. Hän tähyilee yhtenään. Barryn ei milloinkaan tarvitse lähettää noutamaan häntä — hän on aina saapuvilla, odottaen kutsua. Kun Barry on ulkosalla, on mies rauhaton, kunnes hän palaa, liikkuen kuin haamu hallissa — se käy hermoilleni. Mutta oikeastaan en kuitenkaan pysty moittimaan häntä mistään. Hän ei häiritse, hän on meluton kuin kissa ja katoaa heti ihmisen nähtyään, mutta sittenkin aina tietää, että hän on lähistöllä, parhaiksi poissa näkyvistä — odottaen, kuunnellen. Peter, mitä hän oikein odottaa? En usko, että taloutemme muut jäsenet ovat sitä huomanneet, en itsekään pannut sitä aluksi merkille. Mutta muutamia kuukausia sitten tapahtui jotakin, enkä senjälkeen nähtävästi saa sitä mielestäni. Oli yö, kello kaksi, olin valveilla, en saanut unta. Arvelin lukemalla saavani unen päästä kiinni. Huoneessani ei ollut ainoatakaan huvittavaa kirjaa, mutta muistin jättäneeni kirjastoon romaanin, jota olin alkanut lukea. En ottanut valoa — tunnen Towersin jokaisen käänteen ummessa silmin. Kuten tiedät, on mentävä Barryn oven ohitse päästäkseen minun huoneestani portaille, ja Barryn huoneen ovella törmäsin pimeässä johonkin olentoon — jolla oli teräksenlujat kädet. Ne pelastivat minut pahasti kompastumasta ja kiidättivät minut käytävää myöten kuutamoiselle parvekkeelle, ennenkuin ehdin sanallakaan puolustautua. Joshio tietysti. Olin tapahtuman johdosta luonnollisestikin hämmästynyt ja äkäinen. Vaadin selitystä, ja kauan epäröityään hän jupisi jotakin sellaista että Barry muka tarvitsi häntä — mikä on suorastaan naurettavaa. Jos Barry olisi tosiaankin häntä tarvinnut, olisi hän ollut huoneessa eikä kyyrötellyt matolla oven ulkopuolella. Hän tuntui olevan hyvin kiihtynyt ja rukoili, etten hiiskuisi siitä mitään. En muista hänen sanojaan, mutta sen vaikutelman sain, ettei Barryn olisi hyvä tietää sitä. En ymmärrä sitä — Barry luottaa häneen ehdottomasti — mutta kuitenkin tämä. Minua peloittaa, enkä tätä ennen ole pelännyt eläissäni.»
Neiti Cravenin äänen vähäinen särähdys koski Petersiin. Tilanne tuntui hänestä kummallisen ylivoimaiselta. Toisen kertomus huolestutti häntä enemmän kuin hän halusi näyttää neiti Cravenin ollessa niin harvinaisen kiihtynyt. Kahdesti ennen he olivat tukeneet toisiaan hyvin vaikealla hetkellä, ja nainen oli silloin osoittanut harkitsevansa varovasti, pyrkivänsä varmasti päämäärään, näyttänyt suorastaan miesmäistä voimaa ja tervettä punnitsemiskykyä. Hän oli ollut tuiki asiallinen, vapaa haaveilusta; hän ei ollut antanut mitättömien seikkojen horjuttaa itseään, ja hänen päätöksensä olivat olleet kantavia. Hän oli ollut tyynen maltillinen, jättäen tunteet miltei tyyten syrjään, ja niinpä olikin Peters voinut esiintyä hänelle kuin jollekin toiselle miehelle, varmana siitä, että hän ymmärtäisi eikä todennäköisesti aavistamatta sortuisi naisten tavalliseen heikkouteen. Peters oli luullut, että hän tunsi hänet perinpohjin, etteivät mitkään mahdolliset olosuhteet pystyisi muuttamaan hänen vakaasti juurtunutta käsitystään hänestä. Mutta nyt tämä mielenliikutus, joka niin vaarallisen likeisesti muistutti hysteriaa, paljasti hänet uudessa valossa, tehden hänet melkein ventovieraaksi. Tämä havainto saattoi Petersin hieman ymmälle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se oli uskomatonta, ikäänkuin olisi hänen vankaksi kivirakennukseksi luulemansa talo sortunut hänen ympärilleen kuin korttikyhäys. Hän tuskin jaksoi sitä tajuta. Hän tunsi, että kaiken sen takana piili enemmän kuin neiti Craven myönsi. Hänen teki mielensä kysyä sitä suoraan, mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätteli, että se olisi erehdys, että hän siten käyttäisi arvottomasti hyväkseen toisen heikkoutta. Tämä riitti täksi päiväksi — nyt hänen oli vain autettava neiti Cravenia tasaantumaan normaaliseen tilaansa. Ja sitä varten hänen oli unohdettava puolet siitä, mihin toisen sanat tuntuivat tähtäävän. Hän tunsi selvästi, kuinka masentunut nainen oli, hän ei saisi virkkaa mitään, mikä olisi omiaan pahentamaan hänen levottomuuttaan. Oli parempi näyttää tunteettomalta kuin liian sydämellisesti ottaa osaa pelkoon, jonka muistaminen, siitä hän oli varma, rauhallisempana hetkenä harmittaisi toista itseään. Neiti Craven ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi — mitä vähemmin hänellä olisi unohdettavaa, sen parempi. Hän luotti mieheen. Siitä Peters oli varma ja oli ylpeä hänen luottamuksestaan. He olivat aina olleet ystävyksiä, mutta nyt neiti Cravenin heikolla hetkellä tunsi Peters olevansa häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Nainen odotti, että hän sanoisi jotakin. Hän valitsi sellaisen tavan, joka tuntui olevan vähimmän omiaan herättämään väittelyä. Vihdoin hän alkoi puhua, tyynesti, haluamatta näyttää epäilevältä tai kovin huolestuneelta, lämpimästi sulkien toisen vavahtelevat sormet isoon, vankkaan käteensä.
»En usko, että on mitään aihetta — mitään järkisyytä epäillä Joshion uskollisuutta. Mies on hartaasti kiintynyt Barryyn. Hänen käyttäytymisensä tosin kyllä tuntuu — kummalliselta, mutta se, siitä olen varma, johtuu liiallisesta innosta. Hän on muukalainen vieraassa maassa, hänellä ei ole tilaisuutta viettää aikaansa eikä huvitella omalla, luontaisella tavallaan, ja kun hänelle jää runsaasti aikaa, pukeutuu hänen isäntäänsä kohtaan tuntemansa kiintymys silmäänpistävämpiin muotoihin kuin englantilaisten miespalvelijani keskuudessa on tavallista. En jaksa uskoa, että hänellä on mitään pahaa mielessä. Hän on ollut Barryn palveluksessa jo kauan — oletko niinä monina kertoina, jolloin hän on isäntänsä kanssa majaillut luonasi Lontoossa, huomannut hänen käytöksessään jotakin samanlaista kuin olet äsken pannut merkille? Et? Siispä pidän luultavana, että se johtuu samasta levottomuudesta, jota me itse olemme tunteneet Barryn palattua. Mutta Joshiolla se otaksuttavasti pohjautuu varmaan tietoon, kun taas meillä se on pelkkää arvailua.
— Barrylle on epäilemättä sattunut jotakin — mullistavaa. Näin meidän kesken voimme myöntää sen avoimesti. Hän palasi luoksemme ihan muuttuneena miehenä — emmekä me voi muuta kuin olla entiseen tapaamme ikäänkuin emme huomaisi mitään. Hän koettaa unohtaa jotakin. Kotiin saavuttuaan hän on raatanut kuin orja, uurastanut tilan konttorissa ikäänkuin hänen olisi siellä ansaittava leipänsä. Hän tekee kahden miehen työn — ja inhoaa sitä. Olen joskus nähnyt hänen unohtavan, missä on, ja tuijottavan ulos ikkunasta, ja hänen kasvojensa ilme saa tukahduttavan möhkäleen nousemaan kurkkuuni. Jumalan kiitos, että hän on nuori — ajan mukana kenties —» Hän kohautti olkapäitään ja katkaisi lauseensa kesken, käsittäen tyhjät sanat turhiksi.
Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Hän ei osannut ehdottaa mitään, ei tehdä mitään. Historia toistui; taaskin hänen oli pysyttävä syrjässä ja katseltava kärsimystä voimatta auttaa, kykenemättä sitä lievittämään. Ensin äiti ja nyt poika tuntui melkein siltä kuin hän olisi pettänyt heidät molemmat. Avuttomuuden tunne oli karvas, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet hänen äänettömänä tuijottaessaan ikkunaan, johon myrsky puski raivoaan entistä kiukkuisemmin. Luonnonvoimien myllerryksen näkeminen tuntui miltei tyynnyttävältä, siinä oli sellaista, mitä vastaan hän saisi ponnistaa, minkä hän voisi voittaa, mikä taltuttaisi häntä kuohuttavaa, voimattomuuden tunteen nostattamaa kiukkua. Äkkiä alkoi huone tuntua hänestä tukahduttavalta, hän kaipasi kylmiä, pistäviä sadepisaroita kasvoillaan, tuulen ulvontaa puissa. Hän pani nopeasti takkinsa napit kiinni, valmistautuen lähtemään. Neiti Craven reipastautui ja laski kätensä pidättävästi hänen käsivarrelleen.
»Peter», virkkoi hän hitaasti, »luuletko, että Barryn vaiva on jollakin tavoin — veljeni yhteydessä? Taulujen vaihtaminen ruokasalissa — se oli niin omituista. Hän sanoi, että kysymyksessä oli korjaus. Arveletko Barryn — saaneen jotakin selville Jaappanissa?»
Peters pudisti päätään. »Jumala tietää», vastasi hän jörösti.
Hetkisen olivat molemmat ääneti; sitten neiti Craven huoahti ja meni soittokellon luokse.
»Jääthän teelle?»
»Kiitos, en. Minua tulee muuan mies tapaamaan, minun on mentävä. Kerro parhaat terveiset Gillianille ja sano hänelle, etten pian anna anteeksi hänen tämänaamuista karkaamistaan. Onko hän jo päässyt ilkeästä yskästään?»
»Melkein. En olisi tahtonut päästää häntä Horringfordeille, mutta hän lupasi olla varovainen.» Hän pysähtyi hetkeksi. »Mitä tekisimme, jollei Gilliania olisi, Peter?» lisäsi hän sitten, naurahtaen omituisesti.
»'Panetpa minut arvaamaan', kuten Atherton sanoo. Hän on velho, jumala häntä siunatkoon!» vastasi Peters ja ojensi molemmat kätensä. Neiti Craven tarttui niihin ja piti niitä jonkun aikaa omissaan.
»Oletpa paras kumppani, mitä minulla on ikinä ollut», sanoi hän epävarmasti, »ja olet omistanut koko elämäsi meille Craveneille».
Miehen käsien äkillinen kouraisu oli tuskallinen, sitten hän kumartui ja painoi odottamatta huulensa lujasti pitämilleen sormille.
»Olen aina täällä — kun tarvitset minua», virkkoi hän käheästi ja poistui.
Neiti Craven seisoi paikallaan, katsellen hänen jälkeensä, huulillaan kummallinen hymy.
»Jumalan kiitos, että meillä on Peters!» kuiskasi hän hartaasti ja palasi entiselle paikalleen ikkunan ääreen. Oli tuntuvasti pimeämpi kuin äsken, mutta molempia tallille vieviä lehtokujia pitkin näki jonkun matkan päähän. Katsellessaan ulos, hajamielisesti hypistellen uutimen punosta, hän ajatteli sitä pitkää aikaa, jonka Peter Peters oli ollut hänen sukunsa talossa. Kolmekymmentä vuotta — elämänsä parhaan osan. Ja vastalahjaksi hän oli saanut surua ja häipymättömän muiston. Hänen rakastamansa nainen ei ollut valinnut häntä, vaan komean, epäjohdonmukaisen Barry Cravenin ja saanut vaalinsa tähden kokea surkeutta ja yksinäisyyttä. Ja koska hän oli tiennyt, että välttämättömyyden pakosta tulisi aika, jolloin nainen tarvitsisi hänen apuaan ja tukeaan, oli hän haudannut omat tunteensa ja jäänyt paikalleen. Naisen lyhyttä onnenaikaa oli ollut raskasta tarkkailla — sitä seuraavat pitkät hyljätyn yksinäiset vuodet jatkuvaa rääkkäystä. Hän oli ollut raivoissaan oman avuttomuutensa tähden. Ja tietämättä mitään hänen rakkaudestaan, aavistamatta, mikä häntä pidätti Craven Towersissa, oli nainen turvautunut häneen ja kertonut kaikki hänelle. Ilman hänen huolellista hoitoaan olisi Cravenien tilukset saatettu rappiolle, ja Cravenien omaisuus olisi joutunut auttamattomasti hunningolle.
Jonkun aikaa ennen kälynsä kuolemaa oli neiti Craven sen aavistanut, kuten vain nainen osaa aavistaa, mutta vasta nyt hän oli ensi kerran kuullut Petersin omin huulin puolittain tunnustavan rakkautensa, jonka hän oli niin tarkoin pitänyt salassa kolmekymmentä vuotta.
Harvinaiset kyyneleet, jotka tänään tuntuivat olevan niin kumman lähellä pintaa, kihosivat vastoin hänen tahtoaan silmiin, ja hän räpytti häpeilevän ärtyneesti silmiään poistaakseen niistä kosteutta.
Sitten osui hänen katseensa tallilta tulevaan olentoon, jota hämyssä tuskin saattoi erottaa, ja hän huoahti voimakkaasti huojennuksesta.
Mies käveli verkalleen, kädet syvällä taskuissa, hartiat kumarassa hänen leveään selkäänsä pieksävää tuulta ja sadetta vasten. Hänen liikkeistään näkyi, että hän oli lopen uupunut, mutta hänen lähestyessään taloa, kävivät hänen askeleensa vieläkin vitkallisemmiksi, ikäänkuin hän ruumiillisesta väsymyksestä ja kolkosta säästä huolimatta olisi pikemminkin pakottautunut palaamaan sisälle kuin tuntenut luonnollista halua päästä suojaan.
Hänen käyntinsä oli raskas, hänen entisten, kimmoisten askeleittensa jyrkkä vastakohta.
Kun hän meni sen ikkunan ohitse, jonka ääressä neiti Craven seisoi, näki viimemainittu, että hän oli kurassa päästä jalkoihin saakka. Säälien täti ajatteli sitä hevosta, jolla Craven oli ratsastanut. Muutamia viikkoja sitten hän oli ollut tallissa, kun Barry oli luovuttanut toisen nääntyneen, mutaisen eläimen, jonka jokainen jäsen vapisi ja jossa näkyi säälimättömän ratsastuksen merkkejä, tallimiesten vanhalle esimiehelle, joka velvollisuuden mukaisesti oli pysynyt äänettömänä kuin kivi, mutta jonka tuikeat kasvot kaunopuheisesti ilmaisivat kaikki, mitä hän ei saanut lausua. Häikäilemätön ajattelemattomuus oli tyyten vieras piirre Barryssä, eläimiä kohtaan hän oli aina ollut erikoisen helläsydäminen.
Täti riensi eteishalliin, ollen vähällä törmätä pienikokoiseen, tummapukuiseen olentoon, joka väistyi syrjään kumartaen syvään, itämaalaisten kunnioittavaan tapaan.
»Isäntä on hyvin märkä», mutisi mies ja katosi.
»Hänessä on järkeä», jupisi neiti Craven nyreästi. Mutta ihan äkkiä virisi hänen mielessään odottamaton myötätunto tutkimatonta jaappanilaista kohtaan, joka siihen saakka oli hänestä ollut vastenmielinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia tunteittensa selittämätöntä muutosta, sillä sisäoven lasin lävitse hän näki Cravenin eteisessä jäykästi kiskovan vettä valuvaa sadetakkia yltään. Se ei ollut kyennyt suojaamaan häntä, sillä vinhasti pieksävä sade oli tunkeutunut sen sisälle, ja hänen hitaasti hypistellessään nappeja kohmettunein sormin, juoksi vettä kapeina, lirisevinä juovina hänen vartaloaan pitkin matolle.
