Cravenille ei aamunkoiton ihme ollut outo, hän oli nähnyt sen monissa maissa, mutta se oli sellainen ihme, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Ja tällä auringonnousulla oli merkitys, jota ei ollut millään hänen ennen näkemällään ollut. Kiihkeästi hän tarkkaili, kun heikko punerrus kirkastui ja kävi voimakkaammaksi, vaaleat viirut levenivät ja laajenivat kauas ulottuviksi, kultaisina ja tulipunaisina liekehtiviksi läikiksi. Päivä valkeni hämmästyttävän äkkiä, ja kun auringon hehkuva kehrä nousi punaisena näköpiirin yläpuolelle, erosi nelistävistä riveistä ratsumies, kiitäen joukon edelle, pyöräyttäen sitten hevosensa ympäri ja seisauttaen sen. Nousten seisomaan jalustimien varaan hän ojensi palavan hartaasti kätensä taivasta kohti. Craven tunsi hänet nuoreksi, uskonkiihkoisuuteen taipuvaksi mullahiksi, joka oli edellisen viikon aikana leirissä ollut erikoisen vilkkaassa toiminnassa. Se, että vihollisheimo oli kuulunut toiseen, Mukair Ibn Zarrarahin seuralaisten kammoksumaan uskonlahkoon, oli ollut eripuraisuuden yksi alkusyy, ja papit olivat käyttäneet tilaisuutta lietsoakseen uskonnollista kiihkoa.
Ratsujoukko pysähtyi äkkiä, ja Cravenin vaivoin saatua hevosensa seisautetuksi, kajahti aamu-ilmassa korkeana ja kirkkaana muezzinin venytetty, läpitunkeva huuto: »Al-ilah-ilah-ilah.» Tämä valtava, juhlallinen rukous oli aina tuntunut Cravenista omituisen kiehtovalta, ja kun hän viimeisen pitkäveteisen sävelen häivyttyä seurasi esimerkkiä ja polvistui maahan heittäytyneiden arabialaisten joukkoon, ei se tapahtunut yksinomaan sopivaisuussyistä. Hänen uskonsa oli erilainen kuin heidän, mutta hän palvoi samaa Jumalaa kuin he, ja sydämestään hän kunnioitti heidän avointa rukoilemistaan.
Noustuaan pystyyn hän huomasi Saidin katsovan häntä silmissään omituinen, kysyvä, hieman pilkallinen ja samalla surullinen ilme. Mutta pian se ilme katosi poikamaisen virnistyksen tieltä, ja hän heilautti sytyttämätöntä savukettaan suoraan pappiin päin, joka oli käyttänyt tilaisuutta aloittaakseen kiihkoisen saarnan.
»Kun rukous on päättynyt, hajaantukaa seudulle mielenne mukaan!» jupisi hän, vallattomasti naurahtaen väärin lainaamalleen lauseelle. »Pyhä mies saarnaa, kunnes jano on paahtanut kielemme mustaksi.» Ja hän kääntyi veljensä puoleen yllyttääkseen häntä komentamaan miehet jälleen ratsaille.
Omar nojasi hevoseensa, ja hänen kookas vartalonsa oli nääntymäisillään uupumuksesta. Kun Said puhutteli häntä, hätkähti hän rajusti, horjui ja olisi kaatunut, jollei toinen olisi kiertänyt vankkaa kättään hänen ympärilleen. Ja säikähdyksekseen tarkkaileva Craven näki tumman läiskän tahraavan hänen valkeaa viittaansa auenneen haavan kohdalla ja aprikoi, jaksaisiko heikentynyt ruumis totella päättävän, sitä armottomasti eteenpäin ajavan tahdon kannustusta vai siepattaisiinko häneltä kiihkeästi kaivattu kosto, kun päämäärä oli jo melkein näkyvissä.
Mutta voimiaan pinnistäen arabialainen terästäytyi, nousi satulaan, keskeytti tuskastuneena mullahin kaunopuheisen sanatulvan ja lausui pyydetyn määräyksen lujalla äänellä.
Uudestaan alkoi vinha nelistys etelää kohti.
Vähitellen tuuli vaimeni ja vihdoin tyyntyi tyyten, mutta runsaan tunnin pysyi ilma virkistävän viileänä. Auringon noustessa korkeammalle ja sen paahteen käydessä voimakkaammaksi, lämpeni ilma jatkuvasti, kunnes kuumuus muuttui painostavaksi ja Craven alkoi innokkaasti tähyillä keidasta, jossa heidän ensiksi piti pysähtyä. Maisema, joka yöllä oli näyttänyt lumotun kiehtovalta, oli kirkkaassa päivänvalossa tympeän yksitoikkoinen. Maan alituinen kohoaminen ja laskeminen, joka aina piti näköpiirin suppeana ja kävi väsyttäväksi, ja sokkeloiset, sekavasti mutkittelevat kumpujonot tuntuivat eksyttävästi sulkevan heidät väliinsä. Mutta heidän saavuttuaan tavallista pitemmän ja jyrkemmän, hevosten laukkaa tuntuvasti hidastuttaneen vierun harjalle, levisi heidän eteensä tasainen, kauas etäisyyteen ulottuva alue. Himmeä, sininen pilvi kohosi kukkulajonon takaa, joka Saidin selityksen mukaan oli Mukair Ibn Zarrarahin omakseen katsoman alueen ja samalla ranskalaisten valtapiirin raja. Kukkuloiden välisen solan kautta päästiin vihollisten maahan.
Muutos oli mieluinen sekä miehistä että hevosista. Erehtymättömän vaistonsa avulla viimemainitut tunsivat veden läheisyyden, lisäsivät omasta alotteestaan nopeuttaan ja kavioiden tömistessä kiitivät innokkaasti viimeistä, pitkää, aaltoilevaa rinnettä alaspäin keidasta kohti, jonka Craven arveli olevan kolmen tai neljän kilometrin päässä. Kirkkaana, silmää harhauttavassa ilmassa se näytti olevan paljon lähempänä, mutta heidän rientäessään eteenpäin se ei näyttänyt lähenevän, vaan pikemminkin loittonevan, ikäänkuin joku ilkeämielinen aavikonhaltia olisi kujeillessaan ja heitä kiusoitellessaan loitsimalla siirtänyt sitä yhä kauemmaksi heistä. Värähtelevässä autereessa näyttivät korkeat, viuhkamaiset palmut luonnottoman pitkiltä ja kohosivat haaveellisina orjantappurapensaiden yläpuolelle.
Hetkiseksi valtasi Cravenin epäilys, oliko kangasmainen keidas todellinen vaiko pelkästään mielikuvituksen ja toiveiden luoma näky. Mutta sen epäilyksen järjettömyys selveni hänelle, kun hän jälleen katsahti etäällä häämöttäviin kukkuloihin — ne olivat siksi silmäänpistävä merkki, että hänen kumppaniensa, jotka tunsivat seudun, oli niistä mahdoton erehtyä.
Hänen ajatellessaan pian pääsevänsä mieluisaan varjoon, tuntui polttava auringonpaahde, joka siihen saakka oli häntä niin lievästi vaivannut, entistä rasittavammalta. Hän oli tottunut helteeseen, mutta tämä päivä oli tavattoman kuuma, ja arabialaisissakin alkoi näkyä tuskastumisen merkkejä. Lähdöstä oli kulunut useita tunteja, ja vauhti oli ollut murhaava. Hänen suutansa poltti, ja huikaiseva hohde kirveli hänen silmiänsä. Janon joka hetki yltyessä tuntui viimeinen kilometri pitemmältä kuin koko sen edellinen taival, ja kun he vihdoinkin olivat keitaalla, solahti hän hiestyneen ratsunsa selästä, huudahtaen huojennuksesta.
Arabialaiset tunkeutuivat kaivon ympärille, ja yhdessä minuutissa oli pieni, rauhallinen läikkä muuttunut meluisan myllerryksen näyttämöksi; miehet kiljuivat, tyrkkivät toisiaan ja viittoilivat käsillään, hevoset hirnuivat, ja kaiken sen ylitse kuului kaivon vipulaitteen surullista vingahtelua ja kitinää ämpärin noustessa ja laskeutuessa. Said keikahti keveästi satulasta ja piteli veljensä teiskuvaa ratsua miehen laskeutuessa maahan. Vähän aikaa he keskustelivat keskenään hätäisesti kuiskaillen, ja sitten nuorempi mies kääntyi Cravenin puoleen synkkä ilme kauniilla kasvoillaan.
»Yhteytemme on katkennut. Kahden tiedustelijan olisi pitänyt olla täällä meitä vastassa», ilmoitti hän äänessään huolestunut häive. »Se pilaa suunnitelmamme, sillä odotimme heidän raporttiaan. He ovat saattaneet myöhästyä — mutta se tuskin on todennäköistä. Heillä oli runsaasti aikaa. Otaksuttavampaa on, että he ovat joutuneet väijytykseen — näillä seuduin vilisee urkkijoita — ja siinä ovat vastustajamme edullisemmassa asemassa. He tietävät meidän lähteneen liikkeelle, kun taas me emme saa enää tietoja. Nämä kaksi kadonnutta miestä olivat ainoat rajan toisella puolella toimivat. Viimeinen meihin liittynyt tiedustelijamme oli ollut heidän kanssaan kosketuksissa viime yönä. He olivat kertoneet vihollisen kaksi päivää sitten olleen noin kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä noiden kukkuloiden eteläpuolella. Toivoimme yllättävämme heidät aavistamatta, mutta he ovat saattaneet saada vihiä aikeistamme ja olla lähempänä kuin otaksummekaan. Allah heidät kirotkoon!» lisäsi hän kärsimättömästi.
»Mitä aiotte tehdä?» tiedusti Craven, vilkaisten takanaan hyöriviin, ratsailta laskeutuneihin arabialaisiin, jotka tungeksivat kaivon ympärillä ja touhuisasti valmistautuivat lepäämään ja syömään.
Said viittasi luokseen ohimenevän miehen ja lähetti hänet viemään kiireellistä määräystä. Sitten hän jälleen kääntyi Cravenin puoleen. »Hevosten täytyy saada levätä, vaikka miehet olisivat valmiit heti lähtemään liikkeelle komennuksen kuultuaan. Lähetän kaksi tiedustelijaa solaan ottamaan selkoa, miltä siellä näyttää.»
