— Voimmehan me tehdä sen ensi viikolla, puhui Pekka innokkaasti, unohtaen kokonaan kotinsa ja kontunsa, ikäänkuin aikoisi asettua lehtorin luokse koko iäkseen.
— Ellei se kävisi teistä ikäväksi, niin voisimmehan sen tehdä, myönsi lehtori.
— Eikö mitä! vastasi Pekka.
Paavo aikoi selittää lehtorille, että se Pekka sen Ainin takia tahtoi viipyä paikkakunnalla, mutta Pekan aulius pidätti hänet tekemästä pilkkaa pyhistä asioista. Hänkin oli sitä mieltä, että köyhän torpparin toinenkin niittypalsta oli tehtävä yhteen menoon.
Sunnuntai-iltapäivänä tapahtuivat Ritalan pappilassa suuret selvitykset. Vierasten tultua erkanivat nuoret omalle taholleen lehtorin jäädessä seurustelemaan vanhusten kanssa isolle lasiverannalle. Paavo Tuunainen joutui koville ilmoitettuaan; että hän keväällä Helsingissä oli keksimällä keksinyt kepposensa tehdäkseen pilaa "rakastuneitten herkkäuskoisuudesta".
— Kuka on rakastunut? huudahti Aini Rasi varmana, tuntien seisovansa omalla maaperällään.
— Eikös pikku Aini ole hiukan rakastunut? kysyi Paavo irvikoiden.
— Sinuunko? Älä ole niin itserakas, vastasi Aini.
— Ei. Mitäs minusta? Mutta toista on Pekka.
— Hyh! Ei sinuun eikä muihinkaan, vastasi Aini luoden katseensa maahan.
Pekka hytkähti. Ainin jyrkkä vastaus Paavolle ei häntä miellyttänyt. Pekka oli niitä viattomia maalaislapsia, jotka uskoivat sanat sellaisina kuin ne lausuttiin; hän ei osannut ottaa huomioon aikaa ja paikkaa, missä ne lausuttiin, eikä tapaa, millä ne lausuttiin. Pekka-paran miehuus ja elämänuskallus oli taas kovalla koetuksella.
— Sano sinä, Aini, vain "hyh", se se jotain merkitseekin, ivailiPaavo edelleen.
— Sinä olet hullu, Paavo! tiuskaisi Aini suuttuneena. — Kuka sinulle on mokomia loruja uskotellut?
Pekka ei ottanut keskusteluun osaa, hän erosi muista ja painautui puutarhan pensaikkoon synkkiin mietteisiin vaipuneena. Miten kauan hän lienee siellä viipynytkään, kun hän heräsi siihen, että ruohikko suhahteli jossain pensaan takana. Hän kurottautui katsomaan sen alitse ja näki Ainin hiiviskelevän ruohikossa. Pekka kohosi seisoalleen.
— Ka, siellähän sinä olet, pääsi kuin tahtomatta Ainin huulilta. —Mitä sinä siellä teet?
— Olenpahan vain oleillut, vastasi Pekka. Aini pujottautui pensaiden välitse hänen luokseen.
— Mikä sinua vaivaa? Olet niin surumielisen näköinen, tiedusteliAini.
— Eipähän minua mikään. Mutta onhan sinulla hauskaa!
— Minullako? kysyi Aini ällistyneenä.
— Niin, sinulla… Paavon kanssa… sopersi Pekka.
Ainin silmät välähtivät riemuisasti hänen sanoessaan:
— Täällä on paljon nuoria, tule nyt, niin ruvetaan karttupiilosille.
Samalla hän kääntyi mennäkseen, mutta Pekka jäi paikoilleen.
— Tule nyt, tule! kehoitti Aini. — Tai… olisiko sinulla jotain sanomista? tiedusteli hän uteliaana ja pysähtyi.
— Kuule, Aini! virkkoi Pekka puolestaan.
— Mitä?
— Jos sinä luulet, että minä olen jollekulle kertonut?
— Niin luulin ennen, mutta nyt en enää luule.
Tule nyt, meitä odotetaan.
Pekka kulki hänen jälestään pensaiden välitse. Hänen teki mielensä tarttua Ainin käteen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Kun äänet alkoivat pihamaalta kuulua, kääntyi Aini äkkiä ympäri.
— Mennään tuolta takaportista maantielle ja sieltä kautta pihaan, virkkoi hän, sivumennen vilkaisten Pekkaan.
He tulivat suurten lehmusten juurella olevalle kiviaidan portille.Aini asettui portin eteen ja virkkoi:
— Tätä porttia sinä et osaa aukaista.
Pekka koetti katsoa lukkoa, mutta eipä hän sitä nähnyt, kun Aini oli edessä.
— Missä se on se lukko sitten? kysyi hän neuvottomana.
— Ota se auki! kehoitti Aini kääntyen kokonaan porttiin päin.
— Enhän näe sitä.
— Katsele tarkemmin.
Kun Pekka koetteli katsella Ainin kupeelta, vetäytyi tämä yhä enemmän hänen eteensä, työntäen kyynärpäänsä ulospäin, niin että se kosketti Pekan kainaloon. Mutta Pekka ei vaan nähnyt portin lukkoa.
— Missä se on, missä se on? kyseli hän hätäisenä kuin lapsi.
— Etkö sitä näe? Tässä se on portissa!
— Tottahan minä nyt yhden lukon saan auki, kehaisi Pekka ja alkoi kiivetä portin yli.
— Et saa, virkkoi Aini aukaisten portin. — Jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki.
Pekka ällistyi, sillä portissa oli vain tavallinen yksinkertainen haka.
Pihalla oli suuri joukko iloista nuorisoa: valkolakkisia ja koululaisia. Pian oli piilosillaolo täydessä käynnissä. Pekka Kontio oli onnellinen osuessaan tavallisimmin samaan piiloon, missä Ainikin oli. Hänelle oli muutoin tehnyt sangen hyvää Ainin pistopuhe, sillä "jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki", kaikui alati soimaavana hänen korvissaan. Pakottamalla pakottaen itseään hän pysyi hilpeäniloisena. Aini Rasi oli sittenkin hänen mielestään kuin jokin koskettamattoman pyhä olento, jota sai ainoastaan katsella.
— Pidätkö sinä Paavosta? oli Pekka uskaltanut kerran kuiskata heidän piilossa ollessaan.
— En toki, en yhtään, kuului vastaus Ainin lähtiessä juoksemaan nimeään kirjaan merkitsemään.
Niistä sanoista Pekka imi onnea itseensä täysin siemauksin. Siinä tiedossa oli hänelle tällä kertaa kylliksi.
Muutamia vanhempiakin, niiden joukossa lehtori Särkkä, oli yhtynyt leikkiin. Särkkä oli mielellään kartunhakijana, silloin hän sai — kuten itse huomautti — mitellä juoksukykyään kaikkien leikissä olevien kanssa.
Pappilan vieraisiin kuului eräs naisylioppilas, jonka puvun värit vaihtelivat harakansinisestä riikinkukon kirjavuuteen ja joka Aitos-nimensä hienonsi Aidoseksi. Tämä ihanatar tuli kerran piilostaan melkein itkien, kantaen kädessään likaantunutta lakkiaan. Hän oli jossain ahtaassa piilopaikassa kohottautunut varpailleen ja iskenyt valkoisen päänsä likaiseen kattoon. Huh, miten se lakki oli tullut ilkeän näköiseksi.
— Kuinka minä nyt voin olla, kun minulla ei ole lakkia? valitteli hän yhtämittaa.
— Arvon neiti, sanoi Särkkä, — teillä pitäisi olla aina varalta toinen lakki mukananne.
— Olisipa siinä hommaa! ihmetteli ylioppilatar.
— Niin, mutta se olisi vallan välttämätöntä, sillä ellei teillä ole valkoinen lakki päässänne, on mahdoton tietää, että te olette ylioppilas, selitti Särkkä vakavana.
Muutamat pidättelivät nauruansa, toiset käännähtivät pois, surren ylioppilaslakin kohtaloa.
Vieraat kutsuttiin teelle. Vanhojen parvi istui ison pöydän ääressä lasiverannalla. Keskustelu kävi hyvin vaikeasti, sillä ei osuttu keksimään sellaista aihetta, joka olisi saavuttanut kaikkien kannatusta. Toiselta puolelta sitä vaivasi kielen kaksinaisuus.
Ruustinna ja kappalaisen rouva olivat kylläkin keksineet hyvän aiheen: he puhuivat palvelijattaresta, joka juuri oli tarjoillut teen ja poistunut.
