— Jos vaan voisin olla jossain avuksesi, olisi se minulle sangen mieluista.
Ragnhild tuijotti miettivänä eteensä.
— Mikä on sinun ajatuksesi avioliitosta, joka solmitaan vain sopimuksesta — ilman rakkautta? kysäsi hän yhtäkkiä.
Maria, jota päivän pienet uutiset sangen vähän huvittivat, ei ollut kuullut huhua parooni Falck'in kosintomatkasta, jonkatakia hän nyt hämmästyksissään katsahti Ragnhildiin. Hän mietti hetkisen; viimein vastasi hän vakavasti:
— Kysymyksesi on tärkeää laatua.
— Sen tiedän, siksi tahdoinkin kuulla mieltäsi.
— Siihen voin vain vastata, — toivovani ettei sellaisia ensinkään löytyisi.
— Niin minäkin, sanoi Ragnhild synkästi.
— Mutta, jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, kun nyt sellaisia kerran solmiellaan, kuinka niitä pitää arvostella? Pitääkö tytön mennä naimisiin miehen kanssa jota hän ei rakasta?
— Minun elämänkokemukseni ovat tuiki pienet, vastasi Maria, mutta olen kuitenkin ajatellut, lukenut ja puhunut vanhempaini kanssa monesta seikasta, ja tässä asiassa on mielipiteeni se, ettei sellaista pitäisi milloinkaan tapahtua. Alttarin ääressä luvataan rakastaa puolisoa myötä- ja vastoin-käymisessä, ja silloinhan minä teen väärän valan, jos liittäyn mieheen, jonka olemassaolo on minulle yhdentekevä.
— Se on tosiaankin hirveätä, huudahti Ragnhild. — Maria jatkoi:
— Voin mahdollisesti ajan pitkään oppia pitämään hänestä, jos hän on hyvä ja kunnioitettava mies,mutta se ei ole varmaa. Paitse sitä voi naimisessa nousta paljon vastoinkäymisiä, velvollisuuksia, suruja ja koettelemuksia. Kuinka raskasta onkaan silloin kantaa niitä sellaisen takia, jota ei rakasta! Onhan totta, että kaikissa elämänsuhteissa voi tulla koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta enhän silloin tahallani ole niitä itselleni hankkinut, niinkuin silloin teen, kun menen naimisiin? Minä en voi katsoa sitä tarpeelliseksi, jollei ole löytänyt miestä, jota rakastaa siinä määrässä, että mielestään elämä hänen edestään ja rinnallaan olisi autuutta.
— Mutta jos sen kautta voisi saada toiminta-alan, sanoi Ragnhild epäröiden.
— Ei toki Ragnhild, vastusti Maria, ei saa halventaa Jumalan säätämää avioliittoa pitämällä sitä "toiminta-alana", yhtä vähän kuin "elatusvälikappaleenakaan" tai tienä loistoon ja komeiluun tai pelastuskeinona tuosta pelätystä "vanhan piian" nimestä. Myönnän, että on ihana tehtävä naisella kun saa vaikuttaa kodin piirissä, mutta niinkauvankun vanhemmat ja siskot ovat elossa, on siinä vaikutusalaa yllin kyllin, ja vaikka menettääkin heidät, täytyy naiselle maailmassa aina löytyä jotain muutakin tekemistä kuin mennä naimisiin. Minulla, joka pian kaksikymmentä vuotta olen katsellut vanhempaini onnea, on korkeat käsitykset avioliitosta. Minusta tosiaankin tuntuu, jatkoi hän posket purpuranhohtavina, minusta tuntuu, kuin onnellinen avioliitto olisi korkein maallinen onni, mutta en konsanaan, en konsanaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan enemmän kuin ketään muuta.
— Niin minäkin olen ajatellut, myönsi Ragnhild. Mutta — — — jos vanhemmat kovin toivovat — — — onko silloin velvollisuus täyttää heidän toivomuksensa?
Maria huomasi nyt Ragnhildin itsensä olevan sellaisessa asemassa ja oli epävarma, miten vastaisi, jottei millään tavoin tulisi halventaneeksi hänen vanhempiaan tai kehottaneeksi häntä tottelemattomuuteen. — Luulen, sanoi hän vakavasti, ettei vanhemmilla ole oikeutta pakottaa lastansa ottamaan sellaista askelta.
— He ehkä eivät juuri pakota, mutta houkuttelevat. Tahdon puhua suoraan, Maria: vanhempani toivovat liittoa parooni Falck'in ja minun välilläni.
— Ja sinä, Ragnhild?
— Minä en rakasta häntä, en voi koskaan rakastaa, eikä ole minulla pienintäkään halua mennä naimisiin, mutta se on vanhempaini hartain toivomus, eikö minun hyvänä tyttärenä tule täyttää se? Parooni on arvossa pidetty mies, enkä minä häntä erityisesti inhoakaan, päinvastoin, jos hän vain jättäisi minut rauhaan ja naisi jonkun toisen, luulisin voivani pitää hänestä kuin ystävästä. Olen sanonut äidilleni, etten tahdo mennä naimisiin, olen pyytänyt saada antaa kieltävän vastauksen, mutta hän nyt on niin ihastunut parooniin, hän on vakautettu, että se olisi minun onneni, ja minä tiedän, että rakkaudesta minuun hän tätä liittoa toivoo — voinko ja saanko minä siis panna vastaan? Jumala tietää, miten raskaaksi kävisi myöntyminen, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin olisi se velvollisuuteni.
— Siinä on vaikea kohta, virkkoi Maria. Kuitenkin arvelen, että kun vanhemmat erehtyvät — sillä ovathan hekin ihmisiä — ei lapsi ole velvoitettu tottelemaan heitä sellaisissa tapauksissa, jotka sotivat omaatuntoa vastaan. Minä en uskalla neuvoa sinua vastustamaan vanhempiesi tahtoa, ei kenenkään ihmisen pidä asettua vanhemman ja lapsen väliin, mutta koeta taivuttaa äitiäsi, kevennä sydäntäsi hänelle, kerro vastenmielisyydestäsi tähän avioliittoon, puhu vääränvalanpelostasi, ole nöyrä ja hellä ja osottau tottelevaksi tyttäreksi silloin, kun hyvällä omallatunnolla sen voit tehdä, ehkäpä hän sitte myöntyy, sillä hänhän rakastaa sinua. Mutta ennenkaikkea, Ragnhild, puhu Jumalalle huolesi, rukoile neuvoa ja apua häneltä. Herra tietää mikä oikea ja hyvä on. Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.
— Oi Maria, kyllä minä rukoilen, mutta pelkään, että minun laitani on niinkuin sanotaan jossakin paikassa Jaakopin epistolassa: te rukoilette, mutta ette sitä saa, sillä ette voi rukoilla. Keskellä rukousta herää minussa epäilys, tokko Jumala tahtoo ja voikaan minua auttaa. Olen saanut päähäni, että "rikkaat ja ylhäiset eivät voi tulla taivaan valtakuntaan", koska tuhansia esteitä on tiellä, ja sentähden minulla ei ole voimaa rukoilla. —
— Oi Ragnhild, Jumala rakastimailmaa, rakastikaikkia ihmisiäsiinä määrässä, että uhrasi ainoan poikansa heidän edestään. Tietysti sinäkin saat lukea itsesi heidän joukkoonsa. Jumala on antanut kullekin meille elämäntehtävän, hän näkee kyllä vaikeutesi. Kestä vaan lujana, rukoile ja ole vahva toivossa.
Samaan suuntaan puhui Maria lämpimästi ja vakuuttavasti, ja Ragnhild kuunteli ahmien hänen sanojaan. Hän tunsi tyyntyneensä ja saaneensa lohdutusta, kun Maria lähti hänen luotaan, ja luuli rohkeasti voivansa pyytää äitiä karkoittamaan mielestään koko naimatuuman.
Tuskin oli Ragnhild saanut elää neljännestuntiakaan tuon suloisen tunteen vallassa, että hänellä nyt oli lepoa ja rauhaa, sisäistä tyydytystä ja toivoa, ennenkun kuuli omaistensa palaavan ajelulta. Pian tuli eräs pikku siskoista hänen luoksensa. Hän oli vilkas, herttainen tytön typykkä, ja Ragnhild ajatteli suudellessaan hänen rusottavia poskiaan:
— Mitä etsin minä vaikutusalaa, onhan minulla pikku sisareni, joita rakastan ja vaalin.
