Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun, eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.
Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.
Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi. Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa, teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla, jonka alla hiilet vielä kytivät.
Hän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että hän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin oli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä sairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää, että Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.
Hänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa alkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen ravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut auttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta tavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun kukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.
Hän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei osakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban. Mutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa kokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.
Oli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset hyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka viime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä lukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt. Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli muuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut hukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen laudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt muistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua tuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset olivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista kirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli hänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja yleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut ajattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä tunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen lukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi olemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.
Hänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä kaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina, jolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista, oli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut hänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin suhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai epätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa monta pitkää, unetonta yötä.
Tuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä kaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan. Epämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki suuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa ei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa jalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta, jolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka hän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki olivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän kuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.
Toisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja kuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa vielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten muisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen hätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi häpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena ja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos hän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli lukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja unettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui hänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen rasittamaa.
Sellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän epäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton mihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi hänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.
Hän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin piintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut ehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta nyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän niin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka jokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo otaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen, joka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa, että ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin. Professori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä, mutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin Urhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä kait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. — Sanoi ja meni.
Kun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti hänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että suuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli. Hänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan pullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut rahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle päin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli tekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen pystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että jokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle ei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.
— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein frakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt, että hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:
— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?
Urho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa silmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei todellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:
— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei oikein kannattaisi.
— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan satalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla tuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan Turussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua, virkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä toisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin sisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?
— Kiitos, mennään vaan, mutta en minäkään ole aivan parhaimmalla tuulella, pelkään ettei sinulla ole paljon iloa minusta.
Samassa he kääntyivät Hakasalmenkadulle ja poikkesivat sisään eräästä lasiovesta. »Keskipiste» oli pienehkö, soma ravintola, joka matalilla väliseinillä oli jaettu monen pilttuun tapaiseen osastoon. Ravintola oli nytkin, kuten aina, ahdinkoon asti täynnä, mutta aivan kuin sattumalta tuli yksi noista pilttuista vieraitten poislähdön johdosta vapaaksi.
— Ymmärrän hyvin sinun huonon tuulesi, — sanoi Jukka. — Noin tentin jälkeen sitä aivan kuin häpeää itseänsä, kun on onnistunut vetämään professoria nenästä. Minäkään en jumaliste ollut lukenut cumlaudeani varten kuin ne vanhat frojut, jotka sisältävät koko viisaan professorin knoppologian, ja sitten minä laskettelen kuin kirjasta. Kerran se kysyi toisessa järjestyksessä kuin mitä frojuissa oli, ja silloin oli vähällä, ettei minun korkea rakennukseni romahtanut alas. Mutta sitten päästiin taas oikeaan järjestykseen, ja minä suorastaan briljeerasin sen oppineen omilla viisauksilla. Hiukan nolo sitä sitten on tentin jälkeen, mutta koska kaikki on humbuugia, niin antaa hurista vaan. Sen nolouden juo alas ensimäisellä olutpukilla.
Jukka oli kovalla puhetuulella, ja Urho huomasi pian, että hän oli jo aikaisemmin maistellut. Urho ei tahtonut saada sanaa väliin, mutta ei hänellä ollutkaan mitään erikoista kerrottavaa.
— Jätetään nyt tentit, — sai hän sanotuksi, — ja kerroppa nyt minulle mistä sinun huono tuulesi johtuu, kuten tuolla kadulla lupasit.
— Jaa, se sitten vasta on harmillinen juttu, — sanoi hän ja väänteli hermostuneesti käsiänsä. — Ajattele nyt, kun se Martta Hagen on tullut hulluksi.
— Eihän toki, koskiko siihen niin se Albertin keuhkokuume, vai mikä sille tuli?
— Mikä keuhkokuume, itsehän se Martta sen keuhkoon kuulan lennätti. Aa, sinä et näy tietävänkään koko juttua. Niin, salaisuushan se onkin, mutta sinulle minä sen kerron näin kunniasanaa vastaan.
— Kerro herran nimessä! — hätäili Urho.
— Minua voi niin sapettaa koko juttu. Nyt on Aino kohta puilla paljailla ilman asuntoa. Minua niin raivostuttaa.