— Vieläkö sinä voit pitää tuota Riikkaa ensi vuoden vai aiotko vaihtaa? kysyi ruustinna.
— Kyllä hänet on vielä pidettävä, jotta hän saa edes rippikoulunsa kunnialla käydyksi, vastasi pastorska.
— Niin, todellakin, hän ei päässyt yhdellä koululla. Mikäs siihen taas olikaan syynä? kysyi ruustinna.
— En minä ole siitä oikein selvillä. Uteliaisuus kiihdytti tätä kunnon rouvaa niin, että hän kääntyi miehensä puoleen kysyen, miksi tämä keväällä ei päästänyt piika Riikkaa ripille.
— Vai lukiko tyttö niin kehnosti? lopetti ruustinna kysymyksensä.
— Kyllä hän lukutaitonsa puolesta olisi päässyt, vastasi rovasti. —Mutta hänen käytöksestään puuttui kaikkea vakavuutta.
— Niin, eikö se ole oikein ihmeellistä nykyaikaan, että maalaisnuoriso vallan villiintyy, huomautti ruustinna.
— Kyllä sellainen villiintyminen tapahtuu kaupunkilaisnuorisossa vielä suuremmassa määrässä, väitti kappalainen.
— Sehän on vallan kauheata, lisäsi pastorska. — Ihmiskunta menee tuhoansa kohti.
— Mitä se tämä Riikka sitten teki? kysyi ruustinna mieheltään.
— Se oli pari kertaa ollut tansseissa illalla ja nukahti sitten keskellä tuntia seuraavana päivänä, vastasi rovasti.
— Siunaa ja varjele, rippikouluaikana tansseissa! huudahti ruustinna lyöden käsiään yhteen. — On se villitystä!
— Ei hän ole siitä sanallakaan täällä kotona maininnut, huomautti pastorska.
— Niitä oli yhdeksän tyttöä, jotka piti jättää ripille päästämättä samasta syystä, virkkoi rovasti.
— Ja poikia oli toista kymmentä. Samoissa tanssiaisissa kävivät, lisäsi kappalainen.
— Minä en millään tavoin tahdo puolustaa tässä mainittua tyttöjen tai poikien tekoa, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, — mutta onkohan yksinomaan tanssi — ellei sen yhteydessä ilmene jotain pahempaa — pätevä syy ripiltä pidättämiseen?
— Herra jumala, ettei sellainen olisi jo liiankin suuri syy! kummasteli ruustinna.
Rovasti katsahti ihmetellen Särkkään, kappalainen sitävastoin rovastiin, ikäänkuin velvollisuudesta jättäen puolustuksen tämän tehtäväksi.
— Sellaisissa tapauksissa on käytettävä ankarinta rangaistusta, siitä ei ole epäilemistäkään, ja tällaista menettelyä pidetään rippikouluissa tavallisimpana käytösrikoksista, selitti rovasti.
— Mutta itse asiassa nuorten tyttöjen ja poikain tanssissa ei ole mitään pahaa, jos sen annetaan tapahtua rehellisesti ihmisten ilmoilla, puolusteli Särkkä.
— Kuinka te voitte puhua noin? kysyi ruustinna osoittaen selviä halveksumisen merkkejä. — Ettei olisi mitään pahaa, kun tuollaiset piiat ja rengit mennä rentustavat sylitysten ympäri tanhuoita?
— Niin, rouva ruustinna, itse ulkonainen tapa voi näyttää epämiellyttävältä. Mutta sekin käytännön kautta tulee kauniimmaksi. Minä en tahdokaan kosketella siihen puoleen, vaan ainoastaan itse tanssihalun tyydytykseen. Tanssi on taiteista vanhin ja ihmisen mukana myötäsyntyinen; — nuoret tarvitsevat välttämättömästi tanssintapaista liikettä — ja se tapahtuu helpoimmin musiikkitahdissa eri sukupuolten kesken. Sen täydellisempää liikehtimistä ja ilonilmaisumuotoa eivät ihmiset seurusteluissaan voi edes ajatella.
— Onhan siinä perää jonkun verran. Mutta kyllä rippikoulu- ja tanssiajat ovat tarkalleen toisistaan erotettavat, virkkoi kappalainen.
— On niinkin, jos se on mahdollista. Mutta minusta on siinä käytännöllisiä vaikeuksia, jotka estävät sen pääsemästä vakaumukseksi. Ja ellei se siksi tule, niin pakkokeinoista on hyvin vähän hyötyä. Meidän elämämme on kokoonpantu — tai me olemme itse sen koonneet — aina vain vastakkaisista "aiheista": ilosta ja surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, toivosta ja pettymyksestä, uskosta ja jumalattomuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Ellei näistä käsitettäisi toista, niin eipä toistakaan olisi olemassa. Puhutaan kultaisesta keskitiestä. Sellaista — ainakaan tunneasioissa — ei ole olemassa, sillä tunteettomia olennoita emme pidä ihmisinä; esimerkiksi jolla ei ole uskoa, hän on paatunut, jumalaton — ja joka ei syntiä tee, eipä hän jumalaakaan tarvitse.
— Mutta syntiä ei saa tehdä tahallaan, avoimin silmin, huomautti rovasti.
— Voiko meistä kenkään sitä välttää? kysyi Särkkä.
— Vähitellen meidän on siihen itsekurituksen kautta totuttava. Ja rippikoulu on juuri opastusta tällaiseen itsekuritukseen, vastasi rovasti.
— Mutta useimmissa — melkeinpä kaikissa — tapauksissa tämä opastus rippikoulunkäyneeltä unohtuu heti koulun loputtua, lisäsi Särkkä.
— Suureksi suruksemme on meidän pappien se myönnettävä. Mutta minkä me sille teemme, että viettelykset ovat niin suuret.
Samaan aikaan kuin papit ja lehtori väittelivät nuorison turmeluksesta, piti nuori väki iloaan ruokasalissa, pannen toimeen kaikenlaisia panttileikkejä. Usein kuului sieltä äänekästä naurunremakkaa, välistä tanssirallatusta ja kepeitä, hipuvia askeleita, kun pantinlunastukseen oli määrätty jokin polkka tai valssi.
— Tanssivatkohan ne siellä? parahti ruustinna säikähtäen, kun yhtäkkiä kajahti useasta suusta: taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —.
Pastorska hypähti pystyyn ja meni katsomaan, seisahtuen ruokasalin kynnykselle.
— Taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —, kaikui entistään äänekkäämpänä.
Ruokasalin nuoriso oli riisuutunut sukkasilleen ja keinui kauniissa kaarteissa ison ruokapöydän ympäri. Siinä oli kylliksi tilaa ilolle. Ja unohtunut oli ylioppilaslakin likaantuminenkin noissa suumusiikin säestämissä pyörteissä. Eikä sitä iloa hennonut kukaan kieltää, vaikka ruustinna kuiskasikin pastorskan korvaan, että se "sattui vähän pahaan aikaan".
Katselijoista ei kumminkaan kukaan muu nauttinut siinä määrin kuinSärkkä.
Elämä on liikettä. Kaikkein selvimmin sen huomaa suurkaupunkien kihisevästä elämästä. Koko kuuman kesän oli Helsinki ollut kuin erakkojen asuntona, yksinäisten, kuumuudesta nääntyvien ihmisten. Mutta mitä enemmän viimeinen kesäkuukausi lähenteli loppuaan, sitä enemmän syntyi elämääkin pääkaupungin kaduilla. Ja syyskuun ensi päivänä se jo kihisi ja kuohui täyteläisenä, luonnonraikkaana virtana, joka oli kulkenut puhdistavien maakerrosten läpi, siivilöitynyt ja kirkastunut. Mikä ihmeellinen voima onkaan luonnolla!
Kun muisteli kevään painostunutta mielialaa, joka katkonaisena ja jyrkkänä, vieläpä mielivaltaisena syöksähteli esiin kuin kukkuroilleen täyttyneet vallattomat purot, tähän vakaantuneeseen elonvoimaiseen syystunnelmaan, minkä aiheutti avoimin katsein eteenpäin rientävä vilinä, niin huomasipa selvään, että syksyä täydellä syyllä saattoi verrata miehuuteen. Pelottomana, luonnon puhdistamana odottaa Pohjolan väki talven kuolettavan vallan lähenemistä. Ihmeellinen on luonnon vaikutus ihmissieluun!