Neiti Craven ei lainkaan halunnut näyttää varronneensa häntä. Hän meni Barryn luokse ikäänkuin sattumalta ja tervehti häntä, teeskennellen hämmästystä, joka kuulosti vilpittömältä.
»Kas vain, Barry, parhaiksi teelle! Tiedän kyllä, ettet tavallisesti ole kovin hempeän herkkä noudattamaan toisten mieltä, mutta tällä kertaa voit tehdä laupiaan teon huvittamalla minua, kun olen yksin. Peter pistäytyi luokseni kymmeneksi minuutiksi, mutta hänen oli kiiruhdettava tapaamaan jotakin ihmistä, eikä Gillian ole vielä palannut.»
Cravenin kasvot olivat riutuneen näköiset, mutta hän hymyili vastatessaan: »Hyvä! Kirjastossako? Siis viiden minuutin kuluttua — olen hieman märkä.»
Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui tädin seuraan yllään toiset, tahrattomat vaatteet. Teekeittiön ääressä hyörivä täti katsoi häneen, tuntien mielihyvää, jota veljenpojan komea ulkonäkö aina hänessä herätti. »Sinäpä olit nopea!» kehui hän.
»Joshio», vastasi Craven lakoonisesti, ojentaen hänelle paahdettua voileipää.
Itse hän söi vähän, mutta joi kaksi kuppia teetä, polttaen sen ohella lukemattomia savukkeita. Neiti Craven pakisi keveästi, kunnes teepöytä oli korjattu pois ja Craven oli siirtynyt tavalliselle paikalleen uunimatolle ja nojasi uuninreunustaan.
Sitten täti vaikeni, vilkaisten tavantakaa vaivihkaa Barryyn, rauhattomasti liikutellen käsiään sylissänsä ja kooten rohkeutta alkaakseen puhua. Sitä, mistä hänen nyt oli haasteltava, vieläkin vaikeampi pukea sanoihin kuin hänen Petersille uskomaansa asiaa. Mutta se oli lausuttava julki, eikä hän ehkä milloinkaan saisi tämän suotuisempaa tilaisuutta. Hän rohkaisi itseään, ja virkkoi empien:
»Tahtoisin keskustella kanssasi Gillianista.» Barry katsahti häneen terävästi. »Mitä Gillianista?» Kysymys oli jyrkkä, miehen äänessä melkein epäilyksen vivahdus, ja täti liikahti rauhattomasti.
»Herran nimessä, poika, älä vain karkaa kurkkuuni», torjui hän, naurahtaen hermostuneesti. »Gillianista ei ole sanottavaa muuta kuin kaikkea kaunista, hyvää ja herttaista, mutta siinä ei sittenkään ole kaikki — on vielä muutakin. Minun on vaikea sitä lausua. Se on vakava asia, Barry, ja koskee Gillianin tulevaisuutta.» Hän pysähtyi, toivoen Cravenin huomauttavan jotakin, mikä helpottaisi hänen tehtäväänsä. Mutta mies ei virkkanut mitään, ja vilkaistessaan häneen salavihkaa täti näki hänen kasvoillaan omituisen kivettyneen ilmeen, johon hän oli viime aikoina tottunut. Outo vaiteliaisuus, joka hänestä vielä tuntui niin kummalliselta, näytti taas äkkiä vallanneen Barryn. Hän tukahdutti huokaisun ja ehätti jatkamaan.
»Onkohan mieleesi koskaan johtunut ajatella Gillianin tulevaisuutta? Se on usein askarruttanut minun mieltäni, ja viime aikoina on minun ollut omistettava sille vakavampaa huomiota. Aika on kulunut niin nopeasti. On vaikea uskoa, että hänestä tuli sinun holhokkisi jo lähes kaksi vuotta sitten. Hän täyttää kaksikymmentäyksi vuotta maaliskuussa — tulee täysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen. Kysymys on — mihin hän ryhtyy?»
»Ryhtyy? Ei ole kysymystäkään, että hän ryhtyisi mihinkään», vastasiCraven lyhyesti.
»Tarkoitatko, että hänen tultuaan täysi-ikäiseksi pysyy kaikki ennallaan, ettei sitten mikään muutu?» Neiti Craven silmäili häntä uteliaasti.
»Kyllä. Miksi en tarkoittaisi?»
»Tunnet Gilliania huonommin kuin luulin.» Vanha pureva sävy soinnahti terävästi tädin äänestä.
Barry näytti kummastuneelta. »Eikö hänen ole hyvä olla täällä?»
»Hyvä!» Neiti Craven naurahti omituisesti. »Se on pieni sana merkitäkseen niin paljon. Kyllä, hänen on hyvä — hyvä olla kaiket päivät — mutta se ei pidätä häntä täällä. Hän rakastaa Towersia, hän on ihastunut tilaan, hänen laajassa sydämessään on sopukka kaikille täkäläisille, mutta sekään ei häntä pidätä. Oman ajatustapansa mukaan hänen on maksettava velka, ja opiskellessaan, työskennellessään, toivoessaan hän on kaikkina näinä kuukausina pyrkinyt siihen päämäärään. Hän on päättänyt itse raivata itselleen tien maailmassa, korvata kaikki, mitä hänen tähtensä on kulutettu —»
»Tuo on typerää hölynpölyä», keskeytti Barry kiivaasti.
»Se ei ole hölynpölyä Gillianin näkökannalta katsottuna», vastasi neiti Craven kerkeästi, »vaan tavallista rehellisyyttä. Me, hän ja minä, olemme pohtineet sitä asiaa moneen kymmeneen kertaan. Olen yhä uudelleen vakuuttanut, että sinä hänen holhoojanaan oletin loco parentisja että sinun oikeudenmukainen velvollisuutesi on senvuoksi huolehtia hänen tarpeistaan ja hänen taiteellisesta koulutuksestaan, niin kauan kuin hän on holhokkisi, ja ettei sen korvaaminen voi tulla kysymykseenkään. Mutta hän ei näe sitä siinä valossa. Omasta puolestani — vaikka en mistään hinnasta sallisi hänen tietää sitä — ymmärrän häntä ja olen täydelleen yhtä mieltä hänen kanssaan. Hänen riippumattomuudenkaipuunsa ja ylpeytensä ovat ihan suhteettomat hänen voimiinsa verrattuina. En voi tuomita häntä, saatan ainoastaan ihailla — vaikka visusti varon näyttämästä ihailuani, ja jos voisitkin taivuttaa hänet jättämään entisyyden silleen, on sittenkin vielä kysymys hänen tulevaisuudestaan.»
»Jonka minä voin turvata.»
Neiti Craven pudisti päätään.
»Jota sinä et voi turvata», sanoi hän vakavasti.
Tämä suora vastaväite ärsytti Cravenia. Hän nykäisi itsensä pystyyn veltosta asennostaan, oikaisihe täyteen mittaansa ja katsoi tätiinsä otsa rypyssä. »Miksipä en?» tokaisi hän kopeasti.
Neiti Craven kohautti olkapäitään. »Mitä aikoisit tehdä?»
Barry erotti hänen äänensä uhittelevan sävyn ja meni hetkeksi hämilleen. »Olisi keinoja —» virkkoi hän kovin epävarmana. »Jotakin voitaisiin järjestää —»
»Tarjoisitko hänelle — almuja?» huomautti neiti Craven itsepäisen jäykästi.
»Lempo vieköön almut!»
»Niin ajattelevat tavallisesti ne, joiden niitä on siedettävä. Niin,Barry; se ei vetele.»
Craven kilisteli taskussaan olevia avaimia, ja hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.
»Voisin siirtää hänelle jonkun hänen tarpeittensa mukaisen rahasumman, ja hänelle voitaisiin selittää, että jotkut hänen isänsä vanhat osakkeet ovat odottamatta muuttuneet tuottaviksi.»