— Mutta kerro nyt niin, että minäkin jotain ymmärrän.
— Katsos, asia on nyt niin, että Martta sai jonkinlaisen hermokohtauksen, samanlaisen kuin hänellä väliin lapsenakin oli, — on kuin hän toisinaan ei olisi oikein viisas — ja ampui mielettömyydessään Albertia browningilla eräänä iltana heillä kotona. Albert sai kuulan keuhkoonsa ja on jo kauvan maannut kuoleman kielissä. Martta taasen lääkärin määräyksestä eristettiin sairashuoneeseen, sillä hänen hermosairautensa voi johtaa vakavampaankin mielenhäiriöön.
— No nyt minä ymmärrän, ettei Marttaakaan ole näkynyt. Onko hän aivan raivona?
— Ei se hulluus nyt sellaista ole, mutta hän on vaan muuten niin kummallinen, hän on korkeimmassa määrässä hysteerinen. Aino on joskus päässyt hänen luokseen, ja silloin ei hän tee muuta kuin itkee vaan. Toissapäivänä hän kertoi Ainolle koko jutun, jota perhe salaa. Hän ei itsekään käsitä, kuinka hän siinä määrässä menetti hillitsemiskykynsä, hän näet teki sen mustasukkaisuudesta ja onnettomasti rakastuneena. Mutta hän oli ollut niin onneton ja sairas. Hän oli kertonut Ainolle yhtä ja toista onnettomasta lapsuudestaan ja sairaudestaan. Kerran oli hän nuorena koulutyttönä hukuttaa itsensä onnettoman rakkautensa takia. — Nyt hän oli katunut tekoansa, katunut koko entistä elämäänsä ja sanonut Ainolle, että hän ei tahdo enää ottaa osaa heidän yhteisen asuntonsa maksamiseen, sillä hän muuttaa parannuttuansa Turkuun ja muuttaa myöskin tapansa.
— Mikä yhteinen asunto heillä on ollut, eikö Martta olekaan asunut professori Hagenilla kuten minä luulin?
— On kyllä, mutta se oli nyt sellainen kodikas boksi, jossa saattoi pitää hiukan hauskaa, ja hän maksoi osan ja Aino toisen osan vuokrasta ja Aino asui siellä. Nyt joutuu tyttöpaha kadulle, sillä ei hänellä ole varaa pitää yksin omaa asuntoa.
— No mutta onko Aino Tuominenkin tuhlannut jo kaikki rahansa? Häntähän sanottiin »Pohjolan kuningattareksi».
— Ei sillä nyt koskaan ole niin paljoa ollutkaan, ja se mitä oli, meni pääasiallisesti siihen kuuluisaan ulkomaanmatkaan, jolloin hän kävi Aleksandriat, Roomat, Pariisit, Lontoot ja Berliinit, ja loput ovat kuluneet täällä vähän yhteen ja toiseen. Minun on sääli tyttöä, sillä hän oli sangen hauska toveri.
— Oli?
— Niin, eihän meillä nyt enää voi olla sanottavaa yhteistä, kun hänen rahansa ovat loppuneet. Ymmärrät kait, että en minä voi häntä vaatimattomalla palkallani elättää. — Jukka puhui avomielisesti ja kyynillisesti kaikista asioistaan, sillä hän oli jo huomattavasti alkoholin vaikutuksen alainen.
— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta rupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.
— Minkälaista enkeliä?
— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri koettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki mahdotonta.
— Minkälaisille?
— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua, sillä hän on huonoa rotua.
— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaastikeskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia.Nyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä,Ebban ja kaikki muut katkerat asiat.
— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen tylsäjärkisyydellä.
Kello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun, joka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain muutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka sekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan, ja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran huojuen, kotiansa kohden.
Kuukausia on kulunut.
Albert makaa vuoteessaan horrokseen vaipuneena. Hänen sairautensa on käynytkin pitkäaikaisemmaksi kuin aluksi oli luultu, sillä keuhkoihin oli todella tullut tulehdus, ja hän oli huojunut elämän ja kuoleman välimailla.
Ebba oli uskollisesti hänen vuoteensa ääressä ja oli vuorotellut yövalvomisessa sairaanhoitajattaren kanssa. Hän on laihtunut ja käynyt kalpeammaksi.
Eräänä maaliskuun päivänä Ebba istuu yksin Albertin huoneessa. Ompelus on pudonnut lattialle hänen käsistänsä, joiden pitkät, hienosti muodostuneet sormet näyttävät valkoisilta kuin marmoriveistoksen sormet. Hän tuijottaa vuoteessa nukkuvaa Albertia, jonka posket ovat painuneet kuopalle. Sairaan kasvoille lankeaa kaamea, kellertävä valo, joka tunkeutuu huoneeseen värillisten, alaslaskettujen uutimien kautta. Hänestä tuntuu, niinkuin hän katselisi kuollutta. Ellei rinnan kohdalla näkisi hengityksestä johtuvaa liikettä, niin voisi todella luulla Albertia kuolleeksi, sillä niin muuttunut hän on.
Ebbasta on tuo kellertävä valo niin kolkko ja epämiellyttävä, että hän päättää hiukan nostaa toisen akkunan uudinta, nyt kun sairas nukkuu. Hän nousee hiljaa ylös ja kohottaa äänettömästi uudinta. Huoneeseen virtaa maaliskuun voimakkaita auringonsäteitä. Hän kohottaa uudinta juuri sen verran, että valo ei suoraan lankea sairaan kasvoille, mutta kuitenkin hiukan vaimentaa keltaisen valon kuolemankolkkoa väriä hänen rauhallisilla kasvoillansa.
Äkkiä hän jää ikäänkuin jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Hänen kätensä pitää lujasti uutimen nauhasta kiinni, mutta hän ei enää nosta eikä laske uudinta, hän vain tuijottaa akkunaan ja ikäänkuin nojaa itseänsä ohueen uutimennauhaan.
Akkunassa riippuu messinkisten ketjujen varassa jäljennös Gabriel Maxin taulusta »Pyhän Veronican hikiliina». Legendan mukaan eräs hurskas, Veronica niminen nainen säälistä pyyhki Kristuksen kasvoja, kun hän ristiä kantaen uupuneena nousi ylös Golgatan rinnettä, ja tapahtui ihme. Kristuksen kasvojen tarkka kuva jäi tähän hikiliinaan. Tämän aiheen on taiteilija kiinnittänyt kankaalle voimakkaalla sielullisella näkemyksellä ja suurella taidolla. Taulu esittää neljän naulan väliin pingoitettua kangaskappaletta, jonka keskessä näkyy Kristuksen kuolemanväsyneet kasvot. Hänen päässään on orjantappurainen kruunu, ja veripisarat valuvat pitkin hänen laihtuneita, kauniita kasvojansa. Silmät ovat ummessa, mutta niiden luomet ovat niin taitavasti ja herkästi maalatut, että jos pitemmän aikaa katselee kuvaa, niin voi nähdä luomien lävitse avoimet, surulliset silmät, joista valuu kyyneliä poskille….
Ebba on usein nähnyt tämän kuvan Albertin akkunassa; hän tietää, että Albert ihailee sitä ja toisinaan katselee, kuinka se valoa vasten asetettuna elää. Mutta ei Ebba koskaan ole katsellut sitä sellaisella tarkkaavaisuudella. Hän uskaltaa tuskin hengittää.
Yhdennäköisyys on ilmeinen. Parroittunut ja laihtunut Albert on tässä valossa hämmästyttävästi tämän taulun Kristuksen näköinen. Nenä kaareutuu aivan samalla tavalla, suussa on sama kärsivä ilme, ihonväri on yhtä kellertävä, ja sinervien silmäluomien alta kuultavat nukkuvan raukeat silmät.
Ebba on kuin kivettynyt, hän katsoo ja katsoo. Vihdoin hän kiinnittää uutimen nauhan ja tulee hiljaa, miltei horjuen, sairaan luo. Nyt hän katsoo Albertia. Hänen polvensa alkavat vapista, hän ei näe enää, että Albertin rinta liikkuu hengityksestä. Hänen on vaikea seistä. Sanaton kauhu ja hätä täyttävät hänen sydämensä, hänelle selvenee yhtäkkiä kaikki.
— Albert on kuollut, hän on kuollut…
* * * * *
Ebba kaatuu pyörtyneenä lattialle.
Sairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä liian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa. Aluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten hän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.
Sairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä. Mahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa hän pian virkosi.
— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te ette ole tottunut valvomiseen.
— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.
— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja tänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla sellaista?
— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä, että sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa…
Vielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli onnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla saattoi »jatkaa opintojansa».
Mutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei hän enää lukenut, hän oppi elämää…
Sen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti herännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää itseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että opintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman haaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin alistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava kunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen mielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on rajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja lamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin uhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa, vaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon rodun jälkeläisenä.
Löydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän oli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden tilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään. Kärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen heikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi tiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa päättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden hän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä kaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen vielä oli tilaisuutta ja rahoja.
Hän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille civiksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka saivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli mahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan kaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin oikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille esittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä vika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän yhteiskuntaelämässämme.
Sosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta uskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee maassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo. Kuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat opettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut ihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää järjetöntä ulkolukua.
Mitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden että kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että jokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä pystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää syntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat tyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä, että eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja hyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei yli aikansa eläneeltä.
Puolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut mitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja saiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan» luojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat kerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja ne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä aseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai aatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat syyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä vanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten työtä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä tehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille virkapaikoille…
Mutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja sivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä selviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon kulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua ruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei hän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli pääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin oli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui vuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään juoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.
Hän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin sivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se surullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa pyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että moisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.
Kodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille nuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan kaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia sekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät voineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella ahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka väkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat osakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän, vaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa istuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa, siellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna, ja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut; köyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan kodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan kompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.
Oli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä, seurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon kuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa, mutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä edelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes sivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan tähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä yliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut tänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut koskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis olisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi? Samanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.
Hän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni, mitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä ja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut häntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä eteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan ja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa kotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi heidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut ja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä, hän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla myötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi kenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.
Vika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme oppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi, koskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka alalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin…
Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja sitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli oma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin vain yksi numero…
Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä, joidenkatäytyilisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään sivistykseen…
Täytyi, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti. Mutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin se ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi muuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä. Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan…
* * * * *
Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.
Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää. Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen. Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen lohduttajansa…
Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista… Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi. Niissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien teatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea, onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa… Sattui usein, että hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan välinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että valot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.
Kadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä silmissään pyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana kaaoksena, joka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti johonkin ravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla…
— Ulkona on kevät, — sanoi Albert eräänä päivänä Ebballe, joka istui hänen huoneessaan.
— Mistä sinä sen päätät? — kysyi Ebba.
— Siitä, että sinulla on jo muutamia kesakotta poskipäilläsi. Lapsena sinä olit jo tähän aikaan niitä täynnä, mutta nyt näkyvät ne sekä myöhästyvän että vähenevän.
— Kylläpä sinä näyt seuranneen minun muodonvaihdoksiani, — sanoi Ebba lievästi punastuen.
— Niin! — Syntyi hetken vaitiolo.
— Minä tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sillä nyt minä jo voin siitä puhua.
— Kysy vaan, — sanoi Ebba kumman levottomana.
— Missä Martta on? Mitä hän tekee?
— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan.Hän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän kokouksissaan.
— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt ensi kerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä hän on käyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?
— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin sinä itse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa hänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi katua ja sairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan Jumalassa.
— Onko se mahdollista?
— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan. Toivon, että hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan toimialan.
— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.
— Kuinka niin?
— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.
— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui sinua? — kysyi Ebba.
— En! — Syntyi taas äänettömyys.
— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.
— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.
— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasiAlbert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.
— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.
— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästäAlbert sanoi:
— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.
Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.
— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.
— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun, niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.
— Rakas, — kuiskasi hän.
Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin, ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:
— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä, mutta voimat eivät vielä riittäneet.
— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. — Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä auttoi häntä istumaan.
— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:
— Ebba, ulkona on jo kevät.
— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä taas on ilmestynyt lisää?
— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun silmistäsi.
— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et ole sitä huomannut, — nuhteli hän.
— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.
— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.
— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.
— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.
— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti Ebban käden onnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa Ebbaa suuteli äiti vuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret kahden…
Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli vahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen. Auto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla kukaan muu kuin Albert.
Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.
— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se luonnollistakin…
* * * * *
Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä» ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla oli jokin nainen kainalossaan.
— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen, jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.
— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.
— Missä sitten, jos ei täällä?
— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja…
— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.
— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia käsipuolesta, ja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.
— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.
— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se vanha boksinsa.
— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?
— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne kauvas Pohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki rahansa eikä saanut enää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä olisi tarvinnut lähteä täältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen aikaan oli pähkähulluna ja sanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja olkoon! Hän alkoikin olla viime aikoina niin ikävä ja kiusoittava.
— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.
— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.
He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen hauskalta ja kodikkaalta.
Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.
— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteliUrhon kanssa.
— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen, — sanoi Urho ikäänkuin muistellen.
— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?
— En kuolemaksenikaan.
— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?
— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin se sana tuntui minusta niin tutulta.
— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.
— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?
— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.
— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?
— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.
— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.
— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän autoimme toisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.
— Olette oikeassa, kiitos avustanne!
Yön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain sisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja hyvä likööri helpoitti surullista mieltä…
* * * * *
Oli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota. Kaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku myöhästynyt kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan tuoksu, sillä katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet, jotka odottivat lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien talojen vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen lumen viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.
Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.
Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia, vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet…
Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu nurmen alla siellä!
Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut mitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa voimaa. Siis kaikki oli turhaa…
Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän oli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse…
Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää…
Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.
Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt hänet ja tunnustanut hänet omaksensa…
Oli valoisaa kuin päivällä.
Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää ja palaa. Aurinko oli noussut…
Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä…
Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin, että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.
Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean tuulen heiluttaessa niiden oksia.
Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään ja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää koskaan?… Hän oli pakahtua ikävään…
Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli hiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta luoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin heräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia, mutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri henkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä liikutti kaikki se, mistä poika puhui.
Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi voimakkaana ja mustana.
Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa tervehtimään.
Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän, ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi. Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.
— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.
Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena. Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa. Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä, että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin sisällenostamisessa.
Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen, likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista asiaankuulumatonta.
— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa tulokahvit kohauttanut.
— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja ruuanlaitossa?
— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta…
Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita ja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.
* * * * *
Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen, epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.
Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen ja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja kävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho luuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema…
Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista». Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan oikein alamaisesti».
Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.
Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona, häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.
Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen, vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.
Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla äänellä:
— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä, kun sinä tällä lailla…
Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu ja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti sisälle tupaan…
— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun iltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen tohtorinväitöskirjastaan.
— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä, sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he molemmat Urhon:
/#
Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.
Rakas ystävä!
Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan myllykosken kohinaa. Minuntäytyivihdoinkin jättää rakas Helsinki, sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua, neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko, enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.
Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta ei tule mitään… Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.
Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään…
Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden, että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään, sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».
Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä. Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta. On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja… Vanha, likainen ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa. Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin sillä tavalla Vappuna.
Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta, sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.
Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa», »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert, ymmärrät minun kaihoni ja tuskani…
Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä tukahduttaa…
Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne olekaan mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä toivottavasti olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat vähitellen arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut lääkkeen? Toivon Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi, jos luulet, että hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka kerran olin ja olen vieläkin ystäväsi
Urho. #/
— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen elämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi Albert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.
— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha olla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä aikonut leikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman rehellinen ja hyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa. Meidän olisi pitänyt tiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne, — sanoi Ebba.
— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt vähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen asiansa olivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt hänestä aina hyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki minun salaisen onneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta samalla hyvin yleinen nykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina kaikille muille harrastuksille saattavat heti alunpitäen kokonaan antautua luvuilleen, onnistuvat ja asettuvat tutkintojensa nojalla, tosin usein elämästä sangen vähän tietävinä, virkoja odottavien pitkään jonoon. Mutta herkät, usein keskinkertaista lahjakkaammat, sortuvat, sillä heillä on sammumaton halu ottaa selvää kaikesta ja elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä, se käy heille ylivoimaiseksi, sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.
— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?
— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä tunnen sen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat koko joukon harvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin kaltaisiaan on enemmän kuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet merkille, huomaat heidät heti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse päivän rohkaisemina, paljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.
— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan tulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin…
— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen tulevaisuutta rakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia, jotka kysyvät ihmisuhreja…