»Hölynpölyä! Turkikset sopivat sinulle — noudata minun taiteellista makuani. En yllyttäisi sinua niitä käyttämään, jos kasvosi olisivat kuin elokuun kuu eikä sinulla olisi ryhtiä — en jaksa sietää tuhrustamista missään», ärähti neiti Craven ihan vanhaan tapaansa. »Milloin Horringfordit lähtevät Egyptiin?» tiedusti hän sitten vaihtaakseen puheenaiheen lopullisesti.
Gillian hieroi poskeaan pehmeään hylkeennahkaan, hymyillen ymmärtävästi. Oli toivotonta koettaa torjua neiti Cravenin auliutta, toivotonta väittää sitä vastaan. »Ensi viikolla», vastasi hän. »Otaksuttavasti tiistaina. Matkalla he viipyvät kuukauden Pariisissa; loordi Horringford haluaa saada joitakuita tietoja Louvresta ja suorittaa alkuvalmistelut heidän seurueeseensa liittyvien ranskalaisten egyptologien kanssa.»
»Hm! Entä Sandra — vieläkö hän on innostunut muumioihin?»
»Enemmän kuin koskaan ennen, hän suorastaan uhkuu intoa, puheli hallitsijasuvuista ja heimojumalista, kuninkaista ja Kaasta ja tunnusmerkeistä, niin että pääni meni pyörälle. Loordi Horringford nuhtelee häntä, mutta helposti näkee, että Sandran harrastus miellyttää häntä. Hän vakuuttaa, että Sandra on retkikunnan onnentuoja, että hänen tähtensä viime vuonnakin kaivaminen antoi hyvät tulokset.»
»Sandra on innostunut jos johonkin, mutta hänen innostustaan ei ole koskaan kestänyt kahta huvikautta», huomautti neiti Craven miettivästi. »Olen iloissani siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt harrastuksen, josta lupaa tulla pysyvä.»
Gillian kääri turkikset tiukemmalle syliinsä ja astui muutamia askelia ovelle päin. »Hän on löytänyt muutakin», virkkoi hän hiljaa, ja hänen herkille kasvoilleen lehahti puna.
Neiti Craven nyökkäsi. »Tarkoitatko, että hän kaivaessaan kuolleen menneisyyden haudatuita aarteita on löytänyt elävän aarteen, miehen rakkauden. Niin, eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, viaton lapsi-parka. Mutta Horringfordin kaltaisten miesten kanssa ei maksa leikkiä. Tietäneeköhän Sandra, kuinka vähällä hän oli ajaa elämänsä haaksirikkoon?»
»Luullakseni hän tietää — nyt», vastasi Gillian, ja hänen huulilleen levisi heikko viisaudenhymy hänen poistuessaan huoneesta.
Hänen pehmeä kontra-altonsa, kun hän lauloi vanhaa ranskalaista kehtolaulua, kantautui hiljaisena kirjastoon.
»Mon père m'a donné un petit mari,mon Dieu, quel homme!»
Sitä kuunnellessaan hymyili neiti Craven puolittain surumielisesti, sillä nämä hienot sanat siirsivät hänet taaksepäin omaan lapsuuteensa. Mutta nykyhetken vaatimukset tunkivat syrjään menneisyyden muistot. Hän istui paikallaan vaipuneena aatoksiinsa, kunnes huone jäähtyi, niin että häntä äkkiä puistatti vilu, ja hän nousi pystyyn, vilkaisten hämmästyneenä kelloonsa.
»Kuivia luita ja rakkautta», äänsi hän mietteissään, »se on kummallinen yhdistelmä! Peter, kelpo mies, siinä annoit viisaan neuvon… Mutta ei koko viisautesi pysty auttamaanminua.»
Joulukuu oli tuonut muassaan täydellisen ilmanmuutoksen. Jouluun oli enää vain muutamia päiviä; oli tyypillinen, vanhanmallinen jouluaika, maata peitti paksu, valkoinen lumivaippa.
Sen alla oli maanpinta raudankova, ja jo kaksi viikkoa oli metsästys ollut tyyten pysähdyksissä.
Craven oli paluumatkalla Towersiin oltuaan sieltä poissa kaksi viikkoa. Auto vieri hitaasti puistossa, sillä jäätynyt tie oli paikoitellen livettävä kuin lasi, eikä ohjaaja, varovainen pohjanpuolelainen, rajattomasti luottanut pyörien ympärille kiedottuihin ketjuihin; hän ajoi varoen, pitäen tarkoin silmällä ulkoreunan pahimpia kohtia, ja hänen rinnallaan istui Joshio yhtä valppaana, kiedottuna korviaan myöten suunnattoman laajaan vaippaan, niin että hän näytti muodottomalta mytyltä.
Iltapäivä oli alullaan; sää oli tyyni ja kirkas, ja ilmassa vallitsi ankaran lumisateen jälkeinen jännittynyt hiljaisuus. Kalpea aurinko, joka aamupuolella oli pannut lumen välkkymään sateenkaaren väreissä, oli nyt liian alhaalla vaikuttaakseen maiseman kuolemankalpeuteen, jota vastaan puut kuvastuivat luonnollista isompina ja synkän mustina. Sieltä täällä oli hangen sileällä pinnalla molemmin puolin tietä erilaisia eläinten jälkiä. Auton taka-istuimella yksinään istuva Craven pani koneellisesti ne merkille. Hän tunsi kaikki jäljet ja olisi osannut mainita niiden tekijän nimet; tavallisissa oloissa ne olisivat kiinnittäneet hänen mieltään, mutta nyt hän sivuutti ne sen enempää niitä ajattelematta.
Häntä ei harmittanut auton hidas eteneminen, hänellä ei ollut kiirettä Towersiin. Hän oli tehnyt tärkeän päätöksen, mutta arkaili sitä välttämättömästi seuraavaa toimintaa. Taloon saavuttuaan hän ei enää sietäisi vitkastelua, sen hän tiesi, hän toteuttaisi aikomuksensa mahdollisimman pian — jo tänään, jos se vain kävisi päinsä; nyt oli vielä aikaa — mihin? aprikoi hän hämärästi. Ei harkintaan, asia oli jo harkittu. Hän oli kaikin voimin koettanut tehdä oikean ratkaisun; hän oli ajatellut, kunnes järkeileminen oli muuttunut pelkäksi kiteytyneiden ajatusten vatvomiseksi ja aatokset kiersivät ympyrässä, palaten aina samaan lähtökohtaan. Hän oli mielessään punninnut kaikki asianhaarat, ottanut huomioon kaikki mahdolliset tulokset. Asian enempi miettiminen olisi nyt samaa kuin sellaisen polun hyödytön polkeminen, jonka hän oli jo kävellyt sataan kertaan. Kolme päivää sitten hän oli tehnyt valintansa, eikä hän aikonut siitä luopua. Kävi miten kävi, nyt oli mentävä eteenpäin. Eikähän lopullinen ratkaisu ollut hänen vallassaan. Sen myönnettyään hänen ajatuksensa suuntautuivat häneen itseensä. Harkitessaan hän oli koko ajan pitänyt itseään syrjässä, hän ei ollut lainkaan ottanut huomioon omia toivomuksiaan; vasta nyt hän salli häntä itseään koskevien kysymysten estämättä nousta mieleensä.
Mitä hän toivoi? Hän tiesi, minkä tähden hän niin vastahakoisesti tuli kotiin — hän toivoi onnistumista, mutta pelkäsi sitä kuitenkin, pelkäsi siitä mahdollisesti koituvia seurauksia; häntä peloitti, oliko hänellä tahdonvoimaa pysyäkseen loppuun saakka valitsemallaan tiellä. Muuta keinoa hänellä ei ollut, mutta, armias Jumala, se kävisi raskaaksi! Hammasta purren hän tuijotti talviseen maisemaan näkemättömin silmin. Neljä viikkoa sitten sattuneen mielenpurkauksensa jälkeen ei neiti Craven ollut hiiskunut mitään sydäntään lähinnä olevasta toiveesta, mutta Craven tiesi, että hän odotti vastausta, että se vastaus oli annettava. Se oli annettava — puoleen tai toiseen. Päivä toisensa jälkeen oli kulunut hänen tuskaisesti arvellessaan. Hän oli elänyt, nukkunut se kysymys päässään, hetkeksikään se ei ollut lähtenyt hänen mielestään. Se oli vaivannut häntä pitkillä, entistä tiheämmiksi käyneillä ratsastusretkillä ja tilan konttorissa vietettyinä yksitoikkoisina tunteina. Yön unettomina tunteina se askarrutti häntä. Jos olisi ollut kysymys henkilökohtaisesta mieltymyksestä, jos entisyys ei olisi kohonnut heidän väliinsä, ei hän olisi hetkeäkään empinyt. Hän olisi kuukausia sitten mennyt tytön puheille pyytämään arvaamattoman kallisarvoista lahjaa, jonka ainoastaan hän saattoi antaa. Hän kaipasi tyttöä melkein enemmän kuin autuuden toivoa, ja halu unohtaa entisyys oli ollut melkein ylivoimainen. Hän rakasti ja kaipasi niin väkevästi kuin hänen perimänsä kiihkeä luonto suinkin saattoi. Hän kaipasi tyttöä suorastaan tuskaisesti, niin että hän joskus aprikoi, kuinka kauan hänellä riittäisi kestävyyttä, kuinka paljon mies jaksaisi kestää. Häntä repivät rajut halut ja alkuaikaiset voimat. Ottaa tyttö omakseen, tahtoipa hän tahi ei, välittämättä kunnian vaatimuksista, välittämättä mistään, mikä heitä erotti, tehdä tyttö omakseen ja pitää hänet uhitellen koko maailmaa — aika ajoin oli se kiusaus ollut huumaava. Joinakuina päivinä hän ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, hän oli vetäytynyt enemmän kuin koskaan pois yhteisestä seurasta, peläten olosuhteita, joiden ohjaaminen ei tuntunut olevan hänen vallassaan. Ja se ajatus, että joku toinen saattaisi ottaa sen, mitä hän ei voisi, oli lietsonut vireille mielettömän mustasukkaisuuden, joka ei totellut järkeä. Hän ei tuntenut enää itseään, hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan oman luontonsa syvyyksistä. Jollei olisi ollut estettä, jos tyttö olisi vapaaehtoisesti voinut tulla hänen omakseen, jos hän olisi voinut saada täydelliset kodin siteet — se ajatus oli raateleva. Neiti Cravenin sanat olivat vihloneet ikäänkuin olisi miekkaa kierretty avoimessa haavassa. Häntä jo ennestään painavaan taakkaan oli lisätty tämä.
