Albert seisoo korkealla Tähtitorninmäellä, hänen allansa lepää Helsinki kuunhohteessa. Huomaamattansa on hän yksinäisyyttä etsien tullut sinne. Kello on noin yksitoista illalla, kaupungista kuuluu etäinen humina. Liike kaduilla on vielä jokseenkin vilkas, katulyhdyt loistavat lukemattomina alhaalla kaupungissa niinkuin tähdet. Nikolainkirkon tornikello kumottaa punertavana kuuna tuossa keinotekoisessa tähtitarhassa. Pohjoissataman rantalyhdyt kuvastuvat veteen, ja Katajannokalle vievän rautatiesillan luona luovat tiheässä olevien lyhtyjen pitkät valojuovat veteen ikäänkuin jättiläisurut, joiden tuliset urkupillit hiljaa heilahtelevat vedenkalvon värähdellessä.
Taivaalla paistaa täysikuu heikentäen hiukan katulyhtyjen loistetta ja levittäen salaperäistä hohdettansa kaupungin mustille peltikatoille, jotka täältä korkealta katsottuina muistuttavat tavattoman suuria ruumisarkkuja. Sen hopeaiset säteet kimmeltävät merenpinnalla, jolla siellä täällä uinuu pieni virolaisjaala. Myöskin taivaan kansi tähtinensä on kuun valossa vaaleampi kuin muina marraskuun tähtikirkkaina iltoina.
Albert katsoo vuoroin merta, vuoroin kaupunkia. Hänen mielensä on alakuloinen ja särkynyt. Tuttu tuska ahdistaa häntä lakkaamatta. — Maailmassa on niin paljon onnettomuutta ja tuskaa. Hän koettaa ajatella onnetonta Marttaa, joka ehkä vielä itkee yksinäisyyttään.
— Kuinka ihminen sentään on sokea, — ajattelee hän. Vuodesta vuoteen on hän nähnyt Marttaa, on nähnyt hänet vallattomana ja vakavana, iloisena ja itkevänä, hyvänä ja ilkeänä eikä koskaan ole tullut ajatelleeksi tai huomanneeksi, että Martalla on parantumaton haava sydämessänsä. Ei hän myöskään ole huomannut Martan rakkautta häneen, hän on ollut täydellisesti sokea kaikille hänen tunteensa purkauksille. Hän on kuullut muilta yhtä ja toista Martasta ja hänen elämästään, mutta hän on pitänyt sitä panetteluna ja kateutena. Ei hän olisi uskonut, että Martta todella oli niin onneton ja jo niin syvälle langennut, mutta hän oli nyt sen itse kokenut… Ei hän tahtonut lukea omaksi ansioksensa tai hyveeksensä sitä, että oli työntänyt Martan luotaan. Ei oma moraalinsa, vaan rakkaus, suuri rakkautensa Ebbaan oli estänyt häntä lankeamasta…
Hänen mielensä valahtaa niin herkäksi, hän muistaa monia talvi-iltoja setänsä kodissa. Martta oli usein ollut lämmin ja herttainen hänelle, eikä hän ollut huomannut hänen paljon puhuttua ilkeyttään muitakaan kohtaan. Martta raukka, hän oli tehnyt sittenkin väärin häntä kohtaan, hänen olisi pitänyt koettaa saada hänet kotiin, taikka tänne ulos tähtitaivaan alle.
Mutta oma tuska ja särkyneisyys oli ajanut hänet yksin ulos kaupungille. Kaduilla kulkiessaan oli hän monasti ennenkin löytänyt oman itsensä ja saanut sielunrauhansa takaisin. Mutta tänä iltana ei mielenrauha tahtonut millään palata. Hän koetti yhä ajatella Martan onnettomuutta, mutta oma tuska astui kuitenkin etualalle vuolaana ja hukuttavana niinkuin tulviva koski.
Nyt hän sen tiesi varmasti. Olihan hän sen jo aikoja tiennyt, mutta nyt oli sen toinen hänelle ääneen lausunut, Martta sen oli sanonut. »Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua», oli Martta raivoissansa huutanut. Hyvä Jumala, kuinka ne sanat olivat koskeneet, niissähän piili järkähtämätön totuus, hän ei ollut erehtynyt, Marttakin sen tiesi…
Toisinaan oli hän luullut erehtyneensä, sillä Ebban käytös häntä kohtaan oli tasaista ja ystävällistä kuten ennenkin. Mutta sitten tuli monia selittämättömiä asioita. Mitä yhteistä hänellä ja Urholla oli? Miksi he niin paljon olivat yhdessä?…
Yksi kysymyksistä aina sai vastauksensa: Urho rakasti Ebbaa. Mutta rakastiko Ebbakin Urhoa? Siihen kysymykseen olisi parhaiten saanut vastauksen tiedustelemalla häneltä itseltänsä, mutta sitä totuutta ei hän sittenkään uskaltanut kuulla, sillä se olisi ollut hänen unelmiensa ja toiveittensa varma kuolema, se olisi ollut se musta portti, joka järkähtämättömästi olisi sulkenut hänet pois maallisesta onnesta. Tämä kiduttava epävarmuus oli kuitenkin ihanampi, sillä se kätki itseensä vielä toivonkipinän, niin kauvan kuin ratkaiseva sana ei vielä ollut painanut lukkoon hänen kohtalonsa ovea.
Mutta olihan hän sen kuullut. Martta tunsi Ebban ehkä paremmin kuin hän, ehkä Ebba oli sen joskus Martalle sanonutkin… Ei, ei, eiväthän he olleet ystäviä, se oli mahdotonta, mutta hän ei uskaltanut enää ajatella asiaa eteenpäin, sillä onnen ovi häämöitti vielä raollaan…
Albert istuutuu lähellä olevalle penkille, hän on sanomattoman väsynyt. Toisaalla välkkyy hopeanhohtoinen meri, toisaalla kutsuvat kaupungin tulet. Hänen väsynyt katseensa osuu edessä kohoavaan mahtavaan »Haaksirikkoisten» patsaaseen. Sen tumma pronssi kiiltää kaameasti kuun valossa.
