— Minä lähden piirilääkärin luo, kenties hän on taitavampi.
Piirilääkäri tuli. Hän tutki samalla tapaa kuin tohtori Bernhard, määräsi rohtoja otettavaksi aamuisin ja pulveria iltaisin, mutta ei sekään auttanut. Ja hänkin sanoi:
— Sairaan tulee olla hyvällä mielellä, ja määräsi huonekalutehtailijan hankkimaan huvia veljentyttärelleen.
Kun Hildur kuuli tämän ehdotuksen, huudahti hän:
— Minäkö huvittelemaan! Ja hän kääntyi selin ja lähti huoneeseensa, missä ryhtyi lukemaan mielikirjaansa, Jeremian valitusvirsiä. Mutta setä Janne oli aivan onneton.
— Minäpä sanon sinulle, mikä on parasta, vakuutti täti Riikka. — Minä menen neiti Bergin luo. Hän kuuluu olevan yhtä oppinut, kuin mikäkin tohtori tahansa, ja on hyvä ja helläsydämminen. Kenties hän voi meitä auttaa. Hänhän on nainen, hän voi ymmärtää toisenkin surun ja heikkouden.
— Niin, koeta sitte, Riikka, jotakin pitää tehdä, hän kuihtuu vähitellen. Ja rehellinen huonekalutehtailija veti taskustaan siniruutuisen nenäliinansa ja kääntyi akkunaan päin, jottei vaimonsa näkisi, että hän pyyhkäsi pois kyyneltä.
34.
Taiturin työ.
Somassa vierashuoneessaan istuivat Eedit ja Ragnhild käsitöineen. Oli jo myöhäinen syksy, niin että takkavalkea oli tarpeen ja paloikin paraillaan suuressa tulisijassa, luoden suloisen, lempeän loimonsa pehmeälle matolle, missä pieni Ruusa istui leikkimässä aimo suuren nuttunukin kanssa, jonka Ragnhild juuri oli tehnyt hänelle. Samassa kuului varovasti soitettavan ovikelloa.
— Siellähän on rouva Jonson. Hyvää iltaa!
Täti Riikka keikisti syvään ja tarkasteli somaa, hienoa huonetta.
— Olkaa hyvä ja istukaa, kehoitti Eedit ystävällisesti.
Täti Riikka istui tuolin syrjälle, ja hänen näytti olevan vaikea tuoda esille asiaansa. Viimein kysyi hän, oliko Ragnhildilla iloa kasvatistaan.
— Oi on, vastasi Ragnhild, — hän on niin kiltti ja terve ja pitää niin paljo meistä.
— Niin, niin, on suuri onni, kun saa iloa lapsistaan. — — Meidän Hildur hän tuottaa vanhemmilleen surua, hän. Hän on kipeä eikä näy mikään tohtori voivan häntä parantaa.
— Hän ei ole moneen kuukauteen käynyt sairashuoneella, sanoi Eedit. — Kun olisin tiennyt, että hän itse on kipeä, olisin käynyt häntä katsomassa, mutta, olen luullakseni nähnyt hänet väliin kadulla — — —.
— Kaiketikin, ei hän vuoteessa olekaan, sanoi täti Riikka epäillen. Mutta hän on kalpea ja laiha, ei syö eikä nuku ja pilleriä on hän jo nauttinut monen markan edestä. En tiedä, mitä tytölle tehdä, ja silloin sanoin ukolle: minä menen neiti Bergin luo. Sillä nähkääs neiti, ukko on menehtyä suruunsa. Hildur on hänen silmäteränsä, eikä voi ukko nähdä hänen kärsivän. Jumalan kiitos, hän kyllä pitää omistakin lapsistaan, mutta Hildur on hienompaa perää, sanoo hän, ja ukko on ainakin hiukan ylpeillyt tytön tiedoista ja hienoista tavoista. Mutta mitä Herran nimessä ne nyt auttavat häntä, hän vain kuihtumistaan kuihtuu kuin kuoleva kukka.
— Mutta jos kummatkin lääkärimme jo ovat häntä hoitaneet, en voi minäkään häntä auttaa.
Täti Riikka yskäsi ja katseli lattiaan. Hän ei voinut ilmoittaaHildurin taudin oikeata syytä.
— Kas miehet ovat aina niin äkkipäisiä, sanoi hän viimein, eikä Hildur tahdo kuulla puhuttavankaan heistä enää, he ovat hänet niin ikävystyttäneet. Mutta neiti Eedit, köyhä kansa kiittää Teitä taitavaksi, voisittehan kuitenkin koettaa, Hildur onkin niin yksin. Meidän Maija-Sohvi on kyllä hyvä tyttö, vaikka itsekin sen sanon, mutta hänestä nyt ei ole Hildurin seuraksi, nähkääs. Hän ei ole muuta saanut oppia, kuin katkismustaan ja hiukan kirjoitusta. Eikä hän muuta tarvitsekaan. Eikös neiti tahtoisi tulla jonakuna päivänä. Mutta — — ei pidä sanoa, että minä olin täällä, tyttö on toisinaan hyvin itsepäinen, — — vaikka pohjaltaan hyvä tyttö. Hyvästi nyt vaan!
Eeditin ei ollut helppo päästä uuden potilaansa perille. Hildur alkoi epäillä, että täti Riikka oli kutsunut Eeditin lääkäriksi Hildurille ja rupesi välttelemään häntä. Ennen pitkää huomasi Eedit, että potilaan oli paremmin sielu kuin ruumis sairaana ja oli senvuoksi erityisen varovainen. Sensijaan että virkaveljiensä tapaan lyhyesti olisi kehoittanut Hilduria "pysymään hyvällä mielellä", koetti hän, käyttäen naisen hienoa vaistoa ja kärsivällisyyttä, keskustelujen kautta ohjata hänen ajatuksensa iloisemmille aloille, ja oman terveen mielensä ja raittiin näkökantansa avulla vaikuttaa hänen sairaihin mielikuviinsa. Sen ohessa koetti hän asteittain vahvistaa hänen ruumiinvoimiansa. Kun Eedit huomasi, ettei Hildur sallinut puhuttavankaan minkäänlaisista lääkkeistä, rupesi hän tekosyillä houkuttelemaan häntä ulos raittiiseen ilmaan. He kävelivät yhdessä väliin lyhyempiä, väliin pitempiä matkoja, mikäli potilaan voimat sietivät, useimmin maalle päin, osaksi sentakia, ettei Hildur halunnut nähdä ihmisiä, osaksi senvuoksi, että ilma siellä oli puhtaampi. Kaunis luonto antoi aihetta moneen keskusteluun ja vaikutti virkistävästi Hilduriin, joka viikkokausia oli istunut ummehtuneessa huoneessa jonkun kirjan yli kumartuneena tai vaipuneena sairaalloisiin unelmiin. Nämä kävelymatkat antoivat ruokahalua ja unta, ja silloin oli Eedit voittanut suuren askeleen. Mutta Hildurin luonnetta oli vaikeampi saada taipumaan. Eeditillä ei ollut pienintäkään aavistusta pakoyrityksestä ja sen tuottamista riidoista kotona, mutta arveli, että jonkin syyn, vaikka luulotellunkin, täytyi piillä moisen surumielisyyden ja synkän katsantokannan takana. Hän ajatteli onnetonta rakkautta ja tunsi piston sydämmessään muistellessaan jotakin oman elämänsä kulusta, mistä nyt oli vain surullinen muisto jälellä. Rukous ja työ tehovat sitäkin vastaan, sanoi hän itsekseen ja toivoi voittavansa potilaansa luottamuksen, sillä ilman sitä tuskin voi odottaa varmaa edistystä.
Alussa oli Hildur kohdellut Eeditiä kylmästi ja vältellen. Mutta ei yksikään voinut kauvemmin vastustaa tuon sydämmellisen naisen hyvyyttä, hänen miellyttävää käytöstään ja hienotunteisuuttaan. Ja Eedit oli yhtä viisas kuin oli hyväkin. Hän tiesi aina rajansa, ja hänen selvä katseensa näytti hänelle aina oikean tien. Vähitellen Hildurkin lämpeni ja liittyi luottamuksella Eeditiin. Hänen arka, haaveellinen luontonsa kaihti setä Jannen kiivautta ja jöröyttä, ja hänen luultu viisautensa ja etevämmyytensä estivät häntä liittymästä tätiin, ja muita ystäviä taas hänellä ei ollut. Hän tarvitsi niinkuin muutkin ihmiset ystäviä ja tukea, ja Eedit oli hänelle kumpaakin. Vieläkin oli hän arka ja kaino, mutta hän piti jo Eeditistä ja lopullisen askeleen täyteen luottamukseen otti hän eräänä päivänä, kun he istuivat kahden Hildurin huoneessa ja Eedit näki raamatun auki pöydällä.
— Näen, ettet ole unohtanut opettajamme kehoitusta pitää tätä kirjaa ystävänäsi kaikissa elämän kohtaloissa, sanoi Eedit.
— En luekaan muuta enää, vastasi Hildur synkästi.
— Etkö? Ja kuitenkin on niin paljon hyviä, opettavaisia, sivistäviä ja jaloja kirjoja mailmassa.
— Mutta minun mieleni on liiaksi musta löytääkseen tyydytystä mistään muualta.
— Alakuloiselle mielelle tässä onkin paras lohdutus. Ja Eedit avasiUuden testamentin ja luki:
— Minä olen hyvä paimen, minä tunnen lampaani ja he tuntevat minut, — — minä olen elämän leipä; joka minun tyköni tulee, hän ei koskaan isoo, ja joka minuun uskoo, hän ei koskaan janoo, — — tämä on totinen sana ja kaiketi mahdollinen vastaan ottaa, että Jesus Kristus on tullut mailmaan syntisiä vapahtamaan, — — katso minä olen teidän kanssanne joka päivä, mailman loppuun asti, — — — kääntykäät Herran puoleen, sillä hän on armollinen, vanhurskas, kärsivällinen, aivan hyvä ja katuu pian rangaistustaan, — — minä etsin eksyneitä, palautan kadonneen, lohdutan murheellista, vahvistan heikkoa. — —
— Tätä en ole koskaan lukenut. Olen ainoastaan lukenut muutamia psalmia ja Jeremiaan valitusvirsiä.