— Ragnhild, Ragnhild! huudahti tuo pienoinen, meillä on ollut niin kovin hauskaa! Setä Falck on parhain setä mailmassa. Hän vei meidät aina maatilalleen saakka, ja siellä joimme me viiniä ja söimme leivoksia, ja voi kun siellä on kaunista! Hän sanoi, että oli kovin ikävä, että olit sairas — — —
— Siellä on kai kaunis ilma? kysyi Ragnhild ohjatakseen sisaren ajatukset toisaalle.
— On, äärettömän kaunis, jatkoi sisar, ja kuuleppas, setä sanoi — elä nyt pahastu — en minä kuunnellut, vaan hän sanoi niin ääneen, että — — että sinä tulisit sinne emännäksi. Oi sisko kulta! Kuinka hupaista on sitte tulla luoksesi, sillä siellä on suuri hedelmäpuutarha.
— Hiljaa, hiljaa, pikku Elsa, eihän sitä vielä tiedä.
— Kyllä toki, sinä vain et tahdo sanoa. Mutta hän näytti äidille kaikki huoneet säiliköt ja kaikki. En minä enää ole niin pieni, etten ymmärtäisi, että sinä menet naimisiin.
Ragnhild suuteli häntä kyynelsilmin ja kysyi:
— Etkö sinä minusta sen enempää huoli, vaan tahtoisit noin mielelläsi antaa minut pois?
Elsa joutui hämilleen.
— En minä tahdo sinua pois, sanoi hän hätäisesti, mutta näetkös uuteen kotiin on niin lyhyt matka, ja silloin mekin ehkä pääsemme useammin maalle.
— Mutta sitte emme voisi olla joka päivä yhdessä. Minähän ajattelin, että me vastedes lukisimme yhdessä jotain hupaista tai…
— No, se ei estä, toimitti Elsa.Ma bonneohjaa lukujamme, siinä on kyllä tarpeeksi, ja sinähän olet kuitenkin niin vähän meidän kanssamme: aamulla sinä nukut pitkään, illoin olet poissa ja keskipäivällä on sinulla vieraita — ja sitte sinä olet niin paljoa suurempi kuin me. Ei, nyt minun pitää taas mennä. Minä sanon sedälle, että sinä olet parempi, niin hän tulee kovin iloiseksi.
Ja kerran vielä suudeltuaan Ragnhildia livisti hän tiehensä.
— Niin niin, tuumi Ragnhild ja tuska täytti hänen sydämmensä. Ei kukaan minua tarvitse, ei kukaan kaipaa. Mutta itse olen siihen syypää. Enhän milloinkaan ole puuttunut sisarieni puuhiin, enpä ole milloinkaan tullut ajatelleeksi miten viehättävän vilkas tyttö Elsa on samoinkuin ne muutkin lapset. Mutta tästälähtein on oleva toisin. Minä lähenen heitä enemmän, tuntuu kuin olisin herännyt uuteen elämään, minä rakastan heitä, rakastan kotiani, rakastan äitiänikin, vaikka olemmekin niin peräti erilaisia, vaikka alati tuotankin hänelle surua vastahakoisuuteni takia.
Taaskin kuului askelia rappusissa. Siellä tuli valtioneuvoksen rouva.
— Oi pieni Ragnhildini, oletko parempi nyt, sanoi hän harvinaisen lempeästi ja ystävällisesti. — Meillä oli hupainen matka, parooni Falck on viehättävä ihminen. Vahinko, ettet ollut mukana. Ajatteleppas, hän vei meidät aina uudelle maatilalleen saakka. Se on uhkea vanhanaikuinen kartano, paljon huoneita, erinomaisia huonekaluja, ja vielä tehdään korjauksia.
Ragnhild lepäsi äänetönnä, silmät suljettuina. Äitinsä tarkasteli häntä tyystin. — Parooni paralla ei ollut mitään huvia pelkästä levottomuudesta sinun takiasi. — Erittäin hellä ja hienotunteinen mies. — Turhaan odotti valtioneuvoksen rouva vastausta tai pienintäkään mielenkiinnon merkkiä tyttäreltään. Hetken vaiti oltuaan jatkoi hän taas: — Arvaan, että lopullinen ratkaisu on lähellä. Hän sanoi toivovansa, että sinä näiden viikkojen kuluessa olet oppinut tuntemaan häntä tarpeeksi ja tehnyt päätöksesi — — —
Ragnhild avasi silmänsä ja loi surullisen, rukoilevan katseen äitiinsä, joka pitkitti yhä vilkkaammin:
— Niin, kyllä minä ymmärrän, että nuoret tytöt aina hiukan arvelevat, ennenkun ottavat tuon tärkeän askeleen, sillä onhan heidän jättäminen hyvä kotinsa ja rakkaat omaisensa, mutta — mutta — kun saa niin kunnioitettavan, hyvän miehen ja niin mukavan kodin, niin — niin —. Sinulla on tyyni ja niin sanoakseni väliäpitämätön luonne, pikku Ragnhild, sinun pitäisi voida selvästi neuvotella järkesi kanssa ja huomata mitä etuja tämä naiminen tuo mukanaan.
Mistä se tuli, että heti kun äiti ryhtyi houkutuksillaan häntä taivuttamaan, hän tunsi itsensä niin hervottomaksi ja voimattomaksi vastustukseen? Juuri oli hän vahvasti päättänyt, ettei menisi naimisiin. Oi, hän tahtoi, hänen täytyi sotia vastaan.
— Äiti, sanoi hän nousten istualle, rakastatko minua?
— Sepä kysymys! Kuka äiti ei rakastaisi lastaan! Sentakiahan minä juuri tarkoitan sinun parastasi, siitä syystä olen parhaani mukaan koettanut hankkia sinulle huvitusta, sulostuttaa nuoruuttasi, ja nyt kun olet ennättänyt sopivaan ikään, olen kaikkeni koettanut varmistaakseni sinulle edullisen naimisen.
— Ja minkälainen on sinusta edullinen naiminen?
— Kummallista! Tietysti sellainen, kun mies on kunnioitettava, on hyvässä asemassa ja on samalla rikkauden kannalla kuin vaimokin, niin että tämä voi viettää samanlaista elämää kuin ennenkin.
— Entäs rakkaus?
Valtioneuvoksen rouva nauroi makeasti:
— Voi lapseni, rakkaus on kokonaan toista, kuin romaanien laverrukset. — — Tietysti jokainen rakastaa miestään. Olen varma, että sinäkin kerran rakastat kunnon parooniamme.
— Mutta jollen rakastaisi? sanoi Ragnhild vakavasti.
— Mitä hullutusta! Mikset? Minä vakuutan sinulle, etten tuntenut isääsi puoleksikaan niin hyvin kuin sinä tunnet parooni Falckin. Mutta hän oli hieno ja ylhäinen mies, sanoi minulle kohteliaisuuksia parissa tanssiaisissa, ja kun äitini sanoi, että minun piti ystävällisesti vastata hänen huomaavaisuuteensa, tein hänen käskynsä mukaan, eikä kaukaakaan, niin olimme jo naimisissa.
— Ja oletko ollut onnellinen, äiti? kysyi Ragnhild kummastellen hänen kevyttä kuvailuaan.
— Olenpa niinkin, vastasi valtioneuvoksen rouva ja nojausi mukavasti lepotuoliinsa. — Isäsi on, kuten tiedät, luonteeltaan tyyni ja rauhallinen, hän on myöskin huomannut minun etevän toimintakykyni, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut moittia häntä epäkohteliaisuudesta.
— Mutta minä olen kuvitellut … alkoi Ragnhild arasti.
— Mitä sinä olet kuvitellut? Että onni olisi polvistumisia ja valoja? Oh, Ragnhild, elä suututa minua noilla väitteilläsi. Tiedäthän sinä hyvin, että kaikki se mitä romaaneissa kuvaillaan, on suoraa satua. Saat olla varma, että ne, jotka moisella alkavat, piankin todellisuuteen tipahtavat. Minne se viimein vie tuommoinen rakkaus!? Hullutuksiin, itsemurhiin, mielisairauteen ja pakoretkiin, ja kun autuus on ylimmillään, heräävät he unelmistaan ja huomaavat, ettei sitä tuolla tavalla mailman läpi päästä. — — Ethän sinä vaan ole rakastunut kehenkään, Ragnhild, kysyi äiti hätäisesti ja tarkasteli peloissaan tytärtään.
— En, äiti, oli Ragnhildin yksinkertainen ja suora vastaus.
— No, eipä täällä olekaan ketään, joka sopisi sinun arvollesi, sanoi äiti rauhottuen.
