Juhannuksen tienoissa sai rehtori Malmin perhe kesäasuntoonsa Pälvelään vieraan, joka koko kesän ja seuraavan syksyn oli heidän turvattinaan. Se oli ulkomailta opintomatkoilta palannut laulajatar Laura Nord, joka nelisen vuotta oli ollut isänmaansa rajain ulkopuolella.
Laura Nord oli rouva Malmin koulutoveri, muotikauppiaan tytär suurehkosta maaseutukaupungista. Hänen lapsuutensa koti oli ollut ylellinen, sekä vaatetukseen että ravintoon nähden. Uudet, muodikkaat hatut ja leningit valikoimalla valittiin omasta varastosta — ja mitä siellä ei ollut, ostettiin runsailla rahoilla muualta. Viisiluokkaisen tyttökoulun Laura lopetti kahdeksantoistavuotiaana ja vietti sittemmin aikaansa laulellen ja soitellen — ehkäpä suurisukuista miestäkin odotellen, sillä olihan hänellä kaikki edellytykset päästä vaimoksi komealle, hienostelevalle herralle, häntä kun pidettiin perijättärenä, hienon kasvatuksen saaneena ja vieläpä kauniinakin. Yhdeksäntoista, kahdenkymmenen tienoissa olikin tarjokkaita kovasti, mutta ne eivät Laura-neitiä miellyttäneet, ja hänen isälläänkin oli aina ollut jotain vastaan. Mikä oli ennen ollut puotipalvelijana samassa kaupungissa, mikä taas oli liian talonpoikaista sukuperää, millä oli liian paljon sivistymättömiä serkkuja j.n.e. Mutta tytön täyttäessä 21 vuotta kannettiin muotikauppiaan jäännökset kirkkomaahan, pappi piti puheen uutteran miehen muistolle, heitti kolme kertaa multaa kirstulle, luki rukoukset — ja sitten luotiin hauta umpeen. Jälkiselvityksiä seurasi vararikko, joka hajoitteli Laura-neidin suurta vaatevarastoakin entisten kadehtijain käsiteltäväksi. Itse neiti joutui Helsinkiin ja muutamien sukulaistensa avustuksella sai laulunopetusta, aikoen päästä huomattavien suuruuksien joukkoon. Siten hän itse tahtoi raivata tiensä tässä petollisessa maailmassa, joka niin kovakouraisesti alkoi pidellä kokematonta naisparkaa.
Lauran musikaalinen edistys oli sangen tyydyttävä. Parin vuoden harjoituksen jälkeen hän silloin tällöin esiintyi avustajana konserteissakin, ja hänen lauluaan oli aina julkisissa arvosteluissa kehuttu: "neiti Laura Nord lauloi erittäin miellyttävästi", tai: "hänessä on suuria lupaavia edellytyksiä", tai: "toivottavasti hän pian pääsee ulkomaille, että hänen tuoreensuloinen äänensä saisi vieläkin taiteellisemman värityksen" j.n.e. Tällaisia arvostelun palasia hän oli sanomalehdistä leikellyt oikein tukuittain, ja ne loihtivat hänelle tulevaisuuden kuvan niin häikäisevän kauniin, ettei hän niitä lukiessaan voinut huomata minkäänlaisia vastuksen mahdollisuuksia taiteellisella urallaan. Ne saivat hänen päänsä niin pyörälle, että hän neljäntenä harjoitusvuotenaan kieltäytyi antamasta avustustaan "kaikennäköisille nurkkataiteilijoille" ja "musiikkia ymmärtämättömille seuroille". Sitä vastoin hän odotti joka hetki kuin tulisilla hiilillä, että häntä tultaisiin pyytämään jonkun suuren oopperaesityksen päähenkilöksi, kun sellaisia tilapäisesti pääkaupunkiin hommattiin. Ja kerranpa tultiinkin. Kaksi frakkipukuista taiteenharrastajaa tahtoi kerran tavata neiti Laura Nordia. Mitäpä asiaa heillä oli? Niin, he olivat ajatelleet pyytää häntä avustajaksi keväällä esitettäväksi aiottuun oopperakappaleeseen. Ja minkä osan he hänelle olivat aikoneet? Neiti Laura Nord, kuultuaan nimitettävän hänelle aiotun osan, ällistyi sangen kovin. Hänetkö statistiksi? Etteivät häpeä! Frakkipäällyksiset herrat poistuivat noloina.
Tämän tapauksen jälkeen ei kestänyt kauan, ennenkuin pääkaupungin lehdissä oli ilmoitus Laura Nordin omasta konsertista, jonka ohjelma oli "hyvin valittu ja monipuolinen". Mutta ilmoitusten ja uutisten musikaaliset lukijat nostivat katseensa lukemiltaan riveiltä ja hokivat: "Laura Nord, Laura Nord, kuka hän oli, mikä suuruus hän on?" Ja hätäpäissään moni puisteli päätään ja veti sieraimiensa kautta huomattavan kiihkeästi ilmaa sisäänsä, ikäänkuin hajuaistinsa avulla saadakseen aivonsa paremmin toimimaan. Sillä jossakin lukija oli tuon nimen kuullut, mutta missä? Konserttitoimistojen puhelinkellot kilisivät yhtämittaa ja myötäänsä sitä kysyttiin yhtä ja samaa asiaa: "Kuka on Laura Nord?" Parin päivän kuluttua pääsi vihdoin helpotuksen huokaus koko musikaaliselta yleisöltä, sillä lehdissä oli nyt selvittävä uutinen — Laura Nord, joka on etevästi avustanut niitä ja niitä konsertteja ja joka niiden johdosta on saanut hyvin "myötätuntoisia" arvosteluja, antaa oman konsertin — —. Ja sitten oli konsertti, jossa oli "kourallinen väkeä". Yleensä olivat lehtien arvostelut parin kolmen tuuman pituisia, ja niissä sanottiin, että "edellytyksiä taiteelliseen tasoon pääsemiseen näyttää olevan". Mutta eräs ruotsikkolehti ei näin vähään tyytynyt, vaan lasketteli puolen palstan pituudelta — haukkumisia. "Että laulajatar on uskaltanutkin ennen eurooppalaisen hiomisen vaikutusta ryhtyä esiintymään omalla konsertillaan, on — jollemme sano lapsellista — ainakin ajattelematonta. Ja toisekseen — sanokaamme se suoraan — on laulajattarella tuskin mitään edellytyksiä niiden oopperaosien esitykseen, joita hän oli ohjelmaansa ottanut oikein kaksittain. Suomalaiset 'tuutulaulut' sentään menivät mukiin, mutta sellaisten perusteella ei toki omaa konserttia anneta edes meikäläisissä oloissa." Niin siinä oli sanottu ja paljon muutakin, joka sai neiti Nordin pois suunniltaan. Mutta hän tahtoi näyttää noille mielestään muka musiikkia ymmärtäville herroille, että hänestä sittenkin oli tuleva tunnustettu laulajatar. Hän tahtoi hankkia itselleen "eurooppalaisen hiomisen".
Seuraavana syksynä hän matkusti ulkomaille, opiskeli Saksassa, Italiassa ja Ranskassa. Opinnoissaan hän oli uuttera, ja varsinkin musiikin teoriassa hän sai kiittävät arvostelut. Siinä touhussa kului Laura Nordilta neljä vaivalloista vuotta — vuosia, jotka loivat hänen elämäänsä paljon iloa ja surua, paljon nautintoja ja kärsimyksiä, paljon toiveita ja pettymyksiä.
Pariisista palatessaan hän antoi useita konsertteja suurimmissa kaupungeissa. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta olivat ihmiset häntä kohtaan kylmiä, arvostelijat myötätunnottomia tuomitsijoita. Ja murheenmalja oli kukkuroillaan hänen jälleen palatessaan kotimaahansa. Missä oli hänen menneisyytensä, 29 vuotta, jotka hän oli elänyt, — ja mikä oli hänen tulevaisuutensa?
Ystävällinen rehtorska, saatuaan Helsingistä Laura Nordilta kirjeen ja havaittuaan siitä hänen peitetyin sanoin ilmaistun hädänalaisen tilansa, kutsui hänet kesävieraakseen. Suuret eivät Laura Nordin matkavarustukset olleet, kun hän eräänä kesäkuun iltana saapui Malmin huvilan laivalaituriin. Ainoastaan pieni käsilaukku ja kymmenkunnan kilon painoinen pärevasu kuuluivat hänen muutto-omaisuuteensa. Kun rouva Malmi halusi lähettää palvelijattaren noutamaan laivasta muita tavaroita, ilmoitti neiti Nord, että ne tulisivat vasta jälestäpäin.
Kalpealta ja masentuneelta näytti neiti Nord illallisen jälkeen istuessaan Malmin salissa ja kertoessaan aivan ylimalkaisesti ulkomailla saamistaan kokemuksista. Jos todistuksien nojalla voisi taiteilijaksi tulla, niin Laura Nord oli silloin varmaankin laulajattarien ensi rivien edustajia. Ja niin hän sisimmässään itse uskoikin olevansa, vaikka olosuhteiden aikaansaama vaatimattomuus esti hänet ajatustaan ilmilausumasta. Kun tuli kysymys konserteista, joita hän matkansa varrella oli antanut, niin oli varsin helppoa turvautua sellaiseen selitykseen, että suurkaupunkien musiikinharrastajat olivat jo ehtineet muuttaa maalle — niinkuin asianlaita osaksi olikin — joten heillä ei ollut tilaisuutta tulla hänen konsertteihinsa. Arvosteluista ei onneksi puhuttu mitään — mutta sehän olikin verrattain luonnollista, sillä mitäpä arvosteluista, kun todistukset puhuivat niin selvää kieltä. Tosin neiti Nordin ruskeanharmaat silmät saivat omituisen kiillon, kun hän itse näitä arvosteluja muisti, mutta sitä eivät toki muut huomanneet.