Malmit olivat myöskin saapuneet ihmisvirran mukana. Heitä seurasi Laura Nord, jonka elämä kesäisten kirkkokonserttiansioitten jälkeen oli muuttunut tasaisemmaksi. Useita rahalähetyksiä hän oli voinut osoittaa Tukholmaan ja Kööpenhaminaan periäkseen takaisin sinne jääneitä tavaroitaan. Ne askareet hän oli toimittanut kenenkään tietämättä, sillä eipä hän halunnut edes hyville ystävilleenkään ilmaista asemansa täperyyttä. Kun tavarat, muutamia kauniita pukuja, sormuksia ja muita koruja, saapuivat, käsitteli Laura niitä hellien kuin kauan poissa olleita rakkaita ystäviään. Hän järjesti ne uudelleen, erotti niistä pari leninkiä, toisen juhlakonsertteja varten ja toisen seurustelutarkoitukseen, sekä eräitä koruja. Mitä hän ei luullut piakkoin tarvitsevansa, niillä hän hankki uudelleen rahaa.
Laura Nord ilmoitti sanomalehdissä antavansa laulutunteja perheissä. Kotiinsa hän ei voinut oppilaita ottaa, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä isäntäväkensä rauhaa. Eikä hän halunnut poiskaan muuttaa, ennenkuin näkisi, mihin suuntaan elämä rupeaisi viettämään. Hän tahtoi ja hänen oli pakko luottaa näihin hyviin ihmisiin, jotka olivat hänet pelastaneet ruumiillisesti ja henkisesti.
Pian vieri elämä pääkaupungissa tavallisiin syksyisiin uomiinsa, jollaista se sitten, pientä joulunaikaista poikkeusta lukuunottamatta oli seuraavaan kesään saakka. Rehtori lähti kouluun vähää ennen kahdeksaa aamulla, saapui aamiaiselle neljänneksen yli yhdentoista, lähti jälleen kello yksi ja palasi kolmen jälkeen. Rehtorska kävi torilla joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä ja muun osan päivästä teki kotitöitä. Lauralla oli jo syyskuussa kolme oppilasta, joiden luona hän viipyi kolme tuntia. Ikkunastaan, joka oli pihalle päin, voi Laura myöskin seurata tarkoin lehtori Särkän elämäntapoja. Tämä oli yhtä säännöllinen kuin tarkkaankäypä kello. Kohta lehtorin mentyä aamulla katosi myöskin rehtorin sisäpalvelijatar ja kiipesi rappuja ylös panemaan Särkän huoneistoa päiväkuntoon.
Kerran hiipi Laura hänen jälestään ja meni "erakkomaisterin" asuntoon. Hän tuli pieneen keittiöön, jonka hellalla oli kaasukeittiö, kahvipannu ja kaksoisteekannu. Keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, joka oli täynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Kaapissa oli vähäinen, soma astiavarasto. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä.
— Itsekö lehtori pitää näitä järjestyksessä? kysyi Laura palvelijattarelta.
— Ei niitä ole hyvä mennä muuttelemaan, kyllä sillä itsellään on niiden paikat kaikki muistissa, vastasi palvelijatar.
— Onpa se somaa, kun mieskin osaa noin siistiä!
— Kyllä se mies toimeen tulee ilman emäntääkin.
Työhuoneessa, joka oli järjestetty maalaistuvan tapaan, hymähti Laura mielihyvästä nurkkauksessa olevalle leveälle penkille. Nurkassa oli tyynyläjä ja penkit kummallakin seinustalla. Siinä oli leposijaa kahdelle! Huoneesta ulkonevasta makuukomerosta pääsi suoraan kylpyhuoneeseen, jossa oli pesutelineet, pyyhkeet ja lakanat. Vihdoin tuli Laura saliin, jonka huonekalusto oli tehty juurikkopökäleistä. Nojatuolit olivat erittäin jykevän näköisiä, mutta mukavapa niissä oli istua. Laura koetteli melkein jokaista.
Huoneisto kaikessa vaatimattomuudessaan miellytti häntä suuresti. Olisipa hänelläkin, Lauralla, jotain omaa, jossa saisi vapaasti liikkua ja jota saisi omintakeisesti hallita. Niin, jos olisi!
Laura näki eräällä hyllyllä pari tyhjää kukkalasia. Silloin hänessä syntyi tuuma ilahuttaa yksinäisen lehtorin elämää kukkasilla. Hän lähti ja palattuaan toi mukanansa kimpun päivänkakkaroita. Osan niistä hän asetti salin pöydälle, toisen työhuoneeseen.
Ne ovat yksinkertaisia ja vaatimattoman kauniita, hän varmaan niistä pitää, ajatteli Laura muistellen rehtorskan selityksiä Särkän luonteesta.
Palvelijatarkin oli saanut työnsä valmiiksi. Kun Laura seurasi häntä rehtorin keittiöön, tarkasti hän salaa, mihin palvelijatar kätki lehtorin huoneiston avaimen. Ja seuraavina päivinä ei Laura tuonutkaan enää kukkasiansa palvelijattaren nähden, vaan vasta myöhemmin, jolloin hän salaa otti avaimen ja hiipi kukkinensa yläkertaan. Kaikkina koulupäivinä vaihtuivat tuoreet kukat Särkän yksinäisessä asunnossa. Monesti ne olivat Lauran omia poimimia, useimmiten torilta ostettuja. Mutta jos huomasi panna merkille, niin jokunen kappale samoja kukkasia vastaavana päivänä vieraili myöskin Lauran omalla pöydällä rehtorin ruokasalissa. Särkkä kyllä arvasi asian laidan. Vastapalvelukseksi hän hankki Lauralle kaksi uutta lauluoppilasta, joten Lauran aika alkoi kulua nopeasti työn touhinassa.
Mitä pitemmälle syksy kului, sitä kiihkeämmin toivoi Laura Nord saavansa tilaisuuden esiintyä jossain erityisen arvokkaassa tilaisuudessa, jotta sitten paremmalla luottamuksella voisi antaa oman konsertin. Ylioppilaspiireissä hommattiin suuria arpajaisia, joiden iltaman ohjelmasta oli puhuttu jo edellisenä keväänä. Sen piti tulla kaikin puolin ensiluokkaiseksi. Kuuluisimmat taiteilijat olivat avustajina. Saadakseen Lauralle tilaisuuden esiintymiseen käyttivät Malmit ja Särkkä kaiken vaikutusvaltansa toimihenkilöihin — ja lokakuussa Lauraa pyydettiin juhlailtaman laulajattareksi. Tähän tilaisuuteen Laura perusti kaikki toiveensa tulevaisuuteen nähden. Jos hänet otettiin vastaan ylistyksin, oli pikku maailma jäävä hänen taakseen; jos taas — —, niin, kuinkahan silloin olikaan käyvä? Hän oli jo oppinut salaamaan kaikki sisälliset liikkeensä — niistä ei edes rehtorska Malmi ollut vähääkään selvillä. Hän näki Laurassa vaatimattoman, vähään tyytyvän taiteilijan. Mutta sitä tämä ei suinkaan ollut. Pettymykset olivat hänessä aikaansaaneet sen, ettei hän ilmaissut muille ihmisille luonnettaan ja aikeitaan sellaisina kuin hän ne omasi ja tunsi. Kumminkin piili kunnianhimo ja uhma syvällä hänen sisimmässään.
Kuukauden ajan Laura harjoitteli aamusta iltaan, jättäen usein menemättä vakinaisille tunneilleenkin. Teknillisesti niin korkealle kehittynyt taiteilija oli varmaankin saavuttava lujan pohjan esitykselleen. Mutta yhtä toivehikkaana kuin Laura meni juhlailtamaan, yhtä pettyneenä hän sieltä palasi, ja suuremman suuttumuksen vallassa kuin koskaan ennen hän luki oman osansa sanomalehtien ohjelmaa koskevista arvosteluista: "— — esitti epäpuhtaasti kaikki korkeimmat äänet" — — "tempossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta — —" j.n.e.
— Tämän kaiken minä tiesin jo lavalle astuessani, sanoi Laura rehtorskalle, koettaen ylenkatseellisesti naurahdella. — Äänijänteet kurkussani olivat ihan epäkunnossa.
— Miksi? kysyi rehtorska.
— Hetkistä ennen join teetä, ja kuinka lienen naurahtanut niin varomattomasti, että sain siitä suuren kulauksen henkitorveeni. Mutta enhän voinut olla laulamattakaan. Mitäpäs sille, se on tullut, mik' on tullut, hymähti Laura ja heitti lehdet syrjään.