Hänen puhuessaan ilmestyivät hänen kutsumansa miehet kuriin tottuneiden sotilaiden vitkastelemattomaan tapaan ja pysäyttivät ratsunsa hänen eteensä. Saatuaan lyhyet ohjeensa he katosivat pöly- ja hiekkapilveen, ratsastaen totuttua huimaa laukkaansa. Said kääntyi heti toisaalle ja sekaantui kuhisevaan tungokseen, mutta Craven viipyi keitaan laidalla, silmäillen nopeasti loittonevia ratsastajia, jotka kumartuneina hevostensa kaulojen puoleen valkoisten vaippojensa hulmutessa ympärillään hyvin kirjaimellisesti noudattivat saamaansa määräystä ratsastaa »vinhasti kuin Asraelin sanansaattajat». Hän oli aikaisemmilla käynneillään tutustunut heihin molempiin, vaikka ei ollut tuntenut heitä, kun he aamuhämärässä olivat yhtyneet joukkoon, ja muisti, että he olivat Mukair Ibn Zarrarahin huimimpia ja peloittavimpia seuralaisia. Hetkistä aikaisemmin he olivat hupaisesti virnistäen tervehtineet häntä, osoittaneet melkein lapsellista riemua, kun hän oli puhutellut heitä nimeltään, ja lähtiessään kumartaneet hänelle yhtä syvään kuin johtajalleenkin.
Hänen tarkkaillessaan, kun he liitivät hohtavalla tasangolla, johtui hänen mieleensä edellisten käyntiensä aikaisia tapauksia, ja hän oli melkein pahoillaan siitä, että vaaralliseen tehtävään oli valittu juuri nämä kaksi miestä. Sillä hän aavisti heidän palaamistoiveittensa olevan hyvin vähäiset. Mutta tuskinpa sittenkään sen heikommat kuin heidän muidenkaan!
Olkapäitään kohauttaen hän lähti liikkeelle ja meni orjantappurapensaan siimekseen. Viruen selällään mieluisessa varjossa hellehattu silmille vedettynä hän imi kiivaasti savukettaan, turhaan toivoen siten voivansa torjua ympärillään tuskatuttavasti surisevia kärpäsparvia ja kärsivällisesti odottaen kaivattua vettä, ennenkuin alkaisi nieleksiä tummanruskeaksi, pahanmakuisiksi möhkäleiksi puristettuja taateleja, ainoata tarjona olevaa ruokaa, joka oli lämminnyt hänen taskussaan ja jossa kirahteli joka paikkaan tunkeutuva hiekka.
Said puuhaili edelleen miesten ja hevosten seassa, mutta hänen lähellään istui Omar synkän äänettömänä surumieliset silmät suunnattuina kaukaisiin kukkuloihin. Hän oli järjestänyt pukuaan ja piilottanut pahaenteisen tahran ilmaisemasta sitä, mitä hän halusi salata. Kun miesten ja hevosten huutavimmat tarpeet oli tyydytetty, vaimeni huumaava melu, ja äkkiä syntyi hiljaisuus, kun arabialaiset paneutuivat pitkäkseen, kiersivät vaipat päänsä ympärille ja näyttivät heti vaipuvan uneen. Lopetettuaan tarkastuksensa ilmestyi Said jälleen, noudatti miestensä esimerkkiä ja kuorsasi pian kaikessa rauhassa. Craven kierähti kyljelleen, viritti uuden savukkeen ja sijoittui mukavampaan asentoon hietikolle. Jonkun aikaa hän katseli yksinäistä vahtia, joka liikkumattomana istui ratsunsa selässä vähän matkan päässä keitaasta. Sitten hänen huomionsa kiintyi korppikotkaan, joka verkkaisen raskaasti lensi taivaalla, ja hän tarkkaili sitä, kunnes se etääntyi pois hänen näköpiiristään. Hän oli liian velttona mukavassa asennossaan kääntääkseen päätään. Paikallaan viruen hän kuunteli hyönteisten kimeää surinaa ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, kunnes hänen ympärillään oli kasoittain savukkeen- ja tulitikunpätkiä.
Tunnit vierivät hitaasti. Kun hän uudelleen katsahti vahtisotilaaseen, antoi arabialainen vaihteeksi hevosensa kävellä edestakaisin, mutta ei ollut edennyt kauemmaksi aavikolle. Ja Cravenin häntä silmäillessä hän äkkiä pyörsi ympäri ja lähti täyttä laukkaa laskettamaan takaisin leiriin. Craven hätkähti, nousi kyynärpäänsä varaan, varjosti silmiään ja tähysti tarkasti kukkuloiden suuntaan. Mutta aavalla, autiolla tasangolla ei näkynyt mitään, ja hän vaipui jälleen pitkäkseen, hymähtäen omalle maltittomuudelleen, kun miehen palaamisen syy johtui hänen mieleensä. Keitaalle saavuttuaan arabialainen talutti ratsuaan maassa makaavien nukkujien välitse ja potkaisi valveille kumppaninsa, jonka oli mentävä hänen paikalleen. Tuontuostakin häiritsi painostavaa hiljaisuutta hevosten liikkuminen, ja kerran tai pari kajahti rauhattoman naapurinsa lähentelystä ärtyneen oriin kiukkuinen hirnahdus. Nukkuvat arabialaiset viruivat hiljaa kuin vaipoilla peitetyt vainajat; vain silloin tällöin joku levoton uneksija muutti asentoaan, murahtaen hiljaa. Craven oli jo alkanut kummastella, kestäisiköhän lepohetkeä vielä kauan, kun Omar nousi kankeasti, meni veljensä luokse ja herätti hänet laskemalla kätensä hänen olalleen. Said nousi istumaan, räpytti unisesti silmiään ja ponnahti sitten vilkkaasti pystyyn. Muutaman minuutin kuluttua keitaalla taas kuhisi meluisa hyörinä. Mutta tällä kertaa ei ollut jälkeäkään hämmingistä. Miehet nousivat ripeästi ratsaille ja järjestyivät riveihin tavattoman joutuisasti. Hevoset alkoivat melkein heti pitkän, keinuvan laukkansa, ja kilometrit näyttivät lipuvan niiden jalkojen alitse.
Päivän helteisin aika oli ohitse. Tasangon yllä väikkyvä auer oli hälvennyt, ja kummut, joita he jatkuvasti lähestyivät, kävivät selväpiirteisemmiksi. Pian oli helppo erottaa jonon muodot sekä lukemattomiksi rotkoiksi ja halkeamiksi särkynyt kalliopinta, ja rosoiset selänteet kuvastuivat selvästi syvänsinistä taivasta vasten. Vielä kilometri, ja Said kääntyi käsi ojossa hänen puoleensa, innokkaasti osoittaen jotakin.
»Katsohan tuonne oikealle, tuonne; tuon minarettia muistuttavan kalliohuipun vieressä on solan suu. Se on hyvästi piilossa. Ihan äkkiä se aukeaa eteen. Outo tuskin löytäisi aukkoa, ennenkuin osuisi ihan sen läheisyyteen. Hämärässä kun varjot ovat mustat, olen itse ratsastanut sen ohitse kerran tai pari, ja minun —Allah!Selim — ja yksin!» huudahti hän äkkiä ja kannusti ratsuansa kumppaniensa edelle.
Omarin huutama komennus pysäytti joukon, mutta Craven riensi ystävänsä jälkeen. Hän oli huomannut solasta tulevan ratsumiehen vähäistä myöhemmin kuin Said, ja sama ajatus oli välähtänyt heidän mieleensä — sanoma, josta niin paljon riippui, ei ehkä sittenkään saapuisi heidän korviinsa. Vakooja lähestyi heitä hitaasti, hevonen huojui hänen allaan, ja sekä mies että ratsu olivat melkein riekaleiksi ammutut. Kun Said seisahtui tulijan viereen, vaipui haavoittunut hevonen maahan, ja mies kaatui sen mukana kykenemättä irtautumaan satulasta. Silmänräpäyksessä oli arabialaispäällikkö maassa ja kiskoi kauheasti ponnistellen eläimen ruumiin heimolaisensa rusentuneilta, väriseviltä raajoilta. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, kannatti häntä hellävaroen ja kumartui kuuntelemaan tuskin kuuluvia sanoja, tukien häntä, kunnes hiljainen kuiske häipyi ja mies kuoli hänen syliinsä suonenvedontapaisesti vavahtaen.
Laskettuaan ruumiin hietikolle hän pyyhki veren tahraamia käsiään vaippansa liepeisiin, keikahti sitten jälleen satulaan ja kääntyi Cravenin puoleen silmät leimuten raivosta ja kiihtymyksestä.
»He joutuivat väijytykseen solassa — kymmenen kahta vastaan — mutta Selim pääsi jollakin tavoin lävitse ja suoritti tiedustelutehtävänsä. Hänen palatessaan he hänet lopettivat — vaikka en usko hänenkään jättäneen heistä monta henkiin! Joko on suunnitelmamme kavallettu — tai on pelkkä sattuma ollut vastassamme. Joka tapauksessa viholliset odottavat meitä tuolla, kukkuloiden takana. He ovat säästäneet meiltä päivän kestävän ratsastuksen — vähintään», lisäsi hän naurahtaen kiihkeän toivehikkaasti.
He odottivat paikallaan, kunnes Omar ja ratsujoukkue saapuivat heidän luokseen. Lyhyen neuvottelun jälkeen, jossa päälliköt olivat mukana, päätettiin tunkeutua eteenpäin viipymättä. Katsoen siihen, ettei päivänvaloa enää voisi kestää kuin muutamia tunteja, tuntui sellainen päätös Cravenista ajattelemattomalta, mutta Omaria kiihdytti syvästi sen miehen läheisyys, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä — sillä sen tiedon Selim oli äsken kiristänyt eräältä vastustajaltaan, ennenkuin oli surmannut hänet — ja koko joukko halusi heti kiihkeästi päästä toimintaan. Myöskin ratsut olivat keskipäivän levon jälkeen kylliksi virkeitä. Joukkue lähti uudelleen liikkeelle viidenkymmenen valitun miehen edetessä hieman pääjoukon edellä.
