Kului lähes neljä kuukautta, ennenkuin Craven pääsi lähtemään Mukair Ibn Zarrarahin leiristä. Hänen vammansa olivat parantuneet nopeasti, ja pian hän oli saanut takaisin entiset voimansa. Kiihkeästi hän olisi halunnut palata Englantiin viipymättä, mutta oli suostunut jäämään, kun Said oli hartaasti pyydellyt häntä odottamaan, kunnes he voisivat ratsastaa Algieriin yhdessä. Nuorella sheikillä oli ollut paljon puuhaa. Hän oli nyt jo itse teossa heimon johtaja. Mukair Ibn Zarrarah oli ollut vanhanpuoleinen jo poikiensa syntyessä ja Omarin kuoleman jälkeen vanhentunut hämmästyttävän pian. Ihan äkkiä hänestä oli tullut iäkäs mies; hän ei ollut jaksanut toipua häntä kohdanneesta kolahduksesta; valittaen vanhemman lempipoikansa kohtaloa hän vapisi ajatellessaan rakastetun heimonsa tulevaisuutta, kun se jäisi sellaisen miehen hoivattavaksi, joka, kuten hän nyt tunsi, oli pikemminkin ranskalainen kuin arabialainen. Hän liioitteli kaikkia Saidissa havaitsemiaan ranskalaisystävällisiä taipumuksia ja kirosi ranskalaisia yhtä hartaasti kuin Omar oli konsanaan kironnut, unohtaen itse olevansa suuressa määrin niihin syypää. Mutta hänen pelkonsa oli pääasiallisesti kuvittelua. Muutamia uudistuksia Said tosin toteutti, mutta hän oli liian viisas olennaisesti muuttaakseen kansansa hallintotapoja. Heimo oli uskollinen ja kiintynyt hallitsevaan sukuun, ja hän oli kyllin älykäs antaakseen sen olla rauhassa, kyllin laajakatseinen oivaltaakseen, ettei lukuisaa, hajallaan asuvaa heimoa voitu johtaa saman suunnitelman mukaan kuin spahirykmenttiä, ja kyllin filosofinen ymmärtääkseen, että hän oli kääntänyt elämänsä tarinan lehden ja että hänen täytyi tyytyä jossakin määrin seuraamaan edeltäjäinsä jälkiä. Soturit kannattivat häntä yksimielisesti; niidenkin, jotka olivat olleet taipuvaiset esittämään huomautuksia hänen eurooppalaista taktiikkaansa vastaan, oli, nähdessään hänen loistavat päällikönominaisuutensa, ollut pakko myöntää hänelle se kunnioitus, mikä hänelle kuului.
Sillä hänen saavuttamansa voitto ei ollut tullut varsin niin helposti kuin hän oli Cravenille vakuuttanut sitä hilpeästi kuvatessaan. Vanhemmat miehet — erikoisesti päälliköt —, joilla vielä oli ennakkoluuloja ja jotka Mukair Ibn Zarrarahin tavoin olivat keskittäneet kaikki toiveensa Omariin, alkoivat oivaltaa, että heidän levottomuutensa Saidin hallituksen tähden oli perusteeton ja ettei hänen pitkä oleskelunsa vihatun hallitsevan rodun keskuudessa ollut pilannut hänen rohkeuttaan eikä tartuttanut häneen heidän kammomiaan tapoja. Cravenista oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka hyvä yhteisymmärrys vähitellen vakiintui nuoren sheikin ja hänen alapäällikköjensä välillä. Parannuttuaan hän oli ollut mukana useissa neuvottelukokouksissa, joita oli pidetty sen johdosta, että vanha sheikki siirtyi syrjään heimon varsinaisesta johdosta, ja hän oli ihmetellyt Saidin maltillista ja sovinnollista esiintymistä päällikköjä kohtaan. Hän oli mennyt puolitiehen heitä vastaan, tukahduttaen omia tunteitaan ja riistäen heidän epäluuloiltaan kärjen. Ja samalla hän oli selvästi näyttänyt aikovansa hallita itsevaltaisesti, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt. Häneen syvälle syöpyneestä sivistyksestä huolimatta hän sittenkin oli liiaksi arabialainen, liiaksi Mukair Ibn Zarrarahin poika voidakseen sydämestään olla muuta kuin itsevaltainen. Ja hänen valtaotettaan olivat alemmat päälliköt katselleet suopein silmin. He olivat tottuneet siihen, että heitä hallittiin rautaisella kädellä, ja olisivat halveksineet heikkoa johtajaa. He olivat pelänneet ulkomaisen vaikutuksen seurauksia, kammonneet sellaista komentoa, joka olisi heikentänyt heimon arvovaltaa. Mutta kun heidän epäilyksensä olivat rauhoittuneet, olivat he innostuneina kerääntyneet uuden päällikkönsä ympärille.
Heti liikkeelle päästyään oli Craven käynyt Mukair Ibn Zarrarahin luona hänen synkistyneessä teltassaan ja säikähtänyt hänen muuttunutta ulkonäköään. Hän saattoi tuskin uskoa kumaraista, murtunutta olentoa, joka vaivoin huomasi hänen tulonsa ja murheeseen vaipuneena huojui yhtä mittaa edestakaisin, jupisten koraanin lauseita ja hokien poika-vainajansa nimeä, samaksi jänteväksi, virkeäksi vanhukseksi, jonka hän vielä muutamia viikkoja sitten oli nähnyt hallitsevan vimmaista joukkoa persoonallisuutensa voimalla ja puhuvan heille äänellä, joka oli kantanut kuuntelevan väkijoukon äärimmäisille liepeille. Rusentava suru ja äkkiä tuntunut vuosien taakka olivat muuttaneet hänet hylyksi, joka oli romahtamaisillaan pirstoiksi.
Said oli seurannut häntä päivänpaisteiseen ulko-ilmaan.
»Näit, miten hänen asiansa ovat», virkkoi hän. »En voi nyt poistua hänen luotaan. Niin pian kuin mahdollista lähden Algieriin jättämään erohakemukseni ja selvittämän asiat hallituksen kanssa. Emme ole varsin hyvissä kirjoissa tämän jutun jälkeen. Olemme säilyttäneet rauhan näillä seuduin niin kauan, että meidän käy aika vaikeaksi selittää harkittua sotaretkeämme. He myöntävät kyllä, että meitä oli ärsytetty, mutta moittivat meidän kostamistapaamme. Moittikoot!» huudahti hän, nauraen ja kohauttaen olkapäitään. »Minua nimitetään pikaiseksi ja ajattelemattomaksi. Kuvernööri tutkii minua säälimättömästi — tunnethan hänet, vanhan, lihavan Faidherben? Hän vapisee aina, huolissaan asemastaan, pitäen pikkuheimojen mitättömiä kahakoita järjestettyinä kapinoina ja peläten kuohuntaa, jonka seurauksena saattaisi olla, että hän menettäisi virkansa. Lihavuori ja kananpojan sydän! Hän raivoaa ja kiljuu ja puhuu paljon mainiosta ranskalaisesta hallinnosta ja minun tapaisistani kiittämättömistä päälliköistä, joka lisäävät hallituksen vaikeuksia. Mutta eversti asettuu puolelleni, epävirallisesti tietenkin, ja hänen sanansa on painava hallituksen korvissa. Siinä kokonaan toisenlainen mies, kautta Allahin! Olisi onni tälle maalle, jos hän olisi Faidherben paikalla. Mutta hän on ainoastaan soturi eikä politikko, joten hän todennäköisesti elämänsä loppuun saakka pysyy pelkkänä spahien everstinä.»
Poistuessaan teltan luota he keskustelivat ranskalaisten Algeriassa noudattamasta hallintotavasta, ja Craven sai tietää paljon sellaista, mikä hämmästytti häntä ja olisi myöskin aika lailla hämmästyttänyt virkahuoneessaan Place Beauveaun varrella kaikessa rauhassa istuvaa sisäministeriä. Said oli nähnyt ja kuullut paljon. Kun hänen myötätuntonsa oli tunnettu, oli hänelle uskottu paljon salaisuuksia, eivätkä edes hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa olleet estäneet häntä näkemästä rehoittavaa turmelusta, lahjomista ja petosta; hän tiesi, että lahjuksia tarjottiin runsaasti ja korkeassa asemassa olevat viranomaiset ottivat niitä vastaan, omaisuuksia kasattiin luvattomasti keinottelemalla valtion rahoilla; sellaisia virheitä olivat tehneet viranomaiset, käyttäen väärin asemaansa riistääkseen maata, jota hallitsemaan heidät oli lähetetty.
Kuunnellessaan näitä avomielisiä paljastuksia ainoan milloinkaan kohtaamansa rehellisen arabialaisen suusta Craven aprikoi, minkälainen vaikutus Saidin tarkoilla tiedoilla olisi hänen elämäänsä, kuinka paljon ne muuttaisivat hänen toimintaansa ja millaiseksi hänen ja maan isäntien väliset suhteet todennäköisesti vastaisuudessa muodostuisivat. Jos kysymyksessä olisi ollut joku toinen päällikkö, joka ei olisi ollut niin laajasieluinen eikä niin vilpitön kuin Said, olisivat tulokset saattaneet olla tuhoisat. Mutta Saidilla oli enemmän kokemuksia kuin useimmilla muilla arabialaispäälliköillä ja hänen kiintymyksensä ranskalaisiin perustui pikemminkin siihen, mitä hän oli nähnyt Ranskassa, kuin siihen, mitä hän oli pannut merkille Algeriassa.
Tammikuun alussa he lähtivät ratsastamaan pitkää taivalta aavikon halki. Muutamia viikkoja oli Craven jo ollut maltiton, haluten päästä pois, mutta Saidille annettu lupaus oli pidättänyt häntä.
Keitaalta lähti lukuisa ratsujoukko, sillä arvo-aseman tähden piti uudella päälliköllä olla suurempi saattue kuin spahikapteenilla oli ollut. Matkalla ei sattunut mitään erikoista. Vaikka Cravenia kalvoikin koti-ikävä, sujui taivaltaminen kaikin puolin hauskasti. Kun hän kerran oli lähtenyt liikkeelle, vaimeni hänen rauhattomuutensa, sillä jokainen päivä vei häntä likemmäksi Englantia. Ja myöskin Said oli karkoittanut alakuloisuutensa ja viimeaikaisen vakavuutensa ja puheli tulevaisuudesta toiveikkaammin. Pohjoiseen edetessään he saapuivat paremmille viljelysseuduille ja sivuuttivat joitakuita laajoja hedelmäviljelyksiä, jotka alkoivat yhä enemmän antaa maisemalle leimaansa. Ne olivat kauniita pilkkuja aavikolla; kärsivällisesti ja sitkeästi ne oli muokattu kuivasta erämaasta, ja aina olivat niiden uhkana tuhoavat heinäsirkat, vaikka enää niiden ei tarvinnut pelätä arabialaisten ryöstöretkiä, jotka pari-, kolmekymmentä vuotta sitten olivat olleet alituisena vaarana. Eurooppalaisten ja alkuasukastyöläisten kirjavat parvet, jotka, mikä ahkerammin, mikä laiskemmin, uurastivat viinitarhoissa ja hedelmä-istutuksilla, kokoontuivat aina katselemaan ohiratsastavaa sheikin joukkuetta, joka mieluisasti katkaisi heidän päivänsä yksitoikkoisuuden, ja kerran tai pari Said suostui tuttujen viljelyksenomistajain vieraskutsuun.