— Niinpä niinkin. Älä siitä välitäkään. Eihän se ollut edes oma konserttikaan, lohdutteli rehtorska.
Muutaman vuorokauden oli Laura Nord kuin hiukan hassahtanut. Hän nauroi kaikelle, jonkinjoutavalle, puhui sangen mitättömistä asioista kuin tosissaan, jätti käymättä kaikilla tunneillaan eikä välittänyt enää lehtori Särkän kukkalaseistakaan. Mutta sitten eräänä aamuna, koko yön itkettyään, hän nousi valjuna vuoteeltaan, pukeutui yksinkertaisimpaan tummaan leninkiinsä ja näytti aloittaneen elämänsä taaskin kuin alusta. Kukkasten asemesta ilmestyi saniaiskimppu lehtorin pöydälle, ja laulutunnit alkoivat jälleen.
Ilmat muuttuivat kylmiksi, alkoi sadella räntää. Eräänä iltana muitten mentyä levolle oli Laura avannut ikkunansa, sammuttanut valot ja riisunut kengät ja sukat jaloistaan. Hän tuijotti synkkään syysyöhön, jossa räntälumi oli alkanut yhä tiheämpään valua. Maa hohti likaisenharmaana. Särkän ikkunoistakin oli jo valo sammunut. Puoliyön aikana Laura hiipi ulos pihalle ja käveli avojaloin kaikkein paksuimmissa rantalätäköissä. Hän nosteli helmojaan ja varoi vaatteitaan, etteivät ne päässeet kastumaan. Jalkoja paleli, ruumis värisi vilun vallassa, mutta itsepintaisesti hän jatkoi yöllistä urheiluaan. Vihdoin hän palasi yhtä hiljaa sisälle kuin oli sieltä lähtenytkin.
Seuraavana iltana Laura Nord valitti rehtorskalle, että hän oli sairas, hänessä oli kuumetta, ja kurkkukin tuntui käheältä. Hänet täytyi hommata sairaalaan.
Ja sitten oli lehtori Särkällä hyvä tilaisuus palkita Laura Nordin kukkaset. Kolmen viikon ajan häilyi sairaan henki elämän ja kuoleman välillä. Kun pahin oli ohi, suoritettiin leikkaus, joka avarrutti liiaksi kokoonkutistunutta kurkkua. Tätä Laura oli toivonutkin. Nyt oli hänen taiteilijauransa "amen" lausuttu. Eikä hän tällä hetkellä iloinnut mistään niin kuin siitä. Rehtorskalle hän tosin puhui katkeruudella hukkaanmenneistä ponnistuksistaan, mutta piti kumminkin lohdutuksenaan sitä, että hän niiden kautta oli päässyt vakaumukseen elämän turhuudesta. Särkälle hän aina rouva Malmin mukana lähetti sydämelliset terveiset, kun tämä jätti hänelle Särkän lähettämät kauniit, mutta tuoksumattomat talven kukkaset.
Talvinen tammikuun viima puhalteli ulkona ja paksu lumi kattoi katuvierustat, kun Laura Nord pääsi sairaalasta. Koulut joululoman jälkeen olivat taas täydessä työssä. Elämä oli kaikin puolin talvikunnossa. Mikäli Lauran voimat lisääntyivät, sikäli hän rupesi liikkumaan ulkona, saaden sangen nopeasti uusia voimia, kuten kuumeen jälestä on useinkin tavallista. Lehtori Särkän huoneiston vihannuudesta hän piti entistä tarkempaa huolta.
Oli tammikuun viimeinen päivä. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että se läheisen kivimuurin takaa jaksoi paistaa — jos näkyvissä oli — useita tunteja lehtorin saliin. Siinä aurinkoisen ikkunan ääressä Laura viihtyi mielellään. Kello oli vasta kaksi, — lehtori saapuu kolmelta. Laura oli juuri poistumassa, kun kuuli rappukäytävästä askeleita, jotka tuntuivat tutuilta. Päästyään lehtorin työhuoneeseen Laura kuuli lukon risahduksen. Särkkä saapui kotiin sattumalta ennen tavanmukaista aikaa. Mikä avuksi? Sen pitempiä ajattelematta Laura heittäytyi Särkän työhuoneen penkille, asetti päänsä nurkkatyynylle ja ummisti silmänsä. Hän oli olevinaan raskaassa unessa.
Lehtori tuli huoneeseen ja pysähtyi ällistyneenä ovensuuhun. Hymy väreili hänen kasvoillaan. Varpaillaan käyden hän kulki pöytänsä luo, laski sille vihkopinkan ja kirjan sekä katsahti vielä kerran nukkuvaan. Silloin tämä avasi suuret silmänsä ja oli säpsähtävinään.
— Herra jumala! Lehtoriko? hän huudahti katsahtaen hätäisesti ympärilleen kuin tarkastellen, missä hän oli. — Oi, olenko minä nukkunut tänne? Minua niin väsytti.
— Nukkukaa vielä, jos teitä väsyttää, virkkoi Särkkä, äänessä pyytävä sävy, suupielissä lempeä hymy.
— Kuinka minä saattaisin? hätäili Laura silmiään hierustellen kuin uninen lapsi.
Lehtori asettui hänen viereensä penkille.
— Oli niin hauskaa nähdä teidän siinä nukkuvan, virkkoi hän — ja tartuttuaan hänen käteensä jatkoi: — Haluaisitteko siinä levätä useamminkin?
— Niin… mutta… sopersi Laura.
— Minä tarkoitan: puhui lehtori vakavasti, tahtoisitteko tulla minun vaimokseni, silloinhan se jykevä penkki olisi teidänkin.
— Tahdon, vastasi Laura ja nojautui hänen olkapäähänsä.
Jälkeisinä aikoina melkeinpä joka päivä, kun lehtori palasi työstään, oli penkillä iso "kaunis vauva" vetelemässä milloin tosi-, milloin valeunia.
Malmit — varsinkin rouva — iloitsivat suuresti tästä "onnellisesta käänteestä kahden yksinäisen elämässä". "Elää toisilleen on suurin onni maailmassa", toisti rehtorska usein. Eikä Laura Nord suinkaan ollut pahoillaan tästä käänteestä. Olihan hänen elämänsä nyt ainakin aineellisesti turvattu, olihan hänellä nyt oma nurkka, missä hän saisi hallita oman mielensä mukaan.
Mitä Särkkään tulee, oli hänkin tyytyväinen. Tunteehan Laura Nord, hän arveli, jo siksi paljon häntä, ettei suinkaan ole ummessa silmin tarvinnut valita. Jos hän tyytyväisyytensä tällaisessa tavoittaa, niin olkoon tervetullut. Jos hänen hyvinvointinsa ei vaadi parempaa, niin tämän toki Särkkä mielihyvällä hänelle tarjosi.
Varmaankin on kihloissaolo niiden kesken, jotka ovat nähneet tuulet ja myrskyt, toisenlaista kuin niiden, jotka nuoruuden ja rakkauden hullaannuttamina pyrkivät pyhään avioliittoon. Kaikkien tarkoituksena on tietysti täydellisyyden — onnen — saavuttaminen. Keinot, joilla siihen tilaan pyritään, lienevät kumminkin sangen erilaiset. Kaikki ovat kai nähneet nuoren morsion ja nuoren ylkämiehen ja hiukan tutustuneet heidän menettelytapoihinsa kihlausaikoina, ellei satu olemaan omaa kokemusta. Heillä on suurin taipumus oleskella kahden kesken, sillä heillä on muka niin paljon toisilleen kertomista. Ja niinhän sitä tosiaan onkin. Kenelläpä nuorella sulholla tai morsiolla ei olisi rakastetulleen paljon puhumista? Mutta millaista puhumista? Kaunistelemista! Rakkaus on niin hullu juttu, että se rumankin kaunistaa. Kihlausaikana useimmissa tapauksissa oltaneen avomielisiä, mutta väärällä tavalla. Vaivaisen syntisen tavoin polvistuu ylkä rakastettunsa jalkain juureen, tunnustaa kauniissa muodossa usein sangen rumatkin syntinsä — ja saa synninpäästön sen tähden, ettei toki ole pahemmin erehtynyt. Vähäpätöisiäpä ne olivatkin! ajattelee anteeksisaaja ja jättää tunnustuksensa puolinaiseksi. Rakkauden huikeakirkkaan pienennyslasin läpi näkyvät kaikki suuretkin likaläiskät varsin mitättöminä. Mutta sitten seuraa elämän jykevä suurennuslasi, jonka läpi katsottaessa vajavaisuuden hiukkanen kasvaa laajuudeltaan joka suuntaan. On hirveätä katsella elämää sen läpi!