Voimakas mies seisoo koko pituuteensa jännittyneenä painuvalla lautalla katkenneeseen mastoon nojaten. Hänen jaloissansa pysyttelevät vaivoin samalla lautalla hänen nuori vaimonsa ja vanhin poikansa. Vaimo pitää epätoivon vimmalla kiinni maston touvisilmukasta, ja hänen raukeilla kasvoillansa asuu väsymys, kauhu ja kuoleman pelko, sillä aalto on pyyhkäistä hänet lautalta. Maston juurella pysyttelevä nuorukainen kohottaa hämmästyneitä kasvojansa nähdäksensä, tuleeko apua vai tuleeko kuolema, jota hän ei vielä oikein ymmärrä pelätä. Hänen ilmeessänsä on viattoman ihmisen rauha kuoleman edessä. Nuorin lapsista, kodin rakkaus, puristautuu isän kädellä istuen hänen vahvaan käsivarteensa ja itkee rajusti. Vasemman kätensä on tämä jättiläinen kohottanut korkealle liehuttaen vaatekappaletta myrskytuulessa.
Kuu valaisee hänen jännittyneitä kasvojaan, joiden jokaisessa lihaksessa näkyy kamala tietoisuus siitä, että jos hän sortuu, sortuvat nämä toisetkin. Hänen suunsa huutaa ilmoille hänen hukuttavan hätänsä, koko hänen suuren tuskansa, mutta hänen huutonsa on äänetön niinkuin suurin tuska…
Albert tuijottaa kauhistuneena tätä kuvapatsasta. Se elää hänen mielikuvituksessaan, hän tuntee jokaisessa jäsenessään siinä olevien ihmisten tuskan ja hän tuntee jäätävän kylmyyden, hän kuulee äidin huokauksen ja lapsen itkun, hän kuulee isän voimakkaat huudot. Nuo jännittyneet, tuskan vääntämät jäsenet ikäänkuin muuttuvat hänen omiksi jäsenikseen; on kuin hänen koko ruumiinsa taistelisi elämästä ja kuolemasta, ja hänen sielunsa on kohonnut äänettömään tuskanhuutoon:
— Haaksirikkoiset, älkää huutako noin! Me olemme kaikki haaksirikkoisia, kaikkien meidän elonpursi on ajautunut rikki luotoja vasten, monella meistä on haahdessamme korjaamaton vuoto, muutamilla meistä ei ole enää jälellä muuta kuin hajoavan lautan palkit…
Haaksirikkoiset, älkää näyttäkö ihmisille tuskaanne, sillä eivät he sitä ymmärrä eivätkä he ehdi oikealla ajalla teitä auttamaan, ja heidän apunsa tulee vasta silloin, kun se jo on liian myöhäistä. Heidän suurin antimensa on ystävällinen hautapuhe muistollenne…
Haaksirikkoiset, älkää huutako kaupunkiin päin, jossa tuhannet itsekkäät ihmiset asuvat, sillä melun ja kiireen tähden eivät he kuule huutoanne. Huutakaa merelle, jossa kova luoto voi armossansa suoda teille varmemman tuen kuin ihmisten kiviksi kovettuneet sydämet…
Albert katselee kauvan edessänsä olevaa patsasta, hän eläytyy siinä olevien ihmisten kuolemanhätään, ja vähitellen sulaa hänen oma tuskansa tämän suuren tuskan edessä, niinkuin suru sulaa kyyneliin…
Hiljainen tuuli tuo mereltä kylmää sumua, joka leviää yli kaupungin. Valot siellä alhaalla himmenevät sen harson alla. Sumu kohoaa hitaasti ylemmäksi ja ylemmäksi, ja pian peittyvät »Haaksirikkoiset» sen hopeakudoksiin häipyen olemattomiin niinkuin tuskallinen näky…
Albert tuntee kylmän viiman, hän nousee ja on juuri katsomaisillansa kelloansa, kun sumun läpi kuuluu Nikolainkirkon tornikellon kaksitoista lyöntiä.
— Kuolleiden tunti, — ajattelee hän. — Elossa olevien on parasta silloin olla kotonansa.
Ja hän lähtee Kaivopuistoon päin…
»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa asunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen itse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat niin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea. Siitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli ollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos jonkun aikaa siinä lukien istui.
Oli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti taikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että saattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun kulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut Ebba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin ja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen kukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja hauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata. Urhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.
Kun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka rakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin, kostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he kopistelivat lunta jalkineistaan.
Ihmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta siirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja jättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja muhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan. Ihastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän tarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle penkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän ylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.
Rehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten kattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä vihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat kultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku hermoja rauhoittavasti.
Ebba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan kukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli hänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe rakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli saanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta tunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä siellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä heitä.
Mutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku, ja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä piilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli alkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä syrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa Aino Tuominen.
— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino veitikkamaisesti.
— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta mihinkä te olette matkalla?
— Alppilaan, Alppilaan, sinne ihanaan viinimäkeen. Me tulimme vain kysymään, saisiko täältä ostaa kukkia, sillä niitä tarvittaisiin illalla.
— Mihinkä niin? — kysyi Ebba.
— Herranen aika, ettekö te ole lukeneet lehdistä, että Jukalla ja itse kuraattori Kalliosaarella oli eilen publiikki. Minun Jukkani on nyt valmis maisteri,— sanoi Aino vissillä äänenpainolla.
— Gratulor, gratulor, — sanoi Urho hämmästyneenä ja punastui huomattavasti.