Mutta neiti Craven ravisti päätään toistamiseen. »Se on taitavasti suunniteltu, Barry, mutta ei kyllin taitavasti. Gillian ei ole typerä. Hän tietää, ettei hänen isällään ollut rahaa, vaan että hän eli vuotuisen määrärahan varassa, jonka kiukustuneet sukulaiset olivat hänelle luvanneet ja joka lakkasi hänen kuollessaan. John Locke oli viimeisessä kirjeessään ilmoittanut hänelle suoraan, ettei hänellä ollut mitään turvaa maailmassa — paitsi sinun armeliaisuuttasi. Ajattele, millainen Gillian on ja mitä hänen on täytynyt kärsiä — odottaessaan, kunnes sinä saavuit Jaappanista ja — vähemmässä määrin — ollessaan sinusta riippuvainen näiden viime vuosien aikana.»
Barry liikahti rauhattomasti ikäänkuin olisi paheksunut tätinsä sanojen suorasukaisuutta, otti savukkeen ja viritti sen verkkaisesti. Sitten hän meni ikkunan ääreen, jonka eteen ei oltu vielä pantu luukkuja, ja jäi katselemaan pimeään selkä jörösti käännettynä huoneeseen päin. Hänen välinpitämätön asentonsa näytti melkein vihjaavan, ettei asia ollut hänestä erittäin tärkeä.
Neiti Cravenin ilme muuttui vakavammaksi, ja vasta kauan odotettuaan hän alkoi jälleen puhua. »On vielä toinenkin syy jonka vuoksi olen kovasti vastustanut Gillianin halua itse raivata itselleen tien maailmassa, ja sitä hän ei itse tiedä. Hän ei ole ruumiillisesti kyllin vahva koettaakseen itse ansaita elatustaan, kestääkseen ankaraa työtä ja siihen liittyviä puutteita. Muistathan, kuinka keuhkoputki-tulehdus piti häntä vuoteessa viime talvena, ja tämä talvi huolestuttaa minua jälleen. Hän on heikkorakenteinen; hän saattaa vahvistua, mutta saattaa olla vahvistumattakin. Taivas tietää, millaisia turman siemeniä hän on perinyt, kun hänen vanhempansa olivat sellaiset. Hän tarvitsee mitä huolellisinta hoivaa, kaikenlaisia mukavuuksia — hän ei ole sopiva ankaraan elämään ja myllerrykseen. Ja, Barry, minä en voi sitä hänelle sanoa. Se särkisi hänen sydämensä.»
Hän katseli Cravenia tutkivasti ja odotti kiihkeästi ja henkeään pidättäen, että hän puhuisi. Mutta kun Craven vihdoin vastasi, levisi hänen kasvoilleen nopeasti tyytymättömyyden ilme, ja hän vaipui rentona tuoliinsa väsyneen ja masentuneen näköisenä. Liikahtamatta Barry sanoi:
»Etkö sinä voisi järjestää jotakin, täti Caro? Pidät Gillianista hyvin paljon, kaipaisit hänen seuraansa hirveästi; etkö voisi saada häntä uskomaan, että hän on sinulle välttämätön — että hän saattaisi tehdä työtä ja kuitenkin jäädä luoksesi? Tiedät, että vielä joskus tahdot palata omaan taloosi Lontooseen, käydä jälleen käsiksi omiin harrastuksiisi ja matkustaa. Minun ei sovi odottaa sinun enää kauan säälivän yksinäistä vanhaapoikaa. Olet luopunut paljosta auttaaksesi minua — tällaista ei voi ikuisesti jatkua. Siitä, mitä olet tehnyt, en osaa sinua koskaan kyllin kiittää, se on liian suurenmoista, mutta minä en saa käyttää väärin sinun hyväsydämisyyttäsi. Jos esität asian Gillianille niin, ettet sinä tahdo erota hänestä — että hän on sinulle rakas — se on totta, eikö olekin?» lisäsi hän käyden äkkiä innokkaaksi. Ja ällistyneenä tädin äänettömyydestä hän pyörähti kantapäällään ympäri. Täti istui avaran nojatuolinsa selkämykseen nojautuneena harvinaisen välinpitämättömän näköisenä.
»Pelkäänpä, ettet voi ottaa laskuissasi minua huomioon, Barry», virkkoi hän vitkalleen. Craven tuijotti häneen perin ymmällä.
»Mitä tarkoitat, täti Caro? Pidäthän sinä hänestä, eikö totta?» »Pidänkö hänestä?» kertasi neiti Craven, ja häneltä pääsi omituinen nyyhkytykseltä kuulostava naurahdus. »Kyllä, totisestipidänhänestä. Pidän niin kovasti, että aion uskaltaa hyvin paljon — hänen tähtensä. Mutta en voi ehdottaa, että hän jäisi pysyvästi luokseni, koska koko tulevaisuuteni pysyminen ei ole enää minun vallassani. En mielelläni siitä puhu, mutta olisihan sinun kerran pitänyt saada se tietää, tämä vain jouduttaa sitä. Jo jonkun aikaa olen tuntenut, ettei terveyteni ole kunnossa — vähän aikaa takaperin kävin Lontoossa saadakseni varman selvyyden. Mies oli kyllin laupias ollakseen vilpitön minua kohtaan — hän kehoitti minua järjestämään asiani.» Hänen sävynsä ei jättänyt sijaa väärälle tulkinnalle. Parilla hätäisellä askeleella Barry kiiti lattian poikki, polvistui hänen viereensä ja tarttui häneen käsiinsä.
»Täti Caro!» Hänen äänensä vilpitön, syvää huolestumista uhkuva sointu oli vähällä särkeä tädin itsehillinnän. Täti käänsi päätään, puri huultaan, kohautti sitten olkapäitään, pääsi ennalleen ja hymyili hänelle.
»Rakas poika, täytyyhän sen joskus tulla — nyt se on tullut vähän aikaisemmin kuin odotin, siinä kaikki. En napise; elämäni on ollut ihana — olen pystynyt tekemään jotakin. En ole istunut ihan tyhjäntoimittajana markkinoilla.»
»Mutta oletko varma? Lääkärit eivät ole erehtymättömiä.»
»Ihan varma», vastasi täti vakaasti. »Se mies, jonka luona kävin, oli hyvin ystävällinen, hyvin perinpohjainen. Hän vaati minua hankkimaan myöskin muiden lausuntoja. Pidettiin neuvottelukokous, jossa oli mukana mainehikkaita lääkärejä, ja kaikki he johtuivat samaan päätelmään, mikä ainakin on lohdullista. Jos heidän mielipiteensä olisivat olleet ristiriitaisia, olisi se raastanut hermoni riekaleiksi. En ole voinut ilmaista sitä sinulle aikaisemmin, se olisi vaivannut minua. Kammoan touhua. En tahdo siitä enää mainittavan. Sinä tiedät — ja siihen se jää.» Hän puristi vähän aikaa lujasti Barryn käsiä, nousi sitten äkkiä ylös ja meni takan ääreen.
»Vain yksi asia pahoittaa mieltäni — Gillian», alkoi hän jälleen Cravenin tultua hänen luokseen. »Nyt käsität, että minun on mahdoton valmistaa hänelle lopullista kotia, vaikka otaksuisimmekin hänen suostuvan sellaiseen ehdotukseen. He lupasivat minulle korkeintaan kaksi tai kolme vuotta — se saattaa tapahtua millä hetkellä tahansa.»
Craven seisoi hänen vieressään surkeana ja sanattomana. Tädin uutinen kolahti häneen raskaasti; se tuli niin äkkiä, että hän tyrmistyi, ja häntä hämmästytti tädin osoittama rohkeus. Tätihän oli puhellut melkein samalla tavoin kuin jonkun ventovieraan todennäköisestä kuolemasta. Ja kuitenkin, mietti Craven, se oli täydelleen sopusoinnussa hänen luonteensa yleissävyn kanssa. Hän oli ollut peloton koko elämänsä ajan, ja hänestä ei kuolema ollut kammottava.
Craven koetti lausua jotakin, mutta ei keksinyt sopivia sanoja. Ja pian alkoi täti taaskin puhua, hätäisesti, katkonaisesti.
