Laura heräsi tanssiväsymyksen aiheuttamasta unesta vasta iltapäivällä. Kun hän avasi silmänsä, oudoksui hän vierasta ympäristöä. Missä hän olikaan, mitä oli tapahtunut? Särkkä istui ikkunan luona hiukan kohotetun ikkunaverhon ääressä täysissä tamineissaan ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli käynyt Matkailijahotellista noutamassa. Laura ummisti uudelleen silmänsä ja koetti muistutella mieleensä edellisen illan ja yön tapahtumia. Niin, he olivat olleet juhlilla, hän oli saanut ylistystä laulustaan — Se täytti hänen mielensä mitä suurimmalla tyytyväisyydellä vieläkin. Mutta mitä lieneekään sitten tapahtunut, sitä hän ei oikein saanut päähänsä. Varmaan oli jotain sattunut, koska hänen oli niin paha olla. — Se laulu, se laulu — se kajahteli vieläkin hänen korvissaan — olipa se kerrankin onnistunut!
Särkkä käänteli käsissään paikkakunnan lehteä, joka aamupäivällä oli ilmestynyt. Hän katsahti sänkyyn ja huomasi vaimonsa suurin, avoimin silmin tuijottavan kattoon.
— Täällä on arvostelua sinun laulustasi, Laura, virkahti Särkkä.
— Oi onko, anna se tänne, anna pian! virkkoi Laura kohoten puoleksi istualleen.
Juhlista oli kirjoitettu pari palstaa, joista toinen melkein kokonaan käsitteli hänen esiintymistään. Ahmimalla nieli ihastunut rouva lauseen toisensa perästä tuosta kiitosvirrestä, jonka tapaista hän ei muistanut ennen nähneensä. Hän oli laulanut vallan täydellisesti, ihanteellisen täydellisesti. Kirjoituksen alla oli helsinkiläisen arvostelijan nimikirjaimet — siihen siis saattoi ja täytyi luottaa.
Laura vaipui selälleen sänkyyn, vuoroin avaten, vuoroin sulkien silmänsä — eikä Särkkä, joka salavihkaa lehtensä takaa tarkasteli vaimoaan, ollut hänen kasvoillaan koskaan ennen nähnyt sellaista tyytyväisyyden ja onnen kuvastusta. Särkänkin tunnelma siitä lämpeni, mutta samalla hänestä tuntui kaikki tuo hiukan oudolta. Jospa hänen vaimonsa voisi aina olla noin onnellinen, hän mielessään huokasi. Hän katsoi häneen jälleen. Sitä hymyä kelpasi katsella, kunpa sen olisi nähnyt kerran joka päivä, kunpa edes kerran viikossa tai —. Laura hymähti ihan ääneen ja liikahti äkisti.
— Miksi et mitään virka? kysyi Särkkä lempeästi.
— Minä olen niin hämmästyksissäni, niin äärettömän hämmästyksissäni!
— No, mutta sittenhän sinusta vielä voi tulla äärettömän etevä filosoofikin, kun osaat noin äärettömästi hämmästyä, virkkoi Särkkä leikillisesti.
— Miten niin? kysyi Laura äkkiä, nousten kyynärpäittensä varaan.
— Siksi, että hämmästyksen on väitetty olevan filosoofisen ajattelun alkusyynä, selitti lehtori.
— Vai niin. Hyvä! Minusta tuleekin sitten hyvä filosoofi, vastasiLaura ja heittäytyi rentonaan vuoteelle.
— Mutta ellet sinä muista syödä, niin toiveesi eivät toteudu.Minulla on kova nälkä ja tekisi mieleni vatsantäytettä.
— Lähde sinä vain, minä tulen pian perästä. Kyllä minä sinut kiinni saan.
Ja Särkkä lähti päivälliselle. Pian sen jälkeen Laura ryhtyi pukeutumaan perusteellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Viehkeä hymy ei kadonnut hänen kasvoiltaan; päinvastoin se näytti vain kirkastuvan, mitä useammin hän vaatetustaan valmistellessaan vilkaisi levällään olevaan lehteen.
Kylpylaitoksen kasino oli täynnä väsyneitä, jotka parhaansa mukaan koettivat itseään virvoittaa. Ison salin pienistä sivuhuoneista kuului katkonaisia laulahduksia, joiden toimeenpanijat eilisestä aamusta eivät olleet silmäänsä uneen ummistaneet.
Laura tunsi suurta pettymystä saapuessaan kasinolle. Illallista menestystään muistellessa häneltä oli väsymys unohtunut. Tullessaan hän kuvitteli kasinon yhtä viehättäväksi kuin viime yönäkin. Mutta mitäpä hän näki? Väsyneitä, puolikuolleita ihmisiä, jotka vaikeankankeasti tervehtivät ja väkinäisesti hymähtivät. Heitä tarkastaessaan lamautuivat Laurankin liiallisen ilon esillepakottamat voimat. Hän olisi mielellään vieläkin kuullut hurmaavata kehuskelua, taiteensa ylistystä! Mutta ylistyslaulut olivat nyt lakanneet, mairittelu tyrehtynyt. Hetkeksikö? Vai ainiaaksiko?
Päivällistä syödessään Laura katsahteli usein mieheensä, joka annoksien välillä luki hartaasti erästä aikakauslehteä, minkä oli ruokasalista tavannut. Särkkä näytti hänestä nyt niin vanhalta: silmien ympärykset olivat täynnä pieniä ryppyjä, ja nuo kaksi syvää vakoa, jotka nenän kummaltakin puolelta alkaen kaarsivat suupieliä, tekivät hänen parrattomat kasvonsa vallan rumiksi. Silmänaluksissa oli pikku pussit, ja katse oli jonkun verran vetistävä.
Laura vertasi omaa kuvaansa Särkän kuvaan ja tuli siihen päätökseen, että noin rumalla vanhalla miehellä oli liian kaunis ja nuorennäköinen rouva. Vaarallinen johtopäätös, jonka useimmat naiset kumminkin vastaavissa olosuhteissa — useimmiten kokonaan aiheettomasti — tehnevät.
Lauran ajatukset siirtyivät taas taiteeseen. Jospa hän nyt vasta olisikin kehittynyt tosi laulajattareksi, niin olisiko hänellä mitään mahdollisuuksia toteuttaa taidettaan? Eikö tuo mies tuossa hänen edessään sulkenut tietä häneltä? Vai pitikö hänen pysyäkin ikänsä kaiken sen kunnian kukkulan juurella, jonka laelle hänen halunsa niin tulisesti oli pyrkinyt?
Illalla Särkät lähtivät kotimatkalle ja saapuivat seuraavana aamuna Pilkkeeseen. Särkkä jatkoi ulkotöitänsä aamupäivät, kirjoitteli iltakaudet. Mutta useammin kuin ennen kajahteli Pilkkeen pirtistä tai pihamaalta kaunis laulu. Sitä kuuntelivat mielellään ne, jotka sattuivat lahdella soutelemaan tai muuten asunnon ohi kulkemaan Laura-rouva oli mielessään varmasti päättänyt seuraavana talvena Helsingissä jatkaa taideuraansa ja antaa oman konsertinkin. Mutta ihminen päättää, jumala säätää! Pian Laura huomasi, että hänen toiveensa toteutuminen oli ainakin vuoden päässä, jospa sitten milloinkaan täyttyisi!
Seuraavana keväänä huhtikuussa syntyi Särkälle poika, joka isän tahdosta ristittiin Samuli Simsoniksi. Laura ei tästä nimestä ollenkaan pitänyt; Samuli-nimi oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, kuten hänen miehensäkin. Mutta lehtori piti tällä kertaa oman päänsä.
— Samuli on ollut suvun vanhimman pojan nimenä jo ainakin kolmessa polvessa, ja nyt se siirtyy neljänteen polveen. Jos taivaallisella isällä on joitakin esi-isien rikoksia rangaistavana pojalle, niin Samuli Särkkien synnit kohdistuvat myöskin Samuli Särkkään, selitti lehtori.
Ristiäistilaisuuteen saapuneet opettajatoverit, kuten venäjänkielen opettaja ja matemaatikko sekä rehtori Malmi, pitivät tässä tapauksessa hekin puolestaan Samuli-nimeä sopivana ja suvulle tunnusomaisena, mutta ihmettelivät, mistä syystä Särkkä oli niin ihastunut raamatulliseen nimeen Simsoniin, että antoi sen toiseksi pojalleen.
— Nähkääs, selitti Särkkä jälleen, pojasta pitää tulla väkevä, oikea karhu, joka vääntää Suomen soita nurin — silmiään hänen kumminkaan ei tarvitse antaa puhkaista —; hänestä pitää tulla voimakas maankuokkija, niitä Suomi eniten tarvitsee.
— Etkö sinä enää soisikaan pojallesi edes samaa virkaa kuin itselläsi on? kysyi venäjänkielen opettaja niskojaan nytkäytellen.
— Ei niitä opettajia silloin enää tarvita, kun tästä pojasta mies ehtii.
— Ei tarvita? huudahti rehtori.
— Eipä tietenkään, vastasi Särkkä. — Kukapa miehistä kehtaisi ruveta opettajaksi, kun he eivät sellaiseen toimeen kelpaa. Naiset ovat siihen paremmat — ja viimemainittuja, jumala paratkoon, on tässä maailmassa kyllälti.
— Kuka sellaista filosofiaa on julistanut? kysyi matemaatikko.
— Voi hyvä veli, miten tietämätön sinä olet, ihmetteli Särkkä. — Jos jonain kauniina päivänä sinulle nyt saapuisi eropassi harmaalla paperilla, niin et ollenkaan tietäisi kelvottomuutesi perusteluja.