— Mutta olen kuitenkin kuvitellut, alkoi Ragnhild rohkeammin, että on olemassa tunne, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, syvä kiintymys, jotain, joka saa aikaan, että asetat jonkun erityisen henkilön mielikuvissasi ylemmäksi kaikkia muita, rakkaus, jonka edestä voit uhrata kaikki, kärsiä kaikki. En huoli polvistumisista enkä valoista, sellaista en katso tarvittavan ihmisten välillä, jotka todella rakastavat toisiaan — — —
— Nythän sinä puhut, kuin oma ymmärtävä tyttöni ainakin, huudahti valtioneuvoksen rouva. Ragnhild jatkoi innostuneena:
— Olin aina ajatellut, että — että — ennenkuin tuntisin sellaista tunnetta jotain miestä kohtaan, en menisi naimisiin.
— Mutta nyt ne sinusta ovat lapsellisuuksia, vai miten?
— Ei, äiti, niin ajattelen vielä nytkin, ja luulenpa käyvän synniksi, jos lupaan rakkautta miehelle, jota en rakasta.
— Hyvä ihminen, sanoi äiti harmistuen, luuletko sinä, että tahdon houkutella sinua johonkin vääryyden tekoon. Tuhannet menevät naimisiin ilman tuota liioiteltua tunnetta, joka vain on pelkkää kuvittelua.
— Oi äitini, miksi välttämättä tahdot saada minut pois kotoa? Minä mieluimmin tahdon jäädä tänne. En tohdi enkä tahdo mennä naimisiin. Sinua tottelen kaikessa muussa, tässä en. Tästälähtein rupeaisin pitämään huolta siskoistani — ja — ja — tekisin kaikki, mitä tahdot.
— Sinä olet nyt hermostunut ja heikko, Ragnhild. Sinä et tiedä, mitä työnnät luotasi. Anna minun huolehtia onnestasi, ja saat olla varma, että minä ymmärrän sen seikan paremmin kuin sinä. Mitä siskoihin tulee, on heillä, jumalankiitos, toki tarpeeksi hoitoa, heillähän onma bonne, ja pojat tulevat Helsinkiin toinen toisensa perästä, ja sittehän olemme isäsi ja minä vielä elossa, niin että siinä ei liene syytä sinun kotiinjäämiseesi ja paitse sitä — parooni Falck'in maatila on vain tunnin matkan päässä täältä, sinä voit pistäytyä kotona, milloin tahdot, ja me tietysti viettäisimme kesämme siellä. Se on uhkea talo, kuten olen sanonut, eikä puutu vierashuoneita. Sinä olet aina toivonut itsellesi vaikutusalaa, siellähän on suuri joukko alustalaisia ja paljon palvelijoita, niin että sellaisen talon emäntänä kyllä kelpaa olla.
— Mutta onko oikein mennä naimisiin tämmöisestä syystä?
— Sen kyllä tiedän, huudahti äiti, ettei ole oikein saattaa äitiään onnettomaksi, ja sen sinä teet, Ragnhild, et ole milloinkaan minulle muuta tuottanut kuin surua. Aina olet ollut jäykkä ja väliäpitämätön, kiittämätön kaikesta mitä olen sinulle tehnyt, haluton ja raskasmielinen, varsinkin sen onnettoman rippikoulun jälkeen. Oi Jumalani! miten kovasti koeteltu äiti minä olen! Suokoon Jumala, että Elsasta tulisi järkevämpi ja hellempi tytär!
Äiti oli puhunut nyyhkyttäen ja kyynelöiden, painoi sitte kasvonsa hienoon nenäliinaansa ja itki hillittömästi. Ragnhild kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Minä vakuutan, äiti, etten milloinkaan tahallani ole tehnyt sinulle surua, olen koettanut totella sinua silloinkin, kun se on ollut raskasta ja katkeraa.
Äiti työnsi hänet tylysti luotaan:
— Elä koetakaan hurmata minua hyväilyilläsi, ne eivät merkitse mitään. Täyttämällä toivomukseni osoitat sinä rakkauttasi, mutta et tyhjillä vakuutuksillasi.
— Olen aina koettanut täyttää toivomuksesi.
— Ja se on sinusta ollut suuri ansio, kun niiden kaikkien tarkoituksena on ollut sinun onnesi. Sinä kiittämätön!
Ragnhild istui kalpeana, vaijeten. Mitä tuli hänen tehdä? Tämä kysymys oli pakahduttaa hänen sydämmensä. Äiti pitkitti itkuaan ja valitusvirttään. Hetken päästä sanoi Ragnhild tyynesti, verettömin huulin:
— Elä itke, äiti, minä näytän rakkauteni teossa. Jos parooni Falck pyytää kättäni, suostun tarjoukseensa. Onnelliseksi en milloinkaan voi tulla, vaan se on yhdentekevää, elämähän on niin lyhyt.
Hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hän oli niin kalpea, niin kaunis, että pintapuolinen äitinsäkin silmänräpäyksen tunsi liikutusta, mutta seuraavassa hetkessä ajatteli hän jo:
— Hän ei ymmärrä omaa etuaan, hän tulee kyllä onnelliseksi.
Ja hän kumartui tyttärensä vuoteen yli sanoen:
— Voi sinua kiltti, ymmärtäväinen Ragnhildini! En toki tahdo pakottaa sinua, mutta et sinä älyä omaa parastasi, siksi täytyy äitisi pitää eduistasi huolta. Ja nyt Ragnhildini, ole reipas ja iloinen ja nuku pois turhat epäilysi. Huomenna toivoakseni olet terve ja voimissasi ja silloin paroonikin varmaan esittää asiansa. Saat pukeutua vaaleaan pukuun huomenna, teethän sen?
— Teen, äiti, vastasi Ragnhild tuskin kuuluvasti.
— Tarvitsetko Liissiä, niin lähetän hänet luoksesi?
— En, äiti.
— Hyvää yötä sitte! Saan kai viedä tervehdyksesi onnelliselle kosijalle, lisäsi hän veitikkamaisesti.
— Et, sitä et saa, ehätti Ragnhild pikaisesti.
— Niinkuin tahdot, sanoi äiti ja ajatteli: Vielä on hiukan vastahakaa, mutta antauminen on jo lähellä. Ja hän kiiruhti melkein nuoruuden joustavin askelin alas rappuja. Senjälkeen alkoi hän tehdä suunnitelmia myötäjäisiä, kihlajaiskemuja, häämenoja ja jos jotakin varten. Valtioneuvoksen rouva oli tyytyväinen itseensä ja äidinrakkauteensa, ylpeä älystään ja ylen onnellinen, kun kaikki kävi näin hyvin, vaikka väliin oli näyttänyt jo hiukan harmaalta niinhyvin tuona pitkänä aikana, jolloin parooni oli ulkomailla eikä hiventäkään hiiskahtanut, kuin vielä näidenkin viikkojen kuluessa, jolloin Ragnhild oli osottaunut vastahakoiseksi tähän liittoon. Nyt kuitenkin oli kaikki vastukset voitettu ja häävarustusten mieluinen vaiva jälellä.
Aina aamuun saakka makasi Ragnhild jonkunlaisessa horrostilassa. Hän ei nukkunut, hän ei voinut ajatella, ei itkeä; vasta kun palvelijat alakerroksessa alkoivat liikkua ja hiljaa kulkea ovissa, vaipui hän virkistävään uneen, joka salli hänen unohtaa koko mailman, hetkeksi ainakin. Liissi pani parastaan tänään, sillä hänen oli käsketty pukea Ragnhildia vielä entistä huolellisemmin. Tuo ovela kamarineiti arvasi kyllä minkävuoksi ja viittasi monasti, kunnioittavasti tosin, puheessaan sinnepäin, mutta hänen nuori emäntänsä ei näyttänyt niitä ymmärtävän eikä häntä kuuntelevan. Kalpeana, vakavana istui hän kuvastimen edessä antaen Liissin menetellä mielensä mukaan. Liissistä oli tämä kummallinen morsian, joka voi näyttää niin suruiselta ja kalpealta, vaikka koko parooni oli sulhasena. Kun Ragnhild tuli alas, oli vastaanotto tavallista ystävällisempi. Äiti sulki hänet syliinsä enemmän tosin teatterimaisella kuin tosi hellyydellä, parooni suuteli hänen kättään ja isäkin, joka ei juuri suurin hyväilyjä tuhlaillut tai näyttänyt muistavan, että hänellä oli lapsia, painoi suudelman hänen otsalleen. Pikku Elsan elävät kasvonilmeet ja monet melkeät merkit eivät voineet salata hänen ilmeistä iloaan. Toiset siskot, jotka kaiketi myöskin olivat saaneet vihiä asiain menosta, tarkastelivat häntä uteliaina ja niinkuin he nyt vasta olisivat keksineet hänessä jotakin miellyttävää. Kun käytiin ruokasaliin, sai valtioneuvoksen rouva tilaisuuden kuiskata Ragnhildille: — Näytä Herran nimessä iloisemmalta! Nythän olet kuin mikäkin uhrilammas ja parooni voisi ajatella, että sinua on pakotettu tai houkuteltu.