Algierissa Craven viipyi vain yhden yön. Kirjoittaessaan kotiin Lagosista hän oli ilmoittanut algerilaisen osoitteen, johon kirjeet voitaisiin lähettää, vaikka ei arvellutkaan siitä olevan hyötyä. Käydessään tulonsa jälkeisenä aamuna postitoimistossa hän sai tietää, että hänen postinsa oli erään virkailijan erehdyksen tähden palautettu Englantiin. Sanomien puute teki hänet levottomaksi. Häntä alkoi äkkiä peloittaa, että Gillianille oli saattanut tapahtua jotakin, ja hän aprikoi, pitikö ensin mennä Pariisiin etsimään Gilliania sikäläisestä hänelle vuokratusta asunnosta. Mutta tarkemmin mietittyään hän pysyi alkuperäisessä aikomuksessaan ja päätti matkustaa suoraa päätä Craveniin — varmastikin Gillian olisi siihen aikaan jo palannut Towersiin.
Muuta hän ei osannut tehdä kuin sähköttää Petersille olevansa kotimatkalla ja valmistautua lähtemään Afrikasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Saatuaan kuulla, ettei Marseillesiin lähtisi laivoja melkein kokonaiseen viikkoon, hän tilasi itselleen ja Joshiolle paikat samana yönä Gibraltariin lähtevään rannikkoalukseen. Auringon laskiessa hän oli laivalla, heiluttaen kättään jäähyväisiksi Saidille, joka oli tullut laiturille näkemään hänestä vielä viimeisen vilahduksen ja seisoi silmäänpistävänä roskaväen seassa, ympärillään kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia kiertolaisia ja sekä yöllä että päivällä tulevia ja lähteviä laivoja katselemaan keräytyviä rantavetelehtijöitä. Oli luoteen aika, ja törkyistä vesirajaa reunustivat silmää miellyttävään epäjärjestykseen vedetyt kalastuspurret; matalassa vedessä kahlasi kallioiden välissä paljasjalkaisia alkuasukasnaisia kokoamassa simpukoita ja merileviä selkäänsä kiinnitettyihin koppiin, ja alastomia lapsia pulikoi heidän ympärillään tai seisoi sormet suussa, katsellen laiturista verkkaisesti etääntyvän pikku höyryn vettä pieksäviä siipipyöriä. Craven nojasi aluksen kaiteeseen piippu hampaissaan — viimeisten neljän kuukauden aikana hän oli poltellut Saidin savukkeita — ja heilautti kättään vastaukseksi sheikin viimeiseen jäähyväismerkkiin, katsellen sitten hänen jälkeensä, kun hän asteli kirjavan tungoksen lävitse kahden satulassa istuvan seuralaisensa luokse, jotka pitelivät hänen maltitonta ratsuaan. Said keikahti ratsaille, kävelijät hajaantuivat sivulle, kun kolmikko lähti liikkeelle arabialaisten tavalliseen raisuun tapaan, ja sitten rakennusryhmä piilotti sheikin näkyvistä.
Rannalla liikkuvat joutilaat maleksijat eivät kiinnittäneet Cravenin mieltä; hän oli liian tottunut heihin, nähnyt ulkomaisten satamien hylkyväkeä liian usein edes vilkaistakseen heihin. Mutta hetkisen hän viipyi kannella, silmäillen Notre Dame d'Afrique-kirkkoa, joka kohoten korkealle sataman yläpuolelle ja kuvastuen selväpiirteisenä taivasta vasten lämpöisesti välkkyi laskevan auringon säteissä.
Sitten hän laskeutui pieneen, ummehtuneeseen hyttiin, jossa päivällinen odotti.
Seuraavat neljä päivää hän kärsimättömästi kopisteli Gibraltarin kallioita kantapäillään, odottaen pääsyä johonkin kotimatkalla olevaan Intian liikennettä välittävään laivaan. Kun se saapui, oli siinä vain vähän matkustajia, kuten siihen vuodenaikaan saattoi odottaa, ja myrsky karkoitti heti suurimman osan heistä salonkeihin, joten Craven sai verrattain rauhassa marssia kannella tarvitsematta kuunnella epäsuotuiseen vuoden aikaan kotiin palaavien, vilusta hytisevien englantilaisintialaisten nurkumista. Lainattu öljytakki yllään hän vietti tuntikausia kannella, tarkkaillen valkoharjaisia laineita, jotka vyöryivät laivaa vastaan, uhaten haudata sen helmaansa, ja lipuivat sitten peräpuolelle vaahtoisena myllerryksenä. Meren raju kauneus kiehtoi häntä, ja raskaina riippuvat, lyijynharmaalla taivaalla vinhasti ajautuvat pilvet ja purevasti puskeva tuuli tuntuivat tervetulleelta vaihtelulta hänen kestettyään yli kaksi vuotta Afrikan armotonta auringonpaahdetta ja näännyttävää hellettä.
Perin vitkallisesti he kulkivat Thamesia ylöspäin sakeassa sumussa, joka kävi yhä kosteammaksi heidän lähestyessään telakoita, mutta ennättivät laituripaikalleen siksi hyvissä ajoin, että Craven ehti junaan, jolla hän pääsisi kotiin päivällisajaksi. Niin oli parempi kuin tuhlata yö Lontoossa.
Hänen hallussaan oli kokonainen osasto, ja hän kulutti aikaa tuijottelemalla ulos sumeista, sateen pieksämistä ikkunoista kovasti huolestuneena ja maltittomana. Viisituntinen junamatka ei ollut milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Hän oli ostanut joukon sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta ne viruivat lukemattomina hänen vieressään. Hän ei ollut selvillä tapahtumien kulusta ja oli käväissyt sanomalehtimyymälässä pikemminkin tottumuksesta kuin varsinaisen uutishalun pakotuksesta. Telakalta hän oli taaskin sähköttänyt Petersille. Olisiko Gillian asemalla häntä vastassa? Se tuskin oli otaksuttavaa. Heidän tapaamisestaan sukeutuisi pakostakin jäykkä, syrjäisen rautatieaseman junasilta ei hevin ollut sopiva paikka sitä varten. Ja miksi taivaan nimessä pitäisi Gillianin suoda hänelle niin suuri kunnianosoitus? Hänellä ei ollut oikeutta odottaa sitä, ei minkäänlaista oikeutta odottaa mitään. Jo se, että Gillian oli hänelle kohtelias, oli enemmän kuin hän ansaitsi. Olikohan Gillian lainkaan muuttunut? Hyvä Jumala, kuinka hän ikävöi nähdä hänet! Jo se ajatuskin pani hänen sydämensä hurjasti sykkimään. Takinkaulus käännettynä korville ja lakki vedettynä silmille hän istui väristen kolean vaunun nurkassa ja haaveili vaimostaan tuntien vieriessä tuskastuttavan verkkaisesti. Ulkona alkoi hämärtää, ja ikkunat olivat muuttuneet niin himmeiksi, ettei hän niiden lävitse tuntenut tuttuja maisemia. Juna tuntui etenevän matelemalla. Viimeisellä pysäkillä oli viivytty jostakin selittämättömästä syystä, eikä hukattua aikaa nähtävästi koetettukaan voittaa takaisin.
Tämä oli omituinen kotiintulo, juolahti äkkiä hänen mieleensä. Vieläkin omituisempi kuin yli kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli saapunut Craveniin muassaan tätinsä ja ujo hiljainen tyttö, jonka kohtalo ja John Locke olivat tehneet hänen holhokikseen. Muistelikohan Gilliankin sitä aikaa toivoen tulevaisuutensa koituvan paremmaksi? Kammottiko Gilliania hänen talonsa ja valittiko hän sitä, että Craven oli lainkaan osunut hänen tielleen? Oli hyvin vähän todennäköistä, että hänellä voisi olla muunlaisia tunteita puolisoaan kohtaan, joka ei ollut millään tavoin pyrkinyt tekemään häntä onnelliseksi, vaan pannut parhaansa tehdäkseen hänestä onnettoman. Päästäen tukahdutetun ähkäisyn Craven kumartui eteenpäin, painaen kasvonsa käsiinsä ja sadatellen itseään.
Miten Gillian ottaisi hänet vastaan? Entäpä jollei hän suostuisikaan jatkamaan nurinkurisia suhteita, jotka olivat aiheuttaneet niin paljon surkeutta, jollei hän luopuisikaan miehensä poissaolon aikana nauttimastaan laajemmasta vapaudesta, vaan vaatisi oikeutta yhä elää omaa eloaan erillään hänestä? Olisi ihan luonnollista, että hän tekisi niin. Eikä tietysti siveelliseltä kannalta olisi vähintäkään oikeutta evätä sitä. Hän oli menettänyt sen oikeuden. Eikä kysymys missään nimessä ollut siitä, mihin hän suostuisi ja mihin ei, vaan yksinomaan Gillianin onnesta ja toiveista.
Oli jo pimeä, kun hän junan nytkähdellen pysähdyttyä laskeutui pienelle rautatieasemalle. Ilta oli kolkko, ja tuuli raastoi hänen vaatteitaan hänen tähyillessään hämyssä ja sateessa, oliko ketään häntä vastassa. Sitten hän huomasi Petersin tutun, tanakan hahmon lepattavan lampun himmeässä valokehässä. Craven riensi hänen luokseen leppeä hymy kasvoillaan. Äkkiä hänestä alkoi tuntua, että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää matkustamista ja että matkojen päässä oli Peters aina ollut häntä odottamassa, sama Peters, joka sitkeästi suoritti hänen vieroksumansa tehtävät, joka vilpittömän rehellisesti tuki työnantajaansa, vaikka hänen täytyi mielessään häntä halveksia, ja jonka saappaita hän ei ollut kelvollinen puhdistamaan.
Miehet tervehtivät toisiaan tyynesti, ikäänkuin olisi kulunut vain viikkoja eikä vuosia siitä, kun he olivat eronneet tällä samalla pienellä junasillalla.
»Kurja sää», murahti tilanhoitaja, vaikka yleensä tiedettiin, kuinka vähän hän välitti ilman huonoudesta. »Tuntuu varmaankin kylmältä troopillisten seutujen jäljeltä. Toin mukanani palvelijan Joshion avuksi hoitelemaan tavaroitasi. Maltahan hetkinen; käyn katsomassa, onko kaikki kunnossa.» Hän lähti reippaasti astelemaan poispäin, mutta vaivautuneena ja hämillään kuten aina, milloin Peters näki hyväksi korostaa heidän keskinäisiä suhteitaan, kiiruhti Craven hänen jälkeensä ja pysäytti hänet rautaisella otteella.