— Jaa, tosiaankin, se on hauska juttu. Arvaanpa jo, mihin Särkkä viittaa, virkkoi venäjänkielen opettaja.
— Mihin sitten? Selittäkäähän nyt toki! kehoitteli matemaatikko.
Naisetkin olivat jättäneet mieleiset keskusteluaiheensa ja olivat uteliaita kuulemaan, millainen muutos maailmassa pian tapahtuisi.
— Eräs koulumies — nimeä en nyt satu muistamaan — on sanonut jotenkin siihen suuntaan, että miehet ovat huonoja opettajia ja naiset hyviä, saneli Särkkä verkkaan. —
Jotenkin tähän tapaan kai se opin pääkohta kuului: ei ole koko maailmassa niin hyvää miesopettajaa kuin parhaat naisista, eikä ole koko maailmassa niin huonoa naisopettajaa kuin huonoimmat miehistä!
— Siinä sen nyt kuulette, te itseviisaat kaljupäät herrat! huudahtiLaura.
— Uusi oppi on syntynyt maailmaan, ilakoi venäjänkielen opettaja. —Mutta olisi hupaista tietää myöskin, ken tämän uuden opin isä on.
— En minäkään nimeä muista, mutta joku nuori "petakookien" päällikkö se taitaa olla, virkkoi Malmi.
— Ahaa, ei varmaankaan ole ollut naimisissa? Hänen lemmittynsä mahtaa olla erinomainen opettaja, kunnes he joutuvat naimisiin, säesti venäjänkielen opettaja.
— Älkää te puhuko mitään, veljet, huomautti Särkkä, hän on ihan oikeassa — tavallaan. Tosissaan mies on sanansa singautellut. Ruvetkaapahan vain tarkastajiksi, niin saatte nähdä, että ainakin ensi aluksi on vakaumuksenne sellainen.
— Ja minkä perusteella?
— No, esimerkiksi vaikka sen perusteella, että tarkastustunneilla naisten oppilaat aina osaavat paremmin kuin miesten, vastasi Särkkä.
— Sepä ihmeellistä!
— Niin onkin. Kun minä olin koulussa — muisteli Särkkä edelleen oli meillä alaluokilla venäjänkielen opettajana nainen. "Musteriksi" häntä sanottiin. Kun tarkastaja saapui luokkaan, kysyi "Musteri" sillä tavalla, että oli mahdoton vastata väärin — senkin ylevän taidon näkyvät opettajattaret oppivan, kun on vain suurta harrastusta. Ja mikä oli ihmeellisempää, kun tarkastaja itse ryhtyi kyselemään, osasimme me sittenkin. Ensimmäiseen kysymykseen hän tosin tuskin ainoaltakaan sai oikeata vastausta, mutta sitten seuraaviin jokseenkin kaikilta. "Musteri" osasi itse — ja hän kuiskasi meille.
Syntyi naurunrähäkkä.
— Mutta oliko tarkastaja kuuro? kysyi Malmi.
— Sitä meidän ei tarvinnut arvostella, vastasi Särkkä.
— Saitteko "voileipiä" hyvästä taidostanne? kysyi venäjänkielen opettaja.
— Paras "voileipä" meille oli tunnin loppuminen, vastasi Särkkä.
— Mutta jos minä vielä palaan tuohon äskenmainittuun oppilauselmaan naisten etevämmyydestä opettajina, niin lieneehän toki väittäjä selostanut senkin, minkä perusteella hän sanottuun päätelmään tuli? tiedusteli matemaatikko.
— Tietysti kokemuksensa perusteella!
Sehän se opettajan paras valtti on aina ollut, vastasi rehtori Malmi.
— Ja kokemuskin voi siihen helposti johtaa, lisäsi Särkkä. — Naisopettajat esiintyvät tarkastustunneilla todellakin mallikelpoisesti. Silloin heistä tuo usein valitettu hermostuneisuus eli äkäpäisyys on kaukana, ja silloin kaivetaan tietovarastosta kaikki järjestelmälliset opetusmenetelmät ja käytetään niitä luokalla. Mutta toisin on meidän miesten laita: me käytämme omia menetelmiämme tarkastustunneillakin. Ja kukapa niitä ymmärtää ja niistä yht'äkkiä selvän saa. "Hän on huono opettaja", ajattelee herra tarkastaja, "hänellä ei ole mitään metoodia".
— Sellaiselle tarkastajalle minä tahtoisin antaa hyvän neuvon, puhui venäjänkielen opettaja niskaansa hetkautellen ja koukistellen nyrkkiin pusertuneita käsiään, ja — se olisi se, että kehoittaisin häntä menemään jonkun koulun käytäviin kaikessa salaisuudessa ja seisoskelemaan siellä ovien takana.
— Älä hitolla opeta häntä "tirkistelijäksi", tokaisi matemaatikko.
— Tekisi se hänelle hyvää, jatkoi venäjänkielen opettaja. — Saattaa näet olla paljon "tätejä", jotka tuskin muulloin kuin tarkastajan läsnäollessa esiintyvät muussa kuin ylenmäärin hermostuneessa tilassa.
— Oo, hyvät herrat, tehän näytte olevan kaikki pelkkiä naisvihaajia, huomautti rehtorska Malmi.
— Ammattikateutta vain! tokaisi matemaatikko.
— Ei sitäkään, hyvä rehtorska, selitti Särkkä.
— Minä esimerkiksi luovutan mielelläni kunniasijan naisille ja aion pojastani kasvattaa maanmuokkaajan, jottei hänellä olisi edes tilaisuuttakaan minkäänlaiseen ammattikateuteen.
— Onko Laura yksimielinen miehensä kanssa tästä asiasta? kysyi rehtorska Lauralta.
— En, en, en ollenkaan, vastasi Laura, hänestä pitää tulla laulaja, hyvä laulaja!
— Saa hänestä tulla sekin, huomautti Särkkä.
— Soita raivatessa on siihen erinomainen tilaisuus. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu; rautaharoja voi käyttää säestykseen.
Vierasten huomio kääntyi viereiseen huoneeseen, jossa pikku Samuli parkui, potkien kätkyessään.
— Oo, sillä pojallapa on nyt jo ääntä, tenori tulee ja kova! virkkoiMalmi mennen pojan luokse.
Ja syntyipä siellä ilo, kun havaittiin pojan harvinainen "maalaissänky".
— Se on Mylläri-Matti vainajan lahjoittama ja siinä sopii pojan nukkua, kehui Särkkä hyvillään.
Mutta hänen vaimonsa ei ottanut osaa tähän iloon, sillä häntä hävetti moinen makuupaikka "sivistyneiden ihmisten lapselle".
Vierasten lähdettyä jäi kotiväki yksin, ympäristö kävi hiljaiseksi, ja ajatukset alkoivat hakea työaihetta itselleen. Lehtori jatkoi vihkojen korjausta, ja Laura ryhtyi kylvettämään pikku Samulia.
Särkät asuivat Helsingissä yhä entisessä huoneistossaan. Lehtorin työhuoneeksi oli muodostettu keittiö, jonka hän oli vuokrannut naimisiin mennessään. Entinen työhuone oli luovutettu lastenkamariksi. Ruokailuhuoneena käytettiin salia.
Usein oli Laura-rouva, varsinkin viime aikoina, ollut tyytymätön tähän asuntoon, etenkin sen puolesta, ettei ollut erityisiä pääportaita, vaan täytyi aina kulkea "likaisten keittiörappujen" kautta.
— Häpeähän tämä on sivistyneille ihmisille! oli hän usein huomauttanut.
— Mutta tämä asunto on minusta niin tuttu ja mukava, oli taas lehtori puolustautunut. — Minä halkean ikävästä, jos minun täytyy täältä muuttaa.
Ja ennen Laurasta niin hauska ja omituisilla juurikkohuonekaluilla sisustettu salikin näytti hänestä nyt kaikkea muuta kuin "sivistyneeltä". Moni esine olikin jo saanut sijansa yliskomerossa ja jättänyt paikkansa uusille kiilloitetuille kaluille, joten Laura-rouvan "erämaan raivaaminen" oli hyvällä tolalla. Ainoastaan lehtorin oma "nurkka" oli muuttumatta entisellään, siihen Laura ei ollut kajonnut.
Oltiin jo huhtikuun puolivälissä eikä seuraavaksikaan vuodeksi oltu vielä toista asuntoa vuokrattu, vaikka Laura sitä usein oli tahtonut. Tavallinen vuokrausaika oli jo ohi. Mitään vuosikontrahtia ei Särkällä tähän nykyiseen huoneistoon ollut; hän maksoi vuokran kuukausittain, häntä ei oltu pois käsketty, eikä hän puolestaan pois pyrkinyt. Isännästäkin lienee alkanut tuntua jo siltä, kuin lehtori asuisi paikoillaan kuolemaansa saakka.
Varsinkin vierasten vastaanotto oli Lauraa jo pitkät ajat hävettänyt. Kuinka tänne voi kutsua vieraita, hän ajatteli; ihmisten on kuljettava keittiökäytävää — ja salikin, oliko se nyt mikään vierailusalonki! Mies, jolla oli hyvä palkka — — — Laura ei voinut ajatella häntä suosiollisesti. Tästä pitää tulla muutos! päätti hän itsekseen.
— Samuli, virkkoi hän varmasti, tultuaan miehensä luo, — meidän on keväällä muutettava tästä roskakasasta toiseen asuntoon!
Särkkä kohentautui työstään ja katsahti kysyvästi vaimoonsa. Tällä oli viime aikoina ollut aina samanlaista asiaa heti vierasten lähdettyä.
— Mitä sinä puhut roskakasasta? kysyi Särkkä.
— Mikä tämä on muu kuin roskakasa? Kaikki täällä on likaista, haisevaa, eikä täällä saa parhaalla tahdollaankaan pysymään puhtautta.
