Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että tapaisi siellä Ebban…
Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla; pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin edullista vaikutusta.
Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset asuinhuoneet olivat.
Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi ilmestyisi.
Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:
— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.
— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.
— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin kotiin.
— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.
— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert nauraen.
— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen gongongi soida.
He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.
Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken, sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista. Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan. Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:
— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun suuri rakkautesi alkoi.
Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.
— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?
— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.
— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi, kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.
— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?
— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa. Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa kiintymystä.
— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.
— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista. Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta. He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä Albertkaan tahtonut pidättää häntä.
Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.
Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä. Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle, jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.
Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut, mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat kallioihin.
Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin, kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä, ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle. Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.
Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain. Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen, ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna, ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän sisäisenkin puolen.
Oli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia, jotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä kuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle, sillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla asteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara opettaja.
»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle antaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö oli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä syntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui hänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi tulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun saakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian kauvan katua kotinansa…
Albert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli hän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän oli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa, ja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä tienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka kanssa oli kasvanut.
Jokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta ja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta maapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli sen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja kuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui ja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti itseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä valkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia kattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa pirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina, ja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä kaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se muistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta. Monivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat vaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli siis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia niinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen alla.
Albert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli rauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi ystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa elämän kohtaloissa…
Mikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien suurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva, hän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin hermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa koko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi avautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun, sen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren kaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja istutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon, sen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa hän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen monisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä kauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton…
Albert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän rajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten rikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän kaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta vähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja hän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.
Kaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka valtaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä luoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.
Hän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy ahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita pienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei viihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin lähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja sen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä lepäämään…
Rauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä, hänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos sen rauhoittavaan seuraan…
Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.
Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy. Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat Eläintarhassa.
— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on vastassa.
— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.
— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko, että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.
Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle. Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.
— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen, jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö, matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.
— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.
— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.
— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.
— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut eräässä sellaisessa.
— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen tietämättömyyttä.
— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?
— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.
— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.
— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.
— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.
— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, — ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.
Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.
— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain kysyn.
— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.
— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.
Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.
— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.
— Keitä?
— No vaikka Jukka Tavela.
— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta keitä daameja sitten?
— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.
— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:
— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!
— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en yleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba ystävällisesti.
— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa itseensä.
— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.
— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.
— Kaikkea.
— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä monta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä hyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas…
— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne mies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista sentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa naisille intresanteilta.
— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja tyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte minua jatkamasta tästä aineesta.
— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme tunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä jokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.
— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi matala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon laskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.
— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri ylpeys.
— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä, että minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla olisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua, tuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän persoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein lausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta, luulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta. Maalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin asukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen minä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen pyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja henkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki on uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen väsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen, kun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne on koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille ja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa ettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja nöyryytystä…
Hänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka johtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa vuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat tulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi tahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet saattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta hänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden nojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.
— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?
— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan teille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa kiusata teitä moisilla jutuilla…
He eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat viipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari oli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten kun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat toisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon toisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.
Samassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen ja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli kummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin asfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän käytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda niihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä, sillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi, hoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri ostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea olematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa Pohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär. Pojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä hänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi ihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut itsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun hän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen poskensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea, polttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut alkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.
— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba, kuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että sinä olisit täällä.
— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme tänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, — sanoi Ebba verrattain viileästi.
— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta yksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän vauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan laseja kallistelleet.
— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert istuutuessaan päivällispöytään.
— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista typerillä jutuilla, — sanoi Urho.
— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.
— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui Ebba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain väkevämpää.
Mutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta oli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella puolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä istui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja sanoi:
— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt mitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin, älkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä sanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien yhteentörmäyksistä.
— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.
— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus, joka siinä piilee.
— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho verrattain töykeästi.
— Kyllä minä tavallaan ymmärrän mitä Albert tarkoittaa, taikka ainakin minä aavistan, — sanoi Martta kummallisen innostuneena ja katsellen Albertia hehkuvin silmin.
— Niin, eikö totta, Martta, eivätkö Neero ja Iivana Julma olleet taiteilijaluonteita, kuka sen voi kieltää? Ja kuinka moni runoilija onkaan koettanut sepustella heistä runoja, ja kuinka moni maalari onkaan yrittänyt esittää heidän hirmutekojansa. Aivan hämmästyttävässä määrässä ovat nämä julmat kuuluisuudet, mainitakseni nyt vain tunnetuimmat, kiinnittäneet taiteilijoiden ja kaunosielujen huomiota puoleensa.
— Niin, mutta en minä sittenkään näe heidän teoissaan mitään julmuuden kauneutta, — intti vastaan Urho, joka muuten aina hyväksyi empimättä Albertin ideat, mutta joka nyt Ebban tähden oli toista mieltä hänen kanssansa.
— Kyllä kait tässä saapuvilla olevat toki siksi paljon tuntevat renesanssiajan taidetta, että tietävät maailman suurissa museoissa olevan tuhansittain kauniita tauluja, jotka esittävät nuolien lävistämää Pyhää Sebastiania.
— Ai, niitä on niin paljon Berliinin, Rooman, Aleksandrian, Pariisin ja Lontoon gallerioissa, — ehätti Aino Tuominen innostuneena, luullen saavansa pienen tilaisuuden kertoa ulkomaanmatkastansa.