Hänen holhokkinsa tulevaisuus oli antanut hänelle päänvaivaa yhtä hyvin kuin neiti Cravenillekin. Vain vähän aikaa sitten oli tie näyttänyt selvältä; se ei vienyt hänen onneensa — omalla teollaan hän oli riistänyt itseltään kaikki sellaiset mahdollisuudet — vaan sen tytön turvaiseen onneen, joka oli muuttunut hänelle omaa elämää rakkaammaksi. Hänen menestyksensä tähden Craven olisi ollut valmis uhraamaan sielunsa. Hänen holhooja-aikansa alkoi olla lopullaan, muutamien kuukausien kuluttua lakkaisi hän olemasta tytön laillinen huoltaja. Neiti Craven, joka oli kahdeksi vuodeksi luopunut riippumattomuudestaan, palaisi omaan kotiinsa, entiseen elämäänsä; oli ikäänkuin ennakolta päätetty, että Gillian seuraisi häntä.
Mutta kaksinkertainen isku, joka häntä kohtasi hänen saadessaan tiedon neiti Cravenin vaarallisesta tilasta ja Gillianin heikosta terveydestä, oli ollut tyrmistävä. Hän ei ollut arvannut valmistautua sellaisen mahdollisuuden varalta, joka tuntui poistavan maan hänen jalkojensa alta. Vaikka hänen tätinsä olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi kyennyt edistämään aiottua suunnitelmaa; minä päivänä hyvänsä saattoi suuri kutsu saapua.
Entä Gillian! Hiljainen, sitkeä yskiminen kaikui Cravenin korvissa aina. Gillian ja köyhyys — päivisin se kalvoi häntä, öisin hän heräsi märkänä hiestä sen ajatuksen tähden. Se oli sietämätöntä. Eikä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään keinoa sen välttämiseksi — paitsi yhtä. Hetkisen hän rajun riemuisena näki kohtalon auttavan häntä, työntävän hänen käsiinsä sen, mitä hän itse kaihoisesti halusi ottaa, mutta sitten häntä kammotti edes ajatella tytön puhtautta liitettynä hänen entisyytensä tahraan. Hän oli rääkännyt aivojaan keksiäkseen jonkun muun keinon. Olisi helppo väkisin tyrkyttää Gillianille kohtuulliset tulot, jotka turvaisivat hänet puutteelta ja työnteon välttämättömyydeltä. Mutta hän vaistosi, että olisi mahdotonta taivuttaa tyttöä käyttämään sillä tavoin varattuja rahoja, sisäinen näkemys tuntui vakuuttavan Cravenille, ettei Gillianin tahto alistuisi hänen tahtoonsa.
Näiden viimeisten viikkojen aikana hän oli oppinut ymmärtämään Gilliania; hänestä tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut tytön ujon lempeyden alla piilevää päättäväisyyttä. Luonnetta kuvastui avoimista, ruskeista silmistä, epäilemättömän selvästi näkyi lujuutta kaarevissa huulissa, Gillianin hennon hienojen kasvojen ainoassa värikkäässä kohdassa. Cravenin varoista hän ei ottaisi vastaan ropoakaan. Ottaisiko hän hänet itsensä — ainoan, mitä hän rohkenisi tarjota? Se ei ollut uusi ajatus, se oli usein pyörinyt hänen mielessään, mutta aina hän oli kammoten ja jyrkästi torjunut sen. Se oli loukkaus Gillianin naisellisuutta kohtaan, ratkaisu, jolla ei olisi oikeutusta. Mutta askel askeleelta oli hänen kuitenkin pakko palata siihen — ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos mieli pelastaa Gillian itseltään.
Kiusallisessa epäröinnissä kului päiviä, joina hän ajatteli ainoastaan Gilliania, pääsemättä vähääkään lähemmäksi ratkaisua. Ja aika kului. Hän oli saavuttanut sellaisen kohdan, ettei hän enää kyennyt ajattelemaan; hänen kaikki voimansa tuntuivat keskittyvän toivottomaan kaipaukseen, joka syrjäytti kaiken muun ja tyytyi vaikkapa luuloteltuun omistamiseen; päivät olivat kalvavaa tuskaa ja yöt unetonta kauhua.
Toiselle paikkakunnalle siirtyminen oli sitten auttanut häntä tekemään lopullisen päätöksen. Skotlannissa oleva tilanhoitaja oli kirjoittanut hänelle äkkiä ja aavistamatta ilmenneestä vaikeudesta, pyytäen mieskohtaisia neuvoja. Sähkösanomalla oli miestä kielletty saapumasta Towersiin, kuten hän oli aikonut, ja Craven oli sensijaan itse lähtenyt Skotlantiin. Ja pohjoisen kotinsa yksinäisyydessä hän oli valinnut sen ainoan tien, joka näytti olevan hänelle avoinna. Hän menisi esittämään Gillianille viheliäisen tarjouksensa, varmasti kurjimman, mitä yksikään mies oli koskaan naiselle esittänyt, ja loppu olisi tytön vallassa. Mutta miten ottaisi Gillian sen vastaan? Mielikuvituksessaan Craven näki lempeiden, ruskeiden silmien säihkyvän ylenkatseesta, hennon vartalon, jonka hän olisi tahtonut sulkea syliinsä, kääntyvän poispäin häneltä kylmästi ja inhoten, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että kynnet upposivat syvälle hänen kosteisiin kämmeniinsä. Ilkeä liukahdus, joka pyöräytti auton puolittain ympäri, katkaisi hänen ajatuksensa, ja muutamissa minuuteissa he sitten olivat kotona.
Forbes, iäkäs hovimestari, joka Petersin tullessa Towersiin oli ollut alempia palvelijoita, odotti häntä hallissa ja kertoi hänelle uutisia vanhan, etuoikeutetun palvelijan puheliaaseen tapaan. Myöhäinen puolinen oli pöydässä — mies huoahti kärsivästi kuullessaan, ettei siltä tarvittu — neiti Craven oli mennyt pappilaan teelle; herra Petersiä odotettiin päivälliselle sinä iltana, ja hän oli aamulla puhelimitse pyytänyt ilmoittamaan herra Cravenille — Craven keskeytti hänen haastelunsa. Petersin sanoma sai jäädä tuonnemmaksi; vain yksi asia tuntui olevan tärkeä.
»Missä neiti Locke on?» tiedusti hän lyhyesti.
»Atelierissa, sir», vastasi Forbes alistuvasti. Jollei herra Barry halunnut kuulla, mitä herra Petersillä oli sanottavaa, niin ei ainakaan hän sitä tyrkyttäisi. Herra Barry oli menetellyt oman päänsä mukaan niistä ajoista asti, jolloin hän oli istunut tarjoiluhuoneen pöydällä, koputellen kantapäitään, ja heilutellut varastamaansa hillopurkkia Forbesin nenän edessä — käskevä mies aina, niin hän oli. Ja jos kysymys oli neiti Gillianista — syli täynnä ulstereita ja turkiksia Forbes poistui pukuhuoneeseen salatakseen myötätuntoisen virnistyksensä.
Craven meni hallin poikki työhuoneeseensa. Välinpitämättömästi hän selaili kirjoituspöydällä olevaa kirjekasaa, nakaten sen sitten pois käsistään. Siirryttyään takan ääreen hän sytytti savukkeen ja jäi seisomaan, tuijottaen rattoisasti roihuavaan tuleen. Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja silmäili miettivästi itseään uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hän rypisti otsaansa peilistä kuvastuville tuikeille, riutuneille kasvoille ja katsoi uteliaasti niiden syviä juovia ja tuuhean, ruskean tukan hopeisia läikkiä. Rajusti huudahtaen hän sitten pyörähti ympäri, sinkautti savukkeen tuleen ja poistui huoneesta. Verkkaisesti hän asteli yläkertaan, kummastellen hänet vallannutta turtuuden tunnetta. Kun suoranaisen toiminnan hetki oli käsillä, oli viime viikkojen tiukka jännitys lauennut, jättäen hänet tylsäksi, miltei saamattomaksi, ja joka askeleella kävi eteneminen vastahakoisemmaksi. Mutta portaiden yläpäässä hänen mielialansa muuttui äkkiä. Kaikki se, mitä tuleva puhelu hänelle merkitsi, välähti hänen mieleensä häikäisevän kirkkaana. Hengähtäen syvään hän tarttui kaiteeseen, sillä hän vapisi kykenemättä sitä hillitsemään, ja painoi kädet kasvoilleen.
»Hyvä Jumala!» kuiskasi hän. »Hyvä Jumala!»
Sitten hän terästäytyi, meni ripeästi parvekkeen poikki ja kääntyi läntiseen siipirakennukseen vievään käytävään. Käytävä koukerteli omituisesti, siihen oli tullut mutkia, kun huoneita oli miespolvien aikana laajennettu ja yhdistelty. Sivuutettuaan rivittäin suljettuja ovia ja toiset portaat hän saapui etsimäänsä huoneeseen. Se oli ollut vanha leikkihuone, sijaitsi siipirakennuksen päässä, sen ikkunat avautuivat pohjoiseen ja länteen, ja se sopi hyvin atelieriksi, joksi se oli muutettu. Se oli Gillianin omaa aluetta, eikä Craven ollut milloinkaan pyrkinyt käymään siellä. Ehdittyään ovelle hän kuuli sen takaa pojan kimeää, hilpeätä, sopraanoääntä ja sitten hiljaista, pehmeätä naurua, joka pani hänen sydämensä sykkimään nopeammin. Koputettuaan hän astui sisälle ja jäi hetkiseksi töllistelemään hämmästyneenä. Hän ei tuntenut huonetta; ihan aavistamatta oli hänen eteensä auennut ranskalainen atelier tyypillisen englantilaisen talon äärimmäisessä nurkkauksessa.
Maton peittämä, kiilloitettu lattia, seiniä verhoava uurteisina poimuina riippuvatoile-de-genes, luonnos ja taulukasat, piirrokset ja maalaustelineet, nurkassa eriskummaisessa asennossa viruva, tutunomainen mallinukke ja ennen kaikkea huoneen ilmakehä siirsivät hänen ajatuksensa suoraan Pariisiin. Se oli taiteilijan, ranskalaisen taiteilijan huone. Cravenin silmät suuntautuivat Gillianiin. Tyttö seisoi isojen maalaustelineiden ääressä, olkansa ylitse ihmeissään katsoen avautuneeseen oveen, sivellin kädessään, silmät levällään kummastuksesta, heikon punan levitessä hänen poskilleen.
Puettuna silmääkiehtovaan maalarinmekkoon ruskeiden hiusten löyhästi reunustaessa hänen kasvojaan hän näytti kokonaan toisenlaiselta. Barry ei osannut määritellä, mistä muutos johtui, hänellä ei ollut aikaa eritellä; hän tiesi vain, että tyttö tällaisena oli tuhat kertaa viehättävämpi kuin koskaan ennen ja hänen sydämensä kaipasi Gilliania rajummin kuin konsanaan. Hän katseli tyttöä janoisen kaihoisesti, ja sitten hänen katseensa siirtyi nopeasti — etteivät vain hänen silmänsä pettäisi — taitelijattaresta malliin. Tämä oli kymmenvuotinen poika, jolla oli pienet, ruskeat, älykkäät kasvot, tuuhea, musta kihara tukka, vekkulimaiseen hymyyn raottuneet, punaiset huulet; hän seisoi korokkeella ammattimiehen huolettoman varmassa asennossa.