»Se on tarpeetonta», sanoi hän äreästi. »Toivoisin, ettet aina käyttäytyisi ikäänkuin olisit jonkunlainen ylempi palvelija, Peters. Se on kirottua hölynpölyä. Joshio kykenee varsin hyvin huolehtimaan tavaroistani; niitä onkin varsin vähän. Jätin enimmän osan niistä Algieriin; niitä ei kannattanut raahata muassa. Täällä ovat vain pyssykotelot ja pari matkalaukkua. Meillä ei ole paljoa enempää kuin yllämme olevat asut.»
Peters mukautui sävyisästi ja meni edellä umpinaiselle autolle, joka vartosi aseman oven edustalla. Vaunujen lähtiessä liikkeelle kääntyi Craven kiihkeästi hänen puoleensa, lausuen kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen kielellään viimeiset kymmenen minuuttia.
»Miten Gillian voi?»
Peters vilkaisi häneen vaivihkaa.
»En tiedä», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei maininnut mitään voinnistaan viime kirjeessään — mutta eihän hän koskaan puhu terveydestään.»
»Viime kirjeessään —» kertasi Craven, ja hänen äänensä soinnahti synkän pettyneeltä. »Eikö hän olekaan Towersissa? En saanut postia Algierissa — joku tomppelimainen virkailija oli erehtynyt. En ole saanut tietoja kotoa lähes vuoteen.»
»Hän on vielä Pariisissa», virkkoi Peters kuivakiskoisesti, ja Cravenista hänen sävynsä kuulosti hieman syyttävältä. Otsa rypyssä hän tuijotteli ikkunasta sanomatta muutamiin minuutteihin mitään ja aprikoi, kuinka paljon Peters tiesi. Hän oli vastustanut Afrikan-retkeä ja lausunut mielipiteensä peittelemättä, kun Craven oli keskustellut siitä hänen kanssaan, eivätkä hänen ajatuksensa ilmeisestikään olleet sen jälkeen muuttuneet. Craven ymmärsi varsin hyvin hänen mielensä ja arvasi, mitä Petersin täytyi hänestä arvella. Eikä hän voinut puolustautua, ei millään tavoin selittää. Häntä suuresti epäilytti, käsittäisikö Peters, jos hän selittäisikin — hänen siveelliset ohjesääntönsä olivat siksi yksinkertaiset, hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä siksi hienot, ettei itsemurha niihin mahtunut. Craven oli myöskin varma siitä, että jos Peters olisi tuntenut, millaisissa oloissa hänen avioliittonsa solmittiin, olisi hän empimättä vastustanut sitä. Miksi hän ei ollut Jaappanista palattuaan kertonut Petersille koko kauheata tarinaansa? Peters ei ollut koskaan pettänyt ainoatakaan Cravenia eikä olisi pettänyt häntä silloin. Tukahduttaen hyödyttömän katumuksen haikean huokauksen hän kääntyi jälleen kumppaninsa puoleen.
»Sitten kai Towers on kylmillään. Annatko minun nukkua Erakkomajassa?» kysyi hän rauhallisesti.
»Ei. Olen pitänyt taloa asuttavana, jotta se olisi valmis, jos vaimosi millä hetkellä hyvänsä päättäisi tulla kotiin. Luulin sinun niin toivovan.»
»Niin, niin tietysti», ehätti Craven myöntämään. »Menettelit ihan oikein.» Sitten hän katsahti ympärilleen ja rypisti taaskin otsaansa miettivästi. »Eikö tämä ole sama Daimler-auto, jonka Gillian vei mennessään Ranskaan — ohjaamassa on varmastikin Phillipe?» kysyi hän äkkiä, tirkistäen ikkunasta ohjaajan selkää, jota valaisi auton katossa oleva sähkölamppu.
»Hän lähetti sen takaisin muutamien kuukausien kuluttua, selittäen sen olevan tarpeettoman», vastasi Peters. »Pidin Phillipen edelleen palveluksessa, koska hän on parempi mekanikko kuin toinen ohjaaja. Kahta ei tarvittu.»
Craven ei virkkanut siihen mitään, vaan vaipui jälleen äänettömäksi.Kumpikin pysyi vaiti koko matkan loppuosan.
Päivällispöydässä keskustelu kosketteli etupäässä Afrikkaa ja tieteellisen retkikunnan tuloksia sekä paikkakunnan tapahtumia, yleensä sellaisia aiheita, joista arvelematta saattoi puhua Forbesin ja palvelijain kuullen. Tuon tuostakin Craven vilkaisi huulet tiukkaan puristettuina ympärilleen tilavassa huoneessa. Se näytti kolkolta ja tyhjältä, kun siellä ei ollut hentoa, tyttömäistä olentoa, joka oli tuonut päivänpaistetta koko avaraan taloon. Jospa hän ei koskaan enää palaisikaan! Craven ei voinut kuvitella asuvansa siellä yksin, siellä kummittelisivat muistot, hän näkisi Gillianin joka huoneessa. Mutta sieltä poistumisen ajatus vihlaisi häntä. Vasta mentyään Afrikkaan aikomatta ikinä palata hän oli tuntenut, kuinka rakas se paikka hänestä oli. Äkkiä hän oli silloin oivaltanut olevansa Craven Towersin Craven ja käsittänyt, mitä se merkitsi. Mutta ilman Gilliania se oli arvoton. Aarteeton aarrelipas. Sisällyksetön tunnusmerkki, joka ei merkinnyt mitään. Gillianin persoonallisuus oli painanut leimansa taloon; nytkin tuntui hänen vaikutuksensa isossa, muodollisessa ruokasalissa, jossa Craven istui. Gillianin oikkuna oli ollut heidän ollessaan kahden siirrättää syrjään iso pöytä, joka tuntui niin hullunkurisen lavealta kahta henkeä varten, ja tuottaa sijaan pieni, pyöreä pöytä, joka oli kodikkaampi ja jonka ylitse keskustelu sujui keveämmin. Forbes oli vakavasti ajatteleva mies ja hartaasti kiintynyt emäntäänsä. Vaikka emäntä olikin poissa, noudatettiin hänen toiveitaan tunnollisesti. Rouva Craven oli säätänyt, että jos aterialla oli vähemmän kuin neljä henkeä, oli suvun ruokapöytä muinaisaikainen ja vaivaloinen huonekalu; siispä oli tänäkin iltana katettu päivällinen pyöreälle pikku pöydälle, ja se muistutti Cravenille vieläkin eloisammin Gillianin poissaolosta. Tuntui melkein julkeudelta, että Peters istui hänen vastassaan Gillianin paikalla.
Häntä alkoi tuskastuttaa pitkäveteinen ja jäykän juhlallinen ateria, jonka menoja vanha hovimestari johti ilmeisesti mielissään, ja vähitellen hän kävi harvasanaiseksi, vastaten koneellisesti ja usein osumattomasti Petersin sujuviin puheisiin. Nyt hän toivoi, että olisi noudattanut Algierissa saamaansa mielijohdetta ja matkustanut suoraan Pariisiin. Tähän mennessä hän olisi jo tavannut Gillianin, tietäisi, miten hänen laitansa oli, ja koko surkea juttu olisi järjestetty tavalla tai toisella. Häntä ei kummastuttanut, että Gillian oli pitänyt parhaana jäädä ulkomaille. Hän itse oli saattanut hänet kauheaan asemaan. Viipymällä Afrikassa retkikunnan muiden jäsenten palattua hän oli tehnyt hänet turhanpäiväisen uteliaisuuden ja arvailujen silmätikuksi. Hän oli jättänyt hänet yksin, samoin kuin vanhempi Barry Craven oli jättänyt hänen äitinsä, juorukellojen hampaisiin ja myötätuntoisten ystävien säälittäväksi, minkä oli täytynyt tuntua hänestä vaikealta, vaikka hän ei tuonutkaan sitä julki.
Hän katsahti kauniin, surullisen näköisen naisen muotokuvaan, joka riippui seinälaudoituksella uuninreunuksen yläpuolella, ja hänen kasvoilleen levisi tumma puna, Oli hyvä, että äiti oli kuollut näkemättä, kuinka täydelleen palvottu poika seurasi hänen sydämensä murtaneen puolison jälkiä. Se oli suvun perinnäistapa. Jostakin syystä olivat Cravenit aina olleet armottomia naisiaan kohtaan. Ja hän, viimeinen heistä, oli kulkenut samaa tietä kuin kaikki muutkin. Hänet valtasi entistä voimakkaampi, katkera häpeä ja kiihkeä halu korjata menettelynsä. Mutta hän saattoi tehdä niin surkean vähän. Sen hän kuitenkin tekisi enää vitkastelematta; hän lähtisi Pariisiin jo seuraavana päivänä. Nämäkin muutamat odotustunnit tuntuivat sietämättömiltä.
Hänen mieleensä juolahti ajatus ajaa samana iltana autolla Lontooseen ennättääkseen Victoria-asemalta lähtevään junaan, joka saapuisi Doveriin laivan lähdölle, mutta vilkaistuaan kelloonsa hän näki, että se oli mahdotonta. Junan myöhästymisen vuoksi hän oli saapunut Towersiin vasta kello yhdeksän. Nyt oli kello kymmenen. Kuluisi vielä tunti, ennenkuin Phillipe ja auto olisivat valmiit pitkälle matkalle. Ja sellaisena yönä olisi ikävä pakottaa miestä lähtemään, hermojännitys olisi hirveä, kun olisi sellaisissa oloissa ajettava täyttä vauhtia pimeässä. Vastahakoisesti hän hylkäsi sen suunnitelman. Muuta hän ei voinut kuin odottaa aamuun saakka.
Hänen takanaan seisova Forbes herätti hänet tajuamaan isännänvelvollisuutensa. Jupisten anteeksipyynnön Forbesille hän nousi pystyyn.
»Juodaan kahvi työhuoneessa», ehdotti hän ja poistui ruokasalista.
Työhuoneessa he istuutuivat roihuavan takkavalkean ääreen siirrettyihin tuoleihin ja polttelivat jonkun aikaa äänettöminä. Vaikka Craven kiihkeästi halusi kuulla lisätietoja vaimostaan, arkaili hän hieman mainita hänen nimeään, eikä Peters omasta aloitteestaan hiiskunut Gillianista mitään. Jonkun ajan kuluttua tilanhoitaja alkoi puhua tilasta.
»Tahtoisin selostaa taloudenhoitoani», virkkoi hän äänessään omituinen sointu, jota Craven ei ymmärtänyt. Ja lähes tunnin hän puheli maanviljelyksestä ja vuokra-alueista, rakennuksista ja metsistä, parannuksista ja muutoksista, joita oli Cravenin poissaollessa suoritettu tai parhaillaan suoritettiin, eräiden siellä täällä tilalla sijaitsevien, isompien talojen vuokraehdoista. Hän esitti maatilan töistä ja hoidosta täydellisen kertomuksen, joka ulottui monta vuotta taaksepäin, ja Craven alkoi yhä enemmän kummastella, mikä tarkoitus oli tällä selostuksella, joka hänestä tuntui jossakin määrin tarpeettomalta ja jonka aika ainakin oli huonosti valittu. Hän ei olisi tahtonut, että häntä häirittiin liikeasioilla heti tultuaan. Peters oli tunnontarkka, tietysti, oli aina ollut, mutta hänen hallintoaan ei oltu milloinkaan epäilty, eikä tämä monimutkainen ja pitkä selostus totisesti ollut tarpeen tänä iltana.
