Kun tohtori taas palasi yksitoikkoiseen nuorenmiehenhuoneeseensa, täytyi hänen väkisinkin ajatella tuota omituista nuorta tyttöä. — Miten narrimaista, että tuollainen nuori nainen istui kuuntelemassa opillisia keskusteluja, ajatteli hän; mutta hän näyttää voivan seurata. Varmaankin on hän lukenut paljon ja perinpohjaisesti. Aikansa olisi hän kuitenkin oikeammin käyttänyt, jos olisi pysynyt nypläystyönsä tai ompelunsa ääressä, siitä olen vakuutettu, Uh, miten epänaisellista tutkia lääketiedettä! Kenties haluaisi hän tarttua leikkausveitseenkin. No kaikkea vielä, ei se sovi naiselle. Muuten olisi tyttö miellyttävä. On hellä ja huomaavainen isäänsä kohtaan, heidän välillään on oikein kaunis suhde. Sitäpaitsi on hän vaatimaton, joistakuista lausunnoistaan vain voin päättää, että hänellä on harvinaiset tiedot. Kun tarkastelee hänen ulkomuotoaan, luulisi häntä tuiki tavalliseksi tytöksi, jollei ota huomioon hänen viisasta katsettaan ja ajattelevaa otsaansa.
Seurasi ihana aika. Vanha professori ihan elpyi uudelleen, Eedit ahmien ahmi kirjat, joita nuori serkkunsa hänelle lainasi, eikä serkku voinut olla mieltymättä tuohon tiedonhaluiseen, syvämietteiseen, uuraaseen tyttöön.
Eräänä päivänä, kun tohtori taaskin oli professorin luona, näyttäytyi Anna ovessa ja pyysi Eeditiä silmänräpäykseksi keittiöön. Hän meni ja herrat kuulivat hänen päästävän kauhunhuudahduksen. Kalman kalpeana palasi hän takaisin.
— Anna raisu on lihakirveellä melkein katkaissut sormensa. HyväOskari, sinun pitää heti auttaa häntä.
— Kas tässäpä, nuori tohtori, pannaan lääkärirohkeutesi kovalle koetukselle, ajatteli Oskari ilkkuen.
Hän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan, käski vain sairaan sisälle.
— Tässäpä saan erinomaisen tilaisuuden antaakseni sinulle käytöllistä opetusta sitomistaidossa, sanoi hän leikillään. — Mutta Eedit loi häneen nuhtelevan katseen ja huomautti ranskankielellä asettaessaan Annaa nojatuoliin:
— Kuinka voit laskea leikkiä tällaisena hetkenä? Näethän, että hän tuntee tuskaa ja sitäpaitsi on peloissaan tapahtuvan toimituksen johdosta.
Nuori lääkäri oli kahden vaiheilla, hämmästyisikö vaiko pahastuisi tästä huomautuksesta ja vaikeni senvuoksi sekä alkoi riisua kättä, joka oli kiedottu karkeaan vaatteeseen. Hän oli päättänyt koetella Eeditiä ja antoi hänen siksi olla apunaan sitomisessa, pakotti hänen tarkoin tarkastamaan haavaa, koskettamaan runsaasti vuotavaan sormeen, joka ainoasti nimeksi riippui kiinni kädessä, kuvaili ja selitteli aina samassa oppineeseen, tieteelliseen tapaan. Nuori tyttö oli hieman kalpea, mutta katse ei säikkynyt, käsi ei vähintäkään vavahtanut, kun hän taitavasti ja vikkelästi autteli tohtoria ja mielenkiinnolla kuunteli hänen selityksiään. Tohtoria harmitti hänen rohkeutensa, viisautensa ja käsityskykynsä, ja hänen täytyi kuitenkin ihailla niinhyvin sitä kuin hänen kätevyyttään, hänen hellää, tosinaisellista huolenpitoansa potilaasta ja hänen valpasta tieteellistä harrastustaan.
— Ei siis mikään saamaton haikailija eikä saamaton kuhnuri, eiepänaisellinen eikä kovasydämminen, päätteli Oskari ja puri huultaan.— Ja nyt lepoa ja varovaisuutta, sanoi hän, kun side oli valmis.Kättä ei saa käyttää, ennenkun sormi on kasvanut sijoilleen.
— Mutta mitä minä sitte voin tehdä? huudahti Anna säikähtyen.
— No, tyynnyhän nyt, lohdutti Eedit ystävällisesti. Saanhan minä auttaa.
— Tahtoisin kernaasti nähdä sen sopan, jonka hän keittää, ajatteli tohtori ja pyyhki käsiään ivallisesti hymyillen. Ja ääneen hän lisäsi:
— Sinä Eedit, joka tutkit näitä seikkoja, saat tarkata potilasta, minä sitte väliin katson häntä.
Eedit lupasi, ja serkku Oskari lähti sekavin tuntein. Hän ei voinut salata itseltään, että Eedit oli herättänyt hänessä vilkasta mieltymystä, ja hän oli iloinen, kun sai syytä usein käydä sukulaistensa luona. Hän kävikin jokikinen päivä, muka sairasta katsomassa. Eedit oli täsmällisesti noudattanut kaikkia määräyksiä, eikä tohtorilla ollut muistutuksen sijaa. Hän todella toivoi pääsevänsä sanomaan: — Siinä se nähdään, kun naisväki ryhtyy moiseen työhön. — Mutta ei saanut syytä. Väliin jäi hän päivälliselle tai teelle. Kunnon tohtorimme ei ollut mikään herkkusuu, joka tarkoin nuuski joka ruokalajin ja pippuri- ja suolamäärän niissä, mutta hän harrasti innokkaasti naisen taloudellista kasvatusta ja teki ehdottoman erotuksen naisen ja miehen töiden ja harrastuksien välillä. Senvuoksi tutki hän Eeditin liemiä ja muhennoksia vain vikoja keksiäkseen ja "saadakseen vettä myllyynsä" sillä hänestä oli aivan mahdotonta, että yhtäaikaa voi keittää liemiä ja tutkia lääketiedettä. Siitä huolimatta tuli päivällinen pöytään niin maukkaana ja hyvin valmistettuna, kuin vain voi toivoa, ja Eedit tarjoili tyynesti, miellyttävästi ja huolta pitäen, mikä sopi hänelle sanomattomasti.
— Varmaankin on hän hankkinut emännöitsijän täksi aikaa, tuumi tohtori. — Mutta kun hän meni kyökin läpi Annaa katsomaan, ei hän nähnyt muuta kuin puolikasvuisen tytön, joka siellä hääräili ja hommaili. — Anna kait on päänä kuitenkin ja ohjaa tyttöä, arveli taas tohtori.
Mutta eräänä päivänä tapasi hän hämmästyksekseen Eeditin hihat käärittyinä suuri esiliina edessä korppuja leipomassa.
Tohtori jäi ällistyneenä ovelle, mutta Eedit pyyhkäsi tyynesti kättään ja ojensi sen tohtorille tervehdykseksi.
— Tätä en toki luullut saavani nähdä, huudahti tohtori.
— Sitäkö, että leivon korppuja, kysyi Eedit nauraen.
— Sitä juuri. Puhutaanko siitäkin lääkeopillisissa kirjoissasi?
— Ei, mutta meidän naisten täytyy olla monipuolisia, olin sanoa jokapuolisia, vastasi Eedit huoahtaen.
— Ja senvuoksi sinä huokaat, sanoi tohtori ja seurasi ihaillen nuoren serkkunsa tottumusta ja taitavuutta todistavia liikkeitä. Sinun ei tarvitse suunnata voimiasi eikä mieltäsi kahteen suuntaan, valitse jompikumpi.
— Se ei käy päinsä, vastasi Eedit vakavasti. Olen kyllä ajatellut asiaa monet kerrat. Kirjojani en tahdo eikä minun tarvitsekaan jättää, mutta tyttärenä ja emäntänä en myöskään voi jättää taloutta oman onnensa nojaan. Elä sinä suinkaan luule, että minä joka päivä olen näin harras taloustoimissa. En ensinkään, Anna on minun kotoinen kaitselmukseni, ja ainoastaan kun hän ei pysty hoitamaan tehtäviänsä, ryhdyn minä taloustoimiin.
— Mutta sittenpä en käsitä, kuinka sinä voit menetellä noin taitavasti. Pantaisiinpa vain minut leipomaan, niin varmaankin tekisin hyvin kelvotonta leipää.
Eedit nauroi.
— Me naiset olemme aivan toista ainesta kuin te miehet, sanoi hän leikillään ja lisäsi sitte vakavammin: — Te halveksitte meidän intelligenssiämme, mutta kaiken lopuksi me kuitenkin — — —.
— Jatka vain.
— En, en tahdo lausua sitä ajatustani. Ei moni vanhempi ja kokeneempikaan ole päässyt selvyyteen siitä. Kas niin, herraseni, mene nyt sisälle isän luo, tämä on heti lopussa, ja sitte käymme yhdessä sairasta katsomassa.
Eedit oli pyytänyt isältään, että saisi ruveta lukemaan serkkunsa kanssa. Isä oli mielellään suostunut tuumaan ja illalla piti asia ratkaista. Kun Eedit kysyi, luuliko Oskari ehtivänsä lukemaan hänen kanssaan muutamia aineita, vastasi hän hitaasti:
— No, miksikä en.
— Mutta sinua kenties ei haluta, sanoi Eedit. Siinä tapauksessa jätämme koko jutun. Voinhan edelleenkin lukea isäni johdolla sekä itsekseni. Isäni sanoo, että hän on vanha ja ränsistynyt, ettei hän enää voi seurata aikaansa etteikä hänen muistinsa eikä voimansa riitä lukemaan kaikkea uutta, mitä yhtenään ilmestyy. Sentakia ajattelimme, että sinä — — — mutta jollet sinä tahdo, niin olkoon olollaan.
— Ei, kyllähän minulla aikaa on, vastasi tohtori ja huomattuaan vanhan professorin vaipuneen sanomalehtensä lukemiseen jatkoi hän:
— Minusta sinä vaan voisit käyttää aikasi paljon parempaan.
