Eräänä syyskuun alkupuolen iltapäivänä kahdeksantoista kuukautta vihkiäistensä jälkeen Gillian ajoi puiston halki pieneen, vanhanaikaiseen ja turmeltumattomaan Cravenin kylään, jonka talot olivat yhdessä rykelmässä pienen normannilaisen kirkon ympärillä kolmen kilometrin päässä Towersista. Hän nojasi vaunujensa istuimen selkämykseen kädet sylissään ja vaipuneena aatoksiinsa. Hänen jalkojensa juuressa oli tuoksuva kasa tulipunaisia ruusuja ja hajuneilikoita. Hänen elottoman olemuksensa vastakohtana istui Mouston hänen vieressään jännitetyn valppaana, terävä kuono eteenpäin työntyneenä ja mustat sieraimet kiihkeästi värähtelevinä nuuhkien lämpimässä ilmassa lehahtelevia ärsyttävän kiihoittavia hajuja, jotka houkuttelivat sitä luopumaan yksitoikkoisesta toimettomuudestaan ja lähtemään mieltähivelevästi kirmaamaan lyhyeksi niitetyssä ruohikossa, mutta joita se, tuntien asemansa arvon, halveksi, esiintyen miltei koomillisen juhlallisesti. Kerran tai pari osui sen nyrpistyneeseen nenään erikoisen viehättävä tuoksu; sen käpälät hankasivat istuintyynyä rajusti, ja sen kurkkuun kohosi vinkuva ärinä. Mutta muita rauhattomuuden merkkejä siinä ei näkynyt — sen oli kokemus opettanut kärsivälliseksi. Monia kilometrejä laajalla alueella se oli hyvin tunnettu olento; sen oli usein nähty istuvan vakavana ja liikkumattomana omalla puolellaan vaunuissa niiden vieriessä pitkin seudun tietä. Cravenin kyläläisistä, jotka kaikki olivat joko suoranaisesti tai välillisesti riippuvaisia kartanosta, se oli tervetullut, koska se aina oli erottamattomasti heidän palvomansa lempeän ja helläsydämisen naisen seurassa, mutta näkemisen ilo oli varovaista eikä milloinkaan muuttunut tuttavallisuudeksi; sen outo ulkonäkö ja kopea eristäytyminen herättivät uteliaisuutta, mutta sitä oli turvallisinta tarkastella kunnioittavan välimatkan päästä; aika ei ollut kyennyt totuttamaan kyläläisiä siihen, eivätkä talosta kylään tihkuneet, suuresti väritetyt kertomukset sen hämmästyttävästä älykkyydestä olleet omiaan vähentämään sitä kohtaan tunnettua pelokasta kunnioitusta. He kummastelivat sen emännän mieltymystä sitä kohtaan jaksamatta sitä käsittää; muutkin kuin riistankaitsija Majorin perhe pitivät sitä »mustana ranskalaisena pahuksena», ja toiset, joille ei oltu suotu niin paljon mielikuvitusta, nimittivät sitä »tavattomaksi otukseksi».
Moustonista olivat Gillianin säännöllisesti toistuvat käynnit kylässä ikäviä retkiä, joita se sieti vain sen tähden, että se pääsi niiden aikana halutulle paikalle emäntänsä viereen.
Heidän sivuuttaessaan parven kauriita, jotka olivat kiintyneet syömiseensä ja — yhtä tai kahta hermostuneesti säpsähtävää naarasta lukuunottamatta — olivat liian hyvin tottuneet vaunuihin välittääkseen niiden, lähestymisestä, yltyi koiran kiihtymys kuten tavallisesti ylimmilleen; ne olivat vanhoja vihamiehiä, ja Mouston toi ärtymyksensä ilmi haukkumalla terävästi ja siirtyi samalla likemmäksi Gilliania, koettaen kiinnittää hänen huomiotaan hellittämättä sysien häntä käpälällään. Mutta tällä kertaa Gillian ei välittänyt mykän kumppaninsa vihjauksista, ja vinkuen koira painui takaisin omaan nurkkaansa, käpertyen pitkäkseen istuimelle, niin että etukäpälät hipoivat tuoksuista kukkakasaa. Ja huomaamatta liikuttavan vetoavasti häneen tähyileviä ruskeita silmiä Gillian antoi huolestuneiden ajatustensa liitää omaa latuaan.
Kahdeksantoista kuukautta hän oli ollut Barry Cravenin vaimo, kahdeksantoista kuukautta hän oli koettanut noudattaa häntä koskevia kohtia heidän sopimuksestaan — ja itselleen hän tunnusti, ettei se ollut onnistunut.
Jännitys alkoi käydä sietämättömäksi.
Maailman silmissä he olivat ihanteellinen pari, mutta oikeastaan — aprikoi hän, olikohan koko maailmassa kahta muuta niin yksinäistä sielua kuin he olivat. Nyt hän tunsi, että se tehtävä, minkä hän silloin, myrskyisenä syyskuun iltana, oli ottanut suorittaakseen, oli ylivoimainen, että se oli ollut kypsymättömän, rakkauden janoisen tytön saavuttamaton haave. Hän oli taistellut säilyttääkseen korkeat ihanteensa, koettanut uskoa, että rakkaus — niin korkea, niin epäitsekäs kuin hänen — varmasti synnyttäisi vastarakkautta, mutta hän oli oppinut käsittämään, kuinka perin turhia hänen unelmansa olivat olleet, ja ihmettelemään sitä lapsellista tietämättömyyttä, josta ne olivat saaneet alkunsa. Kannustava toive, että hän todella saattaisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, oli kuollut hitaasti, mutta varmasti. Sillä Barry ei antanut hänelle tilaisuutta. Muuttumattomasta hyvyydestään ja ylenpalttisesta auliudestaan huolimatta hän pysyi aina tyrmistyttävän umpimielisenä, eikä Gillian ollut voinut tunkeutua hänen jäykän kuorensa lävitse.
Barryn sisäisestä olemuksesta hän ei tiennyt sen enempää kuin ennenkään, eikä hän voinut päästä lähemmäksi miestään. Mutta kaikissa heidän yhteiselämäänsä koskevissa kysymyksissä Barry oli tunnontarkasti avonainen ja suorapuheinen; hän oli vaatinut Gilliania tutustumaan hänen puuhiinsa, saamaan auttavan käsityksen hänen liikeasioistaan; Gillian oli arkatuntoisesti sitä vastustanut, mutta Barry oli ollut itsepäinen ja selittänyt, että jos hän kuolisi — ja kun Peterskään ei ollut kuolematon — olisi Gillianin välttämättä kyettävä hoitamaan hänelle jäävää omaisuutta — ja sen omaisuuden ajatteleminen tuntui Gillianista masentavalta. Vasta pitkän taistelun jälkeen ja oltuaan niin hädissään, että Barry kauhistui, oli Gillian saanut hänet luopumaan vaimonsa hyväksi suunnittelemastaan suuresta jälkisäädösmääräyksestä.
Jollei Gillian olisi rakastanut häntä, ei hänen anteliaisuutensa olisi tuntunut niin kirvelevältä, mutta koska hän rakasti, viilsivät toisen tarjoamat rahat kuin piiskan isku. Hän inhosi varoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja piti itseään tungettelijana ja petturina. Hän tunsi olevansa alentunut. Hän olisi mieluummin toivonut, että Barry olisi ostanut hänet, kuten naisia on ostettu ikimuistoisista ajoista saakka, jotta hän olisi voinut maksaa hinnan, kuten he maksavat, ja siten säilyttää itsekunnioituksensa, joka nyt tuntui iäksi menneeltä. Sillä tavoin hän olisi voinut jälleen kohottaa arvoansa omissa silmissään, keventää velkataakkaansa, joka kävi joka päivä raskaammaksi ja josta hän ei ikinä pääsisi eroon. Se pisti silmään koko hänen ympäristössään: Towersissa oli elämä heidän avioliittonsa jälkeen upeampaa ja muodollisemman juhlallista kuin ennen, mikä tosin miellytti talon palvelijoita, jotka olivat iloissaan vanhan komennon palauttamisesta, mutta painosti häntä sanomattomasti; hän jakoi almuja — Barryn almuja, jotka eivät hänelle suoneet uhrautumisen tunnetta eivätkä itsensäkieltämisen riemua; hänelle kasaantui seuraelämän velvollisuuksia.
Barryn varallisuus oli vain omiaan lujittamaan heitä erottavaa muuria; ilman sitä hän olisi saattanut merkitä miehelleen sitä, mikä hän olisi niin kiihkeästi tahtonut olla. Jos hän olisi saanut käyttää Barryn hyväksi lahjaansa, joka nyt tuntui tuiki hyödyttömältä, olisi hän voinut saavuttaa jonkun verran onnea, vaikka rakkaus ei olisi päässytkään kruunaamaan hänen palvelustaan.
Köyhyydessä hän olisi tehnyt työtä miehensä hyväksi, raatanut kuin orja, uupumattomilla voimilla, jotka ainoastaan rakkaus saattaa antaa. Mutta nyt oli antamisen ja palvelemisen ilo häneltä evätty, nyt hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen elämänsä turhuus oli rusentava. Hän oli tunnollisesti koettanut ottaa niskoilleen uuden asemansa vastuunalaisuuden ja velvollisuudet, mutta hänellä tuntui olevan mitättömän vähän tehtävää, sillä laaja talous liukui tasaisesti kuin öljytyillä rattailla Forbesin ja rouva Appleyardin kyvykkäästi ohjaamana, joiden tehtäviin — he olivat molemmat rehellisiä ja valvoivat innokkaasti sen suvun etua, jota he olivat niin kauan ja uskollisesti palvelleet — sekaantumisen hän tiesi tarpeettomaksi ja epäviisaaksi. Kaikissa harvinaisissa tapauksissa he vetosivat häneen tahdikkaan kunnioittavasti, mutta muutoin, sen hän tiesi, hänen oli ehdottomasti pysyttävä vain nimellisenä päänä.
Ei edes maalaaminen — jota hänelle kuuluvat ja velvollisuudentunteesta täytetyt seuraelämän velvollisuudet yhtenään häiritsivät — jaksanut häntä lohduttaa eikä huvittaa. Se oli niin perin hyödytöntä ja tarkoituksetonta. Kyky, jolla hän oli arvellut saavansa niin paljon aikaan, oli mennyt hukkaan. Hän ei pystynyt tekemään sillä mitään.
Enää hän ei ollut Gillian Locke, joka oli uneksinut riippumattomuudesta, joka oli toivonut työllään ja ponnistuksillaan puhdistavansa tahran isänsä nimestä. Hän oli rikas rouva Craven — jonka täytyi hymyillä salatakseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä, jonka täytyi esittää häneltä odotettua osaa, jonka täytyi aina näyttää huolettomalta ja onnelliselta. Ja alituinen ponnistaminen kävi hänelle miltei liian raskaaksi. Kun hän yhtenään piti silmällä itseään, lakkaamatta tukahdutti tunteitaan, tuntui hänestä siltä kuin hänen oikea minuutensa olisi kuollut, kuin koko hänen olemuksensa olisi muuttunut automaatiksi, joka liikkui koneellisesti totellen hänen tahtonsa ohjausta. Vain yön pitkinä tunteina tai atelierinsa varmassa yksinäisyydessä saattoi hän antaa jännityksen laueta ja olla luonnollinen vähän aikaa.
