The Project Gutenberg eBook ofEri uriaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Eri uriaAuthor: MariaTranslator: Fanny SipariRelease date: November 1, 2017 [eBook #55873]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERI URIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Eri uriaAuthor: MariaTranslator: Fanny SipariRelease date: November 1, 2017 [eBook #55873]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Eri uria
Author: MariaTranslator: Fanny Sipari
Author: Maria
Translator: Fanny Sipari
Release date: November 1, 2017 [eBook #55873]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERI URIA ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Maria [Furuhjelm]
Suomentanut F. S. [Fanny Sipari]
Helsingissä, G. W. Edlund, 1904.
Esipuhe. 1. Tulevaisuussuunnitelmia. 2. Marian koti. 3. Eeditin koti. 4. Ragnhildin koti. 5. Tanssijaisissa. 6. Kansakoulunopettaja. 7. Sairasvuoteen ääressä. 8. Hannan koti. 9. Amyn koti. 10. Ompelijan luona. 11. Suuri juhla. 12. Köyhän lapsen onni. 13. Liinan koti. 14. Ensi askel. 15. Velvollisuus ja taipumus. 16. Mitä on minun tekeminen? 17. Jälleen turvatonna. 18. Kirjailija. 19. Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta. 20. Sananen Jennystä. 21. Kukkanen kuihtuu. 22. Ragnhildin päätös. 23. Uusi koti. 24. Pelastuksen enkeli. 25. Serkku Oskari. 26. Perheneuvottelu. 27. Rauhala. 28. Alice. 29. Pimeitä päiviä. 30. Vapaa. 31. Hannan paratiisi. 32. Diakonissa. 33. Janne Johnsonin suurin suru. 34. Taiturin työ. 35. Mitä pieni Jenny on toimittanut. 36. Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä. 37. Jennyn onni. 38. "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." 39. Maria. 40. Erilaisia tulevaisuudenaikeita.
Esipuhe.
Kun tämä kirja näin monen vuoden perästä jälleen ilmestyy ja tällä kertaa suomalaiselle lukijakunnalle, saattaa monikin varsinkin nuoren väen joukossa ihmetellen kysyä, miksi moisia vanhanaikaisia tarinoita vielä henkiin herätetään. Se on totta, kirja on vanhanaikainen monessa suhteessa; mutta ei taida olla haitaksikaan lukea ajasta, jolloin niin moni kohta naisen asemassa oli aivan toisin kuin meidän päivinä. On peräti tavallista, ettei nuoriso ymmärrä, miksi äidit tai vanhemmat menettelevät niin tai näin. Ne nuoret tytöt, jotka nyt huokailevat koulunkäynnin raskautta, eivät kukaties voi käsittää sitä tiedonjanoa, joka asui monenkin vanhemman sukupolven nuoren naisen sydämmessä. Ne nuoret naiset, jotka nyt elävät omaa itsenäistä elämäänsä, joilla on oma palkka ja joltinenkin vapaus valita työalansa, ajattelevat ani harvoin, kuinka riippuvaisia naiset ennen olivat, ilman rahan penniä, tuomitut olemaan kotiopettajattarina tai emännöitsijöinä, oli heillä siihen halua tai ei. Niiden, jotka nyt ovat tilaisuudessa käymään keitto- tai käsityökoulua, ei tarvitse kestää niitä koettelemuksia, jotka katkeroittivat monen nuoren rouvan avioliiton ensi vuodet. Ei kaiketi myöskään enää pakoteta tai houkutella ketään nuorta tyttöä naimisiin miehelle, jota kohtaan hän ei ainoastaan ole kylmä, vaan tuntee suorastaan inhoa. Niitä naisia, jotka silloin kärsivät olosuhteiden painosta, saa nykyinen polvi kiittää monista oikeuksistaan ja etuuksistaan, joita se tuskin ymmärtää kyllin korkeaksi arvostaa, koska niiden omistaminen on aivan luonnollinen asia. Vanhempi polvi on tehnyt työtä nuorten hyväksi. Aika on näyttävä, voivatko ne, jotka nyt ovat nuoria, jättää jälkeensä elämäntyön, joka 40-, 50:n vuoden perästä on parantanut naisen asemaa samassa määrässä kuin viimeisten 4-, 5:n vuosikymmenen työ on tehnyt. Elämän ihanimpia tehtäviä on tehdä työtä ihmiskunnan jalostamiseksi ja onneksi ja jättää jälkeensä jotakin parempaa kuin minkä olemme vastaan ottaneet.
Maria Furuhjelm.
1.
Tulevaisuussuunnitelmia.