— Etkä Uutta testamenttia, et Vapahtajamme lempeitä, lohdullisia, armorikkaita sanoja, et tätä "tulkaa minun luokseni", jonka pitäisi houkutella suurimmankin pahantekijän polvillaan ryömimään armoistuimen eteen ja syvimmänkin surun kuivaamaan kyyneleensä. Oi Hildur, silloin et ole raamattua oikealla tavalla lukenut.
Hildur kallisti päänsä Eeditin povelle ja huudahti:
— Oi, minä olen niin onneton, saatan toiset ihmiset onnettomiksi enkä tiedä, mitä tekisin, tahtoisin mieluimmin kuolla. Ja kuitenkin, kun kuulen sinun puhuvan ja näen sinun kirkkaan katseesi, täytyy minun uskoa, ettei mailma kaikille ole murheenlaakso, mutta — mutta minun suurin onnettomuuteni on se, että itse olen kurjuuteeni syypää.
Ja itkien kertoi Hildur Eeditille surullisen historiansa. Eedit antoi hänen purkaa sydämmensä. Tämä selvitti paremmin, kuin mikään siihen asti, Hildurin luonnetta ja katsantokantaa, ja Eeditin oli verrattain helpompi nyt toimia. Ensin koetti hän näyttää Hildurille, ettei sellainen mietiskely ja suruun hautautuminen ollut "surua Jumalan mielen mukaan, eikä auttanut autuuteen", vaan kulutti päinvastoin sitä elämää ja terveyttä, jonka Jumala on antanut käytettäväksemme oikean ja hyvän palvelukseen. Sitte osoitti hän Hildurille, mikä onni oli, että pako oli väärinkäsityksestä syntynyt, niin että Hildur jo hairahduksensa alussa estyi jatkamasta paheen tietä. Hän puhui siitä, miten Hildurin piti olla kiitollinen, kun hänellä oli anteeksiantavia, rakastavia omaisia, joiden luo hän katuvana voi palata, ja sanoi selvästi Hildurin velvollisuuden olevan rakkaudella ja palvelevaisuudella palkita heidän hyvyytensä sensijaan, että nyt itsepäisellä surullaan ja synkällä mielellään lisäsi vaan heidän murhettaan. Hän pyysi Hilduria vertaamaan asemaansa muiden onnettomien osaan, ajattelemaan yksinäisiä, hyljättyjä, köyhiä, sairaita, kurjia ja halveksittuja olentoja, kaikkia harhaan osuneita, väärinkäsitettyjä, kovan kohtalon ajamia ihmisiä, joita ei rakkaus eikä hellyys lämmittänyt, joilla ei ollut kotia, ei Jumalaa tai armahtavaa pelastuksen kättä. Ihmisparat! vielä surkuteltavampia sentakia, etteivät älyä etsiä pelastustaan sieltä, mistä yksin sen voi saada, nimittäin Jumalan, isämme, luota!
Suurella mielenkiinnolla kuunteli Hildur hänen sanojaan. Seurustelu Eeditin kanssa oli jo vähitellen alkanut herättää häntä horrostilasta, jossa hän melkein koko nuoruutensa oli hapuillut ja antanut hänen ajatuksilleen selvemmän muodon. Näytti kuin tämä keskustelu olisi hänet kokonaan valveille saanut. Hän ihmetteli itsekin, ettei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi asioita tältä näkökannalta. Hänen mielensä oli Eeditin vaikutuksesta vähitellen sulanut ja oli nyt valmis vastaanottamaan toivoa ja lohdutusta.
Eedit valitsi potilaalleen hyvää lukemista ja kehoitti häntä työhön. Halu tulla diakonissaksi oli hävinnyt Hildurista viimeisen surullisen kokemuksen perästä, eikä Eeditkään tahtonut kehoittaa häntä siihen, koska Hildur oli osottanut niin vähän taipumusta ja halua sairaanhoitoon. Mutta täytyihän ihmisen toki työtä löytää, kun oli halua. Hildur sanoi ennen kaikkia haluavansa auttaa täti Riikkaa, ja siitä Eedit erittäin iloitsi. Käydessään Hildurin kodissa oli hän huomannut noiden yksinkertaisten kunnon ihmisten uupumattoman rakkauden kasvattitytärtään kohtaan ja nähnyt myöskin, millä tavalla Hildur vastaanotti tämän hyvyyden, nimittäin piti sitä luonnollisesti itselleen kuuluvana. Nyt tulisi toinen leikki taloon. Täti Riikan silmät olivat jo käyneet heikoiksi ja Maija-Sohvin piti keväällä mennä naimisiin Lundströmin kanssa. Hildurin apu oli siis hyvinkin tervetullut. Hän, joka työtä tehdessään aina mieluummin valitsi hienompia töitä, oppi ennen pitkää taitavasti ompelemaan, ja täti Riikan tarvitsi enää vain kehrätä villoja ja neuloa sukkia. Eukko alussa ensin vähän vastusteli, sehän oli jotakin aivan uutta. Hilduria oli tähän asti pidetty kuin lasikaapissa, mutta kun Eedit kerran salavihkaa kuiskasi hänelle, että se oli yksi parannuskeino, myöntyi hän. Täti Riikka uskoi nimittäin sokeasti Eeditin menettelytapaan, siitä lähtein kun päivä päivältä näki Hildurin paranemistaan paranevan. Toipuva terveys ja hyödyllinen työnteko tekivät Hildurista vähitellen toisen ihmisen. Hän kävi useasti Eeditin ja Ragnhildin kodissa ja tunsi sekä hyötyvänsä että virkistyvänsä näistä käynneistään. Ei ollut hän myöskään unohtanut Hanna Rosenqvistin hellää huolenpitoa elämänsä vaikeimpana hetkenä. Tuon tuostakin pistäysi hän Hannan herttaiseen paratiisiin, joka paraillaan oli juhlaisassa talvipuvussaan, ja tunsi ennen aavistamatonta huvia tuon elämänhaluisen, hyväsydämisen Hannan seurassa. Täälläkin voi Hildur olla avuksi. Milloin ompeli hän koltin pienokaisille, milloin lauloi heille soman laulun, ja ennenkaikkia kertoili heille satuja ja tarinoita loppumattomasta varastostaan. Ja kun Hannaa haettiin kaupungille, eivät lapset milloinkaan olleet onnellisempia kuin täti Hildurin ollessa heidän luonaan.
Hartaalla mielenkiinnolla seurasi setä Janne Hildurin asteettaista muutosta ja huomasi ilokseen, miten terveyden ruusut vähitellen nousivat hänen poskilleen ja ilo ja tyytyväisyys alkoivat säteillä silmistä. Eräänä päivänä, kun Hildur juuri oli lähtenyt saattamaan Hannan lapsia, jotka olivat käyneet täti Riikkaa katsomassa, seisoi ukko porttikäytävässä ja katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Samassa tuli Eedit hakemaan Hilduria.
— Hyvää päivää, herra tohtori, huudahti huonekalutehtailija riemastuneena ja ojensi leveän kämmenensä tervehdykseksi. — Käykää sisään. Minulla on pari sanaa sanottava. Käykää, käykää!
Eedit meni sisälle.
— Kuulkaas nyt, sanoi ukko ja yskäsi salatakseen liikutustaan. Te olette tehneet taiturin työn, neiti Eedit. Toiset tohtorit ovat vain oppipoikia Teidän rinnallanne. Täällä ne kävivät sekä kaupunginlääkäri että piirilääkäri, eikä tyttö tullut tyhjää viisaammaksi. Mutta eukkoni on paras eukko mailmassa, ja hän se keksi keinon. Nähkääs ei se ole sivistynyt se meidän Riikka, mutta hänellä on sangen hellä sydän, ja sydän se hänelle tietä näytti. Hilduristahan on tullut ihan toinen ihminen, on terve ja iloinen ja tyytyväinen koko mailmaan, ja kuitenkin on sillä lapsella ollut paljon suruja, ensin teatteri, sitte se romaani, sitte se saksalainen hassutus ja sitte — — hm! — niin sitte kaikenlaisia vastoinkäymisiä, mutta nyt on kaikki jälleen hyvin ja se on neidin ansio. Ja vielä kerran sen sanon: olipa se taiturin työ. Nyt voi neiti surutta pitää itseään täysinoppineena. Mutta työmies on palkkansa ansainnut. Saako olla rahaa, niin sanokaa pois. En minä mikään iso rikas ole, mutta toimeenkin tulen. Ja siitä ilosta, että Hildur jälleen on terve, ei mikään uhraus ole liian suuri. — Nyt tuli taas siniruutuinen nenäliina esille. — Hänellä ei ole isää, lapsi rukalla, ei isää eikä äitiä, he ovat kuolleet kumpikin. Hän tuli meille neljän vuoden vanhana, eikä ole muusta kodista milloinkaan tiennyt.
Eedit vakuutti, ettei hän voinut ottaa vastaan maksoa, hänellä ei ollut oikeutta harjoittaa lääkärin tointa, oli vain serkkunsa, tohtori Bernhardin apuna. Tämä tapaus oli sitäpaitsi aivan erityistä laatua. Hän oli Hildurin koulutoveri ja lapsuuden aikalainen, eikä kai voinut tulla kysymykseen palkan maksaminen siitä, että joskus kävi häntä katsomassa.
Mutta huonekalutehtailija oli itsepäinen. Eeditin piti ainakin valita joku kaunis huonekalu. Ukko avasi oven varastoaittaansa.
— Täällä on sohvia, sänkyjä, kirjoituspöytiä, tuoleja ja tualettipöytiä. Ottakaa mitä haluatte.
Eedit vakuutti vielä kerran, ettei hän tavallisesti ottanut maksoa käynneistään sairaiden luona.
Mutta tuo kunnon ukko pyysi silloin, että saisi muistoksi lähettää kauniin kirjoituspöydän, ja ettei loukkaisi häntä, lupasi Eedit ottaa sen vastaan.
Eedit lähti sitte Hilduria vastaan ja tapasi hänet tiellä Hannan luota. Kun he kävelivät yhdessä kaupunkiin päin ja keskustelivat hilpeästi, kohtasi heidät tohtori Bernhard. Kunhan myöhemmin sitte näki Eeditin kysyi hän:
— Kuka se nainen oli, jonka kanssa tänään kävelit?
— Se oli Hildur Jonson. Häntähän sinä hoidit yhteen aikaan.
— Hildur Jonson? Se kalpea, hermostunut romaanisankaritar, diakonissa taivaaseen luotuine katseineen? Ei ikä mailmassa!