Laura Nord oli nyt kaikessa vaatimattomuudessaan, minkä sävyn kohtalon iskut hänen käytökseensä olivat istuttaneet, hauska kesävieras. Hän oli huomaavainen ja avulias. Jo seuraavana päivänä hän tarttui talon askareihin ja avusti rouvaa kaikkialla: keittiössä, puutarhassa, lastenkamarissa. Hänen ennen verrattain täyteläinen ruumiinsa oli laihtunut, tullut hieman litteäksi ja notkeaksi. Vaatetus oli nykyään yhtä yksinkertainen kuin se ennen, vieläpä kouluvuosina, oli ollut ylellinen ja komea. Entisten muistojen perusteella rouva Malmia, ennenkuin hän oli nähnyt kesävierastaan, oli suorastaan epäilyttänyt, tokko hänen oma yksinkertainen taloutensa ja käytöksensä voisi viihdyttää niin vaateliasta vierasta. Mutta kohta Lauran saavuttua hänen epäilyksensä katosi; olihan elämän koulu Lauraankin tehonnut.
Pian nousi kysymys, eikö Laura haluaisi antaa kirkkokonserttia pitäjän kirkossa. Ajatus oli Lauralle samaa kuin oljenkorsi hukkuvalle. Kirkkoherra suostui tuumaan mielellään, vieläpä hommasi säestäjäksi erään lahjakkaan urkujensoittajan, jota hän sitten sai pitää jonkun ajan kesävieraanaan. Konsertista kuulutettiin kirkossa kahtena sunnuntaina, viimeksi samana sunnuntaina, jolloin se jumalanpalveluksen jälkeen annettiin. Lähimmän kaupungin sanomalehdessä oli ilmoitus ja pitkä uutinen, jonka rehtori Malmi oli kirjoittanut, kehoittaen toimeenpanemaan laivahuvimatkan, jotta "uskonnollisen taiteellisen kirkkomusiikin ystävät voisivat saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen".
Konserttipäivänä Laura Nord pukeutui yksinkertaiseen mustaan leninkiin, ja hänet nähdessään rouva Malmi väkisinkin huudahti:
— Herra jestas, kuinka sinä olet viehättävä!
— Niinkö! huudahti Laura Nord vastaan, ja kyynelsilmin he syleilivät toisiaan.
— Mutta pahastutkohan sinä, jos sanon sinulle yhden asian, jota olen itsekseni miettinyt? kysyi rouva Malmi.
— Enhän toki, sano vain! kehoitti Laura.
— Kas, ajattelin vain sitä, että täällä kirkossa on yksinkertaista väkeä, että koettaisit heille laulaakin yksinkertaisesti, jotta he ymmärtäisivät, puhui rehtorska.
— Tietysti, tietysti, kirkkomusiikki on aina esitettävä hartaasti.
— Niin, niin, onhan se luonnollista, että sinä sen ymmärrät. Mutta ethän vain pahastunut?
— Enhän toki!
Kirkko oli melkein täynnä väkeä, ja Laura Nordille kertyi sievoinen säästö. Onnellinen hymy väreili hänen suupielissään, kun hän sai sulkea aarteensa entuudestaan tyhjään laukkuunsa.
Rouva Malmikin iloitsi ystävänsä onnesta, ja itse rehtori, joka tunnusti kykenemättömyytensä taiteellisen laulun arvostelussa, päätteli konserttia erittäin onnistuneeksi.
Vielä samana iltana rouva halusi puhua miehelleen siitä heidän suunnitellusta kesämatkastaan.
— Kaarlo, sanoi hän päättävästi, — nyt sinä heti voit kirjoittaa lehtori Särkälle, että me tulemme hänen luokseen ja että hänen on ryhdyttävä hommaamaan pitäjäänsä kirkkokonserttia.
— Sinä tarkoitat siis, että neiti Nord seuraisi meitä matkoilla?
— Niin, ja antaisi kirkkokonsertteja vaikka kuinka paljon. Ne täyttävät hänen pussiansa, ja itse matkoista hän saa hyvin kaipaamaansa virkistystä.
Rehtorista tuntui ainakin aluksi liian oudolta ajatus, että he lähtisivät kesämatkoilleen vieraan ihmisen seurassa. Mutta kun rouva itsepintaisesti piti päänsä ja selvitti neiti Nordia koskevan puolen tärkeyden, niin rehtori katsoi sopivaksi tällä kertaa taipua. Näyttäen kumminkin jonkun verran epätietoiselta, mitä hänen vaimonsa tarkoitti tuolla erinomaisella huolenpidollaan neiti Nordin suhteen, hän kysyi:
— Mutta mikä sinut on saanut niin kiintymään tähän ihmiseen, jonka kanssa et ainakaan kymmeneen vuoteen ole seurustellut?
Rouva viivytti hetkisen vastaustaan ikäänkuin kooten ajatuksiaan.Sitten hän virkkoi:
— Olen vain ajatellut sitä, että Laura on jo ehkä saanut kyllikseen taiteestaan ja että hän on alkanut miettiä syvemmin muitakin asioita. Luulen, että hänessä on jo naisellisuus täysin kypsynyt.
— Olisipahan ihme, ellei naisellisuus olisi kypsynyt 29-vuotiaassa naisessa! huomautti rehtori.
— On paljon naisia, joissa se ei kypsy koskaan. Ja ennen minä otaksuin, että hän oli yksi niistä, virkkoi rehtorska.
— Kuvitteleeko hän sitten naimisiinmenoa? kysyi rehtori.
— En minä tiedä, mutta uskon hänestä tulevan hyvän aviovaimon.
— Minä muistelen kuulleeni, virkkoi rehtori vähän epävarmana, — että hän olisi aina ollut koko lailla naimahaluinen.
— Sitähän kaikki naiset ovat nuorina ollessaan, soveltuivatpa he sitten perheenäideiksi tai eivät.
— Ja mikä antaa aiheen olettamaan, että neiti Nord erityisesti olisi kypsynyt perheenäidiksi? kysyi rehtori juhlallisesti, kuin olisi ollut oppituolissa ja tusina oppilaita ympärillään.
— Hänen suuri kokemuksensa, vastasi rehtorska puolestaan melkein yhtä juhlallisesti. — Vuosien kuluessa hän on pettynyt usein, mutta hän ei ole lannistunut koskaan, hän on jälleen pyrkinyt eteenpäin, hän on maistanut makeaa sekä karvasta, ja se nähtävästi on taltuttanut hänet siihen uomaan, joka soveltuu perheen-emännälle, sillä tältäpä vaaditaan kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta, keskinäistä ymmärtämystä — ja sangen runsaasti joka lajia.
— Saattaahan tuo kaikki olla totta, mutta toiselta puolen näyttää kokemus olevan sillä pohjalla, että taiteilijaveriset ihmiset yleensä — ja naiset erityisesti — harvoin tai tuskinpa koskaan jaksavat kantaa perhekahleita. Kaikki vakavampi taistelu muuttuu heissä hetkellisyydeksi — he ovat milloin sitä, milloin tätä.
— Mutta jos muutos on niin perinpohjainen kuin Laurassa, niin sen täytyy olla siksi ankaran taistelun tuloksena, ettei entisellä häilyväisyydellä enää voi olla jalansijaa hänen elämässään. Ajattelepas, ettei hän nuorena tyttönä olisi koskaan esiintynyt niin vaatimattomasti puettuna kuin nyt konsertissaan — ja se yksinkertaisuus somisti ja puki häntä sanomattomasti; eikä hän ennen huolinut taloustehtävistä — ne olivat roskaa hänen mielestään — ja nyt hän on kaikesta tuosta "roskasta" niin huvitettu, tahtoo kaikkea oppia perin pohjin, ja kaikkeen hän näyttää pystyvänkin, puhui rehtorska innokkaasti.
Asioita kaikin puolin selvitettyään tekivät Malmit lopuksi matkasuunnitelmansa, johon kuului myöskin käynti lehtori Särkän luona sekä kirkkokonsertti, joka tämän oli valmisteltava jo edeltäkäsin. Vielä samana iltana kirjoitti rehtori Malmi "kunnon virkaveljelleen" kirjeen, jossa selvitteli matkasuunnitelmaansa. Ennen Särkälle saapumistaan matkailijat kävisivät Imatralla, Valamossa, Sortavalassa, Punkaharjulla ja Savonlinnassa, josta sitten poikkeavat Särkän Pilkkeeseen. Konsertti olisi puuhattava niin, että se pidettäisiin heinäkuun toisena sunnuntaina heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Sitä varten oli Särkän kysyttävä kirkko, hommattava sanomalehti-ilmoitus ja uutinen, painatettava pääsyliput, hankittava säestäjä y.m. Malmit eivät hetkeäkään epäilleet, ettei tämä hyväsydäminen mies tätä kaikkea mielihyvällä ja aivan perusteellisesti hommaisi.
Jo usein oli Laura Nord rehtorin perheessä kuullut lehtori Särkän nimeä mainittavan. Hänestä oli puhuttu perheen hyvänä, luotettavana ystävänä, erinomaisen tunnollisena, vaikka koko joukon omituisena miehenä. Varsinkin oli Laura huomannut, että rehtorska erityisesti ihaili Särkän suurta vaatimattomuutta ja hyveenä vertaili sitä miehensä "hienosteluun", josta hän ei näyttänyt oikein pitävän. Malmin palvelijatkin pitivät iloa "erakkomaisterin" kustannuksella, vaikkei neiti Nord heidänkään kuullut tästä miehestä koskaan lausuvan alentavaa sanaa. Mutta tämä usein uudistunut nimi, Samuli Särkkä, eli, varsinkin palvelijattarien kesken, "erakkomaisten", sai Laura Nordin hyvin uteliaaksi. Toiset olivat sanoneet, että Särkkä oli "vanha, kumarahartiainen ukko", "mykyräniska", toiset taas, että hän oli mies parhaimmillaan. Mitenkähän sitten lienee ollut?
Särkkä kuului kumminkin olevan hyväpalkkainen lehtori, vieläpä toiset sanoivat häntä varakkaaksikin.
— Varakashan se on, oli sisäpiika kerran sanonut, — kun viitosen antoi juomarahoiksikin!