Kun varttunut ihminen aikoo elämänsä jakaa toisen kanssa, niin hän tietää, että hänen ja tuon toisen tyytyväisyys voi olla taattu jotenkin siedettäviin rajoihin, jos hän jaksaa säilyttää itsensähillitsemiskyvyn, tämän jokapäiväisessä elämässä ehkä tärkeimmän kyvyn, jonka suurta puutetta nykyajan ihmisissä hienommalla sanalla nimitetään hermostuneisuudeksi. Särkkä oli pitänyt itseään lujilla oppiakseen tarpeen tullen hillitsemään itsensä. Mutta tuon kyvyn täydentäminen oli hänet myöskin vieroittanut pois suuresta seurapiiristä. "Yksinäisyydessä jaksan aina pitää itseni kurissa", oli hän itsekseen miettinyt, "mutta ystävien seurassa se käy välistä vaikeaksi". Kun hän nyt ajatteli tulevaa avioliittoaan, niin hän päätti näyttää, että ihmisen on turha suuttua, vaikkapa hän usein epäilikin ihmisen voimaa omaan itseensä nähden.
Toiselta puolen häntä ilahutti se, että Laurakin oli elämässään saanut tuulet ja myrskyt soutaa — sen mukaan kuin rehtorska Malmi oli hänelle kertonut. Varakkaasta kodista köyhyyteen joutunut tyttö ei ole kaikkein kadehdittavimpia olentoja tässä maailmassa. Entä sitten nurinmennyt taiteilijaura! Suuret pettymykset, kun ne jaksaa kestää, luovat lujan luonteen, ajatteli Särkkä.
Maaliskuussa päätettiin viettää vihkiäiset. Särkkä suurensi huoneistoaan. Sen hän sai aikaan mukavasti siten, että vuokrasi viereisen asunnon, jossa oli keittiö ja kamari. Salista aukaistiin ovi kamariin, jonka Laura sai sisustaa mielensä mukaan. Muutoin sai huoneisto jäädä entiselleen ainakin kesään saakka, jolloin he muuttaisivat ihanaan Pilkkeeseensä. Sittenpähän oli aikaa tuumia, miten seuraavaksi talveksi asetuttaisiin.
Lauralle antoi paljon päänvaivaa huoneen sisustaminen. Hän oli yhdessä Särkän kanssa käynyt eräässä suuressa huonekaluliikkeessä katselemassa mukavia esineitä pyhättöönsä. Mitään yhteispäätöstä he eivät olleet tehneet, vaan Laura sai sitten suorittaa loppuvalikoimisen sen mukaan kuin tarve vaati ja huoneen mitat sallivat. Usein kyseli Laura rehtorskalta, minkä kuosiset ja väriset olisivat sopivimmat.
— Pidä päämääränäsi, että otat yksinkertaista ja lujaa, niin Särkkä on kyllä tyytyväinen. Olipa se sitten kallista tai huokeata, siihen hän tällä kertaa ei pane mitään huomiota, lausui rehtorska mielipiteenään.
Lauraa kovasti halutti ostaa silkkipäällyksinen, vanhanajanmallinen huonekalusto, sohva ja tuolit sekä pöytä ja piironki, jotka olisivat maksaneet kolmisen tuhatta. Ne olivat hänestä niin kauniit ja somat. Onneksi hän — vaikka vastenmielisesti — puhui tästä tuumastaan rouva Malmille, joka häntä varoitti:
— Älä toki, älä millään muotoa! Olenpa melkein varma, ettei Särkkä siitä sanoisi pahaa — jollei hyvääkään —, mutta pahoillaan hän siitä olisi, sillä hän pitäisi sitä suurena, ajattelemattomana tuhlauksena, jota tuo kauppa ehdottomasti olisikin.
Laura luopui tästä rakkaasta päähänpistostaan vapaaehtoisesti ja osti Suomen koivusta tehdyn vahvan, puunvärisen kaluston, johon sekä Särkkä että kaikki muutkin olivat hyvin tyytyväiset.
Vihkiäiset toimitettiin Maarianpäivänä rehtori Malmin salissa, ja oli siellä läsnä ainoastaan Särkän opettajatoverit sekä puolisenkymmentä Lauran serkkua. Päivälliset syötiin yläoopperassa orkesterin soidessa ja ylistyspuheiden huminassa.
On kulunut yli kaksi vuotta. Laura-rouva on siirtynyt Pilkkeen vakinaiseksi kesäasukkaaksi jo kolmannen kerran, ei enää miehensä kanssa kahden, vaan heitä on seurannut sinne puolentoista vuoden vanha tyttönen, Helvi. Kesäasunto, ainakin ulkonäöltään, on entisellään. Pihamaan nuoret koivut ovat vain tulleet tuuheammiksi ja jatkuneet jonkun verran varreltaan. Anna-Maija käy yhä edelleenkin suursiivouksilla, vaikka Särkällä on nykyään vakinainen palvelijakin. Mutta sen tehtäviin kuuluu etupäässä pikku Helvin hoito.
Lehtorin kesäinen saunakumppani on poissa. Viime talven tuimimmillaan tuivertaessa olivat Mylläri-Matin voimat loppuneet ja henki jättänyt maallisen majansa. Kaihoten häntä Särkkä kaipasi. Useita hauskoja muistoja hänellä oli vanhuksesta. Puolitoista vuotta sitten, vähän ennen Helvi-tyttösen syntymistä, kun lehtori nuorelle myllärille oli kirjoittanut esikoislapsensa odotuksesta ja pyytänyt häntä Mylläri-Matille uutisen kertomaan, oli ukko lahjaksi uudelle tulijalle tehnyt pienen, sievän kätkyen. Yötä päivää oli vanhus lahjaansa valmistanut; Yrjön piti se sitten varta vasten saattaa rautatielle. Ja parhaiksipa se sitten tuo pääkaupungissa verrattain harvoin nähty esine oli perille saapunut.
Mylläri-Mattia muistellessaan ei Särkkä suinkaan unohtanut tätä suurenmoista lahjaa. Siinäpä uskollisen vanhan ystävän antamassa "sängyssä" kelpasi pienokaisen nukkua; mahtoipa uni olla kultaista sellaisessa pikku tuutussa! Kätkyt oli Särkän mielestä ollut lahjojen lahja, vaikka hänen vaimonsa olikin tahtonut viedä sen ylisille heti, kun se oli saapunut. Mutta poissa oli nyt lahjan antaja; hänen maallinen tomunsa lepäsi tuolla lahden ja suuren selän takana rauhaisassa kalmistossa. Särkkä oli ottanut kokonaan omiin nimiinsä hänen rakkaan juurikkotuolinsa ja istui iltakaudet siinä, köröttäen pikku Helviä polvellaan.
Nuori rouva hommaili ahkerasti kasvitarhassa. Hän oli oppinut kasvattamaan keittiökasveja, ja niistä koitui suuri hyöty talven varalle. Mutta sitä rauhaa, mikä asui hänen rinnassaan silloin, kun hän kolme vuotta sitten oli Pilkkeessä käymässä ja toivoi voivansa sanoa paikkaa omakseen, ei hän enää tuntenut. Mikä ihme siinä oli? Laura-rouva muisti niin elävän selvästi sen kesän. Hän muisti, miten Pilke hänet lumosi, miten jokainen siellä paistanut auringonsäde ikäänkuin kuiskasi: jää tänne, tämä on sinun onnelasi, sinun rauhasi leposija! Ja miten kummallisesti koivikko silloin suhisi ja tuuditti uneen iltaisin — ja miten raikkaasti linnut visertelivät ja miten tuttavallisesti rannan laineet lipattivat. Se oli silloin!
Missä oli kaikki tuo suuri viihtymys nyt? Mihin se oli kadonnut? Laura-rouva tarkasteli ympäristöään. Sama aurinkohan helotti nytkin täydeltä terältä, sama koivikko tuvan takana, sama ranta otti vastaan lahdelta tulevia laineita — ja kuuluihan nytkin lintujen viserrystä, kun vain huomasi sitä kuunnella.
Laura muisteli sitä kesää, jonka hän nuorikkona ollessaan oli Pilkkeessä viettänyt. Se oli kulunut kuin huumeessa. He olivat matkustelleet keskikesän, käyneet Malmien kesäasunnossa Pälvelässä, missä olivat viipyneet pari viikkoa. Olivatpa pistäytyneet muuallakin, katselemassa muutamia Suomen merkillisimpiä paikkoja. Mitään erityistä kaihoa ei Laura kumminkaan muistanut silloin tunteneensa. Vuosi sitten oli taas kesä kulunut enimmäkseen pikku Helvin hoidossa.