Craven sulki oven jälkeensä ja astui eteenpäin. Gillian kääntyi häntä vastaan, ja väri lehahti tulipunaisena aaltona hänen hiusrajaansa saakka. »Monsieur, vous êtes de retour, mais, soyez le bienvenu!» sopersi hän, hämmästyneenä huomaamatta turvautuen lapsena oppimaansa kieleen. Sitten hän malttoi mielensä, naurahti hämillään ja ehätti jatkamaan englanninkielellä: »On kovin ikävää, kotona ei ole muita kuin minä. Haluatteko teetä? Kello on vasta kolme» — hän vilkaisi ranteeseensa — »mutta te kai söitte puolista aikaisin?»
»En välitä teestä», vastasi Craven miettimättä. »Tulin katsomaan teitä.» Hän puhui ranskaa, tietäen, että korokkeella oli valpas korvapari.
Tytön kasvojen puna tummeni kiusallisesti, ja hänen silmänsä painuivat lattiaan päin, kaihtaen toisen hievahtamatonta katsetta. Hän siirtyi verkkaisesti takaisin maalaustelineensä ääreen.
»Jos voisitte odottaa hetkisen —» jupisi hän.
»En tahdo häiritä», ehätti Barry keskeyttämään. »Lopettakaa työnne, tehkää hyvin! Ettehän pahastu, jos jään tänne? En ole ollut täällä poika-aikojeni jälkeen; olette muuttanut huonetta uskomattomasti. Saanko katsella?»
Maaliputki kädessään Gillian nyökkäsi myöntymykseksi ja kävi jälleen käsiksi maalaukseensa.
Jäätyään omiin hoteisiinsa Craven liikkui hitaasti huoneessa paikasta toiseen, tarkastaen sekaviin läjiin kasattuja tauluja ja luonnoksia. Hän ei ollut aikaisemmin koskaan osoittanut mielenkiintoa Gillianin työtä kohtaan ja hämmästyi nyt näkemästään. Siitä huokui yllättävää voimaa, joka pakotti hänet ihmettelemään, minkälaisen välittömän näkemyksen avulla luostarissa kasvatettu tyttö oli saanut sen opin, joka hänen töistään ilmeni. Gillianin lahjojen kauan viivästynyt tunnustaminen vahvisti hänen tunteitaan tyttöä kohtaan. Hän meni aatoksissaan takan ääreen ja jäi seisomaan matolle, silmäillen huonetta ja siellä olevia ihmisiä. Huoneen tuntu herätti vanhoja muistoja — hän oli opiskellut Pariisissa lopetettuaan opintonsa Oxfordissa — vain yksi piirre näytti puuttuvan.
»Saanko polttaa?» kysäisi hän äkkiä.
Gillian kääntyi hymyillen häneen päin.
»No, tietysti. Miksi kysyä? Kun täti Caro on ollut täällä tunnin, on huone sinisenä.»
Vielä kymmenen minuuttia hän tarkkaili tyttöä äänettömänä, saaden katsella oman mielensä mukaan, sillä tyttö oli häneen selin, ja takan ääressä istuessaan hän oli pienen mallin tutkivien, mustien silmien näköpiirin ulkopuolella.
Sitten Gillian laski paletin ja siveltimet läheiselle pöydälle ja peräytyi otsa rypyssä silmäilemään työtään; pian levisi hymy verkkaisesti hänen kasvoilleen ja tasoitti kurtut hänen otsaltaan. Liikahtamatta, yhäti katsellen maalaustaan hän virkkoi: »Nyt riittää tämän päivän osalle, Danny. Valo on lopussa.»
Pikku poika ojensihe rehevästi, laskeutui korokkeelta, meni Gillianin luokse ja silmäili muotokuvaansa ilmeisen huvitettuna. Tiedottomasti, mutta tarkoin hän tirkistellessään jäljitteli taitelijattaren arvostelevaa asentoa, pää kallellaan, yhtä vinossa kuin tytönkin. »Se edistyy», lausui hän juhlallisesti, ja tytön naurahduksesta Craven arvasi, että se oli hänen kuulemansa ja vastaista käyttöä varten talletettu huomautus. Poika virnisti vastaukseksi nauruun ja pujahti hänen taakseen pöydän ääreen, jolle tyttö oli pannut työvälineensä. »Saanko puhdistaa paletin?» kysyi hän toiveikkaasti käsi ojennettuna tarttumaan houkuttelevaan, värikkääseen esineeseen.
»Et tänään; kiitos, Danny.»
»Noudanko koiran, neiti?» Ääni kuulosti toiveikkaammalta. Gillian käännähti nopeasti häneen päin.
»Sehän puri sinua viime kerralla.»
Danny väännälsi jalkojaan, ja hänen pienet, valkeat hampaansa välkkyivät suun raottuessa leveään hymyyn. »Ei se enää minua pure», vakuutti hän luottavasti. »Äiti sanoi sen purreen, koska se rakastaa teitä eikä siedä ihmisiä lähellänne. Hän käski minun kuiskata sen korvaan, että minäkin rakastan teitä, koska se ei sitten enää kajoa minuun. Isä sanoo sitä kirotuksi, mustaksi pahukseksi», lisäsi hän avoimen leikillisesti, luoden työnantajaansa veitikkamaisen syrjäsilmäyksen.
Nauraen Gillian taputti hänen olkapäätään.
»Pelkäänpä, että se on sellainen», myönsi hän pahoitellen.
Poika keikautti päätään taaksepäin ja kerskasi ylpeästi: »Minä en sitä pelkää. Noudanko sen?»
»Emmeköhän anna sen olla siellä, missä on, Danny», virkkoi tyttö vakavasti ja tutunomaisesti. »Sen on luultavasti oikein hyvä olla. Ja nyt juokse kotiisi ja tule jälleen lauantaina!»
Heilautettuaan väriin tahrattua riepua poikaan päin hän kääntyi uudelleen katsomaan maalausta. Tottelevasti pikku mies lähti ovea kohti, mutta pysähtyi äkkiä, vilkaisi epäröiden Craveniin pian ja sipsutti sitten varpaillaan takaisin telineen luokse.
»Ne esineet tuolla lippaassa», jupisi hän salaperäisesti ja hiljaa, ettei uuninmatolla seisova, suurta kunnioitusta herättävä henkilö kuulisi.
Gillian pyörähti ympäri katuvan näköisenä. »Danny, minä unohdin ne!» puolustihe hän, nykäisi mustaa kiharaa, meni lipastolle ja otti esille neliskulmaisen pahvilaatikon. Danny pisti sen kainaloonsa, jupisten kiitoksen ja nyökäten päätään, hiipi kuulumattomasti lattian poikki ovelle, pujahti ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.
Craven tuli hitaasti Gillianin luokse. Tyttö siirtyi sivuun antaakseen hänelle tilaa maalaustelineen edessä. Hän silmäili valppaita, ruskeita kasvoja, kummallisia, mustia silmiä, joista säihkyi melkein yliluonnollista hilpeyttä, punaisia huulia, jotka kaareutuivat ylöspäin arvoitukselliseen hymyyn, ja hänen ihmettelynsä ja ihailunsa lisääntyivät.
»Kuka se poika on?» kysyi hän uteliaana; hän oli hämärästi muistavinaan jonkun samannäköisen henkilön, mutta ei jaksanut muistaa, kuka se oli.
»Danny Major — erään riistankaitsijanne poika», vastasi Gillian. »Hänen äidissään on mustalaisverta.»
Craven vihelsi. »Muistan kyllä», virkkoi hän huvitettuna. »Vanha Major oli riistankaitsijain päämies. Nuori Major menetti sydämensä mustalaistytölle, ja isä potkaisi hänet pellolle. Tapansa mukaan Peters koetti tyynnytellä ja otti miehen palvelukseensa, vaikka monet panivatkin vastaan — hän oli nähnyt tytön ja saanut oman mielipiteensä. Tiedustin asiaa kerran tai pari, ja hän selitti kaiken järjestyneen tyydyttävästi. Tämä siis on poika — hän näyttää hupaiselta pikku veitikalta.»
Gillian puhdisti siveltimiä sivupöydän ääressä. »Hän on naapuriston kauhu», sanoi hän hymyillen. »Mutta jostakin syystä hän tänne tultuaan on täydellinen enkeli. Ei se johdu suklaamakeisesta», ehätti hän lisäämään huomatessaan Cravenin kasvoilla väikkyvän hymyn, »hänestä on hauska käydä täällä. Ja hän kertoo minulle mitä ihmeellisimpiä tarinoita metsästä ja metsäneläimistä.»
»Niinpä tietenkin», vahvisti Craven merkitsevästi, »se on veressä. Mikäs tämä on?» Hän osoitti pienempää levyä, joka oli nurinpäin ison taulun varassa.
Vähään aikaan tyttö ei vastannut mitään, ja väri lehahti taaskin hänen kasvoilleen. Laskettuaan siveltimet kädestään ja pyyhittyään sormensa kangaskappaleeseen hän otti levyn ja ojensi sen Cravenille.
»Se on Danny, sellaisena kuinminähänet näen», selitti hän äänessään omituinen sointu.
Sitä katsellessaan Craven tajusi, että laajalle kankaalle taitavasti maalattu pää himmeni keskinkertaiseksi tekeleeksi hänen kädessään olevaan loistavan mainioon hiilipiirrokseen verrattuna. Pää oli sama — mutta ihmeellisen erilainen — faunin hartioilla. Tanssivan faunin jäsenet uhkuivat elämää, pienet kaviot polkivat kukkaista tannerta huumeisen kiihkeässä liikkeessä; pää oli työntynyt eteenpäin ja kallistunut ikäänkuin etäistä kaikua kuuntelemaan, ja sekavien kiharoiden seasta pilkotti kaksi pientä, kipertynyttä sarvea; alkuperäiseen arvoitukselliseen hymyyn oli lisätty hieno pilkallisuuden häive, ja laajoissa silmissä oli salaperäinen tietämisen kaamealta tuntuva ilme. Craven tarkasti sitä äänettömänä. Hänestä tuntui mahdottomalta uskoa sitä tytön luomaksi. Ja hänen vieressään odotti tyttö hänen lausuntoaan hermostuneesti tiukkaan puristettujen sormien vavahdellessa. Barry ei ollut kertaakaan ennen käynyt täällä, ei milloinkaan osoittanut vähääkään mielenkiintoa hänen työhönsä, joka merkitsi hänelle niin paljon. Hän kaipasi kiihkeästi Cravenin kiitosta, pelkäsi hänen arvosteluaan. Jollei Barry näkisi siinä muuta kuin amatöörin kypsymätöntä yrittelyä! Hänen sydämensä kutistui. Hän siirtyi hiukan likemmäksi Cravenia, katse pelokkaan odottavana suunnattuna miehen kasvoihin, ja hänen hengityksensä kävi nopeasti. Vihdoin Barry laski luonnoksen varovasti syrjään.
