The Project Gutenberg eBook ofErakkomaisteri: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Erakkomaisteri: RomaaniAuthor: Osmo LajulaRelease date: December 8, 2017 [eBook #56148]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERAKKOMAISTERI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Erakkomaisteri: RomaaniAuthor: Osmo LajulaRelease date: December 8, 2017 [eBook #56148]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Erakkomaisteri: Romaani
Author: Osmo Lajula
Author: Osmo Lajula
Release date: December 8, 2017 [eBook #56148]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERAKKOMAISTERI: ROMAANI ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
J. P. Raivio [Osmo Lajula]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
Työhuoneessaan ison kirjoituspöydän ääressä istui lyseon historian ja suomenkielen lehtori, filosofiankandidaatti Samuli Särkkä, ja pisteli numeroita taskukirjaansa, siirtääkseen ne sieltä arvosanoina oppilaille jaettaviin todistuksiin. Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunaverhojen lomitse. Aina vähän päästä täytyi lehtorin nousta istuimeltaan ja liihentää uutimia enemmän oikealle, jotteivät hänen muutoinkin heikot silmänsä olisi kokonaan soenneet. Äh, miten se aurinko nyt olikin kuuma ja kirkas! Mutt' odotapas, ajatteli lehtori, muutaman päivän päästä saat kyllä paistaa, kunhan pääsen kesämökkiini ja saan riisuutua vaikka paitasilleni. Sitte sitä kelpasi, niin, sitte — —.
Lehtori käänteli muistikirjansa lehtiä ja vaipui epävarmoihin mietteisiin. Vähäväliä hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan aivan kuin halonhakkaaja halkoessaan visakoivuja kuumana kesäpäivänä. Mokomassakin työssä, tuhertaessaan numeroita kirjaansa! Mutta toiset niistä numeroista eivät näyttäneet syntyvän kovinkaan helposti. Siinä täytyi miettiä ja mitellä, laskea yhteen ja jakaa — ja taas tuumia.
— No hitto! murahti maisteri ja heittäytyi selkäkenoon tuolissaan.— Peijakastako minä teen tuolle Pekka Kontiolle, joka on kotoisinKuopion takaa — —? Annanko hänelle ehdot vai jätänkö luokalle?
Poika parka saa selkäänsä sekä enoltaan, jonka luona hän asuu, että kotiin tultuansa vanhemmiltaan.
Vihdoin lehtori näytti keksineen jotain, hypähti pystyyn ja avasi viereisen huoneen oven.
— Paavo Tuunainen, virkkoi hän viereisessä huoneessa istuvalle nuorukaiselle, — sinä, joka olet kotoisin Savosta, "Rantsalamilta", tunnet varmaankin "joroslaisen" viidesluokkalaisen Pekka Kontion?
— Kyllä tunnen, virkkoi Paavo ja lähestyi ovea, jonka kynnyksellä lehtori seisoi.
— Tiedätkö, missä hän asuu?
— Tiedän.
— Hyvä. Onko aineesi valmis?
— Loppulauselmaa puuttuu.
— Anna tänne. Saa olla sellaisenaan. Ja Paavo ojensi opettajalleen muutamia lyijykynällä tiheään kirjoitettuja arkinpuolikkaita.
— Mutta, jatkoi sitten lehtori, mene nyt Pekka Kontion luokse ja käske hänen heti tulla tänne. Ellei satu olemaan kotosalla, jätä hänelle sana, että tulee niin pian kuin mahdollista.
— Kyllä, vastasi Paavo kumartaen.
— Huomenna voit tulla kysymään, kuinka aineesi laita on.
Paavo poistui varsin tyytyväisenä, sillä hänellä olivat iltahakkailut vielä tekemättä. "Aleksilla" harhaili varmaankin puolikymmentä punaposkista tytöntypykkää häntä odottamassa, ja olihan aika jo vilahtanut yli luvallisen kellonlyömän. Hän kiirehti askeleitaan, samalla miettien, miten oli aineessaan mahtanut onnistua. Lehtori Särkkä oli pari viikkoa sitten ehdottanut hänelle, että hän kirjoittaisi kolme ylimääräistä ainetta, ja jos hän niissä voi saada hyvän arvosanan, tulee todistukseenkin sellainen. Kaksi aikaisempaa koetta hän oli sivuuttanut menestyksellä, mitenkähän sitten tämä viimeinen lienee onnistunut? Jonkun verran väsyneeksi hän itsensä oli tuntenut koko tuon parisen tunnin ajan, minkä oli ainetta jauhanut. Nyt sitä vastoin tuntuivat ainakin kintut sangen virkeiltä hänen muistaessaan, mikä palkkio "Aleksilla" odotteli, jos vain kiiruhti ajoissa perille.
Mutta lehtori Särkkä istui jälleen työpöytänsä ääressä ja punnitsi oppilaittensa historiantaitoa ja ainekirjoituskykyä.
Usein oli Särkkä oppilailtaan kysynyt, tiesivätkö he, mikä oli opettajan vaikein tehtävä — ja vihdoin itse siihen vastannut: arvosteleminen. Ja saattoipa hän sen ainakin omasta puolestaan vastata oikein, sillä kovalle tämä työ tuntui hänen kärsivällisyytensä ja työtarmonsa panevan. Eikä siinä auttanut — Särkkä oli sen usein, sangen usein itselleen tunnustanut — ei siinä sittenkään auttanut, teki työtä kuinka tunnollisesti tahansa, erehdyksiä sattui siitä huolimatta.
Varsin hiljaisesti avautui lehtorin työhuoneen ovi, ja sisälle pistäytyi Pekka Kontio. Työhönsä syventynyt mies ei kuullut hänen tuloaan. Kotvasen kuluttua Pekka virkahti:
— Lehtori on kutsuttanut minut luokseen.
Särkkä kohotti katseensa kuin säikähtäen ja tuijotti hetkisen ovellaseisojaan. Sitten hän kavahti pystyyn:
— Helkkunan poika, kuule, sinä et ole osannut viime aikoina historiaasi…
Pekka sävähti tulipunaiseksi ja tähysteli lattiaan.
— Vai oletko? tokaisi taas lehtori, kun Pekka ei virkkanut mitään.
Vihdoin soperteli poika jotain, josta ei saanut oikeata selvää.
— Niin, sävähteli lehtori, sano pois, sano nyt, mitä sinä itse arvelet.
— Eihän se ole tainnut oikein mennä, virkkoi Pekka vaivalloisesti.
— Kyllä tosiaankin asianlaita on sellainen, ettei se ole oikein mennyt. Ja minun pitäisi päästää sinut kuudennelle luokalle. Missään tapauksessa sinä et ole osannut enemmän kuin nelosen edestä. Häh?
— Eikö lehtori voisi edes…
Mutta Pekka lopetti lauseensa kesken ja vilkaisi hymähtäen lehtoriin.
— Poika veijari, kuule, sinä varmaankin ajattelit sanoa: edes viitosta. Vai mitä?
— Niin, virkahti Pekka kuin helpotuksesta, ja hänen kasvoillaan välähti toivoa haparoiva hymy.
— Kyllähän sen arvaa. Viitonen sinut pelastaisi ehdoista, sen minä tiedän, mutta… mutta minä en ryhdy tähän tinkimiskauppaan. Vielä joulutodistuksessa sinulla oli historiassa tyydyttävä arvosana, ja nyt, nyt se alentuisi oikeuden mukaan huonoksi. Ettet sinä, Pekka, häpeä? tiuskaisi lehtori.
Pekka katsoi jälleen lehtorin työhuoneen lattiamattoihin ja laski niiden pituutta silmämitalla. Lehtori kiersi huoneensa keskilattiaa hitain askelin, päätään heilutellen ja kohautellen hiukan kumaraisia hartioitaan. Sitten hän pysähtyi Pekan eteen, viittasi kädellään ovenpielessä olevaa tuolia kohti ja virkkoi:
— Istuhan tuohon, Pekka!
Ja Pekka istuutui ketterästi kuin kärppä, asetti kädet polvilleen ja nosti päänsä kekkaan sekä kohotti katseensa suoraan lehtoriin ikäänkuin jo siten lausuakseen: tässä olen, tee nyt palvelijalles kuten haluat.
— Kas niin, virkahti lehtori. — Mieti nyt siinä tarkoin, ja sitten tarkoin mietittyäsi vastaa minulle, millaisen arvosanan edestä sinä tahdot osata historiaa ensi vuonna.
Ja lehtori istuutui työnsä ääreen. Kumpikin oli omissa mietteissään. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Välistä Pekka katsahti lehtorin kumaraisiin hartioihin ja hänen sileään, parrattomaan naamaansa, jossa ei edes ylähuulessa huomannut karvan jälkeäkään. Lyhyt, suora nenä ja vaaleansiniset silmät osoittivat hyväntahtoisuutta, mutta tiukasti yhteenpusertuvat ohuet huulet päättäväisyyttä, ja suupieliä reunustivat syvät kaksoisvaot, joiden välissä olivat lihavahkot kärsimyksien pallukat.
Kului puolisen tuntia. Sen jälkeen Pekka nousi paikoiltaan ja rykäisi sekä astui pari askelta opettajaansa lähemmäksi ja virkkoi varmasti:
— Ensi vuonna osaan historiaa ainakin seitosen edestä.