»Minä olen avuton. En kykene tekemään Gillianin hyväksi mitään. Jos voisin jälkisäädöksessäni määrätä hänelle rahaa, olisi hänen ylpeydestään huolimatta otettava se vastaan. Mutta en voi tehdä sitäkään. Minun kuoltuani siirtyy kaikki omaisuuteni, kuten tiedät, takaisin tilalle. En ole milloinkaan säästänyt mitään, siihen ei näyttänyt olevan syytä. Ja olen pannut menemään kaikki, mitä olen ansainnut työstäni. Ei ole muita kuin sinä — ei muuta kuin yksi keino — Barry, etkö suostu siihen — Barry!» Hän itki peittelemättä, edes huomaamatta harvinaisia kyyneliä. »Tiedät, mitä tarkoitan — sinun täytyy tietää», kuiskasi hän rukoilevasti, ponnistellen mielenliikutustaan vastaan.
Craven seisoi jäykkänä; tädistä, jonka mielikuvitus oli jännittynyt, hän näytti melkein lakanneen hengittämästä, ja hänen ryhdissään oli jotakin, mikä peloitti tätiä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että veljenpoika sittenkin oli ihan outo hänelle. Ei edes näiden viimeisten kuukausien läheinen seurustelu heidän asuessaan yhdessä Cravenin talossa ollut jaksanut murtaa Barryn Jaappanissa ollessa kohonnutta välimuuria. Hän ei ymmärtänyt Barryä sen paremmin kuin tämän saapuessa Pariisiin.
Barry oli koko ajan ollut huomaavainen ja hellä, mutta ei ollut kertaakaan muuttunut jälleen entiseksi Barryksi, jonka hän oli tuntenut niin hyvin. Hän oli ikäänkuin vetäytynyt itseensä. Hän eli omaa erillistä elämäänsä, heidän joukossaan, mutta ei yhtenä heistä, joka päivä suorittaen raskaat tehtävät, jotka hän itsepintaisen päättävästi, ilottomasti, oli määrännyt omalle osalleen. Mutta vakavaa ilmettä lukuunottamatta ei satunnainen tarkkailija kuitenkaan olisi havainnut hänessä suurta muutosta. Hän järjesti usein pitoja ja oli suosittu isäntä, huvittava, näyttäen itsekin huvitetulta. Ainoastaan neiti Craven ja Peters, läheisimmät henkilöt, näkivät, kuinka hänen oli ponnistettava.
Neiti Cravenista tuntui joskus, että Barry eli tahallista omaa määräämänsä koetusaikaa — täti oli aprikoinut, millaiseen myllerrykseen se päättyisi. Hänellä oli tunnelma, että hän eli toiminnassa olevan tulivuoren laella, ja hän oli turhaan koettanut haihduttaa sitä mielestään järjettömänä. Mitä koituisi mullistuksesta, sitten kun se tulisi? Hän oli hartaasti rukoillut, että Barryssä heräisi joku harrastus ja että siitä sukeutuisi kyllin voimakas voittaakseen surullisen muiston, joka häntä nyt kalvoi — joku synkkä muisto se oli, siitä hän oli varma, ja se näkyi selvästi Barryn kasvoista.
Hän oli hellinyt toivetta, joka oli syntynyt kohta heidän palattuaan Craven Towersiin, josta hän ei ollut luopunut, vaikka sen toteutuminen näyttikin mahdottomalta, ja joka nyt oli paisunut palavaksi. Sen toiveen toteuttaminen, ajatteli hän, olisi Barryn pelastus. Ja saatuaan tietää, kuinka hataralla pohjalla hänen oma elämänsä oli, oli hän entistäkin tiukemmin takertunut siihen toivoon, joka oli muuttunut voimakkaimmaksi, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Hän ei ollut tuudittautunut sellaiseen harhakuvitelmaan, että hänen toiveensa toteutuminen olisi pian odotettavissa, vaan suoraan myöntänyt itselleen, että Barry oli järkkymättömän tutkimaton, ja nyt tuntui kaikki toivo melkein rauenneelta. Hän tajusi sen, tuntien avuttomuutensa.
Mutta sittenkin hänellä oli kummallinen tunne, sisäinen vakaumus, joka kannusti häntä pakottavasti, syrjäyttäen kaikki estelyt ja verukkeet. Hän puhuisi peittelemättä, olisivatpa seuraukset mitkä hyvänsä. Kysymyksessä oli niiden kahden ihmisen lopullinen onni, joita hän rakasti eniten koko maailmassa — sen hyväksi hän totisesti saattaisi jotakin uskaltaa. Hän ei ollut milloinkaan kaihtanut suoraa puhetta; olisi outoa, jos hän nyt sallisi sovinnaisuuden peloittaa itseään. Sovinnaisuus! Se oli tuhonnut monta elämää — niin oli myöskin tehnyt toisten sekaantuminen, mietti hän tuskaisen epävarmana. Entäpä jos hän sekaantumalla nyt pikemminkin vahingoittaisi kuin edistäisi? Entä jos puhumisesta olisikin enemmän pahaa kuin äänettömyydestä? Hän oli kahdella päällä, ja epäröimisen lisäksi välähti hänen päähänsä lisäksi levottomuutta herättävä ajatus — jos Barry mukautuisi hänen hartaaseen toivomukseensa, niin millä perusteilla hän voisi otaksua sen koituvan Barryn onneksi? Hänellä ei ollut selvää tietoa, ei varmaa vakaumusta, jolla olisi voinut tukahduttaa tämän kysymyksen. Hän ei tuntenut kummankaan nuoren sisimpiä tunteita. Hänen välityksestään saattaisi aiheutua vain lisää surua Barrylle, joka jo näytti olevan nääntymäisillään rusentavan murheen painosta. Gillian tunsi kiitollisuutta ja innokasta ihailua Barryä kohtaan, sen hän tiesi. Mutta ihailun ja syvempien tunteiden välillä oli leveä juopa. Mutta mitä sittenkin saattoi piillä Gillianin suurien, tummien, vakavan totisten silmien takana, jotka katsoivat näennäisesti yhtä avoimesti talon kaikkia asukkaita? Kuukausia kestänyt elämä harvinaisen komean miehen läheisyydessä, heidän välistensä siteiden romanttisuus — siitä tuskin yksikään nainen, saatikka sitten kokematon, luostarissa kasvatettu tyttö, olisi saattanut selviytyä haavoittumattomana. Siinä oli riittävä perusta hänen antautuakseen peliin, ajatteli hän, tajuten tilanteen synkän huumorin, joka ei ollut huvittava. Se oli huikeata uhkapeliä, panokset olivat suuremmat kuin ainoassakaan pelissä, jossa hän oli ollut mukana, ja kuitenkaan ei tappio ollut koskaan häntä peloittanut. Se ajatus kannusti häntä. Jos se kerran oli oleva viimeinen heitto, niin pois empiminen! Hänellä oli ollut rohkean ja kylmäverisen maine koko elämänsä ajan.
Hän kääntyi jyrkästi Barryn puoleen; epäröiminen oli kadonnut, hän oli jälleen täydelleen oma itsensä.
»Barry, etkö käsitä?» kysyi hän verkkaisen selvästi. »Tahtoisin sinun pyytävän Gilliania vaimoksesi.»
Craven hätkähti, ikäänkuin täti olisi iskenyt häntä puukolla.
»Hyvä Jumala», kivahti hän rajusti, »et tiedä, mitä sanot!» Neiti Cravenin sydäntä vihloi, ja nopeasti hän käänsi katseensa pois veljenpojan tuskaisista kasvoista. Mutta hän pysyi vankkana, tuntien, että peräytyminen oli nyt mahdotonta.
Hän vastasi lempeästi, vaivoin kyeten hillitsemään ääntään:
»Onko niin kovin tavatonta, että minä toivon sitä kaikesta sydämestäni? Pidän teistä molemmista niin paljon. Se tieto, että äitisi paikan on täyttänyt nainen, joka on kyllin arvokas tullakseen hänen seuraajakseen — kuinka arvokas, sen tiedän yksin minä, joka olen saanut tutustua hänen korkeihin ihanteisiinsa, se tieto, että sinulla olisi kotoisten siteiden onni, että Gillian jää varmaan turvaan sinun huostaasi — se tekisi lähtöni keveäksi, Barry.»