— Kyllä se oli hän.
— Mutta mikä ihme on voinut hänet muuttaa.
— Työ ja raitis ilma.
— Sitte sinä olet mennyt hutiloimaan minun ammatissani, sanoi tohtori nauraen.
— Niin olenkin ja olen myöskin saanut taiturin todistuksen, pilailiEedit.
35.
Mitä pieni Jenny on toimittanut.
Hän on soittamistaan soittanut. Hän taitaa sointuopin ulkoa, hänen sormensa ovat pehmeät kuin puuvilla, niin, hän on pieni ihmelapsi, tuo Fanny. JapikkuFannyksi häntä yhä vieläkin kutsutaan, vaikka hän lapsuuden jo aikoja sitte on jättänyt. Hän on hento ja hieno, hänellä on lapselliset kasvot, joista kuvastuu hyvyys ja vaatimattomuus. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän jätti kotimaansa. Tultuaan Tukholmaan sai hän paljon riemun päiviä nähdä, vaikkakin työ oli raskasta. Herra D. ei ollut ainoastaan hyvä opettaja, hän oli myöskin hellä isä Fannylle. Ja ijäkäs rouva D. otti hänet äidilliseen hoivaansa. Ankarasta työstään huolimatta kaipasi Fanny kuitenkin sanomattomasti äitiään. Usein kirjoitti hän kotiin, kertoi työstään, edistymisestään ja tulevaisuustuumistaan. Mutta ne raukesivat hyvinkin pian. Ystävällinen vanha herra D. kuoli äkkiä noin pari vuotta sen jälkeen kuin Fanny oli saapunut Tukholmaan, ja niin oli hän taas yksin, turvatonna vieraalla maalla ilman ystävää, ilman tukea. Soitantokoulu lakkautettiin, ja sanottuaan Fannylle sydämmelliset jäähyväiset muutti rouva D. muutamaan pikkukaupunkiin, koska miehensä oli uhrannut kaikki soitannon hyväksi ja kuollessaan jättänyt raha-asiat huonoon kuntoon, niin että rouva vanhuksella ei enää ollut varaa asua pääkaupungissa. Se suomalainen perhe, jonka luo Fannyä oli suositeltu ja joka hänelle oli suurta hyväntahtoisuutta osottanut, oli jo paremmin kuin vuosi sitte palannut Suomeen takaisin, niin että Fanny oli vallan oman onnensa varassa. Täytyisikö hänen todellakin jättää soitannolliset opintonsa, kun jo oli näin pitkälle päässyt ja useat etevät soittotaiteilijat olivat kiittäen hänen lahjojaan arvostelleet? Mutta miten voisi hän jatkaa opinnoitaan? Fannyn suureksi iloksi tarjosi muuan herra D:n ystävä hänelle apuopettajan paikan Tukholman musiikkiopistossa. Pelko, että piti sanoa jäähyväiset tulevaisuustoiveilleen, oli pusertanut monta katkeraa kyyneltä tuon nuoren tytön silmästä. Nyt pilkotti päivä jälleen. Fannyllä oli paljon työtä musiikkiopistossa, mutta hän jatkoi yhä soittamistaan. Joka näki tuon kalpean, hennon, vaatimattoman tytön, ei voinut arvatakaan, mitä voimaa ja uutteruutta hän voi osoittaa. Päästyään vapaaksi tunneiltaan, soitti hän ja luki itse uskomattoman ahkerasti. Hän oli vuokrannut vähäpätöisen, pienen ullakkokamarin syrjäkaupungilla, ja siellä taisteli hän kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan voidakseen vaan päästä eteenpäin. Hän kävi jokainoissa ansiokkaammissa laulajaisissa, mutta saadakseen varoja täytyi hänen luopua välttämättömimmistäkin tarpeistaan. Seuraavana kesänä kirjoitti hän äidilleen ja pyysi häntä muuttamaan Tukholmaan. Hän oli niin yksin, ja kenties äitikin siellä voisi ansaita paremmin kuin pienessä kotikaupungissa. Mielihyvällä suostui äiti tähän ehdotukseen, ja sitte asuivat he taaskin yhdessä, onnellisina omatessaan jälleen toisensa. Äiti kauhistui nähdessään Fannyn kuihtuneen muodon, ja hän aavisti, mitä Fannyn oli täytynyt kestää ja itseltään kieltää yksinäisyydessään. Nyt tapahtuisi muutos. Kun äidin pieni eläke ja se mitä hän käsityöllään voi ansaita liitettiin Fannyn tulojen lisäksi, ja äiti piti huolta pienestä taloudesta, tulivat olot entistään paljoa paremmiksi, eikä Fannyn enää tarvinnut tyytyä leivänsyrjiin ja kaljaan, kuten ennen useinkin. Musiikikoulun johtaja oli suuresti mieltynyt ahkeraan ja taitavaan oppilaaseen ja hankki viimein hänelle vapaaoppilaan paikan musiikkiopiston ylimmällä luokalla, Fanny oli aito onnellinen. Samaa miestä sai hän myös kiittää muutamasta apurahasta, jonka avulla hän voi matkustaa Saksaan muutamaksi vuodeksi laajentamaan tietojaan.
Senjälkeen palasi Fanny jälleen Tukholmaan, missä sai opettajapaikan, avusti konserteissa ja antoi niitä itsekin.
Eräänä kesänä kävi Fanny kotikaupungissaankin ja antoi siellä konsertin. Suuri oli noiden kunnon kaupunkilaisten hämmästys, kun näkivät mikä etevä taiteilija Fanny Ruthista oli tullut. Mutta ei yksikään voinut soimata häntä ylpeydestä, itserakkaudesta, turhamaisuudesta tai kunnianhimosta. Hän oli yhä vieläkin entinen vaatimaton, koruton tyttö.
36.
Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.
Oli syksyn sumuinen aamupäivä. Alice Lager koetteli kuvastimen edessä uutta pukuaan. Hän näytti tyytymättömältä.
— En ymmärrä, mitä isä ajatteli ostaissaan tällaista kangasta; värihän on kerrassaan sietämätön, kiukutteli hän, näytän siltä kuin olisin keltatautiin sairastunut.
Vanha tuttavamme Eelin Björkman oli polvillaan lattialla, harsien hameen lievettä. — Valkean valossa se näyttää erittäin somalta, virkkoi hän hiljaa.
— Saattaa niin olla, sanoi Alice levollisempana, olen niin väsynytkin tänään, en saanut yöllä unta. Kuuleppa Eelin, tältä kohdalta sopii hiukan kutistaa, olen laihtunut hirveästi viime aikoina; ja eiköhän sitä saisi paremmin mukautumaan tuolta hartioilta.
— Aivan hyvin, hiukan puuvilloja vaan hyvä neiti.
— No, pankaa niitä sinne.
— Mutta minä en voi luvata tätä valmiiksi ennenkun perjantai-illaksi, sillä minulla on paljon työtä, ja yksi ompelijoista on sairastunut.
— Sepä ikävä, mutta jos saan sen perjantaina hyvissä ajoin, niin käy se päinsä.
— Kyllä, neiti saa olla aivan levollinen.
— Koetan. Te olette luotettavin ompelija mitä tunnen. Kuinka neitiSundström voi?
— Kiitos, hän on reipas, mutta hänen silmänsä ovat jo hyvin heikot. Minä olen ottanut osalleni kaiken homman, täti antaa vaan hyviä neuvoja. Vaan hyvästi nyt, täällä minä seison viivyttelemässä neitiä.
Eelin jätti hyvästi ja kiiruhti pois. Alice seurasi mietteisiinsä vaipuneena häntä silmillään, katsellen, kuinka hän käärö kainalossa mennä liidetti katua eteenpäin nyökäyttäen joskus iloisesti päätään jollekin tuttavalle.
— Kaikki ihmiset näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä, ja kuitenkin tuntuu elämä minusta niin viheliäiseltä, huokaili Alice istuutuen jakkaralle vaatetuspöytänsä eteen. Hän katsahti kuvastimeen.
— Täytynee koristaa syyshattuni keltaisella, hymyili hän itsekseen.
Mihin oli nyt joutunut entinen kauneus? Kadonnut. Silmät olivat vailla loistoa, iloisuutta, hipiä kalvakan harmaa, posket luiset, kiharat harventuneet ja ohuet, ja otsalla, tuolla ennen niin kirkkaalla ja valkealla, näkyi hienoja uurteita, tosin hienon hienoja, mutta kuitenkin huomattavia. Alice oli nyt noin yhdeksänkolmatta. Hän oli huvitellut, minkä suinkin oli voinut; nyt alkoi määrä olla täynnä. Hän oli tanssinut ja iloinnut; hän oli matkustellut ja nähnyt mailmaa enemmän kuin useimmat muut tytöt; nyt oli hän äkkiä tullut vanhaksi ja kaikesta päättäen unhotetuksi. Mailma oli hänet jättänyt, ennenkun hän luulikaan. Ennen ei hänen pistänyt päähänsäkään vertailla itseään muihin tyttöihin: hän oli aina kaunein, rikkain, kaikkein ihailema. Nyt havaitsi hän yhtäkkiä olevansa syrjäytetty. Parvi nuoria tyttöjä oli kasvanut hänen ympärilleen kuin kukkaset taimitarhassa. He eivät ehkä olleet yhtä kauniita kuin hän oli ollut parhaina päivinään, mutta oi! — he olivatnuoria. Heidän silmänsä säteilivät, hipiä oli hieno, poski punotti, huulilla majaili ruso. Tämän kaiken oli Alice kadottanut. He silmäilivät säälien Alicea, kun tämä sai istua franseesin toisensa jälkeen, aivan samalla tavoin kuin Alice aikonaan oli katsellut vanhoja, elähtyneitä tanssikaunottaria. Oli kyllä olemassa suuri joukko kavaljeereja, mutta useimmat heistä olivat Alicea nuorempia, olivat käyneet vielä koulua, kun luutnantti M— ja muut herrat jo häntä ihailivat. Nämä tanssittivat mieluummin tuttujaan ja ikäisiään. Joskus tuli joku Alicen entinen ihailija pelastamaan hänet "Bänkendorffista" — kuten X:ssä oli tapa sanoa — jos joku jäi tanssin ajaksi istumaan. Useimmat olivat naineita miehiä, istuivat pelipöydässä tai rouvainsa luona. Apteekkari oli jo ollut joitakuita vuosia naimisissa ja käyskenteli usein Alicen ikkunan alla pienen, sievosen tyttärensä kera. Luutnantti M—, joka oli ylennyt kapteeniksi, oli äskettäin esitellyt nuoren morsiaimensa seurapiirille. Herra Schönberg oli muuttanut pois paikkakunnalta. Siten Alicen ihailijaparvi ei ollut ainoastaan harvennut, vaan kokonaan hajonnut. Mutta entä kreivi? kysynee lukija. Kreivistä ei kukaan enää hiiskahtanut sanaakaan. Samana talvena, jona häät piti vietettämän, oli rouva Lager tyttärineen matkustanut Helsinkiin ostamaan myötäjäisiä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Kihlaus oli purjettu. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kreivi sen oli purkanut, mutta ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan pahaa. Ne, jotka uskalsivat tiedustella asiata Alicelta itseltään tai hänen äidiltään, saivat lyhyen vastauksen: "He eivät sopineet toisilleen." Sen jälkeen ei enää kuultu kosijoista puhuttavan, mutta mahdollista on, että niitä edelleenkin kulki. Miten lieneekään ollut — Alice pysyi yhä naimatonna ja alkoi vanhettua. Rouva Lagerissa, joka niin suuria oli toivonut kauniista, rakkaasta tyttärestään, kasvoi tyytymättömyys päivä päivältä, nähdessään ajan vierivän ja Alicen kauneuden kuihtuvan kuulumatta mitään naimishommista. Hän näki tytön toisensa perään kihlautuvan ja kuunteli mieliharmin, kuinka äidit riemuiten kertoilivat tulevista vävyistään ja sitten kysäsivät: — No rouva Lager, eikö tähän taloon jo piakkoin vävypoika ilmesty? — Yksi ja toinen irvihammas pikku rouva lisäsi itsekseen: — Joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa.