Ragnhild hymyili katkerasti. Niinkun ei häntä olisi pakotettu ja houkuteltu! Mutta hän tahtoi totella täydellisesti, koska kerran oli päättänyt myöntyä, ja tekeytyi iloiseksi.
Aamupäivällä, kun valtioneuvos Cederskiöld oli lähtenyt kaupungille sekä lapset vetäytyneet kouluhuoneeseen ja lastenkamariin, jäivät äiti ja tytär kolmen paroonin kanssa. Tekosyyllä poistui äiti ja tuo tärkeä hetki oli tullut. Ragnhild istui akkunan ääressä koneellisesti hypistellen jotain kirjailutyötä, parooni kappaleen matkaa hänestä katsellen muuatta kuvateosta. Tuon tuostakin kiinnitti hän katseensa nuoren tytön kauniisin kasvoihin ja maahanluotuihin silmiin. Ei milloinkaan ennen ollut parooni huomannut häntä niin kauniiksi kuin tänään. Parooni ei ollut katsonut tarpeelliseksi valmistaa somia kosintapuheita. Hänestä ei voinut tuottaa suuriakaan vaikeuksia voittaa nuoren tytön suostumusta loistavaan ja ainakin hyvin edulliseen avioliittoon. Mutta nyt Ragnhildia tarkastellessaan alkoi häntä hieman arveluttaa, mitä hän mahdollisesti voisi odottaa, mutta sitte hän tyyntyi jälleen. Kuinka voisikaanhänsaada kieltävää vastausta! Sehän oli vanhempien korkein toivo. Tehdäkseen lopun tästä epävarmuudesta, nousi hän ja lähestyi akkunaa, jonka ääressä nuori tyttö istui.
— Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet teille minun — — minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri puhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin onnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona matkaani.
Ei saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä nuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen tyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi vakavasti:
— Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra parooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. — Hän viivytti hetkisen. — Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. — Minä en rakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän teitä arvossa, ja jos — Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan kunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.
Se oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi. Ragnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä tyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt. Parooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä pitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän, rouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään, hoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä. Tytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui ja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että hän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän muisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui hänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät ja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen heltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.
Samassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä, viiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten parvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan ja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja ylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa kertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä. Hän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi kuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata itseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli päässyt kaikesta huolesta — jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.
— Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän taputtaen tyttärensä poskea.
Jonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän oli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua ylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän oli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli itseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa, katsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.
— No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle, olet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas, on matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita hevosia. — — Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen näköinen.
— Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini tahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en rakasta sulhastani.
— Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa miestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa täällä Suomessa.
— Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja tunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään usko rakkautta löytyvän?
— Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee järjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai koulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee naimisiin parooni Falckin kanssa — kas siinä, mitä minä asiasta ymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle täyden toimintavapauden.
— Niin, sen hän on tehnyt, sanoi Ragnhild katkerasti hymyten.
— No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin menetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon paroonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se haittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.
— Sitä ei tarvitsisi peljätäkseni, sanoi Ragnhild hymyillen.
— Mitä, eikö? — Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha, silmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja hallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?
Niin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen Ragnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli lientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että se kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja ystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi tehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla hänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä sittekin kävisi hänelle siedettäväksi.
— Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa mukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin viehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.
Häitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja, eikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen. Valtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti Sundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta nämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild äitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei hiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä, muotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään määräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti lainautua lukemattomia koetuksia varten.
— Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva olkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan. Äiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären välinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa Ragnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin heistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden myötäjäistenkin takia, ajatteli hän:
— Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan kadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni saanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän, ja minä — minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset kenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella. Tästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa minua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon oppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti täyttämään velvollisuuteni.
Useasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta, mitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen riittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä, hupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu, ja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni tavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella naisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa. Ragnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat tuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa tuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild kerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän tyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.
23.
Uusi koti.
Aika kului, ja Ragnhildin häät lähenivät. Sulhanen alkoi käydä hiukan malttamattomaksi. Hänen ikäiselleen tuntui jo vaivaloiselta näytellä kohteliaan sulhasen osaa, varsinkin kun se tuotti niin tuiki vähän kiitosta, sillä morsian, vaikka jotensakin ystävällinen, pysyi edelleen kylmänä ja välinpitämättömänä, ja aivan mahdotonta oli häntä saada iloiseksi. Ei lämmennyt hän kukkavihoista eikä lahjoista, ei rekiretket, ei kutsut, joita pidettiin paroonin maatilalla, eikä mikään mitä kohtelias sulhanen keksi yksinomaan morsiantaan varten, vaikuttaneet häneen. Tuo hyvä parooni alkoi kuten sanottu väsyä, ja kysyi rouva anopilta, eikö hääpäivää jo pian voitu määrätä. Rouva anoppi lupasi kiirehtää ompelijoita ja kertoi Ragnhildille, että sulhanen jo niin hätäili. — Hän on pahasti sinuun piintynyt, lisäsi hän, ja minä toivon jonakin päivänä voivani määrätä hääpäivän. Ragnhild seurasi häävalmistuksia yhtä välinpitämättömästi kuin myötäjäispuuhiakin. Mutta kun hän näki valmiin morsiuspukunsa, hunnun ja seppeleen, tunsi hän jonkunmoista liikutusta, ja surumielinen ajatus hiipi hänen mieleensä: Mitähän mahtaisit tuntea kantaessasi tuota pukua päivänä, joka yhdistäisi sinut mieheen, jota rakastat? Ja tuli levottomuuden hetkiä, jolloin hän katui, että oli päättänyt mennä tähän avioliittoon, mutta liiankin hyvin huomasi hän, että oli myöhäistä enää peräyttää sanaansa. Vaikka parooni olisikin antanut hänelle vapautensa takaisin, Ragnhild nimittäin ei voinut uskoa, että tämä syvästi ja lämmöllä oli häneen kiintynyt, ei hänen äitinsä olisi milloinkaan siihen suostunut. Ragnhild ei hennoisi tuottaa äidilleen sellaista surua, koska oli antanut hänen niin kauvan viihdytellä mieltään suloisilla toiveillaan. Ja sittenpä olisi vaadittu tuntuvasti suurempaa rohkeutta vastustukseen kuin alussa. Vihdoinkin oli kaikki valmiina: uhkeat myötäjäiset oli ahdettu arkkuihin ja lähetetty uuteen kotiin, morsiuspuku odottamassa, hääpäivällinen järjestetty, pappia puhuteltu, vieraat kutsuttu, ja koko talo juhlallisesti koristettu. Valtioneuvoksen rouva oli pelkkää ihastusta. Pieni askel vielä — ja hän oli suuren tarkoituksensa perillä. Hän osotti uskomatonta toimeliaisuutta ja huolenpitoa tuona päivänä. Tuokiossa oli hän tarjoiluhuoneesa vielä kerran teroittaakseen tärkeitä määräyksiä illallista varten, toisessa Ragnhildin luona puhumassa häneen rohkeutta ja pyytämässä häntä panemaan kasvoihinsa sopivan ilmeen; ja taas oli hän puolisonsa luona puhumassa sampanjoista ja seremonioista, ja heti perästä lastenkamarissa viimeistelläkseen lasten pukuja ja nuhdellakseen kamarineitoa, ettei pikkutyttöjen kiharat olleet kyllin kauniita.