— Minkätähden luulette Sebastianin aina olevan niin kauniin vartaloltaan? Luonnollisesti siksi, että legenda kertoo hänen olleen kauniin, mutta myöskin juuri siksi, että hänen haavansa ja niistä vuotava veri kauniimpina esiintyisivät kohottaen katsojassa säälin tunteen ohella esteettistä nautintoa. Yksinpä Kristuksessa ristillä, joita tauluja ainakin tunnette, on paljon julmuuden kauneutta.
— Minusta ne usein verisine haavoinensa herättävät sääliä ja inhoa, — sanoi Ebba. Mutta Albert oli vastustavalla tuulella.
— Anteeksi, serkku, lausuntosi todistaa vain sitä, ettet vielä ole täydellisesti vapautunut naisellisuudestasi, jota sinä kaikin mokomin koetat tappaa, ja että sinun silmäsi eivät vielä ole kyliin avoimet taiteelle.
Ebba punastui harmista, ja Martta nautti, kun Albert kohteli Ebbaa tylysti.
— Katsoppas nyt sinua, Albert, tuolla tavalla sinä suututat neitiEbban, — torui Urho.
— Niin, sinä olet todella julma, sinä saat ihmisen suotta suuttumaan, — sanoi Ebba vihaisesti.
— Kas vaan, tuossakin on julmuuden kauneutta nähtävänä. Minä voin suututtaa kauniin neitosen vain siksi, että saisin hänen verensä nopeammin kiertämään ja voisin ihailla suuttumuksen punaa hänen muuten kalpeilla poskillansa ja saisin suojella itseäni hänen silmiensä vihan salamoilta.
— Onpa sinulla pikkumaisia intohimoja, — sanoi Urho.
— Niinkuin kuolema ja uni ovat sisaruksia, ovat julmuus ja intohimo serkuksia.
— Kuten sinä ja minä, — ehätti Martta. Kaikki nauroivat, ja Albert huomasi, ettei hänen kannattanut pitää esitelmää tästä aineesta ainakaan tälle seuralle.
Päivällinen oli syöty ja kahvi oli tuotu likööreineen. Aino Tuominen asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa jotain kevyttä laulua, johonka Martta laulaen yhtyi. Ebba vetääntyi syrjemmällä olevaan nojatuoliin ja murjotti siinä suuttuneen näköisenä. Urho istuutui hänen vieressään olevaan nojatuoliin ja koetti aikaansaada keskustelua, mutta Ebba vastaili aluksi hajamielisesti ja haluttomasti. Albert ja Jukka olivat poistuneet huoneesta.
Aino ja Martta soittivat ja lauloivat minkä jaksoivat kaikenlaisia kansainvälisiä renkutuksia niin äänekkäästi, että kaikki keskustelu tuntui tuiki mahdottomalta. He vaikenivat hetkeksi laulustansa maistellakseen hiukan likööriä, joka loisti vihreänä kuin myrkky valkoisissa laseissa. Sitten he alkoivat taas menoamisensa.
Urhoon olivat viinit vaikuttaneet tuntuvasti. Hänen kasvonsa hehkuivat punoittavina, mutta hän osasi hyvin salata päihtymyksensä. Voidaksensa edes hiukan kuulia toistensa puhetta kallistivat Ebba ja Urho päänsä toistensa puoleen. Heidän ollessaan tässä asennossa ilmestyi Albert Jukan seuraamana huoneeseen, Ebban tai Urhon huomaamatta heidän tuloansa. Kummankin suussa savusi pitkä, hyvätuoksuinen sikari. Tytöt lauloivat kovaäänisesti, ja Ebba ja Urho keskustelivat innokkaasti.
Albertin katse synkistyi, hän pysähtyi ovelle ja imaisi voimakkaan vedon sikaristaan sekä puhalsi sitten sauhun suustaan sellaisella voimalla, että Martta sai savua henkeensä ja alkoi yskiä. Sitten hän astui pöydän luo ja joi yhdellä siemauksella koko pikarillisen ja kaatoi heti itsellensä toisen ja joi senkin. Ebba oli huomannut sen ja tuli surulliseksi sekä kuunteli hajamielisenä Urhon puhetta. Albert istuutui pöydän ääreen ja tuijotti tylsästi eteensä.
Laulu ja soitto olivat tauonneet, kun Martan yskäkohtaus ei helpoittanut ennenkuin hän sai suuhunsa likööriä. Aino kertoi erään lievästi sopimattoman »salonkivitsinsä», jonka hän muka oli kuullut Pariisissa. Syntyi naurunrähäkkä. Albert säpsähti ja heräsi ajattelustaan. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mistä oli kysymys; sitten hän tyhjensi pikarinsa ja ehdoitti, että ruvettaisiin tanssimaan.
Pöytä työnnettiin syrjään, Aino istuutui pianon ääreen ja alkoi soittaa suurella pauhulla remuavaa valssia. Albert sieppasi Martan käsivarrellensa ja alkoi tanssia hurjasti. Urho pyysi Ebbaa, joka suostuikin, mutta heidän oli aivan mahdotonta tanssia, sillä Martta ja Albert tanssivat niin rajusti, että tuolit kaatuivat, eikä heille jäänyt mitään tilaa ahtaalla lattialla.