»Teillä on ihmeelliset lahjat», lausui hän hitaasti.
Tytöltä pääsi helpotuksen huoahdus, ja hänen huulensa vapisivat, vaikka hän kuinka koetti pitää niitä värähtämättöminä.
»Pidättekö siitä?» kuiskasi hän innokkaasti, säikähtäen sitten nähdessään toisen kasvojen käyvän kalmankalpeiksi.
Vähään aikaan Craven ei saanut sanaa suustaan. Nuo sanat, niiden äänenpaino! Hän oli taaskin olevinaan Jaappanissa katsellen maalausta, joka esitti yksinäistä ulkonevalle, aaltojen huuhtelemalle kallionkielekkeelle takertunutta mäntyä — ilmassa tuntui leijailevan hyvin heikko itämaisen hajuveden tuoksu. Hän pyyhkäisi kädellään silmiään. »Armollinen Jumala… ei täällä… ei nyt!» rukoili hän hiljaa tuskissaan. Epätoivoisesti ponnistaen hän sitten hillitsi itseään, kääntyi pelästyneen tytön puoleen ja hymyili väkinäisesti.
»Suokaa anteeksi — päätäni särkee hirveästi — äsken huone pyöri silmissäni», puhui hän nykäyksittäin, pyyhkien hikeä otsaltaan.
Gillian silmäili häntä totisena. »Luultavasti olette lopen väsynyt ettekä kai ole syönyt puolista», virkkoi hän tyynen päättävästi. »Minä laitan kahvia. Täti Caro väittää, että minun kahvinjuontini on suurempi synti kuin hänen kahvinjuontinsa», jatkoi hän, tahtoen antaa Cravenille tointumisaikaa, meni huoneen toiseen päähän, ottaen sieltä pieniä kuppeja ja kuparisen kahvipannun. »Joka tapauksessa se on mainio juoma, eikä täti Carokaan sanoistaan huolimatta sitä halveksi. Säännöllisesti hän käy täällä puolisen jälkeen juomassa mustaa kahviani ja polttamassa ruokasavunsa.»
Craven lysähti raskaasti leveälle pehmeätäytteiselle ikkunalaudalle kädet painettuina jyskyttäville ohimoille ja ponnisteli saadakseen takaisin järkkyneen malttinsa. Mutta sarastihan sittenkin suuri toivo. Ensimmäisen kerran oli uhkaava näky jäänyt ilmaantumatta, ja se antoi hänelle rohkeutta. Jospa se vielä kerran lopullisesti lakkaisi häntä vainoamasta! Hän ei voinut koskaan unohtaa, ei milloinkaan heretä katumasta, mutta hän tuntisi, että hänen rikoksensa Ymmärtämyksen Maassa oleva onneton uhri oli antanut hänelle anteeksi synnin, joka oli riistänyt hänen nuoren elämänsä.
Tyyntyessään hän alkoi tuntea, että siinä huoneessa, jossa hän nyt istui, vallitsi leppoisa rauha, jollaista hän ei ollut kokenut talon missään muussa osassa Towersiin palattuaan. Se vaikutti häneen omituisesti, ja hän aprikoi, mitä se merkitsi. Hänen sitä pohtiessaan tuli Gillian hänen luokseen kahvikuppi kummassakin kädessään.
»Monsieur est servi», sanoi hän naurahtaen.
Hän näytti äkkiä voittaneen ujoutensa, ikäänkuin vieraan saapumisen herättämän ensimmäisen tunteen ohimentyä ympäristö hänen omalla alueellaan olisi antanut hänelle varmuutta. Tai kenties oli naisellisuus, jonka hoivaamisvaistoon miehen hetkellinen heikkous oli vedonnut, nostanut hänet toiselle tasolle. Cravenin pahoinvoinnin kaikki merkit olivat kadonneet, ja tavalliseen vaistomaisen tahdikkaaseen tapaansa Gillian ei vaivannut häntä kyselemällä. Ensimmäisen kerran hänestä oli helppoa puhua holhoojalleen, ja hän haasteli samalla tavoin kuin keskustellessaan Petersin kanssa. Hän tiedusti, miten Cravenin matka oli sujunut, ja Barryn johtaessa keskustelua haasteli vapaasti ja hämmentymättä työstään. Joka hetki tuntui heidän välillään valinnut jännitys käyvän yhä lievemmäksi. Tyttö ihmetteli sitä, että Craven oli koskaan tuntunut hänestä luotaantyötävältä, ja mietti katuvana, oliko syynä kenties ollut vain hänen ujostelunsa. Hän oli aina ollut jäykkä ja harvasanainen Cravenin seurassa — ihmekö sitten, että mies oli karttanut häntä, ajatteli hän nöyrästi. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin? Heidän välisensä suhde, holhoojan osoittama tavaton aulius ja eristäytyvä olemus olivat tehneet hänelle mahdottomaksi pitää Cravenia tavallisena inhimillisenä olentona. Hän sai kiittää tuota miestä kaikesta, ja harras kiitollisuus ja tunne siitä, että hän oli velallinen, olivat kasvaneet hänen mielessään yhtä voimakkaina. Hän oli melkein palvonut Cravenia. Craven oli ottanut hänet sietämättömäksi käyneestä elämästä, antanut hänelle tilaisuuden pyrkiä eteenpäin sillä uralla, jolle hän kaipasi. Hän ei milloinkaan kykenisi sitä korvaamaan; hänen oli vaikea edes omassa mielessään pukea sanoiksi tunteitaan Cravenia kohtaan.
Alusta alkaen hän oli nostanut holhoojansa sortuneen ihanteensa, isänsä, tyhjäksi jättämälle jalustalle. Ja sankarinpalvonta oli kehittynyt rakkaudeksi. Aluksi se oli ollut kypsymättömän tytön hurmaannusta, täysin sukupuoletonta ja epäitsekästä ihailua — mystillistä rakkautta, intohimotonta, henkistä. Craven oli hänestä tuntunut johonkin toiseen sielulliseen tasoon kuuluvalta olennolta, ja hän oli polvistunut tämän olennon jalkojen juureen, pitäen häntä suojeluspyhimyksenään.
Mutta hänen oman kehityksensä edistyessä oli rakkauskin laajentunut. Hän käsitti, ettei hänen tunteensa enää ollut lapsellista ihailua, vaan suurempaa, ihanampaa. Hän oli oppinut täysin ymmärtämään omaa sydäntään, puolijumalasta oli tullut mies, jonka rakkautta hän janosi. Mutta hänen rakkautensa oli toivotonta ja syvää, hän ei ajatellutkaan saavansa vastarakkautta. Cravenin läheisyys oli aina tehnyt hänet levottomaksi; istuessaan likellä ikkunaa hänen vieressään hän tunsi voimakkaampaa rauhattomuutta kuin milloinkaan ennen, ja hänen sydäntänsä sykähdytteli tuskaisesti epämääräinen, selittämätön, peloittava kaipaus, joka myllersi hänen rinnassaan, kunnes hänestä alkoi tuntua, ettei hänen mielenliikutuksensa voinut olla herättämättä huomiota. Taaskin hänet valtasi ujous, kerkeä puhelu kävi soperrukseksi, ja vähitellen hän muuttui umpisuuksi.
Craven otti tyhjät kahvikupit ja vei ne takaisin takan vieressä olevalle pöydälle. Hänen palatessaan ikkunalle oli Gillian polvillaan pehmeällä istuinlaudalla, kädet ristissä edessään, katsellen valkeata maisemaa. Lapsellisessa asennossaan, joka hyvin sopi taiteilijanmekkoon ja sekavaan tukkaan, hän näytti erittäin nuorelta. Craven seisahtui hänen viereensä, niin lähelle, että melkein hipoi hänen olkapäätänsä, janoisesti silmäillen koko hänen hennon kaunista olemustaan, hieman taivutettua, ruskeata päätä, vienosti kaartuvaa, tyttömäistä rintaa, kunnes kaipaus yltyi sietämättömäksi ja hänen täytyi pinnistää koko tahdonvoimansa kyetäkseen hillitsemään itsensä. Kiusaus painaa tyttö rintaansa vasten kävi miltei ylivoimaiseksi, hän kiersi käsivartensa ristiin rinnalleen, pusertaen niitä tiukasti — hän ei uskaltanut luottaa niihin. Töintuskin hän voi luottaa itseensäkään. Tytön harvinainen läheisyys tuotti hienoa, jäytävää tuskaa ja pani hänen sydämensä sykkimään vimmaisesti. Veri kihisi hänen päässään, hänen ruumiinsa värisi kiihkeästä kaihosta, hänet vallanneesta rajusta halusta. Sillä kiihtymyksen hetkellä oli hänessä vain alkuaikojen mies, ja hän tunsi ainoastaan polttavaa, ruumiillista tarvetta, joka paisui kaikkia puhtaampia tunteita väkevämmäksi. Painaa tyttö jyskyttävää sydäntänsä vasten, upottaa kasvonsa hänen pehmeisiin, tuoksuaviin hiuksiinsa, suudella hänen huuliaan, kunnes hän rukoilisi armoa — sen suurempaa riemua ei tuntunut olevan koko maan päällä. Hän kaipasi tyttöä enemmän kuin koko elämänsä aikana oli mitään kaivannut.
Mutta sittenkin hän oli varma, että jos hän saisi sen, mitä oli tullut pyytämään, eivät hänen nykyiset kärsimyksensä olisi mitään verrattuina siihen, mitä hänen olisi kestettävä. Tietää, että Gillian oli hänen vaimonsa, kaikin puolin häneen sidottu — ja kääntyä poispäin onnesta, joka kaikkien lakien mukaan oli hänen! Oliko hänellä siihen voimia? Tuntui melkein siltä kuin hänellä ei olisi ollut. Olihan hän vain ihminen — ja ihmisen kestämiskyvyllä on rajansa. Jos olosuhteet kävisivät liian raskaiksi.
Pieni, hillitty yskäisy katkaisi hänen mietteensä äkkiä. Hän tajusi itseään surkutellessaan unohtaneensa tulonsa tarkoituksen. Eihän muulla ollut merkitystä kuin Gillianilla; ainoastaan hänen terveyttään, hänen onneaan oli ajateltava. Itseään sadatellen Barry turhaan etsi sopivia sanoja lausuakseen sen, mitä hänen oli sanottava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä loitommaksi tuntuivat sanat pakenevan. Sitten sattuma auttoi häntä. Tyttö rykäisi uudelleen ja nousi seisomaan, tehden pienen, kärsimättömän liikkeen.
»Täti Caro on päättänyt lähteä Cimieziin talven lopuksi — minun yskäni tähden. Hän ratkaisi asian teidän poissa ollessanne. Minä en tahtoisi lähteä, yskäni ei ole mitään. En tahtoisi vaihtaa tätä» — hän viittasi lumiverhoiseen puistoon — »kaikkeen Rivieran lämpöön ja auringonpaisteeseen. Tahtoisin kasata mieleeni niin paljon muistoja kuin suinkin. Ette usko, kuinka paljon olen oppinut pitämään Towersista.»