Mutta ylhäällä huoneessaan istui nuori morsian kalpeana, vakavana, ei kuitenkaan penseänä enää. Kuta lähemmä tuo tärkeä hetki läheni, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Vaikka koko mailman olisi hän antanut, jos vielä viime hetkessä olisi saanut vastata kieltävästi. Silmänräpäyksen tuumi hän pyytää puhutella sulhastansa; avata hänelle sydämmensä ja rukoilla häneltä vapauttansa. Hän ajatteli polvistua äitinsä eteen ja anoa armoa, mutta tuli lopuksi aina samaan epätoivoiseen huokaukseen: "liian myöhäistä!" —
Viereisessä huoneessa istuivat morsiusneidot ja sulhaspojat puhellen hilpeästi keskenään. Morsiusneitoina oli Elsa, joka oli ihastuksissaan ensimmäisestä pitkästä hameesta ja aimo ylpeänä tuosta hänen silmissään niin vastuunalaisesta toimesta, että sai olla morsiuspiikana, Eedit Berg ja Maria Ståle sekä vielä pari nuorta tyttöä Ragnhildin tuttavista. Sulhaspoikina oli veli Kasimir puettuna ihka uuteen hännystakkiin ja "comme il faut" kiireestä kantapäähän näytellen hienoa keikaria, sekä muutamia herroja, paroonin tuttuja, useimmat jo ikämiehiä.
Ragnhild oli pyytänyt saada olla yksin häiritsemättä, sittekun hän oli valmiiksi puettu, mutta neljännestuntia ennen vihkimistä raotti hän oveaan ja pyysi Mariaa tulemaan luokseen. Sykkivin sydämmin noudatti nuori tyttö kutsua, hän aavisti, mitä Ragnhild tunsi.
— Oi Maria, huudahti Ragnhild, kun ovi sulkeutui, olen äärettömän onneton, sano toki lohdutuksen sana.
Sanatonna säälistä ja liikutuksesta seisoi Maria ja puristi hellästiRagnhildin käsiä omissaan. Mitä voisi hän sanoa!
— Jospa voisin tästä päästä! alkoi Ragnhild jälleen väännellen käsiään. — Etkö tahtoisi puhutella äitiä? — — oih! saisinpa kuolla! oih! jospa en milloinkaan olisi antanut lupaustani!
Kuumeentapaisella levottomuudella kulki hän edestakaisin huoneessa. — Etkö voi sanaakaan sanoa, Maria? Rakas Maria, etkö voi auttaa minua?
Maria painoi Ragnhildin povelleen ja kuiskasi:
— Muuta en voi mitään, kuin rukoilla puolestasi, ja sen tahdon tehdä.
— Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani työntynyt tähän kurjuuteen.
Muutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin äänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista taistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä, niinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.
Silloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut Marian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä viimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei siitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen maalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä kieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan päähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis syyttämään papintytärtä siitä.
— Miten on laita? kysyi hän äkkiä luoden heihin terävän katseen.
— Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti Maria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä huuliaan tottelemaan.
— Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä sohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy. Olethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan sanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja minä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme — — että — — ai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas. Senvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman sulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.
Maria oli poistunut huoneesta. Valtioneuvoksen rouva jatkoikin senvuoksi:
— Mitä neiti Ståle täällä teki?
— Hän rukoili kanssani ja puolestani, sanoi Ragnhild, joka nyt oli ennättänyt tointua syvästä liikutuksestaan.
— No, sehän oli varsin kaunista ja paikallaan, myönsi äiti rauhottuneena. Olisit vain sanallakin huomauttanut minua, olisin lainannut sinulle rukouskirjani. Siellä on rukous morsiamia varten. Mutta olethan rutistanut huntusi, ja annappas, autan seppelettäsi, se on aivan vinossa. Kas noin! Morsiuspuku ei siedä niin helliä hyväilyjä, kuin äsken näin sen osaksi tulleen. Kuulen isäsi askeleet. — — — Ragnhild heittäysi äitinsä syliin. — Oi kallis äiti — — kallis äiti, ota takaisin lupaukseni. Minä envoirakastaa häntä — — minä en voi vannoa, en tahdo — —
— Jumalan nimessä Ragnhild, huudahti äiti epätoivoissaan, elä saata minua järjiltäni, sinä olet hermostunut, kas tässäeau de luce— — — ovathan vieraat jo saapuneet — — ja tässä tulee isä.
Valtioneuvos astui huoneeseen huulillaan hieno hymynsä ja tarjosi kohteliaalla liikkeellä tyttärelleen käsivartensa.
— On jo aika käydä alas, tyttäreni, sanoi hän panematta huomiota tämän liikutusta ilmaisevaan ulkomuotoon.
Ragnhild loi vielä äitiin tuskaisen, rukoilevan katseen, mutta kun hän huomasi, ettei mitään enää voinut voittaa, nousi hän ja laski kätensä isänsä käteen.
Äidinsydän vaati viimeinkin oikeutensa, ja tuntien enemmän todellista lämpöä, kuin mitä olisi voinut odottaa valtioneuvoksen rouvalta, suuteli tämä tytärtään ja kuiskasi hellästi:
— Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, enhän mitään niin hartaasti toivo kuin sinun onneasi.
Ragnhild vastasi hellästi hänen suudelmaansa ja seurasi sitte isäänsä, joka vasta nyt näytti alkavan käsittää, että lähestyvä hetki oli tärkeä ja juhlallinen.Hänei tosin ollut niin ajatellut eikä tuntenut hääpäivänään, ja jos olisikin tuntenut, oli hän jo aikoja sitte sen unhottanut, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen naisten käytöksestä.
Nuoren morsiaimen ulkomuoto teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin vieraisiin, kun hän isänsä käsipuolessa astui keinotekoisen alttarin eteen: niin nuori, niin kaunis, niin komeasti koristettu, mutta — niin marmorikalpea, niin kylmä, ei vienointakaan onnen tai rakkauden värettä ilmaisseet hänen kasvonsa, ei silloinkaan, kun hän laski kätensä sulhasensa käteen. Mutta vähitellen, aina senmukaan kun vanha pastori, hänen rippi-isänsä, luki kauniita vihkilukuja ja sitte puhui niiden johdosta lämpimin, vakavin sanoin, kävi Ragnhild levollisemmaksi. Väri palasi hänen poskilleen, ja kun hänen piti lausua lupauksensa, teki hän sen jotensakin varmalla äänellä palavasti rukoillen, että voisi sen pitää. Ja kun pastori puhui vaimon ja perheenäidin velvollisuuksista, lupasi hän itselleen kaikin voimin koettavansa täyttää ne. Illan kuluessa pääsi hänen mielensä yhä enemmän tasapainoon, ja valtioneuvoksen rouva huomasi ilokseen, että hän nauroikin ja jutteli ja otti osaa tanssiin nähtävästi suuremmalla mieltymyksellä kuin tavallisesti. — Mutta mitä liikkui Ragnhildin sydämmessä? Kun juhlallinen vihkiminen oli ohitse ja hän ikipäivikseen oli liitetty parooniin, tuntui hänestä tosiaankin keveämmältä, ja hänen hyvät aikomuksensa ja toivo sisältörikkaammasta elämästä lohduttivat häntä paljonkin. Paitse sitä oli hän herkeämättä tanssin pyörteessä, alati ympäröi häntä joku joukko, ja hänen piti kiinnittää huomionsa kaikkialle. Soiton sävelet kaikuivat, oli herkeämätön kulku ja kohina, niin ettei hän saanut hetkeäkään mietteilleen. Hän tahtoi toivoa parhainta, muutenhan hän olisi tuntenut itsensä äärettömän onnettomaksi, sillä nyt jos koskaan oli liian myöhäistä. Hän tunsi myöskin liikutusta puolisonsa ystävällisen huomaavaisuuden ja huolenpidon takia, jota hän osotti siitä hetkestä lähtein, kun hän ensi valssin loputtua kietoi vaipan hänen harteilleen aina siihen saakka, kun hän illalla nosti hänet rekeen ja itse kääri hänet pehmeään karhunnahkapeitteesen. Ja nyt kiitivät nopeat hevoset routaista tietä Ragnhildin tulevaan kotiin. — Mitähän mahtoi hän siellä saada kokea? Minkälaiseksi mahtoi hänen elämänsä tästälähtein muodostua?
* * * * *
Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän uusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.
Melkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja huomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä tosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta kohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi Ragnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies, mutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä kotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka tavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä raivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta ja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin lamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin tuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut muruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo kihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja sitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut tulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu, kernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan. Ragnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä suuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen kirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli jonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen, antoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun kohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti hymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä vaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.
Heti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä itselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän, ettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen vanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä kuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja monilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän ryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa ja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön, kiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:
— Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei ole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.
Käsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli valmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla mielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto oli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin täynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista liinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta saakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta emäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin turvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan tarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja y.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla lepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa. Ragnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti miettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa käydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli heidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän vaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille, oi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild ja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen alustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja auttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla tuulella teki Ragnhild kysymyksensä.
— Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät, olen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys on pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta miksikä sinä heitä kyselet?
Ragnhild esitti tuumansa auttaa köyhiä.
— Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä oli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori tänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.
— Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia, jos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä arvostella.
Parooni näytti ihmettelevän hänen kummallista makuansa, mutta sanoi hetken vaiettuaan:
— No, olkoonpa. Muistan äitivainajanikin käyneen alustalaistensa luona. Kuitenkaan en voi sallia sinun sitä tekevän ennenkun olen pehtoorilta kuullut, ovatko he niin siistiä ja kunnollista väkeä, että vapaaherrattareni voi astua heidän majoihinsa. Soitan paikalla.
Pehtoori ei ollut niiltä mailta eikä ollut vielä oppinut tuntemaan kansaa, oli sitäpaitse luonteeltaan toimeliaampi ja vilkkaampi kuin he, niin ettei hän oikein tullut toimeen heidän kanssaan. Olivatko he rikkaita vaiko köyhiä, siitä hän ei ollut selvillä, mutta vastasi kuitenkin umpimähkään, että "koko väki voisi hyvin, kun vain tahtoisivat tehdä työtä, mutta he ovat turkasen laiskoja joka sorkka, herra parooni."
— Eikö ole sitte leskiä tai turvattomia lapsia, vanhoja tai sairaita? kysyi Ragnhild.
— Onhan niitä joitakuita, mutta turvattomat ja saamattomat saavat määrätyt ruistynnyrinsä osaksi kartanosta, osaksi vaivaishoitohallitukselta, ja mitä sairaisiin tulee, on rouva Bodénilla, taloudenhoitajattarella, koko apteekki, mistä kaikki saavat apua, olkoonpa heillä sitte luuvaloa, hammassärkyä, keuhkotautia tai mitä tahansa. Hän parantaa kaikki, rouva vapaaherratar.
Pehtoori sai mennä.
Ragnhild ei ollut aivan tyydytetty. Hänellä ei tosin ollut syytä epäillä pehtoorin tiedonantoja, mutta hän ajatteli, että kenties kuitenkin löytyisi surevia ja kärsiviä, joista hän ei tietänyt ja joita hän voisi auttaa ja lohduttaa. Siksipä uskalsi hän vielä kerran esittää asiata miehelleen. Parooni näytti hiukan kärsimättömältä, mutta vastasi kuitenkin, että jos Ragnhild välttämättä tahtoi nähdä ja oppia tuntemaan alustalaisiansa hän käskisi valmistaa suuret päivälliset heitä varten nurmikolle, kun kesä tulee. Ragnhild huomasi, ettei miehensä oivaltanut hänen toivonsa oikeata syytä, eikä ollut hänellä rohkeutta enää ottaa asiaa puheeksi. Ilman miehensä suostumusta ei hän myöskään tahtonut käydä alustalaisten luona. Ja niin sai asia raueta. Jos Ragnhild olisi kokonaan sydämmensä avannut miehelleen, olisi tämä mahdollisesti täyttänyt hänen tahtonsa, sillä eihän parooni ollut häijy, täyttipä kernaasti sellaiset Ragnhildin toiveet, jotka olivatcomme il faut, mutta osaksi pelkäsi Ragnhild, ettei tämä toivomuksensa ollut oikeincomme il faut, osaksi tuntui miehensä niin vieraalta, olihan hän tuntenut hänet aivan vähän aikaa ja sittenpä parooni oli häntä paljon vanhempi. Osaksi pidätti häntä se seikka, että hän juuri näissä samoissa seikoissa oli kohdannut suurta vastarintaa äitinsä puolelta, ja että parooni ihmeteltävässä määrässä näytti olevan samaa mieltä kuin valtioneuvoksenrouva, niin että Ragnhild heitti kaiken toivonsa. Nuori rouva otti jälleen kirjailutyönsä esille ja ajatteli:
— Niinhän se on, kuten aina olen sanonut: rikkailla ja ylhäisillä ei ole mitään tekemistä täällä mailmassa. Tuolla menee nyt rouva Bodén leivintupaan. Pitkän päivää on hän puuhassa ja nukkuu tietystikin hyvin iltasella päivän töistä. Tuolla juttelee kaksi palvelustyttöä hilpeästi keskenään, he panevat arvoa pieneen lomahetkeen juuri senvuoksi, että se on niin harvinainen. Heitä onnellisia! Minä kait ennätän kirjailla koko huonekaluston päällystän, kuten anoppivainajani teki ennen minua. — Ja Ragnhild loi suruisen katseen somiin sohviin, tuoleihin ja jakkaroihin siinä huoneessa, jossa hän istui ja työskenteli ja hän laski vuosia vierineen, ennenkuin nuo hennot kukkakiehkurat olivat ennättäneet valmistua. Ja taas ajatteli hän: — Tokko minäkin vuodet pitkät istun tässä ja kirjailen. — Hän koetti kuvailla mielessään paroonin äitiä. Hänen kuvansa riippui suuren vastaanottohuoneen seinällä ja esitti rouvaa, jolla oli säännölliset, ylimykselliset piirteet, korkea pitsimyssy ja vaalea lyhytuumainen silkkipuku. Hän näytti hyvältä, mutta muotonsa ei juuri älykkyyttä todistanut.
Ragnhild ei ollut saanut soitannollista opetusta. Siihen aikaan ei ollut se likimainkaan niin tavallista, kuin nykyään, eikä valtioneuvoksenrouva voinut sietää sormiharjoituksia eikä skaaloja. Nyt Ragnhild monastikin toivoi, että olisi osannut soittaa, siinähän olisi ollut hänelle huvia. Salissa oli vanha klaveerirämä, mutta sitä ei avattu muulloin kuin milloin oli vieraita ja joku soitti tanssiksi. Parooni Falckin seurapiiri ei ollut laaja. Kerran vuodessa käytiin velvollisuusvierailulla pappilassa ja tuomarin luona, muuten seurusteltiin ainoastaan kenraali M:n kanssa kaupungissa ja parin muun sikäläisen aatelisperheen kanssa. Silloin tällöin piti parooni päivälliset tai tanssijaiset, joissa kaikki kävi sangen jäykän kaavan mukaan. Ragnhildin äiti ja siskot ne häntä useimmin kävivät tervehtimässä. Ja Ragnhild otti heidät aina sydämmellisesti vastaan. Hän iloitsi nähdessään, millä ihastuksella lapset samoilivat suuren rakennuksen kaikki huoneet ja juoksivat puutarhassa ja hän kestitsi heitä miten parhaiten taisi. Eivätkä he milloinkaan olleet pitäneet vanhimmasta sisarestaan niin paljoa kuin nyt. Elsa oli muka liian suuri juoksentelemaan pitkin nurkkia, mutta hän katseli ihastellen perhekuvia, kirjailtuja huonekaluja ja vanhoja hopea- ja kristallikaluja, raakkuja ja muita eriskummallisia esineitä, joita parooni oli tuonut matkoiltaan, jotka eivät tosin olleet erin tieteellisesti arvokkaita, mutta kyllin merkillisiä viisitoistavuotiaan pikkukaupunkitytön mielestä. Elsa oli ilomielisempi ja kevyempi kuin Ragnhild ja ajatteli kaihomielin aikaa, jolloin hänkin saisi ottaa osaa seuraelämään. Hän ei varmaankaan tuottaisi valtioneuvoksenrouvalle niin monia surunhetkiä kuin vanhin tytär.
Tämänkin suhteen oli äiti rauhoittunut. Ja kun Ragnhild näki, miten hyvin hänen äitinsä viihtyi maatilalla, miten hän edelleen oli ihastunut parooniin ja miten hän ylpeili ja iloitsi siitä, että hänen tyttärensä todellakin oli vapaaherratar Falck ja tämän suuren, kauniin herrastalon omistaja, ajatteli hän toisinaan: — Jollen muutakaan mailmassa ole aikaan saanut, olenhan tehnyt äitini onnelliseksi. — Mutta huokaus pusertui hänen rinnastaan kun hän muisti, mitä se hänelle itselleen oli maksanut.
Näin kului nuoren rouvan aika, ja yksitoikkoista, ilotonta oli hänen elämänsä. Parooni oli kyllästynyt matkoihin, oli liian kivulloinen ja vanha käymään tanssiaisissa ja suuremmissa seuroissa ja oli sitäpaitsi nähnyt liiaksi voidakseen löytää tyydytystä siitä vähästä, mitä sikäläinen pikkukaupunki voi tarjota. Muutaman kerran viikossa otti hän osaa johonkin peliseuraan joko kotonaan tai jonkun tuttavan luona kaupungissa, muuten hän tavallisesti aina pysyi kotona, istui lepotuolissaan luki tai kirjoitti tai neuvotteli pehtoorinsa kanssa, joka yksinomaan hoitikin maatilaa. Parooni oli hyvin tyytyväinen nuoreen vapaaherrattareensa, joka osasi luoda hienoa suloa emännän osaansa, oli alati ystävällinen, myöntyväinen, taipuisa ja vaatimaton ja liikkui hiljaa huoneissa, silloinkun parooni oli pahoinvointinen, mikä sattui usein. Olihan Ragnhild luvannut sekä Jumalalle että itselleen koettaa uskollisesti täyttää puolisonvelvollisuudet, ja tämän lupauksensa piti hän peräti tunnollisesti. Jos Ragnhild oli odottanut siitä tunnustusta tai kiitosta, oli hän perinpohjin pettynyt, sillä parooni ei ollut niitä miehiä, jotka ilmaisevat sellaiset tunteensa, vaikkakin sisässään niitä olisi kätkenyt. Hänestä kaikki Ragnhildin puuhat ja vaivat kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa ja tämän kaiken palkitsi hän jollain "kiitos ystäväni" tai joskus kohteliaasti suutelemalla hänen kättään.
Ragnhild olisi tyytynyt tunnustustakin saamatta, jos hän tosiaankin olisi saanut tehdä enemmän miehensä hyväksi, hän juuri isosi ja janosi velvollisuuksia, jotakin, joka vaatisi ponnistusta ja olisi hyödyllistä, mutta tositeossa hänellä oli sangen vähän tekemistä. Paroonilla oli vanha kamaripalvelija, eikä kukaan muu voinut auttaa paroonia tai olla hänelle mieleen. Ainoa, mitä Ragnhild sai tehdä, oli istua käsitöineen miehensä huoneessa, lukea joskus ääneen, mutta useimmin istua sanatonna ja olla vaan siinä, jos paroonia haluttaisi puhella. Usein hän silloin toivoi pois tuosta tupehtuneesta huoneesta, josta pieninkin raittiin ilman henki oli poissuljettu ja jossa pitkät rivit rohtopulloja tekivät surullisen vaikutuksen. Toisinaan istui hän ja katseli paroonia siinä kun hän silmät suljettuina nojasi lepotuoliinsa. Miten paljon erosikaan tämä siitä nuorekkaasta, kohteliaasta ja vilkkaasta miehestä, joka oli häntä uupumatta palvellut koko kihlausajan sekä jo sitäkin ennen. Tuossa hän nyt istui hampaatonna, kalpeana, väsyneenä, harmahtavin hiuksin — aivan äskettäin olivat ne vielä kiiltävän mustat — tyytymättömyyttä ilmaiseva piirre suun ympärillä, kokoonlyyhistyneenä ja kärsivänä. Ragnhild tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta oih! eihän hän koskaan, koskaan voisi oppia häntä rakastamaan ei edes isällisenä ystävänään, kuten oli toivonut. Ja miksikä ei? Tämän kysymyksen teki nuori rouva itselleen satoja kertoja. — Hänhän on pohjaltaan hyvä ja ansaitsee kunnioitusta, tuumi Ragnhild, mutta me emme ole samanmielisiä, meidän ajatuskannoillamme ja mielipiteillämme ei ole mitään yhteistä, ja paitse sitä — rakkaus ei synny pakosta, emme voi rakastaa ketä tahansa vain senvuoksi, että olemme päättäneet sen tehdä.
Ei ollut vierinyt puolikaan vuotta, ennenkun Ragnhildille jo oli selvinnyt, ettei hän milloinkaan tule viihtymään tässä avioliitossa, ja hän katui että oli siihen ruvennut. Hän oli entistään onnettomampi, sillä nyt hänen oli pakko viettää samaa kuollutta, hengetöntä, yksitoikkoista elämää kuin ennenkin, mutta oli senlisäksi kytketty mieheen, jota hän ei voinut rakastaa, eikä näitä kahleita muu kuin kuolema voinut katkaista. Usein kun kyllästys valtasi hänen mielensä, huomasi hän hämmästyksekseen toivovansa, että kuolema tulisi ja murtaisi ne, mutta hän kauhistui samassa tätä syntistä ajatusta. Rukoillen taisteli hän oppiakseen kärsivästi ja nöyrästi kantamaan kohtaloaan.
Alussa oli parooni parisen kertaa ehdottanut, että Ragnhild kävisi huvittelemassa kaupungin tanssiaisissa, vaikkeikaan häntä haluttanut tulla mukaan, mutta kun Ragnhild vakuutti, että hän paljoa mieluummin jäisi kotiin, lakkasi paroonikin kehoittamasta jopa näytti iloitsevankin hänen kotiinjäännistään. Ainoa Ragnhildin ilo oli siinä, kun sai käydä Eedit Bergiä tervehtimässä, eikä hän niitä käyntejään laimiinlyönyt. Hän tietysti ei edes tälle lapsuudenystävälleen voinut kertoa koto-oloistaan eikä katumuksesta, jota tunsi siitä että oli mennyt tähän avioliittoon, mutta hän tunsi vahvistuvansa seurustelusta tuon lujaluontoisen tytön kanssa. Keskustelunsa olivat hupaisia ja koskettivat sangen opettavaisia aineita, ja mielenkiinnolla kuunteli Ragnhild, kun Eedit kertoili opinnoistaan ja suunnitelmistaan. Samoinkun Maria Stålen läheisyys sai hänet hiljaiseksi, lempeäksi ja tyynemmäksi, samoin hän aina Eeditin seurassa tuli mielestään lujemmaksi. Mariaa hän tapasikin enää harvoin. Ragnhildin uusi koti ei kuulunut pastori Stålen seurakuntaan, ja parooni osoitti ilmeisen vastenmielisyytensä, kun Ragnhild kerran ehdotti että lähtisivät sinne vierailulle, joten Ragnhildissa heräsi epäluulo, että hänen äitinsä olisi tehnyt huomautuksia siihen suuntaan.
Ragnhildin kertomuksissa kotitoimista oli yhtä ja toista, mistä Eedit voi huomata, että nuoren rouvan päivät kuluivat sangen vitkaan ja ilottomasti. Senvuoksi ehdotti hän muutamia huvittavia kirjoja Ragnhildille luettavaksi, ja kiitollisena noudatti Ragnhild tätä hänen neuvoaan. Itsellään hänellä oli aivan vähän kirjoja, eikä hän ilman Eeditin neuvoja tuskin olisi ymmärtänyt valita hyödyllistä ja huvittavaa kirjallisuutta. Hänen kasvatuksensa oli ollut pintapuolista, joten toisinaan hänen kävi vaikeaksikin ymmärtää kirjan sotkuisia ja syvämietteisiä aineksia, mutta Eedit oli, viisaasti kyllä, valinnut sellaisia, jotka eivät olleet peräti syväoppisia, ja vähitellen oppi Ragnhild niitä käsittämään, ja hänelle oli suurta huvia siitä, kun sai oikein ahdistella aivojansa niillä. Siinähän oli jotakin tekemistä, siinähän hänen sielunsa kehittyi, näköpiirinsä laajeni, ajatuksensa tarkistui.
Tämä ei juuri paroonia miellyttänyt, mutta hän antoi Ragnhildin kuitenkin jatkaa lukemistaan, kuitenkaan ei hänhänenhuoneeseensa saanut kirjaansa tuoda, siellä piti hänen yksinomaan olla seuraksi miehelleen.
Näin oli Ragnhildin elämä saanut hitusen enemmän sisällystä, mutta ei estänyt sekään häntä tuntemasta avioliiton kahleiden raskautta.
Monikin nuori tyttö, joka uneksii rikkautta, arvoa ja toimetonta elämää korkeimpana onnenaan, pitää Ragnhildia varmaankin ruti hulluna, mutta olihan se luonnollista Ragnhildille, jolla oli niin arka omatunto, palava halu hyödylliseen toimintaan ja vakava luonne. Hän ei myöskään voinut tyytyä miehensä laimeaan lempeen, samoinkuin hän soimasi itseään, ettei voinut häntä rakastaa.