Kun Alicea ei enää tanssitettu, menettivät tanssiaiset hauskuutensa. Kahvi- ja teekutsut olivat peräti ikäviä. Ennen niin hupaisia iltamia ei enää ollut olemassa, taikka olivat ne paremmin sanoen muuttaneet todellisiksi ompeluseuroiksi, joissa hyötyä pidettiin pääasiana ja joissa Maria, Eedit ja Ragnhild olivat johtavina henkilöinä. Alice ei niihin ottanut koskaan enää osaa. Aika alkoi tuntua kärsimättömän pitkältä, jonka vuoksi piti paljon matkustella. Mutta eräänä päivänä ilmoitti tuo kummallinen isä, että matkat tulivat hänelle liian kalliiksi. Äiti ja tytär katselivat häntä ihmeissään. Isä ei ollut ikinä ennen heiltä rahaa kieltänyt. Mutta nyt piti heidän ainakin joku aika pysyä kotona. Yrjö oli tehnyt velkoja, ne olivat kuluttaneet aimo loven isän rahakukkaroon, niin että se tarvitsi aikaa jälleen täyttyäkseen. Mitä nyt piti tehdä? Istua kotona ja harmitella päiviään. Äiti sai tuon tuostakin hermostumiskohtauksia, ja Alice kulutti aikaansa miten parhaiten taisi. Pikku Alman iloton elämä täällä maan päällä oli onnellisesti päättynyt. Alicen terveys oli lopulta särkynyt yövalvonnan, hullunkuristen kuosien ja luonnottoman ravinnon vuoksi. Hän oli hermostunut, uneton, väsynyt ja haluton, kadotti ruokahalunsa ja hilpeän mielialan ja piti, kuten äsken lausui, elämää viheliäisenä. Alice muisteli ikäisiään. — Kuinka reipas ja toimelias onkaan Eedit, kuinka levolliselta ja onnelliselta tuntuukaan Ragnhild, kuinka iloiselta ja herttaiselta näyttää Maria, kuinka innostuneena mietti Fanny tulevaisuuden tuumiaan, — niin, yksinpä tuo yksinkertainen ompelija Eelinkin on tyytyväinen vähäpätöiseen toimeensa, ja Hildur Jonson, tuo tragikoomillinen olento näyttää tyytyvän itseensä ja koko mailmaan. Ja nuoruus on heistäkin jo pois kaikonnut — mikä heidän iloonsa on syynä? — Sitten muistui Alicen mieleen Amy Lundin. Häntä ei voitu laskea onnellisten ja tyytyväisten joukkoon. Ja kuitenkin olemme viettäneet yhdessä, niin monta hupaista hetkeä, ajatteli Alice surumielin. Oi, miksei saata pysyä alati nuorena! Ja mitä tekee vanhaksi tultuaan? Pitää mennä naimisiin, sanoo äiti. Mutta se ei ole niin vaan menemisessä. Pitää tehdä työtä.
Amy astui sisään. Hän pukeutui yhä vieläkin nuorten tyttöjen tavoin ruusunpunaseen tai taivaansiniseen, vaaleihin väreihin, hulmuavine nauhoineen, joka teki hänet entistään naurettavammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän oli suureksi surukseen havainnut rupeavansa lihoamaan ja hän ompeli leninkinsä tiukkaa tiukemmiksi. Kaksi hammasta katsoivat myöskin sopivaksi irtautua ja se lisäsi surun taakkaa. Amy rukalla oli niin monta murhetta. Agnes siskosta oli kehittynyt kaunis, siro nuori neito, joka sekin oli alussa kaivellut Amyn mieltä. Hänen rajattomaksi ihmeekseen ei Agnes kuitenkaan näyttänyt tietävän taikka välittävän tästä etevämmyydestään. Hän pysyi pienenä, ahkerana talonmyyränä, joka päivät pääksytysten istui ompelemassa tai hyöriskeli keittiössä, tyytyi Amyn vanhoihin, paikattuihin ja värjättyihin vaatteisiin. Kun kaupungissa oli kutsut tai tanssiaiset, pyysi hän usein saada jäädä kotiin isän luo, luki hänelle tai kirjoitti puhtaaksi pitkiä, ikävystyttäviä pöytäkirjoja, joista hän silloin tällöin sai sievosen rahasumman. Vanha isä näki tässä lemmikissään kaiken sen, mitä oli toivonut vaimoltaan ja vanhimmalta tyttäreltään. Agnes puolestaan rakasti häntä hellästi, oli veljien uskottu ja heidän rakkain sisarensa.
Niin vähän kuin Agnes itse näyttikin havaitsevan sulouttaan, ei Amyn silmältä jäänyt salaan, että veljien nuoret tuttavat perheessä käydessään etsivät Agnesin seuraa ja mielellään hänen kanssaan pajattelivat. Siitä kuohui lisää kateutta. Kun Agnes sitten joutui kihloihin, katkeroittui Amyn mieli niin, että hänestä isän melkein olisi pitänyt lausua Labanin sanat: ei ole tapa naittaa nuorempaa tytärtä ennen vanhempaa.
Amyn vastoinkäymisten sarja ei loppunut. Rouva Lundin raukka! hän oli hyörinyt ja pyörinyt, kärsinyt ja taistellut tämän tyttärensä vuoksi — eikä hän saanut siitä mitään palkkaa. Syrjään oli Amy joutunut ja sinne jäänyt, ei ainoatakaan kosijaa ilmestynyt, ei vaatimattomintakaan — eikä tytär itsekään ansainnut äidin huolenpitoa. Hän tuli vuosi vuodelta yhä kärtyisemmäksi ja katkerammaksi. Se kai olikin luonnollista? Yhä vieläkin riippui hän Alicen kyljessä. Ja tämä oli entistä ehommin kiintynyt häneen. Amy oli ainoa, joka vielä ihaili ja imarteli häntä sekä jouti letustelemaan hänen kanssaan. Eeditin ja Ragnhildin päivä kului yhtenään köyhien ja lastenseimien hoitoon sekä ompeluseuroihin, Maria ei ollut Alicea koskaan miellyttänyt. Ne nuoret tytöt, joihin hän oli viime aikoina tutustunut, eivät oikein häneen kiintyneet, he nauroivat ja tirskuivat mieluummin ikäistensä seurassa, ja kun Alice heitä läheni, niin vaikenivat. Heistä oli Alice "hirveän vanha", — sanoivat, että hänet oli "lyöty laudalta", eivät lausuneet koskaan "sinä" vaan "Alice" ja ihmettelivät itsekseen, miksei hän pysytellyt rouvien seurassa ja jättänyt heitä rauhaan. — Todellista ystävyyttä ei ollut milloinkaan ollut olemassa Alicen ja Amyn välillä. Huvit vain olivat heitä toisiinsa liittäneet. Alice unhotti Amyn niinpiankun hän jätti kaupungin ja sai parempia ystäviä. Amy taas oli liiaksi kateellinen voidakseen häntä rakastaa.
Nyt kun Alicen oli pakko oleskella kotona, kulki hän jälleen Amyn luona; he tarkastelivat huviksensa Alicen pukusäiliötä; neuvottelivat uusista kuoseista, juorusivat viimeisistä kahvikesteistä ja lukivat novelleja sanomalehdistä.
— Oletko kuullut, että herra Schönberg on mennyt naimisiin? kysyiAmy heti sisään astuessaan.
Alicen kasvot värähtivät, mutta hän vastasi levollisesti:
— En, mistä sinä sen tiedät?
— Hän on siitä kirjoittanut jollekulle täällä kaupungissa. Pormestarin luona siitä eilen kerrottiin. Hän asuu Turussa ja kuuluu olevan kovasti onnellinen.
— Vai niin.
— Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille?Siellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.
— Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta kai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta jotakin tässä pitää tehdä — tällaiset pilviset syyspäivät ovat uskomattoman ikäviä.
— Niinhän se on, huokaili Amy myöntäen.
— Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja viettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se on aina ollut minun tapani.
Mutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan ajatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin sanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut sirpaleet "flammoilleen"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen ja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen näistä "flammoista" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin hänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa ja onnellinen toisen kanssa — ja hän oli hyljätty. Vaan miksei tämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa, että pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen laulunopettajaan heikkoutena — miksei tämä häntä unhottaisi?
Kenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista vuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli huomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat entistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli tuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää taistella "tuskan ja epätoivon vaiheilla".
Alice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli sietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen somalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää pystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa hänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä syrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin rikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet olivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta, silmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa kera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti ja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja katsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka eivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi mennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta Alice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä sillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se tuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen parissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja näytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän väliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään franseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui ikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän kapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.