Kallion juurella he pysähtyivät, muuttaen järjestystään, sillä solaan ei mahtunut enempää kuin kolme hevosta rinnakkain. Varrotessaan, kunnes tulisi hänen vuoronsa ratsastaa ahtaaseen solaan, Craven silmäili uteliaana alastonta kallioseinämää, joka melkein kohtisuoraan kohosi hiekasta. Mutta hän ei saanut kauan sitä tarkastella, sillä muutamien minuuttien kuluttua hän Omarin ja Saidin välissä ohjasi ratsunsa solan suuta peittävän kallioulkoneman ympäri rotkon synkkään pimentoon. Muutos oli hämmästyttävä, ja häntä puistatti äkkiä alkanut viileys, joka tasangolla vallinneen helteen jälkeen tuntui sitäkin koleammalta. Paljaiden, uhkaavan näköisten, sivurotkojen tuon tuostakin halkomien kallioseinämien reunustamana vei mutkitteleva polku pitkin rosoista, niljakasta maaperää isojen kivijärkäleiden välitse, jotka tekivät mahdottomaksi edetä nopeammin kuin käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat yhtenään, ja kun Cravenin oli pakko pitää silmällä kaikkia esteitä, haihtui hänen mielestään kaikki muu paitsi sen hetken tehtävä. Hän ei muistanut arvailla, kuinka kaukana tai kuinka lähellä kukkuloiden toisella puolella vihollisjoukko oli, olisiko heillä aikaa järjestäytyä uudelleen, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättäisiin, vai noukkisivatko vihollisen tarkk'ampujat heidät sitä mukaa kuin he tulisivat esille solasta antamatta heille edes taistelutilaisuutta. Hänelle itselleen ei oikeastaan kovinkaan suuria merkinnyt, miten kävisi, mutta kova onni olisi, mietti hän, jollei Omar pääsisi luopion kimppuun ja jos Said ammuttaisiin pääsemättä kiihkeästi odottamaansa otteluun. Hän keskeytti ajatuksensa sadatellakseen hevostaan, joka oli pahasti kompastunut jo kuudennen kerran.
Omar ratsasti askeleen tai parin verran toisten edellä, etukumarassa ja silloin tällöin huojuen ikäänkuin heikkoudesta. Hänen kiiluvista silmistään hehkui miltei mystillistä valoa, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkun näyn, joka muilta salattuna oli ilmestynyt ainoastaan hänelle. Hänen vaippansa tumma tahra oli levinnyt niin laajaksi, että sitä oli mahdoton piilottaa, eikä hän ollut virkkanut mitään heidän tultuaan solaan. Cravenista, joka ei ollut aikaisemmin kulkenut sen lävitse, se oli hämmästyttävä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä se oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan kallioiden korkeudesta. Mutta pian Saidin lisääntyvä kiihtymys ilmaisi hänelle, että suun täytyi olla lähellä, ja hiljaisuuden jatkumisesta saattoi päättää etujoukon päässeen häiritsemättä lävitse. Hän aukaisi revolverikotelonsa napin ja irroitti aseen ympäriltä silkkisen nenäliinan, johon Joshio oli sen kietonut.
Oikealle kääntyvän jyrkän mutkan takana avautui väijytyksen näyttämö, syrjärotko, jossa Selim kumppaneineen oli joutunut satimeen. Muutamia minuutteja aikaisemmin paikan sivuuttanut etujoukko oli siirtänyt miesten ja hevosten ruumiit pois tieltä. Vanhan sheikin ratsu osoitti syvää inhoa kolkkoa ruumisläjää kohtaan, korskui ja kavahteli vaarallisesti pystyyn, ja Craven sai jonkun aikaa ponnistella hillitessään sitä, ennenkuin se äkkiä ponnahti röykkiön ohitse, niin että kaviot kalahtelivat ja irtonaisia kiviä sinkoili joka suunnalle.
Vielä toinen taive oikealle, yhtä jyrkkä mutka vasemmalle, samalla kun polku laajeni melkoisesti, ja he ilmestyivät äkkiä lakealle aavikolle.
Etujoukko oli sijoittunut järjestykseen, ja sen johtaja riensi innokkaan hätäisesti ilmoittamaan Omarille kaikkien näkemää ilmiötä. Craven värähti hieman kiihtymyksestä nähdessään vankan ratsujoukon, joka oli vielä noin kolmen kilometrin päässä ja kiiti täyttä laukkaa heitä kohti. Nyt se siis oli käsillä! Omituinen hymy huulillaan hän kumartui taputtamaan korskuvan ja levottomasti teutaroivan ratsunsa kaulaa. Vihollisia näytti olevan tuntuvasti enemmän kuin heitä, mutta Saidilta hän oli kuullut Mukair Ibn Zarrarahin miesten olevan paremmin varustettuja ja paremmin harjoitettuja. Nyt joutuisi taito raakaa voimaa vastaan, mutta vielä oli näkemättä, kuinka hyvin Omarin soturit tiukan tullen vastaisivat koulutuksen herättämiä toiveita. Kykenisivätkö he hillitsemään itsepäisiä taipumuksiaan vai kannustaisiko into heitä uhmailemaan huolekkaasti toistettuja määräyksiä?
Tieto vihollisen läheisyydestä oli lähetetty niille, jotka vielä olivat tulossa solassa, ja tähän saakka oli kuri pysynyt hyvänä. Miehiä tulvi ammottavasta aukosta jatkuvana virtana hevoset niin lähellä toisiaan kuin suinkin mahdollista, ja tasangolle saavuttuaan kukin osasto järjestäytyi päällikkönsä johdolla täsmällisesti ja joutuin.
Tarkkaillessaan vihollisjoukon ripeätä lähestymistä Craven aprikoi, ennättäisivätkö heidän omat voimansa kaikki kokoontua, jotta he voisivat noudattaa sovittua taktiikkaa.
Nyt hyökkääjät olivat jo vajaan kilometrin päässä. Craven oli ratsastanut puhuttelemaan Omaria, kun Saidin päästämä riemuhuuto, johon hänen seuralaisensa yhtyivät, niin että huuto kiirien kajahteli heidän yläpuolellaan kohoavista kallioista, ilmoitti joukon viimeisen osaston saapuneen. Ei ollut aikaa toistaa määräyksiä eikä teroittaa tyyneyttä miesten mieliin. Omarin tarvitsematta antaa merkkiä — siltä ainakin Cravenista näytti — syöksyi koko joukko yhtaikaa eteenpäin, kajauttaen toisen korvia huumaavan luikkauksen, johon vihollisten kiljunta hukkui. Cravenin huuli painui hampaiden väliin, kun hänen mieleensä äkkiä välähti pelko, ettei Omarin hyökkäyssuunnitelma onnistuisi, mutta vilkaistuaan nopeasti ympärilleen hän varmistui siitä, että hurjasti nelistävät hevoset pysytettiin hyvässä järjestyksessä ja että vaikka vauhti olikin huima, kumpikin siipi ohjeiden mukaisesti yhtenään levisi ja kiiti eteenpäin jatkuneena viivana. Hänen kiintymyksensä oli haihtunut, revolveri kädessä hän sijoittui tiukemmin satulaan eikä tuntenut sen kummempaa mielenliikutusta kuin ollessaan metsästysretkillä kotona.
Nyt he olivat jo kyllin lähellä toisiaan erottaakseen kasvoja — törmäyksestä tulisi valtava! Oli kummastuttavaa, ettei siihen mennessä oltu lainkaan ammuttu. Tottuneena arabialaisten tavalliseen, hillittömään panoksien tuhlaukseen oli Craven jo minuutteja sitten odottanut kuulatuiskua. Hänen sitä ajatellessaan kuului hänen korvissaan yksinäinen vingahdus, ja hänen vasemmalla kupeellaan ratsastava Said loi häneen moittivan katseen ja luikkasi jotakin, mistä hän erotti vain sanat: »Ranskalainen… burnuusi.»
Mutta vastaamiseen ei jäänyt aikaa. Heti yksinäisen panoksen jälkeen ammuttiin heitä kohti yhteislaukaus, mutta tähtääminen oli kehnoa, ja he kärsivät hyvin vähän vahinkoja. Se oli tarkoitettu murtamaan heidän hyökkäyksensä voiman ja saattamaan heidän hyvässä järjestyksessä pysyneet rivinsä hämminkiin, minkä ilmaisi se, että yhteislaukaukset toistuivat, ja nyt lähempää ammuttuina ne levittivätkin enemmän tuhoa ja kuolemaa kuin ensimmäinen. Mutta noudattaen Omarin komennusta Mukair Ibn Zarrarahin miehet syöksyivät eteenpäin, istuen syvään kumartuneina satulassaan. Omarin tarkoitus oli rajulla hyökkäyksellään murtaa vihollisjoukko keskuksesta, samalla kun sivustat saartaisivat sen molemmilta puolin. Sitä varten hän oli käskenyt miestensä ratsastaa huimemmin kuin koskaan ennen ja säästää ampumisen viimeiseen hetkeen, jolloin se olisi tehoisin. Eivätkä viholliset näyttäneet osanneen odottaa tällaista vinhaa, äänetöntä hyökkäystä, sillä heidän keskuudessaan näkyi epäröimisen merkkejä, heidän etenemisensä hiljeni ja ampuminen muuttui sekavammaksi ja umpimähkäisemmäksi. Omar ja hänen lähimmät kumppaninsa olivat ikäänkuin taikavoiman suojassa; kuulia viuhahteli heidän ohitseen ja ylitseen, ja vaikka siellä täällä mies kellahti satulasta tai hevonen äkkiä tuupertui maahan, kiiti pääjoukko eteenpäin miehet vahingoittumattomina tai niin lievästi haavoittuneina, etteivät he rajussa liikkeessä sitä huomanneetkaan.