— Kiitos, kiitos, ja tervetuloa illalla maisterikaronkkaan, — sanoiJukka ja teki kohteliaan kumarruksen molemmille.
— Kiitoksia, mutta minä olen tänä iltana estetty, — vastasi Ebba kohteliaasti.
— MuttamaisteriKoskula varmasti tulee, — sanoi Aino painostaen erityisesti sanaa »maisteri», ja sitten he lähtivät.
Urhosta tuntui, niinkuin heidän yläpuolellaan olevan palmun lehdet olisivat varistaneet kylmän vesisateen hänen niskaansa. Hän oli kuin lyöty. Että Jukka Tavela oli valmistunut, ei häntä erikoisesti hämmästyttänyt, sillä tiesihän hän, että Jukalla oli lopputentit käsissä, mutta että opintoja halveksiva kuraattori Kalliosaari oli luopunut mielipiteistään ja ryyppyjensä välissä saanut itsensä valmiiksi, oli ihmeitten ihme… Hänen tunnelmansa oli hävinnyt, eikä hänellä enää ollut halua puhua neiti Hagenille rakkaudestaan.
Jonkun aikaa he olivat vielä viipyneet tässä ihanassa kukkatarhassa, mutta Urho ei ollut huomannut enää mitään siitä kauneudesta, josta neiti Hagen oli niin innostunut. Ebba oli erityisellä mielenkiinnolla tarkastellut pieniä, lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä kaktuslajeja, jotka useat olivat täydessä kukassa.
Urholle tuli kuuma olo ja hän ehdoitti, että he lähtisivät ulos raittiiseen ilmaan tästä tukahduttavasta ansari-ilmasta. Raitiovaunulla olivat he sitten palanneet kaupunkiin…
Nyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän tapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä. Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin saattoi tulla taikauskoiseksi.
— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä hetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan, se letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho hermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.
»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli tuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä, että häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla maisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja arvonannolta.
Yhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa kunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä epämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai jokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus, mutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se tuntui hänestä veriseltä pilkalta.
»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset, varsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä eiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun kuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui häntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän todenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon tutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä mitään hyvää.
Hän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä, kohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut häntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta, ja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä suorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään. Totuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta ties missä muodossa!…
Vaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin arvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän oikein halveksi koko arvoa… Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli asiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta, kun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta. Ylioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi luullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää, jolle ei ollut hyvä astua.
Ja itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle, hänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska, hänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja hänen suuren kurjuutensa perussyy…
Niin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain tutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi. Aluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut pitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi saada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että kun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään, ja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt ei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut maaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja lainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin tällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana, milloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana…
Paha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas saanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin saattoi odottaa.
Että Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt jälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha olla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea totuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala, mitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin kauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut häntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän sulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa ikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.
— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata silmiänsä.
— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia tullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen ruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen otsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin pihdit koko armottomuudessaan…
— Minä en tahdo sortua… Minä en tahdo kuolla… minä en tahdo… en, en…
Kun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa alkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle, jossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki esineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia pienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa mielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että kaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.
Hänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle. Hänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla tietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa jostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni lapsuusvuosien rukous…
Hänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti katkeraan, äänekkääseen itkuun… Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi vuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen rauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi selväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.
Niinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin kaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta akkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki toisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun valaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä reestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen jostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.
Professori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri huoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa olevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä päällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli kerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat puetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet kallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili suuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä, joka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin edessä.
Kello oli jo kahdeksan, suurin osa vieraita oli saapunut. Iloinen puheensorina täytti huoneet, kaikki odottivat tanssin alkamista. Oltiin hiukan jännittyneinä siitä, kenenkä kanssa Albert aloittaisi tanssiaiset; arvailtiin sinne, tänne, mutta suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että hän aloittaa Ebba-serkkunsa kanssa. Muutamat suorastaan tiesivät juoruta, että tänä iltana muka julkaistaan Ebban ja Albertin kihlaus, mutta kun salin ovelle ilmestyi Urho Koskula komeana ja miehekkäänä hyvin silitetyssä frakissaan, sai keskustelu toisen suunnan; kuiskailtiin ja viittoiltiin, ja tärkeä kysymys tanssin alkamisesta jäi ratkaisematta.
Mutta kauvaa ei tarvittu ratkaisua odottaa. Suuresta hallista alkoi kuulua valssin säveliä, ja pian sen jälkeen asteli Albert lattian poikki Ebban luo ja alkoi tanssin. Hänen kintereillänsä seurasi Urho Koskula, joka pyysi Martan, ja pian oli tilava salin lattia tanssivia pareja täynnä. Alkuvalssi oli jokseenkin pitkä, jotta nuoret herrat saisivat tilaisuuden tanssia kaikkien neitosten kanssa ja siten lähemmin tervehtiä sekä vanhoja tuttujansa että sinä iltana esiteltyjä naisia.
Naisvalikoima, sillä valikoimaksi sitä todella saattoi sanoa, oli monellekin herroista sangen outo. Kaikki neitoset järjestänsä olivat kauniita, ja näytti siltä, niinkuin tätä pintapuolista mittapuuta silmällä pitäen tämä kokoelma olisi valikoitu. Herrat huomasivat sen pian ja onnittelivat Albertia valintansa johdosta, mutta toiset, jotka kaipasivat muutakin kuin vain naisellista kauneutta, eivät voineet olla ivallisesti huomauttamatta sitä, mistä tällainen rajoitettujen hengenlahjojen salonki oli kokoon haalittu.