— Miten niin? kysyi Eedit.
— Ompelisit, kutoisit ja tekisit sitä kuin muutkin naiset tekevät.
Eedit loi häneen katseen, josta kuvastui pettymystä, surua ja suuttumusta.
— Sinäkin, sanoi hän hitaasti.
— Ovatko siis muutkin ennen minua antaneet sinulle tämän neuvon?
— Ovat, kaikki ihmiset, paitsi isä, mutta minä luulin — — minä olin ajatellut, että valistunut mies, kuten sinä, toki tietäisi, miten ihana kutsumus lääkärinammatti on, ja toivoisi, että useat sen alan valitsisivat.
— Tuo on kaikki varsin hyvin sanottu, sanoi tohtori hiukan kärsimättömästi, mutta sanoppas minulle, ole niin hyvä, miten kävisi kotien, talouden ja lasten, jos kaikki naiset alkaisivat lukea?
— En olekaan sanonut, että kaikkien naisten tulisi lähteä lukutielle. Mutta naisten, kuten miestenkin joukossa on erilaisia taipumuksia. Anna kunkin seurata omaansa, jolleivät lähimmät velvollisuudet tee sitä mahdottomaksi.
— Kas siinä juuri, mitä tahdoin sanoa, huudahti tohtori, naisen velvollisuudet rajoittuvat talouspiirin sisäpuolelle eikä lukuhuoneeseen.
— Missä niin on kirjoitettu? kysyi Eedit. Minä tietysti myönnän olevan aivan luonnollista, että kodissa vaimo hoitaa taloutta ja mies lukee tai hoitaa virkaansa, mutta naimaton nainen, jolla ei ole taipumusta tai halua ompelemiseen tai keittämiseen, olkoon oikeutettu harjoittamaan lukujaan, jos hänellä siihen on aikaa ja varaa sekä halua ja lahjoja. Näetkös, Oskari, kun olin vielä pieni lapsi, oli minulla jo lukuhalu. Nuket ja ompeleminen eivät minua laisinkaan huvittaneet. Isä ei suinkaan aikonut minusta mitään "sinisukkaa", mutta huomatessaan minun palavan opinhaluni rupesi hän pitämään huolta luvuistani, ja hänen tahdostaan olenkin saanut melkein pojan kasvatuksen. Mistä sainkin tämän lukuhaluni? Mikseivät tavalliset tyttöjen leikit minua huvittaneet? Miksi kiinnyin enemmän kirjoihin kuin käsityöhön? Alussa minun kasvatukseni oli samanlainen kuin muidenkin pienten tyttöjen.
— No, voihan tämä olla poikkeustapaus, sanoi tohtori vielä hieman epäilevän näköisenä. — Mutta jos menet naimisiin, Eedit, niin mistä Herran nimessä saa miehesi vaatetta ja ruokaa?
— Vuosi takaperin olisin varmasti vastannut, että antaisin palvelijain niistä pitää huolen, muttanytvastaan:
— Ellei minulla olisi varaa pitää niin monia tai niin taitavia palvelijoita, että he pystyisivät niistä huolta pitämään — tosin minun johdollani — sanoisin jäähyväiset kirjoilleni ja sitaisisin talousesiliinan eteeni. Sillä jos kerran menen naimisiin, koskee ensimmäinen velvollisuuteni kodin hoitoa, siihen vakuutukseen olen tullut. Mutta senpävuoksi juuri en menekään naimisiin, ennenkun tapaan miehen, jonka takia iloiten uhraan rakkaat, rakkaat kirjani.
— Siihenpä ei lie pitkiä aikoja, nauroi tohtori, — Amor on aika veitikka.
— Niinhän sanotaan. Sen varalta en menekään varmasti vakuuttamaan, etten koskaan mene naimisiin, sillä eipä tiedä, miten vielä mieli kääntyy, muttanyten voi kuvitellakaan, miltä mailma näyttäisi, kun miehen tähden jättäisin kaiken, mikä minulle on kallista ja nykyiset harrastukseni.
— Kun näin olen päässyt huolistani tulevan miehesi suhteen, niin voimmehan sitte alottaa lukemisen.
— Kiitos, hyvä Oskari, huudahti Eedit iloissaan.
— Mutta sittenkin on minusta synti, että niin kaunis ja miellyttävä tyttö kuin sinä — — —
Eedit keskeytti hänet ja sanoi vakavasti, melkein ankarasti:
— Oskari, jos tahdot pysyä ystävänäni, niin sinun täytyy luopua tuosta tavastasi, jota miehet tavallisesti käyttävät nuoria tyttöjä kohtaan. Minä vihaan kohteliaisuuksia sekä pintapuolista, kevyttä ja sisällötöntä puhetta. Puhuttele minua kuin toveriasi ja muista kerrankin, että imartelu ei minua vähääkään miellytä, päinvastoin on se hyvin kiusallista.
— Mutta, intti tohtori itsepäisesti, se on totta, että olet silmissäni kaunis. Tiedäthän sen itsekin.
— Tiedän kyllä, että minulla on säännölliset piirteet ja heleä hipiä, myönsi Eedit suorasti — Olen rakkaan isäni näköinen, ja olen siitä sangen iloissani, mutta ei sinun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sitä minulle kertailla. Ei luullakseni pistäisi päähäsikään sanoa sellaista jollekin miehelle.
— Ei toki. Mutta naiset kernaasti sitä kuuntelevat, sanoi tohtori kevyesti.
Eeditin silmät salamoivat.
— On naisia, jotka ovat niin turhamaisia senvuoksi, etteivät ole parempaa oppineet, ja juuri te miehet enimmäkseen heihin sen luulon istutatte että heidän arvonsa on kauneus, jota he eivät itse ole itselleen hankkineet, eivätkä myöskään pysty säilyttämään. Mutta ei kaikille nämä kohteliaisuudet ole mieleen. Moni nuori tyttö punastuu kuullessaan imartelua, jota tuhlaamalla hänelle tuhlataan, sillä hän joutuu hämilleen eikä tiedä, mitä vastata, ja silloin olette te valmiit huomaamaan, että hän tuli imartelusta hyvilleen.
— Puhutpa kuin vanha kokenut nainen, sanoi tohtori puoleksi ivaten, puoleksi myöntäen.
— En ole juuri kumpikaan, mutta olen pitänyt silmäni auki ja monastikin harmistunut seuraelämän epäkohtiin.
— Olkoonpa, myönsi tohtori sytyttäen uuden sikaarin, mutta ainakin ne naiset, joita tähän saakka olen tuntenut, sisareni niihin luettuina, rakastavat imartelua ja pintapuolista puhetta. Minä en ole niitä miehiä, joita moinen huvittaisi, mutta mistäpähän sitä puhuisi naisten kanssa?
— Et ole koettanut puhua heidän kanssaan järkevistä asioista. Sisariasi en tunne, mutta tunnen moniaita kunnon tyttöjä, jotka harrastavat kaikkea, mikä on suurta, ihanaa ja jaloa. Tuntisitpa vain ystäväni Maria Stålen ja Jennyn, tuon pikku opettajan, ja vielä muitakin oivia esimerkkiä.
— No sittenpä tämä on tavattoman siunattu seutu, ainakin mitä kunnon tyttöihin tulee, sanoi tohtori hymyillen.
— En tiedä, olen niin vähän käynyt muilla seuduilla, mutta luulen vaan teidän miesten kerran saaneen niin nurinkuriset käsitteet tytöistä, ja minusta tuntuu, kuin tahtoisitte heidät pysymään sellaisina ja jäämään sellaisiksi, joiksi työttömyys ja hengenviljelyksen puute on heidät tehnyt.
— Sinä puhut naisesta, ikäänkuin et itse nainen olisikaan.
— Niin, myönsi Eedit hymyillen — en tosiaankaan ole pitänyt itseäni oikein naisena. Jo pienestä pitäen olen huomannut itselläni olevan niin peräti erilaisia harrastuksia, kuin muilla tytöillä, olen eniten ollut isäni ja kirjaini parissa ja paitsi sitä ovat kaupungin naiset aina pitäneet minua jonkinlaisena epäsikiönä. Senvuoksi minä naisista puhuessani tavallisesti käytän nimitystä "he" ikäänkuin itse olisin mies.
Serkku Oskari pudisti tyytymättömänä päätään.
— Eräs ranskalainen kirjailija sanoo, että naisellisuus on naisen suurin hyve, sanoi hän. — Jos nyt tämä häneltä puuttuu, mikä hän silloin on?
— Ensiksi pitää olla selvillä, mitä naisellisuudella tarkoitetaan, huomautti Eedit vilkkaasti. — Jos se on turhamaisuutta, pintapuolisuutta, ajattelemattomuutta, avuttomuutta, ei kannata sitä kovinkaan havitella. Minun luullakseni oikeaan naisellisuuteen kuuluu hyvyys, uhraavaisuus, hellyys ja vaatimattomuus, ja nämä kaikki voi omata nainen, joka on antautunut lukutielle.
— Puhut kuin kirjasta, serkku hyvä, sanoi tohtori vähän terävästi. — Minä vain pahoin pelkään, että naiselle, joka on hautautunut kirjoihinsa, ensiksikin on vaikeaa olla nöyrä ja vaatimaton siitä syystä, että hän huomaa, miten paljon hän tiedoissaan on muita naisia edellä, enkä sitäpaitse ymmärrä, missä hän osottaa uhraavaisuuttaan ja niitä muita kauniita ominaisuuksiaan, kuu hän istuu ja lukee päivät pitkät.
— Mutta en minä tarkoita, että hän aina vaan lukisi ja lukisi, vaan että hän kartuttaisi tietojaan, sivistäisi itseään ja hyödyttäisi sitte lähimmäisiään sillä, mitä on oppinut.
— Vai niin, vai niin, vai aijot sinä oikein ruveta harjoittamaan lääkärin tointa, nauroi tohtori.