Vauhti oli hirvittävä, ja kun Omar vihdoin antoi merkin, jota hänen miehensä olivat varronneet, ei heidän pyssyjensä rätinän kaiku ollut vielä vaimennut, kun joukkueet jo iskivät vastakkain. Mutta Cravenin odottamaa tuhoisaa törmäystä ei tullut. Vastustajat peräytyivät heidän tieltään, hajaantuen oikealle ja vasemmalle; vihollisjoukon riveihin syntyi aukko, johon he tunkeutuivat elävän kiilan tavoin. Hurjasti kiljuen ja kiroillen viholliset sitten pysähtyivät, ja seuraavalla hetkellä Craven huomasi olevansa keskellä sekasortoista käsikähmää, jossa oli melkein mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Hevosten kavioiden töminä, arabialaisten käheät karjaisut ja pyssyjen rätinä yhtyivät huumaavaksi melskeeksi. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta ja kirpeänä ruudinhajusta. Hän oli menettänyt Omarin näkyvistään ja koetti pysytellä Saidin läheisyydessä, mutta kamppailevien miesten tungoksessa hän ajautui toisaalle, joutui erilleen seurueestaan ja taisteli yksin ahdingon rusentamana joka taholta. Hän oli unohtanut kuolemanhalunsa, hänen sydämensä sykähteli mielipuolisesta riemusta, ja häntä ympäröivä näky tuotti hänelle vain hurjaa nautintoa. Sieraimiin tunkeutuva veren ja rikin haju tuntui herättävän hänessä muistoja toisen olemassaolon ajoilta, jolloin hän oli otellut henkensä edestä, kuten hän teki nytkin, pelottomasti ja tuloksesta välittämättä. Hän ampui yhtenään, riemuiten tähtäystaidostaan, eikä hänen mielessään ollut mitään muuta ajatusta kuin kiihkeä halu tappaa ja tappaa. Ja hän nauroi melkein hirvittävän mielissään tyhjentäessään revolverinsa panokset häntä ympäröiviin, raivoaviin arabialaisiin. Juopuneena unholaan vaipuneen menneisyyden verenhimosta hän oli sillä hetkellä ihan samanlainen villi kuin hekin. Ja taikauskoiset aavikkolaiset luulivat häntä pahanhengen riivaamaksi ja olivat kammoten alkaneet vetäytyä loitommalle hänestä, mutta samassa nelisti uusi ryhmä heidän avukseen. Craven pyöräytti ratsunsa tulokkaita vastaan, mutta oivalsi samassa, ettei hänellä enää ollut panoksia. Purskahtaen taaskin hillittömään nauruun hän paiskasi tyhjän revolverinsa vasten lähimmän arabialaisen kasvoja, käänsi hevosensa ympäri ja kannusti sitä eteenpäin, koettaen murtautua ympärillään olevan piirin lävitse. Mutta peräytymistie oli tukossa. Hänen kimppuunsa karkasi samalla kertaa kolme miestä pyssyt ojossa. Hän näki heidän laukaisevan, tunsi pistävän vihlaisun kupeessaan, ikäänkuin sitä olisi hipaissut punahehkuinen metallilanka, horjui satulassaan ja sekavasti kuuli heidän voitonriemuisen ulvahduksensa, kun he syöksyivät häntä kohti — kuuli myöskin kirkaisun, joka kajahti kovemmin kuin arabialaisten huuto, vihlovan kiljaisun, joka tuntui oudolta hänen korvissaan kaikuvien arabialaisäänien seassa. Ja kun hän jännittäytyi ja kohotti päätään, näki hän vielä yhden ratsumiehen, joka ratsasti vimmatusti hyppivällä, punaisenharmaalla hevosella; hillittömän näköisenä ja hulluna kiihtymyksestä ratsu syöksyi heitä kohti, ja ratsumiehen hulmuava, tiukalle vedetty päähine varjosti omituisia, mongolimaisia kasvoja — ja sitten hän sortui mies- ja hevosrykelmään. Vinhasti kiitävä kavio osui hänen takaraivoonsa, ja hän meni tajuttomaksi.
Herätessään Craven tunsi polttavaa kipua kyljessään, repivää päänsärkyä ja sietämätöntä janoa. Herääminen ei ollut käynyt äkkiä, vaan vähitellen oli tajunta palannut; vielä ei ajalla eikä paikalla ollut mitään merkitystä, ja vain ruumiillinen tuska tunkeutui vielä osittain sekavaan mieleen. Hänen aivoissaan liikkui ajatuksenkatkelmia, sekavia ja pian haihtuvia, jättämättä pysyviä vaikutelmia, eikä hän lainkaan koettanut niitä selvittää. Kaikenlaiset ponnistukset, sekä sielulliset että ruumiilliset, tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta. Hän oli liian väsynyt edes avaamaan silmiään ja virui ne ummessa, heikosti ihmetellen koko ruumiinsa tuskaista, epämukavaa tuntua. Hänestä tuntui kuin olisi häntä kolhittu, hän oli hellä päästä jalkoihin asti. Kärsimykset olivat hänelle outoja. Hän ei ollut eläissään ollut sairas, ja kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt vaelluksilla ja uhkarohkeissa seikkailuissa, oli hän saanut vain mitättömiä vammoja, jotka olivat parantuneet helposti ja joita hän oli pitänyt jokapäiväiseen työhön kuuluvina.
Mutta kun hänen ajatuksensa nyt selventyivät, oivalsi hän, että varmaankin oli sattunut joku tapaturma, joka oli aiheuttanut tämän kivun ja tehnyt hänet niin hervottomaksi, että hän virui kuin tukki pää jyskyttävänä ja jäsenet voimattomina. Hän mietti sitä, koettaen tunkeutua aivojaan sumentavan sumun lävitse. Hänellä oli alitajuinen tunne, että hän oli ollut mukana jossakin ponnistuksia kysyvässä seikkailussa, mutta tieto häilyi yhäti mielikuvituksen ja todellisuuden rajamailla. Taistelusta ja sen edellä tapahtuneista seikoista hän ei muistanut mitään. Hän oli Barry Craven, sen hän tiesi; mutta mistä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan — sen enempää kuin siitäkään, millainen hänen elämänsä oli ollut. Hänen henkilöllisyydestään oli jälellä ainoastaan nimi, siitä hän oli aivan varma. Ja entisyydestä pisti esiin vain yksi selvä muisto — naisen kasvot. Mutta hänen niitä muistellessaan kohosivat niiden viereen toisen naisen kasvot, sekaantuen niihin ja imien ne itseensä, kunnes molemmat kasvot näyttivät kummallisesti sulautuneen toisiinsa, samanlaisiksi ja kuitenkin pysyen tyyten erilaisina. Ja niiden erottaminen toisistaan ja niiden pitäminen erillisinä kävi hänen uupuneille aivoilleen ylivoimaiseksi ja teki hänen päänsärkynsä entistä repivämmäksi. Hän meni sekaisin, hänestä alkoi äkkiä tuntua pahalta, ja hän liikahti kärsimättömästi; hänen ruumistaan vihlaiseva pistävä kipu herätti hänet äkkiä tajuamaan, missä tilassa hän oli, ja hän valitti huutavinta tarvettaan. Siihen saakka ei hänen mieleensä ollut johtunut ajatus, oliko hän yksin ja missä hän oli. Mutta kun hän alkoi puhua, työntyi hänen alleen käsivarsi, joka nosti häntä hieman, ja hänen huulilleen tuotiin malja. Hän joi halukkaasti ja kun hänet hellävaroen laskettiin pieluksille, avasi hän silmänsä ja katseli puoleensa kumartuneen miehen ryppyisiä, keltaisia kasvoja, joiden värähtämätön ilme oli kerrankin väistynyt silminnähtävän levottomuuden tieltä. Vähän aikaa Craven tuijotti niihin käsittämättä mitään. Missä hän oli nähnyt ne aikaisemmin? Hän pinnisti aivojaan, koettaen muistella, mitä oli tapahtunut ennen tätä kummallisen hämärää heräämistä, ja hänen mielessään alkoi sarastaa himmeä muisto huumaavasta melusta ja myllerryksestä, verestä ja kuolemasta ja rajuista, hillittömistä inhimillisistä intohimoista, laumasta hurja-katseisia, tumma-ihoisia miehiä, jotka raahasivat ja rimpuilivat hänen ympärillään — ja tulisella punertavan harmaalla hevosella ratsastavasta, kiljuvasta arabialaisesta. Äkkiä hän muisti kaikki. Hän naurahti heikosti, korisevasti.
»Sinä vietävän uppiniskainen pikku pahus!» sopersi hän ja meni jälleen tajuttomaksi.
Toistamiseen herätessään hän muisti täydelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän tuntui naurettavan heikolta, mutta hänen päätään ei pakottanut niin pahasti, ja hänen ajatuksensa olivat ihan selvät. Vain siitä alkaen, kun hän oli sortunut maahan arabialaisten hyökätessä, siihen saakka, kun hän oli vähä aikaa sitten herännyt, hän ei muistanut mitään. Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana? Hän kummasteli sitä hieman, mutta mikään ei vielä suuresti kiinnittänyt hänen mieltään. Tuonnempana olisi yllin kyllin aikaa ottaa selko siitä samoin kuin Omarin ja Saidin kohtalosta. Eipä silti, ettei hän olisi siitä välittänyt, mutta sillä hetkellä hän oli liian väsynyt ja tarmoton yrittääkseen tehdä mitään muuta kuin virua hiljaa ja kestää omaa epämukavaa oloaan. Hänen kupeessaan tykytti tuskallisesti, ja hänen vasemmassa kädessään oli jotakin kummallista; se tuntui turralta, niin että hän aprikoi, oliko sitä olemassakaan. Hän vilkaisi siihen pahojen aavistusten vallassa — häntä ei raajarikkoisen elämä lainkaan miellyttänyt — ja näki helpotuksekseen sen olevan paikallaan, mutta taivutettuna jäykäksi rinnalleen, kierrettynä paksuihin kääreisiin — otaksuttavasti katkenneena. Yhä tarkkaavampana hän antoi katseensa harhailla pienessä teltassa, jossa hän makasi. Se oli hänen omansa, mistä hän päätteli, että taistelun oli täytynyt olla onnellinen Mukair Ibn Zarrarahin sotajoukolle, sillä eihän häntä muutoin olisi kuljetettu takaisin telttaansa. Uneliaan tyytyväisenä hän silmäili tuttuja esineitä yhtä toisensa jälkeen.