Mitään vastaamatta lehtori tarttui erääseen pöydällänsä olevaan kirjaan. Se oli historian oppikirja, joka oli täynnä hänen omia muistiinpanojaan, liimatulta lisälehtiä, rivien väliin kirjoitettuja huomautuksia, erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia. Ojentaessaan kirjan Pekalle hän virkkoi:
— Ota tämä minun käyttämäni oppikirja ja katsele sitä kesän aikana, niin kyllä varmasti opit. Ei sinun tarvitse siitä muuta lukea kuin painetun tekstin; sinisellä alleviivatut vuosiluvut voit myöskin jättää huomioon ottamatta, jos tahdot. Katso kumminkin tarkkaan, minkä vuosiluvun alla kulloinkin sininen viiva on. Niin, ja nyt saat mennä.
Mutta Pekka vielä vitkasteli, käännellen lehtorin antamaa kirjaa käsissään.
— Saankos minä ehdot…? hän sopersi.
— Ei, et sinä saa, tiuskaisi lehtori. Pekan kasvot venähtivät pitkiksi kuin uusi kuu, ja leuka värisi. Mutta vartalo kasvoi pituutta, rinta pullistui ja käsi tavoitteli lehtorin kättä.
— Kiitoksia, herra lehtori! hän läähättäen huudahti. — Minä olen koko kevään pelännyt, pelännyt historiaa…
— Mitä, pelännyt historiaa? kysyi lehtori ällistyneenä.
— Niin, että jäisin siinä luokalle.
— Pelännyt, etkä kumminkaan edes viime aikoinakaan ole asiaa parantanut?
— Niin, nähkääs, puhui Pekka innoissaan, minä olen viime aikoina pelännyt sitä niin paljon, ettei minussa ole ollut miestä asiaa parantamaan.
— Mutta ensi vuonna sinussa on miestä? virkahti lehtori.
— On! vastasi Pekka päättäväisesti.
— Hyvä! Mene sitten.
Ja Pekka jätti opettajalleen sydämelliset jäähyväiset ja tallusteli ulos huoneesta, lehtorin historian oppikirja kainalossa. Onnellisempia miehenalkuja kuin Pekka sillä hetkellä oli vähän tässä murheen runtelemassa maailmassa, sillä hän tiesi pääsevänsä luokalta. Asiasta hän ei sivullisille huudellut. Ainoa, jolle hän sen halusi kertoa, oli eräs pieni, punaposkinen, lyhytmekkoinen tyttönen nimeltä Aini Rasi. Mutta tämäkään ei saanut tietää hänen onnestaan ilman erikoista valaa. Kun Pekka hänet illalla tapasi "Aleksilla" ja vihdoin muista erottua saattoi hänet kotiin, erääseen pihanperäiseen rakennukseen, niin hän kuljetti hänet oven ohi, seinustan ja ulkonevan eteisrakennuksen perimmäiseen nurkkaukseen, missä mikään vieras ihmissilmä ei vilkuillut, tarttui tyttöä käteen ja kysyi:
— Aini, tiedätkö mitä?
Tytön huulet avautuivat hellään hymyyn, poskien verekäs puna levisi yli koko kasvojen, kun hän vastasi:
— En. Mutta sinä olet ollut niin iloinen ja vilkas.
— Niin, virkkoi Pekka, minulla on syytä.
— Sano, Pekka, sano, mitä se on! Sanothan? Pekka mietti hetkisen, vilkaisten vuoroin tyttöön, vuoroin maahan, kunnes virkkoi:
— Mutta sinun pitää vannoa!
— Vannoa, mitä vannoa?
— Ettet puhu siitä muille.
— Minä vannon. Miten minä vannon?
Pekka mietti jälleen, astui vieläkin askeleen lähemmäksi tyttöä, tarttui hänen toiseenkin käteensä ja asetti nuo pehmoiset, lämpimät kädet poskilleen. Ainin kasvot elpyivät tavattomasta jännityksestä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja vaikka Pekka irroitti omat kätensä tytön käsistä, pysyivät nämä paikoillaan. Samalla hän tarttui hellävaroen tyttösen omenaposkiin ja saneli:
— Minä, Aini — no sano nyt jälestä, huomautti hän sitten tyttöselle — minä, Aini — ja tyttö kertasi sanat hiljaisella, värisevällä äänellä — pidän — Pekan — minulle — uskomat — sanat — salassa — hautaan — saakka.
Ja sitten he seisoivat hetkisen hiljaa samassa asennossa, värisevinä, punastuneina. Ei kumpikaan voinut paikaltaan liikahtaa. Vihdoin sai Pekka taaskin sanoiksi, puristaen hieman voimakkaammin tytön poskia:
— Ja minä, Pekka, lupaan ja vannon pitäväni salassa kaikki asiat, mitkä Aini minulle uskoo, iäisesti, iäisesti, iäisesti!
Hänen äänensä kohosi kohoamistaan hänen viimeistä sanaa toistaessaan. Pää kurottautui tytön kasvoja kohti — vielä viimeinen sysäys — ja hänen huulensa hipaisivat tytön vasenta suupieltä. Mutta silloin irtautuivat tyttösen kädet, ja vasen ranne kaartui hätäisesti peittämään maahan luotua katsetta. Tyttönen kääntyi ovea kohti, ja Pekka kulki hitaasti jälestä.
"Mitä olenkaan tehnyt?" kuului kysymys Pekan sielun syvyydestä. Mutta samalla hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Aini avasi ulko-oven, astui rappukäytävään ja veti hitaasti ovea perästään kiinni. Pekka seisoi oven ulkopuolella kuin kivettyneenä, Ainiin tuijottaen.
— Oletko minulle vihainen, Aini?
Oven hiljainen kiinnimeno pysähtyi. Tyttö katsahti vakavasti ja syvästi Pekkaan.
— En, en! virkahti hän — ja sitten naksahti ovi yht'äkkiä kiinni. Poika hypähti kuin lentoon. Hänen elämänsä tuntui kahta vertaa onnellisemmalta.
Mutta salaisuus oli jäänyt sanomatta, vaikka vala oli vannottu. Sen muisti Pekka kotiin tultuaan. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ilmaisi salaisuutensa, luokalta pääsynsä, Ainille kirjeellä, jonka hän itse yön lähetessä kävi viemässä perille. Se oli Pekan ensimmäinen kirje Ainille, joka sinä iltana, samoin kuin Pekkakin, asettui makuulle ennen tuntemattoman onnen hurmiossa.
Koululaisen lempi on ihanteellista. Se on haaveellista, suloisensurullista, ja siinä piilee pieni pala katkeruutta. Se toivoo ja epäilee alinomaa, se nousee ja laskee nopeammin kuin vuoksi ja luode, se itkee ja nauraa yhtämittaisessa jaksossa. Niin se vaihtelee kaikissa koululaisissa keskiluokilta alkaen. Vai pitäisikö uskoa, että sellainen lempeileminen olisi vain muutamien harvojen osa? Ei, se tulee kaikkien terveiden, kaikkien oikeissa olosuhteissa kehittyvien koululaisten osaksi. Mutta saako siitä selvän? Se on toinen asia.
Pekka Kontio rakastui oikein rehellisesti lyseon viidennellä luokalla, kuudettatoista ikävuotta täyttäessään, ja rakkauden esine, yhteiskoululainen Aini Rasi, oli vuotta nuorempi. Viimemainittu, kun oli saanut käsiinsä Pekan kirjeen, jossa alkusanoina oli: "Rakas Aini", sulkikin kirjeenlähettäjän iltarukouksensa "omana poikanaan", ja Pekka taas ennen maatamenoaan piirsi muistikirjaansa toukokuun 28 päivän kohdalle: "Ainini ei ole minulle vihainen."
Mutta lehtori Särkkä aherteli työssään myöhäiseen yöhön saakka. Samanlaista ahertelua oli hänen elämänsä ollut jo kahdeksan vuotta, koko ajan, minkä hän nykyistä virkaansa oli hoitanut. Sinä aikana hänen hartiansakin olivat koukistuneet alituisesta istumisesta. Ennen ne olivat olleet nuhteettoman tasaiset. Koulun alettua syksyllä alkoi hänen istumisensa kotona ja koulussa. Sitä kesti joululomankin ajan, sillä hän oli sangen ahkera mies ja toimitti paljon sivutehtäviäkin. Sitä kesti kevääseen saakka, kunnes koulu päättyi. Mutta sitten hän pudisti pääkaupungin tomut jaloistaan kolmeksi kuukaudeksi ja matkusti kotiseudulleen, missä hänellä oli oma pienoinen mökki Saimaan vesien lahdelmassa. Sinnepä hän nytkin toivoi ja odotti pääsevänsä.
Ja kun hän vihdoin jätti työnsä ja istui hiljaa rakkaalla maalaispenkillään, jonka hän oli sijoittanut työhuoneensa nurkkaukseen ja jonka edessä oli hongasta halkaistu paksu, ristikkojalkainen pöytä — perintöä hänen vanhempainsa kodista — silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi jo kuullut "kotikoivikon" korvissaan kohisevan. Kolmen päivän kuluttua hän pääsee sinne lähtemään!
Totutun tapansa mukaan lehtori nojautui nurkassa oleville tyynyille ja kohotti jalkansa penkille. Siinä asennossa hän jo usean vuoden aikana melkeinpä joka ilta oli tehnyt tiliä siitä, miten oli päivänsä viettänyt. Olikohan jotain jäänyt tekemättä? Ja kun niin ei ollut tapahtunut, tuntui hiljaisuus rakkaalta hänen ympärillään. Mutta niin onnellista hänen elämänsä oli ollut vasta niinä vuosina, mitkä hän nykyisessä virassaan oli ollut. Sitä vastoin ennen — ah, lehtori huokasi aina, kun se entinen, laiskan, vetelyksen elämä, kuten hän sitä nimitti, muistui hänen mieleensä. Se ei ollut ollutkaan mitään elämää, se oli ollut hullutusta. Vai miksikä muuksi sellaista voisi sanoa? Työtunnit viruivat pitkiksi kuin nälkävuosi, ja vasta sitten, kun niiden päätyttyä pääsi hyvien kumppanien seuraan, juominkeihin, naamiaisiin, tansseihin, vasta sitten oli muka elämä ollut elämää.