— Jumala suokoon, että niin pitkälle pääsisin, vastasi Eedit niin lämpimästi ja vakavasti, että tohtori herkesi nauramasta.
He istuivat hetken äänettöminä. Nuoren tohtorin täytyi sydämmessään myöntää Eeditin monessa kohden puhuneen oikein, mutta hän ei vieläkään halunnut luopua periaatteestaan eikä niistä mielipiteistä, joita hänellä tähän saakka oli ollut naisista.
— Kysytään paljon työtä ja vaivaa, ennenkun voi saavuttaa kaikki ne tiedot, joita taitava lääkäri tarvitsee, alkoi tohtori nyt entistään vakavampana. Ja jos tahtoo seurata aikaansa, saa lukea yhä vaan läpi koko elämän. Entäs käytännöllinen lääkärintoimi, pelkäänpä sinun katselevan sitä liian romanttisen runolliselta kannalta. Voihan se olla kaunista kaikki tuo, mitä romaaneissa kerrotaan armeliaisuussisarista, jotka kostuttavat sairaan huulia raittiilla vedellä ja valvovat heidän vuoteidensa ääressä. Ja sitte se loppuu pieneen rakkausjuttuun. Mutta tuleepa siinä monta kovaa hetkeä, paljon huolta ja vaivaa puhumattakaan kauheista silpomisista, haavoista ja kaikenlaisista vahingoista, tarttumista ja myrkytetystä ilmasta. Ei ole leikkiä lääkärin toimi.
— Ja sinä luulet, ettei minun voimani, rohkeuteni ja haluni riittäisi kestämään kaikkia vaikeuksia? kysyi Eedit.
Vanha professori oli pannut pois sanomalehtensä ja kuunnellut jo hetken aikaa nuorten keskustelua. Hän nousi tuoliltaan, laski kätensä tyttärensä päälaelle ja sanoi:
— Tämä tyttönen on seurannut minua sairashuoneisiin ja sairaiden luo köyhien majoihin aina 15:nnestä ikävuodestaan saakka. Hän on nähnyt monenlaisia kipuja, on monasti ollut apunani sitomassa katkenneita luita ja ruhjoutuneita jäseniä eikä ole peräytynyt. Olen antanut hänen kulkea mukana koetellakseni häntä, ja hän on koetuksen kestänyt. Hän on kuin luotu lääkäriksi. Hänellä on kaikki siihen vaadittavat ominaisuudet. Minä olen ollut lääkärinä lähes 50 vuotta, olen nähnyt paljon kurjuutta ja tullut vakuutetuksi, että naislääkäreistä olisi suuri siunaus ihmiskunnalle. Naisella on hienompi huomiokyky, hän on hellempi ja kärsivällisempi kuin me miehet ja esimerkiksi lastentauteihin meitä miehiä paljon sopivampi puhumattakaan kaikista niistä naisista, joita olisi voitu pelastaa kuolemasta ja kituvasta elämästä, jos olisi ollut naislääkäreitä, joille olisivat vaivojaan valittaneet, sillä monet häpeävät puhutella mieslääkäriä siksi kunnes jo asia useinkin on auttamattomissa. Iloani ei voi sanoin kuvata, kun huomasin Eeditin taipumukset. Olen pitänyt häntä suurena Jumalan lahjana. Tiedän, ettei tähänsaakka ole kuultu puhuttavankaan tieteellisesti sivistyneestä naislääkäristä, ei ainakaan meidän maassa — taitavia puoskareita kyllä on ollut — ja luulen varmaan, että monia vastuksia nousee Eeditin tielle, mutta niinkauvankun minä elän, tahdon kaikin voimineni hänen asiaansa edistää. Toivon senvuoksi, että sinä, hyvä Oskari, — tietysti palkintoa vastaan tuhlatusta ajastasi ja vaivastasi — ryhdyt ohjaamaan Eeditin niinhyvin tieteellistä kuin käytännöllistä opetusta, kunnes saan nähdä, onko mitään mahdollisuutta hänelle päästä kuuntelemaan luentoja yliopistossa. Minulla on vanhoja toveria professorien joukossa, minä kirjoitan heille. Tahdothan sinä ottaa ohjataksesi häntä niinkauvan?
Tohtori Bernhard kumarsi vakavasti ja lupasi.
Kalpeana ja säteilevin silmin oli Eedit kuunnellut isänsä puhetta. Ja suudeltuaan häntä hellästi kiitollisuuttaan näyttääkseen kiirehti hän omaan huoneeseensa saadakseen rauhassa ajatella tulevaisuuttaan ja rukoilla Jumalalta voimaa ja siunausta.
Tohtori Bernhardilla oli suuri kirjasto ja laveat tiedot. Paitse sitä oli hän mies, joka rivakasti vei perille sen, mihin kerran ryhtyi. Jo seuraavalla viikolla alkoivat Eeditin lukulunnit.
Paitse niitä tunteja, jolloin tohtori tuli Eeditin luo lukemaan hänen kanssaan, määräsi hän, mitä teoksia hänen omin päinsä tuli lukea. Sen lisäksi kulki Eedit hänen kanssaan kaupungin sairashuoneella sairaita katsomassa. Aina silloin oli vanha professori mukana, joka mitä hartaimmin seurasi tyttärensä opintoja. Mutta olisipa kuultu kaupunkilaisten arvelu asiasta! Jos ennen Eeditin kasvatus heistä oli ollut kiero ja hän itse paikallaan epäkelpo, oli hän nyt suorastaan häpeämätön, narrimainen, melkeinpä järjiltään.
Mutta Eedit kulki tietään tyynesti ja huoletonna. Hänellä oli suuri tarkoitusperänsä silmäinsä edessä.
26.
Perheneuvottelu.
Miten vanha sinä nyt olet, Amy, kysyi herra Lundin eräänä iltana, kun koko perhe oli koolla ruokasalissa, missä pari pahaista talikynttilää tuikutti.
— Kaksikymmentä vuotta, vastasi Amy ihmeissään, melkeinpä loukkaantuneena.
— Kohta ei siitä enää sovi pitää kovin tarkkaa lukua, isä hyvä, ehätti rouva Lundin puoliääneen, puoleksi leikillään.
— Miksikä ei? kysyi isä suuresti kummastuen.
— Katsos, selitti äiti vähän epäröiden ja yhäkin vielä matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, kun tyttö on yli kahdenkymmenen, ei pidä — — — ei ole tarpeellista — — — viettää juuri jokaista syntymäpäivää. Tiedäthän isä mailman mielen. Kun tyttö ei enää ole nuori, ei häntä kukaan huomaa, vaikka hän olisi miten hyvä ja kunnollinen tahansa.
— Mutta ethän kai tarkoittane, että kahdenkymmenenvuotias tyttö vielä olisi vanha?
— En, en, mutta näes, jos antaa ihmisten tietää, milloin hän täyttää 21, 22 ja 23 vuotta, pitävät he kyllä tarkkaa lukua miten pitkällä on 25:een ja 30:een.
— En ymmärrä äiti, miksei voida jutella hauskemmista asioista, sanoi Amy kärsimättömästi. Hän oli itse hyvin levoton, että oli täyttänyt 20 vuotta ja mielikarvaudella ajatteli hän, ettei vielä ainoatakaan kosijaa ollut ilmestynyt. Alicella oli niitä jo puoli tusinaa.
— Pitihän minun vastata isälle, puolusteli äiti.
— Minulla onkin juuri ehdolla keskusteluaine, sanoi herra Lundin, ja huolen varjo laskeusi hänen ryppyiselle otsalleen.
— Mikä niin? kysyi joku pikku tytöistä vilkkaasti ja uteliaana.
— Ei se juuri sinua koske, typykkäni, vastasi isä hellästi ja veti tytön syliinsä.
— Mutta koskee se meitä kaikkia.
Amy istui ja nypläsi hienoa pitsiä. Hänkin loi odottavan katseen isään.
— Sinä tiedät, Amy, alkoi herra Lundin hetken vaiettuaan, että olemme antaneet sinulle parhaimman kasvatuksen, minkä olemme voineet. Minä kyllä toivoin sen käyvän toisella tavalla, perinpohjaisemmin, mutta on myöhäistä siitä enää puhua. Kuitenkin on se maksanut meille jotenkin paljo, ja hyvä lapsi koettaa aina myöhemmin työllään palkita vanhempainsa vaivat joko ollen apuna kotona tai ansaitsemalla itse leipänsä.
Äiti loi pikaisen, aran katseen Amyyn. Hän tiesi että tästä aiheestaAmy kaikkein vähimmin tahtoi puhua.
Isä jatkoi:
— Olin aina toivonut, että sinä, Amy, vanhimpana tyttärenä piankin rupeaisit äidille avuksi, mutta — — —
— Onhan hän minua auttanut, kiirehti rouva Lundin huomauttamaan.
— Niin sinä sanot, sillä sinä olet heikko, liian heikko ja hellä äiti. En tahdo soimata sinua tästä kauniista ja luonnollisesta tunteesta, sanoi herra Lundin ja puristi vaimonsa kättä. — Toivon vain, että Amyn itsensä takia käyttäisit häntä enemmän apunasi.
— Hän on vielä nuori, isä.
— Hän on 20 vuotta vanha eikä tietääkseni ole muuta tehnyt kuin huvitellut ja kulkenut katuja Alice Lagerin kanssa. Moni nuori tyttö saa jo paljoa aikaisemmin tehdä jotain hyödyllistä. Sinä, rakas vaimoni, istut ja ompelet myöhään yöhön. Miksi en näe Amyn milloinkaan tekevän muuta kuin noita hetaleitaan ja pitsejään tai korkeintaan itselleen leningin, mutta silloinkin sinä autat häntä? Jollei hän tahdo ommella, voisi hän hoitaa taloutta. Elä sanokaan, että hänellä on viikkovuoronsa. Juuri päivällisaikaan näkee hänet aina kävelyllä, sillaikaakun sinä tärvelet heikot silmäsi hellin ääressä. Tiedän kyllä, miten hän hoiti taloutta, kun sinä talvella olit kipeänä. Olen sanonut kaiken tämän näyttääkseni, ettei Amysta tähän saakka ole ollut suurtakaan apua ja että nyt jo olisi aika sitä häneltä vaatia.
— Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti nyreästi.
— Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla suuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja huolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat vaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat täällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin pikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä ihmisiä.
— Miten sydämmettömästi voit puhua! Oma lapsesi.
— Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on uppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä mistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille lapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot siis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin neuvoin toimeen, kun minä poistun.
Herra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti.Hänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:
— Jos voisimme vieläkin supistaa menojamme — — —
— Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt työtä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea sitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi. Jos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, — —
— Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti huoaten, ja Amy ajatteli: — Se ei milloinkaan tapahdu!
— Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin vakavasti.
Seurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin välistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja äiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta aineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin, koskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes kuitenkin tokasi nenäkkäästi: — Minusta Amy voisi opetella ompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin, joka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.
Amy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka aina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta tytärtään, ehätti sanomaan:
— Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi parempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja se on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.
— Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin. — Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni kaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä, että kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.
Äiti kääntyi Agnesin puoleen ja sanoi ankarasti:
— Mene siitä nukkumaan! — Hän oli harmissaan ja levoton siitä, että lapsi oli tehnyt sellaisen ehdotuksen. Isä, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä sopi, oli suorastaan ottanut asian vakavalta kannalta, ja hän oli vuosi vuodelta tullut yhä itsepäisemmäksi ja mahdottomammaksi. Miten siis saada hänet tästä ajatuksesta?
— Tahtoisiko isä todellakin nähdä tyttärensä kaupungin ompelijana? kysyi Amy hehkuvin poskin.
— Oo, miksei, sanoi tuo parantumaton isä. Eikö ole parempi ommella vaatteita, kuin kuluttaa nuoruutensa huveissa ja tuhlata aikansa kävelemiseen ja tyhjiin lörpötyksiin?
Silloin avasi rouva Lundin suunsa. Viime aikoina oli hän mikäli mahdollista koettanut puhua sävyisästi ja varovasti saadakseen miehensä helpommin myöntymään, mutta tämä oli jo liian karkeata. Senvuoksi sanoikin hän suuttuneella äänellä:
— Isä, sinä et ajattele, mitä sanot. Neiti Sundström on kunniallinen ihminen, mutta ei yksikään perhe kaupungissa ottaisi häntä vieraakseen. Tahdotko sinä todellakin, että Amy suletaan pois seuraelämästä ja että ystävät häntä halveksivat?
— Mitä sanoisi Alice, huudahti Amy kauhistuksissaan, kun sitä vain ajattelikin.
— Elleivät ystäväsi enempää ymmärrä eivätkä sinusta enempää välitä, kuin että halveksivat sinua senvuoksi, että itse ansaitset leipäsi, eivät he ansaitse ystävän nimeä eikä käyne sinulle vaikeaksi jättää heitä.
— Elä siitä enää haasta, sanoi rouva Lundin kiivaasti. — Amystä ei eläissään tule ompelijaa, ei ikinä, niinkauvankun minun pääni on pystyssä. Sitenhän heti menettäisimme kaiken toivon saada hänet hyviin naimisiin.
— Jokainen kunniallinen mies luullakseni ottaa ennen kunnollisen, osaavan vaimon, kuin jonkun tyhjäntoimittajan.
— Sitä he eivät tee, elä luulekaan.
— Olethan itsekin ollut emännöitsijä.
Tumma puna kohosi rouva Lundinin kasvoille, kun hän muisti tätä alennuksensa aikaa.
— Se ei kuulu tähän, sanoi hän hätäisesti ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: — Paitse sitä en voi juuri sanoa joutuneeni kovinkaan loistaviin naimisiin.
— No, et, siinä olet oikeassa, sanoi herra Lundin vitkaan ja katkerasti.
Syntyi kiusallinen äänettömyys. Hetken päästä sanoi herra Lundin:
— Olen nähnyt naisia myyjinä leipuripuodeissa. Mitäs siitä sanot Amy?
Amy hörpisti halveksivasti huultaan.
— Myymään leipää kaikille talonpojille, piioille ja oppipojille, sanoi hän.
— Ohhoo, siihenkin näyt olevan liian hyvä. Mitä sinä sitte tahdot tehdä?
— Ainoa, mikä minusta olisi sopivaa, olisi opettajatoimi, vastasiAmy.
— Ahaa, nytpä johtui jotakin mieleeni, sanoi isä. — Kauppias Lager, Alicen isä, kysyi joku aika takaperin minulta, tiesinkö sopivaa kotiopettajatarta hänen nuoremmalle tyttärelleen, tuolle kyttyräselkäiselle Almalle. Hän kuulemma on liian heikko käymään koulua. On mahdollista, että hän ajatteli Amya.
— Voisiko hän olla niin hävytön, huudahti rouva Lundin.
— Kyllä, äiti, se on niin hänen tapaistansa, sanoi Amy. — Hän on raaka, sivistymätön mies, ylpeilee rahoistaan ja on mielestään parempi muita ihmisiä.
— Mutta virkamies lienee toki ylempänä halpaa kauppamiestä.
— Rakas vaimoni, huomautti herra Lundin, jos virkamies on köyhä, en ymmärrä miksei hänen tyttärensä voi ottaa kauppiaan kädestä palkkaansa rehellisestä työstä.
— Mutta se ei saa tapahtua, tenäsi rouva Lundin, ja Amy lisäsi: — Mitenkä voisin minä tulla sinne kotiopettajattarena, mitä Alicekin sanoisi! Ja Alma on sietämätön, vastenmielinen kakara, ruma ja viallinen. — — —
— Amy, Amy, varoitteli isä, voiko hän mitään muodolleen?
— Ei, mutta hän on ilkeäkin ja kiero.
— Jos häntä on laimiinlyöty ja hänelle tiuskuttu, jos hän aina on nähnyt vanhemman, parempiosaisen sisarensa ensi sijassa, ei se ele ihmekään. Sitä tärkeämpi on opettajan tehtävä siellä, sitä kiitollisempi toiminta-ala hänellä olisi, puolusteli isä.
— Amylla ei ole taipumusta opettajaksi eikä olisi viisastakaan antaa hänen valita sitä uraa. Sinä, isä, et milloinkaan ajattele, millaisia miehet ovat. Eivätkö kotiopettajattaret tavallisesti saa jäädä ikipäivikseen naimattomiksi ja tulevat sitte kärtyisiksi, äreiksi, nyreiksi, lyhytnäköisiksi ja laihoiksi. Ei! jos tytön pitää tulla naiduksi, niin täytyy hänen ottaa osaa seuraelämään, olla iloinen ja liehakoitu, ja silloin hän tulee huomatuksi. Siinä nyt on Ragnhild Cederskiöld. Niin jäykkä ja kylmä kun onkin, on äitinsä onnistunut saada hänet naitetuksi rikkaalle paroonille.
— Ragnhildilla oli kauniit myötäjäiset, muistutti isä.
— Oli kyllä, mutta ei silti nuoren tytön tarvitse ennen aikojaan ruveta rahan edestä työskentelemään, silloinhan heti kaikki näkevät, että hän on köyhä.
— Luuletko, ettei tunneta meidän köyhyyttä? kysyi herra Lundin suruisesti.
— Ei niin varmasti ja minä olen pannut parhaani, jottei Amy esiintyisi huonommin puettuna kuin muutkaan.
— Kas siinä se on juuri onnettomuus, sanoi herra Lundin: — Sinä tahdot Amyn esiintymään rikkaana tyttönä eikä voi hän sitä tehdä muuten kuin toisten siskojensa sekä sinun terveytesi kustannuksella.
— Äiti uhraa kaikkensa lapsensa hyväksi, vakuutti rouva Lundin. — Ja mitä enemmän me uhraamme Amyn eteen, sitä parempi mahdollisuus on saada hänet miehen turviin.
Herra Lundin huokasi syvään. — Mitä voisikaan tämä ihmeteltävän uhraava ja kestävä äiti vaikuttaa, jos hänellä olisi toiset mielipiteet, ajatteli hän.
— Minua ei tosin lasten opettaminen huvita, sanoi Amy, mutta jos olisi tarjolla johtajattaren paikka jossain koulussa, silloin mahdollisesti voisin myöntyä sen vastaanottamaan.
— Siihen ei ole sinulla kyllin perusteellisia tietoja, väitti isä, eikä tarpeeksi kokemusta voidaksesi täyttää niin vastuunalaista paikkaa.
— Sitäpaitse on sellaisissa viroissa enimmäkseen iäkkäitä naisia, vanhoja-piikoja, entisiä kotiopettajattaria ja muita samanlaisia, huomautti äiti halveksivasti.
— Mutta on kovin vastenmielistä olla opettajana yksityisissä perheissä, sanoi Amy itku kurkussa. — Ylhäisissä ja rikkaissa kodeissa pidetään häntä palvelijana, ja lapset ovat hänen ainoa seuransa, ja sivistymättömien ja alempiarvoisten luona en tahdo olla. Muistan kyllä, kuinka Alicen opettajaa kohdeltiin. Lapset häntä kiusasivat, herrasväki ei hänestä vähääkään välittänyt, paitsi sitä että hän luki lasten kanssa, piti hänen vielä ruokkia heitä pöydässä ja käydä heidän kanssaan kävelemässä. Minä menehtyisin häpeästä, jos minun täytyisi kävellä oppilaitteni kanssa yleisillä kävelypaikoilla ja siellä kohdata entisiä tuttaviani, jotka kukatiesi eivät minua tervehtisi.
— Sinulla on aivan väärä mailmankatsantotapa, tyttö parka, sanoi isä suruisesti. — Sinä häpeät sekä työtä että köyhyyttä, joita kumpaakaan et voi välttää.
— Jollei valopäätä ala näkyä, huokasi äiti.