— Missä täällä haisee?
— Tule kylpyhuoneeseen ja lastenkamariin tai mihin tahansa, täälläkin löyhkää!
— Ei minusta täällä mikään löyhkää, vastasi Särkkä nousten paikoiltaan.
— Eihän vain! Mutta sinun nenäsi ei tunne mitään.
Lehtori meni lastenkamariin ja kylpyhuoneeseen. Siellä tuntui hänestä hiukan ummehtuneelta.
— Niin, hyvä ystävä, virkkoi hän vaimolleen, ette ole pitäneet ikkunaa tai seinäjohtoa kylliksi avoinna, täällä on lastenkamari-ilmaa.
— Sellainen ilma täällä aina on, eikä sitä pois saa. Lapsetkin ihan tukehtuvat.
Jos mikä, niin lapsiin vetoaminen vaikutti Särkkään. Pieninkin mahdollisuus, että niille olisi jotain parempaa saatavissa, pani hänet tekemään mitä hyvänsä. Tosin hän ei ottanut uskoakseen vaimonsa viimeistä väitettä, mutta ajatteli samalla, että saattaisihan ehkä parempikin huone olla lapsille saatavissa. Päästäkseen asiasta hän virkkoi: — Voithan käydä katsomassa huoneistoja, vuokrataan vain toinen. Mutta pidä nyt kumminkin silmällä, että huoneet ovat etelään tai ainakin länteen.
Pekka Kontio on uutterasti työskennellyt kotinsa maanviljelyksen hyväksi lähes kaksi vuotta. Isä on poikaansa tyytyväinen, sillä työn tulokset pistävät esiin kaikkialla. Äiti puolestaan välistä kyllä huokailee, ettei hänen Pekka-pojastaan tullut pappia, kun jo kerran niin paljon oli lukenut. Mutta tyytyväisenäpä hänkin viimein hymähtää, kun poika huomauttaa, että velkaantunut pappi on yhtä onneton kuin mikä muu herra tahansa.
— Niin, eihän meillä olisi ollut omia varoja, myöntää äiti.
Pekalla on oma kamari, jonka hän on sisustanut makunsa mukaan. Hän lueskelee paljon, varsinkin maatalouskirjallisuutta, hoitaa kirjanpitoa ja tekee laskelmia maanviljelyksen kannattavaisuudesta. Omin kokemuksin hän kaikki haluaa oppia. Ensi alussa tuntui täsmällisyys hänestä vaikealta, mutta mitä enemmän hän on töihin tutustunut, sitä säännöllisempi hänestä on tullut.
Välistä on kylläkin pistänyt ikäväksi maalainen yksitoikkoisuus, mutta senkin on jaksanut sentään aina sivuuttaa, kun on ollut olemassa se, jolle ikävästään ja huolestaan on kirjoitellut.
Aini Rasi, joka on varttunut sieväksi neitoseksi ja jolla on valkoinen lakki kuten Pekallakin, saa Pekan ikävän haihtumaan siten, että hän vastaa heti ja täsmällisesti kaikkiin Pekan kirjeisiin. Aini on ollut Helsingissä "oppimassa elämää", kuten hän kerran Pekalle kirjoitti. Ei hän maisteriksi eikä tohtoriksi aikonut, vaan hän tahtoi oppia jotain käytännöllistä. Hän oli sairaanhoitajatarkurssilla.
Kesän tuloa odotellessa alkoi Pekankin mieli tehdä avarampaan maailmaan hiukan itseään tuulettamaan. Ja mikäpä häntä esti? Hän ilmoitti Ainille tulonsa — ja silloin matkaa ei enää mikään voinut pidättää.
"Suloista on neitoansa kohdata."
Pikajunatkin tuntuvat kulkevan kovin hitaasti silloin, kun matkustaja tietää matkan päässä näkevänsä sen, jolta toivoo ja tietää saavansa suloisen silmäyksen. Asemat näyttivät Pekan mielestä menevän ohitse kovin hitaasti. Unikaan ei tietysti maistunut. Pekka ehti ajatella paljon asioita, vanhoja ja uusia, joiden kaikkien keskuksena oli omenaposkinen, sinisilmäinen, vaaleakutrinen, hymyilevä tyttö. Ihme, miten se kuva oli hempeä ja ihana — ja se oli tuossa kuin ilmi elävänä edessä, mutta eipäs sitä vain voinut koskettaa. Kaikelle se hymyili — ja sitten niin herttaisesti!
Veturi alkoi vihellellä ja piipittää. Välistä kuului pyörien jyske selvemmin, välistä se hälveni hiljaisemmaksi. Kallioseiniä vilahteli ikkunan takaa. Ja sitten tuntui Pekasta, kuin vauhti olisi kiihtynyt — yhä kiihtynyt. Hän katsahti ikkunasta ulos. Siinä sivuutettiin Pasila.
Hän alkoi koota tavaroitaan. Eläintarha, kallioita — sitten aukeni Töölön lahti —. Pekka laski mielessään: yksi, kaksi, kolme… Hän luuli ehtivänsä laskea kahteenkymmeneen — kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi! Juna töksähti kuin aura kantoon. Ihmisiä vilisi asemasillalla kuin muurahaisia suuressa keossa. Pekka tirkisteli ikkunasta — ei näkynyt. Oh, kun ne ihmiset — inhoittavat ihmiset matelivat kuin kärpänen tervassa.
Vihdoin Pekka pääsi vaunusta ulos. Hän kulki varovasti tähyillen joka suunnalle, mutta ei vain nähnyt "häntä" missään. Mutta asemasillan päässä, rakennuksen räystään alla, oli ihka elävänä, ruumiillisena, sama vartalo, samat kasvot, sama herttainen hymy, minkä hän oli vähän aikaisemmin sielunsa silmillä nähnyt. Pekka melkein pysähtyi kuin näyn nähdessään. Hän tahtoi pidättää itseään, hän tahtoi tyynnyttää itseään, sillä hän oli Ainin nähtyään tuntenut sydämessään liian suloisen piston.
— Kas, siinähän sinä olet! huudahti Aini.
— Tässä minä nyt olen! Oletko sinä täällä yksin? kysyi Pekka.
— Tietysti! kuului heleä, varma vastaus. Se "tietysti" vasta tuntuiPekasta hyvältä.
Hän tervehti Ainia toistamiseen kädestä pitäen ja sai niin hellänlempeän puristuksen vastaan, että hänen aivoissaan syntyi ajatus: nyt hän on varmasti minun!
Pekka tilasi itselleen huoneen ja jätti tavaransa sinne. Sitten he menivät kahvilaan saamaan virvokkeita. Aini kertoi lopettavansa sairaanhoitokurssinsa seuraavalla viikolla ja menevänsä kotiinsa kesäksi hoitamaan taloutta, sillä äiti ja isä matkustavat vesiparantolaan ainakin puoleksitoista kuukaudeksi. Hän ilmoitti talven kuluessa käyneensä myöskin keitto- ja kirjanpitokurssit.
— Entäs tanssikurssi? kysäisi Pekka.
— Hyh. Minä osaan tarpeekseni tanssia ilman kurssiakin, vastasi Aini.
— Niinpä niin, virkkoi Pekka, sinä olet opetellut siis ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.
Pekka puolestaan kertoi maanviljelyshommistaan ja tulevaisuudentuumistaan. Hänellä oli aikomus ryhtyä rakentamaan taloa uuteen kuntoon, mutta hän tahtoi tehdä sen niin vähitellen, ettei se estäisi muita töitä eikä kysyisi yhdellä kertaa suuria kustannuksia. Viljelyskelpoista maata oli hänen kotitalossaan yllin kyllin, kunhan hän vain oppi oikealla tavalla niitä viljelyskuntoon perkaamaan.
— Onko sinusta maanviljelys hauskaa? kysyi Aini.
— On, on hyvin hauskaa, vastasi Pekka. Hetkisen mietittyään hän kysyi kuin epäillen: — Sinä kai pidät enemmän kaupunkielämästä?
— En sitten vähääkään. Kyllä minä en enää tännekään tule, jos vaan muualla saan olla, vastasi Aini.
Pekka veti taskustaan tukun papereita ja ryhtyi jälleen juttelemaan rakennushommistaan.
— Kuulepas, Aini, virkkoi hän, sinä kun olet käynyt "soppakoulunkin", sanopas, millaisen keittiön sinä haluaisit?
Ja sitten he ryhtyivät suunnittelemaan uuden rakennuksen keittiötä, sen jälkeen siirtyivät he ruokailuhuoneen järjestämiseen, salin, vieraskamarin ja —. Kumpikin naurahti yhtaikaa ja samalla punastui. Aini joutui kovin hämilleen. He ymmärsivät että suunnittelut koskivat heidän yhteistä kotiaan.
— Oletko nähnyt lehtori Särkkää? kysyi vihdoin Pekka.
— En edes vahingossa kertaakaan, vastasi Aini.
— Siellä meidän pitää käydä. Minä olen ikäni kiitollinen sille miehelle; hän se sai minusta maanviljelijän.
— Miten niin?
— Siten, että hän saarnasi minulle järkeä, etten ryhtyisi velalla lukemaan, kun kerran omia varoja ei ollut.
— Eikö sinulla ole yhtään velkoja?
— Ei, jumalan kiitos!
— Sepä on hyvä!
— Onko sinunkin mielestäsi, Aini?
— On toki!
Kaikki, minkä Pekka kuuli ja näki, lujitti hänen rakkauttaan. Olipa sentään suuri, hyvin suuri onni, että he kaksi niin helposti ymmärsivät toisiaan.
— Oletko Paavo Tuunaista nähnyt? kysyi Pekka taas.
— Olen! vastasi Aini hieman naurahtaen.