»Ja sitten tilit», lopetti tilanhoitaja äänessään sama kuiva, omituisen muodollinen sävy, joka siinä oli ollut koko illan.
Craven viittasi torjuvasti.
»Tilit jääköön toistaiseksi», murahti hän lyhyesti. »En käsitä, minkä ihmeen tähden tahdot vaivata minua kaikella tällä tänä iltana, Peter. Onhan yllin kyllin aikaa tuonnempana. Olenko koskaan arvostellut mitään tekojasi? En ole niin typerä. Sinä olet unohtanut enemmän kuin minä olen ikinä tilasta tiennyt.»
»Tahtoisin, että silmäilet niitä», intti Peters, vetäen taskustaan ison paperitukon, aukaisten niitä koossa pitävän nauhan ja kiertäen sen kokoon säntillisen huolelliseen tapaansa. »En usko niistä löytyvän virheitä. Maatilan tilit ovat kaikki niinkuin pitääkin. Mutta mieskohtaisissa tileissä on eräs kohta, johon minun täytyy kiinnittää huomiotasi. Tulopuolellasi on kahdeksantuhannen punnan suuruinen erä, enkä tiedä, mitä sille tekisin. Muistanet, että Afrikkaan lähtiessäsi käskit minun poissaolosi aikana suorittaa vaimollesi neljätuhatta puntaa vuodessa. Olen lähettänyt hänelle rahat neljänneksittäin, ja hän on ilmoittanut ne saaneensa. Neljä kuukautta sitten sain lontoolaisesta pankistasi ilmoituksen, että rouva Craven oli maksanut tilillesi kahdeksantuhatta puntaa, siis kaikki ne rahat, jotka hänelle on poissa ollessasi lähetetty.»
Petersin lakattua puhumasta syntyi pitkä äänettömyys, ja sitten Craven nosti hitaasti katseensa häneen.
»En ymmärrä sitä», sanoi hän käheästi, »koko erä! Millä hän on elänyt — mitä hittoa se merkitsee?»
Peters kohautti olkapäitään. »En tiedä siitä sen enempää kuin sinäkään. Olen vain yksinkertaisesti kertonut sinulle, miten asia on. Minun tehtäväni ei ole tiedustella häneltä sellaisia seikkoja», huomautti hän kylmästi.
»Mutta, armias taivas, mies!» alkoi Craven kiivaasti, mutta hillitsi sitten itseään. Häntä tyrmistytti Petersin lausuma alaston totuus, eikä hän sillä hetkellä oikein jaksanut sitä käsittää. Hyvä Jumala, kuinka Gillianin täytyi vihata häntä! Kieltäytyä koskemasta niihin rahoihin, jotka puoliso oli hänelle varannut! Mistä tai kenen varoilla hän oli elänyt? Veri tulvahti äkkiä Cravenin päähän. Sitten hän karkoitti niin kammottavan ajatuksen mielestään. Sellaista oli mahdoton kuvitella Gillianin yhteydessä. Vain hänen oma likainen mielensä saattoi sellaista keksiä. Mutta jos Gillian ei olisi ollut se, mikä oli, jos asia olisi ollut niin, jos hän yksinäisyydessään ja surkeudessaan olisi löytänyt turvaa ja rakkautta, jota hän ei olisi jaksanut vastustaa — olisi syy ollut hänen itsensä eikä Gillianin. Hän olisi ajanut vaimonsa siihen. Hän olisi siitä vastuunalainen. Hetkiseksi huone musteni hänen silmissään. Sitten hän terästäytyi. Laskien tilinipun takaisin pöydälle hän katsoi vakaasti Petersin tutkiviin silmiin.
»Vaimollani on täydellinen vapaus tehdä rahoillaan mitä itse haluaa», virkkoi hän hitaasti, »vaikka myönnän, etten ymmärrä hänen menettelyään. Epäilemättä hän sen aikanaan selittää. Siihen saakka saavat rahat olla koskemattomina. Se ei ole niin suuri summa, että sinun tarvitsisi niin kovasti hätäillä sen tähden. Joka tapauksessa lähden huomenna Pariisiin. Ilmoitan sinulle lisää tavattuani hänet.» Hänen äänensä oli käheä ponnistuksesta, kun hän koetti pitää sitä tyynenä.
»Ja tavattuasi hänet — miten aiot menetellä häneen nähden?» Itse kysymys ja sen lausumistapa saivat Cravenin katsahtamaan Petersiin ällistyneenä. Tilanhoitajan kasvot olivat tuikeat ja kummallisen kalpeat, hänen poskensa yläreunassa tykytti suoni näkyvästi, ja hänen silmistään leimusi suoranaista uhittelua. Cravenin otsa meni verkkaisesti ryppyyn.
»Mitä tarkoitat?»
Peters kallistui eteenpäin, nojaten toista kyynärpäätään polveensa, ja hänen nyrkkinsä rystöset hohtivat valkeina.
»Kysyin sinulta, miten aiot menetellä häneen nähden», vastasi hän äänensä värähdellessä mielenliikutuksesta. »Huomauttanet, ettei se ole minun asiani. Mutta minä aion tehdä siitä oman asiani. Hyvä Jumala, Barry, luuletko, etten ole nähnyt mitään kaikkina näinä vuosina! Arveletko minun voivan tyynenä istua ja katsella, kun historia toistuu, koettamattakaan sitä estää, koska minulta puuttuu siveellistä rohkeutta? Sitä en voi. Kun sinä olit vielä poikanen, täytyi minun olla sivustakatsojana, kun äitisi sydän murtui, ja kirous minua kohdatkoon, jos pysyn vaiti, kun sinä särjet Gillianin sydämen. Rakastin äitiäsi, valo sammui elämästäni, kun hän kuoli. Hänen tähtensä olen pysynyt täällä, toivoen olevani hyödyksi sinulle — koska olet hänen poikansa. Ja sitten saapui Gillian ja oli osaltaan täyttämässä hänen jättämäänsä aukkoa. Hän soi minulle ystävyytensä, hän toi valoa elämääni, kunnes hän vähitellen kävi minulle yhtä rakkaaksi kuin olisi ollut oma tyttäreni. En välitä mistään muusta kuin hänen onnestaan — ja sinun onnestasi. Mutta hän on etusijalla, yksinäinen lapsi-raukka. Miksi otit hänet vaimoksesi, jos mielit heti jälleen jättää hänet lohduttomaksi. Eikö hänen entisyytensä ollut jo kyllin murheellinen? Hän oli onnellinen täällä aluksi, ennen teidän avioliittoanne. Mutta sittemmin — olitko niin sokea, ettet huomannut hänessä tapahtunutta muutosta? Etkö nähnyt, että hän oli onneton? Minä näin. Ja sanon sinulle, että minun oli joskus hyvin vaikea pitää suutani kiinni. Minun asiani ei ollut sekaantua, minun asiani ei ollut nähdä mitään, mutta en mahtanut mitään sille, että näin, minkä ilmeisen selvästi näkivät kaikki, jotka tahtoivat. Sinä jätit hänet yksin ja nyt olet tullut takaisin. Mitä varten? Olet hänen puolisonsa, ainakin nimellisesti — niin, niin, tiedän kaiken sen, tiedän koko paljon enemmän kuin minun otaksutaan tietävän, ja luuletko, että minä yksin tiedän? — lain mukaan hän on sidottu sinuun, vaikka en epäile, että hän voisi helposti päästä vapaaksi, jos tahtoisi; senvuoksi kysyn sinulta uudelleen — miten aiot menetellä? Hän on kokonaan vallassasi, tyyten sinun armoillasi. Mitä hänen vielä pitää kestää sinun käsissäsi? Puhun suoraan, koska minusta tuntuu, että nyt on suoran puheen aika. En mahda mitään sille, mitä sinä ajattelet, enkä taida siitä välittääkään. Olet ollut minulle kuin oma poikani. Lupasin äidillesi hänen kuolinvuoteellaan, etten koskaan jättäisi sinua tukematta, olisin saattanut antaa sinulle anteeksi mitä muuta hyvänsä — mutta Gillian! Meitä on kaksi, Gillian ja minä, Barry. Ja jos on taisteltava hänen onnensa tähden — jumaliste, minä taistelen! Ja nyt tiedät, miksi olen puhunut sinulle tänä iltana kaiken sen, mitä olen puhunut, minkätähden olen esittänyt sinulle selostuksen tilanhoidostani. Jos tahdot minun lähtevän, niin ymmärrän sen varsin hyvin. Tiedän ylittäneeni valtuuksiani, mutta sille en mahda mitään. Olen pannut kaikki järjestykseen, kenen hyvänsä on helppo ryhtyä jatkamaan.»
Cravenin pää oli vaipunut käsien varaan; nyt hän ponnahti pystyyn kykenemättä enää hillitsemään itseänsä.
»Peter — Jumalan tähden —» valitti hän raskaasti, hoippuroi ikkunan ääreen, kiskaisi syrjään verhot ja sysäsi ikkunan auki, jääden katselemaan myrskyyn ja sateeseen, joka kohisi hänen ympärillään, rinta huohottaen, kädet jäykästi painettuina kupeille.
»Luuletko, etten minä häntä rakasta?» virkkoi hän vihdoin. »Luuletko, ettei sydäntäni ole repinyt nähdessäni, että hän on onneton — kun en kykene tekemään mitään? Sinä et tiedä — en ollut kelvollinen olemaan hänen läheisyydessään, koskemaan häneen. Toivoin menemällä Afrikaan vapauttavani hänet. Mutta en saanut kuolla. Koetin, Jumala tietää, että koetin kaikin mahdollisin keinoin, paitsi en tahallisesti ampumalla itseäni. Itsemurhaajan leski — en voinut häpäistä häntä sillä tavoin. Miehiä kuoli ympärilläni kuin kärpäsiä, mutta minua kuolema kiersi — en kai ollut kelvollinen siihenkään.»
Häneltä pääsi kammottava, kolkko naurahdus, joka säpsähdytti Petersiä, ja hän palasi verkalleen keskemmälle huonetta, huomaamatta, että ikkuna jäi auki, asteli takan ääreen, laski käsivartensa uuninreunustalle ja painoi päänsä sitä vasten.