Sanokaapas minulle, tytöt, mitä aijotte tehdä, kun pääsette aikaihmisten joukkoon ja tulette yhteiskunnan jäseniksi, kysyi Liina von Rosen ja oikaisihe vallattomasti pehmeässä sohvassa. Hän oli kuusitoistavuotias vaaleanverevä tyttö, jonka silmänpielessä veitikkamaisuus leikitteli.
— Minun mieleni palaa tanssijaisiin ja muihin huvituksiin, huudahti Alice Lager vilkkaasti. Isäni on aina sanonut, että niinpiankun olen käynyt rippikoulun, saan mielin määrin ottaa osaa seuraelämään. Senpävuoksi en antanut äidille hengen rauhaa ennenkuin hän salli minun suorittaa sen nyt keväällä. Äidin mielestä olisi minun pitänyt odottaa kunnes olisin täyttänyt seitsemäntoista vuotta: mutta nuoruushan on niin lyhyt. Miksi siis siirtäisin elämän ilot ja ihanuuden epävarman tulevaisuuden varaan?
— Sinun mielestäsi on siis tuhlattava nuoruus huvituksiin, sanoiEedit Berg päätään pudistaen.
— Tietysti, tietysti, kuului usealta taholta, ja Alice lisäsi:
— Kun nuoruus on mennyt ja kauneus kuihtunut, on huvittelun aikakin loppunut. Sillä kukapa enää kävisi tanssiaisissa, kun tulee rumaksi ja harmaaksi ja elähtäneeksi. Silloinhan ei voisi ketään ihastuttaa. Mutta mikä erinomainen esikuva sinusta itsestäsi tuleekaan, rikkiviisas neiti?
Eeditin katse loisti sisäistä iloa, ja hänen muuten totiset, hiukan ankaranlaiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän sanoi:
— Isäni on antanut minulle luvan jatkaa lukujani.
— Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen. Jatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista yksityistunneistasi!
— Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä: ilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan, lukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren syvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut. No kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?
— No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on minulla sentään päämäärä, vaikka — — —. Eedit vaikeni syvästi huoaten.
— Mitä vaikka —? Jatka, jatka, kehotti usea nuorekas ääni yhtaikaa.
— En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit. Sitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan nimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta, lisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni että älyni riittävän.
— Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan kaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa omista tuumistamme.
— Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla lääkäriksi.
— Lääkäriksi! huudahti joku.
— Uh, miten hirveätä, sanoi toinen.
— Sehän olisi niin Eeditin tapaista, arveli kolmas.
— Ja sinä aijot ruveta leikkelemään ihmisruumiita, huusi Liina kauhistuksissaan, ja tappamaan lähimmäisiäsi mikstuurillasi ja tinktuurillasi.
— Ja mitä sitte ihmiset sinusta ajattelevat, huomautti Amy Lundin.
— Ja — kuinka sinä voit opintojasi harjoittaa, kun sinulla on vain miehisiä tovereita ja opettajia? kysyi Hildur Jonsson.
Mutta Jenny Björkman, hauskannäköinen tyttö, jonka kasvot ilmaisivat terveyttä, reippautta ja kainostelematonta mieltä, tuli Eeditin luo, pudisti lämpimästi hänen kättään ja sanoi:
— Oikein Eedit! Onnea aikeillesi! Se on ihana, siunattu kutsumus.
Amy ja Alice nyrpistelivät nenäänsä ja Hildur virkkoi:
— On ehkä runollista valita tällainen päämäärä, mutta itse tuo kuiva lukeminen ja tutkiminen ja hyöriminen rohtopullojen parissa laskettujen akkunaverhojen takana, se on niin proosallista.
Mutta Liina sanoi:
— Minä luulen, että sinussa Eedit asuu suuri sielu. On hyvä, että sellaisia löytyy, mutta minusta ei olisi lääkäriksi. Minä jo pakenisin puolen penikulman päähän, jos sattuisin näkemään haavan tai ruhjoutuneen luun.
— Ajatellessani suurta tarkoitusperääni haihtuvat kaikki arvelut, heikkous katoo, eikä ahdista epäilys, selitti Eedit. Mutta tytöt, muistakaa tekin lupaustanne ja kertokaa suunnitelmistanne.
— Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä taivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua aamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse mennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä minua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on minulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee vaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä parhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada järkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun parantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja jonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.
Tytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattomanLiinan luonteen mukaista.
— Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan tehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä hain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen puutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan kohottamiseksi.
Hildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi haaveilevan katseensa kohti korkeutta.
— Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi hän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että murhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.
— Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten nähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa. Sano toki, esiinnytkö jo piankin.
— Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja harjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.
— Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin olen jossain lukenut, arveli Hildur.
— Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni, sanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta hyväntahtoisine piirteineen. — Minä aijon oppia hoitamaan taloutta ja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta, mutta olenhan terve ja voimakas.
Useat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka aivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen elämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja Eedit sanoi:
— Rehellinen työ on aina parempi kuin toimettomuus taikka sisällyksetön elämä. Mutta eiköhän se kuitenkin käy sinulle raskaaksi, hyvä Hanna?
— Enpä luule. Olen köyhä ja turvaton, kuten tiedät ja täytyy minun niinpiankun mahdollista koettaa ansaita elatukseni, ja koska terveyteni on hyvä ja haluni vetää taloustoimiin, oli tämä työala mielestäni paras, mihin voin ryhtyä.
— Sinä ajattelet kuin reipas ja kunnon tyttö ainakin, sanoi Jenny.
— Toivoisin että minullakin olisi tarkoitusperä, virkkoi joukosta nuori, kaunis nainen, jonka hienot kasvonpiirteet ilmaisivat väsymystä. Hän oli tähän saakka istunut enimmäkseen vaiti lepotuolissaan.
— Ragnhild kulta, kukapa voisi vaatia, että meillä viisi-, kuusi-, seitsentoistavuotisilla tytöillä olisi varma päämäärä, sanoi Amy Lundin. Miehillä on päämäärä, ei meillä naisilla.
— Olkoonpa niinkin. Mutta ei ole elämä hauskaa, kun ei ole ikinä mitään tekemistä, valitti Ragnhild.
— Etkö sinä aijo syksyllä ottaa osaa seuraelämään? kysyi Alice.
— Oi kyllä. Mutta olen jo niin kyllästynyt tansseihin ja noihin niin sanottuihin lastenkemuihin, etten enää viitsi niitä edes ajatellakaan.
— Etkö voisi lukea? ehdotti Eedit.
Ragnhild pudisti päätään.
— Ei ole minulla kyllin tarmoa eikä liioin haluakaan siihen.
— Etkö voi sitten parsiskella sukkiasi? neuvoi Liina.
— Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi sukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.
— Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja? jatkoi alati kekseliäs Liina.
— Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa mummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin karsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.
— No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka, sanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.
— Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin suurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä siihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa huvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä pois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin päivät pääksytysten vaan huvitella.
— Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria Ståle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua kellanruskeata palmikkoa niskassa.
— Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä edessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.
— Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja, huudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi, ovat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita, jotka heitä siunailevat.
Maria nauroi sydämmellisesti.
— En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että olisin joku romaanityttö, mutta — enhän ole koskaan romaania lukenutkaan.
— Et koskaan lukenut romaania! ihmettelivät tytöt.
— Pidätkö sitä syntinä? kysyivät jotkut.
— En. Onhan paljon hyviä romaaneja. Ja jos kirjailija on ihmistuntija, ovat hänen teoksensa hyvinkin opettavaisia. Mutta minulla on näihin saakka ollut paljo tekemistä koulussa ja lupa-aikoina kotona. Isäni sanoo, että minun ensin täytyy laajentaa tietojani, kehittää arvostelukykyäni ja vakaannuttaa luonnettani, ennenkun tuhlaan kallista aikaani romaanien lukemiseen. Mutta sittenkun kerran alan, tahtoo hän itse valita minulle parhaitten kirjailijain teokset.
— No, ja mikä sitten on päämääräsi, jos saan kysyä? tiedusteli Alice hiukan pilkallisesti.
— Keittäminen ja sukkien parsiminen, nauroi Liina, siitä panen vaikka vetoa.
— Oikein arvattu, sanoi Maria hilpeästi, ja pikku siskojen hoitaminen ja kouluun valmistaminen.
— Niinmuodoin emännöitsijä, ompelija, kotiopettaja ja lapsenhoitaja, virkkoi Alice. Se on melkein liikaa yhdelle ihmiselle.
— Ja kuitenkin luulet ennättäväsi lukea, muistutti Eedit.
— Tietysti, sanoi Maria. Luulen toki voivani käyttää lyhyen iltahetken siihen tarkoitukseen. Sitäpaitsi isäni tavallisesti lukee ääneen äidille ja minulle, kun me ompelemme taikka kehräämme.
— Mutta mitä tulee meidän "pikku lapsestamme", kysäsi Maria hyväillen muuatta hyvin nuorennäköistä, heiverävartaloista tyttöä, joka vielä näytti olevan kesken kehitystään.