Näytti siltä kuin viimeiset sanat olisivat luiskahtaneet huomaamatta hänen kieleltään, sillä hän punehtui ja kääntyi jälleen äkkiä tummenevaan ikkunaan päin. Cravenin sydän hätkähti rajusti, mutta hän ei liikahtanut.
»Miksi sitten lähteä täältä?» huomautti hän ynseästi.
Tyttö nojasi otsaansa kylmään ruutuun, ja hänen silmänsä sumenivat.
»Tiedättehän», virkkoi hän hiljaa, ja hänen äänensä vavahteli. »Koko maailmassa ei minulla ole muuta kuin — maalauslahjani ja omanarvontuntoni. Jos menettelisin, kuten te ja täti Caro tavattomassa auliudessanne ehdotatte — oi, älkää keskeyttäkö minua, teidäntäytyykuunnella — olisi minulla enää ainoastaan lahjani. Ettekö oivalla, ettekö käsitä, että minun täytyy tehdä työtä, että minun täytyy osoittautua omanarvontuntoni veroiseksi. Kaikesta, mitä olette tehneet, kaikesta, mitä olette antaneet minulle, olen koettanut kiittää — usein. Te olette aina estäneet minua. Ettekö suo minulle ainoata keinoa, jolla voin osoittaa olevani kiitollinen, arviointinne arvoinen?» Hänen äänensä särkyi hiljaiseen nyyhkäykseen. Sitten hän vilkkaasti kääntyi Cravenin puoleen, vapisevat kädet ojossa. »Jos vain osaisin tehdä jotakin korvatakseni —» huudahti hän kiihkeän vakavana, jollaisena Craven ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt.
Barry käytti hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta. »Kyllä te voitte», vakuutti hän tyynesti, »mutta se teko on niin suuri — siihen verrattuna ei kaikki se, mitä luulette olevanne minulle velkaa, ole mitään».
»Neuvokaa se keino», kuiskasi tyttö innokkaasti, kun hän vaikeni.
Craven siirsi katseensa pois hänen kiihkeän kysyvistä kasvoistaan voimakkaan hämmennyksen vallassa. Hän inhosi itseään, inhosi tehtäväänsä, vain huoneen pimeys tuntui tekevän sen mahdolliseksi.
»Gillian», alkoi hän pakotetun vakaasti, »tulin tänään luoksenne tietoisesti pyytämään teiltä sellaista, mitä mielestäni yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta pyytää keltään naiselta. Olen koko iltapäivän koettanut rohkaista itseäni ilmoittaakseni sen teille. Äskeiset sananne tekevät sen helpommaksi. Sanoitte pitävänne Towersista — pidättekö siitä kyllin paljon jäädäksenne tänne sen emännäksi sillä ainoalla ehdolla, jonka voin tarjota?»
Tytön silmät säpsähtivät, niihin tuli epäilyksen ja kauhun ilme, ja mies oivalsi, millä tavoin hänen sanansa saattoi tulkita. Hän tarttui Gillianin käsiin melkein kovakouraisesti. »Armias taivas, lapsi, ei sitä!» huusi hän tyrmistyneenä. »Minä minua pidät? Pyydän sinua vaimokseni — mutta en siinä mielessä kuin jokaisella naisella on oikeus otaksua. Jos voisin esittää sinulle sellaista, niin Jumala tietää, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta minun elämässäni on sattunut sellaista, mikä erottaa minut onnesta, jota muut miehet voivat toivoa. Minuun nähden on elämän se puoli mennyttä. Minä voin tarjota ainoastaan ystävyyttä. Tiedän pyytäväni enemmän kuin sinusta tuntuu mahdolliselta antaa, enemmän, tuhat kertaa enemmän kuin saisin pyytää — mutta sittenkin pyydän sitä, hyvin vakavasti. Jos voit sopeutua tekemään niin suuren uhrauksen, jos voit alistua avioliittoon, joka olisi avioliitto vain nimeltään —»
Vapisten Gillian koetti irtautua hänestä, huudahtaen katkerasti. »Te tarjoatte minullealmua», valitti hän, kiskoen käsiään irti.
Mutta Craven puristi niitä entistä lujemmin. »Pyydän sinua säälimään kovin yksinäistä miestä», vakuutti hän hellästi. »Pyydän sinua hyvin yksinäisen kodin hoitajaksi. Sinä olet tuonut päivänpaistetta Towersiin, olet luonut päivänpaistetta monen tällä tilalla asuvan ihmisen elämään. Pyydän sinua jäämään tänne, missä sinua niin paljon kaivataan — niin paljon — rakastetaan.»
Sitten hän päästi Gillianin irti, ja epävarmoin askelin tyttö meni takan luokse. Hetkisen hän seisoi siellä, tuijottaen hiipuviin kekäleihin, sormiensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti, ja vaipui sitten tuolille, sillä hänen tutisevat jalkansa pettivät. Craven tuli hänen luokseen ja kumartui kohentamaan tulta palamaan. Tyttö katseli salaapäin hänen punertavan hohteen valaisemia kasvojaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kirvelevät kyyneleet. Mutta omituista, hän ei ajatellut yksinomaan itseään. Tuntien toivotonta, sietämätöntä tuskaa hän kadehti sitä toista naista, jota Barry oli rakastanut. Sillä Barryn sanoilla oli saattanut olla vain yksi merkitys, ja hänen kuvittelemansa suuri murhe näytti äkkiä saavan selityksen. Minkähänlainen se nainen oli ollut, oliko hän kuollut — vai oliko hän osoittautunut arvottomaksi? Ja viimeinen ajatus nostatti hänen mielessään rajun, äkillisen harmin puuskan — miten oli nainen, joka oli saavuttanut Barryn rakkauden, saattanut viskata sen takaisin miehen jalkoihin, tarpeettomana? Kateellisia kyyneliä kumpusi ilmoille, ja hän pyyhki ne salaa pois.
Mutta sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat Craveniin, ja hänet valtasi sääli. Kuoleman tai uskottomuuden tähden ei rakkaus ollut tuottanut hänelle riemua — hän oli kärsinyt, kuten hän itse, Gillian, nyt kärsi. Hän vilkaisi miehen tukassa välkkyviin hopeisiin hiuksiin ja kasvojen syviin ryppyihin, ja hänen silmiensä tuskainen ilme muuttui ihmeellisen helläksi. Hän oli rukoillut tilaisuutta voidakseen osoittaa kiitollisuuttaan; jos tuon pyynnön täyttäminen huojentaisi miehen elämää, jos hänen läsnäolonsa voisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, niin eikö sekin ollut enemmän kuin mitä hän olisi koskaan rohjennut toivoa? Helposti saattoi käsittää, että Craven oli turvautunut häneen. Barryllä oli yllin kyllin miesystäviä, mutta naisia hän karttoi avoimesti ja peittelemättä. Hän oli tottunut nuoren holhokkinsa läsnäoloon Towersissa, hänen ehdottamansa avioliitto ei aiheuttaisi kovinkaan suuria muutoksia elämän jokapäiväiseen kulkuun, johon hän oli sopeutunut. Jos siis suostumalla siihen voisi jossakin määrin maksaa…
Kohennettu tuli täytti huoneen pehmeällä, lepattavalla valolla, loi kummallisia varjoja verhotuille seinille ja paljasti tytön pingoittuneet, kalpeat kasvot säälimättömästi. Craven oli noussut pystyyn ja silmäili häntä. Gillian huomasi toisen tarkastelevan häntä ja säpsähti, samalla kun kuuma, tuskastuttava puna hitaasti levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen. Craven puhkesi puhumaan äkkiä, ikäänkuin olisi väkisin työntänyt sanat suustaan:
»Tahtoisin sinun täydelleen tajuavan, mitä minun kanssani solmittu avioliitto merkitsisi, sillä pyydän sinulta hyvin suurta uhrausta. Mitä tapahtuisikin, sinä olisit sidottu minuun. Jos» — hänen äänensä petti hetkiseksi — »jos joskus kohtaisit miehen — johon rakastuisit — ja olisit vaimoni, et olisi vapaa noudattaaksesi sydämesi ääntä».
Gillian tuijotti suoraan eteensä kädet tiukkaan kierrettyinä polvien ympäri ja värisi hieman. »En milloinkaan — tahdo mennä naimisiin — sillä tavoin», virkkoi hän tukahdutetusti.
Craven hymyili surumielisesti. »Nyt ajattelet siten — olet hyvin nuori», huomautti hän, »mutta meidän on muisteltava tulevaisuutta».
Tyttö ei vastannut, ja alkaneen hiljaisuuden aikana mies aprikoi, mikä oli saanut hänet lausumaan huomautuksen, joka saattaisi tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Missä muussa tapauksessa hyvänsä se olisi saattanut olla suorastaan rehellisyyden vaatima, mutta nyt hänen ei olisi pitänyt sitä uskaltaa. Hän liikahti kärsimättömästi. Sitten hän äkkiä kumartui eteenpäin, laski kätensä Gillianin olkapäille ja nosti hänet hellävaroen pystyyn.
»Gillian!»
Hitaasti tyttö kohotti päätään. Hän tuskin jaksoi kestää Barryn kosketusta, mutta hän koetti hillitä vapisevia jäseniään ja katsoi uljaasti Cravenia silmiin, kun hän alkoi uudelleen puhua.
»Jos suostut tähän — vaikka se liitto onmariage de convenance— teen kaiken voitavani tehdäkseni elämäsi onnelliseksi. Olet vapaa kaikissa suhteissa. En pyydä muuta kuin sitä, että pidät minua ystävänä, johon aina voit turvautua kaikissa vaikeuksissa ja pulmissa. Saat olla täydelleen oma itsesi, määrätä aikasi ja harrastuksesi. Minä en sekaannu asioihisi millään tavoin.»
Hän silmäili tyttöä tarkoin, koettaen lukea, mitä hänen tutkimattomien ilmeittensä takana piili. Hänen katseensa oli lempeä, mutta hänen silmissään oli kummallinen välke, jota Gillian ei ymmärtänyt. Ja hänen äänensä pani tytön ymmälle. Gillian oli hämmentynyt, hänen mielessään risteili ristiriitaisia epäilyksiä. Miehen selittämätön ehdotus sai hänet arkailemaan, hän ei jaksanut käsittää tämän hämmästyttävän esityksen voivan johtua muusta kuin tavattomasta auliudesta ja hyvyydestä, joka täytti hänen mielensä kiitollisuudella, mutta jota vastaan hänen luontonsa kapinoi.
»Te teette sen säälistä!» parahti hän surkeasti.