— Miksi naurat?
— Ilman vain.
— Etkö voi sanoa syytä? Aini katsahti pöydän yli kumppaniinsa ja kohotti oikean käden etusormensa kuin nuhdellakseen.
— Oletkohan mustasukkainen! hän sanoi. Pekalla oli punastumisen taito vielä tallella.
— En, en minä enää, vastasi hän häpeissään.
— Vai et enää. No hyvä! Minä tapasin Paavon viikko sitten osakunnan kekkereissä. Hän tuli minua viemään tanssiin ja oli — humalassa.
— Juoko se vain yhä?
— Sitä kuuluu tekevän.
— Sepä ikävää — ja niin etevä kyky. Seuraavana päivänä nuoret menivät yhdessä lehtori Särkkää tervehtimään.
Särkkä oli asunut jo koko lukuvuoden uudessa huoneistossa Bulevardin varrella. Se oli komea asunto. Ainoastaan lehtorin työhuone oli entisillä juurikkotuoleilla ja hänen rakkailla seinuspenkeillään sisustettu. Iso sali oli uudenaikaisesti varustettu komeasta flyygelistä alkaen hienoimpaan uunilaipioon saakka. Vierasten saapuessa ei Laura-rouva sattunut olemaan kotona, jonka tähden lehtori vei heidät omaan työhuoneeseensa, iloiten suuresti, että he häntä vielä muistivat.
— Oletteko te kihloissa? kysäisi Särkkä muun puheen lomassa.
Vieraat kävivät hämilleen. Mitäpä he siihen kysymykseen olisivat voineet vastata. Aini naurahteli itsekseen. Vihdoin hän omasta puolestaan sanoi:
— En minä oikein tiedä. Pekka saapui kaupunkiin ja pyysi minua tulemaan kanssaan tänne.
— Eipä silti, ettette minun luokseni voisi tulla yhdessä, vaikkapa ette olisikaan kihloissa. Mutta miten minusta se lienee tuntunut niin luonnolliselta, että satuin kysymään.
— Eiköhän se jotain sellaista olekin, uskalsi Pekka huomauttaa.
— Sitähän minäkin, sanoi Särkkä. — Naiset tahtovat aina asioita kaunistella.
— En minä tosiaankaan halunnut kaunistella, soperteli Aini hämillään, naurahdellen. — Jospa sitä paljon kaikista muista asioista onkin puhuttu, niin ei — —
— Vielä siitä, keskeytti hänet lehtori. — Hyvä onkin, että ensin selvitellään muut asiat, ja kun ne näyttävät olevan kunnossa, niin se "asia" selvenee itsestään. Joka tapauksessa näen olevan syytä onnitella, ja sen teenkin oikein sydämeni pohjasta.
Niin joutuivat Pekka Kontio ja Aini Rasi kihloihin. Lehtori Särkkä tietämättään oli säästänyt Pekan polvistumisesta ja muusta virallisesta seremoniasta. Heidän poistuessaan vihdoin lehtorin luota tarttui Aini kursailematta Pekan käsipuoleen. Ja vielä vuosien, pitkien ja vaivalloisten, mutta yhdessä kestettyjen vuosien kuluttua pauhasi reipas Aini Pekalle: "Sinussa ei ole koskaan ollut miestä edes kosimaan, lehtori Särkän piti sekin puolestasi tehdä!"
Kuinka mielellään vastoinkäymisten ja murheiden murtama sydän — jos se on hyvä — sentään suo hyvää toisille. Särkän sydän ei ollut syttä valkeampi silloin, kun hän nuorille vierailleen vilpittömän onnittelun lausui. Hänen äänestään ja katseestaan saattoi päättää, että kaikkien hyvien hengettärien antimet hän toivoi nuorten liittoa lujittamaan. Ja kumminkin silläkin hetkellä painoi suuri suru hänen mieltään.
Hänen ja hänen vaimonsa tiet olivat viime aikoina yhä enemmän erkaantuneet. Laura-rouva oli saanut uuden, kalliin, hienosti sisustetun kodin, mutta eipä hän siinäkään viihtynyt. Taiteilija oli hänessä jälleen viime talven kuluessa herännyt eloon. Hän ei saanut rauhaa, ellei hänellä aina ollut tiedossa jokin esiintymistilaisuus. Ja niitä näytti nyt olevankin enemmän kuin tarpeeksi. Lauralla oli ollut menestystä, häntä ylistettiin arvosteluissa ja toivottiin hänen kauan pysyvän tällä ylevällä tasolla isänmaalle iloksi ja kunniaksi kansalle. Milloin häntä pyydettiin avustajaksi hyväntekeväisyyden nimessä, milloin taas suuren ansion toivossa.
Särkällä oli kumminkin parempi laskutaito ansioihin nähden. Heillä piti olla kolme palvelijaa: keittiö- ja sisäpalvelija sekä lastenhoitaja. Yhä tarvittiin myöskin uusia pukuja. Vieraina kävivät kuulut taiteilijat j.n.e.
Särkkä toivoi jälleen kesäistä rauhaa, hän ikävöi Pilkkeeseensä, missä tämä rauhattomuus loppuisi ainakin kesän ajaksi. Hän oli ollut naimisissa viidettä vuotta, milloin olisi edes kymmenen kulunut — ellei muutosta onnellisempaan päin tapahtuisi?
Kun hän istuskeli syvissä mietteissään keväisen illan hämärtyessä, kuuli hän vaimonsa tulevan kotiin. Hän ilostui siitä, sytytti lamppunsa ja ryhtyi työhön. Hetken kuluttua Laura tuli hänen huoneeseensa.
— Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä huomenna avustaisin turvattomien lasten hyväksi järjestettyä iltamaa? kysyi hän.
Särkkä nousi paikoiltaan ja meni vaimoaan vastaan.
— Elä nyt enää; johan sinä olet avustanut omalta osaltasi tänä talvena. Elä viitsi! pyyteli Särkkä.
— Mutta ajattele nyt: turvattomien lasten hyväksi!
— Onhan sinulla kaksi turvatonta itselläsikin.
Muistaisit niitä.
— Soo, sinäpä olet hävytön. Tarkoitatko sinä sillä, etten minä muka hoida lapsiani?
— Ei, Laura, en minä tarkoita kerrassaan mitään. Mutta minä pyydän oikein kauniisti, ettet nyt tällä kertaa menisi.
— Minun lapseni voivat hyvin! sanoi Laura. — Siitä ei ole syytä soimata. Tule vaikka katsomaan, jollet usko.
— Uskonhan minä.
Mutta Laura, joka kotiin tultuaan ei edes ollut käynyt lastenkamarissa, tahtoi todellakin tulla vakuutetuksi, että lapset voivat hyvin. Pienokaisia asetettiin juuri makuulle, ja Laurakin otti osaa tähän hommaan.
Särkkä asettui jälleen työhönsä hyvillään siitä, että edes tällä kertaa oli saanut tahtonsa läpi.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Laura saapui jälleen hänen huoneeseensa.
— Miks'et tullut lastenkamariin? Olisit nähnyt, kuinka hyvin pienokaiset voivat. Minä panin heidät makuulle. Ei sinulla siis ole mitään syytä tehdä esteitä minun lauluhommilleni.
Särkkä keskeytti jälleen työnsä ja kääntyi vaimoonsa päin.
— Mutta olisikohan tuo ainainen avusteleminen nyt niin välttämätöntä? Antaisit nuorempien.
— Niin, nuorempien! Sinä et tietysti ota ollenkaan huomioon sitä, että sellaisessa iltamassa tulee olla ensiluokkainen ohjelma, jotta rikkaat sinne saapuisivat.
— No saattaa olla niin. Mutta elä nyt tällä kertaa kumminkaan mene! pyyteli Särkkä.
Lauralla oli itsepintainen tapa aina saada miehensä suostumus kaikkiin toimiinsa. Ellei hän saanut sitä hyvällä, otti hän sen väkisin. Särkän oli aina lopuksi pitänyt lausua jotain sinnepäin, että: no menehän nyt sitten, tai: olkoon nyt tällä kertaa niin…
— Sinä olet tavattoman itsekäs mies, Samuli! virkkoi rouva jälleen. — Itse sinä kyllä huvittelet itseäsi hyväntekeväisyydellä, kun maalaisakat ovat kysymyksessä; silloin kun sinua haluttaa, teet sinä heidän heinätyönsä tai tuhlaat myllärin työhönkykenevälle joukolle runsaita antimia. Mutta kun avuttomien lasten hyvä on kysymyksessä, silloin sinulla on kaikenlaisia verukkeita. Tähän tarkoitukseen, joka nyt on kysymyksessä, kuluisi ainoastaan kaksi iltaa, tänään harjoitus ja huomenna itse iltama — siinä kaikki, jotavastoin sinulta — —
— Mutta voikohan näitä kahta asiaa oikeastaan verrata toisiinsa? kysyi Särkkä miettiväisenä.
— Vai ei? Ei tietysti! Toisessa on kysymyksessä kykenevät aikuiset ja toisessa avuttomat lapset. Toisia avustat sinä ja toisia haluaisin avustaa minä.
— Vieläkö sinä tänäänkin sitten menisit ulos?
— Tietysti. Kyllähän ainakin yksi harjoitus on välttämätön.
— Ja siten sinä olet joka ilta ulkona myöhään yöhön saakka. Minua hävettää tällainen elämä.
— Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisi Laura.
— En mitään sen enempää kuin sanoin.
— Siinä oli ilkeä viittaus. Sinä olet halpamainen. Hyvä. Mitäs sanot, jos minä ilmoitan sinulle, että olen jo lupautunut avustajaksi huomiseen iltamaan, vaikka tahdoin — —
— Vai jo lupautunut! Mitäs sinä sitten enää tässä tingit? tiuskaisi Särkkä. — Mene sitten, mene, hyvä ihminen, ja vaikka olisit helsinkiläisten posetiivina aamusta iltaan, niin — —
— Hävytön! kivahti Laura ja poistui, paiskaten oven jälestään kiinni.