Mutta nyt, nyt tuntui kaiho välistä vallan tukahduttavalta! Kunpa olisi edes seuraa tai pääsisi matkoille, ajatteli Laura-rouva huokaisten ja painautuen tarkastelemaan rakkaita kasvejaan.
Särkkä, Helvi-tyttönen sylissään, saapui hänen luokseen.
— Miten holhokkisi, taimet, menestyvät? kysyi hän tavallisella reippaalla tavallaan.
— Ovathan nuo kasvaneet aika lailla, vastasi Laura päätään kohottamatta.
Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut sitten mitään. Särkkä nytkytteli tyttöstä ensin sylissään ja nosti hänet sitten istumaan niskaansa, alkaen hyppiä kuin ratsuhevonen. Väsyneenä hän jälleen palasi vaimonsa luokse.
— Samuli, kuulehan, virkkoi Laura nyt miehelleen, — meidän pitäisi tänä kesänä edes vähän matkustella.
— Etkö sinä enää viihdykään Pilkkeessä? kysyi Särkkä vähän vastenmielisesti.
— Kyllä… mutta… olisihan se hauskaa vähän muutteen vuoksi.
— Kai se matkusteleminenkin mukiin menisi, mutta se tulee niin kalliiksi.
Kun hänen vaimonsa ei kotvaan mitään virkkanut, niin hän jatkoi:
— Mihinkä me sitten osaisimme mennä?
— Jollei muualle, niin Pälvelään, vastasi Laura.
— On vähän ikävää sekin. Kunpa he kävisivät taas ensin täällä.
— Enpä luule, että he sille mitään laskevat, ovatko käyneet täällä vai eivätkö. Mielellään he vastaan ottavat.
— Saattaa olla niinkin, vastasi Särkkä päätään raapaisten. — Mutta minä olen taas tänä kesänä luvannut tehdä Anna-Maijan possakan enkä tahtoisi sanaani syödä.
— Mitä iloa sinulle on tuosta turhasta raatamisesta? kysyiLaura-rouva tiukanpuoleisesti.
— Hyvä ystävä, vastasi Särkkä vakavana, siitä on minulle suuri ilo. Paitsi että autan köyhää vanhusta, on minulle itselleni siitä suurta hyötyä sentähden, että ruumiillinen työ on minun terveydelleni paljon parempi ja luonnollisempi hoito kuin kalliit ja pitkäaikaiset kylpymatkat. Muutamassa viikossa kerään siitä voimia koko vuodeksi, autan muita ja hyödytän itseäni. — Kuulepas, Laura kulta, seuraa sinäkin minua työhön, niin aikasi kuluu ja tulet iloiselle mielelle.
— Ei se minulle sovi.
— Miks'ei sovi?
— Minä tulen siitä kipeäksi.
— Elä nyt joutavia. Voihan ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin päivän perästä vähän jäseniä helliä, mutta sitten sekin katoo — ja terveys ja iloinen mieli jäävät pysyväisiksi. Aloita varovasti. Ole ensin puoli tuntia, toisena päivänä tunti, ja niin edespäin, silloin et tunne vähintäkään haittaa.
— Jos siellä edes olisi seuraa, muistutti Laura.
— Mutta sitähän siellä juuri onkin. Maailman parhaiden ihmisten kanssa saat seurustella koko ajan.
— Ne nyt ovat niitä sinun parhaitasi, vastasi Laura-rouva huomatessaan, että matka-aikeensa näyttivät turhilta.
Särkkä ei enää virkkanut mitään nähdessään vaimonsa huonotuuliseksi. Hän alkoi jälleen hypitellä Helviä ja teki päässälaskelmia siihen suuntaan, ettei heidän tänä kesänä kannattaisi matkustella.
Eräänä perjantai-iltana Särkän varustellessa rakasta saunaansa kylpykuntoon saapui maantieltä päin pitkä valkolakkinen nuorukainen. Lehtori tunsi tulijan heti Pekka Kontioksi, joka viime keväänä oli päässyt ylioppilaaksi.
— Kosimismatkallako sitä ollaan? huudahti Särkkä Pekalle.
— Ainakin hakkailumatkalla, vastasi Pekka reippaasti.
— Se on oikein. Kaikkea muuta katuu, muttei nuorra naimistaan, sanoo sananlasku.
— Olipa hauska, että tulit. Saadaan hyvä kylpy.
— Minusta onkin tullut oikea Sasu Punanen, kehaisi Pekka.
— No no, sano sitten vasta, kun lauteilla ollaan, varoitti Särkkä.
— Kylläpä minä siellä sen leikin kestän kuin toinenkin. Setä, se on sillä lailla, että minä tänä kesänä olen oppinut sekä työhön että kylpyyn. Kuten setä viime talvena sanoi, että minun olisi sopivampi jäädä kotitaloa viljelemään kuin velalla ruveta lukemaan, niin se nyt tulee tapahtumaan, jutteli Pekka.
— Hyvä. Niin se pitääkin.
— Hitto niitä velkoja tehköön. Ensin teen työtä kotona ja opin sen, mitä isällä on opetettavaa, ja sitten menen joksikin aikaa lukutyöhön.
— Kas niin, se on oikea suunnitelma, vahvisti lehtori. — Sinusta tuleekin oikein itsetietoinen maanviljelijä, oikea tunkioneuvos. Varmasti maatyö on sinulle monin kerroin helpompaa kuin useimmille työtovereillesi; sinä teet sitä itsetietoisesti — ja se on se, joka antaa ihmiselle tyytyväisyyttä työssä.
— Kyllä sitä maatyötäkin tekee ihan lystikseen. Nyt meillä on jo kaikki heinät tehty. Väkeä oli saman verran kuin ennenkin, paitsi että minä olin lisää — ja työaika lyheni minun osuudellani tuntuvasti.
— Kas, siinä sen näkee. Ei muuta kuin olla mukana vain, niin kyllä työ sujuu. Eikä siellä kehtaa laiskana töllistellä, kun sinne kerran menee. Muut seuraavat esimerkkiä.
Puhe johtui illan kuluessa myöskin Paavo Tuunaiseen, joka oli jo ollut ylioppilaana kaksi vuotta.
— Näitkö häntä tulomatkallasi? kysyi lehtori.
— En. Kuuluu olevan Savonlinnassa kylpemässä…
— Kylpemässä itseään sairaaksi?
— Siellä on hauska olla.
— Mutta se tulee kalliiksi myöskin.
— Paavo on jo tottunut kalliisti elämään muutenkin.
— Hm, taitaa olla, virkkoi lehtori. — Minä olen häntä parin viime vuoden kuluessa nähnyt vain ohimennen. En tiedä ollenkaan, onko hän luvuistaan pitänyt huolta. Onko sillä varakas koti?
— Eipä taida olla varsin köyhäkään. Ensi ylioppilas vuonna oli Paavo kuluttanut kotoisia varoja yli kaksituhatta, toisena vuonna tehnyt kahdentuhannen velan ja nyt kuuluu hommaavan uutta lainaa.
— Kylpemistä varten! Turkasen poika, se pitäisi saada käsiin ja antaa sille aika löylytys kotoisessa kylyssä.
— Mennään Savonlinnaan Olavinjuhlille, siellä se mies tavataan, ehdotti Pekka.
— Mitähän jos olisi mennä. Kuulepas, Laura, kuulepas! huusi lehtori vaimolleen, joka talutteli pikku Helviä pihalla, — mennäänkö Ollinjuhlaan Savonlinnaan?
Laura-rouva kohottautui suoraksi nostaen Helvin syliinsä. Ja hänen kasvojensa ilmeestä, kun hän läheni miestään, voi päättää, että hän oli mielissään ja ettei hänellä ollut mitään hyvää tuumaa vastaan. Saisipa hän siis edes hiukan vaihtelua.
— Mennään vaan! huudahti Laura.
— Meidän on pyhänä lähdettävä. Laita siis niin, että pääsemme kirkkomiesten kanssa matkaan.