Tyttö loi katseensa Mariaan. Hänellä oli kauniit, syvälliset silmät.
— Sinun sopisi ruveta pianonsoittajaksi, pikku Fanny, sanoi Maria ystävällisesti. Eikö sinua haluttaisi?
— Oi kyllä! Mutta — — sitähän en voi milloinkaan toivoa, vastasiFanny kainosti ja hiljaa.
— Mikset voisi? Olen kuullut sinun soitto-opettajasi, herra E:n sanovan, että sinulla on erinomaiset soitannolliset luonnonlahjat, huomautti Jenny.
— Luulen omaavani jonkinlaisia taipumuksia, sanoi Fanny huomattavasti punastuen. Mutta soittotaitokin vaatii suuria opinnoita, ja äitini on köyhä, lopetti hän alakuloisesti.
— Alatko nyt antaa tuntiopetusta? kysyi Maria.
— Alan, jos vaan saan oppilaita. Herra E. on luvannut suositella minua.
— Eikö sinun tee mielesi esiintyä, saavuttaa yleisön ihailua ja saada kättentaputuksia ja kukkaisvihkoja? kysyi Hildur.
— Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä. Rakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän oli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.
— Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyiMaria.
— Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin Björkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi hän vaatimattomasti.
— Sano kuitenkin, pyytelivät jotkut.
— Tätini, jonka luona asun, on ompelija.
— Kyllä tiedän, neiti Sundström, sanoi Alice.
— Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan hattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani Jennyllä.
— Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny hilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä nukillemme ennenmuinoin.
— En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy Lundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää, että näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon käydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti. Äiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin nunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.
— Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta kuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin minä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien puhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn, nuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea syntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan, nähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä äitini on heltymätön. — Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä. Sano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja sitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa, tai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.
Lyydia hymyili. Hän oli hoikka ja hento, hipiä läpikuultava, hieno puna poskipäissä ja silmissä omituinen loiste. Hänen taaja, raskas hengityksensä ja sisäänpainunut rintansa todistivat, että hänellä oli parantumaton keuhkotauti.
— Minä en elä vanhaksi, sanoi hän koruttomasti ja suuteli lempeästi Liinan äkkiä totisiksi käyneitä kasvoja. Päämäärääni en senvuoksi voi tavoitella tässä elämässä. Pianhan jätän teidät kaikki.
Seurasi pitkä äänettömyys. Äskeisen hilpeän pakinan perästä tuntui tämä hiukan juhlalliselta.
Liina alotti uudelleen keskustelun.
— Kenties sinä vielä paranet, puhui hän kietoen kätensä Lyydian kaulaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen rusopäitä poskiaan. Oi, sinä et saa kuolla näin nuorena. Se on niin kauhean surullista.
Lyydiankin silmässä väikkyi kyynel, mutta hän koetti tyynnyttää huolestunutta ystäväänsä:
— Elä itke Liina. Etkö muista miten kauniisti pastori juuri äskettäin puhui meille kuolemasta ja ijankaikkisesta elämästä? Miksikä sitten kuolema olisi niin surullista? Olen kiitollinen, että vielä sain käydä rippikoulun. Pyysinkin erityisesti vanhemmiltani, koska mielestäni loppu oli lähellä ja koska minulla oli vielä moni seikka epäselvänä. Nyt olen tyyni ja iloinen. Olen oppinut katselemaan elämää ja kuolemaa aivan toiselta näkökannalta. Mutta elkää nyt antako näiden vakavien ajatusten häiritä itseänne. Kuivaa kyyneleesi, Liina, ja ole iloinen.
— Minusta on ikävää ajatella, että tämä pieni piirimme nyt hajaantuu, sanoi Maria tuokion kuluttua. Tänä rippikouluaikana olemme oppineet tuntemaan toisiamme, kuulleet ja mieliimme painaneet paljon unhottumattoman kaunista, ja nyt me jo vetäydymme takaisin erilaisiin tehtäviin. Niinköhän me unhotamme toisemme?
— En ainakaan minä, vakuuttivat jotkut. Toiset taas ajattelivat eri elämän kohtaloita ja olosuhteita. Alice mitteli halveksivin katsein köyhää Eeliniä ja ajatteli sydämmessään, etteihän hän voinut seurustella ompelijan kanssa eikä pitää häntä ystävänään. Amy ja Hildur ajattelivat samaan suuntaan.
— Varmaankin on tämä aika jäävä rakkaaksi muistoksi meille kaikille, sanoi Eedit. Ja vaikka aika ja olosuhteet erottaisivatkin meidät, on kuitenkin aina välillämme olemassa yhdysside — juuri muisto tästä rippikouluajasta.