Hetkistä myöhemmin kuului ulko-ovi liikkuvan saranoillaan, ja Lauran askeleet häipyivät rappukäytävään. Ja vihdoin kumahti kadulle johtava ovi — ja sitten oli kaikki hiljaista Särkän ympärillä.
Laura kulki nopein askelin Erottajalle päin. Annankadun kulmassa hän istuutui rattaille ja käski ajaa seurahuoneelle. Koko ajan hän katkeruudella muisteli miehensä käytöstä. Miks'ei hän, yhtä hyvin kuin muutkin, saisi voimiensa mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä — vallan yhtä suurella syyllä kuin esimerkiksi Samuli Särkkä? Että tämä vielä kehtasikin pistellä häntä. Odotapas, mietti hän, minä sinulle vielä näytän! "Helsinkiläisten posetiivi" — hyi… Raaka oli sellainen mies, sivistymätön raak — —
Hevonen pysähtyi. Hän maksoi ja astui sisään. Valoisissa portaissa hän katsahti isoon, kirkkaaseen peiliin. Hänen rauhansa palasi — hän oli vapaa — nyt hän sai olla vaikka aamuun saakka, miten kauan vain halutti — eikä miehellä saanut olla mitään sanomista, koska hän oli häntä niin syvästi loukannut. Oikeastaan alkoi Laura tuntea tyydytystä, että oli käynyt niin kuin oli käynyt.
Harjoitukset alkoivat. Hänen säestäjänään oli Antero Koski, jonka ystävällisyys sai Lauran pian unhottamaan viimeisenkin muiston vähän aikaa sitten sattuneesta kohtauksesta. Kun laulut oli valikoitu ja läpikäyty, tarjosi Koski Lauralle illallisen, jonka he söivät ison ruokasalin yksityiskomerossa. Pikkutunneilla Laura palasi kotiinsa.
Toukokuu lähenteli, loppuaan, sen viimeinen viikko oli käsissä. Kirkas auringonpaiste, joka ulkona luonnossa punoi vihreyttä maahan ja lehtiä puiden oksiin, ei jaksanut sulattaa sitä jäätä, mikä kangisti Särkän perhe-elämää. Lapset tietysti pitivät omaa iloaan, kun olivat huoneessaan, mutta niin pian kuin he näkivät vanhempansa yhdessä, jäykistyivät heidänkin iloiset piirteensä. Isä hypitteli heitä kyllä polvellaan, kun he hänen huoneeseensa tulivat, ja kertoi välistä jonkun pikku sadunkin; äiti taas yksin saapuessaan heidän luokseen toi heille makeisia, hyväili ja hellitteli — mutta niin pian kuin isä ja äiti olivat yhdessä, eivät he kumpikaan kyenneet edes lapsilleenkaan iloisuutta osoittamaan. Helvin mieltä se jo pyrki masentamaan aivan vaistomaisesti; pikku Samuli taas karttoi seuraa, kun hänelle ei oltu ystävällisiä.
Laura oli äänetön kotonaan. Mitä hänen pakosta oli sanottava miehelleen, sen hän sanoi ivallisen kohteliaasti, muka orjamaisella alistuvaisuudella. Hän ei katsonut aneen päiväkausiin, hänen nimeäänkin hän vältti. Pikku Samulia hän sanoi "Possuksi".
Kun naisen viha ja vihasta johtunut halveksuminen kohdistuu johonkin henkilöön, varsinkin hänen läheisimpiinsä, joista aviomies on ensimmäisessä sijassa, ei sillä ole mitään määrää. Kaikki kohtuuden varjokin on siitä kaukana. Ilmankos on sanottu, että naisen menettely riippuu hänen tunteistaan, että naisella ei ole oikeudentuntoa — tai jos on, niin se on sangen vähän kehittynyt.
Suuttumishulluus on kaikkein tavallisimpia tauteja maailmassa. On ihmisiä, joilla täytyy olla aina jokin esine, jota he voivat vihata ja johon saattavat pahan sisunsa purkaa. Nuo hymyilevät, hyväntahtoiset ihmiset, joita niin runsaasti näemme yleisillä paikoilla, teattereissa, konserteissa, toreilla ja kaduilla — kuinka moni heistä onkaan vapaa jostain itsepintaisesta luonteen ominaisuudesta, jonka ikävät varjopuolet ilmenevät ainoastaan kodin piirissä. Siellä — tuossa usein niin kauniisti, kyynelhellin sanoin ylistetyssä rauhan majassa, kodissa, — siellä taistellaan usein aseilla, jotka iskevät syvälle vastustajaan — siellä taistellaan sydämillä.
Moni elämän ehtoopuolelle ehtinyt mies, joka kynsin hampain on saanut ulkomaailmassa otella oman ja perheensä toimeentulon puolesta, varmaankin vastenmielisesti illan hämärässä hiipii kotiansa kohti. Sielläkään ei ole lepoa, sielläkään ei saa rauhaa. Onpa ehkä jälellä päivän raskain ottelu, syvimmälle sattuva isku kestettävä! Useimmitenhan käy niin, ettei ihminen suurimmillakaan ponnistuksilla saavuta muuta kuin akanoita puhtaan viljan asemesta — eikä sellaista onnettomuutta ymmärrä muut kuin se, joka on sen itse kokenut.
Eikä ihmekään, ettei sitä ymmärrä. Ihmisellä on niin huono kyky asettua toisen sijalle ja ymmärtää häntä. "Harvat ovat ne, jotka itseänsä ymmärtävät, vielä harvemmat ne, jotka toisia ymmärtävät."
Särkkä ei käsittänyt Lauran mielialaa ja sitä muutosta, mikä hänessä heidän avioliittonsa aikana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, että Laura nyt vasta toteutti itseään ja että se mielentila, mikä Laurassa oli vallitsevana heidän avioliittoon mennessään, oli poikkeuksellinen. Ei mikään niin miellyttänyt ja häikäissyt Lauraa kuin komeus ja loisto. Hän oli taiteilijana kärsinyt suuren kuperkeikan, hänen taloudellinen asemansa oli pakottanut hänet turvautumaan ventovieraisiin ihmisiin. Nyt häntä ylistettiin taiteilijana, nyt hän oli itse anastanut itselleen aseman. Eipä hän näin ollen tahtonut tietää mistään orjuudesta, mistään pakosta. Entiset ajat olivat olleet ja menneet! Jos hän näki kärsivänsä vääryyttä — taiteilijasieluthan näkevät sen sitäpaitsi helpommin kuin muut kuolevaiset —, niin hän iski vastaan, antoi niin että tuntui.
— Oletko sinä, Laura, minulle vielä vihainen? kysyi Särkkä vaimoltaan kerran päivällispöydässä.
Laura ei vastannut.
— Heitä nyt jo vihasi, pyyteli Särkkä. — Eiköhän meissä ollut syytä kummassakin?
— Sinulla ei ole oikeutta, virkkoi Laura silmät säihkyvinä, — panna esteitä minun toiminnalleni, kun se on yhtä hyvää ja hyödyllistä kuin omasikin. Sen ovat sanoneet minulle muutkin!
— No mutta, Laura hyvä, oletko sinä jo muihinkin vedonnut tässä asiassa, joka minun ymmärrykseni mukaan koskee yksinomaan meitä kahta?
— Se on minun asiani! vastasi Laura.
— Laura, varsinkin tästä kysymyksestä haluaisin kanssasi keskustella.
— Minulla ei ole aikaa nyt, virkkoi Laura tylysti.
— Miksi ei ole? Aiotko tänäkin iltana mennä johonkin.
— Aion!
— Elä nyt, hyvä ihminen! Keskustellaan kumminkin ensin.
— Mitä meillä on keskusteltavaa? En minä aina jaksa kuulla sinun ruikutuksiasi!
— Vai niin.
Särkkä poistui omaan huoneeseensa. Kohta sen jälkeen kuului Laura lähtevän.
Viime aikoina oli Särkän kodissa alkanut käydä vieraita tuhkatiheään. Olipa Lauralle ilmaantunut sukulaisiakin, serkkuja ja pikkuserkkuja, joista avioliiton alkuaikoina ei tiedetty mitään. Nämä kävivät Lauran luona, ja Laura teki ahkerasti vastavierailuja. Viime aikoina hän oli solminut ystävyydenliittojakin useilla suunnilla ja naisellisella avomielisyydellä kertonut kaikki perheasiansa ystävilleen, usein niitä liioitellenkin voimakkaan mielikuvituksensa avulla. Näissä piireissä alettiin Särkkää pitää jonakin sivistyneenä raakalaisena, joka kohteli vaimoaan säädyttömillä tavalla. Kaikki myötätunto oli Lauran puolella. Uskotuin Lauran miesystävistä oli Antero Koski, joka ymmärtämättömyydessään kiihoitti Lauran intohimoja jyrkkään vastarintaan Särkkää kohtaan.