Craven oli painanut päänsä uuninreunukseen nojaavia käsivarsiaan vasten, piilottaen kasvonsa tädiltä. »Gillian — turvassa — minun huostassani —hyvä Jumala!» ähkyi hän, vapisten kuin kuolemantuskissa.
Kaikki neiti Cravenin veljenpoikaansa kohtaan tuntema rakkaus ja hänen puolestaan tuntema huoli leimahti hänen mielessään äkillisen voimakkaana, pakottaen hänet puhumaan ja rikkomaan kielen kahleet, jotka olivat häntä pidättäneet. Hän tarttui Barryn käsivarteen.
»Barry, mikä sinun on — taivaan tähden puhu! Luuletko, että olen ollut sokea kaikki nämä kuukaudet, etten ole nähnyt mitään? Etkö voi kertoa minulle — kaikkea?»
Hänen liikutuksesta vapisevan äänensä sointu oli outo, niin outo, että se palautti Cravenin entiselleen. Hän oikaisihe hitaasti ja peräytyi loitommalle hänestä, hieman vavahtaen.
»En voi kertoa sinulle mitään», vastasi hän koleasti, »en selittää mitään. Sen vain voin ilmaista, että Jaappanissa sain kestää helvetin tuskia. En halua myötätuntoa — se oli omaa syytäni, omaa tekoani… Äsken käyttäydyin kuin narri, en ollut varuillani, sanasi yllättivät minut. Unohda se! Et tee minulle hyvää muistelemalla sitä.»
Hän liikahti maltittomasti ikäänkuin poistuakseen huoneesta, mutta neiti Craven seisoi suoraan hänen edessään leuka nostettuna itsepäisen näköisesti. Nyt hän tiesi, että hänen edessään oli vielä hirveämpää kuin hän oli kuvitellut. Barry oli vältellyt eikä ollut vastannut suoraan. Kaiken järjen nimessä tädin olisi pitänyt tyytyä siihen, mutta häntä hallitsi sisäinen näkemys, voimakkaampi kuin järki. Jos Barry nyt poistuisi, olisi kaikki mennyttä. Siitä hän oli varma. Kysymystä ei enää milloinkaan voitaisi virittää. Hän ei voinut sallia tilaisuuden lipua käsistään yrittämättä vielä kerran. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että tämä varjo aina synkistäisi Bartyn elämää. Olipa tapahtunut vaikka kuinka murheellista, se kuului menneisyyteen — varmasti tulevaisuus toisi huojennusta ja onnea korvaukseksi surusta, joka oli murtanut juovat hänen kasvoihinsa ja siroittanut harmaita suortuvia hänen tuuheaan, tummaan tukkaansa. Varmastikin hänen hoivatessaan toisen ihmisen elämää muisto himmenisi ja hänelle sarastaisi uusi toivo, uusi rauha. Hänen murtuneilta kuulostaneista sanoistaan huolimatta täti yhäti luotti häneen eikä ollut levoton Gillianin tulevaisuudesta — hänen rinnallaan tytön tulevaisuus turvattu. Eikä toista vaihtoehtoa näyttänyt olevan. Neiti Cravenin luottamus itseensä ei ollut vielä järkkynyt, hänellä oli syvä, horjumaton vakaumus, että hänen niin hartaasti toivomansa avioliiton ajatus pohjautui syvempään kuin pelkkään oikkuun. Hän ei osannut pukea sitä sanoiksi, ei edes kiinteäksi ajatukseksi, mutta usko oli luja. Elävän, järkeilyä voimakkaamman varmuutensa nojalla hän saattoi vieläkin koettaa.
»Aiotko antaa entisyyden vallita koko loppuelämääsi?» kysyi hän hitaasti. »Eikö tulevaisuus saa merkitä mitään? Kaiken todennäköisyyden mukaan on sinulla vielä monta vuotta edessäsi — etkö voi niiden aikana unohtaa mennyttä?»
Craven kääntyi toisaalle, tehden toivottoman eleen ja jupisten jotakin, mitä hän ei erottanut, mutta ei poistunut, kuten hän oli pelännyt, vaan jäi huoneeseen, tuijottaen hehkuvaan takkaan. Neiti Craven löi esille viimeisen korttinsa.
»Entä — Gillian?» virkkoi hän lujasti, sisällyttäen sanoihinsa niin paljon Cravenien itsepintaisuutta kuin suinkin osasi.
Hän sai odottaa vastausta kauan, ja kun se vihdoin tuli, oli se tympeä ja yksitoikkoinen.
»Minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan — en kenenkään kanssa.»
»Oletko jo naimisissa?» Kysymys luiskahti tädiltä, ennenkuin hän ehti hillitä kieltään. Sydän kiivaasti sykkien hän odotti rajua purkausta, tuikeata vastausta, joka lopettaisi kaikki.
Mutta Barry vastasi tyynesti, yhtä soinnuttomasti kuin ennenkin: »En; en ole naimisissa.»
Täti tarttui pelastavaan oljenkorteen, jonka nämä sanat tuntuivat hänelle tarjoavan. »Jollei ole mitään estettä —» alkoi hän innokkaasti.
Mutta Craven katkaisi hänen lauseensa kesken. »Olen heittänyt kaikki sellaiset asiat mielestäni», murahti hän äreästi.
»Minkä tähden?» tiukkasi täti yhtä itsepäisenä kuin Cravenkin. »Jos olet kokenut murhetta, niin merkitseekö se, ettet enää koskaan voi tuntea onnea? Täytyykö sinun — muiston tähden — peruuttamattomasti kääntää selkäsi kaikille mahdollisuuksille, jotka saattaisivat palauttaa mielenrauhasi? Minä uskon, että sinulle nyt tarjoutuu sellainen mahdollisuus.»
Barry katsoi häneen omituisen tutkivasti. »Minulle…» Hän hymyili katkerasti. »Jospa tietäisit!»
»Sen tiedän, että sinä emmit ottaessasi sellaista, mitä muut miehet innokkaasti tavoittelisivat», vastasi neiti Craven, äkkiä tajuten, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi voimattomasti takomalla koettanut horjuttaa graniittikalliota. Cravenin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän ei virkkanut mitään, ja pian tädin valtasi katumus. Hän lähestyi Barryä kiihkeästi. »Anna minulle anteeksi, Barry! Minun ei olisi pitänyt sanoa niin, mutta toivon sitä niin epätoivoisesti. Olen varma, että se koituisi onneksi teille, teille molemmille. Ja kun ajattelen, että Gillian jäisi yksin — taistelemaan maailmaa vastaan —» Hänen itsehillintänsä romahti täydelleen, ja Barry tarttui hänen käsiinsä niin lujasti, että hän vavahti.
»Hänen ei ikinä tarvitse sitä tehdä, jos minä voin sen torjua», ehättiCraven vakuuttamaan.
Neiti Craven katsahti häneen toivon äkkiä viritessä. »Kysytkö häneltä?» kuiskasi hän odottavasti.
Craven työnsi hänet hellästi luotaan. »En voi luvata mitään. Minun täytyy ajatella», väitteli hän harkitsevasti, ja hänen kasvojensa ilme riisti sanat toisen suusta.
Sekavin tuntein täti katseli, kun hän poistui huoneesta.