Äkkiä hän tunsi, että joku oli tullut sisälle. Käännettyään päätään hän näki Joshion katselevan häntä kasvoillaan ilme, jossa huoli, tyydytys ja hiljainen arkailu taistelivat ylivallasta. Craven arvasi, mikä miestä vaivasi, mutta häntä ei haluttanut viitata antamaansa määräykseen, jota toinen liiallisessa innostaan ei ollut totellut. Sekin saisi jäädä toistaiseksi — tai unohtua. Hän tyytyi lausumaan yhden ainoan kysymyksen:
»Kuinka kauan?» tiedusti hän lakoonisesti.
»Kaksi päivää», vastasi jaappanilainen yhtä lyhyesti ja esti sillä kerralla enemmät kyselyt sujauttamalla kuumemittarin isäntänsä suuhun.
Hänestä oli aina ollut apua, kun hoidettiin leirissä saatuja pikku vammoja, ja kahden viimeisen Keski-Afrikassa vietetyn vuoden aikana hän oli hankkinut melkoisen määrän alkeellisia välskärin tietoja, jotka nyt olivat hänelle hyvään tarpeeseen ja joita hän nyt alkoi käyttää niin juhlallisen näköisenä, että heikossa tilassa olevan Cravenin teki mieli purskahtaa hysteeriseen hihitykseen. Mutta hän tukahdutti sen halun ja piti lämpömittaria suussaan, kunnes Joshio vakavan arvokkaasti otti sen pois, silmäili sitä tarkkaavasti ja nyökkäsi hyvillään. Noudattaen hallitsevaa intohimoaan, pienimpiin yksityisseikkoihin ulottuvaa huolellisuutta, hän puhdisti pienen lasikojeen tarkoin ja pani sen takaisin koteloonsa, ennenkuin poistui teltasta. Muutamien minuuttien kuluttua hän palasi, tuoden maljakon höyryävää lientä, käsitteli Cravenia kuten lasta ja ruokki häntä hellästi kuin nainen. Sitten hän puuhaili teltassa, siistien sitä ja laittaen sen sekasortoon joutuneen sisustuksen jälleen järjestykseen.
Craven tarkkaili häntä aluksi välinpitämättömästi, mutta sitten haluten tarkemmin tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen tiedusteluihinsa jaappanilainen vastaili vältellen, alkoi taaskin esiintyä lääkärin tapaan ja totisena puhella Cravenin verenvuodosta, päähän osuneesta potkusta, joka oli pitänyt häntä kaksi päivää tajuttomana, ja senvuoksi tarpeellisesta levosta ja unesta, lopuksi poistuen teltasta ikäänkuin estääkseen isäntänsä joutumasta kiusaukseen. Craven sätti pienen jaappanilaisen varovaisuutta ja sadatteli hänen itsepäisyyttään, mutta pian häntä alkoi miellyttävästi nukuttaa, ja hän vaipui uneen ponnistelematta sen enempää vastaan.
Oli kulunut enemmän kuin kaksitoista tuntia, ennenkuin hän uudelleen avasi silmänsä. Telttaan paistoi aamuaurinko.
Joshio hyöri hänen ympärillään näppärin käsin ja kuulumattomin askelin, syöttäen häntä ja muuttaen siteitä hänen kyljessään oleviin haavoihin, joista kuula oli mennyt ja tullut. Sen jälkeen hän höllitti omaksumaansa, hienon ylemmyyden sävyä ja alentui neuvottelemaan potilaansa kanssa siitä, mitä pienen lääkelaatikon niukoista lääkkeistä olisi paras käyttää. Hän näytti tyytymättömältä, mutta mukautui kuitenkin, kun Craven päätti luottaa vain karaistuneeseen ruumiinrakenteeseensa, jolleivat haavat ärtyisi, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Ja taaskin suositeltuaan nukkumista hän pujahti pois.
Mutta Craven ei halunnut nukkua, eikä häntä nukuttanut. Hän oli tavattoman virkeä, koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa, sillä taaskin hän pohti samaa kysymystä, josta hän luuli iäksi suoriutuneensa. Taaskin oli kohtalo tehnyt tyhjäksi hänen päätöksensä. Kolmannen kerran oli se evännyt häneltä kuoleman, jota hän kaipasi, kiskaissut hänet takaisin elämään, joka oli niin karvas, niin arvoton. Mitä varten? Minkätähden oli hänen kaihoamansa rauha riistetty häneltä — minkätähden hänet oli pakotettu uudelleen aloittamaan olemassaolonsa kamaline taisteluineen? Eikö hän ollut katunut, kärsinyt enemmän kuin useimmat muut ihmiset, koettanut sovittaa? Mitä häneltä vielä vaadittiin, mietti hän katkerasti. Hänet valtasi vimmastuttava voimattomuudentunne, ja hän raivosi omaa mitättömyyttään. Tuntui siltä, että häneltä oli riistetty itsemääräämisvalta, ja kiukkuisesti harmitellen hän näki olevansa pelkkä nappula elämän leikissä, nukke, jonka oli noudatettava, ei taas omaa tahtoaan, vaan häntä mahtavamman voiman tahtoa. Synkän epätoivoisena hän sadatteli sitä mahtavampaa voimaa, kunnes hän kauhukseen tajusi, kuinka herjaavia hänen ajatuksensa olivat, ja hänen huuliltaan pääsi katkonainen rukous. Hän oli saavuttanut kaiken lopun ja ponnisteli manalan pimeydessä. Hänen hätänsä oli rusentava — yksin hän ei päässyt eteenpäin ja epätoivoissaan hän turvautui taivaalliseen armonjakajaan ja rukoili voimia ja opastusta.
Henkisesti liian väsyneenä pannakseen merkille hitaasti vieriviä tunteja hän taisteli viimeistä taistoaan. Ja vähitellen hän muuttui rauhallisemmaksi, kyllin rauhalliseksi alistuakseen sallimuksen tutkimattomaan ohjaukseen, joskaan ei jaksanut ymmärtää sitä. Hän oli ylpeydessään vaatinut itselleen oikeutta määrätä omasta elämästään, mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että korkeampi viisaus kuin hänen oli säätänyt toisin. Hän ei koettanut käsittää, miksi häntä oli säästetty; taaskin hänelle oli jostakin tajuamattomasta syystä osoitettu, ettei hän saanut kaihtaa velvollisuuttaan, ja se riitti. Hänen oli elettävä ja ja tehtävä jälelläoleva elämänsä mahdollisimman hyväksi. Gillian! Tämä ajatus oli kiduttava. Hän oli koettanut vapauttaa Gillianin, mutta yhä vielä Gillian oli sidottu. Hänen rangaistukseensa sisältyisi se, että hänen omien kärsimystensä lisäksi pitäisi nähdä myöskin vaimonsa kärsivän. Ähkäisten hän heilautti terveen kätensä silmilleen ja virui hyvin hiljaa.
Päivä kului. Hän nousi nauttimaan ruokaa, jota Joshio toi hänelle määrä-ajoin, mutta tekeytyi uneliaaksi voidakseen pysyä yksin, kuten hänen mielialansa vaati. Ja käyttäen täysin mitoin hyväkseen väliaikaista määräämisvaltaansa Joshio istui teltan edustalla ja piti kyselijät loitolla. Välinpitämättömänä Craven tarkkaili, kuinka illan varjot syvenivät ja tummenivat. Tuntikausia hän oli ajatellut, ei itseään, vaan rakastamaansa naista, niin että hänen kolhittua päätään pakotti sietämättömästi.
Eivätkä hänen mietteensä olleet vieneet häntä vähääkään alkua edemmäksi. Hänen oli uudelleen aloitettava sama vaikea elämä, jota hän oli paennut — sillä sitähän se oli. Hän oli karannut naisen luota, jolla ei ollut koko maailmassa ketään muita kuin hän. Se kuulosti ilkeältä, ja alaston totuus pani hänet säpsähtämään, mutta hän oli päättänyt luopua verukkeista, lakata kiertelemästä. Hän oli ottanut Gillianin puolisokseen ja poistunut hänen luotaan — ei mikään voisi sitä muuttaa eikä lieventää sen häpeää. Entiset kokemukset eivät olleet opettaneet hänelle mitään; taaskin hän oli jättänyt hädänalaisen naisen oman onnensa nojaan. Gillian oli hänen vaimonsa, jota hänen tuli suojata ja turvata, sitäkin enemmän, kun Gillianin asema oli niin omituinen, että hänen oli kestettävä paljon sellaista, mistä onnelliset avioparit säästyivät.
Niinä muutamina kuukausina, jotka he avioliittonsa solmiamisen jälkeen olivat viettäneet Craven Towersissa, oli Gillian parhaansa mukaan näyttänyt haluavansa olla kumppani, joksi hän oli häntä pyytänyt. Mutta hän oli torjunut Gillianin luotaan. Hän oli pelännyt itseään ja epäillyt päätöksensä lujuutta. Kun hän nyt, katkerasti moittien itseään, ajatteli sitä, oivalsi hän, kuinka paljon enemmän hän olisi voinut tehdä helpottaakseen Gillianin elämää, lievittääkseen heidän suhteittensa vaikeutta. Sensijaan hän oli pahentanut sitä, ja jännityksen painamana olihänmurtunut, ei Gillian. Itsekkyys, jonka hän oli luullut voittaneensa, oli taaskin saanut ylivallan hänen tuhokseen. Hänen mielensä täytti musertava häpeä, mutta katuminen oli hyödytöntä. Mennyt oli mennyttä — entä tulevaisuus?