Jo useana iltana oli Särkkä tehnyt iltakävelyjä eri suunnille kaupunkia. Hänelläkin näytti olevan tärkeitä asioita toimitettavana. Pekka Kontio ja Aini Rasi käydessään hänen luonaan olivat kertoneet Paavo Tuunaisen olevan rappion partaalla. Särkkä ei ollut unohtanut tätä etevää oppilastaan. Ja hänen aivoissaan oli syntynyt ajatus pelastaa, jos mahdollista, Paavo turmiosta. Häntä Särkkä etsi. Hän kävi melkein kaikissa kapakoissa, istui vähän aikaa kussakin ja sitten löytämättä häntä pettyneenä poistui. Vaimonsa mentyä lehtori nytkin lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän alkoi ooprikselta, siirtyi sitten Kämppiin, Seurahuoneelle ja vihdoin Kaivohuoneen isoon saliin. Ulkona oli alkanut hämärtyä, sähköt paloivat sisällä. Muka sanomalehtiä etsien hän kierteli joka sopen, mutta missään ei Paavoa ainakaan vielä näkynyt. Sitten hän istuutui erääseen nurkkaan ja tilasi teetä. Sanomalehtensä takaa hän piti silmällä kaikkia tulijoita. Ja vihdoin saapuikin tuttavia, mutta niiden joukossa ei ollut Paavoa. Tuttavia oli kaksi: taiteilija Antero Koski ja Laura.
Särkkä hämmästyi, veti sanomalehden kokonaan eteensä ja istui hiljaa, melkein hengittämättä. Tarjoilija ohjasi tulijat salin läpi sivuhuoneeseen. Särkkä heitti sanomalehden ja maksun teestä pöydälle ja pötki häpeissään tiehensä. Eikä hän sen jälkeen enää käynyt Paavoa etsimässä.
Mutta kohtalo oli hänelle suopea. Seuraavana päivänä koulusta tullessaan hän tapasi Paavo Tuunaisen kadulla. Tämä aikoi ensin väistää vastaantulijan menemällä kadun poikki, mutta lehtori pidätti hänet.
— Miten jaksat? kysyi lehtori ystävällisesti.
— Siinäpähän menee, vastasi Paavo katsellen kadun toiselle puolelle.
— Etkö tulisi käymään luonani? kysyi lehtori. — Minulla olisi yhtä ja toista juttelemista.
— Voisinpahan ehkä tulla, vastasi Paavo väkinäisesti.
Särkkä tarjosi vieraalleen päivällisen, joka tälle näyttikin maistuvan erinomaisesti. Paavon vilkuilevasta käytöksestä kyllä saattoi päättää, ettei hän ainakaan alussa ollut hyvillään tästä kohtauksesta muutoin kuin ehkä päivällisen tähden. Särkkä kertoi sitten Paavolle, että hänellä olisi nyt tavattoman kiireellisiä kirjoitustöitä, joten hän välttämättömästi muutamiksi päiviksi — ehkä kauemmaksikin, jos Paavolla olisi aikaa — tarvitsisi hänen apuaan. Paavo lupautui. Jo samana iltana työt aloitettiin ja jatkettiin niitä illalliseen saakka. Kun Paavon piti poistua — hän ei muka voinut jäädä lehtorin luokse ainakaan täksi yöksi — antoi lehtori hänelle viitosen.
— Vai tarvitsisitko enemmän ehkä? kysyi lehtori.
— Ei, en minä nyt.
— Mihin aikaan voit tulla aamulla, joko ennen kahdeksaa?
— Voin kyllä.
Siten jatkui työtä toukokuun viimeiset päivät. Joka ilta sai Paavo viitosensa etukäteen. Hän oli hyvillään toiselta puolen, että saattoi nyt edes iltahetken, istua kapakassa omalla kustannuksellaan. Kotoaan hän ei enää saanut, velkojenkin hoito oli jo niin ja näin. Luvuista ei tullut mitään, sillä "karhut" alkoivat pitää tarkkaa huolta siitä, ettei hänelle jäänyt rahtustakaan rauhoitettua aikaa. Ainaisessa pienessä humalassa ollen sellaista olotilaa sentään saattoi sietää, ja kun sai hyvän "plenskan", niin ilokin tuntui ilolta.
Jo yhteistöiden ensi päivinä lehtori ryhtyi tiedustelemaan, mille kannalle Paavo asettuisi maallemuuttoon nähden. Epävarmalta näytti. Mutta lehtori kuvaili maaelämää niin kirkkailla väreillä, että Paavo alkoi tuntea vähitellen jonkinlaista mieltymystä siihen. Ja vihdoin hän lupautui.
Muuttopäivä läheni. Se ei ollut, kuten edellisinä vuosina, kesäkuun ensimmäinen, vaan oli siirtynyt viidenteen. Laura-rouvalla oli paljon hommaa, kaupungilla hän liikkui päivät päästään, tilasi pukuja ja kävi niitä koettamassa. Särkkä odotti kärsivällisesti, vaikka Pilke niin usein pilkistelihe houkuttelevana hänen sielunsa silmissä.
Muuttotavarat ottivat nyt suuremman tilan kuin ennen. Pilkkeeseen piti rouvan määräyksestä viedä "sivistyneille" kuuluvia huonekaluja. Sitä varten Laura pakkautti sänkynsä — hän oli sairas, hän ei voinut maata kovilla alustoilla ja epämukavissa laatikoissa — muutamia nojatuoleja y.m. Mutta pääasia Särkän mielestä oli, että vihdoinkin päästiin lähtemään.
Matkalla Laura tunsi ruumiissaan kaameita väristyksiä, jotka johtuivat Pilkkeen yksinäisyydestä, mikä häntä siellä odotti. Hän oli viime talven kuluessa viettänyt siksi loisteliasta seuraelämää, että maalaisolot ilman hengenheimolaisten seuraa, ilman elähyttäviä taiteellisia vaikutelmia häntä ihan kammottivat. Olihan hänellä miehensä, olihan hänellä lapsensa! Mutta mitä iloa oli hänellä miehestä, jonka elämänkäsitys oli vallan toinen kuin hänen omansa, — ja mitä lapsistakaan, jotka eivät vielä mitään ymmärtäneet. Laura luuli olevansa liian vanha heidän kanssaan leikkiäkseen.
Laura ei muistanut enää sitäkään, miksi hän Särkän kanssa oli mennyt naimisiin. Tai ehkäpä hän ei tahtonut muistaa. Hullu hän oli ollut, niin hän omassa mielessään päätteli, kun oli moisen tyhmyyden tehnyt. Hän, taiteilija, sarkanuttutalonpojan rouvaksi! Vilahti tosin välistä Lauran mieleen kuin varkain muisto siitä, että Särkkä oli häntä kohtaan ollut sangen hyvä ja avustanut joskus häntä kelpo lailla. Mutta mitä seurasi sitten? Ja Lauran mieli kovettui jälleen. Hän ei olisi saanut toteuttaa taidettaan. Särkkä oli muka koettanut kynsin hampain sitä ehkäistä.
Heidän saapuessaan Pilkkeeseen katseli kumpikin sitä eri valaistuksessa. Särkästä se tuntui ehkä entistään leppoisemmalta rauhan majalta. Ehkäpä täällä taas elämä laskeutuisi siedettävään uomaan, ehkäpä luonto tyynnyttäisi kukkuroilleen kuohahtaneita intohimoja? Laurasta taas näytti Pilke pieneltä ja mitättömältä torpalta, joka oli vallan ala-arvoinen heidän asunnokseen. Sellaisissahan asuivat seudun köyhimmät torpparit. Varsinkin se hänestä tuntui harmittavalta, ettei Särkkä ollut hommannut edes laivasiltaa rantaansa ja koettanut saada ohikulkevia laivoja lahteen poikkeamaan. Siihen ei suinkaan olisi ollut voittamattomia esteitä.
— Mihin meidän sitten pitäisi mennä? Eihän meillä ole mihinkään asiaa. Me vietämme kesää, me tahdomme olla rauhassa, oli Särkkä vastaillut, kun laivasillasta oli ollut kysymys.
Paavo Tuunainen oli ollut omissa mietteissään koko matkan, eikä hän Pilkkeeseen saavuttuakaan ensi päivinä suurta melua itsestään pitänyt. Elämä tuntui hänestä raskaalta, ja häntä väsytti lakkaamatta. Viinahöyryt karkkosivat ruumiista. Lehtori antoi hänen olla omia aikojaan. Jonkun päivän kuluttua hän sitten valmisteli hänelle kirjoitustöitä, lämmitti saunan kaksi kertaa viikossa ja kylvetti häntä kelpo lailla. Muina päivinä sateista ja tuulista välittämättä käytiin uimassa.
Mutta viikon parin perästä maalle tultua etsiskeli Särkkä maatöitä. Vihdoin hän keksi sellaisen tuuman, että hänen maapalstansa ympäri oli kaivettava suuri viemärioja. Mitä varten? Lehtori hymähti itsekseen, kun arvosteli tämän työn turhuutta. Mutta kaivettava se vain oli. Heinäntekoon, kesätöistä hauskimpaan ja terveellisimpään, oli vielä ainakin kuukausi aikaa. Jo sitä ennen — mietti Särkkä — tulee Paavo Tuunaisen viinahien valua tantereelle. Ainoastaan ruumiillinen työ voi kitkeä hänen ruumiistaan tuon synnillisen himon.
Särkkä paalutti viemärin suunnan, mittasi sen pituuden ja jakoi kahteenkymmeneen yhtä suureen osaan päätellen, että sen tulee kahdessakymmenessä päivässä valmistua. Sitten hän hankki terävät rautakanget ja lapiot. Kävellessään Paavon kanssa hän kertoi tälle rankkasateiden usein tekevän tuhoa hänen peltopalstalleen.
— Näetkös, selitti hän, tuo kangas, joka ei ime vettä kyllin nopeasti, viettää tänne rantaan päin ja työntää tulvan minun pellolleni. Mutta nyt minä sen ehkäisen, minä piiritän maani viemäriojalla. Muutoin se työ on sangen hauskaa; rupeama päivässä tai pari, niin oja on pian valmis.