Alkoi välttämätön vastavaikutus, hän joutui epäilysten valtaan. Oliko hän menetellyt parhaimmalla tavalla vai oliko hän tehnyt korjaamattoman virheen? Epävarmoin askelin hän käveli tuolin luokse tavattoman väsyneenä; hän oli nykyisin muutoinkin heikko, ja hänen kokemansa mielen jännitys oli tyyten näännyttänyt hänet. Hän alkoi hieman pelätä sitä, mitä oli tehnyt, sitä voimaa, jonka oli pannut liikkeelle. Mutta olivathan hänen vaikuttimensa kuitenkin olleet mitä ylevimmät. Ehdottomasti hän uskoi, että niiden kahden henkilön liitto, joiden tulevaisuutta hänen kaikki huolensa koskivat, koituisi heidän kummankin lopulliseksi onneksi. He olivat jo tottuneet toisiinsa. Heidän ikäeronsa oli verrattain vähäinen, ja likeisempi kuin holhoojan ja holhokin suhde näytti olevan luonnollinen seuraus siitä läheisestä seurustelusta, johon he olivat joutuneet. Eikä se suinkaan ollut ennenkuulumatonta; sellaista oli sattunut aikaisemmin ja sattuisi epäilemättä vastaisuudessakin, päätteli hän, koettaen vaimentaa vielä hiipivää epäilystä, joka kuiskasi, että hän oli ylittänyt toimivaltuuksiansa. Ja hänen tekonsa tuntui tavallaan selittämättömältä hänestä itsestäänkin. Koko ajan hän oli tuntenut vaistomaista, voimakasta pakotusta, joka oli ollut melkein kuin kohtalon sormi, hän oli noudattanut sisäisen vakaumuksen ohjausta. Kenties hän oli pannut siihen liian suuren merkityksen, suurentanut omaa toivettaan, niin että se oli tuntunut kohtalon tahdolta.
Hänen suljetut silmänsä värähtivät hänen nojautuessaan tuolinsa selkänojaan.
Hän oli tarkoittanut parasta, hoki hän itsekseen, koettanut tehdä Barryn elämää onnelliseksi, taata varman tulevaisuuden tytölle, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Oliko se jo pyörinyt myöskin Barryn ajatuksissa, ennenkuin hän oli alkanut puhua? Barryn käytös oli ollut niin kummallista. Barry oli torjunut hänen ehdotuksensa, mutta hänelle oli jäänyt se vaikutelma, ettei se ajatus ollut veljenpojasta uusi. Ennenkuin hän oli ottanut kasvoilleen läpitunkemattoman naamarin, oli täti vilahdukselta nähnyt ilmeen, joka osoitti hänen ponnekkaat sanansa valheeksi. Hän oli näyttänyt käyvän ankaraa taistelua mielessään, olipa näkynyt hänen otsalleen kihoavan isoja hikihelmiä, hänen tiukat piirteensä olivat olleet sennäköiset, etteivät ne enää koskaan voisi pehmetä. Poistuessaan hän ei ollut antanut varmaa lupausta, eikä täti mitenkään osannut arvata, mitä hän oli päättänyt. Mutta tarkemman harkinnan jälkeen tuntui hänen kartteleva vastauksensa toivoa herättävältä.
Tädillä ei ollut enää mitään tekemistä. Hän oli pannut parhaansa, loppu oli Barryn kädessä. Hän huoahti syvään; milloinkaan hän ei ollut kokenut sellaista sielullista ja ruumiillista väsymystä. Hän antautui lisääntyvän herpautumisen tunteen valtaan, häntä alkoi unettaa, hän oli liian väsynyt vastustaakseen sitä ja nukkui sikeästi jonkun aikaa. Herättyään hätkähtäen hän näki Gillianin, silmät levällään levottomuudesta, olevan polvillaan hänen vierellään, lujasti puristaen hennoilla, lämpimillä tytönsormillaan hänen unen puuduttamia käsiään. Äkillisestä heräämisestä sekavana hän mitään virkkamatta katseli puoleensa kallistuneita raikkaan nuorteita kasvoja. Gillian hieroi hellästi hänen kylmiä käsiään.
»Täti Caro, sinä nukuit! En koskaan ennen ole tavannut sinua torkkumassa», sanoi tyttö nauraen, mutta hänen äänensä kummastelevaan sävyyn sekaantui huolestumisen häive.
Neiti Craven hymyili rauhoittavasti. Heikkous tuntui kaikonneen hänen nukkuessaan, taaskin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi salatakseen häneen kiintyneen tytön tutkivilta silmiltä kaikki, mikä saattaisi aiheuttaa tuskaa tai levottomuutta. Hän nousi istumaan pystymmässä.
»Laiskuutta, rakas, pelkkää laiskuutta», vakuutti hän varmasti.
Gillian katsoi häneen totisesti. »Ihan tottako?» tiedusti hän. Oletko varma, että olet aivan terve? Näytit niin uupuneelta kasvosi olivat ihan valkeat.»
»Ihan varma — sinä epäuskoinen! Entä sinä — oliko sinulla hauska?Muistitko nauttia lääkettä ja piditkö itsesi lämpimänä?»
Gillian naurahti pehmeästi ja nousi pystyyn, nykien käsineitä sormistaan. »Minulla oli hauska, muistin nauttia lääkettä, ja tämä taivaallinen vaippa piti minut lämpöisenä kuin tortun — Nina Atherton sen minulle neuvoi. Se herttainen perhe kartutti runsaasti sanavarastoani», lisäsi hän hilpeästi, solauttaen paksun turkisvaipan hartioiltaan ja tullen sitten takaisin neiti Cravenin tuolin käsinojalle.
»Eivätkä ainoastaan sinun», oli vastaus. »Peters lainasi isännän sanoja tänään iltapäivällä.»
He olivat molemmat ääneti jonkun aikaa, muistellen kolmea amerikkalaista, jotka edellisenä kesänä olivat viettäneet pari kuukautta Towersissa mukanaan pieni, jumaloitu ihmisenvesa ja kokonainen joukkue hoitajattaria, palvelijoita ja palvelijattaria.
Sitten Gillian kiersi käsivartensa tiukemmin neiti Cravenin ympärille.
»Sandra vaati minua jäämään vielä huomiseen; minun oli perin työlästä päästä hänestä eroon. Mutta lupasinhan tulla takaisin tänään iltapäivällä, ja tiedätkö, täti Caro, minulla oli niin kovin kummallinen tunne tänä aamuna. Minusta tuntui, että sinä tarvitsit minua, tarvitsit välttämättä — ikäänkuin ikinä tarvitsisit ketään välttämättä, sinä itseesiluottava ihmeolento.» Hän likisti hyväilemiänsä olkapäitä hellästi. »Mutta se oli kummallista, eikö ollut? Olin vähällä soittaa sinulle, mutta sitten arvelin sinun ajattelevan, että olin järjiltäni.»
Neiti Craven istui hyvin hiljaa.
»Niin olisinkin», virkkoi hän ja toivoi, että hänen äänensä kuulostaisiGillianista luonnollisemmalta kuin hänestä itsestään. Tyttö nauroi.
»Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että herra Peters tuli seuraksesi yksinäiseen teepöytääsi. Minusta tuntui pahalta ajatella, että olit yksin.»
»Hän ei tullut. Hän poistui aikaisin. Mutta Barry suvaitsi alentuvasti armahtaa minua.»
»Herra Craven!» Hän pysähtyi hiukan, ennenkuin lisäsi: »Luulin, ettäle five o'clockkiukustuttaa häntä. Hän ei ole läheskään yhtä sopeutunut perhe-elämään kuin David.»
»Kuin kuka, rakas?» kummasteli neiti Craven tuijottaen häneen.
»Oh, se on herra Petersin nimitys, jota käytän itsekseni — hän ei siitä pahastu — hän hemmoittelee minua kauheasti — 'Israelin suloinen laulaja' — ymmärräthän. Hänen äänensä on kaunein tenori, mitä olen ikänäni kuullut.»
»Peter — laulaa! En ole koskaan kuullut hänen laulavan», ihmetteli neiti Craven ja katsahti Gillianiin uteliaana. »Minä olen tuntenut hänet kolmekymmentä vuotta, mutta sinä et tarvitse yhtä monta kuukautta saadaksesi hänestä selville sellaisia kykyjä, joista kellään muulla ei ole aavistustakaan. Miten se kävi, lapsi?»