— Luulen, että vaikka vasta sadan vuoden perästä tapaisimme, minä sittekin pitäisin jokainoaa teistä tuttavanani, sanoi Liina innoissaan.
— Sata vuotta on pitkä aika, huomautti Jenny hymyillen. Kukapa tiesi, tulet sinä vielä kreivittäreksi tai ruhtinattareksi, ja olenpa silloin varma, että joutuisit hyvinkin hämillesi, kun nauhapukuinen palvelijasi ilmottaisi: Jenny Björkman, kansakoulunopettaja tai Hanna Sandberg, emännöitsijä.
— Hyi sinua Jenny, kuinka voit sellaista sanoa, nuhteli Liina. Luuletko minun katsovan sukuun tai säätyyn. Päinvastoin viihdyn hyvin kansan parissa ja pidänkin enemmän maalaisherroista ja papeista kuin kreiveistä ja ruhtinaista. Ja sittepä luulen, etten menekään naimisiin, sillä palvelijat ja muut velvollisuudet tuottavat paljon huolta ja vaivaa.
— Luuletko sinä, että vain naineilla ihmisillä on velvollisuuksia? kysyi Maria.
— Kuule, elä rupea herättämään omaatuntoani, pyysi Liina ojentaen molemmat kätensä Marialle. Toisinaan kyllä kuulen salaista kuisketta sydämmessäni, että minullakin mahtaa olla joitakin velvollisuuksia, ja silloin menen äidin avuksi kuorimaan maitoa tai puhdistamaan marjoja. Mutta sittenkun olen sekottanut kermat ja maidot ja syönyt itse parhaat marjat suuhuni, ajaa äiti tavallisesti minut matkoihini, ja niin on omatuntoni rauhoitettu siksi erää.
— Mutta ei elämä kaikissa yhteiskuntaluokissa ole ollenkaan samanlaista, virkkoi Alice ja pyöritteli kimmelteleviä sormuksiaan. Jos minun pitäisi kuvitella avioliiton mukanansa tuovan kaikkea sitä mitä Liina kertoi palvelijoista, ruuasta ja velvollisuuksista, niin en ikinä menisi naimisiin. Minua sellainen kammottaa.
— Mutta minusta on mahdotonta ajatella pienintäkään elämän suhdetta ilman velvollisuuksia, puolustelihe Maria innokkaasti.
— Riippuu siitä, mitä pitää velvollisuutena, sanoi Amy. Auttaa köyhiä ja käydä kirkossa — —
— Mutta Amy, pidätkö sinä kirkossa käymistä velvollisuutena, sehän on meidän ilomme, huudahti Lyydia.
— Niin no, enpä niinkään, korjasi Amy punastuen. Minä en tarkoittanut juuri sitä, mutta tiedäthän, että vanhempiansa totteleminen, totta puhuminen ynnä muu sellainen kuuluvat meidän velvollisuuksiimme.
— Mutta emmeköhän ole luodut tekemään jotakin työtäkin, intti Jenny. Lienee kai jokaisella tehtävänsä, kunhan vaan osaa oikein etsien löytää sen?
— Sitä en minä puolestani saata hyväksyä, vastusti Ragnhild. Minun mielestäni löytyy ihmisiä, joiden toimettomuuteen kulutettu elämä ei tuota muuta kuin alinomaista kyllästystä, ja joille kaikki nautinnot ovat tarjona, mutta eivät sittenkään tunne tyydytystä.
— Silloin iloitsen minä köyhyydestäni, sillä se pakottaa minua työhön, joka onkin minulle vaan onneksi, päätteli Maria.
— Niin, niin minustakin, huoahti Ragnhild.
— Menetkö sinä naimisiin, Maria? kysäsi Fanny lapsellisesti. Hän ihaili Mariaa, kuin jotakin korkeampaa olentoa.
— Sitä en tosiaankaan tiedä, nauroi Maria. Ensin on minun toimitettava kaikki sisareni kouluun ja sitte tulee minun pitää huolta taloudesta, jotta on vielä pitkä aika, pikku Fanny.
— Voisinpa vaikka panna vetoa, että Maria menee naimisiin, tiesi Liina. Kuvittelen mielessäni häntä pyöreän pöydän hallitsijana. Vastapäätä istuu "isä kulta" ja pöydän ympärillä kymmenen, viisitoista toivehikasta tainta leukalappuineen ja olutjuustokuppineen "äitiä" huutamassa. Ja kun hän on kouluttanut siskonsa ja veljensä, tulee omien lasten vuoro. Ja hän keittää aimo padallisia puuroa ja velliä, niin että isä ja äitikin saavat osansa, sillä he tietysti eivät voi elää ilman Mariaa. Voi, voi Maria, luulenpa, että tahtoisin olla yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin sinä. — Mutta sallikaa minun nyt kuvailla kaikkien teidän tulevaisuuttanne, tyttö kullat.