Hän oli niin elävästi mielessään kuvitellut tuota syvää tunnetta, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, eikä saisi hän koskaan sitä tuntea. Toisinaan hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kenties hän vielä kerran kohtaa miehen, joka herättää hänen uinuvan sydämmensä, nuoren, kuin hän itse, jalon, hyvän ja helläsydämmisen miehen, joka saisi hänen myötätuntonsa, johon hän voisi katsoa kuin arvokkaampaansa. Mitä tekisi hän silloin? Niin, hänen täytyisi taistella sitä rakkautta vastaan, kuolettaa ja tukahuttaa se, sillä rikostahan on rakastaa toista kun on toiseen sidottu. Ja vaikka hänen kärsimyksensä tulisivat kuinka suuriksi, täytyi hänen yksin ne kantaa ja napisematta, sillä olihan hän avosilmin ja vapaaehtoisesti kohtalonsa valinnut, sitoutunut mieheen voimatta antaa hänelle sydäntään.
Kun sellaiset ajatukset nousivat Ragnhildin mieleen, halusi hän aina silloin mieluummin kuolla, kuin joutua niin epätoivoiseen asemaan.
Ja kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin poveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin suru.
24.
Pelastuksen enkeli.
Melkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut velvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein perheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin askareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä tahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan helppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei löytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä. Tässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt, ja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita oikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta sensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta tyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki isälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä ahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi tiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli nimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa hänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja ajattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa muistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä kuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin monelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin ja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että Sohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla siistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa paistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen ja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti hän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui Eeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa huolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan. Syy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon tyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä, häntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa kulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista kirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita, joiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut syventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä ytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä tuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia kammonut, kun vain tie hänelle avautui.
Professori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä ahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi, ettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.
— Mitä sinä sitte teet, lapseni, kysyi isä.
— Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän oli huolimaton yhteen aikaan.
— Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät pitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen opinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi luo.
— Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin luottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi Eedit suudellen hellästi isäänsä.
Mutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä palavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.
Silloin tuli eräänä päivänä pelastuksen enkeli keski-ikäisen lesken muodossa, jolla oli ymmärtäväiset kasvot ja erittäin soma siisti puku. Enkeli toi mukanaan kirjeen Maria Stålelta. Se kuului:
Rakas Eedit!
Tässä lähettää äiti sinulle oivan aarteen, jonka hän on löytänyt jonkun isän seurakuntalaisen luota. Hän on lapseton leski, jonka on ollut pakko ruveta palvelukseen. Hän on ennen palvellut herrasperheissä, on taitava tavallisessa ruuanlaitossa ja sitäpaitsi siisti, rehellinen ja hyväsydämminen. Eikös se ole mainiota! Äiti sanoo jo kauvan etsineensä sinulle sopivaa palvelijaa, joka vapauttaisi sinut taloushuolista, jotta sinä kokonaan voisit antautua luvuillesi, koska mielesi ja luonnonlahjasi sinne vetävät. Nyt kun itse olet perehtynyt kotisi järjestämiseen ja tullut huomaamaan, mitä sen hauskuus vaatii, ei tarvitse sinun muuta kuin sanoa Annalle ohjelmasi, ja äiti on vakuutettu, että kaikki käy kuin hihnoilla vain, kunhan Anna ensin tottuu talon tapoihin. Iloitsen sanomattomasti, että jälleen saat tarttua kirjoihin, joista sinun on täytynyt niin kauvan pysyä erillään. Äiti sanoo, että jos sinulla olisi ollut kelvollinen palvelija, ei sinun olisi tarvinnut riistää luvuiltasi läheskään niin paljon aikaa.
Pikkusiskojen pitäisi kaikkien saunaan illalla, joten en jouda kirjoittamaan enempää. Hyvästi, ja onnea, herra tohtori!
uskollinen Mariasi.
Mikä ilo ja lohdutus Eeditille! Miten suloista olikaan nähdä tuon ymmärtävän Annan tyynesti ja säännöllisesti tekevän tehtäviään eikä tarvinnut häntä muistuttaa eikä oi'aista! Mikä nautinto, kun sai syventyä rakkaihin lukuihinsa, eikä kiusannut ajatus: mitähän tyhmyyksiä se Sohvi taaskin tekee. Eedit nautti täysin siemauksin ja kuitenkin, kun hän taas istui äitivainajansa pienessä, rauhallisessa kammiossa, oli hän iloinen ja kiitollinen että tarve oli pakoittanut hänet toden teolla käymään käsiksi taloustöihin ja huoliin. Joka tapauksessa oli häpeäksi naiselle olla niin typi tyhmä ja saamaton siinä, mikä kuitenkin kuului enemmän hänen kuin miehen tehtäviin. Hän ajatteli toteuttaa senkin paikan äidin kirjeessä, jossa tämä lausui toivomuksensa, että tytär, jos niin tarvittiin, voisi täyttää paikkansa myöskin tässä suhteessa. — Niin, rakas, lempeä äitini, ajatteli hän, olihan se väliin hyvinkin vastenmielistä, mutta minä koetin kumminkin.
Professori oli ihastuksissaan, kun jälleen sai pitää tyttärensä melkein ainaisena seuranaan ja nosti tavantakaa katseensa kirjasta suunnatakseen sen pöydän toiselle puolen, missä Eedit istui syventyneenä lukuihinsa, aivan kuin ei yksikään kyökkihuoli koskaan hänen rauhaansa olisi häirinnyt.
25.
Serkku Oskari.
Melkein samaan aikaan tuli uusi lääkäri X:n kaupunkiin. Hän oli professorin sisaren poika, ja hän otettiin talossa vastaan niinkuin rakas poika. Eedit varsinkin iloitsi hänen tulostaan, koska isältään kuuli, että serkku oli nuori mies, jolla oli runsaat tietovarat, ja hän riemuitsi jo ennakolta sisältörikkaista keskusteluista ja viehättävistä lukuhetkistä, joita varmaankin tarittaisiin. Serkku Oskari näyttikin olevan vilkas seuramies, jota lääkärin ammatti miellytti samassa määrässä, kuin professoria ja Eeditiä. He olivat senvuoksi tuskin puolen tuntia olleet yhdessä, kun jo punoutui mieltäkiinnittävä keskustelu. Ei voi soimata nuorta tohtoria, vaikkakin hän melkein ällistyi nähdessään Eeditin ottavan keskusteluun osaa ja hämmästyi hänen tiedoistaan ja harrastuksistaan. Eikä sekään ollut ihmeellistä, että hän siitä hiukan harmistui. Siihen aikaan ei katsottu tarpeelliseksi eikä sopivaksikaan, että naisella oli muita kirjallisia tietoja, kuin nuo kaikkein yksinkertaisimmat, joita koulu opetti, ja joiden täysi määrä oli saavutettu 14:n vuoden iässä. Eedit ei kuitenkaan kuulunut niihin naisiin, jotka naurettavalla tavalla kerskuvat tiedoistaan tai kainostelematta ja vakuuttavalla varmuudella väittelevät jokaisen kanssa opillisista aineista, mutta hän oli tottunut vapaasti ja peittelemättä lausumaan ajatuksensa isälleen sekä tyynesti ja vakavasti keskustelemaan sivistyneiden miesten kanssa. Hänen ei kuullut milloinkaan puhuvan tuota iloista sisällötöntä lipilaaria, mikä on niin tavallista nuorten tyttöjen ja nuorten miesten kesken tanssisaleissa ja muissakin seuroissa, osaksi ei tehnyt hän sitä periaatteesta, osaksi oli hänellä aina parempaa puhuttavaa. Nuorten tyttöjen opillisia tietoja pidettiin niihin aikoihin epänaisellisuuden merkkinä ja nuori tohtori Bernhard pahasti hämmästyi huomatessaan serkkunsa tuollaiseksi "sinisukaksi".
Ymmärtävä nuori lukija, joka on tottunut arvailemaan romaanien lopputulosta, tai ehken ollut tilaisuudessa sellaista elämässä näkemään ja kokemaan, arvelee varmaan: — Kyllä hän vielä tyttöön ihastuukin. — Ja minä voin yhtähyvin nyt kun sittekin sanoa, että todellakin niin kävi, mutta ei huolita kiirehtiä kertomuksen edelle.
Ja seuraavana päivänä toi tohtori Bernhard kasan kirjoja, mieltäkiinnittäviä teoksia, joista professori tyttärineen siellä kaukana maaseutukaupungissa ei ollut kuullut puhuttavankaan, ja nuo kolme oppinutta olivat unohtaa koko mailman menon selaillessaan niitä ja lukiessaan kappaleita niistä toisilleen, kun lisäksi vielä nuori tohtori kertoi jännittävistä tapauksista käytännön alalta, uusista kokeiluista ja keksinnöistä.