Hän palaisi Gillianin luokse. Hän saisi tuskallisen riemun nähdä vaimonsa jälleen — mutta mitä merkitsisi hänen palaamisensa Gillianille? Miten olivat nämä kaksi vuotta, joista hän ei tiennyt mitään, vaikuttaneet Gillianiin? Lagosissa oli häntä odottanut kokonainen kasa kirjeitä. Gillian oli kirjoittanut hänelle säännöllisesti — mutta kertomatta mitään. Gillianin lyhyet kirjeet olivat olleet täynnä tiedusteluja retken edistymisestä, viittauksia Petersin satunnaisiin Pariisin-matkoihin, tyhjänpäiväistä sääpakinaa — jäykkiä, vaivoin kokoonkyhättyjä tietoja, joista huokui väkinäistä pinnistystä. Miten Gillian ottaisi hänet vastaan — vai ottaisiko hän lainkaan? Tuntui uskomattomalta, että hän ottaisi. Hän tiesi, kuinka luontaisen hellä ja epäitsekäs Gillian oli, mutta olihan kaikella rajansa. Eikö Gillian pitäisi häntä isäntänä, vanginvartijana, joka palaisi supistamaan hänen vähäistäkin vapauttaan? Sillä kun Gillian oli sidottu häneen, oli hänen lupaamansa vapaus ivantekoa. Ja miten hän selittäisi pitkäaikaisen poissaolonsa? Gillian ei ollut voinut olla huomaamatta jotakin uutista lääketieteellisen retkikunnan palaamisesta, ihmettelemättä, miksi hän yhäti viivytteli Afrikassa. Se kirje, jonka hän oli kirjoittanut ja uskonut Joshiolle, ei nyt joutuisi milloinkaan perille. Gillian ei saisi tietää sitä, minkä hän oli tarkoittanut hänen tietoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Hän ei voinut selittää, hänen täytyi sallia Gillianin tulkita kaikki oman päänsä mukaan. Ja voisiko Gillian otaksua muuta kuin ilmeisimmän tulkinnan? Hän vääntelehti sielunhädässään, ja äkillisen liikunnon aiheuttamaa ruumiillista kipua oli helpompi kestää kuin Gillianin halveksumisen ajatusta. Kaikki oli niin toivotonta, niin sekavaa. Väsyneesti huokaisten hän karkoitti sen mielestään ja alkoi haaveilla naisesta itsestään.
Teltta oli käynyt ihan pimeäksi. Leirissä alkoi häly vaimeta. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa hiljaisia ääniä, ja kerran tai kaksi hän kuuli Joshion puhuvan jollekulle ohikulkijalle.
Sitten kajahti jossakin lähistöllä murheinen laulu, kuuluen selvästi illan hiljaisuudessa, kimakkana ja kuitenkin omituisen pehmeänä — pieni, valittava, kaihoisen surumielinen, intohimosta värähtelevä aavikkosävel. Se taukosi äkkiä, kuten oli alkanutkin, ja Craven oli hyvillään sen lakkaamisesta. Se sointui liian läheisesti hänen omiin suruisiin ajatuksiinsa ja kaipaukseensa. Hänen huojennuksekseen Joshio saapui pian, sytytti lampun ja alkoi hoivata häntä. Puuhaillessaan jaappanilainen pakisi tavalliseen eloisaan tapaansa, ja Craven salli hänen puhella keskeyttämättä. Hoitajattaren ja kamaripalvelijan tehtävistä oli vikkelästi selviydytty ja valmistelut yötä varten lyhyessä ajassa suoritettu, ja Joshio nukkui huopapeitteeseen kääriytyneenä Cravenin sängyn vieressä. Hän oli tuskin ummistanut silmiään kostoretkikunnan lähtöpäivän jälkeen, mutta tänä yönä hän tunsi voivansa höllentää valppauttaan ja vaipui sikeään uneen.
Craven ei saanut unta. Hän kuunteli palvelijansa tasaista hengitystä, katseli pikku lampun vähäistä liekkiä, liian pientä lisäämään teltan hellettä ja liian heikkoa valaisemaan sitä muuta kuin osittain, ja ajatteli ankarasti. Hän koetti hillitä mietteittensä juoksua, torjua mielestään kaikki aatokset tai keskittää ne vain mitättömiin seikkoihin — hän tarkkaili liioitellun hartaasti avoimesta ovesta sisälle lentäneen lepakon nopeata, sekavaa pyörähtelyä, laski ympärillään olevia, lepattavassa valossa himmeästi näkyviä tuttuja esineitä ja sekunteja, jotka kuluivat heinäsirkan jaksottaisen sirityksen väliaikoina. Mutta aina uudelleen tunkeutui hänen mieleensä tulevaisuuden kysymys, eikä hän saanut sitä karkoitetuksi. Hänen raskas sieluntilansa vaikutti ruumiiseenkin. Hän muuttui rauhattomaksi, mutta jokainen liike tuotti vieläkin tuskaa, ja hän pakottautui virumaan hiljaa, vaikka hänen jäsenensä vavahtelivat miltei väkisin. Pakollinen asento, johon hän ei ollut tottunut, väsytti häntä äärettömästi, ja hän oli lopen kyllästynyt itseensä.
Kuu nousi myöhään, mutta sitten sen kirkas, kalpea valo tulvi telttaan, himmensi kylmällä kirkkaudellaan heikosti palavan lampun ja syvensi varjoja niissä paikoissa, joihin sen säteet eivät tunkeutuneet. Craven silmäili teltan yli ulottuvaa hopeista juovaa, ja ihan äkkiä välähti hänen mieleensä jaappanilainen kuutamo — joka korkeiden, tummien kuusien välitse valaisi lumottua puutarhaa; hän kuuli öisen tuulen hiljaa huokailevan pienen talon nurkissa; ilma muuttui raskaaksi mäntyjen ja huumaavahajuisten kukkien tuoksusta, ja siinä lehahteli sen muistiinpainuneen, pelätyn hajuveden tuoksu, jotahänoli käyttänyt. Kylpien hiessä, hirvittävän aavistuksen puistattamana hän tuijotti hurjistunein silmin kuutamojuovaa, jossa kohosi utuinen hahmo, kiteytyen varmaan muotoon. Hänen lävitsensä kulki jäinen väristys. Tukehtumaisillaan sydämensä rajuun tykytykseen, sairaana uhkaavan, välttämättömästi ilmestyvän näyn herättämästä kauhusta hän tarkkaili, kun varjomainen hahmo verkkaisesti muuttui eläväksi, hengittäväksi olennoksi, joka ei ollut tuntumaton kuten aina ennen, vaan seisoi aineellisena, kuten eläissään, kirkkaassa valossa ja silmäili häntä. Hän erotti naisen hentojen, kimmeltävää taustaa vastaan tummina piirtyvien jäsenien ääriviivat, näki rinnan, jolla hänen sirot kätensä olivat ristissä, nousevan ja laskevan, tunsiobin, joka oli naisen yllä — viimeisen lahjansa, jonka hän oli lähettänyt Tokiosta kolmiviikkoisen poissaolonsa aikana. Pienet, soikeat kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, mutta pelokkaan aavistuksen valossa hän odotti, että tiukasti ummistetut silmät avautuisivat ja näyttäisivät hänelle tuskan, jonka hän tiesi niistä näkevänsä. Hän rukoili, että ne aukenisivat pian, että hänen kärsimyksensä olisi lyhyt, mutta hirvittävä todellisuus, naisen läheisyys, tuntui tekevän hänet tarmottomaksi. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan toisaalle eikä liikauttamaan värähtelevän, nytkähtelevän ruumiinsa ainoatakaan lihasta. Nainen näytti huojuvan puolelta toiselle hiljaa, melkein huomaamattomasti — ikäänkuin olisi odottanut jotakin merkkiä tai pakottavan voiman ohjausta. Kauhusta jähmettyen hän sitten huomasi, että hahmo hitaasti, ikäänkuin lipuen, siirtyi häntä kohti, häntä liikkumattomana pitänyt lumous särkyi, ja hän painautui taaksepäin pieluksia vasten terveen kätensä kouraistessa peitettä ja kuivien huuliensa sopertaessa kuulumatonta rukousta. Nainen tuli yhä lähemmäksi, ihan hänen viereensä, ja jäätävän kylmyyden hyytäessä sydäntään hän mietti, oliko hahmon tulo kuoleman enne, oliko O Hara Sanin sielu lähetetty noutamaan miestä, joka oli syössyt hänet niin hirvittävään turmioon. Häneltä pääsi tukahdutettu, melkein epäinhimillinen parkaisu, hänen silmänsä menivät levälleen, ja tahmeata hikeä valui pitkin hänen kasvojaan, kun nainen kumartui hänen puoleensa; hän näki tummien ripsien värisevän kalmankalpeilla poskilla ja arvasi tuskaisten silmien seuraavana sekuntina avautuvan ja katsovan häneen kammottavan syyttävinä. Vuode tärisi häntä puistattavasta vapistuksesta. Verkkaisesti aukenivat paksut luomet, ja taaskin Craven katsoi sumean syviin, suuriin, harmaisiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin hänen omansa. Sitten häneltä pääsi vihlova ihmeellisen, melkein uskomattoman helpotuksen huokaus, sillä hänen pelkäämäänsä tuskaa ei näkynyt — hänen lähellään olevat kasvot olivat sen onnellisen tytön kasvot, joka oli rakastanut Cravenia ennenkuin epätoivon tuntu oli hipaissut häntä, hellistä, kirkkaista silmistä loisti luottamusta ja ihailua. Yhä alemmaksi nainen kumartui, ja raottuneet huulet kaartuivat herttaisen tervehdyksen hymyyn — vai oliko se jäähyväisiksi? Sillä hänen odottaessaan henkeään pidättäen kiihkeänä virinneen toivon vallassa, näyttivät naisen hahmon selvät ääripiirteet himmenevän ja värähtelevän, hänen oli hetkisen kylmä tuntu, ikäänkuin olisi aave painanut siihen suudelman, hän oli kuulevinaan hiljaista kuiskutusta — ja näky oli poissa.
Oliko nainen ollutkaan hänen luonaan? Nääntyneenä hän ei jaksanut tarkistaa sitä, mutta tunsi varmasti, ettei hän ikinä enää näkisi pelättyä näkyä, joka oli häntä vainonnut. Hänen jäykistyneet lihaksensa laukesivat, ja huokaisten rukouksen, joka uhkui sanomatonta kiitollisuutta, hän käänsi kasvonsa pimeään päin ja heltyi tyyten, itki kuin lapsi, painaen päätään pieluksiin, jotta Joshio ei heräisi hänen kauheista nyyhkytyksistään. Ja lopen uupuneena hän sitten nukkui.