— No, annahan kuulua.
— Eeditistä tulee peräti oppinut tohtori, hän kirjoittelee lääkeopillisia tutkimuksia, sahaa lähimmäistensä käsiä ja jalkoja, kuolee naimatonna. Jenny opettaa Suomen nousevaa nuorisoa, kunnes jok'ainoa korvenpoika laskettelee latinaa kuin vettä ja jokainen salon tyttö soittelee Bethovenin sonaatteja; menee naimisiin opettajan kanssa. Alice ei herkeä tanssimasta, ennenkun joku markiisi tai ruhtinas hänet löytää eikä mene naimisiin velvollisuuksien tähden. Hildurista tulee traagillinen suuruus; hänen nimensä on jälkimaailma marmoriin kaivertava. Hanna keittää maukasta soppaa, joka päättyy häihin ja morsiushuntuun, menee naimisiin maanviljelijän kanssa — siitä saatte olla varmat. Eelinistä tulee — odottakaapas — hoviompelija. Fanny — uh! — hänestä tulee hovipianisti. Hän kerää sylin täydet hyvä-huutoja, kukkia ja imartelua. Amy — niin — sitä ei ole helppo sanoa. Minä en näe yhtään valon välkähdystä hänen tulevaisuudessaan, ellei hän mahdollisesti jossain kylpylaitoksessa näyttele jonkun romaanin sankarittaren osaa todellisuudessa.
Liina vaikeni ja katsahti Lyydiaan rakkautta säteilevin silmin. Hän ei hennonnut laskea leikkiä tästä rakkaasta ystävästään, jonka hän tiesi jo pian sanovan jäähyväiset elämälle.
— Mutta sinä et virka itsestäsi sanaakaan, huomautti Maria.
— En virkakaan, sillä pelkään itselleni käyvän, kuten sadussa kerrotulle heinäsirkalle: kesän läpeensä laulelen, mutta syksyn tullen on aittani tyhjä, sanoi Liina puoleksi vakavasti.
— Sinähän olet vielä niin nuori, lohdutti Maria. Laulele sinä vaan, iloitse ja levitä päivänpaistetta ympäristöösi. Se kenties onkin sinun tehtäväsi. Mutta kuule kuitenkin omantuntosi ääntä. Kun on iloinen; sinun laillasi, ei siinä suinkaan ole mitään pahaa. — Hän suuteli Liinaa sydämmellisesti.
— Mutta nyt on kai aika sanoa jäähyväiset.
— Olen oikein iloinen, kun olen saanut nähdä teidät luonani jäähyväisjuhlassa, sanoi Ragnhild, jonka kotona tytöt olivat. Se oli hauska tuuma, kun päätimme kertoa tulevaisuudestamme toisillemme. Tuntuu kuin voisi seurata jokaisen elämänvaiheita, ainakin jonkunaikaa, sittenkun on saanut kuulla hänen aikeistaan. Toivon, että me, jotka asumme kaupungissa, useinkin tapaamme. Vaikeammaksi tosin käy saada tietoja niistä, jotka asuvat maalla. Mutta ehkä me kuitenkin joskus kirjoitamme toisillemme?
Tähän suostuivat kaikki. Sitte sanottiin jäähyväiset, jonka kestäissä monen silmään kyynel herahti. Nuorten sydämmet olivat liittyneet toisiinsa, monen helttymättömillä siteillä. Vieläpä nekin, jotka vähimmin olivat toisiansa ymmärtäneet, tunsivat nyt eron hetkellä sydämmellistä myötätunnetta toisiaan kohtaan, ja ero tuntui haikealta. Yhdessä suhteessa olivat kaikki olleet samaa mieltä: he kaikki ihailivat ja rakastivat, melkeimpä jumaloitsivat opettajaansa, vaikka kukin omalla tavallaan käsitti, sydämmeensä kätki ja elämässään toteutti ne opetukset, joita hän heille kaikille antoi samalla mitalla. Tieto, että he tähän saakka olivat lapsina keskenään seurustelleet, mutta tästälähtein tulisivat tapaamaan toisensa naisina, jotka itse olisivat vastuunalaisia teoistaan ja elämästään, lisäsi heidän mielialansa vakavuutta.
2.
Marian koti.