Oli perjantai. Anna-Maijan eli Kuppari-Maijan piti tulla Pilkkeeseen suursiivousta toimittamaan, sillä se tehtiin tavallisesti perjantaisin, jolloin lehtori Mylläri-Matille saunankin lämmitti. Lehtori kanniskeli jo jakkaroita ja pöytiä ulos, sillä ne kuurattiin aina hiekalla rannassa, kun Anna-Maija saapui mukanaan tukku sanomalehtiä ja pari kirjettä, jotka hän oli ottanut maantien varrelta laatikosta, mihin Särkän talon maitokuski ne kirkolta, meijeristä palatessaan oli jättänyt.
— Jopas lehtorin morsiamelle tuli ikävä, kun oikein kaksin reivein ylkäänsä muistelee, hoilasi Anna-Maija kirjeitä antaessaan.
— No no, ei taida vielä siitä olla hätää, kunpahan vain eivät olisi "karhujen" kirjeitä, vastasi lehtori koettaen muistella, olisikohan hän Helsingistä lähtiessään unohtanut jotain maksamatta.
Mutta pianpa hän hoksasi, etteivät ne Helsingistä olleetkaan.
Toisessa tiedusteltiin, olisiko hänellä enemmän verkkoja, ja ellei ollut, niin hankkisi niitä, ja toisen kirjeen hän taas jo käsialasta tunsi Malmin kirjoittamaksi. Paljonpa siinä jälkimmäisessä hänelle tehtäviä uskottiinkin. Erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa kirjeen loppu, jossa oli kaksikin jälkikirjoitusta:
"Hyvä Lehtori!
Koska mieheni on jo niin pitkälti kirjoittanut, en tahdo vaivata häntä enää monien terveisieni lähettämisellä, vaan lausun ne itse niin sydämellisesti kuin voin! Ettehän vain liian paljon häiriinny suuressa yksinäisyydessänne, jos käymme Teitä katsomassa?!
Emmi Malmi."
Ja toinen kirjoitus, joka näytti olevan hieman vapisseen kynän jälkiä, kuului näin:
"Arv. Herra Lehtori!
Rehtori ja Rehtorska Malmi ovat minulle mitä varmimmin vakuuttaneet, että Te uhrautuvaisuudesta tahdotte minua avustaa valmistelemalla kirkkokonserttiani etukäteen. Ottakaa tästä hyvästä työstänne täten vastaan tuntemattoman sulimmat kiitokset. Toivon, että saan pian lausua kiitokseni suullisestikin.
Laura Nord."
Kun lehtori kirjeen luettuaan käänteli sitä ja hajamielisenä huomautti itselleen, että hän viime aikoina varsin usein oli muistellut rouva Malmia ja hänen tummansuuria silmiään, niin Anna-Maija ohimennessään huusi:
— Hyh, enkös minä sitä sanonut, että ikävissään se ruoja kaksia reivejä lähettää!
— Ooppas tuossa, vastasi lehtori, nousten jakkaralta, johon kirjeineen oli istuutunut, — nyt sitä vasta "Kuppari-muorille" työtä riittää, kun ne värttinän sijaa tulevat katsomaan.
— Vai jo tulevat?
— Jo, jo! Lopeta nyt se puuhasi ja ala pestä seiniä! komensi lehtori.
— Siunaa sun, seiniä! ihmetteli Anna-Maija, tähystellen punaiseksi maalattua rakennusta.
— Ei tietysti ulkopuolelta, mutta sisältä. Minä valkaisen ne maalilla, mutta sitä ennen niiden täytyy olla puhtaat.
Anna-Maija repsasteli aina kovin ketterästi lehtorin edessä ja koki olla hänelle mieliksi, mutta erittäinkin silloin, kun lehtori oli häntä sinutellut, kuten nytkin.
Perinpohjainen puhdistustyö pantiin alkuun jo samana iltana Pilkkeen "päärakennuksessa". Lehtorin suunnitelma oli seuraava: kaikkien huoneiden seinät oli valkaistava liitu värillä, lattiat, penkit ja pöydät kuurattava hiekan avulla, kunnes valkoinen puhdas puu oli kaikkialla hohtamassa, — ja sitten vieraiden tulopäivän aamuna oli lattialle tuotava tuoreita lehtiä ja koivunoksilla ja kukilla koristettava ikkuna- ja ovipielet.
Olipa sitä lehtorilla sinä päivänä puuhaa, kun saunakin oli vielä lämmitettävä. Mutta ajatellessaan Mylläri-Matin vilpitöntä iloa ei hän sitäkään jättänyt tekemättä.
Seuraavana päivänä, joka oli lauvantai, lehtori pukeutui tavallista huolellisemmin ja lähti kunnianarvoisen rovastin pakinoille. Papin virkahuoneeseen saavuttuaan hän istuutui pitkälle puusohvalle erään isäntämiehen viereen, joka odotteli rovastia. Saliin johtava ovi oli hiukan raollaan, ja sieltä kuului ruotsinkielistä keskustelua. Lehtori Särkkä tuli aina pahalle, surumieliselle tuulelle kuullessaan vieraan kielen sorinaa suomalaisten keskuudessa. "Onkohan siellä nyt taas joukossa piikoja, jotka eivät ruotsia ymmärrä ja joilta muka tahdotaan jotain salata?" hän itsekseen ajatteli.
Ikäviä ajatuksia sikisi nytkin lehtorin mielessä hänen kuullessaan ruotsinkielen kajahtelevan supisuomalaisessa kodissa. Sieltä kuului vanhoja ja nuoria ääniä, sieltä kuului miesten ja naisten ääniä.
Lehtorin silmät osuivat katselemaan virkahuoneen kaapin päällystää, jossa paksut pakat kellastuneita sanomalehtiä kehotteli sikin sokin. Mutta niistä vilahteli kaikista ruotsalainen otsake.
Särkkä melkein hymähteli tälle suuren sivistyksen tunnusmerkille.
Samassa astui rovasti sisään silmiään siristellen.
— Mitäs olisi asiaa? hän kysyi. Isäntä halusi papinkirjaa.
— Terve tuloa seudulle! virkkoi rovasti lehtorille, hänet huomattuaan. — Harvoinpa teitä näkee, vaikka asutte melkein kuin naapurissa.
— Ei tule usein liikkeelle lähdetyksi, vastasi lehtori.
Kun isäntä oli poistunut, aloitti lehtori asiansa selittäen, että hän teki pyyntönsä neiti Laura Nordin puolesta. Mutta rovasti aikoi tehdä tenän eikä halunnut luovuttaa kirkkoansa konserttia varten, jossa ehkä laulettaisiin jumalattomia renkutuksia. Särkkä taas puolestaan lateli rovastille koko ohjelman, jonka Malmi hänelle oli kirjeessä selostanut.
— Eihän tässä ole yhtään "jumalatonta" laulua, huomautti Särkkä.
Rovasti lienee seurannut sangen huonosti kirkkomusiikin kehitystä, sillä hän ei uskaltanut sanoa sitä eikä tätä tietäessään, että hänen edessään oli pääkaupungin lehtori. Paikkakuntansa isäntiä hän kyllä olisi kouluttanut nyt kuten ennenkin, olisipa sitten ollut kysymys kirkkomusiikista tai mistä hyvänsä. Nyt hän oli pahemmassa kuin pulassa.
— Ei se "Ave Mariakaan" oikein kirkkovirsiksi sovellu, hän kumminkin tohti huomauttaa.
— Mutta sehän on kaunis rukous, suloinen rukous, ihana rukous! huudahteli Särkkä.
Vihdoin rovasti kutsui avukseen lukkarinsa, joka asui naapuritalossa. Ja kun tämä lipetteli kaikkea hyvää Särkän esittämästä ohjelmasta, toivoen itse ansaitsevansa hyvän palkan säestyksestä, niin rovastikin arvosteli laulut "jumalisiksi" ja lupasi seuraavana päivänä kuuluttaa kirkkokonsertin.
Sitten Särkkä lähetti kaupungin sanomalehteen ilmoituksen ja pitkän uutisen, johon hän sulatti kynänsä kaiken kaunopuheisuuden, sekä tilasi pääsyliput, hankki lipunmyyjän ja muut välttämättömät toimihenkilöt. Kirjoittipa hän kirjeen kaupungin urkurillekin ja pyysi häntä konserttipäiväksi "pistämään toisen tilalleen" ja tulemaan hänen mökilleen, mistä sitten mentäisiin konserttiin.
Särkkä itse lupasi polkea urkuja vaikka kahden miehen voimalla, jos tarvitaan. Antoipa hän urkurille "isällisen kehoituksen" viikon kuluessa harjoitella kaikkien hänen mainitsemiensa "virsien" säestykset niin, että osaisi ne kuin "isämeidän". Niin, ja jos hän hyvin osaisi urkujaan "luirotella", niin voisipa hän soittaa urkukappaleenkin, jotta laulajatar saisi sillä välin "vetää henkeään".
Kotiin palatessaan lehtori kävi joka talossa ja torpassa ja puhui "suuresta ihmeestä, joka tuleman piti seuraavana sunnuntaina". Kaikkialla hän kehoitti ihmisiä tulemaan "kuuntelemaan jumalansanaa sellaisena kuin se ihanan naisäänen tulkitsemana kaikui". Olihan rehtori kirjeessään sanonut Särkälle, että kirkkokonsertin onnistuminen kuulijain paljouteen nähden riippui hänestä ja hänen valmistuksistaan. Ja Särkkä raapaisi usein korvan taustaansa ja huokasi: peijakas, jos sinne ei tulekaan väkeä?
Mutta Särkkä meni kirkkoon seuraavana päivänä ja kuuli omin korvin konserttikuulutuksen. Kirkonmenon päätyttyä hän kulki hevosrivin ohi, ja missä vain vähänkin tutun naaman näki, oli hän heti selittämässä, että veisivät kotikylään terveisiä, että ihmeellinen konsertti pidetään ensi sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa. Isännät ja emännät saavat maksaa 50 penniä, piiat ja rengit pääsevät 25 pennillä ja imeväiset ilmaiseksi. Saman kiertokulun hän teki kirkkorannassakin, missä väki kerääntyi veneisiin pois lähteäkseen. Särkkä lateli uteliaille kaikenlaista.