Katkeruudella teki lehtori usein tiliä entisistä hullutuksistaan. Mutta mitenkäpä muutoin se olisi voinut ollakaan? mietti hän taas toisaalta. Kun ihmiset nyhdetään juuriltaan turhien ennakkoluulojen vuoksi, kun "turpeenpuskijoista" tehdään "herroja", joilla nuoruusvuosinaan ei ole läheistä ohjaajaa elämän koulussa, silloin on pidettävä ihmeenä että talonpoikaisylioppilaista tulee siksikin paljon "miehiä".
Samuli Särkkä oli vähävaraisen pikkutilallisen poika. Jo varsin nuoresta hän oli tottunut ruumiilliseen työhön; seitsenvuotiaasta alkaen hän monena kesänä oli äestänyt tilan pellot, niittänyt heinää, haravoinut kuin aikaihminen ja ollut varsinaisena hevosmiehenä. Kymmenvuotiaasta hän joskus oli tarttunut jo auraankin ja kyntänyt kuin mies kevyellä kaksihaarukallaan. Kerran oli pitäjän rovasti kysäissyt pojalta tämän ollessa kirkkomatkalla isänsä kanssa:
— Oletkos jo ruissäkin selkääsi kohottanut?
Siihenpä Samuli riemuisasti oli vastannut:
— Jopa olen pitänyt tupakkaakin suussani!
— Ei se ole mikään kunnia, oli rovasti ärähtänyt, joten pojan riemu loppui sangen lyhyeen.
Mutta kyläläisten ja varsinkin kyntötoverien mielestä mällin pureksiminen oli ollut melko suuri kunnia.
Yhdeksänvuotiaana Samuli joutui kirkonkylän uuteen kansakouluun ja osoitti sekä luvuissa että vallattomuudessa erinomaista edistystä. Opettaja kehui pojan kykyä apulaispapille. Kerran sitten, kun Samuli oli ollut kansakoulussa kolme vuotta, sattui sama pappi oleilemaan Samulin kotona ja tokaisi yht'äkkiä ukko Särkälle:
— Tuo Samuli on pantava lyseoon. Ukko ällistyi eikä virkkanut mitään, mutta pastori jatkoi:
— Hän saa minulta kirjat — ja vapaaoppilaaksi hän varmaankin pääsee, joten kotoaan hän tarvitsee ainoastaan muonan.
Ja asia pantiin jo sillä kertaa siksi pitkälle, että ukko Särkkä parin viikon kuluttua kävi rehtorin pakeilla kaupungissa ja poikkesi paluumatkalla pastorilta koulukirjat hakemassa. Ja niin joutui Samuli Särkkä opintielle.
Usein nuo asiat vilahtelivat nyt vieläkin lehtorin sielun silmissä, herättäen kirjavia muistoja. Niitä miettiessään hän usein nukkuikin kovalle penkilleen vaatteet päällä. Eikä hän nytkään huomannut, miten alaslaskettu kierrekaihdin vähitellen tuli yhä vaaleammaksi, osoittaen toukokuun auringon ylenemistä.
Koulujen viimeisen työpäivän tunnit olivat ohi. Oppilaat riemusta säteilevinä täyttivät kadut, varsinkin "Espiksen" ja "Aleksin", jonka viimemainitun etelänpuoleinen käytävä raikui yhteiskoululaisten ja suomalaisten lyseoiden oppilaiden naurusta ja leikinlaskusta. Paavo Tuunainen oli lyöttäytynyt isoon poikasakkiin, ollen joukkueensa äänekkäimpiä. Häntä pidettiin toveripiirissä aika vekkulina, sillä hän osasi erikoisesti kiusoitella toisia, varsinkin "pikeentyneitä", jotka hänen mielestään aina esiintyivät hapannaamaisina, useimmiten melkeinpä itkussa silmin.
Poikajoukkuetta läheni pitkin, notkuvin askelin eräs hajamielisesti ympärilleen tähystelevä nuorukainen, joka oikealle ja vasemmalle käännellen sivuutti vastaantulijoita ja samaan suuntaan kulkijoita. Se oli Pekka Kontio. Kohdalle päästyään pyörähti Paavo Tuunainen hänen kupeelleen.
— Kuules, Pekka, virkkoi hän melkein vaikerrellen, — nuo pojanpahukset olivat niin ilkeitä sille yhdelle…
Pekka hytkähti ja vilkaisi kumppaniinsa.
— Mille yhdelle? hän kysäisi, koettaen näyttää tyyneltä.
— Hm. Niinkuin et sitä arvaisi kysymättäkin? No sille sinun Aini parallesi!
Pekan kasvot karahtivat tulipunaisiksi, eikä hän virkkanut sanaakaan.
— Mitäs sinä turhia punastelet? jatkoi Paavo. — Enhän minä pahalla sitä kerro, halusin vain sinulle ilmoittaa, ettei se viitsinyt täällä kävellä, vaan meni "Espikselle", eikä se tänne tänä iltana uskalla tullakaan.
Paavo katsahteli veitikkamaisesti vilkuillen Pekkaan, mutta pysyttäytyi kumminkin totisena. Pekan suu oli kuin kiinninaulattu.
— Ei, minun onkin pian mentävä "Mykyräniskan" luo, virkkoi Paavo katsoen kelloaan. — Terve sitten!
Paavo kiiruhti takaisin toveriensa luokse nähtyään, että Pekka seuraavasta kadunkulmauksesta kääntyi "Espikselle" päin. Mutta pian ilmestyi Aini Rasikin "Aleksille" suuressa yhteiskoululaissakissa, jossa oli sekä hameekkaita poikia että housukkaita tyttöjä, vieläpä muutamia sellaisia, jotka olivat säilyttäneet sukupuolensa omissa vaatteissaan. Näitä viimemainittuja oli, ulkonäöstä ja käynnistä päättäen, Aini Rasi, joka parin askeleen päässä muista kulkea lyllersi kuin jalat alleen saanut vehnäjauhopussi.
Mutta pian oli Paavo Tuunainen hänenkin kimpussaan. Hattua kohottaen hän läheni tyttöä ja kohteliaasti virkkoi:
— Aini, minulla olisi vähän sinulle asiaa.
— No, mitä asiaa? kysyi Aini hymyillen.
— Niin että — se on toisin sanoen, selvitti Paavo vakavana, — minulle on uskottu sinulle kerrottavaksi asiaa.
— Kuka on uskonut?
— Arvaapas!
— En minä sitä voi arvata.
— Kyllä vaan arvaatkin, vaikk'et tahdo tunnustaa. Se on se yksi — ja paras.
Aini punastui korviaan myöten, koettaen peittää sitä helakalla naurulla.
— En minä arvaa! intti hän.
— No sanopas sitten, keneltä sinä mieluimmin kuulisit terveisiä? kysyi Paavo.
— En keltään, en keltään.
— Ai ai sinua, Aini, niin nuori ja niin paatunut, kiusaili Paavo leikillisesti.
Mutta nyt Ainin tuuli muuttui. Hän kalpeni yhtäkkiä, poskien luonnollinen puna katosi silmänräpäyksessä, ja hänen siniset silmänsä saivat kostean kiillon. Hän kääntyi pois Paavosta lähteäkseen kotiinsa. Paavokin huomasi menneensä liian pitkälle, ja parantaakseen asiaa hän selvitti muka sanottavansa, huutaen hänen jälkeensä:
— Älä nyt suutu, Aini! Asiani on se, että sattuneista syistä eiPekka voi tänä iltana olla täällä, vaan hän on Kaisaniemessä.
Mutta mitäpä Aini nyt välitti Kaisaniemestä tai Pekasta. Hän kulki kotiansa kohti, vältellen tuntemattomien vastaantulijain katseita, ristiriitaisten tunteitten täyttäessä hänen mielensä. Nyt tiesi koko maailma heidän — Pekan ja hänen — salaisuutensa. Niin hän mietti. Mitä merkitsi vala? Pekka oli hänet pettänyt… Samalla hän pyyhkäisi kädellään vasenta suupieltänsä, jossa tuntui olevan kuin häpeän merkki, merkki, joka oli loihtinut onnea hänen elämäänsä, mutta joka nyt kirveli, tuotti tuskaa ja häpeätä. Kaikki ihmiset näyttivät tuntevan hänen salatun tuskansa — miksipä muutoin ne olisivat näyttäneet niin omituisilta!
Rientäessään "Mykyräniskan", lehtori Särkän, asuntoon ei Paavo aavistanutkaan pahan tekonsa suuruutta. Hän naureskeli vain "vitsikkäälle kepposelleen". — "Saavatpahan nyt toisiaan odotella", hän itsekseen tuumi.
Kello oli puoli kuusi, kun Paavo avasi opettajansa oven ja astui sisään. Lehtorin vastaanotto oli kello viidestä kuuteen, ja silloin oli hänen ovensa aina avoinna. Muutoin se oli vahvoissa salvoissa, eikä ovikelloa ollut.
Jos lehtori oli jonkun oppilaistaan tai tuttavistaan kutsunut luokseen jonain muuna aikana, oli hän aina täsmälleen itse avaamassa. Ellei kutsuttu saapunut sovittuna aikana, kalskahti lukko jälleen kiinni, ja sopimus oli rikkoutunut. Paavo tiesi, että hänen oli oltava täsmällinen, ja siksipä hän menikin juuri vastaanottotunnin puolivälissä.