»Sattumalta, eräänä iltana kesällä. Te olitte päivällisellä ulkosalla, ja Mouston ja minä olimme harhailemassa puistossa — se on hyvin ihana hämyssä — ja olimme ihan Erakkomajan läheisyydessä. Kuulin hänen laulavan ja jäin kuuntelemaan salassa. Se oli niin kaunista, että minun oli taputettava käsiäni, minkä jälkeen hän tuli ulos ja näki, että ikkunalaudalla istui kuulijoita hänen aavistamattaan. Eikö se ollut kauheata? Hän oli niin herttainen ja selitti, että se oli ihan yksityistä huvittelua; mutta mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut; hän ei kuitenkaan missään nimessä suostunut esiintymään julkisesti. Pakotin hänet laulamaan lisää, ja sitten hän saattoi minut kotiin.»
»Sinä kierrät Peterin pikkusormesi ympäri ja vetoat häpeämättä hänen hyvään luontoonsa», moitti neiti Craven ankarasti, mutta hänen nuhtelunsa ei peloittanut.
»Hän on niin herttainen», toisti tyttö hiljaa, solahti tuolin käsinojalta lattialle, meni takan luokse, polvistui ja kohensi halkoa, joka oli vierähtänyt ristikolle ja kyti palamatta. Saatuaan halon paikalleen hän jäi polvilleen matolle, vaistomaisesti lämmitellen käsiään.
Neiti Craven katseli tyttöä. Häntä halutti kovasti puhua siitä, mikä hänen mieltään painoi, vaatia luottamusta luottamuksesta, tunkeutua tuon sydämen salaisuuteen, joka oli uskonut hänelle kaiken muun paitsi tätä ainoata asiaa. Vähitellen, ilman painostusta, telepaattisen myötätunnon vaikutuksesta oli jäykkyys heidän väliltään sulanut, ja he olivat kertoneet toisilleen toiveistaan ja pyrkimyksistään ja pohtineet niitä yhdessä. Mutta tästä asiasta ei keskustelu tullut kysymykseenkään. Neiti Craven oivalsi sen ja tukahdutti pahoitellen huokaisun. Ei edes hänkään, vaikka hän tiesikin tytön pitävän häntä rakkaana, saanut olla niin tungetteleva. Sillä jos hän sen tekisi, saattaisi hän menettää kaikki saavutuksensa. Hän ei hennonut panna alttiiksi Gillianin luottamusta, joka oli tullut hänelle niin suurimerkityksiseksi; se oli liian kallis hinta maksettavaksi siitäkin tiedosta, jota hän kaipasi. Hänen täytyi olla kärsivällinen, ajatteli hän, harata vanhaan tapaansa sormillaan harmaita kiharoitaan. Mutta oli vaikea olla kärsivällinen, kun millä hetkellä tahansa saattaisi saapua kutsu, joka veisi hänet pois maallisten tapahtumain piiristä. Lähteä täältä, jättäen tämän kysymyksen ratkaisematta! Hän puri hammasta ja istui jäykkänä, puristaen tuolin tammireunuksia, niin että sormiin koski, ja kävi sisäistä taistelua. Hän katsahti uudelleen hentoon, yhäti polvillaan olevaan olentoon, jonka kalpeat, soikeat kasvot olivat puolittain käännetyt häneen päin ja jonka pienen, ylvään pään laelle korkeaksi nutturaksi kammattu, tuuhea, tumma tukka välkkyi takan hohteessa. Hän oli viehkeä, kaunis olento — sekä mieleltään että ruumiiltaan tavoittelemisen arvoinen. Kuinka saattoi Barry epäröidä.
»Barry oli ratsastamassa — koko päivän — näin kolkossa säässä. Hän tuli kotiin likomärkänä», virkkoi hän äkkiä, miltei valittavasti, poiketen tavallisesta suopeasta sävystään. Vastausta ei tullut heti, ja hetkisen hän luuli, ettei hänen sanojaan oltu kuultu. Tyttö oli liikahtanut hieman, kääntänyt kasvonsa toisaalle, ja vakaalla kädellä rakensi hiipuvista kekäleistä pyramiidia. Suoritettuaan puuhansa huolellisesti loppuun saakka hän laskeutui jälleen kantapäittensä varaan ja heilutti pieniä hiilipihtejä.
»Hän on karaistunut», vastasi hän sitten keveästi, tietämättään kerraten Petersin sanat ja nähtävästi huomaamatta väliaikaa, joka oli kulunut neiti Cravenin huomautuksen ja hänen vastauksensa välillä. Hänen mieltään tuntui tuli kiinnittävän enemmän kuin holhooja. Pantuaan verkkaisesti pihdit syrjään hän palasi neiti Cravenin tuolin luokse, istahti hänen viereensä lattialle, ja laski kätensä ristiin vanhemman naisen polvelle. Avoimesti hän katsoi tätiä silmiin, ja heikko hymy kirkasti hänen totisia, ruskeita silmiään.
»En usko herra Cravenin kaipaavan myötätuntoa,chérie», alkoi hän verkkaisesti. »Minä puolestani olen varannut kaiken myötätuntoni Joshiolle, joka on niin hirveästi touhuissaan, kun 'arvoisa isäntä' lähtee kamalille pitkille ratsastusretkilleen tai on metsästämässä. Oletko pannut merkille, että hän aina odottaa eteishallissa ollakseen heti valmis noutamaan kuivia vaatteita ja järjestämään lämpimän kylvyn ja muita itämaisia temppuja estääkseen kylmettymisen ja poistaakseen kivun heltyneistä jäsenistä. En usko herra Cravenin lihasten milloinkaan olleen helliä — hän on niin loistavan väkevä — ja varmasti on Joshio päättänyt, etteivät ne koskaan olekaan. Mary hyväksyy hänen kaikki puuhansa, myöskin hän on luonnostaan hoppuilija; hän pahoittelee sitä, että Joshio on pakana, mutta väittää, että hänellä on enemmän järkeä ja tunteita kuin monella kristityllä. Kohta tänne tultuamme yllätin hänet kerran tuijottamassa eteishallin ikkunasta, näyttäen surkeuden esikuvalta, hullunkurisen pienet ja keltaiset kasvot yleensä rypyissä. Hän näki minut takaraivonsa lävitse, varmasti hän näki, sillä vilkaisemattakaan taakseen hän koetti pujahtaa tiehensä. Mutta minä pakotin hänet jäämään ja puhelemaan kanssani. Minä istuin portailla, ja hän käpertyi matolle — muulla sanalla en osaa sitä kuvata — ja kertoi minulle kaikenlaista Jaappanista, Kaliforniasta, Algeriasta ja kaikista muista kummallisista paikoista, joissa hän on ollut herra Cravenin kanssa. Hänen puhetapansa on niin omituisen draamallinen, ja hän turvautuu juuri kiihoittavimmilla hetkillä jaappaninkieleen, jota on mahdoton ymmärtää — niin kiusallista! He ovat nähtävästi olleet joissakin hyvin tiukoissa paikoissa. Sopeuduimme aika hyvin keskenämme. Minun oli niin hauska kuunnella hänen kuvauksiaan jaappanilaisten istuttamista ihmeellisistä puutarhoista, etten huomannut, että herra Craven tuli sisälle, enkä aavistanut hänen seisovan lähellämme, ennenkuin Joshio ponnahti pystyyn ja pakeni, kirjaimellisesti katosi, jättäen minutplantée'la. Tunsin itseni kovin typeräksi istuessani portailla kädet polvien ympärillä herra Cravenin, yltäpäätä kurassa ja rapakossa, odottaessa, että päästäisin hänet ohitse — pelkäsin häntä hirveästi siihen aikaan.» Gillianin poskille levisi hieno puna. »Olisin toivonut maanjäristyksen nielevän minut», lisäsi hän nauraen, hypähti seisomaan, sieppasi tumman, silkinpehmoisen turkiskasan syliinsä ja painoi sitä kasvojaan vasten. »Sinun ei olisi pitänyt lietsoa minussa mieltymystä kauniisiin turkiksiin», jatkoi hän sitten epäjohdonmukaisesti, käyden äkkiä vakavaksi. »Minulla on vielä kylliksi järkeä tietääkseni, ettei minun pitäisi hemmotella niillä itseäni, mutta olen siksi inhimillinen, että olen niihin ihastunut.»