Ebba luopui pian tanssiyrityksestään ja istuutui pianon ääreen vapauttaakseen Ainon, joka olisi itse mielellänsä tanssinut. Ebba soitti kaunista, haikean surumielistä, venäläistä »Kaipaus» nimistä valssia. Jukka tanssi Ainon kanssa, ja heidän oli koko joukon helpompi tanssia, sillä Martta ja Albert eivät tanssineet enää niin rajusti. Ebba näki pianon mustasta pinnasta niinkuin peilistä, kuinka Martta ja Albert tanssivat lähekkäin ja kuinka Martta kuiskasi jotain Albertin korvaan, johonka tämä vastasi myöntävästi päätänsä nyökyttäen. Yhtäkkiä tuntui Ebbasta niin tukahduttavalta, hänen oli vaikea hengittää, hän harvensi tahtia ja vihdoin sekaantui kokonaan soitossaan ja lopetti äkkiä…
— No, mikä nyt tuli? — kysyi Martta.
— Ei mikään, täällä on vaan niin kuuma.
Istuttiin jälleen pöytään ja juotiin likööriä. Puhe sujui kaikilta hyvin; ainoastaan Ebba oli vaitelias, sillä hän ei ollut juonut juuri mitään. Hänestä alkoi kaikki tuntua sanomattoman vastenmieliseltä, ja ahdistava tunne rinnassa yhä kasvoi. Hän ehdoitti poislähtöä, ja hänen hämmästyksekseen suostuivat kaikki siihen heti, ilman vastaväitteitä. Hän ei todellakaan käsittänyt mitään, oli kuin hän ei olisi tuntenut koko seuraa, sillä niin yllättäviä olivat nämä suostumuksessaan…
Tilattiin kolme autoa, vaikka Ebbasta olisi kaksikin riittänyt, ja hetkisen odotuksen jälkeen olivat he matkalla kaupunkiin.
Martta ja Albert istuivat kahden suljetussa autossa, jonka akkunaruudut hermostuttavasti rämisivät vaunun kiitäessä vinhaa vauhtia eteenpäin.
Albert istui väsähtäneenä ja kokoonlyyhistyneenä auton sohvalla ja katseli tylsästi ulos akkunoista. Katulyhdyt vilahtelivat ohimennessä niinkuin tuliset pallot avaruudessa. Muuta ei hän nähnytkään, sillä vauhti oli siksi kova, että kaikki muuttui epämääräiseksi kaaokseksi.
— Voitko sinä pahoin? — kysyi Martta ja tarttui hänen käteensä.
— En.
— No mikä sinua sitten vaivaa?
— Ei mikään.
— Siinä tapauksessa täytyy meidän tänä iltana pitää oikein hauskaa. — Auton lasit rämisivät niin, että hän ei oikein kuullut Martan viimeisiä sanoja.
— Mitä meidän täytyy pitää? Juomisesta olen jo saanut kyltikseni.
— Hauskaa, oikein hauskaa, — sanoi Martta ja silitteli lämpimällä kädellänsä Albertin veltosti riippuvaa kättä. Albert ei sanonut mitään eikä myöskään vetänyt pois kättänsä, vaan antoi Martan sitä hyväillä. Auto töyssyi sinne tänne niin, että sisällä-istujat tölmäilivät toisiansa vasten, ja kerran löivät heidän päänsä yhteen. Martan kasvot koskettivat Albertin poskea, jota Martta hiljaa suuteli, mutta Albert ei ollut huomaavinansa mitään. Häntä niin väsytti, ja kuitenkin piti katkera, jäytävä tunne sydänalassa häntä valveilla. Hän ei saanut pois silmistänsä näkyä, jonka oli nähnyt astuessaan japanilaiseen huoneeseen: Ebba ja Urho olivat keskustelleet niin tuttavallisesti toistensa puoleen kallistuneina. Hän kärsi siitä, että hänen vierellänsä Ebban asemesta istui Martta. Hän tiesi varsin hyvin, että Ebba olisi istunut siinä, jos hän oikein olisi tahtonut, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun Ebban tunne oli Urhon valinnut.
Kansallismuseon kohdalla teki heidän autonsa äkkinäisen käänteenMuseokadulle päin. Albert heräsi ajatuksistansa ja kysyi:
— Mihinkä nyt, joko me nyt olemme kotona?
— Emme, me menemme nyt minun luokseni, — sanoi Martta veitikkamaisesti ja korjasi hattuansa, joka oli lentänyt käänteessä vinoon toiselle puolelle päätä.
— Sinun luoksesi? Eikö sinun kotisi ole sama kuin minunkin?
— Ei tällä kertaa. Me menemme Aino Tuomisen boksiin, joka on minun käytettävissäni. Annoin jo lähtiessä ohjaajalle määräykseni.
— En minä enää jaksa sen harakan kanssa.
— Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, Aino meni Jukan kanssa ties minne, ja huone on minun käytettävissäni. — Albertin täytyi väkisinkin nauraa.
— Oletpa sinä aika vekara, kun järjestät kohtauksia toisten huoneisiin.
— Aino ja minä olemme hyviä ystäviä, kuten tiedät; minä olen usein ottanut vastaan ystäviäni hänen kodissaan, sillä enhän minä koskaan tunne itseäni vapaaksi teillä.
— Vapaaksi? — Auto pysähtyi samassa, ja Albert maksoi ohjaajalle. He alkoivat nousta portaita. Kolmannessa kerroksessa Martta avasi omalla avaimellansa oven, ja he tulivat pieneen, somaan huoneistoon.