»Kysyit minulta äsken, miten aion menetellä Gillianiin nähden — se ei ole lainkaan minun vallassani; kaikki riippuu siitä, mitä Gillian tahtoo tehdä. Lähden huomenna hänen luokseen. Tulevaisuus on hänen kädessään. Jos hän hylkää minut — ja sinä hylkäät minut — menen hornaan mahdollisimman suoraa tietä. Se ei ole uhkaus, en koeta hieroa kauppaa; asia on yksinkertaisesti niin, että voimani ovat lopussa. Olen sotkenut elämäni kirotun pahasti, tuottanut onnettomuutta rakastamalleni naiselle. Sillä totisesti häntä rakastan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Menin hänen kanssaan naimisiin, koska rakastin häntä, koska en jaksanut kestää sitä ajatusta, että menettäisin hänet. Olin mielipuolinen mustasukkaisuudesta. Ja taivas tietää, että olen saanut siitä rangaistuksen. Elämäni on ollut helvettiä. Mutta minusta ei ole väliä — vain Gillianilla on merkitystä, hän on kaikki kaikessa.» Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, ja häntä värisytti pitkä puistatus.
Suuttumus oli häipynyt Petersin kasvoista, ja hänen silmiinsä tuli entinen hellä ilme, kun hän katseli takan ääressä seisovaa, kookasta, kumaraista miestä. Hän nousi, meni sulkemaan ikkunan ja veti sitten uutimet kauniisti paikoilleen. Senjälkeen hän astui lattian poikki ja laski kätensä hetkiseksi Cravenin olalle, painaltaen sitä lujasti ja ilmaisten siten enemmän kuin olisi sanoilla osannut ilmaista.
»Istuhan!» kehoitti hän jurosti, siirtyi pikku pöydän ääreen, kaasi vähän wiskyä lasiin ja laski sitten sifoonipullosta sekaan soodavettä.
Craven otti koneellisesti lasin hänen kädestään, mutta laski sen pöydälle vain maistettuaan siitä ja vaipui jälleen tuoliin, josta hän oli noussut viisi minuuttia aikaisemmin. Hän viritti savukkeen, ja piippuaan täyttävä Peters pani merkille, että hänen kätensä vapisi. Pitkän aikaa hän istui ääneti, ja unohtunut savuke kyti hänen sormiensa välissä toisen käden peittäessä kasvoja. Vihdoin hän katsahti Petersiin harmaissa silmissään miltei epätoivoisen vetoava ilme.
»Jääthän sinä, Peter — Craven Towersin tähden?» pyysi hän epävarmasti. »Sinä sen teit sellaiseksi kuin se on, ilman sinua se menisi pirstoiksi. Enkä minä tule toimeen ilman sinua — jos sinä jätät minut, on se surmanisku minulle.»
Peters imi kiivaasti piippuaan, ja hetkiseksi sumensi kosteus hänen katseensa. Hän muisti toista kertaa, jolloin häneen oli vedottu tässä samassa huoneessa kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hänen rakastamansa nainen oli hänen ja hänen isäntänsä välisen myrskyisen väittelyn jälkeen pyytänyt häntä jäämään ja säilyttämään tilan pienelle pojalle, joka oli hänen elämänsä ainoa ilo. Äidin kasvot hän nyt näki edessään eikä pojan, äidin ääni kaikui hänen korvissaan.
»Minä jään, Barry — niin kauaksi kuin minua tarvitset», lupasi hän vihdoin hiljaa sakean savupilven sisästä. Cravenin riutuneille kasvoille välähti voimakkaan huojennuksen ilme. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanoja suustaan ja tarttui Petersin käteen niin väkevästi, että toisen sormet melkein turtuivat.
Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Hiljaisuutta rikkoivat vain takkatulen rattoisa lepatus ja taloa pieksevän myrskyn kohina. Ensiksi puhkesi Peters puhumaan:
»Sanoit lähteväsi huomenna hänen luokseen — tiedätkö, mistä hänet löydät?»
Craven vilkaisi häneen hätkähtäen.
»Onko hän muuttanut?» tiedusti hän levottomana.
Peters liikahti rauhattomasti ja heilautti kättään puolustelevasti.
»Vuokra oli kalliinlainen, ymmärräthän. Valitsemasi huone oli Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa», selitti hän vastahakoisesti. Craven säpsähti, ja hänen kätensä puristuivat tuolin käsinojien ympärille.
»Mutta sinä — sinähän kirjoittelet hänelle, olet käynyt häntä tapaamassa useita kertoja», sopersi hän silmissään uuden tuskan ilme, ja Peters kääntyi katsomaan toisaalle, kaihtaen hänen värähtämätöntä tuijotustaan.
»Kirjeet olen hänen pyynnöstään osoittanut pankkiin. Hänen asunnossaan olen käynyt vain kerran, kohta sinun lähdettyäsi. Luullakseni hän on luopunut siitä melkein heti. Kun senjälkeen olen siellä pistäytynyt — olen aina viipynyt vain päivän, hän ei ole tuntunut tahtovan, että jäisin kauemmaksi — olemme tavanneet toisemme Louvressa tai Tuileriesin puutarhassa aina ilman mukaan», kertoi hän empien.
Craven jäykistyi.
»Louvressa, Tuileriesin puutarhassa», ähkyi hän, »mutta mitä Herran nimessä —» Hän katkaisi puheensa, lausuen tukahdetun sanan, josta Peters ei saanut selvää, hypähti pystyyn ja alkoi astella edestakaisen kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hänen kasvojensa ilme oli pingoitettu, ja sirojen viiksien verhoamat huulet tiukasti yhteenpuristetut. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän tuskin uskalsi virkkaa mitään. Vihdoin hän seisahtui Petersin eteen, katsellen häntä silmät soukkina.
»Onko tarkoituksesi väittää, ettet sinä, ettet sinä itsekään tiedä, missä hän on?» kysyi hän rajusti.
Peters pudisti päätään.
»En tiedä. Kunpa taivas soisi minun tietävän! Mutta mitäpä voisin tehdä? En voisi kysellä häneltä mitään. Hän osoitti selvästi, ettei hän halunnut keskustella näistä asioista. Senkin vähän, mitä sanoin, hän syrjäytti. Minun ei olisi sopinut vakoilla vaimoasi eikä palkata etsivää väijymään hänen liikkeitään, olinpa vaikka kuinka huolissani.»
»Niin, sitä et olisi voinut tehdä», myönsi Craven alakuloisena ja kääntyi poispäin. Äkkiä hänestä alkoi tuntua mahdottomalta enää pohtia asiaa edes Petersinkään kanssa. Hänen piti saada olla yksin miettiäkseen tätä uutta pulmaa, vaikka hän samalla käsittikin, ettei hän saisi sitä ratkaistuksi, vaikka miettisi kuinka paljon. Hänen olisi niin kärsivällisesti kuin osasi varrottava huomiseen saakka, jolloin hän voisi toimia tarvitsematta ainoastaan ajatella.
Ilmeettömin kasvoin hän kääntyi uudelleen Petersin puoleen ja istuutui pohtimaan liikeasioita. Puolen tunnin kuluttua tilanhoitaja nousi poistuakseen.
»Tuon tänne maksuosoituslehtiön ja jonkun verran rahaa, ennenkuin lähdet. Sinulle ei jää aikaa ehtiäksesi käydä pankissa Lontoossa. Sähkötä minulle, mihin majoitut Pariisissa — ja tuo hänet takaisin tullessasi, Barry! Koko talo kaipaa häntä», virkkoi hän äänen takerrellessa ja työnsi paperitukon taskuunsa.
Cravenin vastaus oli kuulumaton, mutta Petersin sydän oli keveämpi kuin vuosikausiin, kun hän meni halliin noutamaan päällystakkiaan.
»Kyllä; menen kävellen», vastasi hän hänelle lausuttuun kysymykseen, »ei pieni sade pahaa tee; olenkin liiaksi kuivunut». Ja hän nauroi ensimmäisen kerran sinä iltana.
Palattuaan työhuoneeseen Craven viskasi uuden halon pesään, täytti piipun ja veti tuolin ihan takan ääreen. Kello oli yksi, mutta häntä ei nukuttanut. Petersin paljastukset olivat tyrmistyttäneet hänet. Hänen aivonsa olivat kuin tulessa. Hän tunsi, ettei hän saisi unta, ennenkuin olisi löytänyt Gillianin ja penkonut tämän ongelman pohjia myöten. Ja kenties ei sittenkään, ajatteli hän ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän pelokkaasti aprikoi, mihin Pariisissa suoritettavat tiedustelut saattaisivat johtaa.
Ennen Englannista lähtöään hän oli Afrikan-matkan valmistelujen lomassa itse mieskohtaisesti valvonut, kun valmisteltiin hänen vaimonsa sijoittumista Pariisiin. Hän oli itse valinnut asunnon ja sisustanut sen niin mukavasti ja ylellisesti kuin hänen vaimolleen sopi. Gillian oli kerran tai pari estellyt, moittien häntä liiallisesta tuhlaamisesta, erittäinkin silloin, kun hän oli välttämättä tahtonut lähettää Ranskaan auton vaimonsa käytettäväksi, mutta hän oli nauranut vastalauseille, ja Gillian oli lakannut estelemästä, tyytyen hänen toivomuksiinsa ujon lempeästi kuten aina muulloinkin. Ja Gilliania oli sen kaiken täytynyt kammottaa! Minkä tähden? Hän oli hänen vaimonsa, heidän omaisuutensa oli yhteinen. Yhtenään hän oli aluksi teroittanut sitä puolisolleen. Mutta ilmeisesti ei Gillian ollut katsonut asiaa siinä valossa. Craven muisti, kuinka kiihkeästi hän oli torjunut — lopuksi heltyen kyyneliin, jotka olivat kauhistuttaneet miestä — suuren rahasumman siirron hänen nimiinsä silloin, kun heidät vihittiin, kuinka vaivautunut hän oli suostuessaan ottamaan vastaan vuotuisen määrärahan, jota Cravenin piti hänelle väkisin tyrkyttää.
Vain hänen rahojaanko Gillian kammosi, vai myöskinkö häntä itseään? Ja mihin oli se kammo hänet vienyt? Raju tuulenpuuska vonkui talon nurkissa ja pieksi sadetta kuin saavista kaataen ikkunaa vasten, ja kuunnellessaan, kuinka vesi terävästi lotisi lasia vasten, Craven värisi. Missä oli Gillian tänä yönä? Minkälaisen suojan hän oli löytänyt vastakohtien säälittömässä kaupungissa? Hentona ja yksin — ja pennittömänä? Hänen kätensä puristui nyrkkiin, niin että hänen sormiensa välissä ollut piipun varsi naksahti poikki. Hän sinkautti kappaleet tuleen ja kallistui eteenpäin tuijottamaan tuleen riutunein silmin — kuvitellen, muistellen.