— Minä puolestani katson työnteon niinhyvin nuoren tytön kuin miehenkin velvollisuudeksi, sanoi herra Lundin.
— Ei, asian laita on aivan toisin. Nuoren tytön ei tarvitse olla mikään työjuhta, väitti hänen vaimonsa.
— Mutta jos hän nyt joutuu naimisiin varattomalle miehelle, ja — — —
— Siihen asemaan ei Amyeläissääntule. Sitä en minäikinäsalli.
— Eikö sittenkään, jos hän sattuisi sellaiseen rakastumaan? kysyi herra Lundin vakavasti.
— Ei siinäkään tapauksessa, vastasi äiti päättävästi. — EikäAmykaan milloinkaan tule niin hulluksi.
— En suinkaan. Olen jo saanut kylläkseni kärsiä köyhyyttä ja puutetta ja kuunnella alituisia valitusvirsiä, sanoi Amy.
Levottomuus ja suru täyttivät vanhan isän mielen, kun hän katseli tytärtään. Vähemmän kuin kukaan oli hän saanut tuntea köyhyyden kouraa. Hänen piti aina olla hyvin puettu, piti saada huvitella, ottaa osaa seuraelämään, hänen ainoa huolensa oli oma itsensä, häntä säästettiin mikäli mahdollista työstä ja vaivasta, sai nukkua suureen päivään, ja sittekin kehtasi hän puhua köyhyydestä. Mutta olihan se luonnollistakin, hän kun aina vertasi olojansa Alicen ja muiden varakkaampien kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan verrata itseänsä onnellisempiinsa; sehän vaan synnyttää kateutta ja tyytymättömyyttä, kun sitävastoin verratessamme asemaamme vähempiosaisten kanssa, mielemme täyttyy kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, ja me tyydymme osaamme.
— Sinulla ei niinmuodoin ole halua mihinkään, Amy, sanoi isä lopulta ja istui hänen viereensä.
— Enhän voi sekoittua huonompiin ihmisiin ja ruveta ompelijaksi tai puoti-ihmiseksi, ja lapsia taas en voi sietää, vastasi Amy. Enkä ymmärrä, miksi isä välttämättä tahtoo minut pois luotaan, lisäsi hän itkusilmin.
Herra Lundin laski ystävällisesti kätensä Amyn olalle ja sanoi hellästi:
— Ei mikään olisi minulle suloisempaa, kuin saada pitää sinut täällä kotona. Miten onnellinen olisinkaan, jos näkisin sinun tunnollisesti täyttävän täällä velvollisuuksiasi. Sinä voit ohjata pikkusisariasi, sinulla on hyvä äiti, jota voit auttaa ompelussa ja taloustoimissa, kuinka saat omaltatunnoltasi kulutettua vuoden toisensa perään pelkkään huviin ja ajanhukkaan.
— Voinhan ruveta valmistamaan Lilliä kouluun, sanoi Amy vastahakoisesti, ja ompelua on yllin kyllin kotona.
— Niin, jos todenteolla siihen ryhdyt, olen tyytyväinen, sanoi isä ja suuteli hellästi tytärtään.
— Ja nyt hyvää yötä, on jo myöhä. Hän poistui huoneesta.
— Oi, miten onneton olen! valitteli Amy, kun ovi sulkeutui ja isän askeleet häipyivät käytävään. Ja talvella kun Alice oli aikonut saada toimeen tanssiaisia joka viikoksi; pidettäisiin niitä vuoroon kunkin luona. Tulisi tanssia, kuvaelmia, seuranäytelmiä ja mitä kaikkia lystiä keksittäisiinkään. Ja minä juuri aijoin pyytää isältä, että mekin katsoisimme vuoroamme, sillä on ilettävää aina kulkea muiden luona ottamatta itse milloinkaan vastaan vieraita.
— Kuinka voit kuvitellakaan mielessäsi, että se kävisi päinsä, kysyi äiti ihmeissään.
— Minä luulin, että isä toki myöntyisi, ja nyt tuli tämä vielä.
— Voi lapseni, huokasi äiti ja kääri kokoon pienen hameen, jota oli paikkaillut. — Isä on heltymätön eikä hän ymmärrä, miten välttämätöntä on peitellä köyhyyttään ja kulkea pää pystyssä. Sellaisia ne ovat miehet, ja isä on siksi itsepäinen, ettei häntä voi saada myöntymään.
— Niin, ajatteleppas, että hän aivan tyynesti voi ehdottaa, että rupeaisin ompelijaksi, pöyhisteli Amy.
— Kaikeksi onneksi olemme saaneet hänet luopumaan noista ansiosuunnitelmista. Nyt on vaan kysymyksessä Lillin lukujen ohjaaminen. Raskastahan se on, lapsi rukka, mutta asia ei ole autettavissa, ja on kuitenkin parempi näin, kuin ansaita leipäänsä mailman kyljessä. Voinhan minäkin väliin auttaa sinua, kun tahdot mennä Alicen luo. Elä nyt ole suruissasi, tanssijaisten suhteen vielä keino keksitään. Tietysti et saa ajatellakaan että meillä niitä pidettäisiin. Kahvikestejä nyt sentään voimme silloin tällöin panna toimeen; sekin on tyhjää parempi. Kukapa tietää, isä vielä talvemmalla suostuu tuumiimme, kun näkee sinun ensin ahkeraan auttelevan täällä kotona, puheli äiti rohkaisten.
— Uh, että täytyykin raastaa ja rääpiä kuin orja, huokasi Amy, eikäAlice pitkänä päivänä pane rikkaa ristiin.
— Alice on rikas. Sanotaan, että kulta on multaa, mutta kyllä se vaan vie eteenpäin maailmassa. Kas niin, mene nyt nukkumaan lapseni, käyt niin kalpeaksi yövalvomisesta.
— Entäs sinä, äiti?
— Minä vielä valvon hetkisen. Agnesilla ei ole huomiseksi esiliinaa, kun menee kouluun.
Aavistus siitä, mitä tämä äiti on saanut kestää ja mitä hän on ollut lapsilleen, alkoi nousta Amyn sielussa, hän tunsi piston sydämmessään ja sanoi sovittaakseen:
— Ehkä minä voisin — — —
— Ei, ei, mene sinä nukkumaan, ei minua väsytä.
— Hyvää yötä, äiti.
Kello ilmoitti jo kaksitoista, ennenkun pienoinen esiliina oli valmis, ja tuhansittain pyöri katkeria, karvaita ajatuksia tuon väärälle tielle eksyneen äitiparan päässä.
Kun Amy sinä iltana kävi huoneeseensa, oli hän entistään katkerampi ja napisevampi. Hänen mieltään karvasteli isä, jolla oli niin suuret vaatimukset hänen suhteensa, Ruudolf, jonka olo lukiossa maksoi niin paljo, tuo aina nenäkäs Agnes, Lilli, jonka muka välttämättä piti oppia lukemaan, muutkin lapset, jotka alilakkaamatta kuluttivat rikki ja kasvoivat sopimattomiksi vaatteensa, jotta äiti oli uupua työhön, Alice, joka oli rikas ja sai mitä halusi, häntä suututti köyhyytensä, nurisipa hän vielä Jumalaakin vastaan, joka oli suonut hänelle niin onnettoman osan mailmassa. Eikä ollut hänellä heikointakaan toivon kipinää päästä ahtaasta asemastaan. Miten selittäisi hän luutnantti M:n käytöstä? Olihan tämä ollut huomattavan kohtelias aina pukujuhlasta saakka — miksei hän kosinut? Kaikkea vielä, hänhän hyöri ja pyöri vain Alicen ympärillä kuin perhonen ruusun kehässä eikä voi irtautua hänestä, vaikka Alice jo aikoja sitte oli antanut hänelle rukkaset — niin hän ainakin itse kertoi. Nyt Alice ihasteli nuorta laulunopettajaa, joka oli lahjakas, mustakulmainen, komea mies, vaikka köyhä kuin kirkonrotta. Miksei hän siis voinut suoda luutnanttia Amylle? Johan nyt, piti vain kiemailla ja pidätellä häntä ihailijaparvessaan, jotta joukkue pysyisi mahdollisimman suurena.
Sama tyytymättömyys, joka illalla samensi Amyn mieltä, kangasti siinä vielä seuraavana aamuna, vaikka talviaurinko kirkkaana ja hempeänä hymysi pakkasen kukittamien akkunaruutujen lävitse. Ei päättänyt Amy päiväänsä itsetutkistelulla eikä alkanut uutta rukouksella eikä hyvillä aikeilla. Pienen aakkoslukijan olo ei ollut kadehtittavimpia. Opettaja oli äkäinen ja hajamielinen, kävi kärsimättömäksi, ja ensi tunti päättyi nuhteisiin ja kyyneleihin. Seuraavat olivat samanlaisia. Amylla ei tosin ollut opettajalahjoja, mutta ei ollut hänellä rakkauttakaan eikä hyvää tahtoa. Hän teki työtään vastenmielisesti, vilkui kadulle ja ajatuksensa aikailivat luutnantti M:n ja Alicen luona ja hän harmitteli, ettei hän kenties tänään pääsisi luistinradalle, minne koko ylhäisen seurapiirin nuori väki aamupäivin keräytyi.
Jos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan, vaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja hilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju, kärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei hänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä, saanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti huvittelemasta.
Tyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla kodin auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he tekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta, heillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat valvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä, jolloin mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on ollut suruja, katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on tärveltynyt. Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa, tukea ja hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa kysyä, häntä on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta, hänen tulisi olla iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa, levittää päivänpaistetta ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan. Mutta Amy kulki kuin ukonpilvi uhaten ratketa vihan voimaksi ja salamoiksi vähimmänkin vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa tielle. Hän ei yrittänytkään hillitä luontoansa, oli mielestään onneton, kärsi vääryyttä ja kovaa kohtelua ja luuli senvuoksi olevansa oikeutettu syöttämään ympäristölleen kaikki ikävyydet, joita paha tuuli matkaansaattaa. Hän ei tietänyt, että korkein onni on siinä, kun unohtaa itsensä ja etsii vain muiden onnea. Senpätakia ei hän milloinkaan tuntenut onnea, ei edes kaihoamiensa huvitusten pyörteissä, koska silloinkin toisen kallisarvoinen puku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti hänessä kateutta ja katkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy aina näyttäytymään toiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään tietystikin väsytti ja nostatti alituista käninää. Samaten kun Amy seuraelämässä pani kasvoihinsa rakastettavan ilmeen ja käytti imartelevaa puhetapaa, vaikka povessaan hautoi kateutta ja katkeruutta, halusi hän myöskin kalliimpia pukuja ja hattuja, kuin varansa kannattivat, tai ainakin koetti hän reunustuksilla ja koruilla muovaella vanhoja. Samaa maata oli hänen huoneensa: joka puolella verhoja, käytettyjen tanssipukujen kaistaleita, kauhtuneita tupsuja, pölyttyneitä nauharuusuja. Tässäkin tahtoi hän välttämättä matkia Alicea, jonka lumoava neitsytkammio ruusunpunaisessa silkissä ja lumivalkeassa nokkoispalttinassa oli Amyn loppumaton ihastus.
Voiko hän sitte eksyttää ihmisten epäilykset? Ei ensinkään. Useat hänelle nauroivat, toiset häntä moittivat, parhaimmat häntä surkuttelivat.
Onneton se, joka tahtoo kohota korkeammalle kuin siivet kannattavat, onneton, joka ehdottomasti tahtoo päästä kohtalostaan koettamatta edes tutkia, eikö siinäkin voisi jollain tavalla onnea löytää.
27.
Rauhala.
Jättäkäämme tämä iloton kuva ja kiinnittäkäämme katseemme toiseen, josta ilo ja hempi heijastaa.
On lauvantaipäivä. Pappilan asukkaat askaroivat ahkeraan lopettaakseen hyvissä ajoin viikon työt ja voidakseen sitte levossa ja rauhassa alottaa pyhäpäivän. Pastori käveli edes takaisin pienessä kamarissaan ja mietti seuraavan päivän saarnaa. Pastorinrouva parsi sukkia ja ohjaeli kahta tyttöstään reikäompelussa. Pojat lukivat maanantain läksyjä, ja kyökissä vastasi Maria taikinaa sanellen ranskaa Ninni-sisarelleen. Sisäkkö oli juuri lopettanut kankaan ja laski sitä paraillaan tukista, keittäjä kiillotti keittoastioita, jotka piankin hohtivat kuin kulta. Mikä ahkeruus, kodikkuus, sopu ja vilkas toiminta vallitsikaan tässä kodissa! Olisitpa vain nähnyt talon reippaat mustasilmäiset pojat, jotka otsa innosta rypyssä tutkivat kielioppia ja sanakirjaa ja nuo herttaiset, punaposkiset pikkutytöt, jotka nytystivät reikäompeluansa ja tavan takaa kysäsivät: äiti, onkos tämä hyvin? — tuon rakastettavan äidin, jonka kasvoista loisti hyvyys, tyytyväisyys ja onni ja jonka käsi osoitti taitoa ja ahkeruutta, tuon onnellisen hyvän vaimon ja hellän, ymmärtävän äidin ilmeisen kuvan — ja Ninnin ja Marian! Ninni kuin vasta auennut ruusunnuppu, hento ja hieno ja syvästi harrastunut ranskan lukuunsa ponnistellen pientä päätään muistaakseen kaikki mutkat ja säännöt, Maria kodikkaassa arkipuvussaan hihat käärittyinä, niin että pyöreät, tanakat, terveyttä ja voimaa todistavat valkeat käsivarret näkyivät, kasvoissa ystävällinen ilme. Valpas, eloisa katse osoitti, että hänen huomionsa riitti sekä taikinaan että saneluun. Mariassa ei ollut mitään varsinaisesti kaunista, lukuunottamatta hänen tervettä hipiäänsä, sinisilmiään ja paksuja vaaleanruskeita palmikoltaan, mutta hän teki sangen miellyttävän vaikutuksen joka ihmiseen, sillä pieninkin piirre hänessä ilmaisi hyvyyttä, iloista tyytyväisyyttä ja terveyttä. Joku pikkuveljistä oli kerran sanonut: — Maria sisko on aina tyytyväinen, ja oli siten tietämättään antanut täydellisen kuvan vanhimman sisarensa luonteesta ja ulkomuodosta.
Kyökin ovelta kuului iloisia ääniä, ja pojat ja tytöt törmäsivät sisälle. — On jo aika lopettaa, kirja pois Ninni! huusivat he. Ei tarvinnut tätä sanoa Ninnille kahdesti. Hän kyllä oli innostunut ranskanlukuun, mutta kaikella on aikansa, ja niinpiankun tunti oli lopussa, oli hän valmis jättämään sen. Oli näet vielä paljo tekemistä, ennenkun pyhänaatto voitiin kunnialla vastaanottaa. Innoissaan kiiruhtivat lapset sovittuihin askareihinsa. Bruuno ja Kustaa siivosivat huolellisesti kouluhuoneen, Ruusa pesi ja kasteli ruukkukasvit. Aina nouti puhtaita pyyheliinoja, suun pyyhkimiä ja lakanoita liinakaapista ja jakeli ne keittiöön, makuusuojaan ja ruokahuoneeseen. Pikku Huugo hakkasi suolaa ja pippuria. Ninni auttoi näppärästi Maria-siskoa leipomisessa. Sunnuntaiaamusin jaettiin kullekin lapselle tuores vehnäkakkunen, ja nyt oli Ninni saanut tärkeäksi tehtäväkseen leipoa ne ja hän tekikin ne ylen tunnollisesti, jotta kaikki vaan tulisivat saman suuruisia, pyöreitä ja somia, että rusina osuisi aivan keskelle ja istuisi tarpeeksi syvään, jottei noustessa pulpahtaisi ulos. Pikku työmiehetkin tekivät tehtävänsä tarkasti, reippaasti, tottuneen tapaan, huudellen toisilleen silloin tällöin pilapuheita tai muistuttaen ajan kiirehtivän. Kun sitte kakut kauniina ja tuoksuvina oli saatu säilykköön, olivat muutkin askareet lopussa. Nyt kiirehtivät sekä pojat että tytöt huoneisiinsa, sukivat päänsä ja pesivät kätensä. Kun kello kaiutti kuutta salin vanhasta kellokaapista, kokoontuivat perheenjäsenet vähitellen toinen toisensa perästä. Isäkin ilmestyi ovelle piippuineen, kirjoineen. Äiti istui sohvan kulmassa ja oli tyytyväinen saatuaan suuren sukkakasansa parsituksi. Nyt kuunteli hän huvikseen lasten iloista pakinaa. Palvelusväkikin kyökissä istui jutellen keskenään leväten töiden loputtua. Vanha Musti loikoili takkavalkean ääressä ja veti unta ja puuropata porotti hiljalleen liedellä.
Isä avasi kirjansa ja luki siitä ääneen. Vanhemmat lapset kuuntelivat, nuorimmat leikkivät takan luona. Tuontuostakin keskeytti pienoinen kysymys tai huomautus luvun ja lapset lausuivat vapaasti vaatimattomat ajatuksensa ja mielipiteensä iloissaan, jos isä ja äiti ne hyväksyivät, mutta tarkkaavasti pannen korvansa taa oikaisun tai ystävällisen huomautuksen. Niin kului tunti rauhassa ihanasti.
Silloin kuului kulkusten kilinä kartanolta.
— Setä Werner se on, huusivat lapset ja kiiruhtivat ulos. Hieno puna nousi Marian kasvoille, ja hän lähti keittiöön kysymään oliko nuoren apulaisen huone kunnossa ja sanomaan että iltaspöytään katettaisiin sija vieraallekin. Samassa astui sisälle saapunut matkamies, pastori Werner, Lyydian veli, joka oli määrätty Marian isälle apulaiseksi. Hän oli jo ennestään tuttu ja ystävä talossa, ja senvuoksi kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi. Kun hän nyt istui tuossa kodikkaassa salissa, jota paksut, siistityt talikynttilät valaisivat, ja antoi katseensa kulkea perheenjäsenestä toiseen alkaen kunnianarvoisesta, herttaisesta pastorista aina pyöreään, valkeatukkaiseen Huugoon, valtasi hänen mielensä kodikkuuden tunne, ja hän uskoi varmasti talossa viihtyvänsä.
Piankin ympäröi Edvard Werneriä riemuisa lapsiparvi, joka jo kauvan aikaa oli iloinnut hänen tulostaan. He tiesivät kokemuksesta, ettei se vakavuus, joka ympäröi tuon nuoren miehen koko olemusta, ollut ankaruutta, ja senvuoksi puhelivat he pelkäämättä ja tekivät kysymyksiään. Pastori vastaili heille ystävällisesti ja kyseli heidän luvuistaan sekä askareistaan, mutta tarkka silmä olisi piankin huomannut, että hänen katseensa kesken keskusteluakin kiintyi talon vanhimpaan tyttäreen, joka tyynesti puuhaili iltaspöydän kattamisessa ruokasalissa tai väliin istahti äitinsä viereen ja otti osaa keskusteluun levollisella, miellyttävällä tavallaan.