— Mutta hän on vielä sangen kaunis, — virkkoi muuan naisääni.
—On ollut, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: — Luulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin mieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli, mutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka tapauksessa tulee tyttöä sääli.
— Kuinka niin?
— Juu — hän on kallistanut huvin maljan pohjaan ja nyt on ainoastaan sakka jäljellä. Vaan mitäpä siitä — franseesi on loppunut, nyt tulee mazurka, sitähän sinä tanssit kuin enkeli. Tule!
— Ainoastaan sakka jäljellä, toisti Alice itsekseen. Ja se maistuu niin karvaalta.
— Hän on kalpea, tuo neiti Lager, ja näyttää sairaalta, kuiskasi apteekkarin nuori rouva miehelleen, kun Alice jälleen tuli saliin.
— Hän onkin luullakseni kivulloinen, vastasi apteekkari, ainakin nauttii hän runsain määrin morfiinia ja hermorohtoja, tiedän mä. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän vielä reipas ja elinhaluinen tyttö, mutta hänpä onkin kaikin voimin koettanut terveyttään murtaa ja nauttii siitä leikistä karvaita hedelmiä. Emmekö mene puhelemaan hänen kanssaan joitakuita ystävällisiä sanoja, hän näyttää olevan niin yksin, ei kuulu nuoriin eikä vanhoihin.
— Niin, mennään; huudahti nuori rouva innoissaan.
* * * * *
— Se on vilkosen vissiä, ettei minulla ole ollut pienintäkään iloa lapsistani, valitteli rouva Lager loikoillessaan seuraavana päivänä sohvallaan väsyneenä, pää kipeänä. — Alma oli onneton vikaperä, josta ei milloinkaan saattanut mitään tulla, vaikka hän olisi elänytkin, — rouva Lager pyyhki hienolla nenäliinallaan silmiään. Yrjö on kunnoton vetelys, joka jonakuna kauniina päivänä hävittää koko meidän omaisuutemme, ja sinä, Aliceni, saat lähteä kaikesta päättäen taivaltamaan kyöpelin korkeata vuorta. Siinä menettelit myös kauhean varomattomasti, kun päästit sen kreivin käsistäsi. Sellaista tarjousta ei tehdä toista kertaa.
— Mutta äiti — näinhän selvästi, että hän oli mieltynyt toiseen.
— Ja entä sitte? Jos olisit vaan osannut oikein pelata, niin olisi kreivi tänäkin päivänä sinun.
— Olin liiaksi ylpeä kiinnittääkseni häntä sellaisten olosuhteiden vallitessa itseeni.
— Ylpeä, ylpeä, ymisi rouva Lager, liehutellen nenäliinaansa, onko nyt parempi pysyä vanhana, naimattomana neitinä? Ei, meidän pitää jälleen lähteä matkalle — terveyteni ei tätä siedä, ja sinä olet kalpea ja laiha.
— Luulen puolestani olevan parasta jäädä kotiin.
— Ja mitä me tekisimme?
— Se on totta — parempi on matkustaa, siitä on sentään jotain hupia.
— On tietenkin.
— Ja sittenkin — mietti Alice, tunnen minä, ettei ole enää, niinkuin ennen. Pikariontyhjennetty, "ainoastaan sakka on jäljellä."
37.
Jennyn onni.
Mikä ilo onkaan nähdä hedelmää työstä, joka on aljettu rukouksin ja viisain päätöksin ja joka on tunnollisesti ja uutteruudella loppuun suoritettu. Me emme aina mailmassa saa sellaista odottaa, mutta Jennyn oli suotu se nähdä. Hän oli nähnyt oppilaansa kasvavan rehellisiksi ihmisiksi, miehiksi, jotka itse kykenivät kirjoittamaan kirjeensä ja tekemään tilinsä, nuoriksi naisiksi, joista oli tullut kunnon äitejä ja emäntiä, jotka ompelivat sekä omat että lastensa vaatteet, pitivät pienokaisensa siistinä ja puhtaina ja itse valmistivat ne kouluun. Hän oli nähnyt taidottomien lasten, jotka suurimman osan aikaansa olivat viettäneet lastenseimessä, kasvavan reippaiksi koulupojiksi. Ja hän oli iloksensa kuullut vanhan isäntänsä kehuvan, että niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka tehdas oli ollut hänen hallussaan, ei alustalaisten siveellinen eikä aineellinen tila ollut milloinkaan ollut niin hyvä kuin näinä viimeisinä vuosina, s.o. niinä vuosina, jolloin hedelmä hyvän opettajan työstä ja vaivasta alkoi kypsyä, jolloin hänen esimerkkinsä, opetustensa ja säädöstensä vaikutus alkoi tuntua. Ei tietenkään häneltäkään puuttunut suruja ja vastoinkäymisiä. Joitakuita toivorikkaita oppilaita oli syöksynyt turmion teille, nuoria poikia oli joutunut harhateille, nuoret tytöt olivat alkaneet halveksia yksinkertaista työtä, heittäytyneet laiskuuden ja turhuuden helmaan tai siirtyneet kaupunkiin, jossa paheen kurimus oli heidät nielaissut. Mutta tällaiset onnettomuudet kiihottivat vain uskollista opettajaa enempään tunnollisuuteen, opettivat häntä etsimään syitä niihin sekä koettamaan niitä pois juurruttaa.
Niinpä selvisi hänelle entistä selvemmäksi, että kodin ja koulun on käytävä käsi kädessä. Opettajan varoitukset ja opetukset voitiin helposti unohtaa tai tukehuttaa huonossa kodissa ja huonon esimerkin kautta. Vaan miten parantaa kodit? Oli äärettömän vaikea mennä tekemään suoranaisia huomautuksia tai antamaan neuvoja henkilöille, jotka usein olivat vanhempia kuin antaja itse. Jenny oli vähitellen hankkinut itselleen kokonaisen kirjaston lastenhoitoa ja kasvatusta, naisten velvollisuuksia ja korkeata kutsumusta koskevia kirjoja. Hän oli niitä ahkerasti ja vakavasti tutkinut sekä ajatellut tarkoin lukemaansa. Nyt alkoi hän kirjoittaa pieniä kyhäelmiä näistä aineista. Ne olivat hyvin yksinkertaisia ja helppotajuisia, ja niihin oli sovitettu paljon valaisevia esimerkkiä sekä omasta että muiden ajattelevien naisten ja miesten kokemuksesta. Näitä pieniä kirjoitelmia luki hän ompeluseuroissa ja puhui usein lämpimiä ja sydämmellisiä sanoja äideille samoista asioista. Seudun väestö oli jo tottunut suositun opettajattaren vierailuihin, ja kun Jenny yhä enemmän oppi kohtelemaan heitä oikealla tavalla, ottivat sekä lapset että vanhemmat hänet ilolla vastaan. Näillä käynneillään joutui hän joskus tilaisuuteen harjoittaa lääketaitoaan perheenäitien tarpeeksi. He oppivat ennen pitkää luottamaan hänen yksinkertaisiin lääkitsemistapoihinsa ja neuvottelivat monasti hänen kanssaan yhdestä ja toisesta seikasta. Silloin tällöin antoi Jenny jonkun pienen viittauksen terveidenkin lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja kun nämä neuvot olivat käytännöllisiä sekä helppoja seurata, alkoivat äidit vähitellen ottaa niitä varteen. Kun he lisäksi kuulivat näiden ohjeiden olevan kirjoista, oikein painetuista kirjoista, rupesivat he yhä enemmän kunnioittamaan ystävällisen opettajan tietoja. Ilokseen havaitsi Jenny, että useat hänen neuvoistaan olivat painuneet syvään. Joku äiti koetti pitää tupaansa puhtaana, toinen, joka ennen oli istuskellut kylässä uutisia urkkimassa, alkoi tästä lähin pysytellä kotosalla. Monet äidit rupesivat panemaan suurempaa arvoa lastensa käytökselle, pitämään heitä kurissa, totuudessa ja työssä. Mutta eniten ilahuttavaa oli se, että raamatun lukeminen tuli entistä yleisemmäksi. Sillä tämä kirjahan se sittenkin on tekojemme ojennusnuora, paras opettaja.
Tähän tarvittiin luonnollisesti aikaa — vuosikausia, mutta edistystä tapahtui kuitenkin, ja sehän oli pääasia. Jenny oli jo ensimmäisinä vuosina istuttanut isäntänsä luvalla puutarhan kouluunsa. Keväällä ja kesällä käytettiin aina muutamia tunteja puutarhan hoitoon. Ja kuinka iloisia olivatkaan lapset saadessaan syksyllä koota omenia ja vihanneksia talven varalle tai sitoa, seppeleen omista istuttamistaan, hoitamistaan ja kastelemistaan kukista. Riemumielin vietiin ne kotiin, jossa herättivät sekä pienten että suurten ihastusta, sillä ei niitä muualla viljelty kuin Jennyn isännän ja kirkkoherran tiloilla. Muille ei ollut pistänyt päähänkään hankkia kotinsa ympärille hedelmäpuita tai kukkia. Kun Jenny huomasi tämän, rupesi hän palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä jakamaan siemeniä ja taimia koululapsille. Hän seurasi heitä kotiin ja auttoi penkereiden laittamisessa ikkunan alle. Ensin olivat ne hyvin pieniä, ainoastaan parin metrin pituisia. Mutta kun vanhemmatkin niihin mieltyivät nähdessään niistä nousevan kauniita kukkasia, laajensivat he puutarhan alaa sekä pyysivät enemmän siemeniä ja neuvoja kyökkikasvien viljelemiseen. Toisinaan eivät vaimot edes tienneet, mihin noita vihanneksia ja juurikasveja piti käyttää, sillä he olivat tottuneet elämään enimmäkseen perunoilla ja nauriilla. Silloin tuli Jenny ohjeineen, valmisti muhennosta porkkanoista, keitti papuja maidossa tai laittoi jotakin muuta terveellistä ja halpaa ruokaa. Jotkut yritteliäämmät rupesivat myötäväkseen viljelemään hyötymansikoita, sipulia, pippurijuuria y.m. — Viidentoista vuoden kuluttua ei ollut ainoatakaan mökkiä koko kylässä, jonka edustalla ei olisi ollut hedelmäpuita ja istukkaita sekä kukkasia ikkunalla. Kauniina kesäiltoina saattoi nähdä koko perheen, isän, äidin ja lasten käyttävän vapaahetkiään kukkien kastelemiseen tai rikkaruohojen kitkemiseen — kaikki iloissaan ja innoissaan.