Ettei Craven saisi koskaan tietää, kuinka surkea hänen elämänsä oli, ettei hän pettäisi miestään, kuten hän oli pettänyt itsensä, sitä hän rukoili lakkaamatta. Hän oli kiihkeän hyvillään, kun saapui vieraita, erittäinkin ulkomaalaisia vieraita — jotka suuremmassa määrin vaativat hänen seuraansa; kun talo oli täynnä väkeä, kului isännän ja emännän aika tarkoin, ja vaikeat päivät vierivät keveämmin, nopeammin. Oman perheen kesken vietettyjä viikkoja hän pelkäsi; aamiaishuoneessa lausutusta aamutervehdyksestä alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin Barry veljellisen haaleasti toivotti hänelle hyvää yötä, oli hän pelon vallassa, ettei vain varomaton sana, satunnainen ilme paljastaisi sitä, mitä hän koetti pitää salassa. Mutta alituisesti mietiskelevä Barry näytti hänestä niin vähän huomaavan ympäristönsä tapahtumia, ettei Gillian pelännyt hänen silmäänsä niin paljon kuin Petersiä, jolla, siitä hän oli varma, oli tarkka aavistus siitä, millaiset heidän suhteensa olivat. Se kävi ilmi monista seikoista, ei lausutuista sanoista, ei suoranaisista eikä epäsuorista, vaan yhä enemmän isällisen helläksi muuttuneesta esiintymisestä, pettämättömästä tahdikkuudesta, nopeasta väliintulosta, joka oli pelastanut monta vaikeata tilannetta. Kun hän melkein joka päivä oli talossa ja seurusteli sen asukkaiden kanssa, oli hänen ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta erinäisiä piirteitä. Mutta ne viisaat, lempeät silmät, joita Gillian oli pahimmin pelännyt, olivat sulkeutuneet iäksi.
Suuri kutsu, jota vastaanottamaan neiti Craven oli niin tyynesti valmistunut, oli tullut vielä äkillisemmin, vielä traagillisemmin kuin hän oli otaksunut. Hän oli lähtenyt niinkuin olisi toivonut, jos olisi itse saanut valita, ei kuoleman kammottavassa yksinäisyydessä, vaan sellaisten sankarillisten luonteiden seurassa, jotka vapaaehtoisesti ja alttiisti olivat astuneet syrjään, jotta toisille jäisi mahdollisuus pysyä hengissä.
Muutamia kuukausia sen avioliiton solmiamisen jälkeen, jonka hän oli ottanut sydämenasiakseen, oli suvun kirous vallannut hänet niin äkkiä, niin pakottavasti kuin konsanaan hänen veljenpoikansa. Amerikassa pidetty veistokuvien näyttely oli ollut riittävä tekosyy, ja hän oli lähtenyt verrattain lyhyen valmistusajan jälkeen uskollisen Maryn seuraamana. Sitä ennen hänellä oli ollut myrskyinen kohtaus lääkärinsä kanssa, jonka synkkiin varoituksiin hän oli vastannut sillä eittämättömällä totuudella, että yhdessä maassa on yhtä hyvä kuolla kuin toisessakin. Heidän saavuttuaan muutamien tuntien matkan päähän Amerikan rannikosta oli murhenäytelmä tapahtunut. Se oli ollut lyhyt ja valtava. Tuhansien kilometrien päässä pohjoisessa viruvasta jääkentästä eronnut, tavattoman iso, valkea tuhomöhkäle oli majesteetillisesti ajautunut määrättyä uraansa väijymään sysipimeässä yössä, ja seuraus oli ollut tyrmistyttävä. Äkillinen tärähdys, niin hiljainen, että se jäi sadoilta huomaamatta, ison laivan suonen vedontapainen tärinä, joka muistutti jättiläisen kuolinkamppailua, ja sitten sanoinkuvaamaton pakokauhu, sekasortoinen pimeys, riittämättömät veneet ja pusertavat väliseinät. Neiti Craven ja Mary olivat olleet kannella ensimmäisten joukossa, ja sinä lyhyenä aikana, joka heille oli suotu, he olivat kylki kyljessä työskennelleet pelon valtaamien naisten ja lasten keskellä luovutettuaan jo heti alussa omat pelastusvyönsä huumaantuneille äideille, jotka syleilivät valittavia lapsiaan, tuijottaen ympärilleen hurjistunein silmin. Yhdessä he olivat peräytyneet liian täyteen ahdetuista veneistä, hymyillen ja pelottomina; yhdessä he olivat vajonneet salaperäiseen syvyyteen, kaksi uljasta naista, ei enää emäntänä ja palvelijattarena, vaan sisaruksina uhraten itsensä tietoisina siitä suuresta rakkaudesta, jonka tähden he ilomielin panivat alttiiksi henkensä.
Ja vaikka Gillian suri häntä katkerasti, oli hän kuitenkin iloissaan siitä, että neiti Craven oli säästynyt murheekseen näkemästä, kuinka täydellisesti hänen lempiunelmansa oli epäonnistunut.
Pieneen normannilaiseen kirkkoon, jota kohti Gillian ajoi, oli ripustettu vielä yksi muistotaulu kertomaan traagillisesti kaukana kotoaan kuolleesta Cravenista; siellä oli kertomus tuhoisista onnettomuuksista, jotka olivat alkaneet neljäsataa vuotta sitten Elisabetin aikaisesta urhosta ja sen jälkeen hellittämättä vainonneet kovaonnista sukua. Kirkko sijaitsi kylän liepeellä, lähellä puiston eteläistä porttia.
Gillian seisautti vaunut hetkeksi puhutellakseen huolestuneen näköistä vaimoa, joka oli rientänyt majasta avaamaan porttia. Mökin ikkunan takana oli kuolemankielissä lapsi, harvinaisen kauniskasvoinen raajarikko, jonka Gillian oli maalannut. Murheen murtamasta äidistä olivat innokkaan hellät sanat, pehmeä, altis käsi, joka puristi hänen omaa, työn kovettamaa kouraansa, suuret, tummat, myötätunnosta kosteat silmät paljoa arvokkaampi lahja kuin aineellinen apu, jonka rouva Appleyard oli huolellisesti sullonut kääröön ja jonka palvelija kapeata, kivettyä polkua myöten vei majan ovelle.
Ja kun maltittomat hevoset lähtivät jälleen kiidättämään vaunuja eteenpäin, nojautui Gillian taaksepäin istuimellaan, ja häneltä pääsi värähtelevä huokaus. Tuo majan emäntä oli murheentaakastaan ja alhaisesta asemastaan huolimatta sittenkin rikkaampi kuin hän, ja sietämätöntä tuskaa tuntien hän kadehti vaimon naisellisuuden ylintä riemua, jota hän ei milloinkaan saisi kokea. Lapsi, jota hän kaipasi, ei koskaan toisi lohtua hänen ikävöivälle ja yksinäiselle sydämelleen koskettamalla häntä pienillä kätösillään. Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen puolisoonsa äkillisessä toivottoman rakkauden ja kaihon puuskassa. Kantaa hänen lastansa — pitää käsivarsillaan rakastetun olennon pientä jäljennöstä, riemuiten tarkkailla alkavaa yhdennäköisyyttä, jonka hänen palava rakkautensa tekisi välttämättömäksi. Hätäisesti hän pyyhkäisi silmistään niihin kihoavat kyyneleet, kun vaunut valjaiden natistessa äkkiä pysähtyivät kirkkotarhan portille.
Houkuteltuaan vastahakoisen Moustonin vaunujen istuimelta, jossa se yhä jörötteli, hän sitoi sen portinpieleen, otti sylintäyteisen kukkavihon totiselta palvelijalta, lähetti vaunut pois ja lähti hitaasti kävelemään lehmusten reunustamaa lehtokujaa myöten. Kirkkotarhan siisteys ja kauneus pistivät hänen silmäänsä kuten aina — se oli todellinen unitarha tasaisine, lyhyiksi leikattuine nurmikkoineen ja tiheässä kasvavine, korkearuokoisine ruusupuineen, eivätkä edes hautakivien sankat ryhmät kyenneet tekemään sitä kolkoksi ja synkäksi. Säteilevän auringonpaisteisesta ulko-ilmasta hän siirtyi pieneen, viileään ja hämärään rakennukseen. Pienine mittasuhteineen, koristuksineen, Cravenien muistoksi ripustettuine lukuisine tauluineen ja — sen kokoon nähden — tavattoman laajoine pääkuorineen se ei niin suuresti tuntunut seurakunnan kirkolta, joksi se oli muuttunut, kuin yksityiseltä kappelilta, joksi se oli rakennettu. Silloin oli talo ollut ihan sen läheisyydessä, mutta Maria Tudorin levottomina aikoina se oli revitty ja siirretty nykyiselle paikalleen.
Rauhaisen hiljaisessa kirkossa Gillian asteli lyhyttä keskikuoria pitkin pääkuorin portaille. Muutamia minuutteja hän sitten rukoili kasvot painettuina kukkakimppuun; se oli äänetöntä, palavaa rukousta, muodotonta, sanatonta — kiihkeä vetoomus äärettömän ymmärtämyksen Jumalalle. Sitten hän verkkaisesti nousi, työnsi auki rautaisen portin ja astui pääkuoriin. Suoraan vasemmalla välkkyi uusi muistomerkki puhtaan valkoisena vanhalla, tummalla seinällä. Se oli koruton ja jalopiirteinen, jollaiseksi vainaja itse olisi sen tahtonut hahmotella, ja sen oli luonut nykypäivien suurin mestari, joka Cravenin kutsusta oli empimättä saapunut Ranskasta ikuistamaan taiteilijasisaren ja elinkautisen ystävänsä muistoa. Vihreästä pronssista muovattu rosoinen jalusta — johon oli kiinnitetty murheellista tapausta esittävä levy — kohosi möyryäviksi, pyörteisiksi aalloiksi, kannattaen marmorista Kristusta, joka seisoi suorana, kädet siunaavasti ojennettuina, majesteetillisena, mutta sittenkin täysin inhimillisenä.
Huuliensa värähdellessä Gillian katseli Vapahtajan alaspäin taivutettuja, lempeitä kasvoja, avasi sylinsä ja antoi tuoksuavan, tulipunaisen kukkaröykkiön verkalleen valua jalkojensa juuressa olevalle levylle, johon oli kaiverrettu neiti Cravenin ja sen rinnalle Maryn nimi.
»Suurempi ei ole kenenkään rakkaus kuin sen, joka antaa henkensä ystävien tähden.»
Hän luki sanat ääneen, päästi hillityn nyyhkytyksen ja kallistui ruusuille ja neilikoille, joita täti Caro oli rakastanut, ja nojasi pakottavaa päätään kylmään, kovaan pronssiin. »Rakas», kuiskasi hän, vuodattaen haikeita kyyneliä, »kuuletkohan sinä sanojani? Onkohan sinun siellä, missä olet, sallittu tietää, mitä täällä maan päällä tapahtuu? Oi, täti Caro,chérie, tiedätkö, ettei minun ole onnistunut — ei ole onnistunut saada hänelle rauhaa ja lohdutusta, joita antamaan luulin rakkauttani kyllin voimakkaaksi? Olen niin ankarasti koettanut ymmärtää, auttaa. Olen hartaasti rukoillut, että hän turvautuisi minuun, että voisin olla hänelle se, mitä sinä olisit tahtonut minun olevan… mutta en ole kyennyt, olen ollut pettymys hänelle… sinulle… itselleni. Oi, rakas, tiedätkö sen?»
Pitkänään ruusujen seassa, armahtavan Kristuksen jalkojen juuressa hän valitti ääneen epätoivoista yksinäisyyttään sille naiselle, jolta hän oli saanut hellintä rakkautta, mitä ikinä oli tullut hänen osakseen. Varjot olivat jo venyneet pitkiksi, kun hän nousi ja kasasi hajaantuneet kukat tuoksuiseksi läjäksi. Vähän aikaa hän seisoi paikallaan, tarkasti silmäillen haaksirikkoa esittävää kohokuvaa. Se herätti kokonaisen sarjan ajatuksia, ja äkillisen mielijohteen vallassa hän meni keskikuorin poikki ja etsi kuolleiden Cravenien muistotaulujen joukosta niitä levyjä, jotka oli ripustettu kadonneiden tai traagillisesti surmansa saaneiden vainajien muistoksi. Aluksi sattumalta ja sittemmin tarkoituksellisesti oli ne kaikki sijoitettu keskikuorin piiriin, joka anasti niin suuren osan pienen kirkon sisuksesta. Sen upean kauniin italialaisen muistomerkin edessä, johon oli piirretty kaikki, mitä Elisabetin aikaisen seikkailijan lyhyestä elämästä tiedettiin, hän seisoi pitkään, sydämensä sykkiessä kiivaasti silmäillen miellyttävää, polvillaan olevaa hahmoa, jonka kasvot ja vartalo olivat samanlaiset kuin hänen rakastamansa miehen.
Barry Craven… hän suuntasi katseensa länteen…Onnettomuuskertomuksissa mainittiin vielä neljä muuta samannimistä — heidän ruumiinsa olivat hajallaan kaukaisissa, tuntemattomissa haudoissa, he olivat seikkailuhalun ja levottomuuden hengen uhreja. Hän siirtyi hitaasti toiselta toiselle, hikien uudelleen traagilliset kaiverrukset, jotka hän osasi ulkoa, jotka olivat yhtä lähtemättömästi syöpyneet hänen muistiinsa kuin hänen edessään oleviin marmorilevyihin.
Barry Craven — Kadonnut Amazonin aarniometsiin,Barry Craven — Jäätyneiden merien hiljaisuudessa.Barry Craven — Menehtyi Saharan hiekkamyrskyyn.Barry Craven — Jaappanissa.Barry Craven — Barry Craven.
Sama nimi kohtasi hänen katsettaan joka taholla, kunnes häntä puistatti ja hän vei kädet kasvoilleen välttyäkseen näkemästä silmissään välkkyviä mustan ja kullan kirjavia alkukirjaimia. Häntä alituisesti kalvava pelko tuntui äkkiä muuttuneen läheisemmäksi, uhkaavaksi, vääjäämättömäksi. Muuttuisivatko häntä öin ja päivin vainoavat pahat aavistukset lähitulevaisuudessa tapahtuneiksi tosiasioiksi? Saisiko kirous, joka jo nyt oli ajanut Barryn kymmeneksi vuodeksi yhtämittaiselle harhailulle, hänet uudelleen valtoihinsa — katoaisiko hänkin etsiessään rauhaa, jota hän ei ollut löytänyt, kuten toiset olivat tehneet? Sitäkö varten Barry oli välttämättä vaatinut häntä perehtymään asioihinsa?
Hänen rakkauden herkistämä silmänsä oli kerkeästi huomannut, että Barryä aika-ajoin vaivasi jaksoittain uudistuva, syvä levottomuus, joka, sen Gillian oivalsi, oli kokonaan riippumaton ja erillään hänen elämäänsä synkistävästä, kolkosta muistosta. Horjumattoman kärsivällisesti hän oli opetellut erottamaan ne toisistaan. Hän oli salaapäin tarkkaillut miestään, pyrkien tajuamaan hänen erilaisia mielialojaan, koettaen ennakolta arvata hänen vaihtuvia tuuliaan, jotka tekivät hänen luonteensa tarkan tuntemisen niin vaikeaksi. Miellyttävä esiintyminen ja näennäinen iloisuus, jotka narrasivat muut ihmiset uskomaan elämän lahjoittaneen hänelle kaikki, mitä hän suinkin saattoi kaivata, eivät pettäneet Gilliania. Barry näytteli, samoin kuin hän itsekin, luonteensa, kaikkien taipumustensa vastaista osaa. Hän aavisti Barryä painavan jännityksen, jonka kestäminen hänestä näytti mahdottomalta, jonka joskus väkisinkin täytyisi johtaa katkeamiseen. Barryn itsehillintä oli tavallisesti harvinaisen pettämätön — vain kerran hän oli menettänyt malttinsa heidän avioliittonsa aikana; silloin oli hänen ylettömästi pingoittuneita hermojaan ärsyttävä tapaus aiheuttanut kiukunpuuskan, joka oli oloihin nähden tuntunut ylettömän, aiheettoman rajulta ja joka, jos se olisi ollut tarpeen, olisi osoittanut Gillianille, millainen hänen miehensä mielentila oli.
Barryn purkaus oli ollut ihan luonnollisen vastavaikutuksen aiheuttama, mutta vaikka Gillian sen käsittikin, tunsi hän hermostumista ja pelkoa ajatellessaan, että se uusiintuisi.
Hän pelkäsi kaikkea, mikä saattaisi jouduttaa mullistusta, joka aina väikkyi hänen silmissään uhkaavan pilven tavoin. Sillä ennemmin tai myöhemmin vaatisi Barryn rinnassa myllertävä rauhattomuus tyydytystä. Cravenien kirous tempaisi hänet taaskin valtoihinsa, ja hän jättäisi vaimonsa yksin. Ja Gillianin olisi katseltava hänen lähtöään ja tuskaisesti odotettava hänen paluutaan, samoin kuin hänen sukunsa muutkin naiset olivat varronneet ja kärsineet. Ja jos hän lähtisi, niin palaisiko hän milloinkaan? Vai pitäisikö Gillianinkin kokea riuduttavaa jännitystä, pitkittynyttä epävarmuuden kauhua, pitäisikö hänenkin tuntea, kuinka toivo häipyisi, käyden vuosi vuodelta yhä heikommaksi ja vihdoin tyyten sammuen epätoivon aaltojen sulkeutuessa hänen päänsä ylitse? Häneltä pääsi valitus, joka muistutti haavoittuneen eläimen parahdusta. Tuskallisen elävästi hän näki mielikuvituksensa silmillä synkkien muistotaulujen joukossa vielä yhden levyn — joka olisi viimeinen. Barry oli viimeinen Craven. Eikö se merkinnyt hänestä mitään — oliko entisyyden murhe, jota Gillian ei tuntenut, mutta joka oli niin selvittämättömästi, niin peloittavasti kietoutunut hänenkin elämäänsä, tukahduttanut Barryn sukuylpeydenkin? Eikö hänen sydämensä syvyydessä, joka oli puolisolta salattu, piillyt isyyden ajatus, halu pitää elossa suvun nimeä, suvun perinnäisiä tapoja? Näytti melkein siltä — mutta kuitenkin Gillian kummasteli. Jos se nainen, jota Barry oli rakastanut — ja jonka Gillian lujasti uskoi olleen olemassa — olisi elänyt tai osoittautunut uskolliseksi, niin eikö hän sittenkään olisi toivonut itselleen poikaa? Hyvin haikeasti huokaisten Gillian koetti haihduttaa tätä vihlovaa ajatusta mielestään.
Äkkiä alkoi ympäristö häntä kammottaa. Häntä puistatti, kun hän katsoi ympärillään oleviin esineisiin; ne herättivät häntä väijyvän pelon, joka kohosi huippuunsa, muuttui kauhistavaksi. Se ei ollut milloinkaan ennen ollut niin likeinen ja niin voimakas. Se oli väkevämpi kuin hänen tahtonsa hänen koettaessaan torjua sitä, ja perinnöllinen taikausko sai hänet pitämään sitä enteenä. Pieni, rauhaisa kirkko muuttui äkkiä kauhun paikaksi, hirvittäväksi ruumishuoneeksi, josta huokui rauenneita toiveita, tuhoutunutta elämää. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ympärillään häilynyt lukemattomien Cravenien henkiä, vihamielisiä, pahansuovia, ilkkuen hänen heikkoudelleen, nauttien hänen pelostaan — kuoleman valtakunnan haaveolentoja, jotka tungeksivat, hyörivät, uhkasivat. Hän oli näkevinään ne sankkana, kammottavana joukkona piirittämässä häntä, kuulevinaan niiden supattavan, mutisevan, pilkkaavan — häntä, yksinäistä olentoa — ventovierasta sielua, jonka läheisyyttä ne inhosivat. Hänen korvissaan kaikui äänten hälinää, hänen silmiensä edessä väikkyi epämääräisiä, haaveellisia, varjomaisia hahmoja. Häntä puistatti niiden todelliselta tuntuva kosketus. Lamaantuneena ja liikarasittuneena hän antautui mielikuvituksensa luoman kauhun valtaan. Tukahdutetusti parkaisten hän pyörsi pakoon, kädet ojossa, valmiina torjumaan todelliselta tuntuvaa, näkymätöntä laumaa, uskaltamatta enää edes katsahtaa armahtavaan Kristukseen, jonka tyyni rauhallisuus oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen sydämessään riehuvalle myrskylle.
Silmittömästi hän riensi alas pääkuorin portaita, pitkin lyhyttä keskikuoria hirsistä veistettyyn eteiseen ja törmäsi siellä rajusti parhaillaan sisään astuvaan henkilöön. Kuka tulija oli, sillä ei sinä hetkenä ollut väliä — riitti se, että hän oli inhimillinen olento, todellinen, kouraantuntuva, johon hän sai takertua vapisevana, sekavana. Häntä tukemaan kiertyi vankka käsivarsi, ja hän nojasi vähän aikaa siihen hervottomana kokemansa hermojännityksen lauettua. Kun hän sitten vähitellen sai takaisin itsehillintänsä, oivalsi hän, kuinka sopimaton hänen asentonsa oli, ja kuuma puna lehahti hänen poskilleen. Hän vetäytyi taaksepäin, hellitti sormensa tweedkankaisesta takista, jota ne olivat niin tiukasti puristaneet, koetti irtautua käsivarresta, joka vieläkin oli hänen hartioittensa ympärillä, ja katsahti ujosti auttajaansa, jupisten kiitoksia.
»David!» huudahti hän sitten. »Oi, David —» Hän purskahti itkemään.
Peters talutti hänet eteisen seinustalla olevalle penkille ja veti hänet istumaan viereensä.
»Niin, David», virkkoi hän huulillaan hieno, surullinen hymy. »Menin ohitse, ja Mouston ilmaisi minulle sinun olevan täällä.» Hän puhui verkkaisesti antaakseen Gillianille tointumisaikaa, kiittäen kohtaloa siitä, että Gillian oli kaatunut hänen syliinsä eikä jonkin juoruilevan kyläläisen käsivarrelle. Hän oli nähnyt vilahdukselta Gillianin kasvot, kun hän syöksyi ulos kirkon ovesta, ja arvasi, että hänen kiihtymyksensä oli aiheutunut jostakin voimakkaammasta vaikuttimesta kuin murheesta, vaikka hän murehtikin neiti Cravenia suuresti. Hän oli nähnyt pelkoa Gillianin säikkyneissä silmissä, jotka olivat katsoneet häneen tuntematta häntä — ja se pelko harmitti häntä, herätti hänessä avutonta kiukkua.
Hän oli kiintynyt Gillianiin kuin omaan tyttäreensä, jos sallimus olisi ollut suopeampi ja suonut hänelle sellaisen. Ja hän oli tuntenut jäytävää rauhattomuutta, kun hänen kiintymyksen terästämä silmänsä oli pannut merkille, kuinka Gillian oli viimeisten kahdentoista kuukauden aikana yhäti muuttunut. Avioliitto, josta hän samoin kuin neiti Craven oli toivonut niin paljon, ei sittenkään näyttänyt tuovan iloa, ei miehelle eikä vaimolle. Kun likeisesti tunsi kummankin ja seurusteli paljon heidän kanssaan, näki hän syvemmälle kuin satunnaiset vieraat, joista Towersin perhe-elämä näytti ihanteellisen onnelliselta ja sopuiselta. Mitään varsinaista kiinnekohtaa ei hänelläkään ollut; Craven oli aina kohtelias ja huomaavainen, ja Gillian oli palvelevaisen vaimon esikuva. Mutta ilmassa oli tuntu, jonka hän herkkävaistoisena erotti, epämääräistä, näkymätöntä jännitystä, jonka hän koetti uskotella olevan pelkkää kuvittelua, mutta jonka hän sydämessään tunsi olevan olemassa. Joskus hän oli katsellut heitä kumpaakin heidän aavistamattaan ja lukenut heidän kummankin kasvoista samaa karvasta tuskaa, samaa tyydyttämätöntä kaipausta. Vaikka heillä olikin niin suuressa määrin kaikkea, mitä elämä saattoi tarjota, näyttivät he kuitenkin kaipaavan onnea, joka heillä kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Kenen oli vika? Hän piti heistä molemmista ja torjui kammoten mielestään sen kysymyksen; hän ei suinkaan halunnut ruveta heidän suhteittensa tuomariksi eikä tutkistella heidän salattuja asioitaan. Kun hän yhtenään joutui heidän seuraansa, arvasi hän paljon, mutta sulki silmänsä vieläkin enemmältä. Mutta huoli jäyti häntä, ja sitä lietsoi Barryn isän ja äidin surullinen muisto. Oliko kohtalo määrännyt hänet katselemaan uutta samanlaista murhenäytelmää kykenemättä torjumaan vielä kahden elämän sortumista? Kuinka surkeata! Hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen avuttomuutensa vimmastutti häntä.
Istuessaan nyt kirkon pienessä eteisessä, puristaen Gillianin kättä, tunsi hän paremmin kuin milloinkaan ennen, kuinka äärimmäisen arkaluontoinen hänen asemansa oli. Vaistomaisesti hän aavisti, että hänellä oli otollisempi tilaisuus kuin konsanaan tunkeutua Gillianin ja Barryn elämää synkistävän pilven lävitse, mutta yhtä selvästi hän tajusi, ettei hän saanut millään tavoin vihjata sitä käsittävänsä. Hän tunsi Gillianin aran, herkkätuntoisen mielen liian tarkoin, ja hänen oma uskollisuutensa ja vilpittömyytensä estivät häntä sillä tavoin pakottamasta toista uskomaan hänelle asioitaan. Sensijaan hän alkoi puhua ikäänkuin Gillianin kiihtymyksen syynä olisi luonnollisesti ollut neiti Cravenin muisto.
»Miksi tulit tänne, jos se tuottaa sinulle tuskaa?» huomautti hän tyynen moittivasti. »Hän ei ymmärtäisi sitä väärin. Hänen käsityksensä kuolemasta oli perin järkevä, perin terve. Hän kuoli ylevästi — alttiisti. Häntä surettaisi äärettömästi, jos hän tietäisi, kuinka murehdit.»
Gillianin sormet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti hänen kädessään.
»Kyllä tiedän — tiedän sen», kuiskasi hän, »mutta, David, kaipaan häntä niin — niin sanomattomasti».
»Niin me kaikki kaipaamme», vastasi Peters. »Sellaista ystävää kuin Caro Craven oli ei menetä keveästi. Mutta joskin murehdimme kuolleita, on meidän ajateltava eläviä — ja sinulla on Barry», lisäsi hän melkein julman harkitusti.
Gillian katsoi häneen värähtämättömin silmin, joista hän oli pyyhkinyt pois kaikki kyynelten jäljet.
»Barry ymmärtää», ehätti hän uskollisesti vakuuttamaan. »Myöskin hän suree tätiä — mutta eikaipaahäntä niinkuin minä.»
Se oli eittämättömän totta ja sulki Petersiltä suun, ja myöskin Gillian oli vähän aikaa vaiti. Sitten hän jälleen kääntyi miehen puoleen, hymyillen epävarmasti, ja hänen hienoille kasvoilleen tulvahti väriä.
»Olen hyvilläni siitä, että äsken satuit tänne juuri sinä, David. Unohda koko tapaus, teethän niin? En tiedä, mikä minua tänään vaivaa, annoin hermoilleni ylivallan — olen väsynyt — päivä paistoi kuumasti —»
»Senvuoksi tietenkin lähetit vaunut pois ja mielit kävellä kolmen kilometrin taipaleen kotiin saadaksesi lepoa!» keskeytti Peters, ponnahtaen hilpeästi pystyyn ja käyttäen hyväkseen keskustelun käännettä. »Onneksi on minulla auto. Siinä on yllin kyllin tilaa sinulle ja hemmotelulle lemmikillesi.» Ja heilauttaen kättään toisen vastalauseille hän työnsi Gillianin pieneen kahden hengen autoon ja nosti Moustonin mutkattomasti jälessä.
Kylän koulu oli kirkon läheisyydessä, ja Petersin varovasti ohjatessa autoa tiellä kuljeksivien lapsiparvien välitse, istui Gillian äänettömänä hänen vieressään ja katkerasti harmissaan aprikoi, kuinka paljon hän oli paljastanut lyhyen hysteerisen puuskansa aikana. Jyrkästi hän päätti vast'edes olla vahva, kyllin vahva torjuakseen häntä vaanivan pelon, ja hätäillä vain silloin, kun hätä oli käsissä.
Kun lapset oli sivuutettu ja auto vieri tasaisesti puistossa, katkaisiPeters äänettömyyden.
»Millaista Skotlannissa oli?» tiedusti hän, hidastaen vauhtia, sillä ajotielle oli osunut kauriin vasikka, joka kauhun vallassa kirmasi heidän edellään pakoon. »Kirjeesi eivät olleet kylliksi kuvaavia.»
»Minua ei ole opetettu kirjoittamaan kirjeitä, eikä minulla ole koskaan ollut ketään, jolle kirjoittaisin», vastasi Gillian huulillaan hymy, joka sai hänen vieressään istuvan herkkätuntoisen miehen säpsähtämään. »Panin parastani, rakas David. Eikä siellä ollut paljoa kerrottavaa. Siellä oli ainoastaan miehiä — Barry väitti, ettei hän enää siedä naisia pyssy kädessä, siksi paljon vaivaa oli heistä ollut viime vuonna. He olivat kilttejä miehiä, ujon harvapuheisia olentoja, useimmat mainioita metsästäjiä, ja lisäksi kaksi tohtoria, jotka ovat olleet tutkimusmatkoilla Keski-Afrikassa. Kun jompikumpi heistä saatiin taivutetuksi kertomaan kokemuksistaan, menivät silmäni pystyyn kuullessani, mitä kaikkea miehet saattavat kestää, pitäen sitä nautintona. Sinä olisit pitänyt heistä, David. Miksi et tullut? Siitä olisi ollut sinulle enemmän hyvää kuin kehnosta pikku purrestasi. Ja me olimme yksin kaksi viimeistä viikkoa — kaipasimme sinua», lisäsi hän nuhtelevasti.
Petersillä oli ollut omat syynsä pysyäkseen poissa Skotlannissa olevasta huvilasta, mutta kun ne koskivat Cravenia ja tämän vaimoa, ei hän voinut niitä ilmaista. Hän selviytyi kysymyksestä nauramalla.
»Pursi sopi paremmin vanhalle, pinttyneelle poikamiehelle, rakas ystävä», väisti hän hymyillen. Sitten hän loi Gillianiin tutkivan katseen. »Entä mitä puuhasit kaiket päivät yksinäsi miesten ollessa vuorilla?»
Gillian kohautti hiukan olkapäitään.
»Piirsin luonnoksia — ja — niin, tein kaikenlaista», vastasi hän epämääräisesti. »Missä tahansa on yllin kyllin tekemistä, kun vain viitsii vaivautua sitä etsimään.»
»Useimmilla ihmisillä ei ole», väitti Peters, pysäyttäen auton talon pääoven edustalle.
»Onko Barry palannut Lontoosta?»
»Tulee tänään iltapäivällä. Kiitos kyydistä, David! Olet esiintynyt laupiaana samarialaisena koko iltapuolen. En usko, että olisin jaksanut kävellä. Näkemiin — ja unohda!» kuiskasi Gillian.
Peters hymyili tyynnyttävästi ja heilautti kättään, pannen samassa auton uudelleen liikkeeseen.
Kutsuttuaan Moustonia, joka hilpeästi kieriskeli viileässä ruohikossa, Gillian meni hitaasti sisälle. Koiran hyppiessä hänen ympärillään hän nousi aatoksiinsa vaipuneena leveät portaat ja kääntyi atelieriin vievään käytävään. Kaikista huoneista se tuntui parhaiten sopivan hänen mielentilaansa. Hän halusi olla yksin, niin syrjässä etteivät sattumalta saapuneet kyselijät häntä tapaisi ja ettei häntä häirittäisi; kaikki tiesivät, että atelierissa hänen oli annettava olla rauhassa.
Käytävässä hän kohtasi kamaripalvelijattarensa, luovutti hänelle hattunsa ja käsineensä ja käski tuoda teetä itselleen.
Mouston marssi edellä huoneeseen varmana kuin ainakin omistaja ja tutki touhuisesti sen sisältöä koirien innokkaaseen tapaan, ikäänkuin epäillen, että sen poissa ollessa oli sieltä viety joku tuttu esine, ja levottomana tahtoen varmistua siitä, että kaikki oli paikoillaan. Sitten se tyytyväisesti murahtaen käpertyi chesterfieldiläiselle matolle, jonka luokse, sen se tiesi, teevehkeet sijoitettaisiin.
Gillian katsahti ympärilleen ja huoahti. Vaikka hän pitikin huoneesta paljon, ei se enää ollut koskaan tuntunut samalta sen syyskuun iltapäivän jälkeen, josta tuntui olevan paljon kauemmin kuin kahdeksantoista kuukautta. Sen aikaisemmin suoma rauha oli poissa. Nyt siihen aina liittyi haikean tuskan muisto. Hänen ei ollut milloinkaan enää onnistunut saada takaisin vapauden ja onnen tunnetta, jota se aina ennen oli herättänyt. Vieläkin se oli hänen pakopaikkansa, johon hän vetäytyi käymään sisäisiä taistelujaan yksinäisyydessä, jossa hän etsi unohdusta, työskennellen tuntikausia, mutta enää se ei ollut unelmien linnan etuhuone. Enää hänellä ei ollut unelmia, jälelle oli jäänyt vain rusentava, puuduttava todellisuus.
Hän ajatteli puolisoaan, ja hänen mielessään alituisesti pyörivä kysymys tuntui nyt entistä itsepintaisemmin vaativan vastausta. Minkä tähden Barry oli ottanut hänet puolisokseen? Sen syyn, jonka hän itse oli maininnut, oli hänen myöhäisempi esiintymisensä osoittanut paikkansapitämättömäksi. Hän oli pyytänyt Gilliania säälimään yksinäistä miestä, ottamaan osaa hänen yksinäisyyteensä — mutta hän ei ollut antanut siihen tilaisuutta. Gillian oli kaikin käytettävissään olevin keinoin koettanut päästä häntä likemmäksi, olla hänelle sellainen kuin luuli hänen tarkoittaneen, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat rauenneet tyhjiin. Oliko hän yrittänyt kylliksi, tehnyt kylliksi? Sielunhädässään hän aprikoi, olisikohan jonkun toisen onnistunut saavuttaa se, mihin hän ei ollut kyennyt. Ja oliko hänen ponnistelunsa rauennut turhaan, koska Barry ei sittenkään ollut ilmaissut todellista syytä?
Ja nyt vasta tuntui kirkas älynvälähdys äkkiä selvittävän hänelle avioliiton pohjana olevan todellisen syyn ja selittämättömän kummallisen jalomielisyyden. Tuntui siltä kuin olisi huntu raa'asti riuhtaistu hänen silmiltään. Se selitti paljon, loi kokonaan uutta valaistusta moniin seikkoihin, jotka olivat panneet hänet ymmälle. Se muutti toiseksi hänen asemansa, koko hänen sielullisen katsantokantansa. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin typerän sokea, niin tylsä — kuinka hän oli saattanut olla sitä käsittämättä? Barry oli valehdellut hänelle; se oli tosin ollut hyväntahtoinen, ylevä valhe, mutta valhe siitä huolimatta; hän oli mennyt hänen kanssaan avioliittoon säälistä, pitääkseen huolta hänestä, koska uskoi, ettei hän itse kykenisi huolehtimaan itsestään. Barrystä siis olivat hänen riippumattomuusunelmansa olleet lapsellista kunnianhimoa, sulaa kuvittelua, ja pulassaan hän oli katsonut velvollisuudekseen tehdä, mikä Gillianista nyt tuntui sietämättömältä.
Gillianin valtasi kirvelevä häpeä. Hänet oli nöyryytetty, painettu maan tomuun, hänen niskoillaan oli rusentava velkataakka. Hän oli pelkkä lisäkuorma; hänet oli sysännyt Barryn hartioille mies, jolla ei ollut vähääkään oikeutta vedota hänen auliuteensa. Hänen isänsä — hänen lapsuusaikaisten haaveilujensa yli-ihminen! Kuinka hän oli uskaltanut? Jollei rakkaus isää kohtaan olisi sammunut jo vuosia sitten, olisi se kuollut nyt, hänen mielessään palavan kiihkeän harmin hetkellä. Mutta sitä miestä kohtaan, joka niin auliisti oli ottanut kestääkseen sellaisen rasituksen, hänen sydämensä tunsi suurempaa rakkautta, syvempää kiitollisuutta kuin koskaan ennen.
Mutta kuinka hän, tämän uuden tiedon polttaessa hänen sieluaan, voisi enää milloinkaan nähdä Barryä? Häntä halutti hiipiä tiehensä ja piiloutua kuin iskun saanut eläin — ja Barry tulisi kotiin tänään. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi kohdattava Barry, vihdoinkin täysin tietäen, kuinka suuri hänen velkansa oli, ja samalla tietäen senkin, että hänen oli mahdoton puhua havainnostaan. Sillä hän tunsi, ettei hän voisi koskaan pakottautua mainitsemaan siitä, ja tunsi Barryn kyllin hyvin tietääkseen, ettei sen mainitseminen saisi tulla kysymykseenkään. Heidän välisensä juopa oli liian laaja. Ne kaksi päivää, jotka hän oli yksin viettänyt Towersissa, olivat tuntuneet loputtomilta, mutta nyt hänen tunteensa heilahtivat toisaalle, ja hän toivoi Barryn saapumisen siirtyvän tuonnemmaksi. Häntä kammotti jo se ajatuskin, että he kohtaisivat toisensa. Vaikka hän moittikin itseään pelkuriksi, päätti hän kuitenkin jättää pelätyn tapaamisen päivällisajaksi, jolloin Forbes ja pari palvelijaa olisi saapuvilla; se terästäisi häntä sopeutumaan tilanteeseen ja antaisi hänelle aikaa valmistautua niiden myöhempien, vaikeampien tuntien varalle, jolloin hän olisi Barryn kanssa kahden kesken. Sillä Barry oli ottanut tavakseen istua illoin hänen seurassaan sen lyhyen ajan, jonka hän viipyi alakerrassa, ja piti siitä tavasta tiukasti kiinni. Siihen kohteliaisuuteen kuten kaikkiin muihinkin huomaavaisuuden osoituksiin nähden hän oli tunnontarkka. Hän itse paneutui makuulle paljoa myöhemmin, ja usein oli Gillian aprikoinut, mitä hän puuhaili, mitä ajatteli ollessaan yksin työhuoneessaan, joka oli hänen turvapaikkansa.
Mutta hän oli johtunut melkein pelkäämään heidän yhdessä istumiaan iltahetkiä; jännitys kävi yhä vaivaavammaksi. Kahden viimeisen Skotlannissa vietetyn viikon aika oli ollut raskaampi kuin niiden edellinen. Cravenin rauhattomuus oli ollut näkyvämpi, selvempi. Ja nyt sitä muistellessaan Gillian mietti, olikohan niiden miesten seura, joiden kanssa Barry oli matkustellut ja metsästellyt kaukaisissa maissa, lietsonut hänen veressään piilevää vaellushalua. Kun skotlantilaisessa huvilassa aina päivällisen jälkeen kerrottiin entisiä muistoja, oli Barry itse ollut omituisen harvasanainen, mutta kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti; hänen esiintymisensä oli huolestuneena tarkkailevasta Gillianista muistuttanut häkkiin teljetyn eläimen pakollista tyyneyttä, kun se näennäisesti alistuneena kestää vankeutta, mutta koko ajan hautoo karkaamista.
Juuri silloin olivat hänen pelokkaat aavistuksensa äkkiä muuttuneet suoranaiseksi peloksi. Muuan tapaus, joka oli sattunut muutamia päiviä sen jälkeen, kun metsästäjät olivat poistuneet heidän luotaan, oli lisännyt hänen levottomuuttaan. Hän oli mennyt kysymään Barryltä neuvoa vaikeissa talousasioissa ja tavannut hänet kumartuneena tarkastamaan laajaa karttaa. Hänen lähestyessään mies oli käärinyt sen kokoon, ja hänen käyttäytymisensä tähden oli Gillianin ollut mahdoton kysellä mitään, mikä muutoin olisi tuntunut luonnolliselta. Hän oli totuttautunut pysymään ääneti eikä ollut huomauttanut mitään, mutta kokoon kääritty, piilotettu kartta ja sen mahdollinen merkitys eivät lähteneet hänen mielestään. Saattoihan se merkitä vain sitäkin, että Barryn mielenkiinto oli jälleen kohdistunut entisten urotöiden näyttämöihin — palavasti Gillian toivoi asianlaidan olevan niin. Mutta se saattoi myöskin merkitä, että Barry suunnitteli uusia retkiä…
Teetä tuovan palvelijan saapuminen keskeytti hänen ajattelunsa vähäksi aikaa. Miehen järjestäessä yksinkertaista kalustoa, joka paremmin sopi atelieriin kuin Forbesin alakerrassa ehdottoman tarpeellisena pitämään huoliteltuun komeuteen, hän siirtyi keskeneräistä maalausta kannattavan telineen ääreen. Hän katseli sitä arvostelevasti. Oliko Barry oikeassa — eivätkö hänen työnsä sittenkään olleet muuta kuin taiteenharrastajan keskinkertaista tavoittelua? Hän oli ollut niin luottava, niin itsevarma. Ja häntä opettanut pariisilainen mestari oli myöskin ollut luottava ja varma. Mutta kun hän silmäili edessään olevaa keskeneräistä luonnosta, alkoi hänen luottamuksensa horjua. Se ei ollut tyydyttänyt häntä hänen valmistaessaan sitä, ja nyt se näytti ihan auttamattoman kelvottomalta. Hän huokasi raskaasti ja tuijotti siihen tarmottomana; se tuntui kuvaavan hänen kaikkien toiveittensa luhistumista. Mutta nopeasti hänen rohkeutensa uudelleen elpyi. Yksi huono työ ei merkinnyt epäonnistumista — hän ei myöntäisi pettyneensä. Sitä hän oli maalannut ollessaan äärimmäisen masentunut, koko maailman näyttäessä harmaalta ja toivottomalta, ja huono tulos johtui keskittymisen puutteesta. Hän oli sallinut levottomien ajatustensa häiritä itseään liian paljon, ja hänen huomiokykynsä hajaantuminen ja hänen surunsa olivat vaikuttaneet työhön turmiollisesti. Niin sen täytyi olla. Omaa arvostelukykyään hän oli saattanut epäillä, mutta opettajansa sanaa — ei. Hänen oli onnistuttava, hänen oli osoitettava olleensa oikeassa, de Myéresin olleen oikeassa. »Travaillez, travaillez, et puis encore travaillez», jupisi hän, kuten oli kuullut opettajansa satoja kertoja kehoittavan, repi luonnoksen palasiksi ja viskasi kappaleet isoon paperikoppaan.
Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi teepöytään päin, jonka ääressä Mouston istui innokkaasti odottaen ja totisin, ruskein silmin tarkkaillen teekannun tärisevää kantta. Hän valmisti teen, veti sitten koiran luokseen ja syleili sitä melkein intohimoisen rakkaasti. Usein sellaista ei sattunut, mutta joskus hänen kaihoiset tunteensa pyrkivät purkautumaan, ja muun hellittävän puutteessa hän valoi ne villakoiraansa, joka vastalahjaksi oli kiintynyt häneen pettämättömästi. Joshio oli vieläkin ainoa koko talon henkilökunnasta, joka iltikseen sai koskea siihen, ja Cravenia kohtaan se osoitti omituisia, vihan ja pelon sekaisia tunteita. Moustonille — ainoalle uskotulleen — hän nyt kuiski uusia, kahden viimeisen yksinäisen päivän kuluessa kehitettyjä suunnitelmiaan, miten hän voisi paremmin oppia tuntemaan Barryn hämärää luonnetta, joka siihen saakka oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, miten hän vielä koettaisi murtaa heitä erottavaa muuria. Puhuminen, vaikkapa vain koiralle, huojensi mieltä, ja hän oli liian syventynyt siihen kuullakseen ääntä, jonka koiran herkkä korva heti erotti. Ärähtäen se kiskaisi päänsä irti hänen sylistään, ja säpsähtäen hän katsahti ovelle, luullen jonkun palvelijan saapuneen.
Mutta sensijaan hän näkikin puolisonsa. Barryn odottamaton tulo huoneeseen, jota hän tavallisesti karttoi, riisti puhekyvyn Gillianilta, joka ei ollut valmistautunut häntä kohtaamaan. Huulet kalpeina hän tuijotti mieheensä kykenemättä lausumaan edes sovinnaista tervehdystä, ja hänen sydämensä jyskytti rajusti hänen katsellessaan, kun Barry tuli lattian poikki. Ei Barrykään tuntunut osaavan virkkaa mitään, ja yhä pahemmin hermostuen Gillian pani merkille, että hänen kasvonsa olivat synkät silminnähtävästä harmista. Nopeasti painostavaksi käyvän äänettömyyden rikkoi Mouston, joka uudelleen äkäisesti ärähtäen äkkiä kiukkuisesti syöksähti Cravenin kimppuun. Mutta vikkelästi Craven tarttui siihen voimakkain käsin ja sinkautti sen nurkkaan, jonne se putosi jysähtäen; ällistyksestä ja kivusta se päästi kimeän vinkunan, joka muuttui katkonaiseksi uikutukseksi, kun se odottamattoman rangaistuksen masentamana ryömi ison kaapin alle, joka näytti tarjoovan turvallisen pakopaikan.
»Barry!» Gilianin huudahdus, josta kuvastui epäilevää hämmästystä, sai Cravenin tajuamaan, että hänen antamansa rangaistuksen oli täytynyt Gillianista näyttää tarpeettoman ankaralta. Eihän voinut odottaa Gillianin näkevän hänen ajatuksiaan ja tietävän, kuinka vastenmielistä hänestä oli nähdä koiraa Gillianin syleilyssä. Hän oli mustasukkainen — koiralle, eikä hän ollut sellaisella tuulella, että olisi välittänyt hillitä mustasukkaisuutensa nostattamaa kiukkua.
»Olen pahoillani», sanoi hän lyhyesti. »En olisi välittänyt siitä, että se kävi kimppuuni. Se on kenties luonnollinen asia — mutta en siedä sitä, että sinä suutelet tuota vietävän otusta», lisäsi hän äänessään kiivas sävy, joka kiihoitti Gilliania enemmän kuin hillitympi selitys olisi tehnyt. Tahallinen julmuus eläintä kohtaan, olipa sen rikkomus vaikka kuinka raskas, ei ollut Cravenin tapaista, ja Gillian oli varma, ettei Mouston ollut hänen ärtymyksensä alunperäinen aiheuttaja. Jo aikaisemmin oli täytynyt tapahtua jotakin, mikä suututti häntä — kenties se asia, jota varten hän oli ollut Lontoossa — ja hänen tänne tullessaan yllättämänsä näky oli vihlaissut hänen ärtyneitä hermojaan. Hän ei ollut koskaan ennen huomauttanut mitään siitä, että Gillian piti koirasta, joka seurasi häntä kuin varjo, eikä ollut edes moittinut häntä siitä, että hän hemmoitteli sen piloille, kuten Peters oli useinkin tehnyt. Barryn äskeinen menettely tuntui sentähden sitäkin oudommalta — mutta Gillian oivalsi vastustamisen mahdottomaksi. Koira oli käyttäytynyt pahasti ja saanut kärsiä varomattomuudestaan; hän ei voinut puolustaa sitä — vaikka olisikin halunnut. Eikä hän halunnutkaan. Sillä hetkellä Mouston tuskin merkitsi mitään — mikään muu ei merkinnyt mitään kuin se sietämätön tosiasia, että Craven oli pahalla tuulella. Jos hän olisi tietänyt sen huonon tuulen todellisen syyn, olisi puhuminen ollut helpompaa. Hän pelkäsi yhä enemmän ärsyttävänsä Barryä, mutta tunsi, että häneltä odotettiin jonkunlaista vastausta. Äänettömyys saatettaisiin tulkita väärin.
Hänen tunteensa eivät suinkaan olleet tyynet, mutta hän pakotti äänensä rauhalliseksi ja virkkoi keveästi:
»Useimmat naiset ovat narrimaisesti mieltyneet johonkin eläimeen,faute de mieux. Minä vain kuljen joukon mukana.»
»Sinullakinkofaute de mieux?» Terävä huomautus sattui Gillianiin kuin ruumiillinen isku. Hän ei uskaltanut luottaa itseensä eikä kyennyt hillitsemään huuliensa värähtelyä, ja hän kääntyi toisaalle ja meni noutamaan toista kuppiparia astiakomerosta.
»Vastaahan minulle, Gillian!» kehoitti Barry kireästi. »Paremman puutteessako sinä tuhlaat niin paljon rakkautta tuolle matelevalle elukalle» — hän osoitti koiraa, joka surkeasti ryömi vatsa lattiata viiltäen Gilliania kohti pakopaikastaan kaapin alta — »kaipaavatko käsivartesi lasta — eivätkä koiraa?»
Hänen kasvonsa olivat pingoittuneet, ja hänen Gillianiin tuijottavista silmistään hehkui raju kaipaus. Hän kiusasi itseään sanomattomasti — kiusasiko hän Gillianiakin? Saattoivatko hänen mitkään sanansa liikuttaa Gilliania, järkyttää hänen levollista tyyneyttään, joka joskus hänen oman rauhattomuutensa vastakohtana tuntui hänestä melkein sietämättömältä? Gillian oli tunnollisesti täyttänyt heidän sopimuksensa ehdot ja oli nähtävästi tyytyväinen sen rajoituksiin. Häntä näytti tyydyttävän tämä kirottu elämä, jota he elivät. Mutta äkkiä oli Barryn mielessä herännyt halu varmistautua siitä, että tämä hänen olettamuksensa piti paikkansa, ettei Gillianin ulkoisen tyytyväisyyden alla piillyt kaipausta ja toiveita, joita hän koetti salata. Mutta mitäpä hyödyttäisi heitä kumpaakaan, jos hän puristaisi Gillianilta salaisuuden, mihin hänellä — hänen omasta syystään — ei ollut oikeutta? Taivuttaessaan tytön suostumaan tähän rikkinäiseen avioliittoon hän oli jo tehnyt kyllin suuren vääryyden häntä kohtaan — hänen ei tarvinnut tehdä toisen elämää enää raskaammaksi. Ja juuri nyt, hillittömän intohimon hetkellä, hän oli puhunut häikäilemättömästi, anteeksiantamattoman häikäilemättömästi. Hänen ilmeensä kävi entistä pingoittuneemmaksi, ja hän siirtyi likemmäksi Gilliania.
»Gillian, tein sinulle kysymyksen», alkoi hän epävarmasti. Gillian pyörähti nopeasti häneen päin ja silmäili häntä katse värähtämättä, vaikka kasvot aavemaisen kalpeina.
»Sinä olet ainoa henkilö, jolla ei ole oikeutta kysyä minulta sitä, Barry.» Hänen äänensä ei ollut kiukkuinen, ei edes moittiva, mutta siitä huokui lempeätä arvokkuutta, joka lamautti Barryn. Hän kääntyi poispäin, tehden rajattoman katumuksen eleen.
»Pyydän anteeksi», lausui hän, ja hänen äänensä särähti. »Käyttäydyin koiramaisesti — sanani olivat hyljeksittävät.» Sitten hän kääntyi jälleen Gillianiin päin, käyden äkkiä kiivaaksi. »Jospa Jumala olisi suonut minun jättää sinut vapaaksi! Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon kanssasi, turmella elämääsi itsekkyydelläni, estää sinua saamasta rakkautta ja lapsia, joita sinulla pitäisi olla. Olisit saattanut kohdata miehen, joka olisi antanut sinulle niitä molempia, joka olisi tehnyt elämäsi täysin onnelliseksi, kuten sen pitäisi olla. Kirotussa itsekkyydessäni olen tehnyt sinulle miltei suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Hyvä Jumala, minusta on ihme, ettet vihaa minua!»
Gillian nielaisi huulilleen tulvivat sanat. Hän tunsi, kuinka vaarallista oli puhua harkitsematta, kuinka vaarallinen koko tilanne oli. Heidän vastaisen elämänsä perustus tuntui olevan hänen vastauksensa varassa, sen jatkuminen riippuvan ohuessa langassa, joka oli vaarallisesti pingoittunut ja uhkasi joka hetki katketa. Häntä peloitti jouduttaa ratkaisevaa käännekohtaa, jonka hän oli kauan tajunnut lähestyvän ja joka nyt näytti olevan melkein käsillä. Varomaton sana, jopa äänen painostuskin saattaisi aiheuttaa häntä hirvittävän mullistuksen.
Hän koetti voittaa aikaa ja rukoili, että hänelle annettaisiin mielijohde ohjaamaan häntä. Odottava teepöytä soi hänelle hetkisen aikaa.
Koneellisesti hän täytti kupit ja leikkasi leipää tahallisen kankeasti aivojensa työskennellessä kuumeisesti.
Barryn tuska painoi häntä raskaammin kuin hänen omansa
Kun hän nyt luuli varmasti tietävänsä, mikä oli kannustanut Barryä menemään avioliittoon hänen kanssaan, piti hän miehen äskeistä purkausta vain uutena ritarillisena yrityksenä, jolla hän koetti salata avioliiton todellista vaikutinta. Barry oli tahallaan koettanut saattaa itsensä väärään valoon ja kun hän sen ymmärsi, täytti hänen mielensä kiihkeä kiitollisuus.
Hänen rakkautensa pyrki kuuluvasti julki. Kunpa hän vain voisi puhua! Kunpa hän vain voisi rikkoa häntä sitovat kahleet, ilmaista kaikki, mitä hänen sydämellään oli, panna elävän rakkautensa mittelemään voimiansa sitä kuolleen entisyyden aavetta vastaan, joka oli riistänyt Barryltä koko elämän riemun! Mutta hän ei voinut puhua. Hänen suunsa sulki ylpeys ja sitä tuki se tunne, ettei hän saanut lisätä Barryn ennestäänkin raskasta taakkaa vastenmielisen rakkauden tuottamalla harmilla.
Mutta jotakin hänen täytyi lausua ja tehdä se, ennenkuin toinen huomaisi hänen empivän, mikä saattaisi tehdä hänen sanansa ihan arvottomiksi. Vain siten, ettei hän pitäisi miehen äskeisiä sanoja kovin suurimerkityksisinä, voisi hän tarttua keskustelun vaaralliseen juoneen ja ohjata sen turvallisemmalle tolalle.
Hän istuutui verkkaisesti ja järjesteli yksinkertaista tarjotinta silmäänpistävän huolellisesti.
»Et sinä pakottanut minua tulemaan vaimoksesi Barry» virkkoi hän tyynesti. »Tiesin, mitä tein ja millaisia vaikeuksia saattaisi ilmetä. Sinun ei tarvitse syyttää itseäsi mistään. Sinä olet ollut ystävällinen ja huomaavainen joka suhteessa. Olen äärettömän kiitollinen sinulle — ja hyvin tyytyväinen elämääni. Uskothan minua. Vain yhden seikan toivoisin olevan toisin; sanoit, että meidän pitäisi olla ystävyksiä — mutta olet sallinut minun olla ystäväsi vain kauniilla säällä. Etkö voisi sallia minun joskus olla mukanasi ja auttaa sinua vaikeuksissa yhtä hyvin kuin iloissakin? Sinun harrastuksesi ja velvollisuutesi ovat niin laajat» — ehätti hän jatkamaan, jottei Barry luulisi hänen tähtäävän syvällisempiin, likeisemmin mieskohtaisiin huoliin — »ja enhän voi olla tietämättä, että niissä sattuu vaikeuksia. Jos vain sallisit minun ottaa niistä osani —» Hän katsahti vihdoinkin miehen synkästi tuijottaviin silmiin, ja hänen katseeseensa hiipi heikko vetoomuksen ilme. »En enää, Barry, ole lapsi, jolle on näytettävä ainoastaan elämän aurinkoista puolta.»
Miehen kasvoille välähti sanoinkuvaamaton ilme, joka muutti niitä ihmeellisesti.
»En soisi sinun ikinä näkevän elämän pimeätä puolta», vastasi hän lyhyesti, ottaen Gillianin ojentaman kupin.
Nuori nainen tunsi, ettei jännitys ollut tyyten lauennut, vaikka se olikin lieventynyt. Barryn esiintyminen oli väkinäistä, ja se pani hänen sydämensä sykkimään tuskaisesti. Tuontuostakin hän vaivihkaa vilkaisi miehen tuikeisiin, riutuneihin kasvoihin, ja itku pyrki hänen kurkkuunsa, kun hän näki toisen silmistä kuvastuvan väsymyksen.
Barry puheli katkonaisesti Lontoossa kohtaamistaan ystävistä ja kymmenistä jonninjoutavista seikoista, mutta siitä asiasta, joka oli viivyttänyt häntä kaupungissa, hän ei hiiskunut mitään, ja Gillian ihmetteli, mitähän hänellä oli ollut mielessään poiketessaan vakiintuneista tavoistaan ja tullessaan hänen luokseen huoneeseen, jossa hän ei koskaan käynyt. Oliko hänellä ollut joku määrätty tarkoitus, oliko hän aikonut uskoa jotakin, minkä lausumisen Moustonin typerä käytös oli estänyt? Hän tukahdutti pettymyksen huokauksen. Kenties ei Barry enää milloinkaan tuntisi samaa halua.
Yhä enemmän huolestuen hän pani merkille, että Barry oli vielä tavallistakin rauhattomampi. Hän ei ottanut toista kuppia teetä, vaan sytytti savukkeen ja alkoi puhellessaan kävellä edestakaisin kädet työnnettyinä syvälle taskuihin.
Hänen lauseensa tulivat sysäyksittäin, ja niiden välillä oli aina pieni pysähdys. Kerran hän tällä tavoin katkaistuaan puhelunsa seisahtui pienen pöydän ääreen, otti sillä olevan salkun ja alkoi välinpitämättömästi silmäillä sen sisältämiä piirroksia. Gillian kävi äkkiä pelokkaan näköiseksi, hätkähti ja liikahti noustakseen pystyyn, mutta kohautti sitten olkapäitään ja vaipui takaisin sohvaan, jääden katselemaan miestä tarkkaavasti. Se oli hänen yksityinen luonnossalkkunsa, ja siinä oli erikoisesti yksi muotokuva — Barryn oma — jota hän ei olisi millään ehdolla tahtonut näyttää hänelle. Mutta kieltäminen olisi vain kiinnittänyt toisen huomiota sellaiseen, minkä hän toivoi ehkä jäävän huomaamatta.
Craven selaili piirroksia verkkaisesti. Heidän avioliittonsa aikana hän oli nähnyt vaimonsa töitä vain hyvin vähän, Gillian arkaili tuoda niitä hänen arvosteltavikseen, ja omaksumansa sekaantumattomuuspolitiikan mukaisesti hän ei ollut osoittanut olevansa utelias. Hän tunsi useita kasvoja ja niitä katsellessaan muisti, mikä oli Gillianin taidon erikoispuoli. Tarkastamissaan miesten ja naisten muotokuvissa hän näki tuntemiaan luonteenpiirteitä. Niitä ei oltu koetettu salata — paheet ja hyveet, mielen ylevyys ja sielun halpuus oli tuotu esiin kaikessa alastomuudessaan. Hänen katseensa kiintyi miellyttävään Petersin kuvaan, vaikka sen alle merkitty nimi pani hänet ymmälle. Tuntien kateutta hän silmäili kuvan ystävällisiä, yleviä piirteitä, leppoisia silmiä, joissa oli surullinen vivahdus, ja herkkäviivaista suuta. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan vuosikausia elämästään saadakseen sellaisen mielenrauhan, jollaista huokui hänen tilanhoitajansa tyynen kirkkaista kasvoista. Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän laski piirroksen kädestään. Sekunnin tai pari hänen ajatuksensa viipyivät siinä, ja hän katseli seuraavaa muotokuvaa hajamielisesti. Sitten häneltä pääsi hillitty huudahdus, ja hän alkoi silmäillä sitä tarkemmin. Ja häntä tarkkaileva Gillian veti syvään henkeään, ja hänen nyrkkinsä puristuivat ja avautuivat suonenvedontapaisesti. Barry seisoi hievahtamatta niin kauan, että tuntui kuluvan kokonainen iäisyys, tuli sitten verkalleen lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä. Ja ensimmäisen kerran häntä nyt peloitti katsoa miestään silmiin.
»Näytänkö minä — tuollaiselta?»
Gillianin pää painui alemmaksi, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen kuivilta huuliltaan tuskin lähti ääntä.
»Olen nähnyt sinut sellaisena.» Kuiskaus tuli hyvin hiljaa ja miltei kuulumattomasti, mutta Barry erotti vastahakoisesti lähteneen, myöntävän vastauksen.
»Noin —kirotulta?»
Gilliania hätkähdytti toisen äänen kammoava sointu.
»Olen pahoillani —» jupisi hän arasti.
»Hyvä Jumala!» Voimasana puristui huomaamatta Barryn huulilta, mutta jos hän olisi ajatellut, olisi hän pitänyt sitä oikeutettuna, sillä hänen edessään olivat langenneen enkelin kauniit, tuskan vääristämät kasvot. Kauhistuneena hän katseli janoisen intohimoisia silmiä, joista hehkui rajua, tyydyttämätöntä kaipausta ja joissa oli hirveän muiston synkkä, kiusaantunut, toivoton ilme, tiukasti puristettua suuta, joka näytti sirojen, kullanruskeiden viiksien alla olevalta suoralta, tuimalta viirulta, traagillisten kasvojen syviä ryppyjä, jotka kuvastivat katkeruutta ja kapinahenkeä. Inhoten hän pani kuvan salkkuun. Gillianista hän näytti tuollaiselta! Se oli sietämättömän tuskallista.
Hän purskahti koleaan, ilottomaan nauruun, joka värisytti Gilliania.
»Tuossa olet arvostellut luonnettani suoremmin kuin äsken puhuessasi», virkkoi hän katkerasti, »ja saat kiittää taivasta, että olen puolisosi ainoastaan nimellisesti. Varjelkoon Jumala sinua lähemmin tutustumasta minuun!»
Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui. Kauan senjälkeen Gillian istui liikkumattomana, koneellisesti hypistellen sormillaan sohvan sitsipeitettä, tuijottaen avaruuteen kyynelistä kosteat silmät levällään. Piirros oli armoton, mutta hän ei ollut aikonut sitä Barryn nähtäväksi. Sen piirtäminen oli käynyt itsetiedottomasti, ja vaikka hän kammosikin sitä, oli hän kuitenkin säilyttänyt sen, koska se oli erittäin onnistunut ja ainoa hänellä oleva Barryn muotokuva.
Paremman keskinäisen ymmärtämyksen unelmat tuntuivat romahtaneen hänen ajattelemattomuutensa ja tuhmuutensa tähden. Hän oli loukannut miestään eikä voisi sitä milloinkaan selittää. Jos hän viittaisi siihen, koettaisi saada häntä käsittämään, niin se vain pahentaisi asiaa. Surkeasti nyyhkyttäen hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen vieressään liehakoi ja uikutti hemmoiteltu Mouston hylättynä ja unohdettuna.
Hän oli odottanut Barryn palaamista niin suurin toivein, mutta nyt olivat kaikki toiveet murskana hänen jaloissaan. Sinä lyhyenä hetkenä, joka olisi saattanut lähentää heitä toisiinsa, he olivat loukanneet toisiaan, kuten varmasti kummastakin tuntui, tahallisesti ja tarkoituksellisesti. Omasta puolestaan hän tunsi olevansa viaton, hänellä ei ollut ollut sellaista tarkoitusta — mutta miten oli Barryn laita? Barry ei ollut koskaan ennen loukannut häntä; raskaimpienkin puuskiensa aikana mies oli kohdellut häntä horjumattoman ystävällisesti ja huomaavasti. Mutta tänään — häntä puistatti, kun hän mietti, oliko tämä heidän suhteittensa uuden jakson merkki. Ja haikean, turhan kaipauksen kalvamana hän toivoi, ettei sitä iltapäivää olisi ollutkaan.
Kaiken nyt tapahtuneen jälkeen herätti se ajatus, että hän joutuisi istumaan Barryä vastapäätä pöydässä loputtoman päivällisajan ja sitten kahden kesken hänen kanssaan kesäisen illan pitkät tunnit, hänessä pakokauhun tapaisen tunteen. Ähkäisten hän pyyhkäisi tuuhean tukan otsaltaan. Se oli raukkamaista — mutta hän ei voinut alistua siihen, ei tekisi sitä. Halveksien itseään hän meni huoneen toisessa päässä olevan puhelimen ääreen.