Ja humua niistä Särkän puuhista syntyikin. Viikon varrella kierteli pitäjällä ja sen rajain ulkopuolellakin kummia kuulumisia kirkkokonsertista. Mikä se on? Naispappi kuuluu olevan! Ja se kuuluu rukoilevan kumman kauniilla äänellä, ja urut kuuluvat koko ajan lirittelevän mitä suloisimmasti soitellen. Mistä kaukaa lienevät tilanneet "urkunihdinkin", ei tämä meidän kuulu osaavan niinkuin pitäisi. Siihen tapaan siitä konsertista juteltiin.
Pilkkeen "päärakennuksen" kaunistamisessa kului Särkältä viikko sangen nopeasti. Torstaina hän sai Malmilta kirjeen, että he pääsevät hänen luokseen vasta sunnuntaina, ja niin ollen on kai sopivinta, että he matkustavat suoraan kirkolle ja vasta konsertin jälkeen tulevat Pilkkeeseen. Kirkonkylän majatalossa olisi heille siis varustettava huone pukeutumisen varalta. Särkkä oli hyvillään tästä tiedosta, sillä hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa "hovinsa" kuntoonpanoon. Mylläri-Matin kanssa kylvettiin vielä perjantaina, lauvantaina lehtori tarkasteli kylän suurimman veneen ja lähetti sanan "ystäville ja kylänmiehille", että vene lähtee rannasta sunnuntai-aamuna täsmälleen puoli yhdeksän, ja silloin on kaikkien oltava saapuvilla. Ja olipa sitä väkeä ainakin Särkän kylän osalta. Saatiin työntää teloiltaan toinenkin vene, ja niin syntyi sunnuntainen kilpasoutu, joka maalaisoloissa on mitä viehättävimpiä urheilutilaisuuksia.
Mutta kylläpä särkkäläisten silmät suurenivat kirkkorantaan päästessä. Siellä oli vene veneessä kiinni ehkäpä puolen kilometrin pituudelta.
— No onpas tämä kihupyhä! Totta totisesti en tätä ole nähnyt sitten papinvaalin, ja siitäpä jo on vierähtänyt vuotta viisi kuusi.
Väkeä kuhisi kaikkialla. Kirkon läheisyydessä sitä oli siksi runsaasti, ettei tahtonut läpi päästä. Siinä tuupittiin ja tönittiin, vaihdettiin äkäisiä sanoja jos ystävällisiä tervehdyksiäkin. Monet ennustivat jo, ettei tämä väen paljous kaikki kirkkoonkaan mahtunut.
Majatalossa Särkkä tapasi kaupungista saapuneen urkurin ja Malmit sekä Laura Nordin. Astuessaan eteisestä isohkoon saliin hän ensiksi näki huoneen perällä mustapukuisen, kalpeahkon naisen, joka selaili jotain kirjaa, mutta nosti sitten ruskeanharmaat silmänsä ja loi ne häneen. Mikä ilme tuossa katseessa oli, sitä lehtori ei voinut itselleen selvittää, mutta joka tapauksessa se oli sellainen, ettei hän sitä koskaan voinut unohtaa. Se kuului samanlaisiin tapahtumiin hänen elämässään kuin kärryjen kaatuminen hänen ollessaan neljännellä vuodella, kun Anna-Maija ajoi isolle kivelle tienkään teessä. Kun lehtori koetti eritellä tuon katseen sävyä, niin hän luuli siinä havainneensa tavattoman määrän avuttomuutta, murhetta ja toivoa; se etsi kuin pelastusta, mutta samalla hohti kuin majakka öistä taivalta kulkevalle laivalle.
— Kas, Särkkä, terve! huudahti rehtori Malmi tullen toisesta huoneesta. — Sinähän olet saanut ihmeitä aikaan.
Rehtorska kiiruhti miehensä jälkeen, ja huoneen perällä istuva nainen tuli myöskin Särkkää vastaan.
— Tekö olette lehtori Särkkä? Minä olen Laura Nord, se, joka olen antanut teille ehkä liian paljon hommia. Mutta minä en teitä vielä kiitä, sillä minä en sitä nyt osaisi oikealla tavalla tehdä, koska olen liian iloinen nähdessäni näin paljon liikkeellä ihmisiä, jotka varmaankin odottavat minun konserttiani.
— Toivoisin, ettette koskaan niistä kiitoksista puhuisi, vastasiSärkkä vaatimattomasti.
— Kyllä minä niistä vielä puhun, jos vain huomaan, että opin oikean tavan; ellen opi, niin on minun se ainiaaksi jätettävä, sanoi Laura Nord.
Särkkä alkoi kysellä matkojen hauskuudesta, kääntäen keskustelun toiselle tolalle.
— Meillä on varmaan hauskin osa matkoistamme jälellä, virkkoi rehtorska, ja se on se osa, minkä saamme olla Pilkkeessä.
— Sanokaa sitten vasta Pilkkeestä lähtiessänne, kuinka hupaista siellä on ollut. Vapautta ainakin saatte — siellä ei näe ihmistä pitkiin päiviin muut kuin valkoleninkiset koivut ja kedon kukkaset, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää. Hiekkarannikko aina hymyillen odottelee uiskentelijoita, ja sauna on surupuvussa, ellei sen kiuasta kuumenneta. Tuoretta kalaa lupaan teille yllin kyllin, mutta jos kaupunkilaiseväitä ikävöitte, niin voitte ostaa niitä kirkonkylän herra "hantelsmannilta".
— Oletpa yhtä suorasukainen kuin ennenkin, virkkoi Malmi. — Se on hauskaa. Olet siis tyytyväinen osaasi?
— Tietysti, olenhan nyt valtaistuimellani, kun saan asua omassa "hovissani", vastasi Särkkä.
— Emmepä me herkuttelemaan tulleetkaan, vaan nauttimaan juuri siitä, minkä te niin hauskasti kuvasitte, nimittäin vapaudesta, huomautti rehtorska. — Teidän valtaistuimenne ympärillä on paljon viehätystä.
— Herra lehtori, tahtonettehan siellä minullekin luovuttaa yhden portaan istuimekseni? kysyi Laura Nord. — Ystäväni Malmit ovat pakottaneet minutkin käyttämään hyväkseni vieraanvaraisuuttanne.
— Olkaa tervetulleet, hyvä herrasväki, Särkän valtakuntaan! sanoi lehtori juhlallisesti kuin runoa lausuen. — Minäkin kunnioitan jumalaa ja harjoitan kestiystävyyttä, harrastaen niin ollen Homeroon ylistämiä korkeimpia hyveitä.
Kirkon kellot alkoivat soida kutsuen kansaa jumalanpalvelukseen.
— Menemmekö kirkkoon? kysyi rehtorska.
— Kuluuhan siellä aika hyvin, jollei vain tukehdu kuumuudesta, vastasi rehtori.
Ja sitten lähdettiin kirkkoon. Mutta kirkkomäellä Särkkä erosi seurasta, sanoen olevan muuta tehtävää. Ehkäpä hän myöhemmin sinne vielä tulee, jos sattuu pääsemään.
Särkällä oli omituinen tapa kirkossakäyntiin nähden. Hän ei ollut itsekään itsestään selvillä — toisin sanoen, hän ei tiennyt, miksi hän tässä suhteessa niin omituisesti menetteli. Mutta hän ei käynyt kirkossa koskaan tuttavien seurassa, vaikka hän verrattain usein sinne yksin poikkesi. Ikäänkuin peläten hän ensin hiipi kirkon läheisyyteen ja pistäytyi sitten sisälle aina siitä ovesta, mikä oli vähimmin käytetty ja mistä pääsi johonkin huomaamattomaan nurkkaan istumaan. Koko jumalanpalveluksen ajan hän istui kuin kivettyneenä aivan samassa asennossa, ei hän polvistunut rukoukseen eikä noussut seisomaan muiden mukana. Miksi hän niin teki?
Koettipa hän sitä joskus itselleen selvitellä oikein perin pohjin, mutta huonolla tuloksella. Minä olen huono kristitty, minä olen suuri epäilijä, päätteli hän itsekseen. Onhan toki häpeä sellaisen ihmisen mennä pyhättöön. Oppimaanko minä sinne menen? En, paremminkin arvostelemaan! — Särkkä kadehti ihmisiä, jotka uskoivat lujasti, jotka vakaumuksesta painoivat päänsä rukoukseen ja sydämen pohjasta tunnustivat "minä vaivainen syntinen —". Miten helppoa heidän elämänsä olikaan verrattuna siihen kirvelevään tuskaan, minkä epäilys toi mukanaan.
Hänen ohitsensa kulki sankka joukko kansaa kirkon ovea kohti. Kun Malmit ja Laura Nord olivat kadonneet kirkon pääovesta sisälle, kiersi Särkkä sinne sivuovesta.
Nähdessään Särkän kirkkoveneen laskevan kotivalkamaan järjesti Anna-Maija kahvipöydän kuntoon pirtin siimeksiselle sivustalle. Ja kun portin saranat narahtelivat lehtorin vieraineen astuessa pihaan, höyrysi kuuma kahvi kupposissa, ja Anna-Maija laahusteli niiaillen tulijoita vastaan.
Soman näköinen oli Pilkkeen pirttirakennus ympäristöineen heinäkuun sunnuntaisessa auringonvalossa. Hyvältä maistui kahvikin paksun maalaispullan kera pitkähkön ruuattoman rupeaman jälkeen. Kun kahvi oli juotu, alettiin tarkastella rakennuksen huoneita. Lehtori johti vieraansa ensin "naisten puolelle", s.o. isoon pirttiin. Olipa se valkoinen ja vilpoisa! Ikkunat olivat avoinna, ja jokaisessa oli kangasverkko jottei itikoita sisälle pääsisi. Peränurkka oli erotettu muusta huoneesta korkealla aidalla, ihan todellisella aidalla, jonka sisäpuolelle oli levitetty valkoinen lakana, jottei aidanraoistakaan voinut nähdä läpi. Aidassa oli pieni kaksipuolinen valkoinen portti, johon oli naulattu julistus: "Sulje portti!"
— Mutta sepä on salaperäisen näköinen laitos! Mikä se on? hoki rouvaMalmi.
Särkkä avasi portin ja virkkoi:
— Se on naisten karsina.
Aitauksen takana lattialla oli leveä vuode, pöytä ja pesulaitteet. Vuodealustana oli puolen metrin paksuinen olkikerros, jota valkoiset lakanat ja viltit päällystivät.