»Jumalan edessä vannon, etten tee sitä säälistä», vastasi Craven niin odottamattoman kiivaasti, että se hämmästytti Gilliania, ja hänen olkapäitään puristavien väkevien käsien äkillinen kouristus osoitti ensi kerran hänelle, kuinka voimakas mies oli. Hän ajatteli sitä ihmeissään. Jos asianlaita olisi ollut toisin, jos Barry olisi rakastanut häntä, niin kuinka ilomielin hän olisikaan antautunut. Se olisi erottanut hänet tuntemattomasta maailmasta, joka hänen itseluottamuksestaan huolimatta joskus näytti synkältä ja jonka uhkaavia kauhuja hän ei silloin uskaltanut kuvitella. Barryn turvallisessa sylissä hän ei olisi ikinä pelännyt mitään, Barryn voima olisi ollut hänen turvansa koko elämän ajan. Ja saisihan hän vieläkin turvautua Barryn voimaan, jos tahtoisi, vaikkakaan ei niin läheisesti. Äkkiä kuvastui suunniteltu tulevaisuus hänelle uudessa valossa, hänen itsevarmuutensa raukesi äkkiä, jättäen hänet pelon ja yksinäisyyden kauhun valtaan. Cravenin kosketus oli tuhonnut hänen itseluottamuksensa. Se oli tehnyt muutakin. Hänestä tuntui, että mies oli kosketuksellaan jollakin selittämättömällä tavalla vaatinut häntä omakseen. Ja Barryn käsien yhäti painaessa hänen olkapäitään hänellä oli kummallinen tunne, ettei hän kyennyt vastustamaan. Barry oli vakuuttanut, ettei hänen tarjouksensa vaikutin ollut sääli. Hän oli väittänyt, ettei rakkaus ollut häntä varten. Mikä sitten saattoi hänen vaikuttimensa olla? Gillian ei jaksanut sitä käsittää.
»Ettehän valehtele minulle?» kuiskasi hän epäilyksen kiusaamana.»Toivotteko — tätä avioliittoa — tosissanne?»
Craven katsoi häntä vakavasti silmiin.
»Toivon sitä todenteolla», vastasi hän lujasti.
»Sallisitteko minun jatkaa työskentelyäni?» sopersi tyttö, tahtoen voittaa aikaa.
»Johan sanoin, etten sekautuisi asioihisi millään tavoin, että saisit olla vapaa kaikissa suhteissa», sanoi Barry ja ikäänkuin luvatun vapauden vakuudeksi hänen kätensä heltisivät Gillianin olkapäiltä.
Tuli oli taaskin sammunut, ja huone oli melkein pimeä; Craven tuskin erotti vieressään seisovaa tyttöä. Hän odotti, toivoen tytön sanovan jotakin, ja virkkoi sitten äkkiä:
»Voitko antaa minulle vastauksen, Gillian?»
Hän kuuli tytön nopeasti vetävän henkeään ja tunsi hänen vapisevan.
»Oi, ettekö voisi myöntää minulle ajatusaikaa», jupisi Gillian rukoilevasti. »Minun pitäisi miettiä. Se merkitsee niin kovin paljon.»
»Saat aikaa niin paljon kuin tahdot», lupasi Craven ja poistui hiljaa.
Hänen mentyään alkoi tytöstä äkkiä tuntua olo lohduttomalta. Hänen teki mieli huutaa Barryä tulemaan takaisin, myöntyä hänen pyyntöönsä, taipua rimpuilematta enää vastaan. Mutta epävarmuus pidätti häntä. Liikkumattomana hän tuijotti himmeästi häämöttävään oveen, joka oli sulkeutunut Barryn jälkeen, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti. Sitten sumensivat kyyneleet hänen silmänsä, ja hän vaipui nyyhkyttäen lattialle. Hän ei ollut uskaltanut toivoa, että Barry rakastaisi häntä, mutta miehen omilta huulilta kuullut totuudensanat tuntuivat karvailta. Ja vähäksi aikaa niiden herättämä mielenkarvaus turrutti kaikki muut tunteet. Viime tuntien mielenliikutus oli uuvuttanut häntä, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen, eikä hän senvuoksi kyennyt hillitsemään murheen puuskaa, joka järkytti hänen olemastaan pohjia myöten. Kasvot painettuina pehmeään mattoon hän itki surunsa vallassa, suonenvedontapaisesti puristellen ojennettuja käsiään nyrkkiin.
Jos Craven ei olisi puhunut mitään, jollei hän olisi esittänyt ehdotustaan, vaan loppuun asti pysynyt eristäytyvän umpimielisenä, niin että heidän välillään tuntui olevan leveä kuilu, olisi kestäminen ollut helpompaa. Barry olisi eronnut hänen elämästään tutkimattomana, jollainen hän oli aina ollut. Mutta tämän muutoksen jälkeen, heidän kahden kesken likeisessä keskustelussa viettämiensä hetkien aikana oli Gillian nähnyt hänet uudessa valossa. Salaperäinen, luoksepääsemätön holhooja oli iäksi mennyt, ja hänen sijalleen oli tullut perin inhimillinen mies, paljastanut hänelle luonteenpiirteitä, joiden olemassaoloa hän ei ollut kuvitellutkaan, osoittanut häntä kohtaan mielenkiintoa ja hellyyttä, joista hänellä ei ollut sitä ennen ollut aavistustakaan. Barry oli ilmaissut, että hänen makunsa ja ihanteensa olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa, puhunut hänelle kuten toverille puhutaan. Se kumppanuus oli ollut hyvin suloinen — hyvin murheellinen. Hän ei enää milloinkaan voisi ajatella Barryä samoin kuin ennen, ja hänen uusi käsityksensä miehestä lisäsi hänen surunsa vihlovaa haikeutta. Sinä iltapäivänä kokemansa lyhyen onnellisuuden aikana hän oli vilahdukselta nähnyt, miten olisi saattanut olla, »jos hän oli rakastanut minua», valitti hän, ja hänestä tuntui, ettei hän sitä ennen ollut tuntenut, kuinka syvä hänen rakkautensa oikeastaan oli. Hänen aikaisempia tunteitaan ei voinut verratakaan siihen kaikkinielevään intohimoon, jota Barryn kosketus oli lietsonut. Se pyyhkäisi hänet mukaansa kuten riehuva tulva, kiidätti hänet järjen rajojen ulkopuolelle, herättäen outoa kaipausta, jota hän puolittain ymmärsi ja häpeissään vieroksui.
Repivien tunteiden vallassa hän itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, rajusti puistattavat nyyhkytykset vaimenivat ja hänen väsynyt, surun tärisyttämä ruumiinsa virui hiljaa. Hän oli lopen uupunut, ja hetkeksi oli hänen mielentuskansa turtunut ja hän kadottanut ajantajuntansa. Hän ei hievahtanut paikaltaan eikä kohottanut päätään kyynelten kostuttamalta matolta. Suuri väsymys tuntui puuduttavan kaikki sielunkyvyt. Minuutit kuluivat huomaamatta. Sitten tuntui hänen aivoissaan viriävän hämärä tietoisuus, hän säpsähti ja katsahti ympärilleen.
Oli ihan pimeä, ja väristen hän tunsi, että huoneessa oli kovin kylmä. Tyyntä iltapäivää oli seurannut myrskyinen ilta, ja puuskainen tuuli puski talon nurkkia, vonkuen ja viheltäen kaameasti; ikkunasta kuului hiljaista rapsetta, kun kova lumi pieksi ruutuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon kello oli, mutta paljon sen täytyi olla. Kenties oli jo soitettu päivälliselle; ehkä oli häntä kaivattu ja joku saattoi tulla häntä etsimään. Hän vavahti ajatellessaan, että hänet tavattaisiin sellaisessa tilassa. Hapuillen hän löysi sähkönappulan ja kiersi sitä; huone muuttui miellyttävän valoiseksi, ja hän siristi silmiään. Hän vilkaisi kelloonsa; hänellä oli muutamia minuutteja hiipiäkseen huomiota herättämättä huoneeseensa.
Hänen päänsä tuntui omituisen tyhjältä, ja jalat laahustivat väsyneesti. Mutkikas käytävä ei ollut milloinkaan tuntunut niin loppumattoman pitkältä, ja suljettujen ovien rivi näytti päättymättömältä. Saavuttuaan omaan huoneeseensa hän tupertui takan eteen vedetylle sohvalle; hänen päätänsä pakotti, hänen jäsenensä tutisivat hillittömästi, hän oli nääntynyt mielenliikutuksesta. Sielullisesti ja ruumiillisesti uupuneena hän ei jaksanut ajatella loogillisesti ja yhtenäisesti — hänen väsyneissä aivoissaan risteili katkonaisia, sekavia, yhteydettömiä ajatuksia, kunnes hänen ohimoitaan jyskytti tuskallisesti. Hän käsitti, että joskus hänen oli terästäydyttävä, joskus hänen oli tehtävä päätös, mutta ei nyt. Nyt hän ei kyennyt muuhun kuin makaamaan hiljaa, ponnistelematta. Hän oli harmissaan itselleen, halveksi omaa heikkouttaan. Hänellä oli kehnot hermot; itsehillinnän puute, joka hänessä nyt ilmeni, tuntui nöyryyttävältä. Mutta itsensähalveksiminenkin oli ohimenevä ajatus, jonka hän väsyneenä työnsi mielestään.
Ainoastaan yksi seikka jäi kirkkaan selväksi hänen mielessään vallitsevasta myllerryksestä — Barry ei rakastanut häntä. Se kirveli. Hän kätki kasvonsa pieluksiin, kiemurrellen häpeästä, jonka tietoisuus hänen omasta rakkaudestaan aiheutti. Päivälliskellon syvät kumahdukset herättivät hänet tajuamaan, että oli välttämätöntä tehdä jotakin. Hän soitti kätensä ulottuvilla olevaa kelloa ja lähetti sitten saapuneen palvelijattaren pyytämään neiti Cravenilta anteeksi hänen poissaoloaan, valittaen syyksi päänsärkyä.
Muutaman minuutin kuluttua tuli hänen luokseen juron näköinen, mutta hyväsydäminen Mary, tuoden ruokatarjottimen, päänsärkylääkkeitä ja monenlaisia terveisiä ruokasalista. Hän hautoi tytön pakottavaa päätä, kampasi tytön sekavaa tukkaa ja kasasi sen uudelleen pehmeäksi, löyhäksi nutturaksi. Lempeästi muristen pitkistä työpäivistä, joiden syyksi hän laski Gillianin harvinaisen pahoinvoinnin, hän käytti täysin määrin harvoin tarjoutuvaa tilaisuutta palvellakseen tyttöä omin käsin ja puuhaili täydestä sydämestään, riisui hoidokkinsa yltä tahraisen maalarinnutun, pukien sen sijalle löyhän samettivaipan, ja jäi sitten hyväntahtoisena vartijana seisomaan vierelle, kunnes hänen tuomansa keveä päivällinen oli syöty. Sitten hän kohensi pieluksia, viritti tulen takkaan, sekoitti erittäin äitelän erikoisjuoman lääkelippaastaan, josta hän ylpeili, ja poistui sitten, yhä lempeästi varoitellen.