Muuan seikka Jennyä erityisesti huoletti: kasvava ylellisyys työtätekeväin naisten keskuudessa. Varsinkin nuoret tytöt ponnistelivat kaikin voimin saadakseen leninkinsä tehdyksi samalla tavoin kuin herrasnaisten ja tuhlasivat rahojaan vääristeltyihin kultasormuksiin, pitseihin, helmiin ja nauhoihin. Kun isät eivät antaneet rahaa, otettiin villoja, pellavia, voita ja munia, jotka salavihkaa vaihdettiin kauppiaalle helyihin ja koristuksiin. Jenny puhui siitä sekä tytöille että äideille, mutta ilman huomattavaa menestystä. Jenny itse ei ollut milloinkaan osottanut turhamaisuutta vaatetuksessaan, mutta nyt alkoi hän pukeutua vielä yksinkertaisemmin, sillä hän ymmärsi, ettei tässä muu voinut auttaa kuin hyvä esimerkki. Se vaikuttikin, sillä opettaja oli kerta kaikkiaan heille esikuvana. Mutta niinkauankun nuoret tytöt näkivät sekä kaupungissa että maalla herrasnaisten käyvän uusmuotisissa puvuissaan kaikkine rimsuineen ja röyhellyksineen, löytyi aina niitä, joiden teki mieli myöskin koreilla. Kuinka halulla Jenny olisikaan tahtonut kaikkia sivistyneitä naisia köyhässä maassamme osottamaan hyvää esimerkkiä, rohkeasti luopumaan turhasta pukuprameilusta, joka saattaa soveltua rikkaan maan asujamille, mutta ei meille. Vaan sitä hän ei voinut. Itse saattoi hän olla yksinkertainen sekä vakavasti kehottaa työtätekeviä naisia käyttämään rahansa hyviin kirjoihin tai panemaan ne säästöön. Tässäkin hän osaksi onnistui, sillä Jenny oli vastustamaton ryhtyessään lämmöllään jotakin asiaa ajamaan. Mutta mitä olisikaan hän voinut saada aikaan, jos monta, monta hänen sisartaan olisi ollut häntä tukemassa!
Jenny oli usein nähnyt, miten sunnuntai-iltoja kylässä kulutettiin. Tavallisesti oli tansseja, joissa useimmiten vietettiin hurjaa elämää ja joissa kortinpeli kaikessa kukoistuksessaan rehoitti. Vavisten ajatteli hän nuoria, rakkaita oppilaitaan, jotka monasti jo viidentoista ikäisenä saivat ottaa osaa näihin huveihin ja hän mietiskeli heille jotakin sopivampaa ajanvietettä. Aamupäivällä oltiin tosin tavallisesti kirkossa, mutta iltapäivät kuluivat enimmäkseen huvitteluun, usein kaikista katalimpaan. — Tästä puhui hän isännällensä. Tämä, joka vuosien kuluessa oli oppinut kunnioittamaan kunnon opettajatarta, suostui enimmäkseen mielellään hänen tekemiinsä ehdotuksiin kansan sivistämiseksi ja jalostamiseksi. Lukusali pantiin kuntoon. Lainakirjastoon hankittiin uusia kirjoja ja sanomalehtien lukua lisättiin. Sunnuntai-illoin oli lukusaliin vapaa pääsy kaikilla, ja suuri osa solui tänne nurkkatansseista. Isännän tehtaan liikkeessä toimiva poika hoiti lukusalia ja kirjastoa. Vanhus näki tuuman ilokseen onnistuvan ja osti vuosittain uusia kirjoja luettavaksi. Hyvä tulos houkutteli pitäjän säätyhenkilöitä keräämään varoja lukusalin perustamiseksi niille asukkaille, jotka eivät kuuluneet tehtaan alueelle, jota sitäkin alettiin ahkerasti käyttää.
Kului näin viisitoista vuotta.
Oli lämmin, säteilevä syyskuun päivä. Päivän kehrä oli korkeimmillaan. Jenny lähti kävelemään pitkin tasaista, varjoista maantietä. Hän muisteli kuluneita aikoja ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut terveyttä ja voimia sekä siunannut hänen työtään. — Tien käänteessä kulki vaunut väsyneiden kyytihevosten vetäminä hiljalleen hänen ohitsensa. Vaunuissa istui keski-ikäinen, hienon ja miellyttävän näköinen nainen. Jenny säpsähti, ja matkustajankin huomio näytti heränneen. — Se oli varmasti joku tuttu, mutta kuka? muistutteli Jenny. — Ai — Ragnhild Cederskiöld! Hän seisahtui, mutta vaunut vierivät eteenpäin. Jo pysähtyivät nekin ja nainen kääntyi taaksepäin. Niin, se oli Ragnhild! — Jenny — Jenny Björkman! huudahti hän, astui vaunusta ja tervehti entistä koulukumppaniaan sydämmellisesti suudellen. Ragnhild oli matkalla erään sukulaisen luo, joka asui näillä seuduilla, ja tapasi iloksensa sattumalta Jenny Björkmanin, josta hän ei ollut kuullut moneen vuoteen ja jota hän ei ensi hetkessä enää tuntenut. Jenny nousi vaunuihin, ja hilpeästi puhellen ajettiin tehtaalle, jossa Jenny vei Ragnhildin pieneen kotiinsa. Ragnhild viipyi täällä lopun päivää — hän tahtoi kuulla kaikki ja nähdä kaikki, mitä Jenny oli aikaan saanut. Ensinnä kuunteli hän opetusta, ihmetellen sitä järjestystä ja tarkkaavaisuutta, joka vallitsi lasten keskuudessa, heidän iloisia, vilkkaita kasvojaan ja sitä ystävällistä vakavuutta, jolla opettaja heitä kohteli.
— Ja sinä olet onnellinen sekä tyytyväinen toimialaasi, rakas Jenny? kysyi Ragnhild.
— Olen, olen hyvin tyytyväinen.
— Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, etkö ole milloinkaan toivonut omaa kotia?
— Tässä on kotini ja tuolla ovat lapseni, virkkoi Jenny säteilevin silmin, osottaen oppilaitaan, jotka iloiten juoksentelivat pihamaalla.
Tunnin loputtua vei Jenny Ragnhildin lastenseimelle. Vanha Tiina oli nyt poissa, hän lepäsi hiljaisessa kirkkomaassa, mutta toinen vanha ystävällinen eukko oli hänen sijassaan.
Nuori talonpoikaistyttö, joka lasten paljouden tähden oli täytynyt ottaa apulaiseksi, istui jakkaralla ja syötti erästä lihavaa poikaa. Kaikkialta huokui vastaan tyytyväisyys ja ilo. Nyt juuri saapui moniaita siististi puetuita äitejä hakemaan lapsiaan, jotka riemuiten kurottivat käsiään heitä kohti. Vanhemmatkin koululapset pistäytyivät täältä etsimään pikku siskojaan, jotka puettuina poistuivat saatuaan jäähyväiseksi korpun käteensä ja suukkosen poskelleen.
Lastenseimeestä tultuaan kulkivat ystävykset kylän läpi. Kaikki vastaantulijat tervehtivät ystävällisesti Jennyä; pienet tiitiäiset juoksivat häntä vastaan kurottaen kättään tervehdykseksi. He poikkesivat pieneen, sievään tupaan, jonka edustalla oli soma puutarha. Sisällä istui nuori vaimo tehden käsityötä sillaikaakun äsken työstä palannut mies luki ääneen sanomalehtiä. He olivat molemmat Jennyn oppilaita. Huone oli mallikelpoisessa järjestyksessä, ja pienoinen pojan pallukka nukkui kätkyessään, puhtaana ja valkeana kuin prinssi. Jenny jutteli hetkisen nuoren pariskunnan kanssa, jonka jälkeen he jatkoivat kävelyään. He pistäytyivät erääseen toiseen majaan. Siellä oltiin paraikaa illallishommissa. Lapset olivat korjanneet koulukirjansa ja auttoivat äitiänsä. Poika teki makkaratikkuja ja tyttö kattoi pöytää äidin sekoittaissa puuropataa; toinen pikku tyttönen nukutteli nuorinta veljeänsä. Jenny antoi linjamenttia perheenisälle, joka poti luuvaloa, ja sitten jatkettiin jälleen matkaa. Ragnhild oli näkemistään aivan ihmeissään.
— Kun sinun koulusi on voinut muuttaa tavallisen suomalaiskylän tällaiseksi mallikyläksi, niin saatan ymmärtää, että tunnet itsesi onnelliseksi, sanoi hän.
— Ei se koulu yksin; monta asianhaaraa yhdessä ovat sen vaikuttaneet. Enkä minä yksinäni ole sitä tehnyt, hyvä Ragnhild, vaan ovat ystävälliset, asiaa harrastavat henkilöt minua auttaneet. Mutta onnellinen olen, oi niin onnellinen! Olen saanut niin paljon iloa rakkaista oppilaistani, ja heidän äideistään olen saanut useita hyviä ystäviä. En tahtoisi vaihtaa työtäni mihinkään muuhun.
38.
"Ahkeruus kovankin onnen voittaa."
— Artturi, eikö tänään ole hääpäivämme?
— Kenties.
— Kenties! Uh, sinun vanhaa, kivikovaa sydäntäsi! Etkö edes häpeä unohtaissasi niin tärkeää asiaa?
— En, nauroi Artturi, ethän sitä itsekään tiennyt.
Pikku rouva nipisti Artturia hiljaa päivänpolttamasta poskesta ja sanoi: — Tiesin kyllä, vaikka tahdoin sinua siitä muistuttaa. Kas niin, mene nyt pukemaan yllesi valkoinen kesänuttusi, jonka äsken juuri silitin ja tule sitte takaisin.
— Ja mitä sitten?
— Sen saat kyllä aikanaan tietää. Mene nyt vaan.
Tottelevainen aviomies nousi tuoliltaan ja meni huoneeseenpa. Mutta sieltä sai hän käsiinsä uuden maanviljelystä koskevan teoksen, syventyi lukemaan sitä ja unhotti sekä valkoisen nutun että käskyn tulla takaisin.
Hetken kuluttua sipsutti Liina sisälle.
— Parantumaton! Mitä käskin sinua tekemään? Kas tuossa on nuttusi, ja nyt mukaani, mutta sinun pitää olla juhlatuulella.