— Tämä osasto kuuluu yksinomaan rouva rehtorskalle ja neiti Nordille. "Boigain buoli" on tuolla, virkkoi Särkkä, osoittaen kamariin, jonka lattialla oli samanlainen vuode.
— Onpa täällä mukava loikoilla, onpa tosiaankin, virkahteli rehtori tyytyväisenä.
Laura Nord tunsi joutuneensa hyvien ihmisten seuraan. Rehtorska Malmi oli hänelle usein puhunut omituisesta hyväsydämisestä lehtori Särkästä, jonka käytöstapoihin kuului vaatimattomuus ja joka mielellään avusti kaikkia, jotka hänen apuaan tarvitsivat. Tänään oli Laura tuntuvalla tavalla saanut tuntemattomanakin kokea Särkän hyväntahtoisuutta. Siitä oli todistuksena yli hyvänpuoleiset konsertti tulot hänen laukussaan. Ja entäs tämä luonnonihanuus hänen ympärillään, tämä sydänmaan puhdas rauha, josta hän harvoin, ani harvoin oli päässyt osalliseksi. Mutta eipä hän sitä ennen ollut ymmärtänytkään. Olisipa hänellä ollut usein tilaisuus, varsinkin ennen, kun isä vielä oli ollut elossa, mennä maalle kesäksi. Ja olihan hän joskus yrittänytkin, ollut päivän pari — ja sitten ikävissään palannut kaupunkiin. Ei se silloin viehättänyt. Nyt sitävastoin tuntui Laurasta, kuin hän mieluimmin olisi asunut maalla, tällaisessa hiljaisessa paikassa kuin Pilke, vaikka vuodet läpeensä. Olisipa tällainen oma nurkka, mihin voisi huoletonna heittäytyä asumaan!
Niin, huoletonna! Siinäpä se juuri olikin. Siitä oli pitkät ajat vierähtänyt, kun Laura oli saanut tuntea itsensä niinkin huolettomaksi kuin hän nyt oli. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli saanut elää melkeinpä toisten armoilla. Hänen opiskelunsa Helsingissä ja ulkomaanmatka, nehän olivat kuluttaneet vain vieraita rahoja, sukulaisten, tuttavien antimia. Ja mitä oli joskus ansainnut, se oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaukana oli huolettomuus sellaisesta elämästä.
Mutta olisipa nyt — niin Laura päätteli — oma nurkka, missä saisi mielin määrin nauttia hiljaisesta vapaudesta, niin kyllä hän sille osaisi arvon antaa. Juuri tällainen kuin Pilke, missä koivikon iltatuulen suhinaa säestäisi hietikkorannan laineiden lipinä. Juuri täällä tuntisi itsensä ainakin tyytyväiseksi.
Päivällisen jälkeen vetäytyivät miehet kamariinsa ruokalevolle, mutta naiset lähtivät rannalle kävelemään. Laura Nord oli yhä aikaisemmissa kaihoisissa mietteissään, eikä rehtorskallakaan näyttänyt olevan halua katkaista hiljaisuutta. Vihdoin he tapasivat rannalta lehtorin pienen veneen.
— Menemmekö melastelemaan? kysyi Emmi-rouva.
He työnsivät veneen vesille. Laura Nord asettui airoihin. Hän antoi muutaman sysäyksen veneelle, ja se loittoni rannasta lähtien sitten tuulen mukana laitaseen painumaan pitkin rannikkoa.
— Laura, mitäs pidät tästä kaikesta? kysyi vihdoin rehtorska.
— Tuskinpa osaan itsellenikään sitä selvittää, vastasi Laura Nord. — Täällä on niin tavattoman hiljaisen ihanaa, etten ennen koskaan ole tuntenut tällaista.
— Oletko tyytyväinen näkemääsi? kysyi taas rehtorska tarkastellen salavihkaa Lauran kasvojen piirteitä.
— Olen tietysti… tai mitä sinä tarkoitat? kysyi Laura huomaten kysyjän erityisen ilmeen.
— Minä tarkoitan suoraan sanoen: mitä pidät miehestä?
Rouva Malmi oli jo kauan suunnitellut mielessään etsiä Särkälle kunnon puolison. Se kaikki tapahtui ehkä suuresta hyväntahtoisuudesta. Hän piti paljon Särkästä ja sääli hänen yksinäisyyttään. Tai lieneepä hänellä ollut jonkun verran itsekkäitäkin pyrintöjä tämän asian suhteen. Hän ei voinut koskaan seurustella vapaasti Särkän kanssa, kun tämä oli naimaton mies. Toista olisi ollut, jos hänelläkin olisi ollut rouva. Silloin ei mikään estäisi häntä käymästä Särkän kodissa kuinka usein hyvänsä. Siinä kodissa, missä sellainen mies kuin Särkkä oli isäntänä, saisi aina osakseen virkistävää myötätuntoa.
Hyväsydämiset ihmiset, jos he ovat saaneet päähänsä, että voivat tehdä hyvää toiselle, varsinkin sille, josta pitävät, panevat kaiken alttiiksi saavuttaakseen päämääränsä. Eivätpä he osaa harkita ajoissa, että he saattavat tehdä hyvän sijasta huonon palveluksen. Rouva Malmi kuvitteli usein mielessään, kuinka hyvin hän olisi soveltunut Särkän vaimoksi, paljon paremmin kuin miehelleen, joka vaati häneltä sievistelevää käytöstä ja joka makunsa mukaan hänet puki usein mitä epämiellyttävimpiin vaatteisiin. Särkän mielestä sitävastoin oli kaikki "pakollinen seurustelu" joutavanpäiväistä, kaikki muotihulluus turhanaikaista ilveilyä. Kun sellaisen miehen kokenut nainen saa huoltajakseen, tuekseen ja turvakseen — siten Emmi-rouva mietti — niin hänpä ei halua elääkään kuin ainoastaan vaimoaan varten. Oi sitä sielujen hiljaista sopusointua, kun kaksi elää ainoastaan toisilleen!
Laura ei vastannut rouva Malmin kysymykseen, jonka tähden tämä jatkoi:
— Etkö sinä voisi pitää "tuosta miehestä"?
— En tiedä. Hän näyttää kovin hyvältä mieheltä.
— Niin, mutta hän ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän on kunnon mies.Minusta olisi hauska, jos te kaksi menisitte naimisiin.
— Voi hyvä Emmi, mistä sinä tuollaisia päähäsi saat — ja sopisinko minä sitten hänelle?
— Olisiko sinulla suurempia vaatimuksia, kuin mitä hän jaksaa täyttää?
— Ei minulla mitään vaatimuksia ole.
— Niitä — ainakaan itsekkäitä vaatimuksia — sinulla ei saisi ollakaan. Sillä katsopas, minun mielestäni on asianlaita sellainen, että jos toinen uhrautuu toisen hyväksi, niin täytyy toisenkin siinä suhteessa tehdä parhaansa. Avioliitto on kummankinpuolista mukautumista. Tai ellei se sitä ole, niin se on valhe-avioliitto. Puhutaan "akkavallasta" ja "ukkovallasta". Mikä on esimerkiksi "akkavalta"? Se on sellainen liitto, jossa mies ei välitä vaimostaan, vaan antaa tämän elämöidä kuinka hyvänsä, pettääkseen hänet sitä helpommin. "Ukkovallassa" ovat osat vaihtuneet.
— "Tasavalta" minun mielestäni on paras, huomautti Laura.
— Ehkäpä, jos nyt sitten "valtaa" onnellisen avioliiton ehtona voi ollenkaan olla olemassa. Eiköhän se paremminkin ole kummankinpuolista itsensähillitsemistä "vallan" asemesta; ja sitä kysytään toisella kertaa toisen ja toisella kertaa toisen puolelta, selitti rouva Malmi. — Etköhän sinä, Laura, osaa hillitä itseäsi tarpeen vaatiessa?
— Sitä minä toki osaan, vastasi Laura varmasti, — ja osaan minä kieltäytyäkin.
Laura oli tällä hetkellä vakuutettu siitä että hän oli nämä tärkeät kokemukset siksi perin pohjin saavuttanut, että hän milloin tahansa omasta tahdostaan voisi sekä hillitä itsensä että kieltäytyäkin joutavista elämännautinnoista. Hän tunsi olonsa niin lohdulliseksi tämän hurmaavan luonnon keskellä — eikä hän ollut viime aikoina edes ajatellutkaan muuta kuin miten elämänsä järjestäisi, jotta voisi hankkia toimeentulonsa. Voisivatko huolet nyt puhaltautua pois avioliiton kautta, saattaisiko hän ehkä piankin pitää tätä idyllistä Pilkettä, tätä sulorauhaista paikkaa kuin omanaan ja ajatella, että saisi kaiket kesät täällä elellä mielensä mukaan?
Seuraavana päivänä Kuppari-Maija sanoi Särkälle, että hänen oli lähdettävä taloon heinäntekoon, sillä sieltä oli käyty kutsumassa.
— Sopii kyllä, vastasi Särkkä, ja nyt sopii entistä paremmin, sillä rehtori viedään mukaan, ja hän raataa kahden miehen edestä, joten possakka tulee pian tehdyksi.
— Aikooko se lehtori tosiaankin mennä, vaikka vieraat ovat täällä? kyseli Anna-Maija.
— Tokihan minä nyt sellaisessa asiassa sanani mittainen olen, vastasi Särkkä.
Tiistaiaamuna Särkkä retuutteli Malmia hereille kello neljä, mutta turhaan. Tämä vain kääntyi toiselle kylelleen ja nukkui entistään sikeämpään. Särkkä pisti virsut jalkaansa, otti työvaatteet kainaloonsa ja meni pihan poikki portille, minkä hän avasi hellävaroen, jotteivät "pirtin hengettäret" heräisi. Sitten hän kulki nopein askelin maantielle.
Työviikko kului pikaisesti. Aamu- ja päivärupeaman oli Särkkä heinätyössä, iltarupeaman piti seuraa vierailleen. Anna-Maija oli saanut jättää taloudenhoidon melkein kokonaan naisvieraiden huostaan. Hän vain osoitteli, mistä mitäkin tarveainetta saatiin. Rouva Malmi järjesti kaiken, toimeenpanijana hääri Laura Nord.