Etumainen huone oli tilava ja hauskasti kalustettu. Peräseinällä oli suuri sohva, jonka yli oli vedetty kauniille poimuille putoileva silkkinen, räikeävärinen, itämaalainen matto. Suuria itämaalaisia silkkipatjoja oli runsaasti sekä sohvalla että tilavissa nahkapäällysteisissä nojatuoleissa. Lattiaa peitti paksu, punainen matto, seinillä oli runsaasti hyvällä maulla valittuja pieniä tauluja ja hyviä valokuvia tunnetuista taideteoksista. Siellä täällä veti huomiota puoleensa joku kaunis maljakko tai pieni veistokuva. Eräällä jalustalla seisoi marmorinen Antinous, pää alas painuneena, huulillaan arvoituksellinen vuosisataishymy, ja toisella jalustalla pingoitti marmorinen Eros kaarevaa joustansa. Katossa paloi sähkökruunu, jonka lamppuja verhosivat eriväriset, silkkiset ruusut. Ovessa, joka johti perimmäiseen huoneeseen, riippui erivärisistä lasihelmistä sommiteltu japanilainen verho, jonka irralliset helminauhat riippuivat suorina ja alkoivat pienimmästäkin kosketuksesta kilisten heilua.
— Onpa täällä somaa ja kodikasta, — sanoi Albert, istuutui sohvaan ja otti paperossin sohvan vieressä olevalta messinkiseltä, turkkilaiselta pöydältä. — Kannattaako Aino Tuomisen pitää tällaista asuntoa?
— Kannattaisi kait kyllä, sillä onhan hän rikas, mutta minä otan osaa vuokraan, ja osa täällä olevista tavaroistakin on minun, ja minulla on käyttöoikeus aina silloin tällöin tähän huoneistoon. Tänne minulla on tapana kutsua vieraitani.
— Vieraitasi? Miksi et kutsu heitä kotiin, meille?
— Kotiin, hyvänen aika, eihän minulla täällä ole kotia, jos sitä nyt oikeastaan on missään. Minun ystäväni ja vieraani eivät mielellänsä tule minun kotiini, sillä se on heistä liian hieno ja he pelkäävät, etteivät osaa käyttäytyä, ja onhan äitisi siinä suhteessa sangen ankara ja pikkumainen. Ei, mutta mitä me tässä turhia jaarittelemme, sinun on saatava jotain hyvää. Likööriä minulla on täällä hiukan, sitä »maisterin vaasilikööriä», josta sinä niin pidät ja jota me sinun kunniaksesi kutsumme sillä nimellä. — Hän otti pienestä, lasiovella varustetusta, mustasta seinäkaapista kaksi korkeajalkaista liköörilasia, joista toinen oli vihreä ja toinen punainen.
— Mitä ihmeitä sinulla on?
— Älä ollenkaan ole levoton, sinä saat juoda punaisesta lasista, sillä se on lemmen lasi, minä juon vihreästä toivon lasista. — Hän kaasi ruskeasta, vaasintapaisesta ruukusta, jossa oli kaunis korva, lasit täyteen punertavaa, voimakkaasti tuoksuvaa likööriä.
— Älä hassuttele, sinulla on niin paljon lapsellisia konsteja, mutta maljasi, Martta, sinä olet kuitenkin sangen näppärä tyttö järjestämään itämaalaisia iltoja.
— Kiitos, Albert. Täällä on täydellinen vapaus, täällä saa käyttäytyä niinkuin kukin tahtoo. Minä voin järjestää sinulle vaikka Semiramiksen riippuvat puutarhat, — sanoi hän nauraen.
— Sepä olisi jotain harvinaista ja hauskaa nähtävää näin pohjoisessa.
— Oikeinko sinä tahdot? — nauroi Martta ja väänsi sähkönappulaa niin, että vain punaiset lamput jäivät palamaan; sitten hän täytti liköörilasit ja otti peilin edestä kristallisen hajuvesiruiskun ja kulkien tanssiaskelin ympäri huonetta ruiskutti siitä valkoruusun suloista tuoksua. Albert katseli hämmästyneenä sitä tottumusta, jolla Martta kaiken tämän järjesti, ja hän alkoi väkisinkin vaipua siihen velttoon ja huumaavaan tunnelmaan, johonka punainen valo ja valkoruusun tuoksu hänet tuudittivat.
Hän katseli kaikkea tätä keinotekoista kauneutta jonkinlaisella hartaudella ja uteliaisuudella; punainen valo leikki kaikkialla kirjavilla patjoilla, marmorisilla veistoksilla, seinillä riippuvilla tauluilla ja ennen kaikkea Martan kasvoilla. — Punainen valo tekee kaikki kauniiksi, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa. Ääneen hän lausui:
— Tämä ei ole hullumpaa, mutta tästä puuttuu vielä jotain, soittoa.
— Ole huoletta, sitäkö sinä vielä kaipaat, — sanoi Martta ja juoksi perimmäiseen huoneeseen. Albert saattoi hyvin nähdä heiluvien helminauhojen läpi, kuinka Martta nosti suuren gramofonin lattialle ja veti sen vireeseen, kuinka hän asetti levyn paikalleen, käänsi suurikitaisen kaikutorven etuhuoneeseen päin ja tukki suuren villaliinan sen ammottavaan kitaan. Albert alkoi käydä yhä uteliaammaksi, — mitähän se nyt alkaa soittaa? — ajatteli hän. — Tietysti jotain banaalia valssia, sillä sellainenhan on Martan maku. — Hän näki, kuinka Martta pani koneen käymään, mutta tuota tavanmukaista häiritsevää alkumelua ja särinää ei kuulunutkaan; hän oli aivan hämmästynyt.