— Mitäs "Puakille" kuuluu? kysyi lehtori nähdessään oppilaansa.
— Kiitos kysymästä, eipähän sen enempää, vastasi Paavo.
— No, istuhan sitten, kehoitti lehtori. Paavo istuutui ja kysyi, miten aineensa oli onnistunut.
— Mukiinhan tuo menee, vastasi lehtori lyhyesti.
Lehtorilla oli ollut omat aikomuksensa Paavo Tuunaiseen nähden, kun oli hänelle tehnyt ehdotuksensa ylimääräisten aineiden kirjoittamisesta. Yleensä oli Paavo paraita aineniekkoja. Ei siis ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi ainakin tyydyttävää arvosanaa saanut ainekirjoituksessa. Senpä tähden olikin lehtori hänelle asiaa esittäessään sanonut, ettei muka osannut varmuudella päättää, voisiko ainekirjoituksessa antaa hänelle korkeamman arvosanan kuin tyydyttävän. Mutta mikä lehtorista oli epävarmaa, oli se, ettei hän tiennyt, minkä arvosanan antaisi Paavolle historiassa, sillä usein oli poika osannut tätä ainetta melkein paraiten koko luokalla, kun taas toisinaan hänen historiantietonsa olivat sangen häilyvät. Ja niinpä lehtori antoikin Paavon kirjoittaa kaikki kolme ainetta historian alalta — ja juuri niistä aiheista, joissa oli huomannut hänen heikot kohtansa.
Joka kerta kun Paavo tuli opettajansa luo ainetta kirjoittamaan, oli tämä kysäissyt:
— Onko Paavolla mukanaan joitakin apuneuvoja?
— Ei ole, vastasi Paavo.
— Hyvä.
Ja sitten Paavo sai istua lehtorin salissa niin kauan kuin halusi. Kahta tuntia kauempaa hän ei kumminkaan viitsinyt viipyä. Kirjoittaessaan hän tosin vainusi, mikä lehtorin tarkoitus oli, sillä jo ensimmäinen aine hiveli hänen heikkoja puoliaan. Luvattomia apuneuvoja hän ei edes ajatellutkaan käyttää, sillä luottamus opettajan ja oppilaan välillä oli molemminpuolinen. Mutta tyydyttävästipä aineet sittenkin menivät, sillä mitä paikkoja hän ei ollut kotonaan valmistellut historian tuntia varten, ne hän oli oppinut tunnilla.
Kun lehtori oli pitkän aikaa omissa mietteissään, kysäisi Paavo vihdoin:
— Minkä arvosanan lehtori siitä antaa?
— Jaa, no, kaipa siitä yhdeksikkö tulee, vastasi lehtori. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi hiukan harmistuneena: — Mutta miten sinä, moinen mies, pilasit aineesi niin sopimattoman hullunkurisella virheellä kuin kertomalla, että Napoleonin retki Venäjälle tapahtui vuonna 1813 — häh? Se on ainoa asiallinen virhe — ja oikeastaan ainoa virhe koko aineessa — mutta se on paha virhe.
— Nähkääs, lehtori, se on sillä tavalla, etten minä siihen aikaan, kun ne paikat olivat läksynä, kyllin huolellisesti valmistanut, selitti Paavo.
Lehtori tuli hyvilleen, vaikka peittikin tyytyväisyytensä. Vastaus selvitti hänen tietoisuuttaan siitä, ettei hän laskelmissaan ja arvosteluissaan ollut kovinkaan suuresti erehtynyt, ja samalla lisäsi hänen luottamustaan Paavo Tuunaisen kykyyn.
— Vai niin, no, se selittää asian, virkahti hän. — Sitten saat mennä. — Niin, tosiaan, jatkoi hän, kun Paavo oli jo noussut paikoiltaan, — luuletko pääseväsi kahdeksannelle?
— Enköpähän… Kyllä kai. Eikös lehtori sitä tiedä? kysyi Paavo lopuksi.
— Ei, en minä tiedä teidän luokasta vielä mitään; opettajien lopullinen kokous niistä asioista on vasta tänä iltana. Mutta pitäähän se sinun itsesi toki tietää — vai onko häälyvällä kannalla?
— Kyllä minä pääsen, vastasi Paavo itsetietoisesti — Ruotsissa voi tulla viisi tai kuusi, mutta se ei haittaa.
— Ei viitonen mikään numero ole, sanoi lehtori. Paavo nolostui, hyvästeli ja lähti. Viimeisiksi sanoikseen hän kumminkin virkkoi:
— Hauskaa kesää lehtorille!
— Samat sanat sinullekin! Minulla on jo monena vuonna ollut hauska kesä.
Sill'aikaa kierteli Pekka Kontio hätäisin askelin "Espistä" pitkin ja poikin, löytämättä etsimäänsä. Olihan Aini sanonut edellisenä iltana, ettei hän ollut vihainen, vaikka Pekka olikin tehnyt ajattelemattomuudessaan teon, jota hän sillä hetkellä ei ollut voinut välttää. Jospa se sentään olisi jäänyt tekemättä, olisi hänen nyt ollut parempi olla.
Aini oli ajatuksissaan varmistunut siitä, että Pekka oli valan rikkonut ja uskonut heidän yhteisen salaisuutensa muille, salaisuuden, josta Aini tuskin itsekään oli selvillä ja jota hän itsekään ei uskaltanut avoimin silmin itselleen tunnustaa. Ei, sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hänelle, Ainille, mitään sellaista tapahtui! Ja kyyneleet — naisten ensimmäinen ja viimeinen lohdutus — valoivat vähitellen viihdytystä hänen ensi lempeensä ja tyynnyttivät hänet suloiseen uneen. Mutta yhtä helppoa ei tuska ollut Pekalle. Hän pyrki ajattelemaan elämänsä kovaa kohtaloa, hän halusi siihen helpotusta hinnalla millä tahansa. Hän lähti ulos raittiiseen luontoon.
Samana iltana oli Särkkä opettajien kokouksessa, jota kesti parisen tuntia, ja sen jälkeen kutsui koulun rehtori Kaarlo Malmi opettajatoverinsa luokseen illalliselle. Kello oli jo yli yhdeksän, kun isäntä vieraineen saapui kotiinsa, jossa ystävällinen emäntä, Emmi-rouva, hymyillen otti vieraat vastaan.
Rehtori Malmin huoneisto oli kadunpuoleisen rakennuksen toisessa kerroksessa, samassa talossa kuin lehtori Särkänkin pihanperäinen asunto. Rehtorin keittiönrapuista meni sekä pääovi että keittiön ovi Särkän hiljaiseen "erakkopesään", kuten hänen asuntoaan muutamilla tahoilla nimitettiin. Malmin sisäpiika toimitti siivouksen Särkän huoneissa ja kantoi aamulla vehnäskahvit hänen sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Näitä hommia varten oli palvelijattarella erityinen avain, jolla hän pääsi huoneistoon milloin hyvänsä. Tavallisesti hän käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja toimitti aamupäiväkampauksensa Särkän pienen pyöreän peilin edessä sekä kimautteli lyhyet haikeat rakkauslaulunsa lattiaa lakaistessaan, haihduttaakseen pahinta lemmenkaipaustaan.
Malmi ja Särkkä olivat jotenkin ystävällisissä väleissä, ja edellinen pistäytyikin jälkimmäisen hiljaisessa asunnossa kerran pari viikossa pakinaa pitämässä, jonka kestäessä Särkkä itse hommasi teetä öljykeittiöllään. Lainailipa Malmi välistä rahojakin virkaveljeltään, joka mielihyvällä avasi kukkaronsa, kun tositarve oli kysymyksessä. Särkkä taas teki vastavisiittinsä Malmille hiipien milloin sattui kyökin kautta, ottaen aina kumminkin ensiksi selville, ettei talossa ollut muita vieraita. Näillä verrattain harvinaisilla matkoilla hän tavallisesti aina ensiksi kohtasi ystävällisen rehtorskan, joka peittelemättä ilmaisi ilonsa siitä, että "naapuriakin joskus sai nähdä". Rehtorskan tummat silmät katsoivat niin syvänvilpittömästi, että lehtori huomasi parhaaksi olla niihin liikaa syventymättä. Ja hän keksikin aina jonkun kiireellisen seikan, joka johti hänen askeleensa rehtorin huoneeseen.
Tänä iltana oli ystävällisen rehtorskan vieraina toistakymmentä opettajaa. Emäntä puuhaili keittiöhommissaan, ja isäntä sangen tottuneena, hienona seuramiehenä koetti pitää vieraita hyvällä tuulella. Opettajakokouksen vaikutuksesta pyöri keskustelu vielä osaksi oppilaiden käytöksessä, arvosanoissa ja luokaltapääsyssä. Lehtori Särkän kanssa juttelivat matemaatikko ja venäjänkielen opettaja, viimemainittu sangen leveäharteinen ja paksupohkeinen mies, joka varmentaakseen puhettaan joka sanan lausuttuaan kekautti päätänsä, vieläpä, jos sanalla oli erikoisen tärkeä merkitys, kahdestikin. Hän käänsi usein puheen toisesta oppilaasta toiseen ja niinpä sattui virkkamaan:
— Mutta viidennen luokan Kontio on viime aikoina kovasti muuttunut. Vielä viime syksynä hän oli aineessani parhaita, mutta nyt hänen arvosanansa alentuu.
— Vähällä piti, etten minäkin alentanut Kontion numeroita, sanoi matemaatikko.
Lehtori Särkkä, luokanjohtajana, jatkoi:
— Hänen keskiarvonsa on alentunut joulutodistukseen verraten sangen suuresti.
— Mikäs sitä poikaa riivaa? Sehän oli ennen niin vilkas ja huomiokykyinen — ihme tosiaankin!
Särkkä kohautti kumaraisia harteitaan ja virkahti:
— No ka, mikäs muu sitä vaivaa kuin se rakkaus.
— Mutta sehän on niin kovin lapsellinen poika, sanoi matemaatikko.
— Jaa, mutta ei kai se vallan mahdotonta ole. Saattaa olla niin kuinSärkkä sanoo, myönteli venäjänkielen opettaja.
— Katsokaas, selitti vuorostaan Särkkä, se poika on tervettä maalaisrotua ja voimiltaan ja elimiltään ainakin yhtä kehittynyt kuin pari kolme vuotta vanhemmat kaupunkilaispojat. Ja se on nähnyt täällä paljon viehättävänpunaisia poskia.
— No, kuulkaapas nyt ihmettä, huudahti rehtori Malmi, joka oli lähestynyt keskustelukolmikkoa ja kuullut Särkän viimeiset sanat, — kun Särkkä puhuu "viehättävänpunaisista poskista". Jokos vihdoinkin vanhapoika on rakastunut?
— Ei ole hätää minun suhteeni, vakuutti Särkkä, vaan paremminkin sinun oppilaittesi suhteen, sillä rehtorina sinun pitäisi tietää kaikkien oppilaittesi rakkausasiat ja antaa niihin oikeata lääkettä oikealla ajalla.
Keskustelu vilkastui, ja aihe kävi yleiseksi.
— Ei koulupojan, varsinkaan viidesluokkalaisen, rakkaus päätä sokaise. Ja Kontiohan on melkein lapsi, sanoi matemaatikko, puhallellen savurenkaita suustaan ja katsellen, miten toinen kiemura tavoitteli toistaan.
— Kuudennellatoista vuodella, huomautti Särkkä.
— Jahaa, te siis taidattekin keskustella viidesluokkalaisen Kontion rakkaudesta, puuttui Malmi jälleen puheeseen. — Voisikohan tosiaankin uskoa, että rakkaus olisi mennyt pojan päähän ja ollut haittana edistymiselle koulussa. Minun täytyi alentaa häneltä arvosanaa.
— Siitäpä tässä olikin puhe, että hän saa nyt paljon huonomman todistuksen kuin jouluna — ja siitä se puhe sitten johtui rakkauteen, selitti venäjänkielen opettaja ja viimeisen sanan lausuttuaan nakkasi niskojaan kaksi kertaa.
— Mutta olisiko se mahdollista? kysyi "Täti", englanninkielen opettajatar, pitkänhinterä vanhapiika, suora kuin aidanseiväs, asettaen kädet lanteilleen.
— Rakastuminenko mahdollista kuudennellatoista olevalle? kysyi Särkkä hymähtäen. — Ainoastaan se minusta olisi ihmeellistä, jos se olisi mahdotonta. Viidennellä luokalla — nimittäin jos se ei ole sattunut jo ennen tapahtumaan — rakastuvat melkein kaikki — ja ketkä eivät rakastu viidennellä, tekevät sen kuudennella. Sitten seitsemännellä ja kahdeksannella sitä ei enää niin huomaa, sillä nuorukaiset ovat jo läpikäyneet ensimmäisen koetuksen — he ovat oppineet jo vähän kärsimään.
— Kehen he sitten ovat rakastuneet? kysyi jälleen "Täti" uteliaana.
— Tyttöihin tietysti! vastasi venäjänkielen opettaja rähähtäen, nauruun ja ainakin puolikymmentä kertaa päätään kekauttaen.
Koko seurue nauroi.
— Noo, jaa, kyllähän minä nyt sen arvaan, mutta minä tarkoitan, millaisiin, missä asemassa oleviin tyttöihin? selvitteli "Täti" puolestaan.
— Koulutyttöihin tietysti, tyttökoululaisiin, joita pojat joka ilta naurattelevat "Aleksilla" ja "Espiksellä" ja jos missä, puhui Särkkä.
— Siinä tapauksessa tytöt pitänevät heitä narreillaan, sillä minulla on tunteja myöskin tyttökoulussa siksi paljon, että olisin huomannut, jos heitä jokin sellainen painajainen vaivaisi, puolusti "Täti" asiaansa.
— Vai ette ole huomannut? tokaisi rehtori. — Naisopettajat yleensä — etevimmätkin — taitavat siinä suhteessa olla huonoja havainnontekijöitä. Eräässä yhteiskasvatusta koskevassa kirjassa, jota pidettäneen etevänpuoleisena teoksena, on tekijätär muistaakseni sanonut, että hän pitkällä kokemusajallaan ainoastaan kerran oli huomannut mies- ja naisoppilaan välillä joitakin suhteita.
— Niinpä tosiaankin — jaa — ja siinä kai selitetään, että se on hyvin harvinaista samassa koulussa olevien oppilaitten välillä, mutta että apajat voivat kulkea ristiin eri koulujen kesken, muistutteli Särkkä.
— Hehee, saattaa niinkin olla, kuten Särkkä selittää, mutta on minulla kumminkin kokemuksestani toinen käsitys, sanoi matemaatikko. — Minä olen käynyt yhteiskoulun, ja kun minä olin kuudennella luokalla, niin rakastuin korviani myöten saman koulun viidesluokkalaiseen, ja rakastuipa hänkin minuun — ja niin sitä jatkui kaikessa hiljaisuudessa, suuressa salaisuudessa siksi, kunnes hän tuli kanssani vihkipallin päälle, jonka jälkeen olemme asuneet yksissä.
— Kas niin, siinä yksi elävä esimerkki ja onnellinen esimerkki, huomautti Särkkä.
— Ehkäpä se olikin sitten tuo sinun salaisuutesi, jonka tekijätär on tuossa äsken mainitsemassamme kirjassa kertonut? tiedusteli Malmi.
— Ehkä, mutta useita muita häneltä jäi sitten huomaamatta, myönsi matemaatikko.
— Tietysti minä en tahdo epäillä herra lehtorin kertomusta omasta tapauksestaan, huomautti "Täti" kääntyen matemaatikon puoleen, — ja muutoinkin onhan rouva lehtorskanne ehkä ollut jo tyttönä muita kehittyneempi ja järkevämpi, joten hän osasi ottaa asian vakavasti ja saattaa suhteensa onnelliseen päätökseen, mutta siitä huolimatta uskallan väittää, ettei sellainen tapaus, kuin herra lehtori kertoi, koulutyttöjen puolelta ole suinkaan muuta kuin poikkeuksena.
— Mutta opettajatar myöntää, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, että poikien puolelta se on tavallista?
— Enhän tahdo epäillä, kun te niin väitätte, myönsi "Täti".
— Niinpä niinkin — ja tavallista se onkin. Vai onko tässä opettajajoukossa — anteeksi, minä en tahdo kääntyä opettajattaren puoleen, koska te olette yksin asiaanne puolustamassa, ja muutoinkin on vaikea edes yrittääkään tunkeutua naisten salaisuuksiin — niin, onko tässä miesopettajajoukossa ketään, joka ei olisi ollut rakastunut jo koulun penkillä? Onko ainoatakaan? kysyi Särkkä puheensa lopuksi innostuneena — ja hän innostuikin melkein aina, kun oli puhe kouluasioista "omassa keskuudessa"; muihin asioihin hän puuttui harvoin.
— Minä puolestani olen jo antanut lausuntoni, vastasi matemaatikko yleisen naurun vallitessa.
— Sinäpä, Särkkä, tiukalle panet ihmisen, kun tahdot välttämättömästi tunkeutua toisten yksityisasioihin, vastusteli rehtori Malmi.
— Niin minä tahdonkin, mutta ainoastaan huomauttaakseni, että nykyisten koululaisten kehitys on vallan sama kuin kymmenen, parikymmentä j.n.e. vuotta sitten. Eikö meillä kullakin silloin ollut oma hempukkamme — "Täti" siirtyi pöydän luota ikkunan pieleen — oma tyttökoululaisemme — häh? Eikö ollut? tiukkasi Särkkä. — Te ette vastaa, te vain nauratte, mutta minä näen selvästi — ja eiköpähän neiti opettajatarkin sitä huomaa enemmänkin kuin selvästi — että kaikkien meidän suhteemme on asia tosiaankin ollut sama…
— No mutta, veli hyvä, rauhoituhan nyt sentään, tokaisi venäjänkielen opettaja päätään hetkauttaen ja lyöden Särkkää olalle, — kyllä sinä vieläkin voit rakastua — ja entistäsi ehommasti. Vai ehkä lienetkin jo tosissasi…?
— En, jumalan kiitos! vastasi lehtori.
— Pitäisikö herra lehtori sitä onnettomuutena? kysyi "Täti".
— Enhän toki, kaukana siitä, mutta hitto sen tiesi, jos sattuisi riivaamaan aina siihen määrään, että kävisi hullusti, selitti Särkkä.
— Mitä tarkoitatte sillä, että voisi käydä hullusti? kysyi jälleen"Täti".
— No esimerkiksi, sattuisi saamaan rukkaset — "Täti" käännähti istuimellaan — ja sitten se "kiikertäisi ja kaivaisi" niin, että ihmisen rauha ja työtarmo katoaisivat, puhui Särkkä.
Silloin tällöin oli Emmi-rouvakin käynyt vieraittensa luona ottamassa osaa heidän nauruunsa ja kuuntelemassa varsinkin lehtori Särkän innokkaita lausuntoja, jotka erityisesti näyttivät häntä miellyttävän ja vetävän puoleensa. Nytkin hän istahti hymyhuulisena "Tädin" viereen ja kuunteli korvat hörössä.
— Vai pelkäät sinä rukkasiakin, naurahteli rehtori. — Mies, joka juuri on täyttänyt neljäkymmentä vuotta — siis parhaassa miehuuden iässä — ja joka on terve kuin pukki, pelkää sellaista, jota ainoakaan hänen oppilaistaan ei edes säikähdä!
— Mutta "Mykyräniska" ei jaksa kantaa kovin suurta taakkaa, vastasiSärkkä nauraen ja tavoitteli hartioitaan.
Kaikki remahtivat nauruun. Rehtorskan täytyi oikein kierrellä itseään naurun pakosta, sillä niin somalta kuului tuo koulupoikain antama haukkumanimi Särkän omasta suusta.
— Herra jesta, tiedättekö te sen, että teitä kutsutaan sillä nimellä? kysyi hän.
— Kyllä minä olen sen kauan tiennyt, eikä siinä minun mielestäni ole mitään pahaa, vastasi Särkkä.
— Ei olekaan; voi sentään — ja rouva Malmi aikoi sanoa, että juuri siksi, ehkäpä juuri siksi hän olikin niin miellyttävä, mutta tapasi sanat hännästä kiinni eikä niitä lausunut, vaan jatkoi: — Ja siksipä juuri, jos te tunnette olevanne heikko, teidän pitäisi ottaa itsellenne hyvä toveri, jonka kanssa tulisitte entistänne vahvemmaksi.
— Miks'ei, kunpahan se vain onnistuisi, myönsi Särkkä. — Mutta siihen tarvitaan rakkautta, paljon rakkautta, ennenkuin se onnistuu!
— Oojaa, kyllä sinä vielä rakastut, kun osaat siitä aiheesta noin innokkaasti puhuakin, huomautti rehtori Malmi.
— Kyllä minä siitä puhun, mutta minun tarkoitukseni oli tässä puhua, kuten koko ajan olen halunnut tehdäkin, rakkaudesta — oikeastaan ensi lemmestä — oppilasten kannalta. Ja se on mielestäni tärkeä seikka, puhui Särkkä, kääntäen asian haluamaansa uomaan.
— Se asia kyllä menee edelleen samaten kuin tähänkin asti, huomautti venäjänkielen opettaja.
— Mutta se ei ole oikealla radalla, sen suuntaa olisi johdettava toiselle tolalle. Jos ensi lempi saa pojan uniseksi ja laiskaksi, jos ensi lempi, jonka pitäisi ja joka voi kannustaa elpyvän miehuuden suorastaan ihmetöihin, jos se lamauttaa sen, johon on nuolensa iskenyt, niin silloin eivät asiat tuon samaisen ensi lemmen ympäristössä ole oikealla kannalla. Asianlaita on vallan sama kuin jos hyvä, elinvoimainen taimi olisi istutettu huonoon multaan, jonka tähden taimi ei jaksakaan kasvaa puuksi.
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Ruokasalin ovi avautui selkoselälleen.
— Jahah, virkkoi rouva Malmi, — hyvät vieraat, kello käy jo kahtatoista ja nyt vasta on illallinen valmis. Myöhästyminen on kumminkin mieheni vika, sillä hän ilmoitti minulle asiasta yhdennellätoista hetkellä.
Maukas ruuanhaju tuoksahti ruokasalista eivätkä vieraat odottaneet toista käskyä. Ruokailu näytti olevan mieleen kaikille.
— No, Särkkä, oletko jo unohtanut rakkausasiat? kysyi venäjänkielen opettaja asettaessaan liha-annosta lautaselle.
— Minusta ovat tällä kertaa rouva rehtorskan erinomaiset lihaviiltiöt parempia, vastasi Särkkä kumartaen emännälle.
— Soo, osaatteko tekin mielistellä. Sitä en olisi uskonut, sanoiEmmi-rouva hyvillään.
— Näin hyvän ruokahalun vallitessa, kuin minulla nyt on, en voi olla "mielistelemättä", puhui Särkkä.
Kohta illallisen jälkeen alkoivat vieraat valmistautua lähtöön. Rehtorskalle kaikki toivottivat mitä hauskinta kesää, sillä tuskinpa he häntä ennen maallelähtöä enää näkisivät.
— Jaa, sanoi Särkkä lähtiessään ystävälliselle emännälle, — teillähän on aikomus tänä kesänä matkustella. Ja silloin on teidän poikettava minunkin mökilleni; sitten minä laitan omat "räättini" päivällispöytään.
— Hyvä on, siinä tapauksessa tulemme mielellämme, vastasi rehtorska hymyillen.
— Pitäkääkin sananne, ei se ole leikin asia, huomautti Särkkä.
— Kyllä minä pakotan Kaarlon tulemaan, eikä siinä silloin auta hänen jukistelemisensa.
Särkkä pujahti keittiön läpi rappukäytävään ja kohosi rakennuksen viidenteen kerrokseen.
Pitkän lahdelman perukassa huojui pitkävartinen koivikko vienon kesätuulen puhallellessa. Lehvikko näytti häikäisevän viheriältä auringon autereisessa valossa. Koivikon reunassa rannan puolella oli punaiseksi maalattu pirtti pienen peltopalstan keskellä; rehevä laiho peitti pellon kokonaan, ja siellä täällä näkyi puu- ja pensasistutuksia. Tuvan takana aitauksen ulkopuolella oli kaivo ja sauna, jonka editse johti suora polku parin sadan metrin päässä kulkevalle maantielle. Koivunrunkojen välitse näkyi saunalle punapatsainen, valkoiseksi maalattu portti, jonka takana tuuli tuprutteli maantien keltaista pölyä. Rattaiden tärinää sieltä silloin tällöin kuului tai vilahteli yksinäisen kulkijan valkoinen huivi.
Sellaisessa paikassa oli lehtori Särkän kesäasunto, Pilke. Mistä se oli nimensä saanut, sitä ei Särkkäkään tiennyt, sillä sitä nimeä oli paikka kantanut jo ennen kuin siellä oli mitään rakennuksiakaan. Kun nimestä joskus tuli kysymys, selitti lehtori sen olevan sangen sopivan, sillä "mukavahan tästä koivujen välistä on maailmaa pilkistellä", tai "onhan tämä sellainen pikku pilke koko mahtavasta maailmasta".
Särkkä oli ahkerassa touhussa. Hänen täytyi tarkastella, paljonko puuntaimet olivat kevään kuluessa kehittyneet ja oliko marjapensaista hyvää satoa toivottavissa. Kaikki näytti rehevältä ja hauskalta.
Toisena päivänä kotiintulonsa jälkeen hän ryhtyi saunaa lämmittämään. Ensimmäisen puupanoksen aikana hän hommasi vedet ja vastat, sutit ja saippuat, oljet ja pyyhkeet saunaan. Lisättyään puita tulipesään hän varusti uuninsuun niin, ettei siitä mitenkään voinut tuli päästä tuhojansa tekemään, ja sitten hän lähti tavanmukaiselle retkelleen, jonka oli tehnyt kaikkina saunailtoina viitenä kesänä, minkä ajan hänellä Pilke kesäasuntona oli ollut.
Pilkkeen maa oli lohkaistu Särkän kotitalosta, joka sijaitsi parin kilometrin päässä maantien varrella. Tilaan kuului useita torppia, joista Pilkettä lähin oli saman lahden rannalla parin kolmen kivenheiton päässä, vaikka sankka koivikko esti sen näkymästä. Tänne naapuritorpalle kulki Särkkä saunailtoinaan. Siellä oli vesimylly, ja myllyn vieressä tuvassa asui perheineen nuori mylläri, joka niukoista varoistaan huolimatta piti huolta isästään, vanhasta mylläristä. Ukko oli jo kahdeksannella kymmenellä. Tämä vanhus, Mylläri-Matti, oli Särkän vakituinen saunatoveri.
Kun Särkkä lähestyi myllärin asuntoa, vetäytyi hänen suunsa hymyyn pelkästä hyvästä mielestä, sillä hän tiesi, että vanha mylläri oli iloinen hänet nähdessään ja että se ilo oli vilpitöntä. Olihan Mylläri-Matti koko ikänsä viettänyt Särkän kotitalossa, siellä syntynyt ja kasvanut, ollut renkipoikana ja sitten aikuisrenkinä, nähnyt hänet, lehtorin, lapsena, poikana, ylioppilaana, kantanut hänet saunaan, lohduttanut häntä surullisena ollessa ja opastanut kaikin tavoin, aina tarkoittanut hänen parastaan.
Lehtori pistäytyi pirttiin. Nuori vaimo tuuditti pienokaistaan uneen hiljaisella laululla:
"Piu pau paukkaa…"
Matti-mylläri makasi pöydän takana penkillä. Kätkyt pysähtyi, ja nuorelta vaimolta pääsi vallan väkisin huudahdus:
— Hyvä jumala, onko se tosiaankin lehtori?
Pöydän takaa penkiltä alkoivat miehen jalat hätäisesti laskeutua lattiaa kohti, ja yläruumis näytti tekevän vaikeita ryntäyksiä päästäkseen pystyyn.
— No tässä ollaan, virkahti lehtori.
— Vai jo se poika nyt tuli! virkkoi vapiseva ääni — ja ukko oli vääntäytynyt istumaan.
— Nytpä siitä vaaristakin taas taitaa terve tulla, kun lehtorikin on täällä, puheli vaimo. — Ei sen pää ole kahteen päivään pystyssä ollut, mutt' onpas nyt!
— Mitä, onko Matti-vaari ollut sairaana? kysyi lehtori ja ojensi ukolle kätensä, johon tämä tarttui molemmin käsin, soperrellen:
— Oonpahan minä ollut jos jonakin. Mutt' oikeinpa nyt on taas hyvä mieli, kun sain vielä tuon pojankin nähdä.
Ukon ääni ilmaisi vakituisesta värinästään huolimatta syvää liikutusta, eivätkä kyyneleetkään jättäneet jälkeä kasvoihin tekemättä.
— Olenpa minäkin tätä iloa jo saanut odottaa, virkkoi lehtori vetäen taskustaan ison sikarin. — Ja nyt pannaan tupakaksi!
Kiitellen kahmaisi ukko sikarin käteensä, puraisi pään pois ja otti tulen lehtorin sytyttämästä tikusta. Hyvä tupakka näytti tekevän tarkoitetun vaikutuksen: se tuotti nautintoa ja virkisti. Pian oli kuulumisten kysely ja kertominen täydessä käynnissä.
Vihdoin ehdotti lehtori, että olisi lähdettävä saunaan.
— Tokkopahan minä nyt sinne jaksanen lähteä? epäili Matti.
— Olisipa se jumalan ihme, jos vaari nyt yhtäkkiä jo uloskin uskaltaisi, ihmetteli nuoren myllärin emäntä.
— Kyllä me yksissä voimin jaksamme, kehoitteli lehtori.
— Oiskohan yrittää? tuumi vanhus ja nousi vaivalloisesti seisomaan.
Lehtori tarttui auttaakseen häntä kainaloon, ja vähitellen virkosivat vanhuksen jalat yhä tanakampaan käyntiin. Kun oli otettu paksu ryhmysauva vielä avuksi, niin eipä kulku enää kovin hidasta ollutkaan.
— No ihme ja kumma! päivitteli myllärin vaimo, seuraten menijöitä pihalle. — Se ystävyys se saa ihmeitä aikaan. Taisipa vaari olla vain ikävästä kipeä.
Kenen lehtori Särkkä otti vieraakseen, sen hän kestitsi hyvin. Hän oli isäntä, emäntä ja nöyrin palvelija samalla kertaa; hän oli kohtelias ja huomaavainen jokaista vierastaan kohtaan, olipa se sitten kuka hyvänsä. Mylläri-Mattia piti lehtori ystävänä, vieraana, avuntarvitsijana, oppi-isänä ja oppilaana samalla kertaa, siksipä ei tämän vanhan kunnon miehen osuus kestityksestä ollutkaan vähäinen, kun hän Särkän vieraaksi joutui. Ensin lehtori hänet kylvetti — löylyä heitti kumpikin vuoroon oman tarpeensa mukaan, ja se oli sankari, joka useamman kipallisen lämpöä sieti — sitten kuivasi ja hierusteli turtuneita jäseniä. — Vihdoin istuivat ystävykset saunan seinustalla penkillä alastomina, ruumiit punaisina kuin keitetyt kravut.
— No on se tämä herkkua! virkkoi vihdoin Mylläri-Matti heidän istuessaan penkillä.
— Onpa vainkin, toista tämä on kuin ne Helsingin itkevät kivisaunat, myönsi lehtori.
— Vai itkevät ne pahukset! Mikä niitä itkettää?
— Katsopas, vaari, niissä on kiviset seinät ja katto, ja varsinkin talvella jäähdyttyään ne löylyssä alkavat hikoilla, ja silloin sitä katosta saa vettä niskaansa — ja se se pilaa koko löylyn maun.
— Jopa on silloin sauna pilalla! päätti ukko.
— Pilalla, kuten suurin osa koko Helsingin ihmisistäkin.
— No mikäs niitä ihmisiä riivaa?
— Se liika sivistys, kuten ehkä voisi sanoa.
— Paljo lukeminenko?
— Ei se liikaa lukeneisuutta ole, päinvastoin. Lukeminen puhdistaisi heidän sydämyksiään ja munaskuitaan, mutta se sivistys, mitä he harrastavat, tekee heistä riikinkukkoja, kanarialintuja ja vaikka — tarhapöllöjä.
— Niin on, poika parka, asiat täälläkin.
— Mylläri-Matti vanhan oikeutensa nojalla sanoi tavallisesti lehtoria "pojaksi", vaikka vieraassa seurassa tätä nimitystä välttikin.
— Paperossit ja kirjavat karttuunit kuuluvat nykyään kauppansakin paraiten tekevän. Se Pelsepupin valta vain kasvaa!
Nykyisen sivistyksen turhanaikaista koreiluintoa paheksuen — toinen kaupunkilaisen, toinen maalaisen kannalta — kylpykumppanit siirtyivät pirttiin, jossa nurkkiin asetetut tuoreet koivut levittivät viileyttä ympärilleen. Lehtori pani öljykeittiönsä porisemaan, valmistaakseen vieraalleen kupin kuumaa.
Pilkkeen tuparakennus oli pitkän suorakaiteen muotoinen. Pitkän seinän keskikohdalla, etelään ja lahdelle päin, oli pylväskattoinen kuisti, josta meni ovi eteiseen. Eteisessä oli keskellä lattiaa pöytä ja oven kummallakin puolella ikkuna. Rakennuksen itäpäässä oli pienellä hellalla varustettu keittiö, eteisen perällä makuukamari ja länsipäässä isohko tupa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa. Siitä syystä Mylläri-Matti usein huomauttikin, että "siihenkin uunin saisi, jos teettäisi, mutta se poika ei vaan teetä sitä". Huonekalusto osoitti mitä yksinkertaisinta maalaisuutta; penkit seinustoilla ja jakkarat pöytien vieressä y.m. olivat maalaamattomia, mutta hyvin puhdistettuja. Kotoisin ne kaikki olivat joko Särkän lapsuudenkodista tai kotitalon torpista. Mylläri-Mattia varten oli lehtori hankkinut erityisillä mitoilla juurista tehdyn nojatuolin. Se oli verrattain matala, melkein kuin keskenkasvuista varten tehty, jotta ukko saisi jäykistyneet jalkansa mukavasti ristiin, sillä siitä istuma-asennosta hän eniten piti. Mylläri-Matin tultua oli lehtori nostanut tämän arvon esineen melkein keskelle lattiata ja pöydän sen eteen. Ukko istui taaskin, kuin mikäkin rusthollari, valtaistuimellaan, tuprutellen paksuja savuja hyvästä sikarista. Eikä huolten hiventäkään nyt näkynyt hänen hieman pöhöttyneissä kasvoissaan.
Kun varimakeat kahvikupit höyrysivät pöydällä ja kumpikin tarttui kuppiinsa, alkoi lehtori kysellä viimetalvista toimeentuloa.
— Siinäpähän on, jumalan kiitos, mennyt! Huonosti on mylly tosin tuottanut, sillä kahteen naapurikylään on laitettu uusi yhteinen mylly. Mutta Yrjö — se oli nuoren myllärin nimi — on sittenkin keksinyt keinoja haalia kokoon muilta tahoilta, jotta välttämättömintä ei ole puuttunut — ja siinäpä sitä onkin, selitti ukko.
Mylläri-Matin tapoihin ei kuulunut valittelu. Hänen puheistaan päättäen olisi luullut, ettei hänelle koskaan ollut sattunut hätäpäivää. Hänellä oli muka aina ollut välttämättömintä tarpeeksi, joskaan ei liiaksi. Lehtori tosin tiesi, että myllärin perheessä oli ollut välttämättömintäkin usein sangen niukasti. Väki kyllä oli ahkeraa ja työhönpystyvää, mutta myllyn vero isännälle oli huikean suuri, joten myllyn tuottamat tulot supistuivat vähiin. Parempia ansioita sellaisella työllä kuin Yrjön perhe teki olisi kyllä saanut muualta, mutta he eivät raahtineet muuttaa pois rakkaalta myllyltään.
Kesäiseen aikaan tunsi poikamylläri suurta helpotusta, sillä hänen isänsä eleli enimmäkseen lehtorin vieraana. Viimemainittu olisi mielellään kustantanut ukon ainakin koko kesäelatuksen, mutta suoranaisesti se ei käynyt päinsä, sillä ukko ei millään muotoa sivullisilta huolinut lahjoja, melkeinpä hän suuttui, jos lehtori siinä suhteessa teki tarjouksia. Mutta verkoistaan, jotka Mylläri-Matti lehtorille talvisin kutoi, hän sai hyvän maksun. Sekin urakka tosin kävi poikamyllärin kautta siten, että lehtori tilasi pojalta verkot ja poika antoi taas ukon niitä kutoa. Talvisin niitä myllytuvassa pisteltiinkin usein koko perheen voimalla. Ukko, poika ja pojanpoika sekä välistä emäntäkin istuivat iltakaudet verkkokudelmien ääressä Keväisin ennen Helsingistä lähtöään lehtori kävi kalanpyydyskaupoissa ja tiedusteli, paljonko kukin verkkolaji maksoi. Ja sitten hän maalle saavuttuaan otti mylläriltä itselleen verkkoja, minkä tarvitsi, ja loput lähetti maaseudulla kesää viettäville helsinkiläisille kalastajatuttavilleen markkaa paria huokeammasta kuin mitä ne Helsingissä olisivat maksaneet. Jokaisen pennin vähentymättömänä sai mylläri käyttää hyväkseen. Ja niinpä talven pitkään säästyi työn tuloksia myllärin torppaan melkoinen määrä.