Olavinjuhlat Savonlinnassa ovat muodostuneet jonkun verran yleismaailmallisiksi. Siellä nähdään useiden kansallisuuksien edustajia, siellä saa kuulla useita kieliä puhuttavan. Paitsi tavatonta luonnon kauneutta vetävät sinne ihmisiä historialliset muistomerkit. Siellähän kohoavat tummavetisen virran pieneltä kalliosaarelta Olavinlinnan mahtavat rauniot, joiden kolme ehyttä tornia salaperäisyydellään houkuttelevat matkailijaa luokseen nauttimaan viileydestä heinäkuun helteisinä päivinä. Tuskinpa kukaan on hennonut "vanhuksen" ohi kulkea käymättä häntä tervehtimässä.
Juhlapäivänä jo varhaisesta aamusta alkaen saapuu Savonlinnaan huvilaivoja Saimaan vesistön kaikista osista. Niitä tuli tänäkin kesänä joka suunnalta, koivuilla ja lipuilla koristettuina, kansaa kukkuroillaan. Erään mukana saapuivat lehtori ja rouva Särkkä sekä ylioppilas Pekka Kontio. Aviopuolisoiden ikäerotus teki kymmenen vuotta. Mutta kun heitä nyt katseli heidän seisoessaan rinnatusten laivankannella, rouva pukeutuneena vaaleansiniseen ruumiinmukaiseen leninkiin ja mies tummiin, paksuihin vaatteisiin, niin olisipa lyönyt vaikka vetoa, että rouva oli kahtakymmentä vuotta nuorempi. Ja tämä erotus oli tunnin kuluttua vieläkin silmäänpistävämpi.
Laura-rouva tahtoi tänään loistaa!
Laivalta menivät matkailijamme vieraskotiin. Pekka kantoi rouvan isoa matkalaukkua, jossa oli lehtorinkin juhlapuku. Perille päästyä alkoi Lauralla kiireellinen pukeutuminen. Hänen liikkeensä olivat kuin sähköiskuja. Kursailematta hän ajoi miehensäkin ulos huoneesta saadakseen oikein mielin määrin itseään koristella. Lehtori olikin pian tehnyt ulkonäössään sen vähäisen muutoksen, minkä verkainen pitkätakkipuku vaikutti. Ja sitten hän pakeni ulos odottelemaan vaimoaan.
Kun Laura vihdoin saapui, pääsi lehtorilta tahtomatta huudahdus:
— Ohhoh!
— Mitä ohhoh? kysyi Laura hymyten.
— Sinä olet liian korea!
— Kas vaan! Vanhasta rääsystä uudestaan laitettu puku, kyllä kai siitä nyt todellakin on liian korea syntynyt.
Lehtori katseli vaimoaan sekavin tuntein. Laura oli hänen mielestään oikea muotinukke. Leninki oli tosin laitettu vanhasta puolisilkkisestä konserttikaapusta, mutta se oli tehty täsmällisesti viimeisen muodin mukaan — ja se oli niin "tyköistuva" ja niin "alaston", että lehtorin oli vaikea nähdä vaimoansa sellaisena. Puku oli häikäisevän valkoinen, hattu pikimusta.
— Mutta kuinkas minä nyt saatan olla sinun kanssasi, kun minä olen näin yksinkertainen kaikkine niskamykyröineni? valitteli lehtori katsellen köykäiseksi käynyttä pukuaan.
— Sietäisihän tuo olla sinullakin parempi puku, vastasi Laura.
He söivät aamiaisen kylpylaitoksen kasinolla. Kahvia juotaessa saapui ruokasaliin suuri joukko nuorehkoa ja vanhempaa väkeä, tunnettuja ja tuntemattomia suuruuksia, maalareita, laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, sanomalehtimiehiä — kaikki osanottajia päivän ja illan ohjelman suorituksessa.
— No mutta, tekö täällä? huudahti eräs keskikokoinen, tummaverinen, pitkähivuksinen mies nähdessään Lauran ja tullen häntä kohti. — Tekö… neiti… rouva — oi, suokaa anteeksi, minä en muista teidän rouvanimeänne, hoki tulija.
— Särkkä, vastasi Laura nousten tulijaa vastaan.
— Tervetuloa, rouva Särkkä, sepä oli todellakin hauskaa, puhui pitkähivuksinen.
— Tässä on mieheni, lehtori Särkkä, esitteli Laura.
— Terve tuloa, herra lehtori! huudahti tulija lehtorille puristaen hänen kättänsä, niin että Särkkä luuli olevansa tekemisissä jonkun sepän kanssa.
Pitkähivuksinen mies oli pianotaiteilija, nykyisistä taideniekoista nuorimpia, mutta myöskin lupaavimpia. Hänen nimensä oli Antero Koski. Hän oli jo ehtinyt käydä ulkomailla opinnoimassa, pilaantumassa ja tutustumassa ulkomaisiin tapoihin. Pariisissa olivat Laura ja Koski toisensa tavanneet, viettäneet siellä riemuisia hetkiä taiteellisessa kahvilailmassa, jonka höyryt hurmasivat ja kiihoittivat, ärsyttivät ja tuntuivat lopuksi kitkeriltä.
— Tulitte kerrassaan kreivin aikaan, rouva Särkkä, puhui Koski Lauran puoleen jälleen kääntyen. — Te varmaankin kaikessa hyväntahtoisuudessanne otatte illalla laulaaksenne jonkun laulun?
— Oi, en toki, hyvä herra Koski, en ole laulanut yleisölle enää moneen vuoteen vastasi Laura.
— Mutta ainakin tällä kertaa te sen teette, eikö totta?
— Tuskinpa vain, epäili Laura mieheensä katsahtaen.
— Tosiaankin, herra lehtori, puhui Koski kiihkeästi, — eihän teillä toki liene mitään sitä vastaan, että rouvanne ottaa osaa ohjelman suoritukseen?
Särkkä katsahti vaimoonsa kuin pyytäen ja virkkoi kaksimielisesti:
— Tokkopahan se laulaa? Mutta päättäköön itse — oma ehto ahvenella ottaa onkeen jos tahtoo!
— No niin, sitähän minäkin, riemuitsi Koski. — Mennäänpä salonkiin edes koettamaan! Pikku harjoitus vain!
Laura seurasi Koskea käytävän läpi isoon saliin. Hänen sielussaan oli epäilys: olisikohan koettaa vai jättää sikseen? Mutta taiteen intohimo kasvoi hänessä: etteikö hän nyt sittenkin uskaltaisi laulaa moiselle sekalaiselle seurakunnalle kuin maalaisjuhlijoille, hän, joka oli esiintynyt Pariisissa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa?
Laura esitti muutamia Griegin ja Merikannon sävellyksiä Kosken säestämänä.
— Ihanata, ihanata! huudahti Koski joka laulun loputtua. — Me voimme illalla harjoittelematta esittää minkä laulun hyvänsä, ne menevät varmasti, puhtaasti ja ehyesti.
Eikä Laura-rouva enää rahtuakaan epäillyt esiintymistään.
Puolenpäivän aikaan oli pieni juhlatilaisuus linnassa, jossa esitettiin kvartettilaulua, eräs historiallinen kuvaelma y.m. Kellarikerroksen avaraan, kaarikattoiseen saliin oli järjestetty ravintola, jossa oli niin viileä, että Särkkä kahvia juodessaan napitti nuttunsa. Sitten seurasi orkesterin konsertti, ja vihdoin illan hämärtyessä nähtiin venetsialainen venekulkue, joka kierteli ja kaarteli salmia ja lahtia kylpylaitoksen edustalla. Silloin tällöin kajahteli soinnukas laulu, jonka viritti suurimman ja komeimmasti kukitetun veneen joukkue. Laura oli laulelemassa mukana. Mutta hänen miehensä istui kasinon verannalla Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion seurassa.
— No, Paavo, mikäs tauti sinua vaivaa, kun on täytynyt parannuskuurille lähteä? kysyi lehtori.
Paavo hymähti:
— Eipähän siihen paljoa tautia tarvita, ja tuskinpa nämä kylpylaitokset oikeita parannuslaitoksia ovatkaan, vastasi hän.
— Sinun ikäisesi mies taitaa täällä tulla pikemmin sairaaksi kuin terveeksi. Kauanko sinä olet ollut täällä?
— Pari viikkoa.
— Otatko kylpyjä?
— En. Huvittelemassa minä vain olen, vastasi Paavo.
— Eikö se ole vähän liian kallista huvia?
— Niin tahtoo olla.
— Varsinkin kun parempaa ja terveellisempää huvia sinullakin olisi yllin kyllin ilmaiseksi. Samanlaista, mitä Pekka kuuluu hyväkseen käyttäneen.
— Milläs Pekka on itseään ilottanut? kysyi Paavo.