— Terve, tervissimo Albert, — sanoi Martta ja kohotti lasinsa, — kuunnellaanpas nyt minun taidettani. — Alkoi kuulua ikäänkuin kaukaisen jouhiorkesterin soittoa; aluksi kuului se hiukan epäselvänä, mutta pian Albert tunsi kappaleen, jonka hän usein oli kuullut ulkomailla suurissa konserteissa. Se oli hänen lempikappaleensa, nuoren australialaisen säveltämä »Merimiehen ikävä». Monasti oli hän elänyt sen sisällön mielikuvituksessansa alusta loppuun, ja nyt huvitti häntä kuunnella sitä gramofonin salaperäisenä esityksenä. Soiton vaimennettu ääni, nautittu alkoholi sekä väsymys estivät häntä olemasta kylliksi arvostelevainen, ja hän vaipui hetken tunnelmaan…
Hän kuuli selvästi, kuinka sellot soittivat laivan lähtiessä rannan ristiaallokkoa, ensi viulut kuvasivat kaihoisaa hyvästijätön säveltä, ja rannalle jääneen morsiamen nyyhkytykset kaikuivat selvästi alttoviulujen tummassa säestyksessä, joka laivan lipuessa ulos satamasta vähitellen kaikkosi…
Meren aallokko kävi suuremmaksi, selväpiirteisemmäksi ja rajummaksi sekä samalla yksitahtisemmaksi. Orkesterin kaikki jouhisoittimet lauloivat aavan meren suurta ja raskasta aaltoilua, varsinkin bassoviulujen kumeat rytmit antoivat selvän kuvan meren mahtavasta liikehtimisestä; korkea klarinetti puhalsi yksitoikkoista tuulen vinkunaa laivan köysissä ja raakapuissa, ja eristäytyneenä ikäänkuin sooloksi lauloi ensi viulu surunvoittoista merimieslaulua.
Mutta tuulen kimeä ääni touveissa ja köysissä yltyi, meren aallokko paisui myrskyksi, ja lemmenlaulu kuoli valtavaan rajuilman pauhuun. Mahtavat rummun tärähdykset ja metallisoittimien äkkinäiset törähdykset kuvasivat hätälaukausten kumeata jylinää, ja kimakat klarinettijuoksutukset hengenhädässä taistelevien ihmisten avunhuutoja, ja silloin tällöin heikosti kuuluva virren sävel kertoi kuoleman kauhun aiheuttamista rukouksista. Koko orkesteri pauhasi miltei korviasärkevänä epäsointuna…
Mutta vähitellen myrsky tyyntyi, vedet laivan keulassa solisivat, ja aurinkoinen päivä kimmelsi jouhisoittimien iloisissa sävelissä. Myrsky oli onnellisesti vältetty, alus kiisi varmasti eteenpäin, tuli yö…
Sordiinot viuluissa orkesteri soitti kuutamon salaperäistä, hämärää juhlallisesti nousevilla ja laskevilla mainingeilla, ja yksinäinen ensi viulu alkoi hiljaa, ikäänkuin huomaamatta laulaa mertakyntävän nuorukaisen koti-ikävää…
Hiljaa, huomaamatta taukosi soitto, ei kuulunut mitään tavallista, häiritsevää loppurasahdusta, kun gramofoni lopetti soittonsa. Albert istui hetkisen hiljaa oman mielikuvansa vallassa. Kun hän heräsi, ei hän ollut varma, oliko kuullut gramofonin soittoa vai oliko hän mielikuvituksessansa elänyt kuulemansa sävellyksen. Hän nojasi raskasta päätänsä sohvan silkkisiin patjoihin.
— Mitä sinä pidit? — kysyi Martta kuiskaten ja tarttui Albertin kuumaan käteen. Albert säpsähti kuin unesta.
— Mitäkö pidin? En tiedä soittiko halveksittu gramofoni sen kappaleen, jonka minä äsken kuulin, vai oliko se kaiku jostain ennen kuullusta esityksestä, mutta joka tapauksessa en minä luullut, että gramofoni voisi tarjota ainoallekaan musikaaliselle ihmiselle siedettävää tunnelmaa, minussa se ainakin herätti vanhan muiston ja lopusta minä pidin itse huolen. Sinun riippuvat itämaalaiset puutarhasi eivät keinotekoisuudessaan ole hullumpia, ja tuo kone taitaa olla kallis?
— Niin kait se on. Isä toi sen minulle kerran ulkomailta, ja se lienee parhaita lajiaan. Mutta voi se soittaa muutakin kuin vain tunnehymistyksiä.
— Oletko sinä Martta koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka musiikki sentään on kummallista. On olemassa yksi sävellaji, jonka kaikki ilman mitään vastaväitteitä, kansallisuudesta huolimatta, myöntävät surun ja tuskan tulkiksi, tarkoitan mollia, ja on taas toinen sävellaji, joka yhtä selvästi on ilon ja riemun täydellisin ilmaisija. Eivät minkään kielen sanat, eivät mitkään muodot, viivat tai värit niin selvästi ja kaikille tajuttavasi ilmaise näitä tunteita kuin sävelet, sanattomat sävelet.
— Kyllä minä sen tunnustan, mutta en minä nyt jaksa filosofeerata musiikista; — sanoi Martta, joka kaiken aikaa kun Albert puhui oli istunut hermostuneena ja kärsimättömän näköisenä. Minä voin näyttää sinulle, kuinka minun koneeni voi tulkita duuria, mutta sitä ennen, tervissimo, — sanoi hän ja kohotti maljan juoden sen ahnaasti pohjaan.
— Älä herran nimessä aina hulluttele, sinussa ei ole yhtään vakavuutta.Näin on niin hyvä olla.