Gillian painautui pieluksille, tuntien olonsa keveämmäksi ja levollisemmaksi. Ruoka oli antanut hänelle voimia, ja Maryn hoidellessa oli hänen mielentilansa tyyntynyt. Hän ei antautuisi pohtimaan kysymystä, joka oli pian ratkaistava; neiti Craven saapuisi kohta, ja ennen hänen käyntiään oli mahdoton yrittääkään tehdä lopullista päätöstä.
Maatessaan hän katseli tuleen, koettaen olla ajattelematta mitään. Tuntui oudolta olla yksin, hän kaipasi uuninmatolla tavallisesti viruvaa otusta, mutta tänä iltana hän ei olisi sietänyt luonaan edes Moustoniakaan, ja hän oli käskenyt Maryn pyytää Joshiota, jonka huoneeseen koira oli atelierista karkoitettu, pitämään sitä luonaan aamuun asti.
Ovelle koputettiin, ja neiti Craven ilmestyi huolestuneena ja kyselevänä.
»Vain päänkipuako? Rakas, minä en sitä usko!» torjui hän, vaipuen istumaan sohvan viereen ja tarttuen tukkaansa, mikä oli hämmennyksen varma merkki. »Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista päänsärkyä. Olet työskennellyt liian ankarasti. Maalasit koko aamun, ja minulle kerrottiin, että olit työssä koko iltapäivän etkä juonut teetäkään. Gillian, rakas, milloin opit järkeväksi? En lainkaan hyväksy sitä, että sinulle tuodaan atelieriin teetä vain silloin, kun soitat sitä. Nuoret ihmiset tarvitsevat ateriansa säännöllisesti, eikä heidän pitäisi lyödä niitä laimin; nuoret taiteilijat rikkovat siinä suhteessa pahimmin — et saa väittää minua vastaan, tiedän sen perin hyvin. Niin menettelin itsekin.» Hän taputti lähellään lepääviä, ristiin liitettyjä käsiä ja silmäili tytön kasvoja tutkivasti. »Olet kalpea kuin haamu ja silmäsi ovat liian kirkkaat. Mittasiko Mary, onko sinussa kuumetta? Eikö? Se nainen on varmaankin menettänyt järkensä. Soitan tohtori Harrisille ja pyydän häntä tulemaan huomenna sinua katsomaan. Jos olisit hitusenkaan vertaa enemmän kuumeisen näköinen, lähettäisin noutamaan häntä jo tänä iltana myrskystä huolimatta. Peter uhmaili sitä, tuli tapansa mukaan avoimessa autossa. Hän lähetti sydämellisiä terveisiä. Barry palasi Skotlannista tänään iltapäivällä. Hän näyttää hyvin rasittuneelta — hänellä oli muka ollut paljon puuhaa, ja matka oli ollut raskas — Gillian!» huudahti hän terävästi, kun tyttö solahti sohvalta polvilleen hänen viereensä ja käänsi häneen päin värähtelevät kasvonsa.
»Täti Caro, en minä sairas ole.» Sanat tulivat kiihkeän hätäisesti. »Ruumistani ei mikään vaivaa — olen vain hirveän onneton. Tiedän, että herra Craven on palannut — hän kävi luonani atelierissa iltapäivällä. Hän pyysi minua vaimokseen» — tytön rasittunut ääni aleni kuiskaukseksi — »enkä minä — tiedä, mitä tehdä».
»Rakas!» Neiti Cravenin äänen hellä sointu nosti tukahduttavan tunneaallon Gillianin kaulaan.
»Täti Caro, tiesitkö sinä siitä? Oletko sinäkin toivonut sitä?» jupisi hän kaihoisesti.
Haluamatta tunnustaa tietäneensä asiasta etukäteen, mitä hänen olisi ollut vaikea selittää, neiti Craven virkkoi varovasti: »Olen toivonut sitä hartaasti. Sinä ja Barry olette ainoat sydäntäni lähellä olevat henkilöt, ja te molemmat olette niin — yksinäisiä. Tiedän sinun kuvittelevan elämääsi tykkänään toisenlaiseksi — uneksivan, että itse raivaat itsellesi uran. Mutta uraan ei sisälly kaikki, mitä nainen elämässään kaipaa; se saattaa kenties merkitä riippumattomuutta ja mainetta, mutta se saattaa myöskin merkitä suurta yksinäisyyttä ja sen täydellisen onnen menetystä, jonka pitäisi tulla jokaisen naisen osaksi. Et saa arvostella kaikkia minun mukaani. Olen ollut onnellinen omalla tavallani, mutta sinulle, rakas, toivoisin suurempaa, täydellisempää onnea. Toivoisin sinulle parasta, mitä maailmalla on tarjolla, ja siksi parhaaksi uskon miehen rakkauden suomaa hoivaa ja turvaa.»
Ruskea pää kallistui hänen polvilleen. »Sinä ajattelet minua — minä ajattelen häntä», kuului hillitty kuiskaus.
Neiti Craven silitti pehmeitä hiuksia hellästi. »No miksi et sitten myöntyisi hänen pyyntöönsä, rakas?» huomautti hän lempeästi. »Hän on kokenut murhetta ja kärsimyksiä. Jos hän sinun avullasi voi unohtaa entisyyden uudelleen onnellisena, niin suotko sen hänelle? Oi, Gillian, olen sydämestäni toivonut, että te pitäisitte toisistanne, että yhdessä tekisitte Towersista ihanteellisen kodin, jollainen sen pitäisi olla, kodin, jossa keskinäinen luottamus ja rakkaus vallitsisivat. Sinä ja Barry ja — suokoon sen Jumala — teidän jälkeenne lapsenne.» Odottamaton mielenliikutuksen puuska sorti hänen äänensä, ja kärsimättömästi hän pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään.
Gillian oli liikkumattomana polvillaan, painaen päätään hänen syliinsä ja purren huultaan pidättääkseen ilmoille pyrkivää katkeraa valitusta. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Neiti Cravenin sanat olivat luoneet kuvan ihanteellisesta onnesta, jollainen olisi saattanut tulla hänen osakseen. Todellisuus lupasi kärsimyksiä, joita hän tuskin jaksoi ajatella. Mitäpä onnea voisi näennäisestä avioliitosta koitua? Hänen tuntemansa outo kaipaus tuntui äkkiä saavan kiteytyneen muodon, ja sen tunteminen tuotti entistäkin haikeampaa tuskaa. Hän olisi ollut valmis laskeutumaan kuoleman portille antaakseen Barrylle sitä, mitä hän ei pyytänyt — sanomaton riemu, johon neiti Craven oli viitannut, ei ikinä tulisi hänen osakseen.
Hän etsi sanoja, mietti, miten selittäisi vaitiolonsa, jonka täytyi tuntua vanhemmasta naisesta kummalliselta. Neiti Cravenilla ei nähtävästi ollut aavistustakaan Barryn kosintaan liittyvistä tavattomista ehdoista; hänen sanansa olivat siitä todistuksena, eikä Gillian tahtonut hänelle niitä ilmaista. Hän ei olisi voinut pettää Barryn luottamusta, vaikka olisi halunnutkin. Jospa hän olisi voinut puhua avoimesti, kertoa kaikki vaikeutensa tälle ystävälle, jonka rakkaus ja myötätunto eivät olleet milloinkaan horjuneet — Hän etsi turvaa verukkeista. »Kuinka voisin tulla hänen puolisokseen?» valitti hän surkeasti. »Te ette tiedä minusta mitään. Minä en ole sopiva hänen vaimokseen — vanhempani —»
»Vähät vanhemmista!» keskeytti neiti Craven, naurahtaen hieman epävarmasti. »Rakas tyttö, Barry ei aio mennä naimisiin heidän kanssaan, vaan sinun kanssasi. He ovat saattaneet olla sellaisia kuin kuvittelet, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että heidän tyttärensä on maailman ainoa nainen, jonka toivoisin Barryn puolisoksi.» Hän kumartui ja sulki tytön syliinsä. »Gillian, voitko suoda meille, Barrylle ja minulle, tämän suuren onnen?»
Hellästi Gillian irtautui hänen sylistään ja nousi hitaasti pystyyn. Hän teki pienen, avuttomuutta kuvastavan liikkeen, huojuen seisoessaan. »Mitä osaisin sanoa?» virkkoi hän katkonaisesti. »Luuletko, ettei se merkitse mitään minulle! Etkö tiedä, että jo nyt tuskin jaksan kantaa kiitollisuudenvelkaani, että olisin valmis uhraamaan henkeni teidän molempien puolesta. Mutta tämä — voi, sinä et sitä käsitä — en voi puhua sinulle — en voi selittää —» Hän vaipui takaisin sohvalle ja hänen äänensä kuului tukahdutettuna ja rukoilevana silkkisten pieluksien seasta. »Jospa tietäisit, kuinka kiihkeästi tahtoisin palkita teidän ihmeellisen hyvyytenne, jos tietäisit, mitä rakkautesi on merkinnyt minulle! Oi, rakas, olisin valmis tekemään vaikka mitä sinun mieliksesi! Mutta nyt en tiedä, mitä tehdä, en tiedä, mikä on rehellistä ja kunniallista, etkä sinä voi auttaa minua; minua ei voi kukaan auttaa. Minun on itseni se ratkaistava. Minun on mietittävä —»
Neiti Craven tunsi, että viimeisiin, soperrettuihin sanoihin sisältyi huutavaa yksinäisyyden kaipausta, ja hän nousi seisomaan, noudattaen lausumatonta pyyntöä. Hetkisen hän seisoi, hellästi silmäillen pitkänään viruvaa, hoikkaa olentoa, ja hänen mielessään virisi joka hetki varmistuva pelko, että hän yrittäessään toimia näiden kahden ihmisen onneksi oli tehnyt tuhoisan virheen. Hän oli menetellyt typerästi, silmittömästi. Ja melkein säikähtyneenä hän nyt tajusi, ettei hän enää kyennyt pysähdyttämään sitä vyöryä, jonka oli pannut liikkeelle. Hän oli samanlainen kuin ihminen, joka on aiheettomasti päästänyt monimutkaisen koneiston pyörimään ja sitten kauhistuneena ja avuttomana katselee ajattelemattomuutensa seurauksia. Mutta tästä hänen toiveittensa saamasta vastaiskusta huolimatta oli hänellä yhäti sama varma vakaumus, joka oli kannustanut häntä toimimaan; yhä vieläkin hän uskoi sen lopulliseen tulokseen. Hän kosketti tytön olkapäätä hyväillen. »Olet lopen uupunut, lapsi. Paneudu nyt vuoteeseen lepäämään ja ajattele huomenna!» kehoitti hän tyynnyttävästi.
Kauan aikaa hänen poistuttuaan Gillian virui paikallaan liikkumatta. Sitten häneltä pääsi pitkä, puistattava huokaus, ja hän nousi istumaan. Hän koetti keskittäytyä miettimään ratkaisua, joka hänen oli tehtävä, mutta hillittöminä hänen ajatuksensa itsepäisesti pyörivät sen tuntemattoman naisen ympärillä, jota hän varmasti uskoi Barryn rakastaneen, ja hänet valtasi taaskin äskeinen kiihkeä mustasukkaisuus, käyden niin tuskaiseksi, että hän rukoili voimia kyetäkseen karkoittamaan sen sydämestään. Kyyröttäen sohvan laidalla pää käsien varassa hän tuijotti silmiä väräyttämättä tuleen ikäänkuin olisi lepattavilta liekeiltä koettanut saada vastausta ratkaistavanaan olevaan kysymykseen. Sitten teki mielentuska paikallaanolon mahdottomaksi; hän nousi pystyyn ja alkoi astella edestakaisin huoneessa hätäisin, hermostunein askelin.