Iltasen syötyä avasi äiti vanhan klaveerin ja sitte soitettiin ja laulettiin hyvän aikaa. Arvostelijan korvalle se ei ollut mitään erikoista, mutta Edvard Werner kuunteli kernaasti lasten heleitä ääniä, kun he lauloivat somia laulujaan. Ja he näyttivät ilokseen laulavankin ja vaatimattomasti. Mariankin piti laulaa säestettyään ensin pienokaisia. Hänellä ei ollut ollut muuta soitannon opettajaa kuin äiti, oma hieno korvakuulonsa ja lämmin sydäminensä: Hänellä ei ollut varoja hankkia paljon nuottia, suurimmaksi osaksi oli hän käyttänyt äitinsä nuoruudenaikuisia nuottivähiä ja oli sitäpaitsi silloin tällöin jäljentänyt kappaleita Alicelta, Fannyltä tai muilta tuttaviltaan. Monet laulut oli hän oppinut vain korvakuulolta. Koreista, vaikeista lauluista ei Maria pitänyt, niihin oli hänen soitannolliset kykynsä liian kehnot ja makunsa yksinkertainen, mutta hän taisi monta sekä iloista että suruista laulua, kansanlauluja ja paimenlauluja, ja ne sopivat erinomaisesti hänen äänelleen ja koko olemukselleen. Hänen äänensä ei ollut laaja, mutta soinnukas, pehmeä ja lämmin, ja hänen laulunsa lähti sydämmestä. Tuona iltana oli hänen äänensä vielä tavallista hellempi, melkeinpä väreili se liikutuksesta. Lempeä äiti, joka oli tottunut huomaamaan vienoimmankin väreen lapsensa mielialassa, istui ajatuksiinsa vaipuneena ihmetellen, mitkä tunteet mahtoivat niin velloa tämän nuorta rintaa. Sattumalta osui hänen katseensa Edvard Werneriin. Hän istui erillään muista syrjässä huonetta, ääneti, tarkkaavana, mutta katse, joka oli kiinnitetty Mariaan, antoi äidille paljon ajattelemisen aihetta.
Kun Maria sinä iltana saattoi sisariaan ylös makuuhuoneeseen, riitti heille paljon puhumista perheen uudesta jäsenestä, ja he tahtoivat tietää, oliko Mariakin yhtä iloissaan kuin he siitä, että saivat pitää hänet nyt pitemmän ajan luonaan. Maria myönsi olevansa, sillä rupeaisihan Edvard nyt ohjaamaan Ninnin ja poikien lukuja, niin että hän saisi paremmin aikaa auttaa äitiä ja itse lukea sekä soittaa. Kun Maria oli auttanut lapsia riisuutumaan ja lukenut iltarukouksen, aikoi hän palata saliin, missä vanhemmat sekä Edvard vielä istuivat ja keskustelivat, mutta silloin kysyivät lapset, miksei Maria nyt kuten ennenkin jäänyt heidän luokseen lukemaan ja sitte mennyt nukkumaan. Maria punastui. Hän ei sinä iltana voinut oikein tehdä tiliä tunteistaan itselleenkään, ja senvuoksi lapsen sanat sattuivat saaden hänet hämille. — Palaan paikalla, sanoi hän vältellen, ja lähti alas.
Illalla myöhemmin istui nuori apulainen ullakkokamarissaan ja ajatteli itsekseen miten Rauhala oli omiansa tämän kodin nimeksi. Hän oli usein ennenkin käynyt siellä, mutta ei milloinkaan ennen niin selvästi kuin sinä iltana tuntenut sen ihmeellistä rauhaa ja iloa, joka kuulti esiin kaikkialta. Hän ajatteli Mariaa ja huomasi, että sitte kun ensin on nähnyt ja oppinut tuntemaan hänen äitinsä, vasta voi käsittää, miten on mahdollista hänen ikäisenään olla niin ymmärtäväinen, niin hyödyllinen, niin hyvä, niin rikasaatteinen.
Hän ajatteli armasta pikku Lyydiaansa, miten hellästi tämä oli Mariaa rakastanut, ja miten Marian seura oli hyvää vaikuttanut, ja hän ylisti onnellisiksi vanhempia, joilla oli sellainen tytär.
Siinä istui hän vielä kauvan mietteissään akkunan ääressä, katseli lumen peittämää pihamaata, ja kuunteli kun tallirenki hyräili iltavirttään pannessaan silppua yöksi hevosille.
* * * * *
Maanantaiaamulla heräsi Edvard omituiseen surinaan, jonka hän tuokion tuumattuaan keksi rukin hyrinäksi. Kello oli noin kuuden vaiheilla, ja oli vielä aivan pimeä.
Kun pastori tuli alas arkihuoneeseen, kohtasi häntä mitä herttaisin, kodikkain näky: keskellä lattiaa seisoi pieni pyöreä pöytä siinä pari paksua talikynttilää, ja ympärillä pastorinrouva, Maria ja muutamia palvelustyttöjä rukkineen. Vieläpä viisitoistavuotias Ninnikin istui siinä toimessaan, pienet sormet ahkerassa työssä. Suuressa, vanhanaikaisessa takassa loimotti iloinen tuli, lähellä sitä istui vanha pastori kiikkutuolissaan kirjoineen, piippuineen. Vähitellen saapuivat lapsetkin reippaina ja iloisina, ja sitte alkoi jo päiväkin hämärtää. Silloin siirrettiin rukit nurkkaan ja palvelusväkikin kerääntyi yhteiseen aamuhartauteen. Saatuaan voimaa Jumalan sanasta lähti sitte kukin toimilleen.
Pojat ja Ninni tottuivat piankin uuteen opettajaansa ja olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli yhtä oppinut kuin isäkin, löysipä vielä paremminkin nimet kartalta, mutta se kenties seurasi siitä, että isän silmät olivat käyneet vanhoiksi. Kaikkikin lukivat uutterasti ja innostuneina, mutta Ninni varsinkin oli väsymätön. Hän uskoikin kerran Marialle tulevaisuudenunelmansa, että hän halusi tulla lääkäriksi kuten Eedit Berg. Kuitenkin kävi tyttö paljosta lukemisesta kalpeaksi ja muistamattomaksi eikä tahtonut käsityö enää sujua.
Silloin puuttui äiti asiaan. Lukutuntien lukua vähennettiin, ja Ninni-neiti sai monet kerrat juosta aitoissa, kellareissa, keittiössä ja säilyköissä, hän pantiin leipomaan, suolaamaan, sokeroimaan, kehräämään, karstaamaan ja kutomaan, sillä voimistelu oli vielä varsin vähä käytännössä, ainakin maaseuduilla. Nuoresta opettajasta tuntui tämä ensin hieman kovalta, sillä hänen mielestään oli vahinko, ettei tyttö saanut tyydyttää lukuhaluansa. Mariakin tarjoutui monasti toimittamaan sisaren askareita, mutta äiti oli heltymätön, sillä hän menetteli kypsän harkinnan mukaan.
— Se on hänen omaksi parhaakseen, sanoi hän eräänä päivänä, ja minä kyllä varon rasittamasta häntä. Marian laita oli aivan toisin. Hän oli aina tukeva ja terve sekä taipuisa naisten töihin. Kouluaikana luki hän ahkeraan tärvelemättä kuitenkaan terveyttään, ja sittekin riitti hänelle aikaa alituiseen auttaa minua taloustoimissa. Mitä hän sillä alalla osaa, on hän oppinut, kuin itsestään. Ninni on heikompi, hän ei siedä niinpaljoa istumista ja käy pikaan muistamattomaksi. Hänellä ei ole ikinä ollut taipumusta taloustoimiin, senvuoksi täytyy häntä opettaa, ja samalla kun saa opetusta, auttaa hän äitiään ja saa olla liikkeellä.
Parannuskeino näytti tehoavan. Ninni vahvistui, tuli jotenkuten terveeksi ja reippaaksi, oppi piankin sievästi askaroimaan keittiössä ja luvuissaan edistyi hän huomattavasti, koska koetti saada opetustunneista mahdollisimman suuren hyödyn. Hän oli kiintynyt opettajaansa ja rakasti häntä hellästi. Ennen oli hän lepohetkinään aina leikkinyt ja temmeltänyt kahden nuoremman veljensä keralla, nyt käveli hän mieluummin "setä Edvardin" kanssa, keskusteli luetun johdosta ja kyseli tuhansista seikoista. Pastori Werner oli hänkin yhtä kiintynyt oppilaaseensa. Ilokseen vastaili hän tämän tiedonjanoisiin kysymyksiin, ja kun tämä lapsellisessa viattomuudessaan kyseli hänen elämästään, voi hän useinkin kertoa hänelle asioista, joita hän tuskin olisi antanut vanhempienkaan ihmisten tiedustella.