Mutta Martta ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, vaan ponnahti ketteränä kuin nuori kissanpenikka ylös sohvasta, alkoi työntää tuoleja syrjään keskilattialta ja livahti samassa toiseen huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Albert jäi yksikseen, hän oli täynnä uteliaisuutta, hetken outoa tunnelmaa ja jännitystä, sillä hän ei voinut aavistaa minkä yllätyksen hänen kekseliäs serkkunsa hänelle taas valmistaisi. Mutta samaan aikaan tuntui hänessä syvällä itsessänsä kalvava tuska ja suru; hän oli suostunut kaikkeen tähän karkoittaaksensa surullisia ajatuksiansa.
Häntä ahdisti, hän olisi tahtonut raitista ilmaa, mutta valo, tuoksut ja likööri kahlehtivat hänen väsyneen tahtonsa.
Samassa ovi aukeni, kuului voimakasta, reipastahtista soittoa ja kastanjettien kilahduksia. Kappale oli jokin tuttu espanjalainen tanssi. Martta syöksyi huoneeseen puettuna kauniiseen espanjalaiseen pukuun; hänellä oli päässään suuri, harmaa huopahattu ja hiuksissa luonnottoman suuri keinotekoinen, tulipunainen ruusu.
Albert oli hämmästynyt ja näyn häikäisemä, hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan löi kämmenillänsä tahtia. Martta tanssi notkeasti, reippaasti ja hämmästyttävän tulisesti espanjalaisen boléron. Kun tanssi oli loppunut, heittäytyi hän hengästyneenä Albertin syliin ja peitti hänen kasvonsa ja suunsa kiihkeillä suudelmilla.
— Albert, rakas Albert, minä olen kauvan rakastanut sinua, ja sinä olet välinpitämättömyydelläsi kiusannut minua, mutta nyt sinä olet minun, minun ikiomani, niin, niin, älä puhu mitään, sinä olet minun, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, ja minun koko olemukseni ikävöi sinua, minun tunteeni palo polttaa minut poroksi… Hän puhui niin nopeaan ja hengästyneesti, että Albert ei ehtinyt sanoa sanaakaan väliin, vaan koetti työntää häntä luotansa. Mutta Martta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhui kiihkeästi:
— Ilman sinun rakkauttasi en voi elää, minä olen sairas, koko minun olemukseni himoitsee sinua, kuukaudesta kuukauteen olen minä ihaillen kaivannut sinua, — hän ponnahti hurjana seisomaan, tarttui rajusti Albertia käteen ja yritti vetää häntä toiseen huoneeseen. Mutta samassa Albert tempautui irti, hyppäsi seisomaan ja huusi:
— Sinä olet humalassa, Martta, sinä olet hullu. — Mutta Martta takertui uudestaan häneen ja yritti suudella häntä ja puhui läähättäen:
— Sinä et siis rakasta minua vähääkään, sinun välinpitämättömyytesi ei siis ollutkaan mitään teeskentelyä, kuten minä luulin, sinä rakastat toista, niin, minä tiedän sen. Ah, kuinka minä vihaan sitä ihmistä, hän on minun kaikkien onnettomuuksieni syy, tuo sinun Ebbasi, jota et kuitenkaan tule koskaan saamaan. Hän on myrkyttänyt koko minun elämäni, mutta hän ei ole tuleva sinun omaksesi, sillä hän rakastaa Koskulaa, niin, hän rakastaa Urhoa… — Yhtäkkiä hän irtautui Albertista ja peräytyi muutamia askelia keskilattialle. Albert seisoi huojuen ja nojasi itseänsä suuren tuolin selustaan. Hänkin oli hengästynyt niinkuin kiivaan juoksun jälkeen; Martan sanat olivat lyöneet hänet voimattomaksi.
— Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua, mutta minä rakastan ja minulla on tunteen oikeus sinuun…
— Sinä olet inhoittava! — sai Albert vaivoin sanotuksi käheällä äänellä ja peräytyi ovea kohti. Samassa Martta syöksyi hänen käsiinsä kiinni ja alkoi vetää häntä mukanansa.
— Sinä olet niinkuin äitisi! — karjaisi Albert vimmoissaan ja heitti hänet rajusti luotansa.
— Niinkuin äitini! — parahti Martta ja kaatui itkien lattialle.
* * * * *
Albert oli avannut akkunan, josta kylmä syysilma tulvehti sisään karkoittaen hajuveden, tukahduttavan tuoksun. Hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos, jossa kuutamo kiilteli mustilla katoilla ja vastassa olevan kivimuurin akkunoissa. Albert oli sammuttanut punaisen valon ja sytyttänyt valkoiset lamput.
Hänen oli paha olla, kun hän katseli huonetta luonnollisessa valaistuksessa. Kaikki oli ollut niin kummallista, valo, tuoksut, juoma, soitto ja tanssi. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mitenkä oli voinut vaipua niin keinotekoisiin tunnelmiin. Mutta tunnelmia ne joka tapauksessa olivat olleet ja sangen vaikuttaviakin, sitä ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut kieltää. Ja hän alkoi jo ajatella, että tokko mitään täydellisesti keinotekoista ja luonnotonta onkaan, sillä ihmisethän kaiken tekevät ja kaiken tuntevat, ja jos lukemattomat tuhannet rakastivat esimerkiksi tällaisia tunnelmia, niin tuskinpa ne enää silloin olivatkaan keinotekoisia tai luonnottomia, koska niillä oli sisältöä, ja arvoa heille…
Martan yhä äänekkäämmäksi käyvä itku katkaisi hänen ajatuksensa. — Ainakin tuo on totta ja ehkäpä todellistakin, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa, joka yhä makasi lattialla punaisella matolla ja itki niin, että hartiansa nytkähtelivät. Albert seisoi äänetönnä ja katseli maassa makaavaa nuorta naista. Kohtaus oli tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, ja hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt päihtymyksestään. Hänen kävi Marttaa sääliksi, mutta myöskin häntä inhoitti. Kun itkun nyyhkytykset alkoivat taas käydä voimakkaammiksi, lähestyi hän Marttaa ja nosti hänet sohvalle istumaan.