— Hyvä, hyvä.
Puolisot kulkivat käsitysten puutarhaan. Somaan lehtimajaan oli katettu teepöytä, ja kaksi iloista lasta tuli juosten heitä vastaan.
— Isä, riennä katsomaan, äiti on leiponut suuren häätortun, iloitsi poikanen.
— Ja minä olen kaivanut kivet luumuista, ehätti tyttönen lisäämään.
— Torttu on verraton, vakuutti isä, sulkien pienokaiset syliinsä ja suudellen heidän rusohuuliaan.
— Kun minä menen naimisiin, pitää minunkin rouvani katata näin kaunis hääpöytä, virkkoi poika.
— Vai niin, aikooko se Herbertkin mennä naimisiin? kysyi isä huvitettuna.
— Totta kai, vastasi poika totisena. Tultuani niin suureksi, että kykenen kyntämään, ostan maatilan ja menen naimisiin.
— Mutta mistä saat rouvan? uteli pikku Elna.
— Oo, kyllä hän jo on jossain olemassa. Minä olen nyt kymmenen vanha, hänen pitää siis olla viiden. Isäkin on viisi vuotta äitiä vanhempi. Enkö laske oikein, isä?
— Aivan oikein, poikaseni. Jospa vaan laskusi pitäisivät yhtä, silloin kun on tosi edessä.
Herbert katsoi kysyvästi isäänsä. Tämä silitti hymyillen hänen kullankellervää tukkaansa ja virkkoi:
— Kuluu vielä muutama vuosi, ennenkuin osaat kyntää; siihen asti pitää sinun lukea ahkerasti, sitte kyllä lähettää Jumala sinulle vaimonkin — ja niin hyvän vaimon kuin isälläsikin on.
— Mutta tänä iltana sanoi äiti meillä olevan lupaa, huusi Herbert mielissään; Elna tule sitomaan kukkapenkereeltä seppele isälle ja äidille.
Ja tuulena kiiruhtivat lapset kukkia poimimaan. Vanhemmat seurasivat heitä kostein silmin, ja Artturi sanoi:
— Kiitos Jumalalle näistä vuosista!
— Niin, kiitos Jumalalle! Silloin kuului ratasten tärinää.
— Saamme luultavasti vieraita, päätteli Artturi.
— Niistä en välittäisi, virkkoi Liina hiukan pahoillaan. Olisi ollut niin hauskaa viettää tämä päivä pelkkien omaisten parissa.
Kohta saapuivat lapset juoksujalassa kertomaan, että vieraita todellakin saapui. Artturi kiiruhti pihalle ottamaan heitä vastaan, Liina tuli jäljestä lapsineen. Mutta kuinka suuresti hän hämmästyikään nähdessään Artturin pitelevän sylissään vanhaa, lyhyttä rouvaa ja sitten auttavan vaunuista kyyryistä, harmaahapsista herraa, joka nyt puolestaan syleili Artturia.
Liina ei voinut muuta kuin huudahtaa ilosta ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äitinsä povella, nauraen ja itkien ilosta.
— No tule nyt tänne tyttöseni, huudahti vanha isä syvästi liikutettuna. Jumalan olkoon kiitos, että sain vielä silmäini valon, jotta vielä saatoin sinut nähdä. Nyt kuolen mielelläni, elettyäni tämän ilonhetken. — Ja hän syleili tytärtään, hellämielin katsellen noita yhä vieläkin viehättäviä, rusottavia kasvoja.
Sillä välin hyväili isoäiti Herbertia ja Elnaa, jotka kainostellen, mutta uteliaina tätä kaikkea tarkastelivat. Ei hän kyllikseen voinut suudella ja hyväillä rakkaita pienokaisia, jotka hän oli vain kerran vuosia sitte nähnyt. Isoäidin sylistä menivät he isoisälle, eivätkä auttaneet pikku Elnan yritykset suojella itseään vanhan herran karkeilta viiksiltä, hänen täytyi alistua ottamaan vastaan puoli tusinaa suudelmia. Ihmeissään katseli hän kirkkaita kyyneliä, jotka valuivat vanhuksen heikoista silmistä pitkin ryppyisiä poskia.
— Oi, Liina, Liina, tämähän on elävä kuva sinusta, huudahti isoisä, — katso noiden hiusten vaaleutta ja silmien veitikkamaista ilmettä. Äiti, etkö uskoisi, että tämä on meidän oma Liinamme viisikolmatta vuotta takaperin.
— No, onpa tosiaan, vastasi isoäiti kaivaissaan matkalaukustaan lapsille tuliaisia.
— Mikä odottamaton ilo, huudahti Liina ja kiersi sisään mennessä käsivartensa äitinsä vyötäisille. — Ja juuri hääpäivänämme.
— Niin, virkkoi äiti, isä ei saanut rauhaa, ennenkun sai lähteä tänne, ja kun hänen silmänsä leikkauksen jälkeen paranivat siksi, että uskalsimme liikkeelle, niin matkustimme tänne. Voit ymmärtää, rakas lapseni, että olen näinä vuosina luoksesi halannut.
— Niin, äiti, enkö sinua ymmärtäisi! Minäkin olen sanomattomasti sinua kaivannut, olemmehan naimisiin mentyämme käyneet ainoastaan kerran siellä kotona.
— Niin, niin — tämä tie on niin pitkä.
Isoisä oli lapsilta kuullut, että puutarhaan oli katettu juhlapöytä ja ehdotti, että mentäisiin sinne. Kun oli ihana, lauha kesäkuun ilta, nouti Artturi vaan pari mukavaa lepotuolia vanhuksille, ja sitte istui onnellinen perhe teepöydän ääressä keskenänsä pajatellen.
— No, Liina, sinä olet nyt siis oikein ovela emäntä, virkkoi vanha herra von Rosen, — sepä on todella naurettavaa. Tule tänne tyttöseni ja istu isäsi polvelle. Niin, ihmettele sinä vaan silmät suurina, pikku Elna, sanoi ukko tyttärensä tyttärelle, joka kummissaan näki äitinsä noin tavattomalla paikalla. — Äitisi on minun pikku Liinani, oma tyttöni.
— Mutta hän on myöskin minun äitini.
— Sekin saattaa olla mahdollista, mutta minun tyttöni on hän aivan varmasti. Lienee kaiketi välttämätöntä, että kutrisi ovat noin sileässä järjestyksessä tuon pitsin palasen varaan asetettuina, mutta kaunista se ei ole. Vaan muutoinhan sinua pidettäisiin vielä tyttöheitukkana.
— Isä rakas, sinun tulee muistaa, että minun pitää herättää kunnioitusta nuoressa sukupolvessa.
—Sinunherättää kunnioitusta? No kaikkea vielä.
— Totta kai. Eikö asia ole niin, Artturi?
— On tietenkin. Kyllä sinä sen taidon taidat. Isä varmaankin aamulla näkee, kuinka hän leikkii hevosta esikoisensa kanssa tai keittää mustikkahilloa nukkekeittiössä.
Kaikki nauroivat.
— No niin, myönsi Liina vihdoin, — kun näen tasasen ruohokentän, en saata olla juoksematta ja saatuani nämä lapset, olen ikäänkuin nuortunut uudestaan, heidän leikkinsä ja telmeensä saa hereille kaikki vanhat lapsuusmuistot, ja kiusaus paisuu niin voimakkaaksi, etten jaksa sitä vastustaa.
— Ja leikkiä sinun pitääkin, lausui vanha isä painolla, — tahtoisin katsoa sitä ihmistä silmiin, joka sinua siitä kieltää. Olet luotu auringonpaisteeksi, Liinani. Vaan — hyvää yötä, toivon sinulla olevan vuoteen vanhalle isällesi.
Liina säpsähti. — Oi, minua muistamatonta, Riitta ei ole saanutkaan lakanoita. — Nopsa emäntä kiiruhti pois kevyesti kuin seitsentoista vuotias.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli rouva von Rosen varhain liikkeellä vanhan tapansa mukaan. Ei edes matkan rasitus pidättänyt häntä kauemmin vuoteella. Hän tapasi nuoren emännän jo keittiössä maitoa mittaamassa.
— Mitä minä näen, Liina, oletko sinä jo ylhäällä. Nukuit ennen aina aamuisin niin mielellään.
— Se on kyllä totta, äiti, mutta nyt olenkin emäntä.
— Niin, niin — mutta jos olisit illalla minulle sanankaan virkkanut, niin minä kyllä — — —
— Oi, äiti kulta, olisinko hennonnut vaivata sinua, kun kerran tulit luokseni.
— Olisin sen tehnyt mielelläni, vastasi äiti lempeästi.
— Olen jo tottunut nousemaan aikaisin, alussa se kyllä oli raskasta.
— Kuinka se kävi sinulle mahdolliseksi, lapseni?
— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", virkkoi Liina iloisesti, mutta mieleen muistuivat ne lukemattomat aamut, jolloin hän istui vuoteessaan sukka toisessa, yönuttu toisessa kädessä purskahtamaisillaan itkuun väsymyksestä ja harmista.
Vanha äiti seurasi Liinaa askel askeleelta tämän tehdessä aamuaskareitaan, auttaen missä vain voi, ikäänkuin olisi peljännyt vilkasluontoisen emännän väsyttävän itsensä jo ennen aamiaista.
— Kunhan et vaan tekisi yli voimiesi, muistutti hän tuon tuostakin.
— Oi en, äiti kulta, tämä käy minulta niinkuin ei mitään.
— Tämähän on erittäin maukasta leipää, lapseni, oletko sitä itse leiponut.
— Olen, äiti. Sepä hauskaa, että se sinusta on hyvää.
— Kyllähän sen aina tiesin, että kykenisit, mihin vain tahdoit.
— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", vastasi Liina jälleen.
Aamiaisen jälkeen halusi äiti käydä katsomassa aittoja, kellaria, kutomahuonetta, navettaa, maitohuonetta ja yksinpä ylisiäkin. Kaikki oli parhaimmassa järjestyksessä, käytöllistä ymmärrystä ilmeni kaikissa laitoksissa.
— Et voi uskoa, isä, kuinka kunnollinen emäntä tämä meidän Liinamme on, sanoi äiti päivällispöydässä. — Olen tarkastanut koko talon.
— Kyllähän sen uskon. Ainahan sen olen tiennyt. Miksei hän olisi yhtä hyvä emäntä kuin kaikki muutkin.