Hän tunsi Pariisin hyvin, ainakin kaksi sen moninaisista puolista — rikkaiden loistavan Pariisin ja ankarasti rehkivien opiskelijain julman Pariisin. Mutta kuinka vähiin hänen tietonsa viimemainitusta sittenkin supistuivatkaan! Häntä oli huvittanut elää jonkun aikaa ylioppilaiden kaupunginosassa Quartier Latinissa — huonomaineisessa kapakka-pahasessa Seinen eteläpuolella hän oli ensiksi tutustunut John Lockeenkin — hän oli oleskellut siellä kaikenkarvaisten ihmisten seurassa, veljeillyt eri kansojen hylkyainesten kanssa; hän oli nähnyt sen paheet ja puutteen, ollut mukana sen kuumeisissa, pinnallisissa iloissa, tutustunut kaiken alla piilevään lokaan ja saastaan, mutta aina hän oli ollut kylmä katselija, satunnainen ohikulkija. Aina oli hänellä ollut rahaa taskussaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut kuolettavaa, aina väijyvää pelkoa, joka kylmänä painaa sen enimpien asukkaiden villeimpiäkin sydämiä. Hän oli nähnyt toisten riutuvan nälästä, mutta ei ollut itse sitä kokenut. Hän ei ollut kertaakaan myynyt sieluaan leivästä. Mutta hän oli nähnyt sellaisia kauppoja, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Ajattelemattomuudessaan hän oli pitänyt sitä välttämättömänä. Mutta nyt sen muisteleminen kirveli häntä vihlovasti. Laupias Jumala, mihin hänen ajatuksensa tähtäsivät!
Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin työntääkseen syrjään jonkun kamalan näyn ja nousi hitaasti pystyyn. Loppuun palaneet kekäleet romahtivat kasaan hiljaa räiskähtäen, lepattivat hetkisen ja sammuivat sitten punaiseksi, hiipuvaksi hiillokseksi, joka pian muuttui harmaaksi ja kylmäksi. Syvään huokaisten Craven kääntyi ja poistui raskain askelin huoneesta. Vähän aikaa hän viipyi hallissa, jota yksi ainoa palamaan jätetty lamppu valaisi himmeästi, ja kuunteli kellon juhlallista, sillä hetkellä luonnottoman kovasti soinnahtelevaa tikitystä.
Koneellisesti hän otti esille taskukellonsa, veti sen ja nousi sitten verkalleen leveitä portaita. Niiden yläpäässä hän pysähtyi uudelleen. Avara talo ei ollut milloinkaan tuntunut niin hiljaiselta, niin tyhjältä, niin tarkoituksettomalta. Parvekkeelle avautuvat, rivissä olevat, suljetut ovet näyttivät tavattoman ison hautakammion lokeroilta, elottomilta, koleilta. Se oli autiuden ja lohduttomuuden talo, joka vaati häntä täyttämään sen tyhjyyden elämällä ja rakkaudella. Laahustavin askelin hän käveli parvekkeen puoliväliin, sivuuttaen suljetuista ovista kaksi pää toisaalle käännettynä, mutta kolmannen kohdalla hän äkkiä seisahtui mieleensä johtuneen ajatuksen pysäyttämänä. Hetkisen hän epäröi, ikäänkuin olisi ollut pyhän paikan edustalla, jonka häpäiseminen häntä arvelutti, mutta vetäisi sitten nopeasti henkeään, painoi ripaa ja astui sisälle.
Huoneessa oli pimeä; hän hapuili ovenpielestä sähkönappulaa ja löydettyään sen kiersi sitä; huoneeseen tulvahti kaihtimien pehmentämää valoa. Peters oli puhunut totta sanoessaan, että talo pidettiin valmiina ottamaan emäntänsä vastaan milloin hyvänsä. Craven ei ollut kertaakaan ennen astunut tämän huoneen kynnyksen ylitse, ja nähdessään sen nyt ensi kerran ja sellaisena hän tuskin saattoi uskoa, että se oli kaksi vuotta ollut asumattomana. Näytti siltä kuin Gillian olisi poistunut sieltä vasta kymmenen minuuttia sitten. Siitä huokui hänen läheisyyttään. Pienet, kotoiset yksityispiirteet olivat hänen jäljeltään. Pukeutumispöydällä oli maljakko pronssinvärisiä päivänkukkia ja sen vierellä neiti Cravenin lahjoittamat kilpikonnanluiset pikku esineet. Pieni kello naksutti rattoisasti uuninreunustalla. Hänen silmiensä ilme muuttui vieläkin tuskaisemmaksi, kun hän katseli huonetta janoisen kiihkeästi, painaen mieleensä sen kaikki erikoispiirteet. Gillianin huone! Se huone, jonka hänen oma arvottomuutensa oli teljennyt häneltä. Kaikki, mitä hän oli menettänyt, välähti hänen mieleensä, hänet valtasi rusentava, surkea häpeä, ja polttava puna levisi verkalleen hänen kasvoilleen. Ei koskaan ennen ollut heitä erottava välimatka tuntunut niin pitkältä. Ei milloinkaan ennen ollut Gillianin viaton puhtaus kuvastunut hänelle niin pakottavan selvästi kuin nyt tässä tahrattoman valkeassa kammiossa. Sen yksinkertainen, raikas, melkeinpä ankara kauneus tuntui heijastavan Gillianin tahratonta sielua, ja Cravenin riuduttava raju intohimo tuntui sen rinnalla kammottavalta, raa'alta. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi häpäissyt luostariin suljetun nunnan pyhättöä. Mutta eikö intohimokin saattanut olla kaunis, jos se oli rakkauden kirkastama! Hän ojensi käsiään toivottomasti kaihoten, hänen huuliltaan pääsi tytön nimi, epätoivoisen yksinäisyyden valitus, ja hän lankesi polvilleen vuoteen viereen, painoi kasvonsa paksuun, pehmeään peitteeseen, ojensi voimakkaat, ruskeat kätensä levälleen ja kouristeli silkkiverhoa sielunhädässään.
Tuntikausia myöhemmin hän kohotti päätänsä ja käänsi väsyneet silmänsä talvisen aamusarastuksen kalpeata valoa kohti, joka tunkeutui huoneeseen umpeen vedettyjen verhojen lävitse.
* * * * *
Hän lähti sinä aamuna Pariisiin, yksin.
Yhäti satoi rankasti, eikä vaununikkunasta näkyvä kolkko, painostava ulkomaailma ollut omiaan tekemään hänen synkkiä ajatuksiaan hilpeämmiksi.
Lontoossa satoi lakkaamatta kuin saavista kaataen. Kadut olivat lokaiset ja liukkaat, käytävät täynnä kiiruhtavia, tungeksivia ihmisiä, joiden vettä valuvat sateenvarjot kimaltelivat myymälöiden valojen hohteessa. Ajaessaan rautatienasemalta toiselle Craven tähyili ilotonta näkyä, ja häntä puistatti ympäristön synkkyys ja kurjuus. Kehnot kadut ja ikävät, likaiset talot saivat hänen silmissään suuremman merkityksen kuin niillä koskaan ennen oli ollut. Nähdessään ohitseen rientävän, huonosti puetun likomärän naisen tunsi hän rinnassaan hirveästi vihlaisevan pistoksen. Pariisi saattoi olla yhtä armoton kuin tämä laajempi, varakkaampi kaupunki.
Jätettyään matkalaukkunsa Charing Crossin aseman odotussaliin hän vietti varrotessaan Doveriin lähtevää junaa tuntikausia kävellen aseman läheisillä kaduilla. Häntä ei vähääkään haluttanut mennä kerhoonsa; siellä hän tapaisi kokonaisen parven tuttavia, jotka innokkaasti pyytäisivät häntä kertomaan retkistään ja uteliaina kyselisivät hänen myöhäisen paluunsa syytä.
Aika kului hitaasti. Hän poikkesi hiljaiseen ravintolaan aterioimaan ja söi panematta merkille, mitä hänelle oli tarjottu. Heti junaan päästessään hän meni sinne ja painautui vaununosaston nurkkaan, toivoen matkustajia olevan tavallista vähemmän koko yön kestäneen kurjan sään vuoksi. Pitäen edessään iltalehteä, jota hän ei koettanutkaan lukea, hän poltteli tupakkaa äänettömänä, eivätkä vaunussa istuvat kaksi muuta miestä häntä häirinneet. He olivat molemmat ulkomaalaisia, sykertyivät laajoihin vaippoihin kääriytyneinä vastakkaisiin nurkkiin ja nukkuivat melkein jo junan lähtiessä liikkeelle asemalta. Laskettuaan syrjään sanomalehden, joka ei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään, hän silmäili heitä hetkisen kateellisena, veti sitten hatun silmilleen ja koetti jäljitellä heidän hyvää esimerkkiään. Mutta vaikka hän olikin väsynyt, ei uni tahtonut herua hänen silmiinsä. Hän istui, kuunnellen junan tärinää ja matkakumppaniensa rauhallista kuorsaamista, kunnes välitön ympäristö lakkasi hajoittamasta hänen ajatuksiaan ja hän keskittäytyi kokonaan tehtäväänsä.
Doverissa ei sää ollut sen parempi, ja aallot pärskyivät korkealle murtuessaan laituriin, kastaen läpimäriksi harvalukuiset matkustajat, jotka kiiruhtivat laivaan ja painuivat kannen alle suojaan myrskyltä. Ilmasta välittämättä Craven jäi kannelle ja seisoi koko matkan ajan kajuutan suojassa, jossa saattoi säilyttää tulen piipussa.
Vastoin odotustaan hän sai unta junassa ja nukkui siihen saakka, kunnes saavuttiin Pariisiin. Karttaen sellaisia hotelleja, joissa hänet tunnettiin, hän ajoi erääseen pienehköön laitokseen, valitsi huoneen, tilasi aamiaista ja istuutui harkitsemaan, mitä olisi ensinnä tehtävä.
Tietoja hän voisi mahdollisesti saada kahdesta lähteestä, asunnosta, jonne Gillian sieltä muuttaessaan oli saattanut ilmoittaa uuden osoitteensa, ja pankista, josta hän Petersin kertoman mukaan nouti kirjeensä. Hän kävisi niissä molemmissa paikoissa, ennenkuin turvautuisi siihen keinoon, että palkkaisi etsivän, mitä hän ei tahtonut tehdä, ennenkuin kaikki muut tiet olivat tukossa. Se ajatus oli hänestä kovin vastenmielinen, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, jollei hän mielinyt turvautua poliisilaitokseen, jonka apua hän ei pyytäisi, ennenkuin se olisi ihan välttämätön. Hänen tiedustelunsa piti ehdottomasti tapahtua mahdollisimman hiljaisesti ja salaisesti. Hän päätti pistäytyä ensin vuokrahuoneistossa ja lähti sinne jalkaisin sitä ennen lupauksensa mukaan sähkötettyään Petersille.
Sillä hetkellä ei satanut, mutta pilvet leijailivat alhaalla ja uhkaavina, ja ilma oli raaka. Hän asteli ripeästi pitkin tungoksen täyttämiä katuja ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä. Pitkänä, tummaksi päivettyneenä miehenä hän oli silmäänpistävä ja herätti huomiota, josta hän itse ei tiennyt mitään.
Kapealta kadulta, jonka varrella hänen hotellinsa oli, hän joutui Madeleine-aukiolle ja kääntyi sitten liikevirran mukana Malesherbes-bulevardille, jota hän noudatti, kävellen Haussmann-bulevardin poikki ja Saint Augustin-kirkon ohitse, kunnes Monceau-puiston puut kohosivat hänen eteensä. Kuinka usein hän olikaan Afrikan helteessä kuvitellut Gillianin istuvan noiden korkeiden, tuuhealehväisten plataanien siimeksessä lukemassa tai piirtämässä luonnoksia ympärillään leikkivistä lapsista! Hän oli ajatellut vaimoaan öin ja päivin, mielessään nähden hänen liikkuvan asunnossa, jonka hän oli vuokrannut ja sisustanut niin huolekkaasti. Kuinka perin turhia hänen kaikki sellaiset haaveilunsa olivatkaan olleet! Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän asteli niin hyvin muistamansa talon portaita ylöspäin.