Aamiaisen kävi Särkkä syömässä kello puoli yhdeksän. Ensimmäisinä aamuina vieraat vielä siihen aikaan nukkuivat, mutta kun he Anna-Maijalta kuulivat, milloin isäntä pistäytyi kotosalla, varustautuivat hekin kuntoon siksi. Niitylle oli matkaa noin puoli kilometriä, ja jopa vieraat sinnekin usein osuivat. Rehtori tunnusteli työkaluja ja yrittelipä niitä käyttääkin. Rehtorska ja Laura kerran pitelivät käsissään haravaa hyvän aikaa ja työntelivät heiniä kokoon sekä kertoivat sen jälkeen päivällisen maistuneen entistään paremmalta.
Perjantaina oli Anna-Maijan määrä leipoa viikon tarpeet. Jo aikaisin Särkän lähtiessä työhön loimusi tuli keittiön uunissa. Taikinapytyt olivat kohoamassa. Kun lehtori painoi pihaportin varovasti kiinni ja samassa katsahti pirtin ikkunaan, näki hän verhojen liikahtavan ja lasin taakse ilmestyvän ruskean silmäparin, joka tervehtien hänelle nyökkäsi. Lehtori nosti lakkiaan ja luikki sitten tiehensä. Hänen saapuessaan aamiaiselle oli pöytä kukilla koristettu; sen järjestämistä viimeisteli Laura Nord kiireisessä touhussa. Kahvitarjotin oli varustettu myöskin valmiiksi, ja sille asetetut vehnäkakut olivat tavallista monipuolisemmat ja runsaammat.
— Hyvää huomenta, neiti Nord, ette varmaankaan ole nukkunut viime yönä hyvin, koska olitte jo niin aikaisin ylhäällä tänä aamuna? sanoi lehtori.
— Hyvää huomenta! Olen nukkunut erinomaisesti, ja siksipä jaksankin nousta aikaisin. Teidän terveelliset elämäntapanne vaikuttavat, onnellista kyllä, syrjäisiinkin. Ja nythän sitäpaitsi on nimipäiväni.
— Soo, mikäs päivä sitten tänään on? kysyi Särkkä.
— Alicen päivä, se on toinen nimeni.
— No, koska niin on, niin velvollisuuteni ja pyhä oikeuteni vaatii minua toivottamaan teille, minun vieraanani, hyvin paljon onnea.
— Oo, te teette sen vain velvollisuudesta?
— Nähkääs, hyvä neiti, minä en ole koskaan voinut tehdä enempää kuin velvollisuuteni ja harvoin olen senkään jaksanut täyttää. Minun ehkä tällä kertaa olisi sopinut sanoa "hauskan velvollisuuteni".
— Siinä tapauksessa kiitän teitä sydämellisesti ja tunnustan samalla, että tämä nimipäivätarjoilu tapahtuu teidän kustannuksellanne, sillä vehnäpullat ja kahvi ovat teidän omaisuuttanne.
— Mutta luulenpa, etteivät Kuppari-Maijan kädet ole noita kauniita kakkuja muovailleet, eivätkä ne tällä kertaa ole minunkaan mestarinäytteitäni, virkkoi lehtori leikillisesti.
— Osaatteko te leipoa? kysyi Laura ihmeissään.
— Elämä opettaa kaikkea, kuten tikanpojankin puuhun kapuamaan. Omaa leipomaani syön itse mielelläni, vaikka vieraille en sitä halusta tarjoa.
— Teidän tulee ottaa itsellenne vakituinen leipoja.
— Niinpä pitäisi tehdä, kun siihen olisi aikaa, mutta aikaakin on niin vähän, että se kuluu muuhun touhuun.
Hätäisesti syötyään tarttui Särkkä erikoisen kiivaasti kahviin ja vehnäsiin.
— Miten korkealle te leipomataitoni arvostelette? kysyi Laura uteliaasti.
— Nämä ovat erinomaisia!
— Jos todellakin ovat hyviä, niin se on rehtorska Malmin ansio, sillä minä olen oppinut taitoni häneltä.
— Jaa, jospa sellaisia naisia olisi enemmän tässä maailmassa! virkahti lehtori kuin ajatuksissaan.
— Siinä olette oikeassa, herra lehtori, hän on todellakin ihannenainen.
Mutta Särkkä ei enää siitä asiasta puhetta jatkanut, hän luuli sanoneensa jo liikoja niinkin. Sen sijaan hän virkkoi:
— Te olette hyvä oppilas! Toivottavasti olette leiponut niin paljon, että riittää pyhän ylikin — ja ellei riitä, niin leipokaa uutta. Pyhäisin täällä käy välistä naapureitakin.
— Onko täällä seuraakin kesäisin? kysyi Laura jälleen, ja hänen äänessään helähti entistään tuttavallisempi sointu, joka vaikutti Särkkään avomielisyyttä herättävästi.
— On kyllä, on sellaista yksinkertaista, hyvää, vaatimatonta seuraa, joka minua erikoisesti miellyttää, vastasi hän. — Minä kutsun parhaan naapurini tänne jo tänä iltana. Sanokaa sitten, mitä hänestä pidätte.
— Ja minä keitän hänelle hyvän kahvin!
— Senpä Mylläri-Matti ansaitseekin. Kuullessaan tuon jonkun verran omituisen nimen tunsi Laura pientä pettymystä, mutta eipä hän sitä millään tavoin ilmaissut. Särkän omituisuudet alkoivat vain vetää häntä puoleensa ja herättää hänen uteliaisuuttaan yhä suuremmassa määrässä. "Hän on itsenäinen mies eikä anna minkään asian mielipiteitänsä ja menettelyänsä muuttaa", oli rehtorska sanonut. "Ihmiset eivät ole hänelle rasitukseksi eikä hän muille!"
Lehtorin mentyä Laura kiintyi taloustoimiinsa kiihkeästi. Hän tahtoi työskennellä "hänen" ja vieraitten viihdytykseksi. Aika kului siten nopeasti ja huomaamatta; hän oli iloisemmalla mielellä ja hymyili viehättävämmin kuin ennen. Ja missä rehtorska ja hän olivat kahden, siellä kietoutui aina keskustelu Särkkään. Kummankin mielestä tämä oli kaikkine omituisuuksineen kunnioitusta ja ihailuakin ansaitseva mies. Ja kuinka hyvin ja helposti häntä saattoikaan ymmärtää!
Anna-Maija oli vieraisiin kovasti ihastunut. "Kun ne minuakin, mokomaakin kupparimuoria, pitävät kuin vertaisenaan, sanovat: olisikos Anna-Maija nyt niin hyvä ja hyvä ja hyvä — ja: jos nyt sopisi tehdä niin ja niin ja niin — —", kehasteli Anna-Maija myllytupalaisille vierasten käytöstä. Kaikessa Laura kysyikin neuvoa Anna-Maijalta. Eräänä aamuna oli tämä tuonut vattuja aamiaispöytään ison tuohisen. Laura oli heti tiedustellut, mistä niitä sai poimia; Anna-Maijan oli hänelle paikka osoitettava. Ja heinäkuun helteisen päivän paahteesta huolimatta Laura lähti marjaan; hän tahtoi valmistaa hyvän päivällisen "hänelle" ja "hänen" vierailleen.
Kun työssä on rakkautta, vaikkapa vain hetkellistä ja haihtuvaakin, niin kyllä se sujuu. Tuskinpa koskaan ennen oli Laura marjoja poiminut — mahdollisesti joskus suuhunsa pistääkseen. Nyt hän poimi niitä oikein tosissaan, ja ne pyöriskelivät niin sukkelasti hänen hentojen sormiensa lomitse. Tuskinpa niistä omaan suuhun joutui ainoatakaan. Tuoppi täyttyi nopeasti — ja kun se oli täynnä, kaatoi hän sen koriin. Hänestä tuntui niin omituiselta, levolliselta, vieläpä hyödylliseltäkin tuo työ; nuo punaiset marjat, ne olivat kuin hänen omaisuuttaan. Kertoessaan "hovinsa" historiaa oli Särkkä maininnut, että hänellä oli marjassakäyntioikeus ja metsästysoikeus kaikilla Särkän tilaan kuuluvilla mailla. Tämä oikeus oli kiinnitetty — se oli "hänen", Särkän, oikeutta. Miksipä sitten ei hänenkin, Lauran? Työstä palattuaan, ja ennenkuin oli edes käynyt vieraitaan tervehtimässä, lehtori pani saunansa lämpiämään.
— Katsokaapas kotoista kylyäni, kuinka se jälleen on joutunut kunniaansa pitkän viikon synkkänä seistuaan! huudahti lehtori pihaan tullessaan ja osoittaessaan saunaa, joka suitsi paksua harmaata savua jokaisesta pienimmästäkin raosta, mikä salvaimissa löytyi.
— Perjantai on sinun saunapäiväsi? kysyi rehtori.
— Niin — ja Mylläri-Matin. Sinä saat tänään kunnian olla kolmantena, jos haluat, vastasi Särkkä.
— Enpä minä ole ollut suomalaisessa saunassa ainakaan kymmeneen vuoteen, virkkoi Malmi. — Ei minun pääni kestä sellaista kuumuutta.
— Ne herraspäät ovat kovin heikkoja! huudahti Särkkä.
— Minun pääni kyllä kestää, huomautti rehtorska.
— Kyllä minunkin, sanoi Laura Nord.
Mylläri-Matilla oli kylvyn jälkeen juhlailta. Hän oli seuran huomatuin henkilö. Särkkä oli kantanut hänen nojatuolinsa ison pihakoivun katveeseen, ja sinnepä varusti Laura kahvipöydän myöskin. Koko seurue asettui ukon ympärille. Hänen kunnianarvoinen vanhuutensa, jonka huomaamiseen Särkkä oli antanut aiheen, herätti kaikissa myötätuntoa. Ihmiset ovat kuin lammaskatras, joka aina ja kaikkialla tarvitsee kellokkaansa. Kuinka monta kunnianarvoista vanhusta kuljeksiikaan tuolla tanhuoilla ja maanteillä saamatta mitään huomiota osakseen! Eipä heille edes veräjää aukaista, jos ovat kykenemättömät itse sitä tekemään.
Laura palveli Mylläri-Mattia kuin tämä olisi ollut hänen vanha rakas isänsä. Ukon avuttomuus, lapsellinen avuttomuus, se eniten hänen huomioonsa vaikutti. Eipä ukon polvikaan enää ilman apua tahtonut nousta toisen polven päälle. Kerran Laura senkin huomasi ja vaihtoi vanhuksen ristissä olevia polvia. Näillä teoillaan hän saavutti Särkän hiljaisen, hyväntahtoisen ihailun ja kunnioituksen. Laura ei ollut enää hänen mielestään ainoastaan kristillinen kirkko taiteilija, vaan uhrautuva kanssaihminen, joka ymmärsi muita, ymmärsi varsinkin yksinkertaista kansaa. Sinä iltana vaihtoivatkin lehtori ja Laura keskinäisen ymmärtämyksen ensimmäiset salaiset katseet.
Mylläri-Matti poltteli tyytyväisenä sikariansa ja tutustui pian vieraisiin lehtori Särkän leikillisen hyväntahtoisuuden opastamana.
— Tuo ryökkinäkös se nyt on sen lehtorin morsian? kysyi ukko aivan luonnollisesti Särkältä, Lauran kaataessa kahvia kuppeihin, osoittaen sormellaan Lauraa.
— Pitäisikö minulla vaarin mielestä vielä olla morsiankin? kysyiSärkkä vuorostaan.
— No kah, se Anna-Maijahan sitä tässä viime viikolla hoki, jotta morsian taitaa tulla rukin sijaa katsomaan.
— Rupeaisiko Matti-vaari sitten puhemieheksi? kysyi jälleen lehtori, vilkuttaen veitikkamaisesti silmäänsä rehtorskalle.
Lauran käsi vavahteli, ja hän vilkui hämillään ympärillensä.Melkeinpä teki hänen mielensä jättää tarjoilu sikseen.
— Tottahan minä puhemieheksi; saanpahan vielä roimapaidan vanhoilla päivilläni, vastasi Mylläri-Matti.
Rehtorska yhtyi nyt leikkiin, huomatessaan Lauran epävakavan aseman.
— Laura, antaisitko sinä tälle vanhukselle paidan, jos hän ottaisi puhuakseen sinunkin puolestasi? kysyi hän.
Mutta Laura ei vastannut; tässä leikissä oli hänen mielestään liian paljon totta. Lehtorska jatkoi:
— Mutta minä lupaan valmistaa teille, arvon vanhus, parhaan paidan, minkä osaan, jos käytätte mahtianne tämän asian hyväksi.
Mylläri-Matti katsella mulkoili Särkkään kahden vaiheilla, mitä tekisi. Lopuksi hän virkkoi:
— Kyllähän tämä mies on miesten parhaita!
— Onkos "ryökkinää" vastaan mitään muistuttamista? kysyi rehtoriMalmi.
— Eikös ja mitä! Kovin on höyli ryökkinä. Taitavatpa olla kuin luodut toisilleen.
— Sitä minäkin olen ajatellut! huudahti rehtorska.
Anna-Maija tuli ilmoittamaan, että sauna oli "kuurattu" ja siellä oli kaikki kunnossa naisia varten. Lauralta pääsi helpotuksen huokaus; hän katsahti Särkkään, jonka silmät olivat häneen kiintyneet. Kummankin suupielissä värähti vieno hymy, joka oli kuin kaukaisen salaman välähdys. Kaikesta huolimatta he olivat jälleen askeleen toisiaan lähempänä.
Pekka Kontio oli matkustanut kotiinsa maalle tapaamatta sitä, jota hänen sydämensä halasi. Koko alkukesän hän kuljeskeli metsissä omiin kaihoisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Ei maistunut ruoka eikä uni. Äiti koetti häntä lohdutella kysellen, mikä häntä vaivasi tai mistä paikasta hän tunsi itsensä kipeäksi. "Mikäs hätä sinulla on, poika? Elä joutavia murheita kanna, kun kerran luokaltakin pääsit!" tyynnytteli äiti kerrankin, kun huomasi Pekan pahantuuliseksi. Mutta ne puheet vain ärsyttivät poikaa, ja yhä useammin hän vetäytyi yksinäisyyteen päiväkausiksi.
Usein oli Pekan kainalossa lehtori Särkän hänelle lainaama historian oppikirja, kun hän metsäisille matkoilleen lähti. Toisinaan hän sitä selaili, mutta monesti se palasi kotiin avaamattomana. Juhannuksen tienoissa pälkähti Pekan päähän jotain, jonka kiduttava ikävyys oli hänen ajatuksiinsa istuttanut. Hänen täytyi kesän aikana tavata Aini Rasi! Mutta miten? Lehtori Särkän lainaama historia opasti siihen tien. Yks' kaks' hän lukisi historian, lukisi sen selväksi kuin viisi sormea — ja sitten veisi kirjan lehtorille. Olisihan se oikeata asiaa. Samalla matkalla sopisi poiketa Ritalan pappilaankin, Ainin kotiin.
Tuumasta toimeen. Päätös kypsyi hänessä yhtäkkiä niin varmaksi, että hän ryhtyi sitä heti toteuttamaan. Oikein tosissaan otettuaan kirjan käsiinsä hän luki jo ensi päivänä selväksi viisi lehteä. Työ ei tuntunutkaan raskaalta, kun sen takana häämötti niin kaunis päämäärä. Illalla sänkyyn mentyään hän vielä mietti lukemiensa paikkojen sisällystä, ja kun jotain oli epäselvänä, tarttui hän uudestaan kirjaan. Toisena päivänä hän teki sen huomion, että lehtori oli piloillaan hänelle sanonut, ettei hänen tarvinnut muistaa niitä vuosilukuja, joiden alla oli sininen viiva, kunhan hän vain katselisi tarkoin niitä, joiden alla tuo viiva oli. Mutta sellainen viiva olikin kaikkien tärkeämpien vuosilukujen alla.
Omituinen viehätys lumosi Pekka Kontion hänen seurustellessaan historiallisten tietojen kanssa. Kirja ei unohtunut häneltä enää hetkeksikään. Ja kuinka helppo siitä oli tietoja ammentaa! Hän tutki kaikki Särkän tekemät muistiinpanotkin ja otti huomioon reunuksiin merkityt numerot, jotka viittasivat mielessä pidettäviin paikkoihin muilla sivuilla. Olipa se tosiaankin ollut viisas keksintö, minkä lehtori Särkkä oli tehnyt hänen hyväkseen.
Oppilas loma-aikoina harvoin muistelee opettajiaan. Mutta Pekka Kontio muisteli nykyään lehtori Särkkää sangen usein. Hän kuvitteli mielessään, miten hän saapuu tämän kesäasunnolle, antaa hänelle takaisin hänen kirjansa ja uskaltaa silmiin katsoen lausua:
"Kiitoksia lainasta, tässä on kirja! Nyt minä osaan historiaa ainakin kahdeksan edestä."
Lehtori vain hymähtää ja sanoakseen jotain virkahtaa ehkä:
"Vai niin, pojan porpana, oletpahan pitänyt sanasi!"
Kolmisen viikkoa oli Pekka uskollisesti lukenut. Neljännellä hän pani polkupyöränsä hyvään kuntoon, kääri historian oppikirjan puhtaaseen paperiin ja sälytti sen muiden matkakompeittensa mukana laukkuun.
— Lähdenpähän näyttämään lehtori Särkälle, että osaan historiaa, virkkoi hän vanhemmilleen.
Matka osui etelää kohti. Yön ajettuaan hän joutui sen talon kohdalle, missä Paavo Tuunainen asui. Ei oikein mieli, tehnyt toveria tervehtimään, mutta kun kerran matka noin läheltä osui, niin saipa häntä sisälläkin pistäytyä. Paavo ilostui sangen suuresti nähdessään Pekan, jota ei hevillä päästettykään talosta lähtemään. Pekan täytyi viipyä koko vuorokausi, ja seuraavana päivänä lyöttäytyi Paavo mukaan. Matkan varrella he usein pysähtyivät lepäämään, söivät eväitään ja uiskentelivat jokaisessa purossa ja lahdelmassa, mikä tien viereen sattui. Yönsä he makasivat heinäladossa.
Aamupäivällä heidän saavuttuaan Pilkkeeseen oli "päärakennus" autio ja tyhjä. Vieraatkin olivat sieltä viikko sitten lähteneet. Kotvasen turhaan odoteltuaan he läksivät läheiseen koivikkoon, osuivat sieltä myllytuvalle ja saivat tietää lehtorin olevan heinänteossa, mutta että hän kello kahden jälkeen palaa kotiinsa.
Koko yhdessäoloaikanansa eivät kumppanukset kertaakaan olleet keskustelleet Pekan ja Ainin välisistä asioista eikä siitä kepposesta, minkä Paavo oli Pekalle tehnyt. Mutta nyt heidän odotellessaan lehtoria ja kävellessään maantiellä kysäisi Paavo yht'äkkiä:
— Käytkös Ainin luona? Täältä ei ole sinne pitkä matka.
— Mitäpähän minä siellä tekisin, vastasi Pekka koettaen näyttää niin levolliselta kuin mahdollista.
— Eihän se rakkaus ole mikään potaatti! huudahti Paavo.
Mutta samassa hän voimakkaan iskun vaikutuksesta kellahti päistikkaa mutaiseen maantien ojaan.
— Vai semmoisia perunoita sinulla onkin, ähki Paavo ja kiepsahti takaisin tielle, syleksien mutaa suustaan. — Odotapas, senkin hupsu, kun et leikkiä ymmärrä!