Artturi ja Liina katsoivat hymysuin merkitsevästi toisiaan; he muistivat ne suuret vaikeudet, jotka Liinalla alussa oli voitettavana ja hymyilivät vanhempien järkkymättömälle uskolle hänen täydellisyydestään.
— Näetkö nyt, äiti, tahdoit aina kiusata tyttöä tyhmillä ruokahommillasi — myönnä nyt sen olleen tarpeetonta. Maistappa tätä paistia, intoili ukko leikatessaan taitavasti terävällä veitsellä mehukasta paistia, — et itsekään osaisi sitä paremmin valmistaa.
— Olen vähitellen oppinut, rakas isä, huomautti Liina. — "Ahkeruus kovankin onnen voittaa".
— Äh, lörpötystä! neito on valmis emännäksi vihkituoliltaan noustuaan, se on aivan luonnollista, ja Liina varmaankin oli valmis jo kätkyessään.
— Aivan varmasti, nauroi Liina. — Muistatko, isä, sitä perunajauhovelliä, jota sinulle kerran keitin äidin ollessa sairaana?
Isä hymyili.
— Sinä olit silloin vasta viidentoista vanha, jo miksei keittiössä sanottu, ettei siitä mitään syntyisi. En ole ikinä voinut kärsiä perunajauhoja.
Vanhemmat viipyivät tyttärensä luona moniaita viikkoja ja iloitsivat hänen onnestaan. Artturi oli heille kuin hellä, kelpo poika. Ukko kuljeskeli hänen kanssaan ympäri vainioita, katseli peltoja ja niittyjä, karjaa, riihiä ja latoja. Äiti kudoskeli sukkia lapsensalapsille, vastaili väsymättä heidän kysymyksiinsä ja kertoili heille kaskuja nuoruuden ajoilta.
— Sinulla on niin kovasti suloisia lapsia, Liina. Herbert on niin järkevä ja kehittynyt ja Elna samallainen huimapää kuin olit sinäkin, rakas lapsi.
— Hänelläkin on kyllä oma päänsä, kun ei saa tahtoansa toteutumaan.
— Niinkö? Sellaista ei sinussa ollut. Mutta, hyvä Jumala, miksei hänen tahtonsa saisi toteutua, eihän siinä kuitenkaan mitään pahaa asusta.
— Ei muuta, paitsi että sen on sitten vanhempana hiukan vaikea ojentua muiden mukaan, vastasi Liina hymyillen.
— Siihen kyllä tottuu vuosien kuluessa, vakuutti äiti.
* * * * *
Niinkuin olemme nähneet Liinan päiväkirjasta, oli hänellä alussa avioliitossaan paljonkin vaikeuksia voitettavana. Ne aiheutuivat etupäässä osaamattomuudesta, kokemattomuudesta ja tottumattomuudesta hyödylliseen toimintaan. Syksyllä sen jälkeen, kun he olivat olleet vähän yli vuoden naimisissa, tuli Artturin äiti, rouva Palm, lupauksensa mukaan opastamaan Liinaa talouden hoidossa. Hän oli pohjaltaan hyvä ja kunnon nainen, vaikka hiukan jyrkkä ja ankaranlainen. Itse kun kelpasi vaikka esikuvaksi kelpoisuudessa, järjestyksessä ja tahdonlujuudessa, ei hän voinut käsittää sitä taitamattomuutta ja lapsellisuutta, mikä ilmeni miniän kaikissa yrityksissä. Ihminen, joka on yhdeksäntoista vuoden vanha, ollut naimisissa toista vuotta eikä osaa tuon paremmin hoitaa emännyyttä, oli eukolle selviämätön arvotus. Hän oli itse neljäntoista vanhana paistanut kalkkunoita, kutonut hienointa kangasta ja leiponut senkin seitsemän laista leipää. Kuinka saattoikaan hän niin ollen päästä sellaisen raukan perille kuin Liina oli. Anoppi ryhtyi työhön miestä, paraten ja pani ennen pitkää kodin mitä parhaimpaan järjestykseen. Palvelijat saivat oppia tottelemaan ja olla jalkeilla puoli neljästä aamulla. Liina koetti oppia niin paljon kuin suinkin mahdollista. Oikein alkoi päätä pakottaa. Mutta anoppi oli niin tavattoman ketterä, häntä oli kamalan vaikea seurata. — Kas noin sen pitää käydä, selitteli hän pyörittäen rukkiaan, että pyörä tulta tuiski. Mutta kun Liina istui kehräämään, katkesi säe heti tai kietoutui paksuksi takkulaksi rullaan. — Kas noin sen pitää käydä, sanoi anoppi ja kasteli kynttilöitä niin nopeasti, että ne olivat valmiita, ennenkuin Liina oli päässyt tekotavan jäljillekään. — Kas noin sen pitää käydä, virkkoi anoppi ja kaulasi taikinaa, kunnes se tuli ohueksi kuin paperi, pisteli ja koristeli sen yhdessä silmänräpäyksessä, mutta kun Liina aikoi viedä leivän pois, putosi se hänen käsistään palasiksi. Anoppi oli kuitenkin ihmeteltävän kärsivällinen — se täytyy meidän myöntää — mutta ei hänellä ollut varsin korkeita ajatuksia Liinan äidistä. Vastoinkäymisten määrää lisäsi vielä se seikka, että Liina usein tunsi itsensä väsyneeksi ja pahoin voivaksi. Rouva Palm, joka ei koko elinaikanansa ollut kivusta mitään tiennyt, oli taipuisa pitämään sitä hemmottelun seurauksena tai laiskuutena. Ihminen on joko terve tai sairas, välitilaa ei ole olemassa. Sairaudella taas hän ymmärsi hermokuumetta, hampaansärkyä, punatautia. Jos kääntyi sairaaksi, otti oksennuspulveria, söi parisen päivää kauravelliä — ja oli terve jälleen. Pienistä pistoista ei pidä välittää.
Sillä tavoin oli rouva Palm kasvattanut seitsemän tytärtään ja Artturin ja terveitäpä heistä oli tullut. Artturi oli nyt, kuten ainakin kesäisin ja syksyisin, hartaasti kiintynyt maanviljelykseensä, niin ettei hänellä ollut sanottavasti aikaa seurata vaimonsa askartelua. Hänestä tuntui vaan miellyttävältä ja turvaisalta ajatella, että tottunut käsi ohjasi taloutta, hän söi erinomaisella ruokahalulla voimakasta, hyvin valmistettua ruokaa, nauttien siitä, että oli päässyt kuulemasta valituksia palvelusväen kehnoudesta, erehdyksistä ja vaikeuksista. Toisinaan herättivät kuitenkin Artturin huomiota kelmeä väri Liinan poskilla ja hänen ennen niin kirkkaan sinisten silmiensä himmeys. Silloin tuli hän levottomaksi, suuteli häntä hellästi ja kielsi häntä rasittamasta liiaksi itseään. — Kyllä hän voimistuu, jahka nämä syyspuuhat ovat ohitse, lohdutteli rouva Palm, ja Artturi luotti siihen mieluisasti.
Sitte syntyi Herbert. Liina olisi tuntenut nuoren äidin suurinta onnea, jos olisi vain osannut hoitaa pienoistaan. Mutta itse hän oli ollut nuorin sisaruksista. Tosin oli hän tuttavien luona nähnyt pieniä lapsia, olipa joskus pitänyt sylissäänkin, mutta ei hänellä ollut aavistustakaan, miten heitä tuli hoitaa. Rouva Palm oli kahden vaiheilla, pitikö hänen nauraa vaiko suuttua nähdessään ne pienet vaatteet, jotka siroiksi silitettyinä olivat sievästi järjestettyinä laatikossa. Liina oli ne ilmeisesti valmistanut vanhoja kotoisia nukkejaan mielessään kuvaillen, sillä niin pieniä ne olivat, joskin hienosta ja somasta kankaasta ommeltuja. Onneksi oli Liinan äiti lähettänyt esikoisen varalle vaatteita, joita nyt sopi käyttää.
Jonkun viikon kuluttua matkusti anoppi kotiinsa. Hänellä oli itsellään suuri talous sekä maatila, jota hän hoiti omin päin, niin ettei hänellä ollut aikaa kauan vieraissa viivyskellä. Liina sai nyt itse ruveta poikaansa hoitamaan. Se olikin hänelle mieleisintä mailmassa, mutta myöskin vaikeata. Nuori äiti saattoi joskus olla tuntikausia polvillaan kehdon ääressä ja ihastellen katsella noita pieniä, vienoja kasvoja. Jos heräsi pienoinen ja alkoi itkeä, niin valtasi äidin suuri pelko: hän luuli lapsensa sairastuneen tai jollakin lailla loukanneen itsensä eikä tiennyt mitä tehdä. Eräänä yönä oli Artturikin herännyt pojan huutoon ja kuullut, kuinka Liina laulamalla ja liekuttamalla koetteli nukuttaa lasta. Mutta kun ei pienokainen näyttänyt tyytyvän tähän, otti äiti hänet kehdosta ja alkoi tuuditella sylissään. Yhtäkkiä kuuli Artturi kummallisen tukehtunutta itkua. Hän sytytti kynttilän ja näki nuoren äidin istuvan vuoteessaan puolinukuksissa. Hänellä oli sylissään kehtopeite, jonka alta äidin olkapään yli pisti esiin lapsen pienet, paljaat jalat. Poika oli äitinsä sylissä pää alaspäin. Artturia rupesi naurattamaan. Liinakin valpastui ja yhtyi nauruun. Artturi otti pojan syliinsä ja pani hänet vuoteelleen; kääri sitten peitteen väsyneen äidin ympärille ja pyysi häntä rauhassa nukkumaan, luvaten itse vuorostaan olla lapsenhoitajana. Tätä ei Liinalle tarvinnut uudistaa; viiden minuutin kuluttua nukkui hän sikeästi. Isä sai tulla toimeen, miten parhaiten taisi, ja hyvin se onnistuikin. — Pikku Herbert oli levoton pieni yltiö, ja äiti tarvitsi hyvinkin isän apua yövalvonnassa. Liinan oli jäljestäpäin tapana ihmetellä, kuinka poika saattoi kestää kaikki ne kokeilut, joita hän taitamattomuudessaan teki. Onneksi oli lapsi reipas ja terve, sietäen sekä kylmettymistä että hoidon puutetta.