Siinä kahvia juodessa ja muun pakinan rauettua kysäisi lehtori:
— Onkos tullut verkkoja kudotuksi? Ukko katsahti kysyjään ja vastaamatta kysäisi vuorostaan:
— Vieläkös ne kelpaisivat?
— Totta kai, kuten ennenkin.
— Taitaapahan niitä olla. Ei sitä viime talvenakaan ole laiskana oltu, ei olekaan, selitti ukko.
— Matti-vaari nyt ei taida työltään saada rauhaa ennen kuin haudassa, virkkoi lehtori vakavasti.
— Työ on siunausta. Kunpahan sitä vain jaksaisi tehdä, niin rattoisasti siinä aika kuluisi. Mutta voimat ovat jo vähissä. Ja oli se suuri siunaus, että saatiin taas niitä verkkoja tehdä, sillä minusta ei ollut enää viime talvena ulkotöihin — eipä ollut enää, sanoi Matti-mylläri pitkäveteisesti.
— Jaksoikos vaari kumminkin istua verkonkutimessa?
— Mitenkäs muuten olisin saanut aikani kulumaan? Jalkojani pöhötytti ja pakotti usein, mutta työssä se tuska unohtui, ja mietinpä jo usein, että jos en enää poikaa näkisi, niin muistaapahan se minua joskus, kun vetää kalasia kutomillani verkoilla.
— Noo, ei hätää, vaari hyvä, kyllä me vielä muutamia kesiä yksissä kylvemme, lausui lehtori reippaasti, huomatessaan ukon viime kesästä koko joukon heikontuneen.
— Mutta kalastajakumppaniksi minusta ei enää ole.
— Astukoon poika tilalle. Eihän nyt ainakaan alkukesästä ole mitään tekemistä myllyssäkään.
Poikamylläri ajoi pihalle, kärryt täynnä verkkoja. Lehtori meni ovelle ja huudahti ihmeissään:
— Mutta mihinkäs nämä mahtuvat?
— Sitäpä arvelinkin, vastasi ukko, joka myöskin kömpi paikoiltaan ja tuli ulos. — Niitä taitaa kerran olla liiaksikin.
— Kyllä ne maailmaan mahtuvat. Mutta ei ole vielä kenellekään tarjoiltukaan, kun arveltiin, että lehtori saa ensin ottaa mieleisensä ja sitten vasta loput annetaan muille, selitti Yrjö. — Isävaari on ollut ahkerassa työssä koko talven, se on yksin kutonut koko joukon kolmattakymmentä.
Ja sitten niitä ryhdyttiin tarkastelemaan ja tuumimaan, mitkä lehtorille paraiten soveltuisivat. Hän asetti niistä itseään varten kymmenkunnan, nouti muistikirjansa ja alkoi sitten sijoitella jälelle jääneitä eri ryhmiin, mitkä voisi lähettää ostajilleen.
— Kylläpähän ne menevätkin aika mukavasti, hän viimein virkkoi.
Poikamyllärin kasvot kirkastuivat, sillä nyt hän tiesi verkoistaan saavansa niiden koko hinnan. Senpä tähden hän kysäisikin:
— Ettäkö lehtori voisi kaikki ne ottaa?
— Kyllä ne hyvin menevät. Minä järjestän ne lähetyksiksi, ja sitten ne hommataan rautatielle, selitti lehtori.
— Oiva kauppa, oiva kauppa, hoki ukko.
— Tämähän on koko omaisuus, tällainen työn paljous! huomautti lehtori.
— On niistä toista sataa velkaa kauppiaalle, sanoi Yrjö. — Se antoi rihmoja velaksi, kun tiesi meillä olevan niin reilun ostajan.
— Milläpäs rahoilla me olisikaan niin paljoa saatu kuin ne vetivät, sanoi ukko.
— No, velka maksetaan, virkkoi lehtori, nouti lompakkonsa ja lukiYrjön käteen kolme satamarkkasta.
— Tässä aluksi, sanoi hän; rautatielähetyksistä saamme jonkun ajan kuluttua loput.
— Onpa tässä meille nyt pitkäksi aikaa, tässäkin, virkkoivat myllärit yksissä tuumin, lehtoria kiitellen.
— Ei tässä ole kiitoksen syytä, virkkoi lehtori vaatimattomasti. —Raha vastaa teidän omaa työtänne.
— Niin, mutta kun se kauppa käy niin mukavasti — ja paljoa parempi hintakin saadaan kuin muilta, selitti Mylläri-Matti.
— Eikös mitä. Te saatte vain sen hinnan, minkä käyttäjä verkoista maksaa, joten ainoastaan välikauppias jää tästä kaupasta hyötymättä, vastasi lehtori.
Varsin tyytyväisinä onnistuneesta kaupasta siirtyivät kauppalangokset pihalta lehtorin pirttiin, missä pakinaa riitti pitkälti. Puhe johtui usein varsinkin työn siunaukseen — ja tässä suhteessa ei suinkaan, kuten lehtori selitti kahdelle hartaalle kuulijalleen, ruumiillista työtä saanut pitää huonompana kuin henkistä. Nykyisin tosin vielä oli olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka pitivät maatyötä tai muuta sellaista ala-arvoisena, ehkäpä halveksittavana, työnä, jota sivistynyt muka ei kainostelematta voinut tehdä, mutta oli tuleva aika, ehkäpä piankin — niin lehtori uskoi —, jolloin ajatteleva, kirjallisesti sivistynyt, oikean sivistyksen saanut henkilö piti kehitykselleen välttämättömänä ryhtyä tuottavaan ruumiilliseenkin työhön.
Näitä jutellessa saapui lehtorin vieraaksi vielä kolmaskin henkilö. Se töytäsi sisään nopeasti kuin nuoli, läähättäen yhtä aikaa sekä suunsa että tuhisevan nenänsä kautta. Oli vähällä, ettei hän langennut pirtin kynnykseen, mutta sai ovenpielestä kiinni ja siinä kiikkuessaan huudahti:
— No voi sun tökkii, että se lehtori on taas tullut! Myllyllä kuulin, ja tottapa se olikin. No mitäs sitä nyt kuuluu ja kuinkas voidaan?
Lehtori selitti parhaansa mukaan kuulumisensa Anna-Maijalle eli Kuppari-Maijalle, kuten tätä viimeksi tullutta vierasta yleisesti seudulla nimitettiin. Tämä sai nyt ottaa lehtorin talossa emännyyden ja keittää itselleen kahvia, jos halusi sitä juoda. Mutta Kuppari-Maija ei ollutkaan niitä, jotka tätä työtä olisivat pelänneet. Pian oli tuli pannun alla.
Lehtorin ja Anna-Maijan elämässä oli yhteisiä muistoja. Ensimmäinen tapaus, minkä lehtori maallisen matkansa varrelta oli voinut muistissaan säilyttää, liittyi läheisesti Anna-Maijaan. Lehtorin ollessa neljännellä ikävuodella oli Särkän talossa aloitettu heinänteko heinäkuun 16 päivänä, sen oli lehtorin isä almanakkaansa merkinnyt. Työväki oli matkalla noin kolmen kilometrin päässä olevalle suolle, joka aina ensiksi tehtiin. Anna-Maija, joka silloin oli piikana Särkällä, kyyditsi suolle hevosella työkaluja ja eväitä. Suuren parkumisen perästä — niin kerrottiin — oli Anna-Maija suostunut ottamaan Samuli-pojan mukaansa ja asettanut hänet taaksensa evässäkkien päälle istumaan. Mutta huolimattomasti ajaja lienee hevostaan ohjannut, koska kärryt kaatuivat kiveen siinä, missä maantieltä poikettiin syrjätielle. Tämän kaatumisen, hevosen nousemisen, kärryjen nostamisen ja uudestaan valjastamisen muisti Samuli elämänsä ensimmäisenä tapauksena koko ikänsä, vallan kuin se olisi eilen tapahtunut. Kerrottiin, että hän oli itseään jonkun verran loukannut, vieläpä valittanut päätänsäkin, mutta siitä hänellä ei myöhemmin ollut aavistustakaan.
— Vieläkös Anna-Maija suostuu vaihtourakoihin? kysyi lehtori.
— Mikä jottei, kyllä vaan! vastasi Anna-Maija.
Hän asui pienessä tuvassa Särkän maalla ja elätti henkeään hieromisella ja kuppaamisella, jos sitä vielä jossain tarvittiin.
Tupansa vuokran hän suoritti taloon työnä joko heinänteossa tai elonleikkuussa, miten talo tahtoi. Muutamana edellisenä kesänä olivat lehtori ja Anna-Maija sovittaneet keskinäiset asiansa siten, että jälkimmäinen kävi kerran pari viikossa pesemässä lehtorin asunnon lattiat, koska asianomainen itse — kuten hän suoraan tunnusti — ei saanut tyydyttävän puhdasta jälkeä, ja lehtori taas puolestaan kävi Särkällä suorittamassa Anna-Maijan possakan. Nytkin sellainen sopimus tehtiin.
Ensimmäisenä kesänä ei isäntä ollut halukas moiseen vaihtokauppaan, sillä "mikä sosilisti se sellainen lehtori on, joka pystyy heinäpieleksiä tekemään tai aumoja latomaan", mutta kun lehtori vain itsepintaisesti heilutteli viikatetta ja teki puhdasta jälkeä sekä pysyi hyvin muiden mukana, niin eipä hänen auttanut. Seuraavina kesinä isäntä jo oli hyvillään, sillä työjärjestys oli hiljaisempaa, ja taisipa työtäkin tulla tavallista enemmän valmiiksi, kun "kirjanoppinut" oli mukana.