Sekavin tuntein katseli Maria tätä heidän ystävyyttään. Ennen oli yhtä sydämmellinen ja ystävällinen suhde vallinnut hänen ja Edvardin välillä. Varsinkin rippikouluaikana ja Lyydian pitkän sairauden kestäissä olivat he melkein joka päivä olleet yksissä, he olivat usein keskustelleet vakavista asioista, ja rakkaus Lyydiaan oli lähentänyt heitä toisiinsa. Miten oli kaikki voinut näin muuttua? Marialla tosin oli työtä ja puuhaa aamusta iltaan, mutta riitti toki aikaa keskusteluunkin. Edvard oli kokonaan luopunut ystävällisestä tavastaan, jolla hän ennen oli kohdellut Mariaa. Nyt hänen käytöksensä todisti enää vain kunnioitusta, ja ainoastaan tuo tuttavallinen "sinä" muistutti menneistä päivistä. Hän oli vieläkin ystävällinen, mutta koko hänen olossaan oli jotain kaihtavaa, joka suretti Mariaa, ja välistä huomasi Maria hämmästyksekseen kantavansa katkeruutta Ninniä kohtaan siitä, että tämä oli ryöstänyt hänen ystävyytensä häneltä. Mutta sellaisia kateuden tunteita ei tuo ajatteleva tyttö kauvan kärsinyt. Ja kun hän katseli nuorta herttaista sisartaan, täytyi hänen myöntää: — Hänhänonsuloisin tyttö mailmassa, kuinka voisikaan Edvard olla häntä rakastamatta? — Mutta taistelua vaadittiin. Marialla oli herkkä omatunto, ja alinomaa syytteli hän itseään mielettömistä ajatuksista, rikollisista tunteista. Tästä taistelusta ei yksikään tietänyt, ei edes hyvä äitikään. Maria, joka ennen oli uskonut äidilleen jokaisen ajatuksen ja tunteen, ei voinut puhua tästä hänelle. Ja sekin lisäsi nuoren tytön levottomuutta, sillä eikö ollut väärin ja luonnotonta peitellä salaisuuksia äidiltä — ja sellaiselta äidiltä? ajatteli hän. Toisinaan toivoi hän, että äiti älyäisi kysyä häneltä asiasta ja lempein sanoin houkutteleisi hänet tunnustamaan, kuten usein ennenkin oli tehnyt. Maria mielestään voisi helpommin kantaa surunsa, jos voisi puhua siitä äidilleen, mutta tämä ei kysynyt. Pastorin rouva oli hellä, kuin ennen, kenties hellempikin ja hämyhetkinä, kun rakas tyttärensä istui hänen vierellään sohvassa, sulki hän monasti hänet syliinsä ja istui sitte äänetönnä ikäänkuin odottaen, että tytär avaisi sydämmensä, mutta kysyä hän ei tahtonut. Eikä Marian käytöksessä vielä ollut mitään levottomuuden syytä. Vaikkakin väliin surumielinen, miettivä ilme laskeusi hänen vereville, nuorteille kasvoilleen, liikkui hän kuitenkin hilpeänä ja iloisena kuin ennenkin ja täytti tehtävänsä halusta ja huolellisesti, eikä kalvennut siltä poski, ei himmennyt silmä. Marialla ei ollut aikaa haaveiluihin, paitse sitä oli hän pienestä pitäen tottunut katsomaan Jumalaa isäkseen ja uskomaan, että Hän ohjaa kaikki parhaaksemme. Niin huomasi tuo hyvä äiti sopivimmaksi antaa tytön taistella yksin Jumalan avulla, kunnes tunsi tarvetta itsestään uskoa salaisuutensa jollekin. Äiti myöskin arkaili herättää eloon tunteita, jotka itse asiassa kukaties vielä uinuivat kätkössä nuoren tytön sydämmen syvyydessä.
Kun Maria tunsi alakuloisuutta, etsi hän lohdutusta virrenvärsystä tai ankarasta työstä, ja niin oli hän tyyni ja tyytyväinen jälleen.
Marian elämä oli siihen saakka vierinyt tyynesti ja tasaisesti. Hän oli kasvanut kodissa, jossa hyvät tavat ja hyvä esimerkki vaikuttivat paremmin hänen kasvatukseensa, kuin varotukset ja nuhteet, ja huomaamattaan omistanut sen hyvät tavat sekä ylevän mailmankatsomuksen. Äidin älykkäät määräykset, ajan jako vaihtelevaan työhön sekä lepo ja huvitus olivat jo varhain totuttaneet hänet hyödylliseen toimintaan, joka pidätti mielen tasapainossa ja tuotti tyydytystä, jota velvollisuuden täyttäminen aina antaa. Marian lämmin rakkaus vanhempiin ja siskoihin sekä tottumuksensa elämään enemmän toisten, kuin itsensä hyväksi, vaikuttivat, että hän halusta ja keveällä sydämmellä teki tehtävänsä. Alusta pitäen oli Marialla lempeä luonne ja rakkauden, rauhan ympäröimänä sattui hänen tielleen harvoin kiusauksia pahaan. Suuri sisarparvi, vaikka olikin hyvin kasvatettu, oli usein vallattomalla päällä, kuten lapset enimmäkseen ovat, ja pani Maria-siskon kärsivällisyyden toisinaan kovallekin koetukselle.
Lopetettuaan koulunkäyntinsä oli Maria useita tuntia päivässä edesvastuullisessa ja kärsivällisyyttä koettelevassa opettajatoimessa, eikä ollut siis ihmeellistä, jos hänen hyvä luonteensa väliin horjuikin. Mutta hänen herkkä omatuntonsa, tottumuksensa ottamaan vaaria itsestään sekä tukahuttamaan häijyt ajatukset ja taipumukset jo niiden herätessä, estivät ne ilmipuhkeamasta. Senvuoksi ei ollutkaan kumma, että nuoremmat sisaret, joilla ei vielä ollut samaa itsensähillitsemiskykyä, tai muuten oli kiivaampi luonne, sekä monet Marian tuttavat pitivät häntä täydellisyyden esikuvana. Että hänenkin oli taisteleminen virheitä ja heikkouksia vastaan, tiesi, lähinnä Jumalaa, parhaiten äiti, jolle Maria, kuten ennen jo on sanottu, kertoi kaikki pienet huolensa. Vanhemmat olivat tarkimman huolellisesti valinneet lastensa seuran sekä lukemisen. Senvuoksi oli Maria vielä 17, 18 vanhana "todellinen viattomuus", kuten Alicen oli tapana sanoa, ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joihin monet tytöt 14, 15 ikäisinä jo ovat hyvinkin perehtyneet. Kodissa ei milloinkaan laskettu pilaa "flammoista" eikä rakkausjutuista, vaan kun tuli puheeksi avioliitto, pideltiin sitä vakavin sanoin, joten Mariakin oli oppinut pitämään rakkautta ylevänä ja pyhänä eikä minään leikkikeränä. Hänen tyyni, kunnioitusta vaativa käytöksensä seuraelämässä oli varjellut häntä joutumasta nuorten miesten liehakoimisen esineeksi ja kaiketi myöskin hillinnyt häntä itseään "syttymästä" yhteen ja toiseen, kuten on nuorten tyttöjen tapana. Ne tunteet, jotka joku aika sitte olivat alkaneet versoa Marian rinnassa, olivat senvuoksi aivan outoja ja saivat hänet levottomaksi toisinaan. Hänen avomieliselle luonteelleen käsittämätön kainous esti häntä selvittelemästä niitä itselleen vielä vähemmin uskomasta niitä toiselle. Nyt alkoi hänkin kaihtaa Edvardia, ei tahallaan, vaan tietämättään. Tämä huomasi sen hyvin, mutta ei näyttänyt yrittävänkään palauttaa entistä avomielistä väliä.
Tuli kevät ja lämmin, ihana kesä. Nuori opettaja vaelsi oppilaineen metsiä ja maita, opastellen heitä sekä kasvi- että eläintieteessä. Näillä matkoilla oli väliin Mariakin mukana, nuoremmat lapset ja äitikin, jos aika myönsi, yhtyivät matkaan. Ne olivat runsaan riemun päiviä kaikille. Ja Edvard liittyi yhä lujemmin perheeseen. Mutta ei edes kesän vapaampi elämä eikä olo luonnon helmassa näyttänyt saavan häntä lähestymään Mariaa. Heidän välinsä oli melkein samanlainen kuin ensi iltana. Sekä äiti että Maria alkoivat huomata, että muutos oli tapahtunut Edvardissa. Hän oli käynyt vakavammaksi, terveytensäkin näytti huononevan. Pastorinrouva, jolla riitti sydäntä kaikille ihmisille, tiedusteli äidillisen hellästi hänen terveyttään ja varotti liian ankarasta työstä.
Palvelijat olivat väliin nähneet valoa hänen huoneestaan melkein aamuun saakka. Nuori mies punastui hiukan ja kiitti lämpimästi pastorinrouvaa hänen huolenpidostaan, mutta jatkoi yhä työntekoaan. Kärsivällisesti ryhtyi hän koettelemaan muuatta ikivanhaa kotiparannuskeinoa jota pastorinrouva hänelle suositteli, mutta yskä ei tahtonut lähteä. Maria muisti hänen sisarensa sairautta ja kuolemaa ja tunsi sydämmensä surusta kutistuvan, kun hän väliin tarkasteli noita hänelle yhä rakkaammiksi käyneitä, kalpeita, kuihtuneita kasvoja, hänen kauniita, tummia silmiään, jotka toisinaan saadessaan syvemmän kiillon muistuttivat niin Lyydiaa.
Niin saapui syksy. Eräänä iltana, kun Maria ja Ninni olivat menneet huoneeseensa — pikkusiskot nukkuivat jo — näytti Ninni tavattoman miettiväiseltä ja Maria huomasi, että hän tuon tuostakin päästi syvän huokauksen. Mikähän niin mahtoi huolettaa lapsikultaa? Maria, joka aina oli hellä ja osanottavainen, istui viimein hänen vierelleen ja kysyi ystävällisesti, mikä hänen mieltänsä painoi?
— Niin, tiedätkö, vastasi Ninni, minulla on eräs harras toivomus, ja äiti on kuitenkin sanonut, että tulee varoa liian monia toiveita, koska helposti tulemme tyytymättömiksi jolleivät ne sitte täytykään. Mutta eihän minulla, Maria, ylipäänsä ole monia toiveita, tämäainoavain, mutta oi! miten saisin sen toteutumaan?
Maria, joka odotti saavansa kuulla tuon nuoren sydämmen hennon salaisuuden, veti sisaren povelleen ja kysyi:
— Mikä toivomus sinulla sitte on? Jos haluat, sano se minulle, Ninni pieni.
— Minä toivon, huudahti Ninni, minä toivon, että setä Edvard tulisi hyvin rikkaaksi, saisi perinnön tai jollain muulla tavalla tulisi äkkiä rikkaaksi.
— Miksi niin, Ninni? Mistä sinä tiedät, että hän on köyhä.
— Minä tiedän, vastasi Ninni toimessaan, sillä hän on sen minulle sanonut. Muutama vuosi takaperin menetti hänen isänsä toisten petollisuuden takia suuremman rahasumman ja sai ottaa itse lainan. Nyt auttaa setä Edvard häntä ja maksaa hänen velkojaan. Ja tiedätkö, miksi sitä toivon?
— En, vastasi Maria, ja hänen sydämmensä tykytti ankarasti.
— Arvaappas, riemuitsi Ninni säteilevin silmin, sillä silloin voisi hän naida sinut!
Vanhempi sisar joutui peräti hämilleen tästä asiainkäänteestä, hänhän odotti jotain aivan toista, niin että hän suudellen tuota herttaista lasta ja koettaen hillitä liikutustaan sai sanotuksi: