Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Vielä kauan sen jälkeen, kun näppäimistö oli käynyt hämyisen sekavaksi, soitti Peters väsymättömästi. Mutta vihdoin hän nousi pystyyn, sulki pianon ja kiersi lähellään olevaa sähkönappulaa.
»Kello jo yksitoista!» huudahti hän pahoitellen. »Hyväinen aika, miksi et keskeyttänyt minua? Soittaessani unohdan ajan kulun. Olen väsyttänyt sinut tyyten. Mene vuoteeseen, kalpea lapsi! Minä kävelen kotiin ja tapaan Barryn pengermällä ohi mennessäni.»
Gillian solahti sohvalta lattialle ja tarttui toisen ojennettuun käteen. »Soittosi ei milloinkaan väsytä minua», vakuutti hän, katsahtaen ylöspäin. »Sinulla on taikavoimaa sormenpäissäsi, rakas David.»
Hän siirtyi avoimen ikkunan ääreen katsomaan poistuvaa miestä, joka pian tuli uudelleen näkyviin talon nurkan takaa ja meni pengermällä seisovan Cravenin luokse. Puheltuaan muutamia minuutteja he laskeutuivat yhdessä pitkiä kiviportaita myöten ruusutarhaan, josta päästiin oikopolkua myöten pienen pensaikon lävitse puiston halki Erakkomajaan vievälle tielle. Petersillä oli tapana oltuaan päivällisellä kartanossa kävellä sitä kautta, ja melkein aina kuten tänäkin iltana Craven saattoi häntä.
Gillian oli jo kauan tiennyt, että hänen puolisoaan viehättivät öiset harhailut. Barry saattoi palata vasta tuntikausien kuluttua. Oliko mies vielä vihoissaan, koska oli jättänyt toivottamatta hyvää yötä, mitä hän ei ollut koskaan sitä ennen unohtanut? Hänen huulensa vavahtelivat kuten pettyneen lapsen huulet hänen verkalleen palatessaan huoneeseensa. Mutta astellessaan hallin lävitse ja pitkiä portaita myöten yläkertaan tunsi hän sydämessään tuominneensa Barryä väärin. Barry ei voinut alentua halpamaiseen kostoon. Hän oli vain unohtanut — kuinka hän olisikaan sitä muistanut? Hänestä se oli pikku seikka, eikä hän voinut tietää, kuinka tärkeä se oli Gillianista.
Saavuttuaan makuuhuoneeseensa Gillian lähetti pois kamaripalvelijattarensa ja meni avoimen ikkunan ääreen. Hän oli hyvin väsynyt, mutta rauhaton, eikä hänen mielensä tehnyt vuoteeseen. Hän istuutui matalalle ikkunalaudalle tuijottamaan kuutamoiseen maisemaan. Hänen jatkuvan huomaamattomuutensa vaivaamana ryömi katuva Mouston kopastaan ja hiipi arkaillen hänen luokseen, ja kun hän hajamielisesti ojensi kätensä sitä kohti, rohkaistui se kiipeämään hänen vierelleen. Sentimetrin toisensa jälkeen se siirtyi likemmäksi häntä, ja kun sitä ei torjuttu, lisääntyi sen uskallus, kunnes se vihdoin laski päänsä hänen polvilleen ja vinkui tyytyväisenä. Koneellisesti hän hyväili koiraa, kunnes sen värisevä, nytkähtelevä ruumis rauhoittui hänen tyynnyttävästä silittelystään.
Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen. Ei ainoakaan tuulenhengähdys värisyttänyt tuuhealehväisiä puita, ei ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta. Turhaan hän kuunteli; ei kajahtanut pöllön ulvahdusta, ei fasaanin terävää hälytysääntä; luonnonkin ylle tuntui laskeutuneen painostava äänettömyys. Kuparinvärinen kuu helotti taivaalla kuin tulipallo. Pengermän toisella laidalla loi ryhmä korkeita puita sysimustia varjoja sileäksi leikatulle nurmikolle ja kivikaiteen valkeille kuvioille. Avoimesta ikkunasta kantautui heikkoa jasmiinintuoksua, ja hän kallistui eteenpäin, innokkaasti hengittäen tuoksua, joka toi hänen mieleensä luostarikoulun rauhaisen pihan muistoja. Ihmeen kaunis, salaperäinen, kiihoittava yö kutsui häntä kiehtovasti. Hänet vallannut rauhattomuus yltyi äkkiä sietämättömäksi, ja kun hän vilkaisi taakseen avaraan huoneeseen, tuntui se tukahduttavalta.
Seinät tuntuivat puristavan häntä. Hän oli varma, ettei hän saisi lepoa tilavassa vuoteessaan, vaan heittelehtisi kuumeisen tuskaisesti aamuun saakka, ja pitkät, näännyttävät tunnit kammottivat häntä. Yön toisensa jälkeen hän oli maannut yksinään kaihoten, kunnes oli lopen uupuneena vaipunut katkonaiseen, unien vaivaamaan horrokseen, joka ei virkistänyt.
Nukkuminen oli mahdotonta — huone, joka oli nähnyt hänen öiset valvontansa, tuntui vankilalta, jossa oli vain synkkiä, murheellisia ajatuksia. Kuumuus pani suonet hänen päässään jyskyttämään; hän kaipasi vapaaseen ulko-ilmaan, raikkaaseen, kuutamoiseen puutarhaan.
Herätettyään nukkuneen koiran hän meni parvekkeelle ja laskeutui sieltä portaita myöten, jotka hän tunti sitten oli niin väsyneenä noussut. Hallissa vielä palavasta yksinäisestä lampusta hän arvasi, ettei Craven ollut vielä palannut. Hapuillen hän eteni pimeässä seurusteluhuoneessa, kunnes hänen ojennetut kätensä osuivat lasioven salpaan. Siirrettyään sen meluttomasti syrjään hän avasi oven ja astui ulos. Hetkisen hän seisoi paikallaan, hengittäen syvään, nauttien maiseman kauneudesta ja hänet äkkiä vallanneesta, riemuisesta vapauden tunteesta. Hiljainen puutarha, aina kaunis, mutta vieläkin kauniimpi yön salaperäisessä valaistuksessa, kiehtoi hänen mieltään voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Se oli sama kuin muulloinkin, mutta sittenkin niin ihmeellisen, omituisen erilainen. Siinä oli lumousvoimaa, horjumatonta rauhaa, joka tyynnytti hänen mielessään riehuvaa myrskyä ja rauhoitti hermoja. Sen melkein yliluonnollisen kauneuden tenhoamana hän verkkaisesti asteli pitkin pengermää Moustonin ihmeissään pysytellessä ihan hänen kintereillään.
Kun hänen väsyneet jalkansa eivät sitten enää jaksaneet kävellä, pysähtyi hän portaiden luokse ja nojasi kyynärpäänsä kaideaidan harjaan. Tukien leukaansa kämmenillään hän katseli ruusutarhaa, ja häntä hymyilytti sen oudon siro muodollisuus. Yhdeltä puolen se rajoittui pengermään, ja muilla kolmella sivulla sitä ympäröi korkea kuusiaita, jossa pengermän portaiden kohdalla oli portti. Siitä päästiin pensaikkoon, jonka läpi Petersin oikopolku vei. Korkean, tiheän kuusiaidan varjo ulottui kauas tarhaan, ja hän katseli haaveksien sen pimentoihin, loihtien esille menneisyyden, kuvitellen elottomaan ympäristöönsä niiden unohdettujen polvien aaveita, jotka muinaisaikaisissa silkki- ja satiinipukimissaan olivat kävelleet noilla samoilla kivetyillä poluilla, puhelleet, nauraneet ja itkeneet ruusujen keskellä. Yksinäiset haamu-parat — olivatko ne yksinäisempiä kuin hän?
Vihdoin hiljaisuus särkyi. Kaukaa puistosta kuului pöllön pehmeä kutsu, ja pian kajahtanut vastaushuhuilu tuntui ilkkuvan yksinäiselle kuuntelijalle. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan suureen äärettömän kaipauksen huutoon: »Barry! Oi, Barry, Barry!»
Ja ikäänkuin vastaukseksi rukoukseensa hän kuuli ääntä, joka sai veren nopeasti tulvahtamaan hänen sydämeensä.
Kuusiaidan tummassa varjossa oli portti auennut ja sitten sulkeutunut kajahtaen. Painaen käsillään rintaansa hän terästi katsettaan, tähyillen pimeään. Sitten kuului varmoja askelia, ja Cravenin kookas vartalo erottui ympäröivästä hämystä. Huohottaen Gillian katseli, kun hän hitaasti tuli ruusutarhan ylitse ulottuvan kirkkaan kuutamoviirun poikki ja nousi portaille. Vasta pengermälle saavuttuaan hän näytti huomaavan vaimonsa ja tuli hänen luokseen, huudahtaen hämmästyneenä: »Sinä — Gillian?»
»En saanut unta — oli niin kuuma — puutarha houkutteli minua», sopersi Gillian, alkaen äkkiä pelätä, että toinen saattaisi luulla hänen olleen vakoilemassa häntä. Mutta yön kiehtova voima oli Cravenista liian luonnollinen kaivatakseen mitään selityksiä. Hän sytytti savukkeen ja poltteli äänettömänä. Gillian ei osannut virkkaa mitään, ja hänen olemustaan värisytti synkeiden aavistusten kylmä aalto hänen odottaessaan, että Barry alkaisi puhua. Vihdoin mies kääntyi hänen puoleensa miettivän näköisenä ja puhkesi puhumaan mutkattoman suoraan.
»Minua on pyydetty Keski-Afrikkaan lähtevän retkikunnan johtajaksi. Se on osittain metsästys-, osittain tieteellinen retki. Minun puoleeni käännyttiin, koska tunnen seudun ja mieltäni kiinnittävät troopilliset sairaudet, olen valmis suorittamaan osan kulungeista, jotka pakostakin ovat suuret — olisin ilomielin tehnyt sen joka tapauksessa, meninpä mukaan tai en. Vastauksen antamista siihen kysymykseen, rupeaisinko retken johtajaksi, viivytin niin kauan kuin ymmärrettävillä syillä voin — minun oli otettava huomioon muitakin kuin itseni. Mutta minulta tiukattiin varmaa vastausta, ja nyt olen suostunut lähtemään. Monet muut miehet suoriutuisivat siitä tehtävästä paremmin kuin minä, mutta, kuten mainitsin, satun tuntemaan seudun ja puhun useita sikäläisiä murteita, joten minun lähtöni tekee puuhan helpommaksi.
— Mutta minusta ei ratkaiseva tekijä ole ollut se, vaan se olet ollut sinä. Luuletko, etten tiedä, kuinka perinpohjaisesti olen pettänyt toiveesi — kuinka raskas elämäsi on? Tiedän sen. Ja koska sen tiedän, lähden. Sillä en käsitä, miten muuten voisin muuttaa elämäsi edes siedettäväksi.
— Meidän on käynyt mahdottomaksi jatkaa tällä tavoin — ja vika on minun, yksin minun. Sinä olet ollut hyvyyden ja kärsivällisyyden enkeli, olet tehnyt kaikki, mitä yksikään nainen inhimillisesti katsoen olisi voinut tehdä, mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan. Minulla ei ollut oikeutta pyytää sinua sellaiseen avioliittoon. En voi tehdä sitä tekemättömäksi. En voi antaa sinulle vapautta, mutta olemalla poissa voin tehdä elämäsi helpommaksi kuin se on ollut. Olen järjestänyt kaikki asianajajieni kanssa Lontoossa ja Petersin kanssa täällä tänä iltana. Jollen palaa, sillä onhan retkellä luonnollisesti vaaroja, jää kaikki sinun hallintaasi — se on ainoa hyvitys, minkä voin antaa. Jos palaan — olkoon Jumala armollinen ja suokoon minun olla sinua kohtaan parempi kuin tähän asti olen ollut.»
Isku, jota Gillian oli odottanut, oli vihdoin tärähtänyt, hänen pelokkaat aavistuksensa olivat toteutuneet. Sydämessään hän oli aina ollut varma, että niin kävisi, mutta sen äkillisyys lamautti. Hän ei osannut sanoa mitään. Äänettömänä hän seisoi miehensä vieressä epätoivoisen pelon turruttamana; kädet tiukasti nyrkissä. Barry lähtisi — eikä milloinkaan palaisi. Hänen aivoissaan takoi, ja hänen teki mielensä kirkua. Hän tunsi hyvin oman voimattomuutensa, hänen mitkään sanansa eivät jaksaisi horjuttaa miehen päätöstä. Se oli loppu, jonka tulon hän oli koko ajan aavistanut, hänen kaikkien unelmiensa loppu, kaiken muun paitsi surun ja tuskan ja sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden loppu. Ja Cravenille — vaarat ja mahdollisesti kuolema. Hän oli myöntänyt, että retki oli vaarallinen, järjestänyt sen varalta asiansa. Cravenin tekemäksi se merkitsi paljon. Niiltä miehiltä, jotka olivat olleet heidän luonaan Skotlannissa, hän oli saanut tietää, kuinka äärimmäisen pelottomasti Barry uhitteli vaaroja; hän tunsi Barryn hillittömän huimapäisyyden metsästysretkillä, se oli niillä seuduin sananpartena. Barry ei antanut lainkaan arvoa omalle hengelleen — millä perusteilla olisi voinut olettaa hänen ryhtyvän edes tavallisiin varokeinoihin salaperäisessä maassa, jossa kuolema väijyi äkillisenä ja hirvittävänä? Aikoiko hän lähteä edeltäpäin päätettyään lopettaa elämänsä, joka oli käynyt sietämättömäksi? Tuska raateli hänen sydäntään, ja hän sulki silmänsä, ettei mies näkisi niiden varmastikin haikeaa kärsimyksen ilmettä. Kuinka pitkä valmistusaika hänelle oli suotu, ennenkuin ero jättäisi hänet lohduttomaksi?
»Milloin lähdet?»
Kysymys tunkeutui äkkiä hänen huuliltaan, ja Craven silmäili häntä tutkivasti, koettaen saada selvää värittömistä, valkeata, värähtämätöntä naamaria muistuttavista kasvoista. Hän oli ollut erottavinaan värähdyksen vaimonsa äänessä, mutta sitten hän moitti itseään hupsuksi nähdessään toisen rauhallisen ulkonäön, joka tuntui todistavan välinpitämättömyyttä. Gillianin tyyneys koski häneen, vaikka se samalla lujitti häntä. Miksi pitäisi Gillianin välittää siitä mitään, mietti hän katkerasti. Hänen lähtönsä saattoi merkitä Gillianille vain helpotusta. Ja pettymys valoi hänen ääneensä kylmän, ynseän soinnun.
»Lähiviikkojen aikana. Päivää ei vielä ole tarkalleen määrätty», vastasi hän vältellen.
Taaskin oli Gillian ääneti, ja Barry aprikoi, mitähän hän ajatteli. Äkkiä Gillian kääntyi hänen puoleensa, ja hänen suustaan purkautuivat hätäisesti soperretut sanat:
»Kun sinä olet poissa — saanko lähteä Ranskaan — Pariisiin — työskentelemään? Tämä joutilas elämä tappaa minut!»
Craven katsahti häneen hämmästyneenä, hänen sanojensa kiihkeyden säpsähdyttämänä, säikähtäen kuullessaan odottamattoman ehdotuksen. Hänen ainoana lohdutuksenaan retkellä olisi ollut ajatella, että Gillian oli Towersissa, siinä asemassa, jossa hän toivoi, Petersin hoivaamana. Sekunnin ajan hän mietti evätä pyynnön, mikä tuntui olevan hänen oikeutensa, vaikka se ehkä olisikin ollut mielivaltainen teko. Mutta hänen antamansa lupaus, että Gillian saisi menetellä vapaasti, oman tahtonsa mukaan, sitoi hänen kätensä. Hän ei voinut rikkoa lupaustaan nyt.
»Kuten itse haluat», virkkoi hän väkinäisen huolettomasti. »Olethan itsenäinen. Saat tehdä niinkuin tahdot.»
Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi talolle päin. Gillian käveli hänen rinnallaan tunnemyrskyn raivotessa rinnassaan. Barry ei koskaan saisi tietää, kuinka kiihkeästi hän rakasti häntä, kuinka polttava intohimo sykähteli hänessä kuin elävä olento. Hän ei voinut puhua, heidän välillään oleva kuilu oli liian leveä, ylipääsemätön, ja Barry lähtisi hänen luotaan, pitäen häntä kylmänä, tunteettomana! Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, kun hän haparoi eteenpäin pimeässä seurusteluhuoneessa.
Himmeästi valaistussa hallissa seisoi Craven portaiden juurella, puristaen tammista kaidetta, ja katseli tuskaisin silmin hentoa, kumaraista olentoa, joka hitaasti nousi portaita. Hänen mielessään riehui taistelu, ja hän rukoili voimia jaksaakseen sallia vaimonsa mennä — sillä hän tiesi, että jos Gillian vain kääntäisi päätään, hänen itsehillintänsä olisi mennyttä. Nyt se jo alkoi heikentyä, ja hänen otsalleen kihosi isoja hikihelmiä, kun hän koetti tukahduttaa kavalaa sisäistä ääntä, joka kehoitti häntä unohtamaan entisyyden ja ottamaan omansa. »Sinulla on vain yksi elämä», tuntui se huutavan ilkamoivan pilkallisesti. »Elä niin kauan kuin voit, ota, mitä saat! Mennyt on mennyttä; vain nykyisyydellä on merkitystä. Mitä hyödyttää katumus, mitä pidättyminen, joka puuduttaa, mutta kuitenkin lietsoo halua? Hupsu, hupsu, kun sysäät luotasi onnen mahdollisuuden!»
Häneltä pääsi syvä ähkäisyn tapainen hengähdys ja hän syöksähti eteenpäin. Mutta kuolemanpelon vallassa hän sitten pysähtyi, kiskaisi katseensa irti kaihoamastaan naisesta ja riensi yöhön.
Pienessä, arabialaisleirin keskelle pystytetyssä teltassa Algerian etelärajoilla istui Craven kirjoittamassa. Paahtavan kuumaa päivää oli seurannut ihan tyyni, tukahduttava yö, ja Craven oli märkä hiestä, jota tippui hänen otsaltaan ja joka muodosti nahkeita läiskiä hänen kätensä alle, tehden kirjoittamisen työlääksi ja vaikeaksi; olisipa se ollut tuiki mahdotonta, jollei hän olisi sormiensa kohdalle levittänyt imupaperia. Hänen ohut silkkipaitansa, jonka kaula-aukon hän oli vetänyt hyvin laajaksi ja jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäittensä yläpuolelle, oli liimaantunut hänen leveihin hartioihinsa. Valon houkuttelemina kierteli pienen pieniä kärpäsiä sakeana parvena lampun ympärillä, tanssien liekin hohteessa ja kärventäen siipiänsä, niin että niitä sakeasti tippui leiripöytää peittäville, tiheästi kirjoitetuille liuskoille, tahraten vielä kosteata mustetta ja kasaantuen tahmaksi hänen kynänteräänsä. Vähänväliä hän kärsimättömästi pyyhkäisi ne pois.
Hänen takanaan nurkassa kyyrötti Joshio, tutkimattomat, keltaiset kasvot märkinä ja kiiltävinä, ja puhdisti revolveria tavalliseen perinpohjaiseen ja huolelliseen tapaansa. Hänen vieressään olevalla neliskulmaisella, risaisella telttakankaan palasella olivat hänen työssään tarvitsemansa välineet hyvässä järjestyksessä, ja hänen uutterasti puhdistaessaan, öljytessään ja kiilloittaessaan nostamatta katsettaan työstänsä löysivät hänen näppärät sormensa erehtymättä juuri sen esineen, jota hän tarvitsi. Ase näytti jo tahrattomalta, mutta jonkun aikaa hän vielä hankasi sitä voimaperäisesti, käsitellen sitä melkein rakastavan huolellisesti, ikäänkuin ei olisi hennonut laskea sitä pois käsistään. Vihdoin hän murahti empivästi, pani vastahakoisesti syrjään käyttämänsä rievun, kääri revolverin silkkiseen nenäliinaan ja verkkaisesti sujutti sen nahkaiseen koteloon, jonka hänen huolenpitonsa oli pysyttänyt pehmeänä ja taipuisena. Pantuaan sen meluttomasti eteensä maahan hän suuntasi vinot silmänsä Craveniin ja katseli häntä tarkkaavasti minuutin tai pari. Varmistuttuaan vihdoin siitä, että isäntä oli liian syventynyt omaan tehtäväänsä huomatakseen palvelijansa puuhia, hän otti selkänsä takaa toisen revolverin, jota hän alkoi puhdistaa hätäisemmin, pintapuolisemmin kuin edellistä, samalla varovasti pitäen silmällä pöydän ääressä kumarassa istuvaa miestä. Kun hän oli saanut senkin tyydyttävään kuntoon ja pannut sen takaisin takataskuunsa, väikkyi hänen tavallisesti värähtämättömillä kasvoillaan melkein lapsellisen mielihyvän ilme, ja hän kävi viekkaan huolettoman näköisenä käsiksi pyssyyn, joita oli kaksi pystyssä teltan seinän varassa hänen lähellään.
Kaksi vaivoissa ja vaaroissa elettyä vuotta ei ollut jättänyt häneen minkäänlaisia jälkiä, samottujen seutujen tuhoisan epäterveellinen ilmasto ei ollut pystynyt hänen vankkaan ruumiiseensa, ja tieteellisen retkikunnan keskuudessa raivonneet taudit eivät olleet kajonneet häneen sen enempää kuin Craveniinkaan. Kun hän ei välittänyt mistään muusta kuin isäntänsä mukavuudesta sekä uhmaili väsymystä ja vaaroja, olivat Afrikan sydänmailla vietetyt kuukaudet olleet paljoa paremmin hänen makunsa mukaiset kuin Craven Towersin tympeän yksitoikkoinen elämä. Mutta kun matka — tosin kiertoteitse — käännettiin kotiin päin — Joshion omaksumaan kotiin — oli hän sittenkin hyvällä tuulella. Hänestä oli elämässä ainoastaan yksi kannustin — se mies, joka vuosikausia sitten oli Kaliforniassa pelastanut hänen henkensä. Joshio oli tyytyväinen siellä, missä Craven oli.
Teltan ulkopuolella oli arabialaisten leirissä hälinää. Oven ohitse käveli yhtenään ryhmittäin miehiä, jotka keskustelivat innokkaasti ja väitellessään huusivat käheä-äänisesti, meluisan kiihkeästi. Läheltä kuului hevosten hirnuntaa, ja kerran peräytyi kirkuva ori rajusti teltan seinää vasten, jonka vierellä Joshio istui, ärryttäen tyynen jaappanilaisen päästämään harvinaisen kiukunäännähdyksen, samalla kun hän kumartui sieppaamaan turvaan toista pyssyä. Sitten eläin kiskottiin kauemmaksi runsaiden, monivivahteisten arabialaisten voimasanojen kajahdellessa, ja Joshio virnisti leveästi, kun käskevä ääni vaimensi arabialaisten hälyn ja muukalaisen teltan läheisyydessä syntyi äkkiä hiljaisuus.
Joka taholta kuuluvasta häiritsevästä melusta huolimatta Craven kirjoitti keskeyttämättä vielä jonkun aikaa. Huoahtaen hän sitten kokosi hajallaan olevat liuskat, pyyhki pois niihin takertuneet kärventyneet siivet ja pienet, käpertyneet kärpäsenraadot ja lukematta tiheään kirjoittamiaan arkkeja työnsi ne kuoreen, sulki sen, kirjoitti osoitteen ja nojautui sitten taaksepäin, huudahtaen huojennuksesta.
Petersille menevä kirje oli valmis, mutta vielä oli jälellä vaikeampi kirje, joka hänen oli lähetettävä vaimolleen — jonka kirjoittaminen häntä peloitti, mutta jonka hän silti kiihkeästi halusi lähettää. Se saapuisi perille vasta hänen kuolemansa jälkeen, jonka hän varmasti uskoi hänet saavuttavan ja jota hän hartaasti rukoili, ja paljastaisi Gillianille koko hänen entisyytensä salaisuuden ja hänen intohimoisen rakkautensa, joka oli karkoittanut hänet, arvottoman, kauaksi vaimostaan. Sillä kaksi vuotta kestäneiden seikkailujen ja vaarojen aikana ei kuolema ollut koskaan näyttänyt niin uhkaavan läheiseltä kuin nyt, ja ennen kuolemaansa hän tahtoisi saada tämän ainoan tyydytyksen — hän rikkoisi vaitiolon, joka oli syövän tavoin jäytänyt hänen sieluaan. Vihdoinkin saisi Gillian tietää kaikki, mistä hän ei ollut milloinkaan rohjennut puhua, hänen toivottoman rakkautensa, hänen katumuksensa ja häpeänsä, hänen kiihkeän halunsa tehdä vaimonsa onnelliseksi.
Kymmeniä kertoja viimeisten kahden vuoden aikana hän oli yrittänyt kirjoittaa, mutta aina luopunut aikeestaan, mutta tällä kertaa se tarve oli pakottava. Nyt hänellä oli viimeinen tilaisuus. Aamusarastuksen varhaisina hetkinä hän seuraisi arabialaisia, joiden vieraana hän majaili, kostoretkelle, jolta hän ei mielinyt palata elävänä. Kuolema, jota hän Englannista lähdettyään oli avoimesti uhitellut, olisi varmastikin helppo löytää niiden sotaa käyvien heimojen keskuudessa, joiden kohtaloon hän oli liittänyt omansa. Hänen kasvojaan valaisi hetkisen omituinen hymy, joka sitten äkkiä haihtui epäilyksen horjuttaessa hänen varmuuttaan. Entäpä jollei kohtalo taaskaan sallisi hänen päästä irti elämästä, joka oli käynyt sietämättömämmäksi kuin konsanaan?
Kun häntä vainosi O Hara Sanin muisto ja hän tuskaisesti ikävöi sitä naista, jonka hän oli tehnyt puolisokseen, oli tämä kaksinkertainen taakka käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli tarttunut tieteellisen retkikunnan tarjoamaan tilaisuuteen. Hän oli tuntenut maan vaarallisen luonnon ja tiennyt sen rämeiden ja metsien uhkuvan kuumehuuruja. Ja hän olikin lähtenyt Afrikkaan kohtaamaan kuolemaa, joka vapauttaisi hänet jättämättä silti tahraa hänen vaimonsa kantamaan nimeen. Ja kuolema, joka vapauttaisi hänet, vapauttaisi myöskin Gillianin! Hän kiristeli hampaitaan ajatellessaan sen katkeraa oikeudenmukaisuutta. Sillä hän oli määrännyt omaisuutensa ja laajat tiluksensa Gillianille, käytettäväksi hänen mielensä mukaan. Nuori, rikas ja vapaa! Kuka saavuttaisi omakseen sen, mistä hän oli luopunut? Vielä nytkin, kuukausia kestäneen sielullisen taistelun jälkeen, se ajatus tuntui kiduttavalta.
Mutta kuolema, joka oli vaatinut raskaan veron hänen kumppaniensa keskuudesta, oli kiertänyt häntä. Sairaudet ja tapaturmat olivat vainonneet retkikuntaa alusta alkaen. Retken lääkeopilliset ja tieteelliset tulokset olivat olleet odottamattoman runsaat, mutta kuoleman saalis seurueen jäsenten joukosta oli ollut hirvittävä. Äärimmäisen huimapäisenä ja kaikista varokeinoista välittämättä Craven oli nähnyt murhenäytelmän toisensa jälkeen, tuntien kateutta, jota hän oli tuskin kyennyt salaamaan. Leirissä jaksottaisesti tuhoisesti raivonneet äkilliset, tappavat kuumetaudit eivät pystyneet häneen, ja pelottomasti ja väsymättä hän oli uurastanut hoivaillessaan tartunnan saaneita retkeläisiä ja lamaantuneiden, huolettavan helposti sortuneiden kantajien nopeasti supistuvaa armeijaa. Järkkymätön jaappanilainen aina rinnallaan hän oli ponnistellut yötä päivää pelastaakseen retkikunnan täydellisestä tuhosta. Ja hoitaessaan sairaita ja paimentaessaan haluttomia kantajia hän oli lomahetkinään samoillut laajoilla alueilla etsimässä tuoretta ravintoa leirin tarpeiksi. Mutta vaarat, joita hän oli tahallaan hakenut niin uhkarohkeasti, että siitä oli peittelemättä puhuttu, olivat ihmeellisesti väistäneet häntä. Hänen henkeään suojeli taikavoima. Hän oli antautunut jokaiseen huimaan yritykseen, pannut yhtenään itsensä alttiiksi vaaralle, kunnes eräänä iltana, vähää ennen kuin retkikunnan piti kääntyä taivaltamaan takaisin sivistysmaailmaan, leirinuotiolla sattumoisin lausuttu sana oli äkkiä hänelle selvittänyt, kuinka suuresti koko retkikunnan turvallinen paluu rannikolle oli riippuvainen hänestä.
Omituisesta kohtalonoikusta oli kuolema korjannut runsaimman satonsa retkikunnan tieteellisesti kouluttamattomien jäsenten keskuudesta. Vaikka suurriistan metsästäjät olivat karaistuneempia ja ruumiillisesti paremmin harjaantuneet kestämään vaivoja ja rasituksia kuin seurueen oppineet jäsenet, olivat he kuitenkin sortuneet kaikki paitsi Cravenia. Huomautuksen oli eräs tutiseva, kuumeinen tiedemies, joka nuotion hohteessa kirjoitti muistiinpanoja päiväkirjaansa tuskin jaksaen vapisevissa sormissaan pitää lannistumattoman tahdon liikuttamaa, vaivaloisesti pyörivää täytekynää, lausunut sitä ennakolta ajattelematta ja mitään erikoista tarkoittamatta. Hätkähdyttävää lausetta oli seurannut juro ele, hirvittävän sisältörikas ele, ja tyrmistyneenä oli Craven tuijottanut värisevään olentoon, jonka pingoittuneissa keltaisissa kasvoissa silmät kiilsivät melkein kammottavan kirkkaina, kunnes miehen sanojen merkitys hitaasti hänelle selvisi. Mutta kun hän kerran oli tajunnut huomautuksen koko kantavuuden, oli se herättänyt hänet täysin ymmärtämään velvollisuutensa niitä miehiä kohtaan, joiden johtajaksi hän oli ryhtynyt. Kaikista niistä, jotka olisivat kyenneet opastamaan retkikuntaa kotimatkalla, oli hän yksin jälellä. Ilman häntä saattaisivat aikoinaan lukuisan seurueen hengissä selviytyneet jäsenet kenties päästä turvaan, mutta sinä yönä hänelle selvisi, kuinka ehdottomasti hänen kumppaninsa luottivat, että hän veisi heidät nopeasti takaisin ja pitäisi aisoissa kantajat, joiden tuontuostakin uusiintuvat kapinat vain Craven näytti osaavan tukahduttaa. Hän oli istunut myöhään yöhön, synkästi tuijottaen roihuavaan tuleen, polttaen piipullisen toisensa jälkeen ja kuunnellen metsän moninaisia ääniä — kaatuvien puiden kaukaisia rymähdyksiä, hyönteisten taukoamatonta surinaa, leirin liepeillä hiipivien petoeläinten venytettyjä ulvahduksia, pöllön pehmeää huhuilua, joka elävästi toi hänen mieleensä Craven Towersin viileätuoksuisen puutarhan, ja läheisempää, kammottavaa, hillittyä valitusta, joka kantautui läheisestä teltasta; siellä ähkyi vielä yksi tieteen uhri kuolemankielissä.
Tunnin toisensa jälkeen hän istui ja mietti. Siitä ei päässyt mihinkään — halveksittavaa oli, ettei hän itse ollut sitä aikaisemmin oivaltanut. Velvollisuuden kaita polku oli hänen edessään, eikä hän saanut poiketa siltä huojentaakseen mieskohtaisen murheensa taakkaa. Hän oli sidottu näihin miehiin, jotka luottivat häneen. Kunnia vaati häntä luopumaan suunnitelmastaan — kunnes hän oli suorittanut tehtävänsä. Uskollisuuden kumppaneita kohtaan täytyi olla voimakkaampi kuin kaikki itsekkäät pyyteet. Ja eihän se missään tapauksessa merkitsisi muuta kuin päätöksen toteuttamisen viivästymistä, ajatteli hän, tuntien katkeraa tyydytystä. Kun hän vain olisi saattanut retkikunnan tähteet turvaan rannikolle, olisi hänen vastuunalaisuutensa lopussa, ja hänellä olisi vapaus lähteä sille uralle, joka vapauttaisi hänen rakastamansa naisen.
Viimeisenä aamunkoiton edellisenä, viileänä, hiljaisena tuntina hän oli noussut puutuneena ja väristen istumapaikaltaan hiipuvan nuotion ääressä, ja kun hänen oli liian myöhäistä enää saada laiminlyötyä lepoa, oli hän herättänyt Joshion ja lähtenyt tavanmukaiselle muonitusretkelleen, joka oli hänen jokapäiväinen puuhansa. Ja siitä ajasta alkaen hän oli huolekkaasti varjellut henkeään, joka tosin hänestä itsestään oli arvoton, mutta jolla oli korvaamaton arvo hänen kumppaneilleen. Enää ei ollut sattunut kuolemantapauksia eikä karkaamisia kantajien jo ennestään huvenneessa joukossa. Kaikki oli sujunut jatkuvan menestyksellisesti ja kuusi kuukautta sitten, senjälkeen kun oli suoritettu vaarallinen marssi vihamielisen maan halki, oli Craven vienyt retkikunnan jätteet turvalliselle rannikolle.
Retkikunnan palattua Lontooseen hän oli joitakuita viikkoja viipynyt afrikkalaisessa satamakaupungissa, noussut sitten pieneen kauppahöyryyn ja matkustanut vähäntunnetulle marokkolaiselle ranta-asemalle ja sieltä verkkaisesti ja kaartaen nykyiseen olinpaikkaansa, johon hän oli saapunut vasta viikko sitten.
Hän oli kahdesti ennen käynyt heimon parissa sheikki Mukair Ibn Zarrarahin nuoremman pojan, Pariisissa kohtaamansa spahiupseerin vieraana, ja hänelle osoitettu lämmin vierasystävyys oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Äkillinen, selittämätön halu oli vetänyt hänet uudelleen tänne, missä hän oli viettänyt muutamia elämänsä onnellisimpia kuukausia. Hänessä oli herännyt voimakas ihailu vanhaa, juroa arabialaispäällikköä ja hänen kahta perinpohjin erilaista poikaansa kohtaan; vanhempi heistä oli totinen, tavallisesti harvapuheinen mies, noudatti vanhoja perinnäistapoja oikeauskoisen muhamettilaisen jäykän sitkeään tapaan, vihasi ranskalaista oikeudenkäyttöä, jonka alaisena hänen oli pakko elää, ja uhrasi kaiken aikansa heimon asioihin ja kauniille, palvotulle vaimolleen, joka oli yksin hänen haareminsa valtiattarena, vaikka ei ollutkaan lahjoittanut hänelle lasta; nuorempi oli ihan päinvastoin kuin veljensä komea-asuinen, perin nykyaikainen nuori arabialainen ja yhtä innokas ranskalaisten pyrkimysten kannattaja kuin Omar oli niiden vastustaja. Varakas ja mahtava sheikki, jonka ystävyyteen ranskalaiset hallintoviranomaiset olivat uutterasti pyrkineet taatakseen itselleen hänen heimonsa tuen, sillä sen vaikutusvalta ulottui laajalle ja se olisi saattanut osoittautua vaaralliseksi tekijäksi levottomassa piirissä, kannatti sydämessään esikoisensa tunteita, mutta viisaampana, laajanäköisempänä ja harkitsevampana oivalsi, kuinka suotavaa oli, että ainakin yksi hänen sukunsa jäsenistä oli läheisessä yhteydessä hallituksen kanssa, joka hänen oli pakko tunnustaa, vaikka hän tekikin sen nurkuen ja puolittain halveksivasti. Kauan hän oli ollut kahdella päällä ennakkoluulojen ja poliittisen viisauden taistellessa vallasta hänen mielessään, ennenkuin oli vastahakoisesti suostunut siihen, että Said merkittiin spahirykmentin luetteloihin. Ja veljesten välinen harvinaisen voimakas rakkaus oli kestänyt kokeen, joka olisi saattanut olla liian ankara sen jatkumiselle; Omar oli alistunut itsevaltaisen päällikkövanhuksen päätökseen eikä ollut edes huomauttanut asiasta mitään, ja Said taas oli innostaan huolimatta huolellisesti varonut lietsomasta ilmiliekkiin veljensä syvälle juurtunutta vihaa sitä kansaa kohtaan, jota palvellessaan hän itse ylpeili. Hänen suruton luontonsa mukautui keveästi elämään kahta toisistaan jyrkästi eroavaa elämää, ja vaikka hän salaisesti pitikin parempina rykmentissään vietettyjä kuukausia, osasi hän mahdollisimman paljon nauttia loma-ajoistaan, joiksi hän aina palasi heimon pariin, riisui siellä komean upseeripukunsa, josta hänen kiihkeä mielensä nautti, salasi huolellisesti kaikki ranskalaisystävällisten taipumustensa merkit ja näytteli erittäin tahdikkaasti jonkun verran vastenmielistä osaansa sheikin nuorempana poikana.
Nuoren spahin ja Cravenin tutustuttua toisiinsa Pariisissa olivat he pian huomanneet, että heillä oli samanlaisia harrastuksia, ja tulleet sitten läheisiksi ystävyksiksi. He olivat olleet yhdessä Algeriassa metsästämässä panttereja ja berberiläisiä lampaita, ja vihdoin oli Craven suostunut lähtemään vierailulle heimon luokse. Siellä hän oli nähnyt aitoa aavikkoelämää, joka oli väkevästi kiehtonut hänen sovinnaisuutta vierovaa, vaellushaluista luonnettaan. Kaikki olivat poikkeuksetta ottaneet hänet sydämellisesti vastaan, harvapuheinen Omarkin oli ollut leppeä häntä kohtaan, pitäen häntä sellaisen kansan edustajana, jota hän saattoi kunnioittaa menettämättä silti omaa arvoaan. Cravenista olivat arabialaisten leirissä vietetyt viikot olleet keskeytymätöntä nautintoa, ja hänen toinen käyntinsä oli lujittanut heidän keskinäisiä suhteitaan. Heimon alue oli Algerian rajamaiden äärimmäisellä liepeellä, alituisen kuohunnan myllertämän piirin sydämessä, ja vaara oli siellä aina uhkaamassa, mikä ei Cravenista ollut sen vähäisin vetovoima. Hän oli tuntenut haikeata pettymystä sen tähden, että heimojen välinen sota, jota käytiin siitä huolimatta, että hallitus ponnisteli säilyttääkseen rauhan aavikon suurten heimojen välillä, oli hänen molempien käyntiensä aikana ollut keskeytyksissä.
Monia miespolvia oli Mukair Ibn Zarrarahin heimo ollut sodassa erään toisen mahtavan heimon kanssa, joka asuen kauempana etelässä oli asiallisesti maan nimellisten hallitsijain ylivallan ulkopuolella ja rikkoi rajarauhaa lakkaamatta. Mutta tietoisina Mukair Ibn Zarrarahin kasvavasta vallasta ja apulähteistä olivat rosvot karttaneet yhteentörmäystä hänen kanssaan ja suunnanneet huomionsa vähemmän vaarallisiin vastustajiin. Mutta perinnöllisten vihollisten näennäinen syrjässäpysyminen ei kuitenkaan narrannut vanhaa sheikkiä vähentämään varokeinojaan. Itämaalaisten luonteenomaiseen epäilevään tapaan hän piti heitä taukoamatta silmällä ja pysyi hyvästi järjestetyn vakoilukoneistonsa avulla jatkuvasti selvillä heidän kaikista liikkeistään. Vierailujensa aikana Craven oli usein kuunnellut tarinoita menneistä otteluista ja nähnyt ympärillään olevien rajun kiihkeistä kasvoista, että he toivoivat vihollisuuksien uusiintuvan. Tämä toivo oli erikoisesti elähyttänyt heimon nuorempia jäseniä, ja englantilainen oli aprikoinut, milloinkahan välähtäisi kipuna, joka vihdoin sytyttäisi kauan kyteneen vihan ja kilpailun liekit ilmiloimuun.
Ja oikeastaan olikin alitajuinen aavistus tällaisesta purkauksesta ajanut hänet jälleen Mukair Ibn Zarrarahin leiriin. Hänen aavistuksensa, hartaiden toiveiden tulos, oli osoittautunut todeksi. Samalla hän oli kuullut kuvauksia kauheista yksityiskohdista, jotka olisivat — jollei se ennestään olisi ollut hänen aikomuksensa — saaneet hänet pyrkimään mukaan siihen rangaistusretkikuntaan, joka valmistautui kostamaan heimon kunniaan kolahtanutta loukkausta. Hänen viikko sitten saapuessaan leiriin oli siellä kihissyt vimmastunutta, intohimojen valtaamaa väkeä, joka ei lainkaan muistuttanut hänen aikaisemmilla käynneillään näkemäänsä järjestystä noudattavaa, hyvään kuriin totutettua heimoa, ja se, että lisävoimia oli joka päivä saapunut kaukaisista piireistä, oli estänyt jännityksen laukeamisen ja paisuttanut yötä päivää myllertävää kiihtymystä.
Avarassa, barbaarisen upeassa teltassaan oli vanha päällikkö, jonka tyyntä arvokkuutta eivät edes murheelliset tapahtumat jaksaneet järkyttää, ottanut hänet yksin vastaan, sillä onneton Omar oli piiloutunut häväistyn ja ryöstetyn haareminsa lohduttomaan yksinäisyyteen. Englantilaiselle, jolle hän saattoi puhua avoimesti, oli vanhus kertonut koko hirvittävän tarinan, ja hänen kuvauksensa oli uhkunut eloisaa dramaattista voimaa ja loistavaa kaunopuheisuutta, jonka mestari hän oli. Se oli kertomus väärin osuneesta luottamuksesta ja petturuudesta, joka oli tullut ilmi ja rangaistu itämaalaisten ankaraan tapaan ja johtanut sitten pikaiseen, raukkamaiseen kostoon.
Muuan heimon päällikkö, johon sekä sheikki että hänen vanhempi poikansa olivat rajattomasti luottaneet, oli osoittautunut syypääksi raskaisiin hairahduksiin, jotka olisivat saattaneet suuresti vahingoittaa hallitsevan suvun arvoa, jollei niitä olisi saatu ilmi. Häneltä oli riistetty päällikkyys, ja kun hänen kannattajansa, joiden tukeen hän oli luottanut, olivat luontaiseen huikentelevaan tapaansa hylänneet hänet, oli rikollinen paennut kilpailevan heimon leiriin, jonka kanssa hän jo oli ollut salaisesti neuvotteluissa. Sen kaiken olivat Mukair Ibn Zarrarahin vakoojat saaneet selville, mutta tiedot eivät olleet ehtineet kyllin ajoissa, jotta olisi voitu estää onnettomuus. Rosvoilevalle päällikölle, joka oli kauan etsinyt tilaisuutta antaakseen tehokkaan iskun vihatulle kilpailijalleen, oli ilmaistu suunnitelmia, joiden luultiin olevan sheikin ja hänen poikansa tiedossa, ja Omarin ollessa laajan, hajallaan asuvan heimon syrjäisille leiripaikoille tekemällään tarkastuskierroksella, oli hänen pienen karavaaninsa piirittänyt rusentavan ylivoimainen joukko, jota johtivat heidän perinnöllinen vihamiehensä ja heidän oman heimonsa luopio. Sijoittuneina hänen hellästi rakastetun, nuoren vaimonsa kantotuolin ympärille — hän erosi vaimostaan hyvin harvoin — olivat Omar ja hänen vähäinen henkivartionsa otelleet epätoivoisesti, mutta taistelun tulos oli ollut etukäteen varma. Yksi toisensa jälkeen he olivat kaatuneet ylivoimaisten ahdistajien vimmaisissa hyökkäyksissä. Voittoisat hätyyttäjät olivat sitten peräytyneet etelää kohti yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vieden mennessään kauniin Safiyan — kavaltajan petturinpalkkion. Omar ja kaksi muuta olivat ainoat eloonjääneet; he olivat pahasti haavoittuneina maanneet ruumiskasojen alla, ja heitä oli luultu kuolleiksi.
Kuolema sydämessään oli nuori mies elänyt ainoastaan siitä toivosta, että pääsi kostamaan kunniansa loukkaajalle. Tämän ainoan rajun, voimia antavan halun elähyttämänä nuori Omar oli vielä toipunut valvomaan ja ohjaamaan, kun valmistauduttiin kostoretkelle, jonka piti olla ratkaiseva ja lopullinen. Vanhoihin vääryyksiin oli lisätty tämä äärimmäisen häpäisevä loukkaus, ja vihan vimmaan raivostuneet Ibn Zarrarahin heimolaiset olivat yhtenä miehenä päättäneet hävittää vihollisensa sukupuuttoon tai itse tyyten tuhoutua.
Cravenin saapuessa leiriin oli valmistukset saatu melkein loppuun suoritetuiksi, ja vasta tänä iltana, sheikin teltassa pidetyssä lopullisessa sotaneuvottelussa, jossa kaikki ylemmät päälliköt olivat olleet saapuvilla, oli hän ensi kerran nähnyt iskun kohtaaman miehen. Hän oli tuskin tuntenut laihaa, kuihtunutta olentoa, jota vain lannistumaton tahto näytti pitävän pystyssä, komeaksi, jänteväksi arabialaiseksi, joka koko heimon jäsenistä oli lähimmin vetänyt vertoja hänen omalle voimakkaalle vartalolleen. Synkästi hehkuvien silmien hurja epätoivo väräytti vastaavaa kieltä hänen sydämessään, ja heidän äänetön kädenpuristuksensa tuntui vahvistavan yhteisestä halusta syntyneen päätöksen. Myöskin tässä oli mies, joka rakkaudesta naiseen etsi kuolemaa päästäkseen eroon hirveän muiston kalvamasta elämästä. Heitä tuntui yhdistävän hiljainen ymmärtämyksen synnyttämä myötätunto; sama päämäärä, joka veti heidät oudon lähelle toisiaan, herätti Cravenissa kummallisen sukulaisuudentunteen, joka haihdutti hänen epäröintinsä, niin että hän saattoi avomielisesti ottaa osaa pian alkaneeseen keskusteluun. Kokouksen jälkeen hän oli palannut telttaansa suorittamaan omat loppuvalmistuksensa, tuntien melkein hurmiomaista riemua. Joshiolle, joka oli tavallistakin ilmeettömämpi, hän oli antanut kaikki tarpeelliset ohjeet tavaroittensa kuljettamisesta Englantiin.
Enää oli jälellä hänen vaimolleen menevä kirje, jonka aloittaminen tuntui kummallisen vaikealta. Sysättyään kirjoitusvehkeet luotaan hän nojautui kauemmaksi taaksepäin tuolissaan, kopeloi taskujaan, löysi piippunsa ja täytti sen tahallisen hitaasti. Sitten hän hapuili tulitikkuja, mutta ei löytänyt niitä taskuistaan, nousi, venyttelihe pitkään ja kumartui pöydän ylitse sytyttämään piipun lampusta. Hän meni ovelle ja seisoi siellä muutamia minuutteja, mutta liikkeelläolo ei tuntunut herättävän mielijohteita, ja kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän palasi istumaan, synkästi tuijottaen edessään olevaan valkeaan arkkiin.
Lepattava lamppu valaisi hänen tummiksi paahtuneita kasvojaan ja laihaa, jäntevälihaksista vartaloaan. Ollen mainiossa ruumiillisessa kunnossa ja Afrikan auringon päivetyttämä hän oli nuoremman näköinen kuin Englannista lähtiessään. Sillä hetkellä näyttivät kuolema ja Barry Craven olevan hyvin loitolla toisistaan — mutta muutamien tuntien kuluttua, mietti hän kylmäkiskoisesti kuin asia ei koskisi häntä, voisivat kuitenkin korppikotkat leijailla nyt niin voimakkaan ja elämää uhkuvan ruumiin ympärillä. »Komea Barry Craven.» Hän oli Lagosissa kuullut erään naisen lausuvan ne sanat ja tuntenut halveksivaa mielihyvää. Kun se huomautus nyt johtui hänen mieleensä, lehahti hänen kasvoilleen kyynillinen hymy, ja hän kuvitteli, kuinka saman naisen silmien ilme muuttuisi ihailevasta inhoavaksi, jos hän näkisi, mitä »komeasta Cravenista»; olisi jälellä aavikon haaskankorjaajien tehtyä työnsä. Se ajatus ei häntä itseään kammottanut. Hän oli aina elänyt liian likellä luontoa kaihtaakseen sen säälimättömien lakien ajattelemista.
Hän täytti piipun uudelleen ja koetti koota harhailevia ajatuksiaan, mutta nyt tuntui niiden pukeminen täsmällisiksi lauseiksi olevan mahdotonta, sillä kiihkeä kaipaus, joka ei koskaan lähtenyt hänen mielestään, heräsi nyt melkein vastustamattomana — halu nähdä Gillian, kuulla hänen ääntään. Omasta vapaasta tahdostaan hän aikoi luopua kaikesta, mitä elämä saattoi hänelle merkitä, mitä sillä saattoi olla hänelle tarjottavana, ja nyt alkoi luonnollinen vastavaikutus, hän moitti itseään hupsuksi ja napisi omaa langettamaansa tuomiota vastaan. Vanha taistelu virisi uudelleen, vanha houkutus kiehtoi häntä koko voimallaan, eikä se koskaan ollut tuntunut niin haikealta kuin tänä yönä. Tunteittensa heilahdettua toisaanne hän ei kammonnut kuolemaa, vaan häntä kammotti ajatus iäisyydestä — yksin. Gillian ei olisi hänen tässä maailmassa eikä iäisessä elämässä, ja tuskaisesti kaivaten hänen sielunsa valitti kovaa yksinäisyyttään. Hänen tuli sietämättömän ikävä Gilliania, se oli polttavaa, vihlovaa, ruumiillista kipua; mutta vielä paljoa voimakkaampana kohosi hienompi, ylevämpi pyrkimys täydelliseen sielulliseen kumppanuuteen, jota hän ei koskaan saisi tuntea. Hänen oman tekonsa tähden se olisi häneltä kielletty. Omalla teollaan hän oli valmistanut tämän helvetin, jossa hän eli, hänen omaa työtään olisi sekin helvetti, johon hän tämän jälkeen joutuisi. Aina hän oli tunnustanut sen oikeutetuksi; ei hän yrittänyt inttää sitä vääräksi nytkään.
Mutta jos asia olisi ollut toisin — jos hän olisi ollut vapaa tavoittelemaan Gilliania, koettamaan voittaa hänet omakseen! Hänen rangaistuksensa lievin puoli ei ollut se, että hän sisimmässään varmasti uskoi rakkauden uinuvana piilevän Gillianin sydämessä kaikista hänen päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Ja se rakkaus olisi saattanut kohdistua häneen, olisi kohdistunut häneen, sillä hänen oma voimakas ja hellä tunteensa olisi vetänyt sitä puoleensa. Gillianin olisi viimein täytynyt kääntyä hänen puoleensa, ja hänen rakkautensa olisi luonut Gillianin onnen. Ja hänelle olisi Gillianin rakkaus ollut elämän kruunu — elämä, täynnä sanomatonta riemua ja kauneutta, täydellistä, eheää myötätuntoa huokuva liitto. Yhdessä he olisivat tehneet Towersista maallisen paratiisin; yhdessä he olisivat voineet murtaa Cravenien kirouksen voiman; yhdessä he olisivat voineet kylvää onnea monien ihmisten elämään.
Ja hänen haaveillessaan, miten olisi saattanut olla, heräsi hänessä ensimmäisen kerran isyyden kaipaus; hän kaipasi lasta, jonka hänen jumaloimansa nainen olisi synnyttänyt, jonka pienessä olemuksessa yhtyisivät molempien olennaiset piirteet ja joka siten olisi heidän keskinäisen rakkautensa kouraantuntuva todistus, joka jatkaisi hänen juurenaan ollutta sukua. Uusi, järkyttävä tunne pani Cravenin huohottamaan kiivaasti. Hirvittävän äkillisenä kuin salama välähti sitten muisto, pistävä muisto, joka paiskasi hänen unelmansa sirpaleiksi hänen jalkojensa juureen. Taaskin hän kuuli hiljaisen, vienon, nyyhkivän äänen sanovan: »Etkö ole iloinen?» Taaskin hän näki O Hara Sanin vetoavat, kyyneleiset silmät, tunsi hänen hennon, surun puistattaman vartalonsa vapisevan sylissään, ja hän painoi päänsä käsiensä varaan huumaavan kauhun valtaamana.
Tuskaisen muiston ja oman inhon turruttamana hän ei havainnut, että leiristä taaskin kuului meluisia mielenosoituksia, mistä valppaasti ja tarkkaavasti kuunteleva Joshio arvasi, että sinne oli saapunut joku uusi Mukair Ibn Zarrarahin kannattaja, vastaanoton lämmöstä päättäen erikoisen huomatussa asemassa oleva henkilö. Uteliaana jaappanilainen nousi meluttomasti pystyyn ja pujahti hiljaa isäntänsä huomaamatta öiseen ulko-ilmaan.
Vähäistä myöhemmin ponnahti Craven pystyyn kuullessaan kirkkaan tenoriäänen kuuluvasti mainitsevan hänen nimensä. Nopeasti hän pyörähti kädet ojossa kookasta, nuorta arabialaista vastaan, joka kursailematta syöksähti telttaan tervehtimään häntä myrskyisen kiihkeästi. Craveniin tarttui pari vankkaa käsivartta, ja empivästi hän englantilaisena alistui tuliseen, itämaiseen syleilyyn, jota seurasi häntä enemmän miellyttävä, sydämellinen ja pitkä englantilaismallinen kädenpuristus ja kiivaan vuolas, melkein sekava tervehdyspuhe.
»C'est bien toi, mon vieux!Olet tervetulleempi kuin konsanaan — vaikka saattaisinkin toivoa sinun olevan tuhansien kilometrien päässä,mon ami, mutta siitä lisää myöhemmin.Dame, kuinka olen ratsastanut! Ikäänkuin Eblisin laumat olisivat olleet kintereilläni! Olin lomalla, kun sanansaattaja tuli minua etsimään — hän tuntuu olleen jyrkkä vaatimuksissaan, tämä Selim. Sähkösanomia oli lähetetty kaikkiin mahdollisiin paikkoihin — onneksi sain yhden niistä Marseillesissa. Niin, olin ollut Pariisissa. Kiiruhdin päämajaan pyytämään pitkää lomaa — epämääräiseksi ajaksi — tärkeiden yksityisasioiden vuoksi, valehtelin niin paljon kuin suinkin luulin everstin nielevän, mutta ei sanaakaan sodasta,bien entendu!Allahin kiitos, he eivät estelleet, ja lähdin heti. Senjälkeen olen ratsastanut miltei pysähtymättä yötä päivää. Kaksi hevosta olen tappanut, jälkimäinen viruu sydän pakahtuneena isäni teltan edustalla — muistathan sen? — pieni Mimini, raudikko, valkoinen tähti otsassa; rakastin sitä kuin sydämeni lemmittyä. En kenenkään muun kuin Omarin tähden olisi ratsastanut siten, sillä rakastin sitä hevosta, ymmärräthän,mon ami, enemmän kuin ikinä osaisin naista rakastaa. Naista! Pyh! Ei ainoakaan nainen koko maailmassa ole Mimini pään keikahduksen arvoinen. Ja minä tapoin sen, Craven. Tapoin sen, ja se rakasti minua, luotti minuun eikä ikinä pettänyt minua. Pieni Mimini! Allahin rakkauden nimessä anna minulle wiskyä!» Ja nauraen ja itkien samalla kertaa hän ähkäisten vaipui Cravenin vuoteelle, mutta nousi heti jälleen istumaan ja kaatoi kurkkuunsa pikarin kiellettyä juomaa — melkein viimeisen tähteen pullon pohjasta.
»Profeetta ei ollut milloinkaan maistanut wiskyä, sillä muutoin hän ei olisi kieltänyt sitä tosiuskovaisilta», virkkoi hän, poikamaisesti virnistäen, ojentaessaan tyhjän pikarin takaisin.
»Jollainen sinä et ole», huomautti Craven hymähtäen.
»En sellaisessa mielessä, kuin sinä tarkoitat», vastasi Said, heilauttaen jalkansa maahan ja etsien burnuusinsa laskoksista savukkeen, jonka hän sitten sytytti, ja poltti muutamia minuutteja mietteissään. Senjälkeen olivat kaikki äskeisen kiihtymyksen jäljet hänestä kadonneet, ja hän alkoi järkevästi pohtia hetken polttavaa kysymystä, osoittaen tervettä harkintakykyä ja mielenmalttia, mikä tuntui olevan ristiriidassa hänen näennäisesti huolettoman ja suruttoman luonnonlaatunsa kanssa. Se oli hänen luonteensa syvempi, visusti salattu puoli, jonka Craven oli vaistonnut jo heidän tuttavuutensa alkuaikoina.
Nyt hän puhui peittelemättömän totisesti tilanteen vakavuudesta. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut isänsä luona, ennenkuin lähti etsimään ystäväänsä, hän oli yksityiskohtaisesti perehtynyt retken suunnitelmaan ja eurooppalaisten tietojensa nojalla ehdottanut, jopa — esiintyen pontevammin kuin koskaan ennen vanhan sheikin seurassa — vaatinut siihen erinäisiä muutoksia, jotka hän nyt tarkoin selitti Cravenille. Tämä kannatti niitä sydämensä pohjasta, sillä hän itse oli esittänyt ihan samansuuntaiset ehdotukset, mutta vanhoilliset päälliköt olivat hylänneet ne mahdottomina uudistuksina, eikä hän, tuntien olevansa vieras, ollut niitä tyrkyttänyt. Äkkiä muuttaen sävyään nuori arabialainen sitten otsa rypyssä lausui hänelle kysymyksen.
»Mutta,mon cher, mitä tekemistä sinulla on tässä jutussa? Juuri sitä tarkoitin, kun sanoin toivovani, että olisit tuhansien kilometrien päässä. Sinä olet ystäväni, meidän kaikkien ystävä, mutta ystävyys ei vaadi sinua lähtemään tänä yönä mukaamme. Se, että sinä tarjoutuisit — niin — sehän olikin odotettavissa. Mutta että me hyväksyisimme tarjoutumisesi — ei! sata kertaa ei! Sinä olet englantilainen, korkea-arvoinen mies omassa maassasi. Miksi sekaannut pienten arabialaispäällikköjen heimotaisteluihin —voyez vous, minulla on vaatimattomuudenhetkeni! Jos jotakin sattuisi — kuten hyvin todennäköisesti sattuu — niin mitä virkkaa isällinen brittiläinen hallituksesi? Se vain lisää isäni vaikeuksia selittäessään juttua meidän yliherroillemme.» Hänen äänessään oli naurun häive, vaikka hänen katseensa olikin vakava. Craven heilautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten hänen estelynsä syrjään.
»Englannin hallitus ei vaivaudu minun tähteni», vastasi hän kuivakiskoisesti. »Minä en ole kyllin tärkeä henkilö.»
Muutamia minuutteja arabialainen istui ääneti ja poltteli vinhasti, suunnaten sitten tummat silmänsä tutkivasti Cravenin kasvoihin.
»Pariisissa minulle kerrottiin, että olet naimisissa», virkkoi hän hitaasti, ja sellaisenaan tämä huomautus oli selvä merkki hänen eurooppalaisesta ajatussuunnastaan.
Craven kääntyi äkkiä toisaalle ja kumartui lampun puoleen, virittämään piippuaan. »Sinulle puhuttiin totta», myönsi hän hieman vastahakoisesti kasvot savupilven verhossa. »Pourtant, minä lähden mukaanne tänä yönä.»
Hänen äänestään soinnahti jyrkkää päättäväisyyttä, jonka Said tunsi. Nyt arabialainen kohautti olkapäitään mukautumisen merkiksi, sytyttäen uuden savukkeen.
»Se on melkein varma kuolema», sanoi hän itämaalaisen huolettoman levolliseen tapaan.
Mutta Craven ei vastannut mitään, ja syntyi pitkä äänettömyys. Ympärillään leijailevan sinisen savupilven keskeltä silmäili Said puolittain suljetuin silmin tutkivasti ystäväänsä, jonka läheisyys nyt ensi kerran tuntui hänestä kiusalliselta, tummille poskilleen kaareutuvien, tuuheiden silmäripsien salatessa hänen vakavan tarkkailunsa.
Vaikka hän olikin fatalisti kaikessa, mikä koski häntä itseään, oli länsimainen vaikutus syöpynyt häneen siksi syvälle, ettei hän uskonut saman opin ulottuvan Craveniin. Hän tiesi, että englantilaisen uskossa itsemääräämisellä oli laajempi tila kuin hänen uskossaan. Elipä hän tai kuoli, se ei merkinnyt paljoa. Mutta Cravenin laita oli toisin, eikä häntä lainkaan miellyttänyt se ajatus, että jos huominen yritys luonnistuisi heille huonosti, hänen ystävänsä veri olisi oikeastaan hänen vastuullaan! Niin kauaksi olivat hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa vieneet hänet. Ja kuta enemmän hän pohti tätä harmillista asiaa, sitä vähemmän se häntä miellytti.
Hän kiinnitti huomionsa suoranaisemmin itse mieheen ja pani merkille hämmästyttäviä ja levottomuutta herättäviä muutoksia. Nuo jurot, väsyneen näköiset piirteet eivät olleet ne huolettomat, hymyilevät kasvot, jotka hän muisti. Hänen tuntemansa mies oli ollut eloisan vilkas, hilpeä ja henkevä, laskenut keveästi nauraen pilaa sekä elämästä että kuolemasta, uhitellut vaaroja huimapäisyyteen saakka, mutta silti koskaan pienimmälläkään merkillä osoittamatta haluavansa lähteä pois elämästä, joka silminnähtävästi oli helppo ja miellyttävä. Mutta tämä mies oli toisenlainen, vakava ja jyrkkäpuheinen; hänen ilmeensä oli väsyneen ja kärsineen ihmisen, ja hänen päätöksensä olla välittämättä ystävän varoituksesta tuntui synkän tarkoitukselliselta, tehden sellaisen vaikutuksen, että siinä piili joku tuhoisa aikomus. Se pani arabialaisen aprikoimaan, mikä oli myrkyttänyt hänen elämäänsä siinä määrin, että häntä halutti uhrata se. Sillä Cravenin kasvojen ilme ei ollut hänelle outo, hän oli nähnyt sellaisen ennenkin — eräällä Algierissa majailleella ranskalaisella upseerilla, joka sittemmin oli surmannut itsensä, ja toistamiseen tänä samana iltana veljensä Omarin kasvoilla. Näiden kolmen miehen luonteet olivat hyvin erilaiset, mutta heillä kaikilla oli ihan samanlainen ilme, ajatteli Said.
Johtopäätös oli yksinkertainen, mutta sittenkin hänestä tuiki selittämätön. Nainen — epäilemättä nainen! Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa oli asianlaita varmasti niin; vaistomaisesti hän tunsi, ettei hänen olettamuksensa tässäkään tapauksessa osunut harhaan. Hänen kauniisiin, tummiin silmiinsä tuli kummastuksen ilme, ja hänen suunsa ympärillä väikkyi kyynillinen hymy, kun hän tarkasti näitä kolmea erilaista miestä oman, kaikkiin naisiin kohdistuvan välinpitämättömyytensä korkealta jalustalta. Sitä heikkoutta hän ei ymmärtänyt, sellaisella elämänvaiheella ei hänen mielestään ollut mitään merkitystä. Hän ei ollut milloinkaan suonut pitkää katsetta ainoallekaan oman rotunsa naiselle; eurooppalaisten naisten huomioon Pariisissa ja Algierissa hän oli aina asianhaarojen mukaan vastannut joko kylmällä halveksumisella, jonka hän oli verhonnut rodulleen ominaiseen vakavaan esiintymiseen, tai peittelemättömän julkealla hävyttömyydellä. Hänestä naiset olivat pelkkää ilmaa; hän eli hevosiaan, rykmenttiään ja urheilua varten. Kun hänen luonteensa oli niin omituisen kylmä, tuntui hänestä naisten vaikutus muihin miehiin käsittämättömältä — hänen isiensä uskonnon paratiisin hourit eivät häntä kannustaneet pyrkimään autuaitten valtakuntaan. Hän oli erillinen luonne, häntä eivät ymmärtäneet lämminveriset ranskalaiset, joiden kanssa hän seurusteli, eivätkä hänen omat intohimoiset kansalaisensa, ja hän säilytti omituisuutensa rauhallisesti, välittämättä ystäviensä naljailusta tai isänsä kehoituksista, joka viimemainittu esikoisensa lapsettomuuden tähden kävi vuosien vieriessä yhä huolestuneemmaksi nuoremman poikansa mielenlaadun vuoksi.
Algierissa majailleen ranskalaisen upseerin teko oli Saidissa herättänyt ainoastaan suvaitsematonta halveksumista, mutta nyt hän tajusi, ettei halveksuminen tullut kysymykseen Craveniin ja hänen veljeensä nähden. Sitä pohtiessaan hän tunsi kummallista ärtymystä. Mitä oikeastaan oli tämä tunne, josta hän ei tiennyt mitään — tämä pakottava vaikutin, joka otti miehen valtoihinsa, ajaen hänet kestämiskyvyn rajojen ulkopuolelle? Sitä hän ei jaksanut käsittää. Ja äkkiä hän alkoi ensimmäistä kertaa aprikoida, miksi hänet oli tehty niin toisenlaiseksi kuin miehet yleensä. Mutta sisäinen mietiskely ei ollut hänen mukaistaan, hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut eritellä omaa minuuttaan, ja pian hänen ajatuksensa kääntyivät paljoa innokkaampina hänen lähellään istuvaan mieheen, joka samoin kuin hänkin oli vaipunut hiljaisiin aatoksiin.
Ja katsellessaan hän rypisti otsaansa kiukkuisen ärtyneenä. Algierin ranskalaisesta hän ei ollut välittänyt, mutta Omarista ja Cravenista hän välitti hyvin paljon. Häntä tuskastutti kärsiminen, jota hän ei ymmärtänyt — hänen arvossapitämänsä ystävyyden päättyminen, sillä niin melkein vääjäämättömästi kävisi, jos Craven pysyisi päätöksessään, ja sellaisen veljen menetys, joka oli hänestä rakkaampi kuin hän mielellään tunnusti ja jonka kuolema toisi hänen elämäänsä niin suuren muutoksen, ettei hän tahtonut sitä ajatella. Ja kaikki tämä saattoi tapahtua naisen tähden! Perinpohjaisen sydämekkäästi ja kuvaannollisen yksityiskohtaisesti hän mielessään sadatteli kaikkia naisia yleensä ja kahta naista erityisesti. Sillä yrityksen vakavuus painoi häntä sillä hetkellä raskaasti. Hän oli rasittunut, ja hänen intoaan oli hetkeksi jäähdyttänyt niiden kahden ainoan miehen odottamaton ja käsittämätön esiintyminen, joiden hän salli vaikuttaa itseensä.
Mutta vähitellen hänen luontainen joustavuutensa pääsi oikeuksiinsa, hän karkoitti hämärän kysymyksen ratkaisemattomana mielestään ja alkoi jälleen innokkaasti keskustella piakkoin tapahtuvasta taistelusta perinnöllisten vihollistensa kanssa. Puoli tuntia he puhelivat hyvin vakavasti. Sitten Said nousi, selittäen aikovansa nukkua muutamia tunteja, ennenkuin aamuhämärissä lähdettäisiin liikkeelle. Mutta hän viivytti poistumistaan monenlaisilla verukkeilla, liikkui sinne tänne pienessä teltassa empivänä ja silminnähtävästi vaivautuneena.
»Eivätkö mitkään sanani voi saada sinua jäämään pois tältä retkeltä?»
»Eivät», vakuutti Craven. »Olet aina luvannut, että pääsen joskus otteluun — tahtoisitko nyt työntää minut syrjään, sinä itsekäs pahus?» lisäsi hän, purskahtaen nauruun, johon Said ei yhtynyt.
Epäselvästi murahtaen arabialainen siirtyi ovelle, pysähtyen mennessään sinkauttamaan olkansa ylitse: »Lähetän sinulle burnuusin ja muut varukset.»
»Burnuusin — mitä varten?»
»Mitäkö varten?» kertasi Said, palaten telttaan silmät levällään hämmästyksestä. »Allah! Sitä varten, että puet sen yllesi, tietysti,mon cher. Et voi lähteä tuossa asussa.»
»Miksi en?»
Arabialainen pyöräytti silmänsä taivasta kohti ja heilautti käsiään torjuvasti puhjetessaan kiivaasti puhumaan: »Siksi, että sinua pidettäisiin ranskalaisena, vakoojana, hallituksen urkkijana; he lopettaisivat sinut ensin ja sitten vasta kääntäisivät huomionsa meihin. He vihaavat meitä, koraanin kautta! Mutta ranskalaisia he vihaavat vielä katkerammin. Etkö haluaisi, että sinulla olisi vähäisintäkään mahdollisuutta jäädä henkiin?»
Craven katsoi häneen omituisesti vähän aikaa ja hymyili sitten. »Olet kelpo kumppani, Said», virkkoi hän tyynesti, ottaen toisen tarjoaman savukkeen, »mutta yhtä kaikki lähden tässä asussa. En ole tottunut teidän viehättäviin vaippoihinne, ne vain estäisivät liikkeitäni.»
Jonkun aikaa Said vielä viipyi, vuorotellen vaatien ja rukoillen, ja poistui sitten äkkiä kesken lauseen. Muutamia minuutteja Craven seisoi teltan ovella, silmäillen loittonevaa ystäväänsä huulillaan hymy, joka uskomattomasti pehmensi hänen kasvojaan.
Sitten hän palasi telttaan ja veti taaskin eteensä kirjoitusvehkeet.
Äskeinen vaikeuden tuntu oli haihtunut. Nyt tuntui kirjoittaminen sujuvan varsin helposti, ja hän kummasteli, minkä tähden se aikaisemmin samana iltana oli tuntunut niin mahdottomalta. Sanoja ja lauseparsia tuli tulvimalla hänen mieleensä, lauseet tuntuivat sukeutuvan itsestään, ja kynän vinhasti liikkuessa hän kirjoitti takertelematta melkein kokonaisen tunnin — kirjoitti kaiken sen, mitä hän ei ollut milloinkaan uskaltanut lausua, miltei enemmän kuin oli koskaan rohjennut ajatella. Hän ei säälinyt itseään. O Hara Sanin traagillisen tarinan hän esitti koko surkeudessaan koettamattakaan millään tavoin puolustautua tai vähentää omaa syytänsä; hän kuvasi peittelemättä, kuinka yksinäinen ja lapsellisen tietämätön tyttö oli ollut ja kuinka hän oli ikäänkuin ohimennen itsekkäästi ottanut vastaan tytön uhrauksen; kertoi hirveästä loppukohtauksesta, joka oli saanut hänet jyrkästi ja kammottavasti tuomitsemaan itseään ja sitten tekemään päätöksen lopettaa elämänsä, jonka hän oli tahrannut ja hukannut. Hän kirjoitti, kuinka John Locken kirje oli saapunut hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, kuinka se oli tuntunut tarjoavan hänelle tilaisuuden, kuinka Gillian itse oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja kuinka hänen sydämessään oli melkein heti ensi hetkellä virinnyt rakkaus Gilliania kohtaan.
Hän toi täydelleen julki itseään kalvavan, toivottoman, polttavan intohimoisen rakkautensa, repivän kaipauksensa ja tunnusti, että hän, tuntien oman arvottomuutensa, oli lähtenyt Gillianin luota vapauttaakseen hänet, vihdoinkin suodakseen hänelle ehdottoman vapauden. Mutta tässäkään kirjeessä, joka niin perinpohjaisesti repi hajalle heitä erottavan välimuurin, hän ei ilmaissut avioliittonsa varsinaista syytä; hänestä oli parempi jättää se hämäräksi, kuten se oli aina ollut, vaikkapa Gillianilla olisikin väärä luulo häntä kannustaneesta vaikuttimesta. Hänen täytyi alistua siihen mahdollisuuteen ja tyytyä siihen, että Gillianille jäisi se vaikutelma, joka hänessä heräisi. Vaimonsa vastaiseen elämään hän viittasi hyvin lyhyesti haluamatta syventyä liikeasioihin, jotka oli jo järjestetty, ja kehoitti vain Gilliania kääntymään Petersin puoleen, joka oli saanut täydelliset ohjeet ja jonka neuvoihin ja apuun hän saattoi turvautua. Hän ei esittänyt minkäänlaisia toivomuksia Craven Towersiin eikä muihin tiluksiinsa nähden, jättäen niiden myynnin tai pitämisen Gillianin vapaan valinnan varaan ja karttaen kaikkia sellaisia vihjauksia, että Gillianilla oli etua hänen kuolemastaan.
Kirjoittaessaan hän näki Gillianin edessään. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi puhunut palavan kiihkeät sanansa saapuvilla olevalle kuuntelijalle. Samoin kuin Petersille kirjoitettuaan ei hän nytkään lukenut tiheästi kirjoittamiaan arkkeja. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei halunnut muuttaa eikä parantaa sanojaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä ja tuli rauhallisemmaksi kuin oli koskaan ollut Jaappanissa vietettyjen kaukaisten päivien jälkeen.
Hän kutsui Joshiota. Sanat olivat tuskin ehtineet hänen huuliltaan, kun palvelija jo oli hänen vierellään. Ja jaappanilaisen kuunnellessa hänelle annettuja yksityiskohtaisia ohjeita häipyi hänen silmiinsä välähtänyt valo, ja hänen kasvonsa muuttuivat, jos mahdollista, tavallistakin ilmeettömämmiksi ja tutkimattomammiksi.
»Olethan ihan selvillä?» kysyi Craven lopuksi. »Sinun on odotettava täällä, kunnes on ilmeisen hyödytöntä varrota kauempaa. Sitten sinun on suoraa päätä palattava Englantiin ja annettava nämä kirjeet rouva Cravenin omiin käsiin.»
Silmäänpistävän vastahakoisesti ja hitaasti Joshio otti paksut kirjeet ja hypisteli niitä äänetönnä jonkin aikaa. Sitten hän äkkiä huudahti jotakin äidinkielellään ja sysäsi ne takaisin pöydälle.
»Minä tulen isännän mukaan», ilmoitti hän järkähtämättömän tyynesti ja loi Craveniin uhmaavan ja itsepäisen katseen.
Craven silmäili häntä hämmästyneenä. Vain kerran ennen oli nöyrä jaappanilainen esiintynyt omapäisesti, ja sen kerran muisto teki nyt suuttumisen mahdottomaksi. Hän osoitti heidän välillään pöydällä olevia kirjeitä.
»Olet saanut määräyksesi», virkkoi hän rauhallisesti ja torjui enemmän vastaväitteen nopealla, käskevällä eleellä. »Tee niinkuin sinua on käsketty, sinä uppiniskainen pikku pahus», lisäsi hän naurahtaen.
Nuhteita saaneen lapsen tavoin Joshio pisti jörösti kirjeet taskuunsa. Tukahduttaen haukotuksen Craven kiskoi saappaat jalastaan ja siirtyi vuoreen ääreen, katsahtaen kelloonsa.
»Kaksi tuntia, Joshio — ei minuuttiakaan kauempaa», mutisi hän unisesti ja vaipui uneen heti, kun hänen päänsä kosketti pielusta.
Runsaasti tunnin Joshio kyykötti liikkumattomana kantapäittensä varassa keskellä telttaa ja tarkkaili häntä naamiomaiset kasvonsa ilmeettöminä ja silmät väsähtämättömän tuijottavina. Sitten hän nousi varovasti pystyyn ja hiipi ulos teltasta.
Viimeisten kahden vuoden aikana Craven oli tottunut nukahtamaan muutamiksi tunneiksi, milloin ja missä vain saattoi. Nytkin hän nukkui syvää, sikeätä unta. Ja kun Joshio kahden tunnin kuluttua herätti hänet, ponnahti hän pystyyn heti täysin valveilla, lyhyen levon virkistämänä. Äänettömänä, mutta ei enää jörönä palvelija osoitti telttaan tuomaansa täydellistä arabialaisasua, mutta heilauttaen kättään Craven torjui itse ehdotuksen, hymyili ajatellessaan Saidin itsepäisyyttä ja pukeutui ripeästi. Lopetettuaan hätäiset valmistuksensa hän ehti vielä kummastella omaa mielentilaansa. Hänellä oli omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi ollut ihan kiihkoton syrjästäkatsoja, ikäänkuin hänen henkensä olisi jo vapautuneena jostakin mittaamattomasta korkeudesta hyvin kylmästi silmäillyt sellaisen olennon puuhia, jolla oli hänen maallisen olomuotonsa ulkoasu, mutta joka ei häntä lainkaan liikuttanut. Hän tuntui olevan nykyisten tapahtumien ulko- ja yläpuolella. Hän kuuli, kuinka hän toisti aikaisemmin Joshiolle antamansa ohjeet, huomasi sanovansa jäähyväiset uskolliselle pikku jaappanilaiselle ja hieman ihmettelevänsä palvelijan näennäistä välinpitämättömyyttä. Mutta teltan ulkopuolella tämä kummallinen tunne katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Viileä tuuli, joka tunnin kuluttua toisi päivänkoiton, puhalsi hänen kasvoihinsa, haihduttaen hänet vallanneen haavetunnelman. Hän hengitti syvään, katseli ihastuneena kaunista, kuutamoista yömaisemaa ja tunsi jälleen olevansa pirteän eloisa ja odottavansa kiihkeän innostuneena pian alkavaa yritystä.
Myöskin leirissä oli kiihtymys ylimmillään, ja vaivoin hän sai raivatuksi tiensä kuhisevan mies- ja hevostungoksen lävitse kokoontumispaikkaan, vanhan sheikin teltan edustalle. Melu oli korvia huumaava, ja kuopivat, hirnuvat hevoset pyörähtelivät ja teutaroivat joukon seassa, lisäten ahdinkoa. Suosionosoitusten kajahdellessa tehtiin englantilaiselle tietä, ja hän asteli sankkojen rivien välitse avoimelle kohdalle, jossa Mukair Ibn Zarrarah seisoi molempien poikiensa ja pienen päällikköryhmän ympäröimänä. He tervehtivät häntä luonteenomaisen juhlalliseen tapaansa, ja Said tarjosi välttämättömän savukkeen, luoden moittivan katseen hänen khakipukuunsa. Vähän aikaa he keskustelivat, ja sitten astahti sheikki eteenpäin käsi koholla. Miesten huudot vaimenivat, ja syntyi syvä hiljaisuus. Lyhyessä, kiihkottomassa puheessaan vanhus kehoitti heimoaan lähtemään taisteluun ainoan, armollisen ja laupiaan Jumalan nimessä. Ja kun hänen kätensä jälleen vaipui hänen kupeelleen, kajahutti kokoontunut miesjoukko valtavan huudon.Allah! Allah!Rajun riemuisena kohosi yhä paisuva huuto: kun soturit keikahtivat kiihtyneitten ratsujensa selkään, ohjasivat ne säännöllisiin riveihin ja vimmaisen innostuneina katselijatungoksesta heiluttelivat pitkiä pyssyjään ilmassa. Cravenille talutettiin upea, musta ori, ja sheikki silitteli kaunista, vavahtelevaa eläintä, hyväillen sen siroa päätä hermostunein sormin.
»Se on mieliratsuni, se kantaa sinua hyvin», jupisi hän, hymyillen ylpeästi katsellessaan, kun Craven käsitteli virmaa ratsua.
Satulaan noustuaan Craven kumartui puristamaan Mukair Ibn Zarrarahin kättä, ja seuraavalla hetkellä hän ratsasti Omarin ja Saidin välissä jälellejääneiden huutojen kaikuessa liikkeelle lähteneen joukon etunenässä. Vielä hän näki viimeisen vilahduksen vanhasta sheikistä, telttansa edessä suorana seisovasta, yksinäisestä, liikuttavan arvokkaasta olennosta, ja sitten tuntui leiri liukuvan heidän taakseen, kun he vauhdin kiihtyessä saapuivat keitaan reunaan ja lähtivät lakealle aavikolle. Muutamien minuuttien kuluttua korskahtelevat hevoset tyyntyivät laukkaamaan tasaisesti. Ratsastajain tiheät rivit olivat vihdoinkin äänettömät, eikä kuulunut muuta kuin kavioiden rytmillistä tömähtelyä pehmeään hiekkaan.
Craven tunsi kummallisen hyvin sopivansa niiden miesten seuraan, joiden kanssa hän ratsasti. Hänen veressään oleva hurja seikkailuhalu puhkesi valloilleen, ja hänessä heräsi voimakas, raju riemu, kun hän ajatteli tulevaa taistelua. Sellaista kuolemaa, jota hän nyt tavoitti, hän oli aina toivonut — korvissaan taistelutantereen huumaava melske, ottelevien hurja myllerrys, kuulien vinkuna. Kuolla — ja kuollessaan sovittaa!
»Tulkaat minun tyköni, kaikki… raskautetut, niin minä annan teille levon.»
Tulisiko luvattu virvoitus ja rauha hänenkin osakseen? Olisivatko hänen syvä katumuksensa ja hänen kestämänsä sieluntuska riittävä korvaus? Iankaikkinen kuolema — muinaisaikojen Jehovan ikuinen helvetti! Ei niin, armollinen Jumala, vaan Kristuksen sääli.
»Ken tulee minun tyköni, häntä minä en suinkaan heitä ulos.»
Silloin Jokohamassa, hirveänä päivänä, josta tuntui kuluneen niin monta vuotta, Craven oli laskenut synnin tahraaman sielunsa vilpittömästi ja nöyrästi jumalallisen Vapahtajan jalkojen juureen, mutta ei ollut toivonutkaan anteeksiantoa. Aina hän oli ajatellut mieskohtaista sovitusta, jota ilman, järkeili hän, pelastus oli mahdoton. Sen jälkeen, mutta vasta sitten, hän saattoi luottaa sääliin, jota ihmisen ymmärrys ei jaksanut käsittää. Ja tänä yönä — tänä päivänä — hän tunsi olevansa lähempänä sen pyrkimyksensä toteutumista kuin milloinkaan ennen. Sielun taakka, joka oli vaivannut häntä rusentavan painon tavoin, tuntui häviävän olemattomiin. Häneltä pääsi pitkä ja syvä ihanan helpotuksen huokaus, ja hän ojensihe suoremmaksi satulassa, ja uusi rauha sarasti hänen silmissään, kun hän loi ne tähtiselle taivaalle. Hänen mieleensä välähti lapsuusaikoinaan näkemänsä, kauan unohduksissa ollut kuva ristin juurella olevasta kristitystä, jonka hartioilta taakka oli otettu pois; se oli ollut vanhassa »Kristityn vaelluksessa», jota hän oli poikana lukenut viehättyneenä kauniiseen, melkein kokonaan ulkoa osaamaansa tekstiin ja omituisiin, hänen lapsellista mielikuvitustaan kiehtoneihin kuviin.
Vuodet vierivät taaksepäin; hän näki itsensä jälleen pikku poikana pitkänään matolla Craven Towersin kirjaston uunin ääressä, iso kirja levitettynä edessään, mieltyneenä eriskummaiseen kuten lapset yleensä tutkimassa kammottavaa, mustasiipistä Apollyonin kuvaa, jota hän mielessään oli pitänyt itsensä pirun hahmona, kouraantuntuvana pahanahenkenä, ja jonka hän oli haaveillut voittavansa miekalla ja kilvellä aseistettuna kristittynä. Näin lapsen lailla ajateltuna, kun olisi ollut taisteltava ruumiillista olentoa vastaan — olisi se ollut yksinkertaisempaa. Mutta kun paha on ihmisen omassa sydämessä, salakavala, sisäinen synnin vietti, joka karkoittamattomana tulee väkevämmäksi ja mahtavammaksi, kunnes tehty synti tajutaan hirvittävän äkkiä! Cravenille kävi, kuten meille muille, hän alkoi toivoa, että saisi elää elämänsä uudelleen, alkaa jälleen niistä viattomuuden päivistä, jolloin hän ihastuneena oli katsellut »Kristityn vaelluksen» puupiirroksia.
Hän pakotti ajatuksensa takaisin nykyisyyteen. Häntä odotti kuolema eikä elämä. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealla puolellaan ratsastavaan mieheen. Kylmässä, vaaleassa kuutamossa arabialaisen kasvot muistuttivat kaunista pronssiveistosta; niiden värähtämätön, jyrkän päättäväinen ilme oli peloittava. Hänen oli ilmeisen vaikea istua hevosen selässä, vain pelkkä tahdonvoima piti hänen kuihtunutta vartaloaan pystyssä, hänen traagillisen synkät silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin, ja hän näytti kostavan oikeuden julmaan päämäärään pyrkivältä ruumiillistumalta. Ja katsellessaan häntä salavihkaa Craven aprikoi, mitähän piili noiden tiukkojen piirteiden takana, mitä toiveita, minkälaista pelkoa, minkälaista epätoivoa kiehui aavikkomiehen rajussa sydämessä. Hellästi rakastetusta vaimosta, joka oli ryöstetty hänen luotaan, ei ollut kuulunut mitään, hänen kohtalonsa oli tuntematon. Oliko hän kuollut vai elikö hän vielä — häpeällisessä vankeudessa, sen luopion orjana, joka oli vaatinut hänet kavalluksensa palkkioksi? Mitä kauhunsanomia oli vielä odottamassa kovaosaista puolisoa, joka ratsasti kostamaan hänen puolestaan? Hieman väristen Craven herkesi ajattelemasta murhetta, joka näytti vieläkin suuremmalta kuin hänen omansa, ja kääntyi vasemmanpuoliseen naapuriinsa päin. Saidin kasvoille välähti hymy, kun heidän katseensa osuivat vastakkain. Sulavasti taivuttaen kaunista vartaloaan hän ohjasi hevosensa likemmäksi Cravenin ratsastamaa virmaa oritta, mutta ei virkkanut mitään. Hänen tavallisesti kerkeä puhekykynsä oli tällä kertaa nähtävästi poissa.
Nuoren arabialaisen äänettömyys oli Cravenin mieleen; häntä itseään ei lainkaan haluttanut puhella. Aamutuuli hiveli viileänä, tyynnyttävänä hänen otsaansa. Nyt, kun suitset olivat höllällä, nelisti hänen polviensa puristama ratsu säyseänä ja rauhallisena joustavaa laukkaansa, ja se oli hänestä mitä korkein ruumiillinen nautinto. Hän nauttisi niin paljon kuin voisi, mietti hän, hymyillen ivallisesti itselleen — aine esitti vielä vaatimuksiaan vastoin hänen lujaa päätöstään. Seudussa, jonka läpi he ratsastivat, ei voinut nähdä kauaksi; vaikka maa olikin näennäisesti tasainen, oli siinä kuitenkin pitkiä, perättäisiä aaltomaisia muodostumia, jotka salpasivat näköalan. Mutkittelevien, harhauttavien hietaharjujen välissä olisi voinut piillä kokonainen rykmentti, jonka ohitse he olisivat kiitäneet sitä huomaamatta. Ja joka kerta kun Craven arabialaisjoukon etunenässä nousi jonkun rinteen harjalle, tähyili hän innokkaasti eteenpäin. Hän tuskin tiesi itsekään, mitä hän odotti näkevänsä, sillä heidän päämääränsä oli monen penikulman päässä kauempana etelässä ja Mukair Ibn Zarrarah oli ottanut huomioon aavistamattoman hyökkäyksen mahdollisuuden, lähettäen jo viikkoja aikaisemmin tiedustelijoita samoilemaan ympäri piirin, mutta kun hänessä oli kerran herännyt se vaikutelma, että jotakin oli tulossa, ei se lähtenyt hänen mielestään, vaan askarrutti hänen ajatuksiaan.
Tuon tuostakin liittyi heihin odottamassa olleita tiedustelijoita, yksinäisiä ratsastajia, jotka laskettivat huimaa vauhtia rosoisella maaperällä tai meluttomasti ilmestyivät jonkun syrjäpolun pimennosta, esittivät lyhyesti raporttinsa ja sitten sijoittuivat heimolaistensa riveihin. Tähän saakka eivät he olleet tienneet kertoa sen enempää kuin jo tiedettiin. Idän taivaalle levisivät ensimmäiset vaaleanpunaiset viirut, yksi toisensa jälkeen himmenivät ja sammuivat tuikkivat tähdet. Ilma kävi äkkiä koleaksi. Heitä ympäröivä aavikko oli koko ajan ollut oudon hiljainen, ei edes shakalin valittava ulvonta ollut rikkonut syvää äänettömyyttä, mutta nyt syntyi vieläkin syvempi hiljaisuus, salaperäinen ja painostava. Sillä hetkellä koko luonto tuntui olevan jännittyneenä, odottavan, varovan.