Ja sen enempää Paavoa kehoittamatta hän eräänä päivänä alkoi iskeä lapiotansa maakamaraan. Työmaalle hän oli varustanut lapion ja kangen myöskin toista miestä varten. Kun Paavo kuuli lapioniskuja, meni hän paikalle, tarttui kankeen, ja yhdessäpä he sitten ojan kaivoivat. Kahdessakymmenessä päivässä se valmistui, juuri niinkuin lehtori oli sen suunnitellut.
Työ oli ihmeellistä lääkettä Paavon lakastuneelle mielialalle. Ojan reunustat kasvoivat rehevää heinää — ja varmaan moni ruohonkorsi oli imenyt voimaa niistä hikipisaroista, joita Paavo työssään oli vuodattanut. Mutta mitä tiheämmin ne olivat tippuneet, sitä uutterammin tekivät työtään ruumista oikeilla nesteillä elähyttävät voimat. Ojanvarret aitoineen, koivikkoineen muuttuivat hymyileviksi, taivas päilyi kirkkaana ja loisteliaana — ja Paavon täytyi jälleen ruveta naurahtelemaan ja laskemaan leikkiä, laulelemaan kilpaa iloisten lintusten kera.
— Tulisit sinäkin, Laura, meidän kanssamme ojasta kiviä vääntämään vähäksi aikaa, niin kyllä ikäväsi häviäisi, oli Särkkä usein kehoittanut vaimoaan.
— Luuletko, että minun jäseneni sellaista kestäisivät, ja millaisiksi käteni tulisivat? vastaili Laura.
Eipä Laura osannut ryhtyä oikeaan keinoon ikävänsä ja pahan tuulensa poistamiseksi. Juhannuksen jälkeen hän välttämättömästi tahtoi päästä kylpylaitokseen, sillä häntä vaivasi hermostuneisuus. Särkkä pyysi häntä jäämään kotiin ja kylvettämään itseään kotisaunassa.
— Sinä olet kummallinen mies, Samuli, virkkoi Laura. — Et antaisi vaimosi koskaan liikkua missään ja huvitella itseään. Hänen pitäisi olla aina kiinninaulattu kotiin.
— Mutta Laura, huvittelithan sinä koko viime talven, huomauttiSärkkä.
— Vai huvittelin? Työtä minä tein!
Särkkä ällistyi. Hän oli pitänyt vaimonsa viimetalvista elämää kokonaan huvitteluna.
— Ja toisekseen, jatkoi Laura, ei tälläkään kertaa huvittelu ole pääasiana, vaan parantuminen. Minä en ole terve.
— Mikä sinua oikein vaivaa?
— Minä olen liiaksi rasittanut itseäni.
— Mutta eihän sinulla ole ollut siihen vähintäkään pakkoa.
— Ja tuo nykyinen piika sinun on heti kuskattava meiltä pois, sillä minä en ole täällä päivääkään, jos se pysyy talossa, sanoi Laura päättävästi, muuttaen puheen suuntaa.
Särkkä oli usein kuullut vaimonsa tuskastuneen äänensävyn palvelijatarta puhutellessa. Olipa tämä välistä vastaillut koppavastikin, joten seurauksena oli ollut ankara sanasota.
— Voithan sinä sen itse tehdä, jos hän on mahdoton.
— Sinulle ei tietysti kuulu mikään, mikä kuuluu vaimollesi?
— Minusta tällaiset asiat kuuluvat emännälle.
— No hyvä, ole sitte hänen kanssaan, jos toimeen tulet. Mutta minun on päästävä kylpemään.
— Jos se on tarpeellista, niin voithan mennä, myönsi Särkkä.
Laura matkusti Savonlinnaan.
Heinäkuun alkupäivät olivat sateiset. Pieni kylpykaupunki näytti alakuloiselta ja ikävältä. Ihmiset värjöttelivät sisällä; ainoastaan jokunen uskalsi ison sateenvarjon suojassa kulkea sillan yli kylpylaitokselle tai palata sieltä. Sillankorvassa kuskipukillaan istui pari ajuria, kauhtanan kaulus korville kohotettuna. Kasinon verannalla ani harvat kuluttivat aikaansa. Suuret, iloiset seurat eivät nähtävästi vielä olleet saapuneet.
Laura tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Huoneen hän oli vuokrannut itselleen pienestä saarihuvilasta, johon johti pitkä puinen silta kylpylaitokselta. Ikkunan takana kasvavat puut tihkuivat vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Katolta johtava vesiränni lorisi yhtämittaa ja kiusasi häntä. Mitä varten hän oli tänne tullut? mietti Laura yksin istuessaan. Yksinäisyyttä, ikävää pakoon!
Hän oli toivonut kylpylässä tapaavansa iloisia taiteilijoita, ennen kaikkia muita Antero Kosken. Missä hän oli? Ja mitä varten Laura häntä etsi? Heillä oli niin paljon yhteisiä muistoja, hauskoja — jos ikäviäkin. Kunpahan edes hän olisi ollut täällä!
Rauhattomana Laura usein lähti huoneestaan vesisateeseen, kulki suuren sateenvarjon suojassa kasinolle, tarkasteli kaikki nurkat ja sopet kuin jotain etsien. Joku hyvänpäivän tuttava siellä silloin tällöin häntä vastaan tuli, mutta ei ketään läheistä. Välistä hän istuutui verannalle ja tilasi kahvia aikansa kuluksi. Olla yksin ja ikävöidä, seurustella ihmisten kanssa, joista ei pidä, tai olla sidottu mieheen, joka näytti — — —, niin, kaikki oli yhtä kiusallista! Kaikki yhtä sietämätöntä!
Kerran kahvia juodessaan Laura katsahti isoihin sähkökruunuihin. Oi, kuinka ne loistivatkaan silloin Olavinjuhla-yönä lähes vuosi sitten! Kuinka ne häikäisivätkään ja lumosivat! Silloin oli vielä jotain sopusointua hänen elämässään, silloin vielä jokin side yhdisti entistä nykyisyyteen. Nyt olivat kaikki siteet katkenneet. Ei mikään tuntunut enää sitovan häntä menneisyyteen. Miksi? Eipä hän voinut sitä itselleenkään selvittää. Kaikki tämä epätietoisuus repi häntä — eikä hän sille kumminkaan mitään voinut. — Miksi hän olikaan esiintynyt riemuisessa Olavinjuhlassa? Ja hän olisi ollut valmis esiintymään jälleen, vaikka nyt heti, jos häntä vain olisi tarvittu. Hänen oli tehtävä itsensä tarpeelliseksi!
Laura tilasi kuvakortin ja postimerkin. Hän kirjoitti osoitepuolelle:"Taiteilija Antero Koski, Helsinki." Ja kuvan alle toiselle puolelle:"Tervehdys Savonlinnasta. Täällä on sanomattoman kaunista ja hauskaa.Uhkailithan Sinäkin viime talvena, että viettäisit täällä koko kesän.Eipä Sinua ole vain näkynyt. Ilmoitahan jotain itsestäsi. Laura."
Kun hän oli lähettänyt korttinsa postiin, tuntui hänestä helpommalta.Saapa nähdä, eikö "hän" pian tänne ilmaannu? mietti hän itsekseen.
Vähitellen alkoivat ilmat seestyä. Pilvistä aamua seurasi auringonpaisteinen päivä. Joka hetki Laura odotteli näkevänsä Anteron. Ihmisiä olikin nyt viljalti liikkeessä — ja kaukaa useimmat nuoret miehet hänestä näyttivät ihan Anteron näköisiltä, mutta lähelle tultua hän huomasikin aina pettyneensä. Viikon kuluttua korttinsa lähettämisestä sai Laura kumminkin hauskan tervehdyksen. Se oli Anterolta, joka ilmoitti saapuvansa parin päivän kuluttua. Se se Lauraa lohdutti.
Antero saapui huolettomana, iloisena, elämänhaluisena, tuoden mukanaan tästä hyvästä melko annoksen Laurallekin. Tästä alkaen Laura unohti ikävyytensä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Joka päivä laulettiin, soitettiin, tehtiin huvimatkoja ja illoin karkeloitiin. Kylpyläelämä alkoi olla vilkkaimmillaan. Huvittelumenoihin hankittiin varoja konserteilla. Parina sunnuntaina käytiin vilkasliikkeisissä maalaispitäjissä ansaitsemassa sievoiset rahat, sitten annettiin konsertti kasinolla. Laura Nordin — hän käytti nyt yksinomaan Nord-nimeä — ja Antero Kosken nimet kaikuivat kaikkialla. He olivat kylpylaitokseen kerääntyneiden nuorten — olivatpa nämä sitten taiteilijan-alkuja tai muita kuolevaisia — keskus ja sydän.
Kasinolla annetun konsertin jälkeen tarjosivat Laura ja Antero illalliset muutamille tuttavilleen — niiden joukossa oli pari sanomalehtiarvostelijaakin. Pöytäpuheita jatkui myöhään yöhön kahvin ja liköörin ääressä. Laurakin innostui puhetuulelle ja kertoi varsin avomielisesti seurueelle, jonka hän nyt laski läheisimmäksi ystäväpiirikseen, Pariisinkokemuksistaan. "Muistatko, Antero", hän muun muassa kysyi konserttikumppaniltaan, "kun Pariisissa saatiin tappiota? Muistatko, miten silloin hankittiin varoja illallisiin; muistatko, paljonko saatiin minun koruillani ja sormuksillani? Eihän se paljoa ollut, mutta kekkerit kumminkin pidettiin…"
— Siitä, siitä on jo pitkä aika, jatkoi hän silmät säteilevinä. — Ja mitä sen jälkeen onkaan tapahtunut? Paljon, paljon! Olen joutunut naimisiin, olen joutunut riippuvaiseksi miehestä, joka sanoo minua rakastavansa. Mutta minä en ymmärrä sellaista rakkautta — siinä ei ole mitään, joka edes hetkeksi saisi unhottamaan itsensä… Minä vihaan, minä halveksin tätä myrskytöntä elämää… Minä vihaan, minä halveksin sen aiheuttajaa…!