Tehdä oikein — menetellä kunniallisesti; voittaa äänekäs itsekkyys, joka vaati ottamaan vastaan tarjotun onnenjäljittelyn. Käyttää Barryn nimeä, saada oikeus olla hänen likellään, huolehtia hänestä ja hänen pyrkimyksistään niin paljon kuin mahdollista. Olla hänen vaimonsa — vaikka vain nimellisesti. Laupias Jumala, aavistiko Barry, millaiseen kiusaukseen hän oli joutunut? Mutta hänellä ei ollut siihen oikeutta. Rusentava velkataakka nousi ylipääsemättömänä vuorena erottamaan hänet siitä, mitä hän kaipasi. Vain suorittamalla velkansa saattoi hän säilyttää itsekunnioituksensa. Riippumattomuuden unelmat, paikka, jonka hän oli arvellut hankkia itselleen maailmassa, isän nimen puhdistaminen — voiko hän luopua suunnitelmistaan? Eikö häntä kannustanut helpommalle tielle ylevämpi päämäärä kuin itsekkyyden tyydyttäminen? Mutta oliko se tie helpompi? Eikö hän sydämessään pelännyt vaikeuksia ja suruja, joita tämä rakkaudeton avioliitto toisi mukanaan? Eikö juuri pelkuruus nostattanut näitä oletetun yleviä ajatuksia, jotka nyt tuntuivat halpamaisilta? Hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Eikö hänellä ollut lainkaan rohkeutta eikä luonteenlujuutta? Pitikö tahdon heikkouden, joka oli tuhonnut hänen isänsä elämän, olla hänen kirouksenaan samoin kuin se oli ollut isän kirouksena?
Äkkiä hän tunsi itsensä kovin nuoreksi, perin kokemattomaksi. Hänen lapsuusaikaisessa kasvatuksessaan ei oltu suvaittu yksilöllisen vastuunalaisuuden kehittämistä, oli teroitettu alistumista, johon ei sopinut ihmisen oma itsemääräämisvalta, ja sen vaikutus oli syöpynyt häneen syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Luostarista lähdettyä hänen elämänsä oli sujunut tasaisesti ja ilman käänteitä, hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta käyttää uutta ajatus- ja toimintavapauttaan. Ja kun hänen kohdalleen nyt sattui ratkaisu, joka olisi peruuttamaton, joka koski koko hänen elämäänsä — eikä ainoastaan hänen — tunsi hän täysin mitoin, kuinka kelvoton hänen kasvatuksensa oli ollut. Hänen oli yksin tehtävä valintansa, ja häntä hirvitti niskoilleen lankeava vastuunalaisuuden taakka. Hän ei voinut pyytää keneltäkään neuvoa eikä ohjausta. Yksinäisyydessään hän kaipasi hellivän äidin lohdutusta, äidin sylin suojaa, ja hänet valtasi katkeruus hänen muistellessaan vanhempiaan, jotka kumpikin vuorostaan olivat hylänneet hänet niin tunteettomasti. Häneltä oli riistetty syntymässä saatu oikeus vaatia osakseen rakkautta ja hoivaa. Hän oli yksin maailmassa; yksin hänen oli taisteltava taistelunsa, yksin hän sai olla kirpeimmän hädän hetkellä.
Äkkiä hän sitten oli näkevinään ajatuksissaan vain äärimmäistä itsekkyyttä, joka ei nähnyt muuta kuin hänet ja hänen etunsa. Oliko hänen rakkautensa niin vähäarvoinen, että hän itseään ajatellessaan oli unohtanut Barryn? Barry oli pyytänyt häntä säälimään hänen yksinäisyyttään — ja hän oli säälinyt ainoastaan itseään. Hänen huulensa värisivät, kun hän kuiskasi Barryn nimen tuskaisten itsesyytösten kalvamana.
Verkkaisesti palattuaan takan luokse hän laskeutui lattialle ja nojasi päätään sohvaan, kuunnellen talon ympärillä entistä rajummin riehuvan myrskyn kohinaa, ja ulkona raivoavan myrskyn mylvintä tuntui olevan kummassa sopusoinnussa hänen sydämessään myllertävän sekasorron kanssa. Hänen mieleensä muistuivat Cravenin lausumat sanat. Pystyikö hän tosiaankin lievittämään Barryn elämän yksinäisyyttä? Suostuminen miehen pyyntöön — eikö se sittenkin ollut hänen velkansa oikea maksutapa? Hiljaa nyyhkyttäen hän kallisti päänsä käsiensä varaan…
Tunnin kuluttua hän nousi pystyyn kankeana, pitkäaikaisen istumisen puuduttamana ja siirtyi lähemmäksi tulta koneellisesti lämmittelemään kylmiä käsiään. Hänen kasvonsa olivat hyvin murheelliset, ja hänen levällään olevia silmiään painostivat vuotamattomat kyyneleet. Hän hengähti syvään, melkein kuin nyyhkyttäen. »Koska rakastan häntä», mutisi hän. »Jollen rakastaisi häntä, en voisi sitä tehdä.» Hänen mielessään heräsi ajatus, joka antoi uutta toivoa. Hän rakasti Barryä niin syvästi; eikö hänen rakkautensa, mietti hän kaihoisesti, vielä kerran ehkä jaksaisi parantaa Barryn haavaa — ehkäpä herättää Barryssä vastarakkautta? Sitten hänet jälleen valtasi epäilys. Saisiko hän, kun hänen vaikutuspiirinsä olisi niin kovin rajoitettu, siihen tilaisuutta — päästäisikö Barry milloinkaan hänet kyllin likelle itseään?… Hän levitti kätensä kiihkeän rukoilevasti.
»Oi, Jumala, jos teko, jonka aion tehdä, on väärä, jos se tuo surua ja onnettomuutta, salli rangaistuksen kohdata yksin minua!»
Äkkiä hänessä virisi voimakas halu tehdä peräytyminen mahdottomaksi.Huolestuneena hän vilkaisi kelloonsa. Oliko liian myöhäistä mennäBarryn luokse enää tänä iltana? Vasta ilmoitettuaan päätöksensäBarrylle hän olisi varma itsestään. Kun hän kerran olisi antanutsanansa, olisi peräytyminen mahdotonta.
Puoliyö oli melkein käsissä, mutta hän tiesi Cravenin harvoin poistuvan työhuoneestaan sitä ennen. Peters olisi poissa, hänen tapansa olivat täsmälliset, ja hän lähti muuttumattoman säännöllisesti tarkalleen kello yksitoista. Hän uskoi varmasti tapaavansa Barryn yksin. Hän ei uskaltanut odottaa huomiseen, hänen täytyi mennä nyt, kun hänellä oli siihen rohkeutta. Jos hän siirtäisi sen tuonnemmaksi, saattaisi syntyä uusia epäilyksiä, uutta epävarmuutta. Hän astahti kiivaasti ovelle päin, mutta pysähtyi sitten äkkiä, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka nostatti kuuman, tuskallisen punan hänen kasvoilleen. Ymmärtäisikö Barry häntä väärin, pitäen häntä epänaisellisena, luullen hänen nopean päätöksensä johtuneen likaisesta aineellisen hyödyn tavoittelusta, huolettoman elämän ja korkean aseman halusta? Sehän olisi luonnollinen ajatus; tarjosihan Barry niin paljon, eikä hän antaisi vastalahjaksi mitään. Eikä se olisi luonnollinen yksistään Barrylle — maailman silmissä hän olisi vain pieni seikkailijatar, joka oli taitavasti käyttänyt edukseen olosuhteiden suomaa tilaisuutta. Mutta vähät maailmasta, mietti hän huuliensa kaareutuessa ylenkatseellisesti, ainoastaan Barryn silmissä hän tahtoi säilyttää arvonsa. Ja pian häntä hävetti, että oli kuvitellut Barryn saattavan ajatella niin halvasti; se oli hänen oman kiihoittuneen mielikuvituksensa tuotetta, ja hän työnsi sen pois mielestään. Reippaasti hän meni parvekkeelle, jota himmeästi valaisi yksi ainoa alakerran halliin palamaan jätetty lamppu — Cravenia varten, sen hän tiesi. Koko iso talo oli hiljaisuuden vallassa. Myrsky, joka aikaisemmin oli raivoisasti puskenut kupukattoa, ikäänkuin koettaen murtaa vankkoja, sen vimmaa uhmailevia lasilevyjä, oli vaimentunut, ja ylöspäin katsahtaessaan Gillian näki laajan kuvun lumipeitteisenä välkkyvän hämärässä valossa. Hiljaisuus painosti häntä, ja hänen mielessään risteili kummallisia ajatuksia. Hän vilkui ympärilleen, ja äkkiä hänet valtasi selittämätön pakokauhu, ja hän kiiti leveitä portaita alas ja pimentoisen hallin lävitse Cravenin huoneen ovelle. Siellä hän seisahtui huohottamaan sydämen sykkiessä hurjasti. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä huoneessa, ja melkein lamauttava ujous sai hänet vapisemaan päästä jalkoihin asti. Ankarasti jännittämällä tahtoaan hän rohkaisi luontoaan, koputti tutisevin sormin ovelle ja kuultuaan sisältä vastauksen astui sisälle.
Hänen voimansa tuntuivat äkkiä pettävän. Hän oli ruumiillisesti ja sielullisesti nääntynyt, ja kaikki alkoi tuntua epätodelliselta. Outo huone huojui hänen silmissään. Ikäänkuin unessa hän näki Barryn ponnahtavan pystyyn ja tulevan nopeasti hänen luokseen loppumattomalta näyttävää, kummallisesti kohoilevaa ja aaltoilevaa mattoa myöten; Barryn kookas vartalo näytti kummallisesti kasvaneen, muuttuen lopulta peloittavan isoksi jättiläishahmoksi; ikäänkuin unessa hän tunsi miehen ottavan hänen jääkylmät kätensä omiinsa. Mutta lämmin, voimakas ote ja häneen kiihkeästi suuntautuneet vakavat, harmaat silmät vetivät hänet pois puistattavasta kuilusta, johon hän oli vaipumassa. Hän kuuli Barryn puhuvan, mutta ääni kuulosti hyvin kaukaiselta. Ja hänen äänensä, hellempänä kuin hän oli milloinkaan sitä kuullut, antoi hänelle rohkeutta kuiskata lupauksen, jota hän oli tullut antamaan, niin hiljaa, että Barryn oli kallistuttava hänen puoleensa erottaakseen huokauksen tapaiset sanat.