Albertia eivät liikuttaneet edulliset eikä epäedulliset huomautukset, hänellä oli tunto isännän velvollisuuksista, ja hän teki kaikkensa, jotta vierailla olisi ollut hauskaa. Tanssiohjelma oli vaihteleva ja runsas, ja ihmeellistä kyllä, sai hän herrat tanssimaan ahkerasti, mikä ei suinkaan ollut helppoa, sillä helsinkiläiset nuoret herrat ovat siinä suhteessa sangen laiskoja, he kun ovat jo koulupoikina tanssineet itsensä kylläisiksi.
Mieliala oli mitä hilpein, kaikkialta kuului iloista naurua ja puheensorinaa. Albert näytti iloiselta, vaikka tosin hiukan rasittuneelta ja hermostuneelta. Ebba hymyili kaikille kaunista hymyänsä, mutta Martta tuntui pingoittuneelta ja huonotuuliselta. Hänelle oli taaskin tapahtunut vääryys. Hän olisi luonnollisesti tahtonut kutsua parhaimman ystävättärensä Aino Tuomisen, mutta Ebba ja Albert eivät olleet siihen suostuneet.
— Ei meidän sovi kutsua sellaisia, — oli Ebba sanonut.
— Millaisia? — kysyi Martta kiivastuneena — Eikö hän muka ole kylliksi hyvä tänne?
— Ei, pieni Martta, — oli Albert vastannut hymyillen. Kuinka hän oli raivostunut, sillä hän oli ymmärtänyt mitä Albert tarkoitti. Oli ollut vähällä, että hän olisi jäänyt pois koko tanssiaisista, mutta tädin vuoksi hän ei uskaltanut, ja sitäpaitsi hän tanssi sangen mielellänsä.
Pian hän kuitenkin huomasi, että oli tehnyt suuren virheen tulemalla näihin tanssiaisiin. Hänellä olisi varmasti ollut hauskempaa jossain ulkona Ainon kanssa. Ainakin olisi hän saanut tehdä vähemmän katkeria havaintoja. Vaikka hän oli yksi tanssiaisten emännistä, kehtasivat tapoja vailla olevat, hänelle sangen vieraat herrat olla hänelle epäkohteliaita. Jokaisella oli jo ikäänkuin koko illan seuraksi valittu oma neitonen, mutta hän sai istua paljon yksin ilman seuraa. Jukka Tavelakin oli hänelle nyrpeissään Ainon takia, niinkuin se olisi ollut hänen vikansa.
Martta istui suuren, kultakehyksisen peilin alla ja vilkaisi siihen. Olihan hän usein nähnyt itsensä peilissä, mutta ei hän ollut luullut, että voisi olla sen näköinen kuin hän nyt oli. Tuo havainto ei suinkaan ollut hänelle mieluisa, sillä hänen täytyi myöntää itsellensä, että hän ei ollut tänä iltana eduksensa. Ehkä syy oli sopimattomassa puvussa. Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan tanssivia pareja muistui hänen mieleensä totuus: rakkaus ja onni kaunistavat kasvoja, mutta onnettomuus ja viha rumentaa ne.
Niin, onneton hän oli ja vihainenkin. Varsinkin. Albertia hän vihasi, sillä Albert liehui kaikkialla koko illan, oli kohtelias kaikille, mutta unhoitti kiireessään hänet, niin ettei ollut kertaakaan tanssinut hänen kanssansa. Ja hän vihasi Albertia siksi, että kaikki nämä epäkohteliaat herrat olivat Albertin joko tuttavia tai ystäviä. Kun polkka, jota hän niin mielellänsä olisi tanssinut, oli loppunut, juoksi hän yläkertaan, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteellensa itkien.
Mutta alhaalla salissa jatkuivat tanssiaiset iloisina ja meluavina. Mieliala oli kohonnut, soittajalle suotiin tuskin hetken lepoa, sillä tanssi-innostus oli vallannut kaikki. Urho Koskula tanssi paljon ja innokkaasti, ja moni tyttö katseli ihastuksella hänen komeuttansa ja miehekästä esiintymistänsä. Hän koetti pysytellä Ebbaa niin lähellä kuin suinkin, mutta Ebba ei saanut paljoa istua, sillä kaikki tahtoivat tanssia kauniin Ebba Hagenin kanssa; sitäpaitsi hän tanssi hyvin sekä jutteli hauskasti, ja olihan hän yksi tanssiaisten emännistä.
Urho Koskulan liiallinen huomaavaisuus alkoi Ebbaa kuitenkin hermostuttaa. Sitäpaitsi hän oli huomaavinaan, että Koskula esiintyi ikäänkuin jonkinlaisilla etuoikeutetuilla vaatimuksilla häneen. Kerran hän istui hetkisen ja levähti kauvan tanssittuaan, sillä hän oli hengästynyt. Hänen siinä istuessaan tanssi Urho Koskula hänen ohitsensa erään valtioneuvoksen tyttären kanssa. Hän tuli kiinnittäneeksi lähemmin huomiotansa Koskulaan eikä hän voinut olla ystävällisesti hymyilemättä, kun näki kuinka Koskula kömpelösti liikutteli suuria raajojansa siron ranskalaisen tanssin tahtiin, kasvoissaan kuitenkin varma ja voitokas ilme. Eikä hän voinut sille mitään, että samassa tuli vertailleeksi Koskulan käytöstä muihin herroihin, jotka liikkuivat tanssin pyörteissä niinkuin ihmiset, joiden jokainen jänne ja lihas on täynnä rytmiä ja tanssin suloa.
— Polkka, tavallinen maalaispolkka sopisi varmasti Koskulalle paremmin, — ajatteli hän siinä istuessaan, ja ikäänkuin jatkoksi noille havainnolle tulivat hänen mieleensä Koskulan monet pyrkimykset kulttuuri-ihmiseksi. Hän ei voinut muuta kuin suopeasti hymyillä. Eihän siro käytös hänen mielestänsä ollut mikään ehdoton välttämättömyys kulttuuri-ihmiselle, mutta se seurasi ikäänkuin itsestänsä kulttuuri-ihmistä.