Mutta ovenvartija, joka oli vasta äsken tullut toimeensa, ei osannut vastata hänen tiedustuksiinsa mitään. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään siellä asuneesta madame Cravenista, eikä hän silminnähtävästi välittänyt mitään ennen hänen tuloaan talosta muuttaneista asukkaista. Se oli vanha juttu, joka ei liikuttanut häntä vähääkään ja johon hän, sen hän ilmaisi selvästi, ei halunnut enää sekaantua. Hänen sanansa olivat lyhyet ja jyrkät, mutta hän otti huomioon Cravenin voimakkaan rakenteen ja varoi lausumasta loukkauksia, kuten hänen kaltaisensa usein tekevät. Se oli ensimmäinen vastoinkäyminen, mutta poistuessaan sieltä Craven mielessään myönsi, ettei hän ollut kovin suuresti toivonutkaan saavansa tietoja siltä taholta, katsoen siihen, että Gillian oli asunut siellä niin lyhyen ajan.
Jäljellä oli pankki. Hän palasi samaa tietä, astellen suoraa päätä Ooppera-aukiolle. Mutta pankissa, joka samalla kertaa oli matkailutoimisto, ei osattu auttaa häntä. Kysytty rouvashenkilö nouti kirjeitään aina pitkien väliaikojen päästä, heillä ei ollut aavistustakaan, missä hän olisi tavattavissa. Suvaitsisiko herra jättää käyntikortin, joka annettaisiin hänelle ensi tilassa? Mutta Craven pudisti päätään — se mahdollisuus, että Gillian kävisi siellä, oli liian hatara — ja hän poistui jälleen vilkasliikkeisille kaduille.
Nyt hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua tiedustelutoimistoon, ja piirteet entistä tuikeimpina hän vitkastelematta meni erään sellaisen maineelta tuntemansa liikkeen konttoriin.Chef de bureaunyksityishuoneessa hän esitti asiansa kansallensa ominaiseen lyhyeen, täsmälliseen tapaan. Hänen kielentaitonsa oli nyt hyvään tarpeeseen, haastattelun kiusallisuutta lievensi se, että hänen esitystään kuunneltiin liikemiesmäisesti ja tahdikkaasti. Teräväkatseisella miehellä, joka muistiinpanojensa lomassa naputteli kultaista lyijykynän varttaan peukalonsa kynteen, oli sellainen maine, että hän piti saamansa edun ja oli perin kärkäs sitä kartuttamaan; ulkomaiset asiakkaat eivät suinkaan olleet harvinaisia, mutta niitä ei ilmestynyt joka päivä, eivätkä he aina näyttäneet niin kovin varakkailta kuin tämä tuikeakasvoinen englantilainen, joka puhui käskevästi ikäänkuin olisi tottunut siihen, että häntä toteltiin, mutta kuitenkin käytti kohteliaita lausetapoja, jotka hänen maanmiestensä suusta olivat harvinaisia.
Seurasi kaksi päivää loppumattomalta tuntuvaa odotusta ja jännitystä, kaksi päivää, jotka Cravenista olivat pitkiä kuin elinkaudet. Hän vetelehti hotellin lähistöllä uskaltamatta loitota kauaksi, jotta saisi heti kaikki tiedot ja selostukset. Ei häntä myöskään haluttanut ilmoittaa oleskelevansa Pariisissa; hänellä oli siellä liian paljon tuttavia ja ystäviä, joiden kysymyksiä olisi vaikea vältellä.
Mutta kolmannen päivän aamuna kello yhdentoista aikaan hänet kutsuttiin puhelimeen. Häntä värähdyttivät pelokkaat aavistukset, ja kuulotorveen tarttuessaan hän tunsi kummallista heikkoutta. Mutta hänelle puhuva ääni oli rauhoittava, ja siitä soinnahti onnistuneen työskentelyn aiheuttamaa mielihyvää. Monsieurin puoliso oli löydetty; he olivat tarvinneet siihen aikaa — niinpä kyllä, mutta he olivat noudattaneet monsieurin ohjeitaau pied de la lettreja toimineet kerrassaan moitteettoman varovaisesti. Sitten seurasi hyvin yksityiskohtainen osoite. Hetkisen hän nojasi puhelinkopin seinään, vapisten hillittömästi. Vasta sillä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka kovasti hän oli pelännyt. Aika-ajoin oli hänen mielessään väikkyvä tuntemattomien vainajien ruumishuone säälittävine sisältöineen saattanut hänet tuntemaan helvetin esimakua. Heikkouden tunne haihtui nopeasti, ja hän meni hotellin ovelle ja hypähti autoon, josta kyydittävä oli juuri laskeutunut.
Hän tunsi hyvin paikan, johon hän ajoi. Vuosikausia sitten hän oli osannut kävellä sinne melkeinpä vaikka ummessa silmin, mutta nyt oli aika kallista. Ja kun hän istui nytkähtelevässä autossa etukumarassa, kädet tiukasti yhteen puristettuina, tuntui hänestä kuin olisi hänen tielleen kasaantunut kaikkia mahdollisia esteitä. Liike kaduilla ei ollut milloinkaan näyttänyt niin ahdinkoiselta, sitä ohjaavan järjestysmiehen ponnistukset niin toivottoman tyhjänpäiväisiltä. Selvittämättömästi yhteen sulloutuneita omnibusseja ja autoja, kömpelöitä kuormavankkureita ja ajurinrattaita oli joka käänteessä heidän vastassaan, kunnes heidän vihdoin pyörähdettyään Louvren nurkitse kadut muuttuivat selvemmiksi ja auto kääntyi jyrkästi, suuntautuen Seinen poikki. Heidän lähestyessään etsivän ilmoittamaa taloa ei Craven tuntenut minkäänlaista mielenliikutusta. Hänet tuntui vallanneen kuoleman tyyneys. Enää hän ei edes kuvitellut, mitä hän saisi nähdä. Se talo, jonka kohdalle he viimein pysähtyivät, oli lajinsa esikuvallinen edustaja; opiskeluaikanaan oli hänellä ollut atelieri täsmälleen samanlaisessa rakennuksessa, ja ovenvartijatar, jota hän puhutteli, olisi saattanut olla sen puheliaan, reheväruumiisencitoyennenkaksoissisar, joka kauan aikaa sitten oli äidillisesti huolehtinut hänen sukistaan ja paidoistaan ja jonka sydämessä oli varattu hellä sopukka häntä säälimättä pistelevälle, mutta vuokransa suositettavan säntillisesti maksavallebel Anglaisille. Ovenvartijatar, kookas nainen, jolla oli älykkäät, ystävälliset kasvot, istui keinutuolissa pienen pieni kissanpoika olallaan ja kasa kudosta sylissään. Kuultuaan Cravenin kysymyksen hän pisti kissanpoikasen koppaan ja kietoi valmisteilla olevan huivin kainaloonsa, nousi mahtipontisesti seisomaan ja loi vieraaseen tuijottavan, avoimen, peittelemättömän uteliaan katseen. Tuikkivilla rasvakerrostumain reunustamilla silmillään hän tarkasti Cravenia kiireestä kantapäähän, ja mies tunsi, ettei hänen ruumiinsa mikään yksityiskohta jäänyt huomaamatta, että jopa hänen pukunsa kangas ja hänen jalassaan olevien saappaiden hinta arvioitiin tarkoin ja nopeasti. Vihdoin nainen alentui puhumaan omituisen lempeällä äänellä, lämmeten melkeinpä intomieliseksi. Madame Craven? No, tietysti,au quatrieme. Monsieur oli kenties taiteensuosija ja halusi ostaa taulun? Se oli hyvä, maalareita oli paljon, mutta ostajia vähä. Madame oli varmasti kotona, hänellä olikin parhaillaan malli luonaan. Malli —sapristi!— niin mies itseään nimitti, mutta hänestä hän näytti olevanun vrai apache, mon Dieu!Hän keskeytti valittelunsa, heilauttaen käsiään kauhuissaan, ja nyökäten portaille päin, ja jatkoi sitten sydämenpurkaustaan hiljempaa. Atelierin ovi oli auki; piti näet olla varovainen sellaisiin herrasmiehiin nähden, eikä hänkään aina istunut hallissa, jotta olisi ollut äänenkantamissa; eihän koskaan voinut tietää — ja madame oli enkeli, jolla oli lapsen sydän. Maalattavat kasvot — ja muuta hän ei ajatellut. Mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan, siunatun, viattoman lapsiparan. Se epäilemättä johtui siitä, että hän oli englantilainen — monsieur oli myöskin englantilainen, huomautti hän luoden taaskin Craveniin ovelan katseen ja hymyillen leveästi. Madame ilostuisi tavatessaan maanmiehensä. Jos monsieur suvaitsisi vaivautua nousemaan portaita, ei hän voisi erehtyä ovesta; se oli ylimmässä kerroksessa, ja kuten hän oli sanonut, se oli auki.
Hän silmäili Cravenia suopean säteilevänä, kun viimemainittu jupistuaan kiitokset kääntyi nousemaan portaita. Craven tunsi huojennusta ajatellessaan lämminsydämistä, vapaaehtoista vahtia, joka hyväntahtoisen valppaana istui alakerrassa isossa keinutuolissaan. Täälläkin Gillian näkyi saavuttaneen ympäristönsä rakkauden. Hänen ripeästi astellessaan ylöspäin katosi hänen mielestään luonnoton tyyneys, antaen sijaa kokonaan toisenlaiselle tunnelmalle. Ihan äkkiä hänelle selvisi, että se, mitä hän oli ikävöinyt ja rukoillut, oli toteutumaisillaan. Hän tajusi, että kammottava odotusaika oli ohitse, että hän muutamien minuuttien kuluttua näkisi vaimonsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Jokainen sekunti, joka heidät vielä erotti, tuntui eliniältä, ja portaiden viimeiset kaksi käänteenväliä hän harppaili kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta niiden yläpäähän saavuttuaan hän seisahtui äkkiä. Avoin ovi oli muutamien askelien päässä hänestä, mutta ei näkynyt sille kohdalle.
Hänet oli pysäyttänyt Gillianin ääni; siinä oli väsynyt sointu, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut ja joka pani hänen huulensa värähtelemään. Hänen sormensa kouristivat kädessä olevaa pehmeätä hattua.
»Mutta se ei kelpaa ensinkään», kuului Gillian lausuvan, ja sanoja seurannut tuskallinen yskäisy viilsi veitsen lailla Cravenin sydäntä. »Ilme on väärä. Jos näytätte tuollaiselta, en voi mitenkään uskoa teitä siksi, mikä väitätte olevanne. Ajatelkaa jotakin niistä kauheuksista, joista olette minulle kertonut — koettakaa kuvitella olevanne vieläkin vainuamassa sitä vintiötä, joka ryösti teiltä pikku Colettenne —»
Hänet keskeytti arkaileva ääni.