— Työllä — niinkuin minäkin, vastasi lehtori vakavasti.
Paavo kävi totiseksi. Hänellä oli jo usein ollut omantunnon vaivoja kylpylaitoksella ollessaan, sillä hänen elämänsä siellä oli ollut kaikkea muuta kuin terveyttään etsivän elämää. Nyt kajahti sama omantunnon soimaus entisen opettajan suusta. Särkkä katseli tutkivasti Paavoa. Sattumaltako vai tahallaanko hienotunteisuudesta lienee Pekka saanut asiaa muualle; hän poistui. Sitä Särkkä oli toivonutkin.
— Luotatko sinä, Paavo Tuunainen, minuun? kysyi Särkkä vakavasti.
Paavo käsitti asemansa hyvin horjuvaksi eikä oikein tiennyt, mille kannalle pitäisi asettua.
— Tietysti… sen teen monestakin syystä. Ensiksi, että olette… että setä on ollut opettajani… alkoi Paavo luetella.
— Ei, Paavo, ei mitään sellaista. Ellet tahdo pitää minua veljenä, vanhempana uskottuna toverina, niin minä olen vaiti, keskeytti hänet lehtori.
Kumpikin oli vaiti pitkät ajat. Lehtori päätti itsekseen, ettei hän enää jatka sitä vyyhteä. Kun asema Paavosta, tuosta iloisesta, hurjaluontoisesta Paavosta, tuntui kovin nololta, kysyi hän vihdoin:
— Olisiko sedällä jotain erityistä…?
— On kyllä, jos ihan avonaisesti voit minuun luottaa.
Oli taaskin äänettömyyttä pitkän aikaa.
— Kerran, kolme vuotta sitten, virkkoi Paavo vähän väkinäisesti, saatoin minä jättää tupakanpolton sedän kehoituksesta, niin ehkäpä nytkin saattaisi sana olla paikallaan.
— No niin, kuule sitten. Kerran, viisitoista vuotta sitten, tuhosin minä itseni samanlaisessa laitoksessa yhtenä ainoana kesänä perin pohjin. Sen kesän jäljet näkyvät vieläkin minussa, kaikkein selvimmin hartioissani. Jos tahdot kuulla enemmän siitä asiasta, niin käy Helsinkiin tultua luonani, käy niin usein kuin haluttaa. Mutta sinulle sanon nyt veljellisenä ystävänä, että elä kuluta täällä voimiasi ja terveyttäsi turhuuteen. Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, jos vain pidät varasi.
Lehtori vaikeni. Paavo hypisteli pöytäliinaa. Vilkkaalla liikkeellä, kuten tavallisesti, hän kohotti pöydälle molemmat kätensä, jotka näyttivät nyrkeiksi pusertautuneen, ja katsahti Särkkään.
— Lähden täältä huomenna! virkkoi hän päättäväisesti.
— Ethän vain pahastunut, että kajosin asioihisi?
— En. Päinvastoin kiitän siitä!
— Olen iloinen, että minua ymmärrät oikein. Tanssi sitten tänä iltana kuin mies, tanssi minunkin puolestani! kehoitti lehtori.
— Kyllä. Saanko tanssia rouvanne kanssa?
— Vallan kernaasti, jos hän vielä sellaiseen leikkiin ryhtyy.
Väkeä alkoi kerääntyä kasinolle. Sali täyttyi vähitellen viimeistä sijaa myöten. Ruokasalin pöytien vieressä olevat tuolit olivat asetetut nojalleen pöytiä vasten. Lehtori Särkkä oli tilannut itselleen ja rouvalleen illallispaikat eräiden helsinkiläisten tuttaviensa pöydässä, mutta Laura ilmoittikin iltaman aikana, että hänelle tarjottiin seksa toimikunnan puolesta laulajien parissa. Ainoastaan vilaukselta näki Särkkä vaimoaan, jolle oli annettu kaikennäköisiä tehtäviä. Hänen piti maalata tyttöjä kuvaelmaa varten, opettaa paimenlaulua eräälle näytelmässä esiintyjälle, kuroa kiinni poikain ratkenneita polvihousuja, ennenkuin nämä lähtivät puku tanssia esittämään, j.n.e.
Vihdoin tuli sitten Lauran vuoro esiintyä. Nähtävästi häntä oli jännityksellä odotettu, sillä sellaista hiljaisuutta ei illan kuluessa oltu ennen salissa havaittu. Hän sai kättentaputukset osakseen jo paikoilleen asettuessaan. Jokaisen laulun loputtua olivat ihmiset vallan haltioissaan. Paitsi että hänen oli jokainen ohjelmanumeronsa toistettava, sai hän laulaa kolme ylimääräistä.
— Kelpasipas kerran! ajatteli Laura poistuessaan vihdoin väkisin lavalta.
Laulajat, taiteilijat, sanomalehtimiehet piirittivät hänet heti salin ovella. Hän sai kuulla niin paljon imarruksia, ylistyksiä maasta taivaaseen, ettei hän voinut olla huumaantumatta.
— Te olette ihmeellinen ihminen, rouva Särkkä, hölötti eräs arvostelija, — te olette niitä ihmisiä, joissa taide kehittyy iän mukana, kehittyy siis hyvin hitaasti, mutta varmasti. Ei ole täyttä kolmea vuotta siitä, kun kuulin teidän viimeksi laulavan. Mutta mitä se oli tähän verraten? Niitä esityksiä ei voi verrata toisiinsa, niillä ei ole mitään yhteistä mittaa.
Ja siihen tapaan se kävi. Joka taholla puhuttiin vain hänestä. Vaadittiin, että hänen syksyllä välttämättömästi oli annettava konsertti Helsingissä; vedottiin hänen velvollisuuteensa, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä ainoastaan yksityiselämään, vaan että hänen oli pidettävä mielessään yhteiskunnalliset taideharrastukset. Ja tämä ylistyksen sädekehä ulottui lehtori Särkkäänkin: hänen kanssaan tehtiin tuttavuutta ja onniteltiin häntä siitä, että hänellä oli sellainen puoliso. Särkkä koetti näyttää tuhmalta ja ymmärtämättömältä moista ilveilyä katsellessaan. Hymähtelipähän vain omia aikojaan, välistä sangen katkerastikin.
Illallisen aikana kuului laulua tuontuostakin, milloin neliäänistä, milloin kaksinlaulua, vieläpä Lauran soolojakin. Syötyä alkoivat lasit pitää soittoaan; tanssin tahti kaikui salongista. Lasit ja ahkera liike karkelossa näyttivät tekevän vaikutuksensa Lauran taiteilijasieluun. Hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät ja huulet värähtelivät ainaisessa hymyssä.
— Minulla on niin kovin hauskaa! virkkoi hän joskus miehelleen ohimennessään.
— Nauti nyt, ystäväiseni, kylliksesi, vastasi lehtori hyväntahtoisesti.
Ja kun oli kauan tanssittu ja usein pistäydytty laulajien pöydässä, kohotettu lasia milloin yhden, milloin toisen ja kolmannen terveydeksi, niin Laurankin huumaus oli kohonnut lähelle käännekohtaansa. Siinä tilassa ollen hän kerran tanssista tultuaan sieppasi pikarinsa, jossa oli viehkeänväristä nestettä, meni miehensä luokse ja tahtoi kilistää hänen kanssaan. Särkkä kohotti punssilasinsa, jota oli harvakseen illan kuluksi maistellut, ja katseli kummeksuen vaimoonsa.
— Terve, Samuli! virkkoi Laura.
— Terve, terve, ystävä! vastasi Särkkä. Lauran posket hohtivat, silmät välkkyivät.
— Samuli, Samuli, huudahteli Laura, rakastatko sinä minua tosiaan?
Laura oli sanovinaan sen kuiskaten, mutta se kuului ainakin lähinnä istujille.
— Tiedäthän sinä sen, Laura, tiedäthän sinä sen! kuiskasi Särkkä vilkaisten samalla ympärilleen.
— Ei, ei! Sinun pitää se sanoa minulle! kehoitti Laura itsepintaisesti.
— Elä nyt, hyvä ystävä, häpäise itseäsi! huomautti Särkkä, katseessa vakava ilme.
Lauran silmät välähtivät kuin salama, ja suu vetäytyi pilkalliseen nauruun.
— Häpäise? Sinunko edessäsi! hän virkkoi ja poistui nopeasti tanssisaliin.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle, kun he sanaa vaihtamatta poistuivat iloisen tanssin ja juomingin pyörteistä.