— Te istutte tässä aivan yksin ja hymyilette, — sanoi Koskula, joka oli lopettanut tanssinsa ja kiireimmän kautta riensi hänen luoksensa.
— Niin, minä vain levähdän ja hymyilen onnesta.
— Todellakin, oletteko niin onnellinen?
— Olen, ja onhan minulla siihen täysi syy.
— Tahtoisitteko tehdä minutkin onnelliseksi tanssimalla kanssani ensimäisen franseesin.
— Kiitän teitä, mutta olen jo aikaisemmin luvannut Albertille. — Samassa alkoi valssi, ja eräs herra tuli pyytämään neiti Hagenia tanssiin. Urho istui nolostuneena, mutta pian hän tointui ja riensi tanssin pyörteisiin hommatakseen itsellensä jonkun toisen parin.
Martta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia polkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli palanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä alhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen katkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi kaikkia niitä siellä alhaalla.
Voimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa. Hän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui. Mutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat jo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen silmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei tullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut tilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.
Samassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka sukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin vastustaneet hänen kutsumistaan.
— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.
— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.
— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella, vaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä hänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia mukana.
— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.
— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja Eemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui, että kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut vajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli kaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli tämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa kaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.
Albert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen olivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.
Martta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut Albertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin hän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt mitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa niinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua jotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin jälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden kanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin tunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se kesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden…
Kun valssin sävelet taas alkoivat kaikua, pakeni hän ylös huoneeseensa. Hän ei enää itkenyt, hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen jotain hyvitystä tai kostoa…
Urho Koskula liikkui koko illan kuin huumauksen vallassa. Tanssiaisilla on kiihoittava vaikutus nuorisoon. Veri joutuu tanssin pyörteissä tavallista vilkkaampaan liikkeeseen, ja tunteet herkistyvät. Vihdoinkin hän sai hetkisen olla kahdenkesken Ebban kanssa. Ebba tunsi itsensä kuumaksi ja väsyneeksi, sillä hän oli saanut olla koko ajan lattialla. He nousivat toiseen kerrokseen ja asettuivat istumaan erääseen pieneen seurusteluhuoneeseen, joka oli jonkun matkaa ylähallista sisemmältä huoneistossa. Huone oli kauniisti kalustettu, valkoiset rococo-huonekalut oranssinvärisine päällystöineen kutsuivat niin viileinä violetinvärisen amppelin puolihämärässä valossa.
— Tämä on tädin käsityöhuone, täällä saamme olla rauhassa. Tehän sanoitte, että teillä olisi asiaa minulle. Olkaa ystävällinen ja istukaa.
Urho istuutui epävarmana ja alkoi puhua ikäänkuin kuumeessa. Ensin hän puhui sekavasti, mutta sitten hän voitti ujoutensa ja sai sanotuksi Ebballe sen asian, jota hän heti ensi hetkestä häneen tutustuttuaan oli povessaan kantanut.
Ebba ei ollut uskoa korviaan, hän hämmästyi niin tästä yllättävästä tunnustuksesta, ettei aluksi tiennyt mitä hänen tuli vastata. Kysymys tuli niin odottamattomana, sillä ei hän koskaan ollut ajatellut suhdettansa Urhoon sillä tavalla. Hän tointui kuitenkin pian hämmästyksestään, nousi seisomaan ja koetti puhua rauhallisesti ja samalla ystävällisesti.
— Te olette täydellisesti erehtynyt minun suhteeni. Kiintymykseni teihin on ollut toverin taikka sanokaamme vaikka ystävän kiintymystä. Meillähän oli yhteisiä osakuntaharrastuksia, kuuluimme samoihin komiteoihin. Te olitte intreseerattu minun runosepustuksistani ja ennen kaikkea te olitte Albertin paras ystävä.
— Mutta minä olin näkevinäni, että te mielellänne olitte minun seurassani, että te piditte minusta!
— Olette aivan oikeassa, minä pidän teitä viisaana miehenä, ja minä todella pidän teistä alkuperäisen, rehellisen luonteenne takia, mutta minä pyydän sydämestäni anteeksi, jos tahtomattani, tietämättäni olen antanut teille aihetta ajatella tunteistani teihin toisin kuin ystävänä.
— Niin, en minä tiedä, oletteko te antanut aihetta, mutta minä en voi tunteelleni mitään. Pyydän anteeksi, jos olen teitä loukannut.
Hän ei enää tiennyt mitä hän oikeastaan puhui.
— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi Urholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja suuteli sitä intohimoisesti.
— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.
— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.
— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?
— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului valssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja tarjosi vielä kerran kätensä Urholle…
Hän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen selkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten kun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.
— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.
— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan katsetta.
— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on naisten valssi?
— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään yksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi aikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.
— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle. Hän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat kohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä käynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin yhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää tanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.
— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.
— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.
Kello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo aikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat olivat menneet.
— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui uupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa, siitä tulee mieli aina niin haikeaksi.
— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:
»Kun kaikk' on vieraat pois, ja valot sammuneet, ken aavistaakaan vois ne monet kyyneleet, mi hiljaa vierineet on jälkeen tanssi-illan.»
— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?
— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä ja toivottaen Albertille hyvää yötä.
Martta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä päivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen veripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta. Hän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka Albert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen asunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli katkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja mielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.
Hänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta. Mitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn häpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli monasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se mikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt vähitellen raivoksi ja vihaksi.
Viha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä suuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa kuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan rakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä pysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä. Se sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus, mutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä vihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät kyyhkyset…
Hän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka hänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä kyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin loukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan onnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin, ja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan tyhjyyden.
Tuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli ollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan oli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka vuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi kasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin myrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli kuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.