Alkoi kiivas jälekkäinjuoksu. Paavo oli usein saavuttamaisillaan pakenijan, mutta äkkinäisellä käänteellä tämä toistaiseksi pelastui joutumasta kiinni. Hiki valui virtanaan kummankin otsalta, maantieltä tuprusi sankka pölypilvi ilmaan. Pekan voimat väsyivät ennen, Paavo tempasi hänet takaapäin syliinsä ja alkoi häntä retuuttaa maantien ojaan, Ähkien ja puhkien hän sai hänet selälleen ja alkoi toisella kädellään nyhtää irti mutaista turvetta. Silloin kiepsahti Pekka vatsalleen ja alkoi potkia päällään istuvaa vastustajaansa. Leikistä alkoi koitua ihan täysi tosi. Paavon nyrkki kohosi korkealle ja laskeutui vinhasti Pekan niskaan, korvallisille ja päälakeenkin; toinen käsi pusersi päätä mudakkoon.
— Syöppäs nyt itse sitä, mitä aioit minulla syöttää! huudahteliPaavo kiukuissaan.
— Tuunainen, sinä olet raaka kuin Polyfemos; ei sinusta oleProteuksen kesyttäjäksi! kuului jykevä ääni maantieltä.
Ällistyneenä katsahti Paavo ylös. Siinä seisoi Särkkä hänen edessään.Häpeissään kömpi kumpikin opettajansa luo häntä tervehtimään.
— No, mistä vihat, kunnon naapurit? kysyi Särkkä leikillisesti.
— Ilmanpahan vain tässä aikamme kuluksi kisailtiin, selitti Tuunainen. — Pekka aikoi minulla syöttää sammalta, mutta saikin itse sitä ehkä runsaammin.
— Taisipa siinä leikissä olla vähän tottakin? virkkoi Särkkä.
Paavo katsahti Pekkaan, joka näytti hyvin hätääntyneeltä. Eikä heistä kumpikaan vastannut lehtorin kysymykseen.
— Minä tulin tuomaan takaisin sen lehtorin kirjan, sanoi Pekka vihdoin, koettaen painaa unohdukseen koko edellisen jupakan.
— Jaa historianko? Onkos se päässä jo?
— Pitäisipä olla, vastasi Pekka rohkeasti. Särkkä piti pojat vierainaan. Hän kyseli heiltä heidän kesäkuulumisiaan ja olivatko he kotitöitä tehneet pelloilla ja niityillä. Kun hän kuuli, ettei kumpikaan ollut edes yrittänytkään koko kesässä sellaisiin toimiin ryhtyä, niin hän tokaisi:
— Siinä tapauksessa te sitten hyvin jaksatte auttaa minua muutaman päivän. Nähkääs, asia on sellainen, että erään torpan mies tässä lähellä on ollut sairaana koko kesän, torpan naisväen on täytynyt olla pitkät ajat talossa possakassa, joten omat työt heiltä ovat jääneet kokonaan tekemättä. Huomenna me aloitamme heidän heinäntekonsa. Eikös niin?
Yksimielisesti myöntyessään lehtorin ehdotukseen eivät Pekka ja Paavo tienneet, oliko se heistä mieluista vai vastenmielistä. Ensimmäinen ikävyys heitä kumminkin kohtasi jo seuraavana aamuna, kun lehtori herätti heidät kello viideltä. Silloinpa vasta uni olisi maistunut! Mutta pian virkosivat nuoret voimat, ja reippain mielin he seurasivat opettajaansa työmaalle. Ensin noudettiin työkalut siitä torpasta, jonka niitylle oltiin matkalla. Torpan vanha muori siunuusteli ja kiitteli jumalaa, kun tällainen onni heitä onnettomuudessakin kohtasi. Sairas mies taas sanoi aikansa kuluksi ryhtyvänsä miettimään keinoa, millä tämän hyvän työn voisi terveeksi tultuaan lehtorille palkita. Jottei tarvitsisi enempää kuulla liikanaisia ylistyksiä, kiiruhti lehtori pois torpasta.
Niitylle päästyä iski Särkkä ensinnä terävän viikatteensa heinään; se soiden suhahti — ja kaunis lako syntyi heinikkoon. Sitten hän löi toiseen suuntaan… ja sitten taas…
— Tulkaa pojat perästä, osaattehan toki niittää! virkahti hän.
Vaivalloiselta tuntui niittäminen varsinkin Paavosta, joka jo kauemmin koulua käydessään oli saanut ruumiillisen työn unohdetuksi. Särkkä pysähtyi kovastamaan viikatettaan, samalla tarkastaen työtoveriensa jälkeä.
— Kyllä siitä hyvä tulee, kunhan vain on kärsivällisyyttä, lohdutteli hän. — Huomenna se sujuu jo itsestään. Ottakaa kaidat eteykset, ettei rupea väsyttämään.
Pienehköön niittyyn oli jo syntynyt tuntuva lovi, kun Särkkä ehdotti, että ottaisivat oikein istuntalepuun. Samassa hän veti esille paperossilaatikon ja tulitikut. Särkkä poltteli verrattain harvoin, mutta silloin tällöin tuntuivat savut hänestä hyvältä. Sytyttäen paperossin hän kysyi:
— Olettekos te tupakkamiehiä? Kumpikaan ei vastannut.
— Niin, jatkoi Särkkä, hyväpä olisi, ettette polttaisi. Minun lapsuuteni aikana ei ainakaan minun kotonani tiedetty, että tupakanpoltto oli terveydelle vahingollista. Pidettiinpä sitä vielä miehuuden merkkinäkin. Nyt sitävastoin on miehuullisempaa olla polttamatta. Kun nuorena siihen ei totu, niin vanhempana ei enää viitsi totuttautuakaan. Minun vereni tottui nikotiiniin jo varsin nuorena. — Poltatteko te paljonkin?
Pojat tunsivat olotilansa hiukan noloksi. Olihan Särkkä heidän opettajansa, ja kielsihän koululaki heiltä tupakanpolton. Mutta toisaalta olivat he tässä nyt kuin työkumppaninsa kera, heillä oli nyt muitakin yhteisiä pyrintöjä kuin koulutyöt. Eipä tähän tilaisuuteen sopinut koululakia sovelluttaa. Ja turhaapa olisi ollut asioita kaunistellakaan.
— Olen minä vähän silloin tällöin poltellut, vastasi Paavo Tuunainen vihdoin. — Se on niin merkillistä, että kotioloissa, täällä maalla, missä se olisi vapaampaa, ei sitä tee niinkään usein kuin kaupungissa kouluaikana.
— Ja ehkäpä enimmäkseen vain toverien seurassa? huomautti lehtori.
— Niin taitaa olla, myönsi Paavo.
— Mutta ylipäänsä et siihen vielä suurtakaan kiintymystä tunne?
— No enpä juuri.
— Siinä tapauksessa heitä se kokonaan pois ja koeta saada toverisikin se lopettamaan. Silloin teet sekä itsellesi että heillekin hyvän palveluksen. Ja jospa he alussa ajattelemattomuudessaan hiukan sinua pilkkaisivatkin pikkumaiseksi tai muuksi sellaiseksi, niin ole vahva uskossasi ja tee uuraasti työtä — ja saat olla varma, että he sinua ihailevat, jollei muutoin niin salaisesti. Nykyäänkin vielä tarvitaan apostoleja.
— Siinä tapauksessa on minulla nyt jo tilaisuus aloittaa tästäPekasta, vastasi Paavo virnistellen.
Pekka punastui korvia myöten ja repi heinätukkoja maasta.
— Poltteleekos Pekka paljon? kysyi lehtori hyväntahtoisesti.
Mutta Pekan sanat olivat salpautuneet kurkkuun.
— Eihän se nyt niin paljoakaan, mutta sen ei pitäisi polttaa yhtään, kun se on niin vähäverinen.
— Siinä on kyllä perää. Pekka kasvaa liian nopeasti, joten ravintoainesten jakautumisen ruumiiseen tulisi tapahtua myöskin voimakkaasti — ja nähtävästi nikotiini voi sellaistakin toimintaa ehkäistä. Niinpä niin, pojat, virkkoi lehtori ottaen viikatteensa ja nousten seisoalleen, tehkää te tupakanpolttoon nähden kuten tahdotte, mutta harkitkaa tarkoin, mitä tahdotte ja minkä perusteella tahdotte.
Yhteinen vapaa työskentely lähensi oppilaita opettajaansa. Keskustelut tulivat avomielisiksi, kaikki kursailu katosi. Perjantainen saunailta, missä Mylläri-Matti oli neljäntenä, vasta osoitti nuorukaisille, miten avulias ja palvelevainen luonne heidän opettajansa oli. Ja kun keskusteltiin siitä, mihin sunnuntaina ryhdyttäisiin, uskalsi Pekka ehdottaa, että käytäisiin kirkossa ja poikettaisiin palatessa Ritalan pappilaan.
— Pekka tahtoisi tavata Aini Rasia, virkkoi Paavo veikeästi selitykseksi.
— Sehän sopii erinomaisesti, myönteli Särkkä, vallan erinomaisesti. Minullakin on sinne asiaa. Voimme olla siellä koko iltapäivän. Olisin joka tapauksessa lähtenyt sinne pyhänä — ja otan teidät mukaani, selitteli lehtori huomatessaan, miten noloksi Pekka oli käynyt kuultuaan Paavon sanat.
Kelpasipa Pekan nyt elää. Hän saisi olla koko sunnuntai-illan maailman parhaimmassa seurassa. Lauvantaina loppui heidän työnsäkin niittypalstalla jo puolen päivän aikana. Pieni lato oli heiniä täynnä — niin paljon olivat he saaneet kolmisin aikaan. Kun lehtori puhdisteli ladon edustaa ja asetti ovea saranoilleen, hien virtaillessa pitkin otsaa ja poskia, virkkoi hän:
— Olemme tehneet köyhälle, sairaalle torpparille hyvän palveluksen. Tuskinpa olisivat itse ehtineet tätäkään palstaa tekemään, tai ehkäpä syyskuussa, jolloin heinä jo olisi ehtinyt karskiintua mitättömäksi. Nyt sitävastoin saa lehmäkulta hyviä heiniä ja antaapa hyvää maitoakin. Niin se on, että köyhä torppari saa omat työnsä aina säästää viimeiseksi — tai jättää ne tekemättä, talon on saatava omansa ajoissa.
— Onko sen torpan heinät kaikki tässä? kysyi Pekka Kontio vilkkaasti.
— Ei vallan kaikki, vastasi lehtori. — On vielä ehkä toinen mokoma tekemättä.