— Älä nyt enää itke, eihän sinulla ole siihen mitään syytä, — sanoi hän koettaen lohduttaa.
Martta käänsi itkettyneet kasvonsa häneen ja kysyi kuin unesta heräten:
— Mitään syytä?
— Niin, älä nyt enää itke, eihän se siitä parane.
— Mitään syytä, — toisti Martta ikäänkuin muistellen, — voi rakas Albert, minulla on paljon itkemisen syytä, koko minun elämäni on ollut paljasta itkua ja pitkä tuskan parahdus, — ja hän purskahti taas itkuun. Albert nousi ja meni neuvottomana akkunan luo ja katseli ulos. Hänen tunteensa olivat hyvin sekavat ja epämääräiset, hän ei ymmärtänyt Martan sanoista puoliakaan. Hän olisi mielellänsä lähtenyt koko huoneesta, mutta ei hän katsonut voivansa tehdä sitäkään. Miksi? Sekin oli hänelle epäselvää. Hän päätti odottaa, kunnes Martta rauhoittuisi, puhua hänen kanssaan ja vasta sitten jättää hänet yksikseen. Kun Martta taas oli hiukan rauhoittunut, sanoi Albert:
— Minä en ymmärrä sinua vähääkään, kerro nyt minulle rauhallisesti.
— Minä kerron, jos sinä voit rauhallisesti kuunnella minua, — sanoi Martta ja kuivasi kasvojansa. — Albert, sinä tunnet hyvin minun syntymäni tarinan ja sinä teidät yhtä hyvin kuin minä, että en ole mikään sinun serkkusi, vaikka minä siitä käyn, ja juuri syntymässäni on minun elämäni suuri tragiikka.
— Mutta onhan sinulla ollut hyvä koti ja olethan sinä saanut samanlaisen kasvatuksen kuin Ebba ja minä.
— Samanlaisen, ei koskaan. Minulla on ollut niitä samoja ulkonaisia etuja kuin teilläkin, mutta minulta on puuttunut se kaikkein suurin ja kallein, äidin rakkaus.
— Nyt minä taaskaan en ymmärrä sinua, sillä onhan täti Emma ollut sinulle hyvä ja kiltti niinkuin oma äitisi, sitä kait sinä et tahtone kieltää?
— Hyvä ja kiltti, siinä onkin kaikki, mutta hän ei ole rakastanut minua.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Minä olen tuntenut sen, lapsuuteni on täynnä katkeria muistoja, jo silloin minä olen sen huomannut. Niitä havaintoja eli tuntoja on mahdoton sanoin kuvailla tai mainita mitään erikoisia tapauksia, minä olen vain joka hetkituntenut, että saan kaikki armosta, että minulla ei ole mitään oikeutta kaikkiin niihin ystävällisyyden osoituksiin, joita minulle on suotu, että minulla oikeastaan ei ole elämisen oikeutta.
— Martta, kuinka voit ajatella noin! Sinä olet kiittämätön.
— Niin juuri, kiittämätön, se on oikea sana. Kiitollinenhan minun pitäisikin olla joka hetki, kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän kasvatuksen, kiitollinen siitä, että minulla on Hagenien loistava nimi, kiitollinen kaikesta, kiitollinen ja yhä kiitollinen, mutta sitä minä en osaa olla.
— Martta!
— Mitä hyötyä on kiitollisuudesta? Onko kiitollisuus mikään ihmiselle sopiva tunne? Kerjäläinen voi olla kiitollinen lahjoittajalle siitä, että sai lahjan, mutta se tunnehan on ostettu tunne, jos se yleensä on mikään tunne. Minä en tahdo enkä voi olla kiitollinen, ja kuitenkin tahtoisin kiittää kaikesta rakkaudellani, mutta sitä tunnetta minussa ei vanhempiini ole, sillä lasten rakkaus vanhempiinsa syntyy vain vanhempien rakkauden lämmössä, ja sitä onnea ei minulla ole ollut elämässäni.
— Mutta sinä teet väärin vanhemmillesi, kyllä he ovat rakastaneet sinua, siitä on lukemattomia todistuksia.
— Niin, sinulla niitä kyllä voisi olla lukemattomia, sillä sinä olet katsellut minua samoilla vierailla silmillä kuin koko sukusi, mutta minulla ei ole ainuttakaan, taikka ovat ne hyvin hämäriä. Minä olen koko elämäni kärsinyt vääryyttä, koko minun lapsuuteni muistoinensa huutaa korviini sitä. Minä voisin mainita lukemattomia pieniä esimerkkejä, jotka kuuluvat siihen suureen kokonaisuuteen, josta minä puhun, mutta se ei sittenkään tulisi täydelliseksi tai sellaiseksi, että sinä voisit minua ymmärtää, sillä sinäkin olet vieras ihminen. Minä rakastan sinua, mutta toivottomasti. Rakkautta minä janoan. Se pohjaton rakkauden kaipuu, joka onnettomassa syntymässäni on osakseni tullut, ja se hellyyden jano, joka lapsuudessani ei ole tyydytystä saanut, vaatii nyt oikeuksiansa, mutta sen muodot ovat nyt muuttuneet sellaisiksi, että ihmiset tuomitsevat sen rakkauden huonona. Mutta rakkautta se kuitenkin pohjaltansa on, vaikka se onkin vain suuresti onnettomien ihmisten rakkautta. Ja sentähden on oikeastaan turhaa puhua sinulle, sillä et sinä kuitenkaan voi ymmärtää minun onnettomuuttani…
— Mutta koetahan toki, minulla on ainakin suuri halu yrittää ymmärtää sinua.
— Kun olin koulutyttö, kävin minä muiden mielestä puettuna aivan samalla tavalla kuin Ebba, mutta itse minä tiesin, että Ebba osasi aina järjestää omaan pukuunsa parempia aineksia kuin minä — huomaa, että olen nainen — ja jos minä valitin siitä äidille, niin ei hän koskaan auttanut tai tukenut minua tässä epätasaisessa kilpailussa, vaan sanoi ystävällisesti, että sehän oli pieni asia. Niin se onkin, mutta silloin ei se suinkaan ollut minulle sitä. Kaikissa Ebban ja minun riidoissa oli Ebba aina lopuksi oikeassa, jos vedottiin äitiin. Minussa se herätti katkeruutta, ja vähitellen tuli minusta tottelemattomampi ja ilkeämpi lapsi kuin Ebbasta, ja jota enemmän minua rangaistiin, sitä paatuneemmaksi minä tulin. Yksi todella sydämestä lähtenyt hellä sana tai suudelma olisi ollut kylliksi sulattamaan roudan minun sydämestäni.
— Mutta olethan sinä saanut hellyyttä osaksesi.
— Se ei ole totta. Muodollista hellyyttä kyllä, mutta lapsia ei petetä siinä suhteessa. Oletko huomannut, että pienet lapset ja eläimet suostuvat heti empimättä toisiin ihmisiin, mutta toisia vierovat? Niillä on itsetiedotonta vaistoa, ne tietävät kuka on hyvä, kuka paha.
— Et kai tahtone väittää, että äitisi on ollut sinulle paha?
— En juuri niin, mutta suhteessaan minuun ei hän ole ollut rehellinen, sen minä olen tuntenut. Ja kun hermoni ärtyivät pilalle, niin minä usein tahallani tein vääryyttä Ebballe, sillä minä tiesin, että vaikka olisin tehnyt oikeinkin, niin minua kuitenkin olisi pidetty pahana, ja minusta oli hauskempi olla todella paha, sillä siitä oli minulle ikäänkuin lohdutusta epätoivossani.
— Sitten tuli aika, jolloin minä suorastaan vihasin Ebbaa. Minä sain palvelijoilta kuulla, että Ebba oli vienyt minulta oman äitini hoidon ja imenyt sen maidon, joka luonnonlain mukaan olisi kuulunut minulle. Mitä auttoi minua se, että olin saanut itselleni toisen äidin, joka ei minua rakastanut. Minä puhuin siitä kerran äidin kanssa, ja siitä hetkestä tuli minusta todella se paha ja kiittämätön lapsi, joka minä nyt olen.
— Alan jo käsittää mitä sinä tarkoitat, mutta sanon minä senkin, että kovin epäkiitollista on ottaa omaksensa tuntemattomien ihmisten lapsia.
— Siinä olet oikeassa, sehän minunkin elämässäni on suurin virhe, että minut väkivallalla on istutettu maaperään, jossa en voi menestyä. Jos minun vanhempani olisivat olleet yksin maailmassa, niin ehkä he olisivat onnistuneet hyvässä aikomuksessaan, mutta nyt oli niin, että heidän ympäristönsä teki mahdottomaksi kaiken. Muistan hyvin, kuinka tädit ja tantit aina ihaillen hyväilivät Ebbaa ja puhuivat innostuksella hänen avuistansa. Minä jäin niistäkin hyväilyistä osattomaksi ja juoksin keittiön puolelle palvelijattarien syliin taikka pakenin huoneeseeni ja itkin. Ei se ollut kuitenkaan äidin vika, kyllä hän aina koetti tuoda minuakin esille, mutta mitä hän voi sille, että minä en ollut yhtä kaunis lapsi kuin Ebba ja että ihmiset ovat julmia ja sydämettömiä. Nyt tuo kaikki on minulle yhdentekevää, mutta minä olenkin myös kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen…
Martan äänessä ja asennossa oli jotain uhmaa, kun hän sanoi nuo viimeiset sanat.
— Mutta olisiko heidän pitänyt jättää sinut oman onnettoman äitisi huostaan?
— Olisi.
— Mutta silloinhan sinä olisit kuollut lapsena kurjuuteen.
— Ja mitä haittaa siitä olisi ollut, paljon tuskaa ja kärsimyksiä olisi siten luultavasti säästynyt sekä minulta että vanhemmiltanikin, jos silloin olisin kuollut, sillä kurjuuteen minä kuitenkin kuolen, se on minun kohtaloni.
— Ei sellaista kohtaloa ole, kaikki riippuu sinusta itsestäsi.
— Olet oikeassa, minun kohtaloni on kuten kaikkien muidenkin kätketty omaan itseeni, — Martan ääni alkoi värähdellä, niinkuin hän olisi taistellut itkua vastaan. Hän katsoi Albertiin pyytävästi, miltei rukoilevasti. Albertin oli paha olla.
— Martta, onneton Martta, tule minun kanssani kotiin, — sanoi hän, äänessä lämmin sävy.
— Minä en voi, minun täytyy olla hetkinen yksin.
Albert otti päällysnuttunsa ja lähti.