Hän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten loukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas, kuolemansairas… Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista rotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut heihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu vieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä ala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli hänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on syntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet särmikkääksi…
Mitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse itsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa? Martta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti katkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.
Hän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen, joka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen itsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja naputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut, aukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä oli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta ei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki kirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä sattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän oli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun huomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen sormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin kopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen, jonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän sieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän kuuli ovelta hiljaista koputusta.
Veri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän sanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin huoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle, ajatteli hän.
Kolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo heitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä valossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä, että huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.
Martta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut hänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä siellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli kuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa. Silmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan huoneeseensa.
Hänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui viileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli sitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän panosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä kesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli ollut heidän maatilallaan.
— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti sen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain yksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.
Lopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi parempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan tuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat häntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä tuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos sielu kerran oli kuolematon.
Pelkäsikö hän kuolemaa?
Ei, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli ajatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa. Joko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka, jos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä tuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan aiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä kiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän oli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja eikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko luonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan…
Mutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli hänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella. Hän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen voimansa ja elämänhalunsa…
Samassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen käteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä ja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa, ollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia kukkia… Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän taas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle tuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden…
Hän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että pieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli hänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin…
Hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää ainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen tieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät tuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.
Kuolema… häntä värisytti sittenkin.
Elämä… silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain, ja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan liikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin pöytälaatikkoon.
— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.
— Koko minun olemukseni on hajoamistilassa, — sanoi Urho Koskula maisteri Hagenille, kun tämä hänen kutsustaan astui hänen huoneeseensa.
— Eihän nyt toki, sinähän olit niin hyvällä alulla, laudaatturitenttisihän sujui loistavasti, et kai sinä nyt vain aijo heittää kirvestäsi järveen, vai oletko saanut reput? — kysyi Albert istuutuen Urhon osoittamaan nojatuoliin.
— Ah, rakas ystävä, jos enää saan kutsua sinua sillä nimellä. Minulle on tapahtunut jotain paljoa pahempaa kuin reput.
— Mitä herran nimessä, kerro?
— Ikaroksen tavoin minä lensin liian lähelle aurinkoa; silmäni sokaistuivat sen häikäisevästä loisteesta, vahasiipeni sulivat, ja minä putosin mereen, josta en enää voi uida maihin.
— Siis haaksirikkoinen, mutta todenteolla, minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheestasi. Oletko päättänyt kokonaan lopettaa lukusi?
— En tiedä, mutta ei nyt ole kysymys luvuista, — sanoi Urho ja nojasi uuniin, jossa puut paloivat. — Yksinkertaisesti, minä olen rakastunut, olen kosinut, ja nyt olen mennyt mies…
Albert vuoroin kalpeni ja punastui, kun Urho sanoi rauhallisesti: rakastunut, kosinut, ja kun hän sanoi viimeisen ajatuksen, pääsi häneltä vastustamaton, syvä huokaus. Urho luuli hänen osanotosta huokaavan ja samasta syystä niin muotoansa muuttavan. He olivat kauvan ääneti. Vihdoin Urho kysyi:
— Mitä sinä sanot?
— Minä?
— Niin, sinä, tiedäthän kait kenestä on kysymys?
— Miksipä en sitä tietäisi, sillä olenhan minä sen huomannut jo ensi hetkestä ja olenhan minä siitä osani kärsinyt.
— Kärsinyt?
— Niin, kuinka minä sen nyt sinulle sanoisin, minä huomasin surukseni heti ensi hetkestä, että sinä rakastuisit Ebbaan. Niin, sinähän olit rakastunut häneen jo ennen kuin edes tunsit häntä, muistanhan minä sinun innostuksesi hänen runoihinsa. Ja sitten se alkoi aivan tavalliseen tapaan, ja minä olin usein huolissani sinun puolestasi, sillä minä luulin, että sinä kerran tulisit onnettomaksi niinkuin minäkin olen.
— Sinäkin?
— Nyt minä voin sinulle tunnustaa, kun kilpailu on päättynyt.
— Kilpailu, minä en ymmärrä?
— Myönnän rehellisesti, että olin huolissani sinun kohtalostasi, mutta että tunteeni ei ollut epäitsekästä. Päivä päivältä näin, kuinka sinä enemmän ja enemmän kiinnyit Ebbaan. Te olitte aina yhdessä, teillä oli niin paljon yhteisiä kokouksia ja yhteisiä harrastuksia.
— Mutta siinä olikin kaikki, — sanoi Urho tummasti.
— Minä näin surukseni, kuinka Ebba yhä enemmän ja enemmän alkoi etsiä sinun seuraasi — minähän olin liian jokapäiväinen ja aina saatavissa — ja onnettomuuteni paisui sanattomaksi tuskaksi.
— Niin, sanaton se todella oli, sillä minä en koskaan huomannut mitään. Huomasin kyllä sinun epätasaisuutesi, mutta en voinut aavistaa sen syytä, sillä sinähän seurustelit niin paljon Martan kanssa.
— Se tapahtui kohtalon pakosta, sinä vain et huomannut sitä onnesi huumassa.
— Älä sano »onnesi huumassa», sillä onnettomuuttani se oli, ja nyt minä olen siipiä lyhempi.
Urho alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän pysähtyi Albertin eteen ja katseli häneen tutkivasti.
— Minkätähden sinä et koskaan ilmoittanut minulle mitään tunteestasi? Minähän olen kilpaillut parhaimman ystäväni kanssa, olenhan kulkenut kuin varas kodissasi.
— Mitä hyötyä minulla siitä olisi ollut. Sinun kiintymyksesi Ebbaan oli yhtä oikeutettua kuin minunkin, sillä eihän tunne kysy oikeuksia. Ja kun Ebba näytti selvästi suosivan sinua, niin eihän minun osakseni jäänyt muu kuin väistyminen ja vaikeneminen.