Hänen jälleen herätessään oli jo melkein keskipäivä. Kivut olivat lieventyneet, ja hän tuntui vahvemmalta kuin edellisenä päivänä.
Hän muisti elävästi edellisen yön näyn, mutta ei tahtonut mietiskellä sitä. Se oli hänestä vainajan lähettämä sanoma, melkein pyhä merkki siitä, että sen naisen sielu, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, oli saanut rauhan, antanut hänelle anteeksi, mitä hän ei ollut koskaan rohjennut toivoa. Näin hän toivoi sen olevan. Hän kammosi räikeän repiviä vaikutelmia, jotka sittenkin saattaisivat olla kuumeista mielikuvitusta, kiihoittavan katumuksen työtä. Hänen saamansa rauha oli liian kallisarvoinen kevyesti menetettäväksi. O Hara San oli antanut hänelle anteeksi, vaikka itseltään hän ei milloinkaan saisi anteeksiantoa.
Mutta vaikka hänet olikin vallannut anteeksisaamisen rauhoittava tunne, tiesi hän kuitenkin, ettei hänen virheensä ollut vielä sovitettu, ettei sitä ikinä voisi sovittaa. Pikku O Hara Sanin traagillinen muisto oli yhä vielä hänen ja onnen välissä. Hän oli edelleenkin sidottu, yhäti siinä kuopassa, jonka hän oli itse kaivanut. Hän oli saastainen ja kelvoton, hänen syntinsä esti häntä noudattamasta sydämensä käskyjä. Hänen mielensä täytti syvä suru ja raskas menetyksentunne, kun hän ajatteli naista, jonka oli ottanut puolisokseen. Gillian oli hänen vaimonsa, hän rakasti vaimoaan intohimoisesti, kaipasi häntä koko tulisen luonteensa voimalla, mutta synnin tahraamana ei uskaltanut vaatia häntä omakseen. Moitteettoman puhtaana Gillian oli hänen halunsa yläpuolella. Ja hänen tähtensä Gillianin täytyi elää ilman naisellista oikeuttaan. Menemällä avioliittoon Gillianin kanssa hän oli tehnyt hänelle korvaamattoman vääryyden. Hän oli sen aina tiennyt, mutta silloin hänellä ei ollut näyttänyt olevan muuta keinoa. Mutta varmasti olisi ollut joku muu mahdollisuus, jos hän oikein todenteolla olisi koettanut sitä keksiä. Oliko hän? Itsepintaisesti hän vakuutti, että hän oli koettanut — että itsensä ajatteleminen ei ollut vaikuttanut hänen päätökseensä. Mutta hänen sitä vakuutellessaan nousi omatunto syyttävänä ja repi rikki viimeisetkin häntä sokaisseet itsepetoksen riekaleet, ja hän tunnusti solminneensa avioliiton sitä varten, ettei Gillianista tulisi kenenkään toisen miehen vaimo. Hän oli menetellyt mahdollisimman halpamaisesti. Silloin hän ei ollut sitä tajunnut — hän oli luullut toimineensa yksinomaan Gillianin eikä itsensä tähden. Mutta nyt hän selvästi oivalsi, kuinka itsekäs hän oli ollut. Ja mihin se päättyisi? Miten hän milloinkaan voisi sovittaa Gillianille tekemänsä vääryyden?
Joshion saapuminen lopetti hänen itsetutkistelunsa, joka oli sekä karvas että kirvelevä. Ja palvelijan poistuttua tunnin kuluttua ei Cravenia vähääkään haluttanut uudelleen aloittaa turhaa mietiskelyä, joka ei vienyt mihinkään. Hän oli päässyt pohjakallioon saakka — hän ei voinut arvostella itseään pahemmin kuin jo arvosteli. Kuta vähemmän hän ajatteli itseään, sen parempi. Nyt hänen oli tultava terveeksi mahdollisimman nopeasti ja palattava Englantiin — sen edemmäksi hän ei jaksanut punnita. Ulkoa kuului Saidin ääni, ja se oli mieluisa helpotus. Arabialainen kuulosti väittelevän Joshion kanssa, joka itsepäisesti epäsi häneltä sisäänpääsyn. Craven lopetti kinan lyhyeen.
»Laske sheikki sisälle, Joshio!» huusi hän ja naurahti oman äänensä heikkoudelle.
Se oli kuitenkin siksi voimakas, että kuului teltan ovelle, verho heilahti syrjään, ja arabialaispäällikkö astui sisään. Hän tarttui Cravenin ojennettuun käteen ja silmäili häntä jonkun aikaa leveä hymy kauniilla kasvoillaan.
»Enfin, mon brave, luulin jo, etten enää koskaan näkisi sinua! Olit aina nukuksissa, ainakin minulle niin väitettiin», virkkoi hän nauraen, laskien kantapäänsä mattoon ja sytyttäen savukkeen. Sitten hän loi nopean, tutkivan katseen vuoteella viruvaan, kääreiden peittämään olentoon ja alkoi uudelleen nauraa.
»Oikeastaan sinun pitäisi olla kuollut, ymmärräthän, ja olisitkin kuollut ilman tuota palvelijaasi.» Hän keikautti päätään ovea kohti. »Saat kiittää häntä hengestäsi, rakas ystävä. Tiedäthän, että hän lähti mukaamme sinä yönä, lainasi ratsun ja burnuusin, jota sinä et suostunut panemaan yllesi, ja pysytteli poissa näkyvistäsi viimeiseen minuuttiin saakka. Hyökätessämme hän oli ihan takanasi, eksyi sinusta mylläkässä, mutta löysi sinut taaskin, kun aika oli jo perin täpärällä. Minä olin sillä hetkellä erotettuna sinusta, mutta näin sinun haavoittuvan, hänen raivaavan itselleen tien luoksesi ja sitten teidän molempien sortuvan maahan. Luulin teitä menneiksi miehiksi. Samassa taistelu kääntyi meidän onneksemme, pääsin luoksesi, mutta en toivonutkaan tapaavani sinua elossa. En eläissäni ole ällistynyt enemmän kuin silloin nähdessäni sen pienen jaappanilais-pahuksen ryömivän esiin mies- ja hevoskasan alta, kiskoen sinua perässään. Hän oli kolhiutunut ja huumaantunut, ei erottanut ystävää vihollisesta, mutta hänellä oli jälellä kyllin järkeä tunteakseen, että olit hengissä, ja hän aikoi pitääkin sinut elossa. Hän laski sinut hietikolle jaistuipäällesi — naura vain, mutta se on totta — ja välkytteli revolveriaan, tähdäten jokaista, joka tuli lähelle, ja kiljuen kansansa sotahuutoa, kunnes minulla oli kyyneleet silmissä naurusta. Ja kun kaikki oli ohitse, ärisi hän kuin pantteri minun koettaessani koskea sinuun, torjui kaikki avuntarjoukset ja toi sinut tänne takaisin sylissään ratsunsa selässä — etkä sinä ole keveän sarjan miehiä. Siinä mies, kautta Allahin!» lopetti hän haltioissaan.
Cravenia hymyilytti arabialaisen maalaava kuvaus, mutta sydämessään hän toivoi, ettei Joshion uskollinen into olisi ollut niin tuloksellinen. Mutta leikissä oli ollut muidenkin henki vaarassa.
»Omar?» tiedusti hän levottomana.
Saidin silmistä katosi nauru äkkiä, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
»Kuollut», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei koettanutkaan jäädä henkiin. Elämä oli hänestä sisällyksetön ilman Safiyaa», lisäsi hän, kohauttaen merkitsevästi olkapäitään, mikä kaunopuheisesti osoitti, ettei hän jaksanut käsittää sellaista ajatustapaa.
»Entä Safiya —?»
»Tappoi itsensä samana yönä, jona hänet ryöstettiin. Hänen ryöstäjänsä ei saanut hänestä vähääkään huvia — ja Omarin kunnia pysyi tahrattomana — vaikka hän ei sitä tiennyt, poloinen mies. Hän surmasi vihamiehensä», lisäsi Said, hymyillen julman tyytyväisesti. »Se oli paikallaan, mies oli luopio, kavaltaja, kypsä kuolemaan. Päällikkö tuli minun osalleni. Juuri häneltä sain tietoja Safiyasta — hän puhui ennen kuolemaansa.»
Lyhyt, kolea nauru, joka seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, oli aito arabialainen. Hän viritti uuden savukkeen ja poltteli jonkun aikaa ääneti, kun taas Craven katseli avaruuteen ja koetti olla kadehtimatta vainajaa, joka oli saanut häneltä evätyn levon.
Katkaistakseen ajatustensa juoksun hän kääntyi jälleen Saidin puoleen. Hilpeys oli häipynyt arabialaisen kasvoilta, ja hän tuijotti synkästi matonkaistaleeseen, jolla hän kyykötti. Hänen alakuloinen asentonsa ei sopinut voittajalle, joka hän epäilemättä oli. Että veljen kuolema suretti häntä syvästi, sen Craven tiesi sanomattakin, mutta aavisti, että Saidin masentumiseen oli muutakin syytä kuin Omarin menetys.
»Se oli kaiketi ratkaiseva», huomautti hän epämääräisesti, tarkoittaen neljä päivää sitten tapahtunutta ottelua.
Said nyökkäsi.
»Se oli pieksämistä», sanoi hän äänessään halveksimisen häive. »Koiria, jotka osasivat ryöstää ja murhata, kun eivät kohdanneet vastarintaa, mutta joilta nousi sisu kaulaan, kun joutuivat taisteluun. Mutta olivathan he aikoinaan miehiä, ja me hupsut pidimme heitä miehinä vieläkin. He olivat soittaneet suutaan ja rehennelleet, kautta Allahin, ja pitiväthän heistä jotkut puoliaan päällikkönsä ympärillä. Mutta rivimiehet — pyh!» Hän sylkäisi savukkeensa lattialle halveksivan näköisenä. »Aluksi se näytti varsin lupaavalta», murisi hän sitten. »Arvelin meille tarjoutuneen tilaisuuden nähdä, millaista ainesta väkemme on. Mutta vihollisilla ei ollut minkäänlaista järjestystä. Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua teimme heille mitä halusimme. Se oli perin helppo voitto», lisäsi hän, käyttäen melkein ainoita osaamiaan englanninkielisiä sanoja.