Erakkomajassa Peters nautti hyvin ansaittua lepoa pitkän ja kuuman, raskaan ja väsyttävän päivän jälkeen. Yllään vanha tweedkankainen takki hän lojui mukavasti tilavassa tuolissa pari torkkuvaa setteriä jalkojensa juuressa ja hampaissaan tuprahteleva, ruma, vanhanaikainen piippu. Huone oli tulvillaan ilta-auringon valoa, ja sen täytti sekava kokoelma kirjoja, käsinkirjoitettuja nuotteja, pyssyjä, onkivapoja ja raippoja. Se oli kodikas, ja omistajan luonne oli painanut siihen leimansa; se oli työhuone ja samalla huoahduspaikka. Nyt sen omistaja levähti, mutta ruumiillinen lepo ei ulottunut aivoihin, sillä ne olivat kiihkeässä toiminnassa. Hänen tavallisesti leppoiset kasvonsa olivat rypyissä, ja hän imi vanhaa piippuaan niin tarmokkaasti, että hänet kokonaan verhosi sininen savupilvi. Huoneen vastaiseen nurkkaan sijoitetun puhelimen kilinä tuli harmillisena keskeytyksenä. Hän katsahti puhelimeen tuskastuneena, vastahakoisena liikkumaan paikaltaan, mutta toisen soiton jälkeen hän nousi jäykästi, jupisten jotakin harmissaan ja työntäen uniset setterit syrjään. Liikaa hätäilemättä hän tarttui kuulotorveen ja vastasi äreästi, mutta hänen kuunnellessaan muuttui hänen vaivautunut ilmeensä nopeasti. Pehmeän, empivän äänen lausumat sanat kuuluivat selvästi.
»Sinäkö siellä, David? Etkö voisi tulla tänne päivälliselle — jos — jos sinulla ei ole muuta menoa. Minun päätäni särkee pahasti, ja se on niin ikävää Barryn tähden. En tahtoisi, että hänestä tuntuisi tympeältä ensimmäisenä iltana kotona. Jos siis voit, niin tulethan, David —»
Petersin kasvot kävivät tuikeiksi, kun hän erotti epävarmasti sopertavan äänen värähtelevän, mutta hän vastasi reippaasti.
»Tietysti tulen, kovin mielelläni», lupasi hän herttaisesti, vaikka hänen mietteensä eivät suinkaan olleet hilpeät. Raskaasti huoaten hän pani kuulotorven koukkuunsa. Mutta tuskin hän oli ennättänyt liikahtaa, kun puhelin uudelleen kilahti terävästi.
»Kirottu vehje!» mutisi hän ärtyneesti.
Tällä kertaa oli puhujan ääni kokonaan toisenlainen, sanat lyhyet ja jyrkät!
»Sinä, Peter? — Hyvä! — Onko sinulla puuhaa tänä iltana? — Eikö? — No, tule sitten Jumalan tähden tänne päivälliselle!» Ja sitten kuulotorvi paiskattiin rajusti paikalleen.
Vielä tuikeamman näköisenä Peters siirtyi miettivästi huoneen poikki ja painoi takan vieressä olevaa soittonappulaa. Palvelija saapui viipymättä kuten tavallisesti, isännöitsijä antoi tarpeelliset määräykset ja miehen poistuttua laski piippunsa syrjään, järjesti hieman papereitaan ja meni verkkaisesti viereiseen huoneeseen.
Erakkomaja oli alkujaan ollut Towersin leskellä, mutta sitä ei oltu kahden viimeisen polven aikana tarvittu siihen tarkoitukseen. Se huone, johon Peters nyt astui, oli alunpitäen ollut seurusteluhuone, mutta niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka hän oli siellä asunut, hän oli pitänyt sitä musiikkisalina. Sen seiniä peitti tammilaudoitus, lattia oli kiilloitettu eikä verhoja ollut lainkaan; ainoana kalustona oli iso piano ja yksi ainoa muotokuva; se oli samalla kertaa hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä. Ja kolmeenkymmeneen vuoteen oli hän suonut oikeuden astua sinne vain kahdelle ihmiselle: sille naiselle, jonka muotokuva riippui seinällä, ja myöhemmin sille tytölle, josta sen naisen jälkeen oli tullut Craven Towersin emäntä. Tästä huoneesta, muotokuvalta ja pianolta hän haki lohtua kaikissa vaikeuksissaan; täällä hän taisteli yksinäisyyttään ja murheitaan vastaan, joista maailmalla ei ollut aavistustakaan. Nytkin hänestä tuntui, että vain se rauha, jota se huone aina valoi hänen mieleensä, antaisi hänelle voimia selviytyä häntä odottavasta tehtävästä.
* * * * *
Hänen saapuessaan oli Craven yksin hallissa, ja vasta ruokakellon soitua ilmestyi Gillian myöhästyneenä, ja hänen hyvin kalpeilla poskillaan oli kuumeiset läikät. Petersin tarkka silmä pani heti merkille, ettei tavallisesti aina hänen kintereillään oleva musta seuralainen ollut nyt muassa. »Missä on uskollinen Moustonisi? Ei suinkaan epäsuosiossa — mallikelpoinen otus?» pilaili hän, heti kuitenkin käyden alakuloiseksi nähdessään Gillianin kasvoille levinneen tuskaisen punan.
Mutta Gillian pisti kätensä hänen kainaloonsa ja naurahti väkinäisesti. »Mouston alkaa muuttua mahdottomasti; olen taitanut pilata sen auttamattomasti. Kerron sille, että tiedustit sitä; se ilahduttaa lemmikki-poloistani. Se on katumassa yläkerrassa, kaluten luuta. Mennään sisälle — minun on hirveän nälkä.»
Mutta ruokapöydässä hän ei näyttänyt nälkäiseltä, sillä hän ei syönyt juuri mitään, vaan puheli katkonaisesti, hermostuneesti, sysäyksittäin. Myöskin Craven oli aluksi hyvin harvasanainen, ja keskustelu jäi pääasiallisesti Petersin huoleksi, kunnes hän esittämällä suoranaisen kysymyksen sai isännän puhelemaan heitä molempia huvittavasta aineesta. Sitten riitti puhelua siihen saakka, kunnes Gillian poistui pöydästä.
Juotuaan seurusteluhuoneessa kahvia hän avasi pianon ja vaipui sitten väsyneenä leveään sohvaan. Päivän kuluessa sattuneet mielenliikutukset ja päivälliselletulon vaatima ponnistus olivat näännyttäneet hänet, eikä tulevaisuus ollut koskaan näyttänyt niin mustalta, niin vaikealta kuin nyt hänen ollessaan niin masentunut. Hän oli mittaamattoman kiitollinen Petersille siitä, että hän oli tullut tänä iltana, mutta käsitti samalla, että hänen oli mahdoton alituisesti toimia törmäyspatjana heidän välillään. Mutta huomispäivän, lukemattomien huomispäivien pohtimisen hän päättävästi karkoitti mielestään.A chaque jour suffit sa peine.
Hän lepäsi lihakset velttoina ja silmät suljettuina. Tuntui kuluvan kauan, ennenkuin miehet tulivat hänen seuraansa. Mistähän he puhelivat — oliko Petersille kerrottu se tieto, jota hänelle ei oltu ilmaistu. Hänet teki levottomaksi pian uhkaavan onnettomuuden tuntu. Ja kun he vihdoin saapuivat, vilkaisi hän ensin toiseen, sitten toiseen, salaten huolestumistaan, mutta heidän kasvoistaan hän ei saanut mitään selvää. Muutamia minuutteja viipyi Peters hänen vieressään pakisemassa, siirtyen sitten pianon ääreen, kuten hän oli toivonut. Järjestettyään pielukset mukavammin ympärilleen hän antautui nauttimaan musiikista, ja hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kuullut Petersin soittavan niin hyvin. Hänen lähellään seisoi Craven, nojaten saniaisilla täytetyn takan reunukseen savuke riippumassa huuliensa välissä. Gillian saattoi huomaamatta häntä katsella — sillä hänen katseensa oli suunnattu lasiovesta pengermälle — ja silmäili hänen kauniita kasvojaan suruisen tarkkaavasti. Hän näytti olevan syvissä aatoksissa eikä miettivästä ilmeestään päättäen kuullut sopusointuisia säveliä, jotka täyttivät huoneen. Mutta se otaksuma sai pian ankaran kolauksen. Peters oli lakannut soittamasta. Kun huoneessa vähän ajan kuluttua alkoi aaltoilla erään ooppera-aarian valittava sävel, näki hän miehensä hätkähtävän rajusti ja hirvittävän kalpeuden, jonka hän oli nähnyt kerran aikaisemmin, leviävän hänen kasvoilleen. Gillian puri huultaan tukahduttaakseen ilmoille pyrkivän huudahduksen ja tuijotti henkeään pidättäen, kun Barry meni lattian poikki ja laski kätensä hillitsevästi Petersin olalle.
»Jumalan tähden, älä soita sitä kirottua kappaletta!» kuuli hän miehensä sanovan melkein tuntemattomaksi muuttuneella äänellä. Ja sitten Craven poistui nopein askelin puutarhaan.
Mustasukkainen tuska puistatti Gilliania päästä jalkoihin saakka. Vaistomaisesti hän heti arvasi, että aaria, jota hän ei tuntenut, siis jollakin tavoin oli Barryn elämää synkentävän muiston yhteydessä, ja entisyyden aave, jota hän koetti unohtaa, näytti taas kohoavan näkyviin ja ilkkuvan hänelle voitonriemuisesti. Hän värisi. Kestäisikö sen valta elämän loppuun asti? Olisiko se aina heidän välillään, hänen kilpailijanaan, tehden hänen kaikki ponnistuksensa tyhjiksi?
Pitkään aikaan hän ei rohjennut katsoa Petersiin, joka oli empimättä noudattanut Cravenin kursailematonta pyyntöä. Mutta kun hän viimein uskalsi vilkaista sinnepäin, näytti toinen jo unohtaneen koko keskeytyksen. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen, melkein henkevä ilme kuten tavallisesti hänen istuessaan pianon ääressä, eikä hänen soitossaan tuntunut merkkiäkään harmista eikä hämmästyksestä. Gillian huoahti huojennuksesta ja muutti hieman asentoaan, sijoittuen niin, että saattoi nähdä pengermälle paenneen, yksinäisen olennon. Barry seisoi kivisen rintasuojan vieressä käsivarret ristissä rinnalla, tuijottaen värähtämättä yön pimeyteen, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkeutunut kauas laajan puiston rajojen ulkopuolelle. Hän näytti ruumiillistuneen yksinäisyyden vertauskuvalta, ja Gillianin sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli miehensä yksinäisyyttä ja kärsimyksiä, joihin hän ei saanut ottaa osaa. Kunpa Barry vain turvautuisi häneen! Jospa hänellä olisi oikeus mennä Barryn luokse, vedota rakkauteensa, pyytää häneltä kaipaamaansa luottamusta ja olla hänen tukenaan suruissa! Mutta Barry oli yksin, yltämättömissä, eikä edes aavistanut hänen kaipaustaan.