»Se ei hyödytä, madame, kun muistan, etten voi ajatella muuta kuin teitä ja amerikkalaista tohtoria, joka antoi hänet minulle takaisin, ja onneamme.»
»Te ette ole hänen arvoisensa, ja hän kammoksuu puuhianne», tuli nopea vastaus, ja äsken puhunut mies naurahti.
»Mutta ei minua», vastasi hän kerkeästi, »ja puuhani turvaavat meille katon päämme päälle», lisäsi hän jurosti. »Mutta katsokaahan! Koetan uudelleen — tyydyttääkö se teitä, madame?»
Kuullessaan Gillianin innokkaasti myöntävän ja käskevästi kehoittavan miestä »pysymään sellaisena muutamia minuutteja», Craven siirtyi eteenpäin ja saapui ovelle sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.
Yksi ainoa laaja silmäys paljasti hänelle huoneen ankaran alastomuuden, ja sen kolkkous sai äkkiä kiukun tunteen tulvahtamaan hänen mieleensä. Hänen kasvonsa oli pingoittuneet, ja hänen silmissään oli miltei uhkaavan tuskainen ilme, kun hän katseli hentoa olentoa, joka mitään aavistamatta ja syventyneenä työhönsä seisoi kumartuneena keskelle matotonta lattiaa sijoitetun maalaustelineen puoleen. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi Gillianista pienellä korokkeella seisovaan malliin, ja nähdessään vaimonsa maalattavana olevan miehen hän heti ymmärsi, minkä tähden vanha ovenvartijatar tahtoi olla valppaana. Hoikka, tummaan asuun puettu nuorukainen, jonka pää oli työntynyt eteenpäin ja painunut syvälle olkapäiden väliin ja jonka tiukasti sopiva lippalakki oli vedetty silmille varjostamaan kalpeita, uhkaavannäköisiä kasvoja, oli esikuvallinen näyte sakilaisten rikollisluokasta, joka Pariisissa tunnetaan nimelläles apaches; hän ei ollut mikään peloittavaksi murhamieheksi naamioitu malli, vaan todellinen, aito roisto. Siitä Craven oli varma. Vaara, johon Gillian oli antautunut, harmi, jota Craven tunsi ajatellessaan, että sellainen otus oli hänen vaimonsa läheisyydessä, puristivat huudahduksen hänen huuliltaan.
Taiteilija ja malli pyörähtivät yhtä aikaa ympäri. Syntyi hetkisen kestävä jännittynyt hiljaisuus, kun mies ja vaimo tuijottivat toisiaan silmiin.
»Barry», kuiskasi Gillian pelokkaasti, »Barry —»
Molemmat miehet syöksähtivät eteenpäin, mutta Craven ennätti tukemaan kaatuvaa Gilliania. Pyörtynyt lepäsi kuin höyhen hänen vankassa otteessaan, ja kun hän silmäili rintaansa vasten painuneita heikon näköisiä kasvoja, kolkutti hänen sydäntään hyytävä pelko, että hän oli tullut liian myöhään. Suonenvedontapaisesti hänen käsivartensa tiukkautuivat säälittävän köykäisen, hintelän vartalon ympärille, ja jyrkästi hän puhui vieressään synkkänä seisovalle miehelle.
»Lääkäri — niin pian kuin ehditte — ja käskekää ovenvartijattaren tulla tänne ylös!»
Levottomuus teki hänen äänensä käreäksi, ja hän kääntyi toisaalle katsomatta, totteliko toinen hänen määräystään. Sekunnin ajan sakilainen mulkoili häneen soukin silmin jurojen kasvojen nytkähdellessä omituisesti, nykäisi sitten mustaa lakkiaan syvemmälle silmilleen ja puikki kuulumattomin askelin tiehensä.
Katkonaisesti kuiskien Craven puristi hentoa taakkaansa lujemmin itseään vasten, ikäänkuin koettaen oman ruumiinsa voimalla ja lämmöllä elähyttää hinteliä jäseniä, jotka viruivat hänen sylissään niin kylminä ja elottomina, ja kumartui syvälle kalpeiden huulien puoleen, joilta hän janosi suudelmaa, mutta ei uskaltanut ottaa. Se ei ollut hänen otettavissaan, mietti hän katkerasti, ja Gillianin ollessa tajuton hänen huulensa olivat pyhät.
Hänen silmänsä olivat synkän surulliset, kun hän nosti päätään ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, etsien vuodetta, johon hän saisi laskea Gillianin pitkäkseen. Mutta alastomassa atelierissa ei ollut sellaisia ylellisyyskaluja, ja kasvot jäykkinä hän kantoi taintuneen huoneen läpi ja sysäsi auki sisemmän makuuhuoneen oven. Se oli vieläkin tyhjempi ja kolkompi kuin atelieri ja kalseassa köyhyydessään Craven Towersin upean, valkean makuukammion hirvittävä vastakohta. Hän laski Gillianin kapealle, kovalle vuoteelle, ja häneltä pääsi tukahdutettu huokaus, joka tuntui repivän hänen sydämensä palasiksi.
Ja hänen ollessaan polvillaan vuoteen vieressä, avuttoman hätäisenä hieroen vaimonsa jääkylmiä käsiä, syöksähti hänen kimppuunsa riehuva raivotar, joka vimmoissaan huusi taivasta miesten syntisyyden todistajaksi.
»Bête! Animal!» raivosi hän. »Mitä olette hänelle tehnyt — te ja se rotannaamainen pahus!»
Niin sanoen hän työnsi vankan ruhonsa Cravenin ja vuoteen väliin. Äkkiä hänen käytöksensä sitten muuttui, hänen äänensä kävi pehmeän hyväileväksi, hän kumartui pyörtyneen tytön puoleen, pujotti pullean käsivartensa hänen alleen ja leperteli hänelle, koettaen palauttaa häntä tajuihinsa. Hän ärähti Cravenille kysymyksen, ja kun viimemainittu oli parhaansa mukaan selittänyt, sai hän niskaansa purevan ivan ryöpyn.Cet ange làhänen vaimonsa! Taivaan nimessä! Eikö miesten hölmöydellä ja typeryydellä ollut lainkaan rajoja — eikö hänellä ollut sen enempää järkeä kuin näyttäytyä niin odottamatta niin pitkän poissaolon jälkeen? Ihmekö sitten, ettäla pauvre petiteoli pyörtynyt! Kuinka ajattelematonta! Ja suomien Cravenia kielellään hän uudisti turhat ponnistelunsa.
Mutta Craven tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu pieluksella lepääviin pieniin, kalpeihin kasvoihin, ja hän rukoili epätoivoisen hartaasti, että Gillian säästettäisiin hänelle, ettei hänen rangaistuksensa saisi niin hirvittävää muotoa. Sillä Gillianissa tapahtunut muutos kauhistutti häntä. Aina hän oli ollut hintelä ja heikko, mutta nyt hän oli pelkkä varjo entisestään. Jos hän kuolisi! Craven puri hammasta jaksaakseen pysyä ääneti. — Pitäisikö hänestä tulla kaksinkertainen murhamies? O Hara Sanin veri tahrasi hänen käsiään, pitäisikö myöskin —
Hän pyörähti nopeasti ympäri; huoneeseen oli tuoksahtanut pitkä, velttoryhtinen mies. Tulokas vilkaisi häneen pikaisesti ja meni hänen ohitseen vuoteen viereen, puhutellen ovenvartijatarta sujuvalla, mutta selvästi amerikkalaisvoittoisella ranskankielellä. Hän keskeytti jyrkästi naisen innokkaat selitykset, kumartui vuoteen puoleen ja tutki potilasta hätäisesti.
»Sytyttäkää tuli uuniin, tuokaa kaikki peitehuovat, mitä löydätte, ja keittäkää väkevää kahvia! Olen tätä odottanut; ihme vain, ettei se sattunut aikaisemmin», puheli hän yrmeästi. Ja naisen riennettyä hämmästyttävän nöyrästi täyttämään hänen määräyksiään hän kääntyi jälleen Craveniin. »Oletteko rouva Cravenin ystävä?» tiedusti hän suorasukaisesti. »Sääli, etteivät hänen ystävänsä ole aikaisemmin tulleet häntä tapaamaan. Saatatte odottaa toisessa huoneessa, kunnes minä olen suorittanut tehtäväni täällä — jos nimittäin harrastuksenne riittää. Se vie luultavasti aikaa, ja kuta vähemmän hän tajuihinsa tullessansa näkee ihmisiä ympärillään, sitä parempi.»
Veri tulvahti Cravenin kasvoihin, ja hänen kielellään pyöri kiivas vastaus, mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi itseään. Nyt ei ollut aika selitellä eikä vaatia oikeutta saada jäädä huoneeseen. Ja oliko hänellä sellaista oikeutta, aprikoi hän haikeasti.
»Minä odotan», virkkoi hän rauhallisesti, koettaen masentaa kärsimätöntä mustasukkaisuuttaan nähdessään tohtorin taitavin käsin hoivailevan Gilliania. Vieraat saivat häntä hoidella, mutta puoliso, josta hän ilmeisesti ei ollut hiiskunut mitään, karkoitettiin ulompaan huoneeseen vartoamaan, »jos hänen harrastuksensa riitti». Hän vavahti ja siirtyi verkkaisesti atelieriin. Mutta itsehän hän oli siihen syypää. Gilliania ei ollut voinut kovinkaan suuresti haluttaa puhua miehestään siinä tilassa, jossa hän oli; alaston yliskamari, jossa hän itse yksitoikkoisesti käveli edestakaisin, oli sekin sellaisenaan selvä todistus siitä, että Gillian oli päättänyt täydelleen irtautua entisestä elämästään ja silminnähtävästi kammoamastaan miehestä. Ympäristö ei jättänyt epäilyksen varaa siinä suhteessa. Gillian oli selvästikin mieluummin tahtonut itsenäisesti taistella ansaitakseen toimeentulonsa kuin olla kiitollisuudenvelassa hänelle, luonnolliselle suojelijalleen. Hänen sydäntään kivisti, kun hän muisteli Gillianin silmiin tullutta pelokasta ilmettä ennen pyörtymyskohtausta. Se muisto ei lähtenyt hänen mielestään, se kalvoi säälimättä hänen astellessaan edestakaisin levottomana ja huolissaan voimatta pysyä paikallaan. Jos hän vielä toisen kerran näkisi saman ilmeen vaimonsa silmissä, ei hän jaksaisi sitä kestää.
Silloin tällöin meni ovenvartijatar atelierin lävitse, vieden lääkärin pyytämiä tarvikkeita, mutta hänen suunsa oli jurosti suljettu, eikä Craven kysellyt häneltä tietoja, joita hän ei näyttänyt olevan halukas kertomaan. Vihdoin nainen heltyi niin paljon, että sytytti tulen uuniin, mutta ilmaisi selvästi, ettei se tapahtunut vieraan tähden.