Lauran silmät tuijottivat punertavina kattoon. Hän seisoi vasemmalla kädellään pöytään nojaten. Jotain kiihkeän-intohimoista pyöri hänen mielessään…
— Älä puhu enää, Laura! pyyteli eräs arvostelija totisin elein.
— Niin, älä puhu! kielteli myöskin Antero Koski. — Pidetään muutoin hauskaa!
Seurue oli hetkisen totisemmassa tunnelmassa. Laura asettui paikoilleen.
— Kippis, Laura! Ne olivat sittenkin hupaisia aikoja, ne Pariisin ajat, muistutteli Antero.
— Ah, jos sinne vielä kerran menisin, niin en sieltä ainakaan lähtisi pois niin nolona kuin ennen, vastasi Laura.
— Mennään vain, mikä meitä estää — kippis! virkkoi Antero.
— Sama se, mennään!
Kaikki yhtyivät Lauran ja Anteron kilistykseen. Ja "huoletonta", "vapaata" seurustelua jatkui yhä.
Kello kahdentoista jälkeen tuli tarjoilijatar tiedustelemaan, aikoiko herrasväki vielä jotain tilata, ja ilmoitti, että se oli tehtävä nyt, jos lisää haluttiin. Tietysti tilattiin, ja tilattiin niin runsaasti, että siitä riitti vielä aamukohmeloonkin.
Laura rupesi haukottelemaan. Uneliaisuus tarttui vihdoin muuhunkin seuraan.
— Oh, huokasi Laura, minä en edes voi käyttää ajuria!
— Älä hätäile, lohdutteli Koski, minun käsivarteni on yhtä tukeva kuin tämän kaupungin rämisevät nelipyöräiset.
Kasinon edustalla erkanivat Laura ja Antero muusta seurasta, joka lähti kaupunkiin.
Hitain askelin kulki pari käsikynkässä kallioleikkauksen läpi ja pitkin tenniskentän laitaa pitkälle puusillalle. Kesäinen leuto länsituuli hyväili Lauran hohtavia, kiihoittuneita poskia.
— Oh, kun väsyttää! Jospa olisi sänky jo tässä! hän vaikeroi.
Hän riippui Anteron varassa kokonaan.
— Painanko liian paljon? kysyi hän katsahtaen Anteroa hellästi silmiin.
— Et, et!
Rappusista oli Anteron kannettava seuralaisensa ylös. Vaatteet päällä heittäytyi Laura sänkyynsä.
— Minä en jaksa riisuutua, olen niin väsynyt! hän vain huudahteli.
Kun Laura seuraavana päivänä veti ikkunaverhoja syrjään, niin hän samalla itsekseen vakuutteli:
— Minä lähden Pariisiin, lähden Pariisiin! En tahdo olla täällä, en ainakaan Pilkkeessä!
Mutta Pilkkeessä vietettiin hiljaista, säännöllistä elämää. Joka viikko lähetti Särkkä vaimolleen kortin tai pikku kirjeen, kertoen lapsilta ja itseltään terveisiä, samalla kysellen, milloin Laura saapuisi kotiin. Mitään vastausta ei tullut. Sanomalehdistä Särkkä kumminkin saattoi seurata "Laura Nordin" elämää verrattain täydellisesti, ainakin mitä ulkonaiseen vointiin tuli. Mitä hänen piti vaimostaan ajatella? Miten tämä elämä päättyisi — ja mitä hänen oli tehtävä saadakseen Lauran järkiinsä ja palaamaan kodin ja lasten piiriin?
Ne olivat tuskaisia ajatuksia. Mikä Särkkää eniten ihmetytti, oli se, ettei hän enää pariin vuoteen ollut osannut keskustella vaimonsa kanssa tärkeimmistäkään, läheisimmistäkään asioista. "Ne ovat vain niitä sinun vanhoja virsiäsi, iankaikkisia ruikutuksiasi", oli Laura vastannut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ja Särkkä kuitenkin piti ehdottamiaan asioita vallan elinkysymyksinä. Ne koskivat säästäväisyyttä, yhteisiä pyrintöjä ja ennen kaikkea lasten kasvatusta. "Sellainen kasvattaja, joka ei edes kurita lapsiaan", oli Laura taas kerran sanonut. Mitä hänen oli tehtävä?
Särkkä oli ollut aina sitä mieltä, että kun asioista oikein keskustelee, niitä pohtii ja seuloo, niin sehän nyt olisi ihme, etteivät ne selviäisi. Mutta kun niistä ei saa puhua — kun ne olivat muka aina samanlaisia "ruikutuksia"!
Kerran sitten kypsyi Särkän mielessä päätös, että hän kirjoittaaLauralle kirjeen ja koettaa siinä juurtajaksain selvitellä asioita.Ja niinpä hän kirjoittikin.
"Pilkkeessä, heinäk. 20 p. 19… Rakas Laura!
Lapset ovat tässä ympärilläni ja lähettävät mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä sekä haluavat kertoa, että he voivat muutoin hyvin, paitsi että heillä on ikävä äitiä. Helvi sentähden kyseleekin, milloin se äiti kulta kotiin tulee.
Ja ihan samaa voin omasta puolestanikin kertoa — ikäväpä minullakin alkaa olla, mutta minä sen sentään jaksan paremmin tukahduttaa, kun käyn heinäniityllä aamupäivät ja ahertelen kotosalla iltapäivät.
Niinpä niin! Mutta minä aion nyt kirjoittaa vähän muutakin, nimittäin meidän kahden keskinäisistä asioista. Sinulla ei ole syytä minuun pahastua, ja tuskinpa sitä teetkään, jos rauhallisesti luet nämä rivit. Näetkös, meidän välimme ovat menneet pilalle. Sinä et luota minuun, enkä minä puolestani tiedä, millä olen luottamuksesi menettänyt. Pyydän ystävällisimmin, että sen seikan minulle avomielisesti selittäisit, niin minä parhaani mukaan koetan itseäni parantaa. Voisit kertoa minulle asiasi vaikkapa kirjeellisesti, jos Sinulle se tapa on helpompi. Ja kerro aivan avomielisesti, niin olen varma siitä, että osanottoa saat minun puoleltani.
Meidän välillämme tapahtuneet pahimmat yhteentörmäykset ovat olleet seurauksena meidän erilaisesta maailmankatsomuksestamme. Naimisiin mennessämme oli meillä kaksi vaatimatonta kotia: Pilke ja kaupunkiasunto. Edellinen on melkein samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin — ehkä sisustukseltaan entistään upeampi. Kaupunkiasunto on muuttunut kokonaan Sinun makusi mukaan muutoin, paitsi minun huonettani. Alussa Sinä olit sangen tyytyväinen — nykyään sitävastoin olet ollut tyytymätön.
Ainoa, jossa kielteisesti olen koettanut toimintaasi ehkäistä, on ollut nuo iänikuiset iltama-avustukset. Kun niistä on ollut puhe, olen välistä menettänyt malttini ja sanonut turhia sanoja, jotka olisivat voineet paremmin olla sanomatta. Vaikka minä olinkin kivenkovaan päättänyt, ettei itsehillitsemiskykyni ainakaan Sinuun nähden koskaan saisi lamautua, en silloin osannut — tunnustan sen suoraan — laskea kyllin tarkoin sitä kysyviä edellytyksiä. Varsinkin on pahoittanut usein mieltäni se, etten ole saanut keskustella kanssasi asioista, jotka minusta ovat olleet tuiki tärkeitä. Minä pidän Sinusta paljon, ehkä liian paljon — ja luulenpa, että ihmisen, josta pitää, tahtoisi ennen kaikkea taivuttaa oman mielensä mukaiseksi. Me ihmisparat emme siinä kumminkaan koskaan näy onnistuvan.
Pahin kaikesta on se, etten minä koskaan saa selvään tietää, mitä Sinä tahdot ja mihin pyrkimyksesi tähtäävät. Tietysti Sinä osaat laskea taiteesi vuodet jo yksiköissä, vaikkapa et taiteeseesi muutoin väsyisikään. Jos muistat, niin olit Sinä naimisiin mennessämme päättänyt kokonaan jättää sen alan — ja siitähän on jo vierähtänyt vuosia, jotka ovat tuoneet meille molemmille ennen tuntemattomia velvollisuuksia. Ja jollei enää muuta olisikaan, joka meitä yhdistäisi, niin minun mielestäni nämä velvollisuudet ovat sellaista laatua, ettei niissä ole tinkimistä. Lapset eivät tule toimeen ilman äitiä. Äiti on heille ensimmäinen. — En tahdo suinkaan moittia Sinua, mutta sydämessäni tuntuisi niin hyvältä, jos enemmän uhraisit aikaasi heidän hyväkseen ja leikkisit heidän kanssaan.
Kirjoita minulle, miten Sinä näitä asioita ajattelet, ja minä koetan parhaani mukaan taipua, että rauha ja hyvä henki kodissa vallitsisi. Tai tule kotiin ja kerro! Jos tahdot, niin tulen Sinua noutamaan — ja jos tahdot, niin tuon lapset mukaan. — Meidän pitäisi tukea toisiamme — minä tahtoisin sitä tehdä, mutta minä en osaa, ellet Sinä ilmaise, miten voisin sen tehdä.
Terveiset Helviltä ja pikku Samulilta sekä itseltään lähettää isäSamuli."
Tämän kirjeen saatuaan Laura luki sen hätäisesti läpi, ja hänen kasvonsa eleet osoittivat ristiriitaisia tunteita. Jo samana iltana hän luki siitä erinäisiä kohtia Antero Koskelle.