Cravenia nauratti hänen harminsa.
»Ja sinä kun aloit menettää taistelukuntosi! Huono onni, sheikki.»
Said katsahti häneen kasvoillaan virnistys, joka kuitenkin pian haihtui, ja hän oli yhtä surullisen näköinen kuin ennenkin. Craven luuli arvaavansa, mikä häntä vaivasi.
»Se muuttaa elämääsi — Omarin kuolema nimittäin», huomautti hän.
»Muuttaa!» kertasi toinen happamesti. »Se lopettaa kaikki.» Hän heilautti käsiään kiivaasti. »Minun on luovuttava rykmentistäni», jatkoi hän sitten haikeasti, »kumppaneistani, Ranskassa olevasta kilparatsu-tallistani — kaikesta, mistä pidän ja mikä tekee elämäni miellyttäväksi. Ja mitä varten? Hallitakseni heimoa, josta on tullut niin voimakas, ettei sillä ole vihollisia, kuunnellakseni alituisia juttuja varkauksista ja perintöriidoista ja jakaakseni oikeutta ihmisille, jotka vannovat koraanin kautta ja sitten valehtelevat minulle vasten kasvoja, ottaakseni vaimon ja hankkiakseni poikia, jotta Mukair Ibn Zarrarahin heimo ei kuolisi sukupuuttoon.Grand dieu, millaista elämää!»
Hänen äänensä traagillisen surkea sävy ei jättänyt vähääkään epäilyksen varaa hänen vilpittömyydestään. Eikä Craven, joka tunsi hänet, ollut kärkäs epäilemään. Saidiin sovitettu menettely oli puolustettavissa, niin kauan kun hän oli nuorempi poika, jolla ei ollut toiveita välittömästi tulla isänsä jälkeen heimon johtajaksi — olihan aina voitu toivoa, että Omarin vaimo saisi jälkeläisen — mutta kun oli käynyt näin, oli se erehdys, joka oli tehnyt hänet kerrassaan sopimattomaksi siihen osaan, jota esittämään hänet nyt oli kutsuttu. Hänen synnynnäinen taipumuksensa eurooppalaisuuteen, joka tuntui selittämättömältä sekä hänestä itsestään että hänen omaisistaan, oli kehittynyt ja lujittunut hänen seurustellessaan ranskalaisten upseerien kanssa, joiden pariin hän oli joutunut ja jotka olivat ottaneet hänet avosylin vastaan aluksi mahtavan aavikkoheimon edustajana ja sitten, varsin pian, hänen itsensä tähden. Hänen miellyttävä olemuksensa oli saanut heidät kiintymään häneen, ja hänestä oli hyvin helposti tullut rykmentin suosituin alkuasukasupseeri. Häntä oli imarreltu, hänelle oli juhlittu, häntä oli ylistelty sekä mielenylevyyden että auliuden vuoksi, ja vain hänen oma terve järkensä oli estänyt häntä täydelleen pilaantumasta. Vähävaraisista ranskalaisista oli hänen varallisuutensa erittäin edullinen piirre, sillä ratsastuskilpailut olivat hallitsevana intohimona rykmentissä, ja kun hän pystyi hankkimaan mainioita hevosia, takasi hän, että rykmenttien välinen kiertopalkinto, joka jo joitakuita vuosia oli koristanut heidän kasinonsa pöytää, pysyi siellä edelleenkin. Hän oli täydestä sydämestään antautunut seuraelämään, saaden yhä enemmän vaikutuksia länsimaisesta ajatustavasta ja kulttuurista, silti menettämättä omaa yksilöllisyyttään. Hän oli omaksunut sivistyksen parhaat puolet hankkimatta sen vikoja.
Mutta se kokemus ei todennäköisesti ollut omiaan edistämään hänen vastaisen elämänsä onnea. Craven ajatteli sitä elämää, jota spahit viettivät Algierissa ja loma-aikoinaan Pariisissa, ja vertasi sitä silmiensä edessä näkyvään, kokonaan toisenlaiseen elämään. Hän arvasi, mitä vaikeuksia ilmaantuisi, mitä pulmia syntyisi, ja ennen kaikkea hän ymmärsi Saidia pahimmin harmittavan seikan — avioliiton, jota hänen naisvihaajansielunsa kammosi.
Kuten hänellä itsellään oli arabialaisellakin edessään tärkeä käännekohta. He olivat kyllä hyvin erilaisissa, mutta sittenkin samantapaisissa asemissa. Hänen oli työskenneltävä pelastuksensa hyväksi Englannissa, Saidin taas oli meneteltävä samoin aavikkolinnoituksessaan. Se ajatus vahvisti hänen ystävyyttään alakuloista nuorta arabialaista kohtaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon voidakseen auttaa Saidia, mutta hänen luontainen umpimielisyytensä sitoi hänen kieltään. Hänellä oli ollut kylliksi ikäviä kokemuksia omassa elämässään, eikä hän tuntenut olevansa pätevä tyrkyttämään neuvoja toiselle.
»Tämä maailma on hullunkurinen», virkkoi hän huoahtaen, »vaikka otaksuttavasti ei vika ole maailmassa, vaan ihmisissä». Hajamielisyydessään hän puhui äidinkieltään.
»Plaît-il?»
Saidin kummastelu herätti hänet tajuamaan, missä hän oli, ja hän käänsi sanansa arabiankielelle lisäten: »Se on kova onni sinulle, sheikki, mutta se on kismet. Kaikki on kohtalo määrännyt», lopetti hän melkein ujostellen, tuntien olevansa mahdollisimman huono Jobin lohduttaja.
Arabialainen kohautti olkapäitään.
»Niille, jotka uskovat», lausui hän synkästi, »mutta minä, hyvä ystävä, en usko mihinkään. Entä sinä? Koko ikäni olen epäillyt, en ole milloinkaan ollut puhdasoppinen muhamettilainen — vaikka minun on ollut pidettävä ajatukseni omina tietoinani,bien entendu!Ja viime vuodet olen elänyt sellaisten miesten parissa, joilla ei ole uskoa, ei jumalaa, ei ajatusta millekään muulle kuin maailmalle ja sen nautinnoille. Islam ei minulle merkitse mitään. 'Allahin tahto — Allahin rauha', mitäpä muuta ne ovat kuin sanoja, tyhjiä, sisällyksettömiä sanoja? Minkälaisen rauhan Allah soi Omarille, joka uskoi tiukasti? Millaisen rauhan Allah on lahjoittanut isälleni, joka istuu päivät pääksytysten teltassaan, murehtien esikoistaan? Minä itse vannon Allahin ja profeetan nimessä, mutta se on totuttu tapa eikä perustu niiden sanojen minussa herättämiin tunteisiin. Olen lukenut erään amerikkalaisen kirjoittaman Muhametin elämäkerran ranskalaisen käännöksen. Se ei tehonnut minuun. Se ei tehnyt minua suopeammaksi hänen oppiansa kohtaan. Minulla on oma uskontoni — en valehtele, en varasta, en syö sanaani. Tekevätkö kaikki profeetan hartaat kannattajat aina yhtä paljon? Sinä tiedät, ja minä tiedän, etteivät he tee. Missä suhteessa he sitten ovat parempia ihmisiä kuin minä? Ja jos on tuleva elämä, minkä olen valmis myöntämään, olen taipuvainen uskomaan, että minun arvolauseeni on siellä yhtä hyvä kuin kenen totisen uskovaisen hyvänsä», lopetti hän, naurahtaen ilottomasti ja ponnahtaen pystyyn.
»On — muitakin uskontoja», sanoi Craven kömpelösti. Hän ei missään nimessä tahtonut esiintyä käännyttäjänä ja karttoi uskonnollisia väittelyitä mahdollisimman tarkoin, mutta Saidin avomielisyys oli liikuttanut häntä. Hän käsitti, ettei arabiailainen olisi puhunut niin peittelemättä kenellekään muulle. Mutta Said pudisti päätään.
»Minä pidän oman uskontoni. Se kelpaa», vastasi hän lyhyesti. Sitten hän taaskin kohautti olkapäitään, ikäänkuin sysäten syrjään häntä vaivaavat huolet, katsahti Craveniin ja purskahti nauramaan. »Ja sinä, ystävä-parkani, jonka olisi ollut paljoa parempi ottaa tarjoamani burnuusi, jäät tänne katselemaan spahin muodonvaihdosta,hein?»
»Toivoisin voivani sen tehdä», vakuutti Craven, hymyillen hänkin. »Mutta minua odottavat omat tehtäväni Englannissa. Minun on lähdettävä heti, kun vain olen saanut haavani kyllin umpeen.»
Said nyökkäsi vakavasti. Hän käsitti täydelleen, että Craven oli tahallaan etsinyt kuolemaa lähtiessään heimon mukana vihollisia vastaan. Vähemmänkin tarkkanäköinen ihminen kuin teräväsilmäinen arabialainen olisi huomannut, että hänessä oli retken jälkeen tapahtunut muutos, ja hänen lausumansa aikomus palata Englantiin vahvisti sitä. Mistä muutos oli johtunut, se tuntui Saidista vähäarvoiselta seikalta; riitti se, että se oli mielen tervehtymisen merkki. Sillä hulluuden puuska se oli tietysti ollut — missään muussa valossa hän ei voinut sitä nähdä. Mutta koska se oli mennyt ohitse ja hänen englantilainen ystävänsä oli taaskin täydessä järjessään, ei hän voinut muuta kuin tyytyä päätökseen, jota hän omasta puolestaan pahoitteli. Hän olisi tahtonut pidättää Cravenin luonaan epämääräiseksi ajaksi. Craven edusti menneisyyttä, yhdisti ranskalaisystävällisen arabialaisen siihen elämään, josta hän vastahakoisesti luopui. Mutta nyt ei ollut sopiva hetki sen pohtimiseen. Craven alkoi äkkiä näyttää uupuneelta, ja Joshio, joka oli meluttomasti hiipinyt sisälle, seisoi vuoteen pääpuolessa isäntänsä näköpiirin ulkopuolella ja viittoili kiihkeästi vierasta poistumaan.
Lausuen hilpeän pilan komea Said lähti tottelevasti teltasta.