— Albert, suo minulle anteeksi surut, joita olen tahtomattani sinulle tuottanut. Sinä olet liian hieno, sinun olisi pitänyt jollain tavalla ilmaista itsesi minulle, — sanoi Urho liikutettuna.
— Mitä hyötyä siitä olisi ollut?
— Minä olisin voinut luopua ajoissa, ennenkuin se oli myöhäistä. Ehkä sekä sinulta että minulta olisi siten säästynyt paljon tuskaa.
— Ei, ystävä, kohtaloa ei voi kukaan muuttaa, me olemme kohtalotovereita, — sanoi Albert surullisesti.
— Kohtalotovereita, — toisti Urho ikäänkuin muistellen. Hänestä tuntui, että joku oli lausunut sen saman sanan hänelle hiljan, mutta hän ei muistanut kuka ja missä. — Kaikki ihmiset ovat kohtalotovereita, — sanoi hän painolla.
— Niin, ainakin siinä, että me kaikki saamme aikaisemmin tai myöhemmin »surun lahjan».
Hämärä hiipi huoneeseen, uunissa olivat puut jo palaneet loppuun. Hiilloksella hehkui sininen liekki, joka lepatti levottomasti niinkuin virvatuli, toisinaan nousten korkealle, toisinaan kokonaan kuollen. Urho oli istuutunut tuolille lähelle uunia ja tuijotti äänetönnä hiillokseen.
— »Surun lahjan», — toisti hän hajamielisenä. — Muistuu mieleeni hetki, jolloin minä ensi kerran tunsin suurta surua, jolloin elämä näytti minulle ensi kerran suuren, tumman varjon. Minulla oli Hannes niminen lapsuudenystävä, me olimme paljon leikkineet yhdessä, hän oli naapuritorpasta. Yhdessä me kävimme kansakouluakin ja me rakastimme toisiamme niinkuin kaksi ystävää voi rakastaa. Kun minä jouluksi ja kesiksi palasin kaupungin lyseosta, oli meidän jälleennäkemisemme riemu ääretön. Hän harjoitti suutarintyötä isänsä kanssa ja paikkasi aina minunkin saappaani, kun minä olin lomalla, eikä hän millään tahtonut ottaa maksua, vaikka minä kuinka tarjosin, ja kuitenkin he olivat paljoa köyhempiä kuin me, sillä heitä oli niin monta lasta.
Vuosi vuodelta Hannes kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi. Kun minä eräänä jouluna tulin kotiin, oli Hannes kuollut paria päivää aikaisemmin. Hänessä oli ollut parantumaton keuhkotauti. Silloin minä hiivin puuvajaan ja itkin katkerasti kuollutta ystävääni. Paitsi äitiäni oli hän ainoa side, joka liitti minua syntymäpitäjääni. Häntä minä usein ajattelin koulukaupungissa ja hänen näkemisestään minä iloitsin etukäteen. Nyt hän oli poissa, ja minä tunsin suurta surua ja ammottavaa tyhjyyttä. Sinä iltana tarttui elämä ensi kerran ankaralla rautakourallaan sydämeeni, ja minä sain jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä elämä on… Mutta kuinka pieni se tuska sittenkin oli verrattuna niihin kärsimyksiin ja suruihin, joita myöhemmin tuli, kun äiti kuoli, kun elonhuoli ja tulevaisuuden epätoivo täyttivät mielen. Tuskin ne olivat suurempia suruja, mutta tuntemismahdollisuudet olivat kasvaneet… Ja nyt, nyt on minullakin »surun lahja», suuri sydämen suru… — Hän vaikeni ja tuijotti hiillokseen. Kaukaa kuuluivat raitiovaunun kellon kilahdukset ja kummalliset vonkuvat äänet kun se ajoi käänteissä, ja kattoon syntyi palavan katulyhdyn aavemaisia heijastuksia.
— Eihän sinulla, Albert, ole mitään syytä suruun, hänhän on sinun, — sanoi Urho kotvan kuluttua.
— Ei hän ole minun.
— Sinä kait sen tiedät.
Albert nousi ja puristi sydämellisesti Urhon kättä.
— Kiitos siitä, että kutsuit minua, kiitos luottamuksesta!
— Sinä olet siis antanut minulle anteeksi? — kysyi Urho liikutettuna.
— Rakas ystävä, eihän anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla ole mitään merkitystä, sillä eihän voi olemattomiksi tehdä toiselle tuottamiaan kärsimyksiä anteeksipyynnöllä. Se voi korkeintaan osoittaa, että toisella on halua parantua tulevaisuuteen nähden. Näkemiin, ystävä…
* * * * *
Kadulle tultuaan Albert näki vanhan, köyryselkäisen miehen, joka kulki hitaasti pitkin katua hänen edellänsä ja sytytteli pitkällä rautaisella vavalla katulyhtyjä. Hänen tuli niin hyvä olla ja hänen teki mieli sanoa tuolle vanhukselle:
— Kiitos siitä, että sinä valaiset ihmisten pimeitä polkuja.
Hänestä tuntui, niinkuin jokainen syttyvä lyhty olisi lisännyt valoa hänen sielussansa. Siellä tuntui niin kirkkaalta ja kevyeltä…
Nyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua…
Martta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin suuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen kirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli paljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja veistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun ja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen kuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.
— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli hän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen estetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto ilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti ja kylmästi.
Samassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi heti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa humisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle. Äkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne tultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se, jota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.
Martta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän läimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi, ja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli. Hän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa kappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja sai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä meluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan istuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei saisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta kappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.
— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar osaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki kauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi hän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen flyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia, mutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi hänet taas.
Palvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas, ja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa pistolin päälle ja ponnahti seisomaan.
— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.
— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, — sanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.
— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili selkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.
— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?
— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi pistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä…
Ebba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua hakemaan.
Martta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui. Mutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja juoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään taakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin rajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.
Albert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen.Samassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.
— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi hän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa pamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri alas portaita.
Samassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin.Martta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia.Pistoli oli pudonnut hänen kädestään.
— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo. — Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero nyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on… se on… 7061, 7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen, ja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan Albertin omaan huoneeseen.
— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä eräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta tuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat liidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen verijuova. Sitten hän pyörtyi…
Paikalle saapunut lääkäri teki heti perinpohjaisen tutkimuksen. Toinen kuula oli tunkeutunut keuhkon läpi ja tullut ulos lapaluun alta, toinen oli lievästi haavoittanut vasenta kättä, ja putoamisessa hän oli saanut muutamia mustelmia. Lääkärin lausunnon mukaan oli haava siksi vaarallinen, että sairasta ei voitu liikuttaa ja viedä mihinkään sairashuoneeseen, vaan oli häntä hoidettava kotona. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään leikkausta, sillä kuulahan oli tullut ulos. Vähän ajan kuluttua saapui sairaanhoitajatar.
Albert makasi vielä tajuttomana, kun professori kysyi Ebbalta, joka seisoi vuoteen jalkopäässä ja itki:
— Minkätähden kaikki tämä?
— En minä ymmärrä, — vastasi hän ja katseli säälien professoria.
— Missä Martta on?
— Hänet on viety huoneeseensa ja pantu vuoteeseen. Tohtori sanoi, että hänellä on kova kuume, mutta hän ei ymmärrä mistä se johtuu.
— Sitä tyttöä on vartioitava, ettei hän karkaa. Hän saa vastata vielä teostansa, jos minun ainoa lapseni kuolee, — sanoi professori ankarana, mutta purskahti sitten itkuun. Kaikkivaltias sairaanhoitajatar vaati heitä poistumaan sairaan huoneesta ja jättämään heidät kahden, eikä kukaan uskaltanut nousta hänen ankaraa tahtoansa vastaan, sillä kaikki käsittivät, että hän ymmärtää kaiken ja tahtoo sairaan parasta.
Syntyi kauhea melu ja touhu, kun professorin rouva tuli kotia ja sai kuulla onnettomuudesta. Ensin hän oli vähällä pyörtyä, mutta se saatiin virvoitusaineilla estetyksi. Sittenhän sai täydellisen raivokohtauksen ja tahtoi, että poliisi heti paikalla kutsuttaisiin vangitsemaan Marttaa, joka oli tahtonut tappaa hänen ainoan poikansa.
— Sen minä aina olen sanonut Emmalle, että ei olisi pitänyt ottaa mitään langenneiden naisten lapsia perheeseensä. Niistä ei ole muuta kuin harmia ja ikuista skandaalia. Olisi ollut parempi, jos Martta heti pienenä olisi annettu vaikka jollekin yksinkertaiselle maalaispapille kasvatettavaksi, niin ehkä hänestä niissä oloissa olisi tullut ihminen, mutta tällä lailla on hänestä saatu murhaaja ja heittiö!
Hän puhkesi itkuun ja itki pitkän aikaa.
Toinnuttuansa hän tahtoi heti mennä Martan luo ja antaa hänelle oikean ripityksen, mutta professori sai sen estetyksi, sillä olihan ilmeistä, että Martta ei ollut täysin viisas, ja olihan lääkärikin sanonut, että hänellä oli korkea kuume.
* * * * *
Sinä yönä ei professori Hagenilla paljoa nukuttu. Albert houraili kovasti. Sairaanhoitajattarella ja Ebballa, joka oli saanut luvan olla hänen apunaan, oli täysi työ pitää sairasta vuoteessaan. Albert huusi kummallisia näkyjänsä:
— Älkää sammuttako niitä lyhtyjä, älkää sammuttako, ei maailmassa ole liiaksi valoa… valoa… joko se gramofoni taukosi… soikoon… soikoon… myöhäistä, myöhäistä, meidän täytyy hukkua… meidän täytyy… älkää huutako…
Ebba istui tavallista kalpeampana ja katseli Albertia, joka taisteli kauhukuviensa kanssa.
Martta oli saanut illalla lääkärin määräämiä lääkkeitä, joiden piti poistaa kuume, mutta kuume kohosi yhä. Seuraavana päivänä oli hänen hermosairautensa kehittynyt jo siksi pitkälle, että lääkäri määräsi hänet eristettäväksi. Martta pyysi päästä sairashuoneeseen, ja täti suostui siihen mielellänsä, sillä hän ei tahtonut pitää koko tyttöä kattonsa alla.
* * * * *
— Hänen sairautensa on Jumalan rangaistus, — sanoi professorin rouva kälyllensä, joka oli saapunut ensimäisellä junalla Turusta.
— Niin, niin, — itki hän enemmän kiukusta kuin mielipahasta. — Se on niin harmillista, kasvattaa ja kasvattaa ja täydellisesti epäonnistua. Omista lapsistaan voi vastata, mutta toisten… se on veren vika, veren vika! Minä olen tehnyt niin paljon hänen puolestansa, minä olen niin paljon kärsinyt hänen tähtensä. Mutta ei hän koskaan ole ymmärtänyt mitä hänen puolestaan on uhrattu ja tehty, ja aivan hyvää hyvyyttä, tässä nyt on palkka. Ah, minä olen vallan pakahtua harmista, tällainen skandaali, ja hän kehtaa aina vain väittää, että hänen elämänsä on ollut paljasta kärsimystä ja että hänelle on aina tehty vääryyttä, vaikka hänellä on ollut paremmat päivät kuin monella muulla, ja millä hän on sen ansainnut…
— Se on häpeämätöntä kiittämättömyyttä, — sanoi professorin rouva lohduttaen.
— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on…