Kas niin, nyt sitä ollaan jälleen kotona, puheli Maria iloissaan, kun oli riisunut päällysvaatteensa, tervehtinyt vanhempia ja istuutunut salin yksinkertaiseen nappulasohvaan suuren sisarussarjan ympäröimänä. Mikä kiipesi hänen syliinsä, mikä sohvalle hänen viereensä, toiset kuhisivat hänen ympärillään. Kaikki toki tahtoivat ilmaista iloaan siskon kotiintulon johdosta.
— Meillä on ollut niin kovasti sinua ikävä, Maria-kulta sanoi eräskin ojentaen pienen suunsa suudeltavaksi.
— Tiedätkös, kun minä olen ollut kipeänä, kertoi toinen, ja silloinNinni luki minulle.
— Mutta en minä osaa lukea niin hyvin kuin sinä, kiirehti Ninni nöyrästi lisäämään.
— Ja äidillä on ollut aika puuha, kun on yksin saanut laittaa voileipämme, tiesi muuan pikku pallero.
— Ja tiedätkös, Helunalla on pieni vasikka.
— Vai niin, vai niin.
— Niin, se on ruskeankirjava.
— Ja Tiiti oli eräänä päivänä hukassa, kertoi vanhin poika, mutta se löydettiin sitten lukkarilta.
— Vai niin.
— Ja me olemme joka päivä olleet rannalla leikkimässä.
— Se oli varmasti hauskaa. Mutta oletteko myöskin olleet kilttejä sill'aikaa?
Lapset katsahtivat vähän noloina toisiinsa.
— Tai oletteko tuottaneet äidille paljon vaivaa?
— Minä olen pukeutunut ihan omin voimin, toimitti muuan viisivuotias pikkarainen ja vanhin tyttö, kaksitoistavuotias herttainen lapsi kertoi monasti nukuttaneensa pikku-veljen ja riisuneensa ja pukeneensakin hänet. — Ja sitte olen minä vielä leiponut korppuja äidin kanssa, lisäsi hän ylpeästi.
— Lapset ovat tosiaankin panneet parastaan, vakuutti äiti, kun kahvia toimetessaan sattui kuulemaan lasten pakinan.
— Ja Ninni on oikein parhaansa perästä koettanut olla sinun sijaisenasi, sanoi isä, joka kiikkutuolissa poltteli piippuaan. — Mutta, lisäsi hän laskien kätensä Marian päälaelle, me olemme kyllä kaikki sinua kaivanneet ja tulleet huomaamaan kuinka sinua tarvitsemme, rakas lapsi.
Maria suuteli kunnioittavasti isän kättä ja sanoi:
— Tuntuu hyvältä, kun kuulen sinun noin sanovan, isä, mutta luulen kuitenkin, että te kaikki kuvittelette minun toimittavan täällä kotona paljoa enemmän kuin itse asiassa teen. Kas niin, äiti, et sinä saa leikata leipää, sehän kuuluu minun tehtäviini, ja laskien pikku-veljen isän syliin meni hän pöydän luo ja otti kakun Ja veitsen äidiltä. Joku pienokaisista oli jo juossut noutamaan Marian siniraitaisen talousesiliinan, ja niin oli hän täydessä touhussa.
— Kuinka hupaista onkaan ryhtyä entisiin askareihinsa! No pienokaiset, jaksatteko vielä syödä yhtä paljon leipää kuin ennen?
— Jaksamme, jaksamme, vastattiin yhdestä suusta ja pieni pyöreäposkinen pallero sanoi:
— Äiti on leiponut tuota pääsiäiseksi, se on niin hyvää.
— Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroiMaria.
Siinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin pyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja koruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte nuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria säteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:
— Oi isä, oi äiti! kuinka hyvä ja onnellinen koti minulla on.
— Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan kaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein elämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.
— Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut kaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä kotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa suhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa osaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla arvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen kanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku velikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun pöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.
Kun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se oli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle kotolaiselle.
— Sinä et olekaan ostanut uutta pukua, tyttöseni, huomautti äiti.
— En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun tarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni, niin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi hän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset välttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.
Äiti syleili hellästi tytärtään. —
Kun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta, jotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän, tokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja kiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa päivää.
3.
Eeditin koti.
Suuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän työlampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit, kumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset kirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin totinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.
Professori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi käynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta kuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n paikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen taitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta. Opiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin istui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa kirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.
Hänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon, ja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan, ryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin kouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky ja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin harrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä iloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen saadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan huolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja mielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka uutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.
Kello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe lepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:
— Eiköhän jo olisi teenjuonnin aika?
— Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista, ettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.
Ja hän jatkoi lukemistaan.
Professori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen kirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.
Paremmin kuin puolen tunnin kuluttua nousi professori, pani pois silmälasinsa ja alkoi kävellä edestakaisin vihreällä matolla.
— Lapseni, sanoi hän lempeästi, sinä rasitat aivan liiaksi voimiasi lukemisella. Lepää nyt hiukan. Minä pistäyn sillaikaa katsomaan, miten teemme laita on. Minun ikäiseni mies tarvitsee jo tähän aikaan illasta jotain vahvistavaa.
Eedit painoi kirjansa kiinni, meni huoneen nurkassa sijaitsevan lasikaapin luo, otti sieltä ihmisen käsivarrenluun ja tarkasteli sitä huolellisesti.
Sillä aikaa meni professori keittiöön. Savupilvi, johon vielä yhdistyi pohjaanpalaneen maidon käryä, pöllähti häntä vastaan, ja keskellä tuota keittoastiain, talouskalujen, vaatteiden ja ruokatavarain sekamelskaa seisoi nuori palvelustyttö kuivaamassa lautasia hienoon servettiin.
— Eikö tee jo valmistu, tyttöseni, kysäsi professori sävyisästi.
— Kohta, vastasi tyttö. Ei kello vielä paljonkaan ole
— Kello on 1/2 10.
— Professorin kello käy aina edellä, ärähti tyttö. Ja minulla on ollut kyllin tekemistä, minä en voi sitä auttaa.
— Vai niin, vai niin, virkkoi professori tyynesti, sulki oven ja palasi kirjastoon.
Pian senjälkeen ilmoitettiinkin, että pöytä oli katettu. Professori tyttärineen istuutui tuon peräti ikävän teepöydän ääreen; pöytäliina oli ryppyinen, veitset paripuolia ja kiillottomia, lasit himmeitä, asettimet miten sattui, vailla kaikkea järjestystä. Sohvi neitsy tuli sisään kampaamattomana, suuri reikä hihassa ja esiliina noessa. Hän toi kaksi kupillista laihaa ja haaleata teetä ja poistui jälleen.
— Senappi maistuisi hyvältä tämän lihan kanssa, sanoi professori. —Luuletko sitä olevan, lapseni?
— En tiedä, isä, vastasi Eedit. Mutta minä käyn katsomassa.
Ei ollut. Professori tyytyi ilmankin olemaan, mutta huomautti kuitenkin:
— Hyvän äitisi eläessä oli aina senappia, hän tiesi, että se oli minun mielimausteeni.
Sanaton huokaus kohosi professorin rinnasta hänen muistellessansa hyvää lempeätä puolisoansa, joka niin monta vuotta tarkalla huolenpidolla oli koettanut tehdä kodin suloiseksi ja hauskaksi hänelle.
— Tee on aina kylmää ja puuro pohjaanpalanutta, pahoitteli Eedit nyrpeillään. Sohvi on kauhean huolimaton.
— En tiedä, mistä me ennen saimme palvelijamme, arveli professori, mutta he olivat siistejä, järjestystä harrastavia ja tarkkoja.
— Palvelusväki mahtoi silloin olla parempaa, sanoi Eedit. Mikähän lie siihen syynä? Ikävää se vaan on. — Isä, minä tarkastelin juuri käsivartta lasikaapissa; olisi hauska nähdä apinan käsivarsi eli eturaaja sen rinnalla.
— Sen saat nähdä tohtori L:n luona. Menemme sinne jonakuna päivänä.
Ja sitten syntyi isän ja tyttären välillä oppinut ja syvämietteinen keskustelu. Kolmentoista vuoden ijässä oli Eedit kadottanut äitinsä, juuri kun koulunkäynti eniten vei hänen aikansa. Äiti oli joskus koetteeksi opastellut tytärtään naisten töihin, mutta osaksi ei tyttöä suurestikaan haluttanut, osaksi huolehti isä hänen terveydestään, ja niin lakattiin kokeilusta vähitellen. Palvelija, joka emännän tarkan silmän valvoessa ja viisaasti ohjatessa teki tehtävänsä kunnollisesti ja täsmällisesti, ei osannut omin neuvoinsa pitää talossa samaa järjestystä, mutta toimeen kuitenkin tultiin, tämä kun vielä muisti poismenneen emäntänsä opetuksia. Mutta kun hän oli halunnut muuttaa, oli professori parka saanut nähdä kaikenlaisia palvelijoita. Hän ei enää uskaltanut toivoa, että saisi ruokansa määräaikana, tai että ne pienet, tuiki vaatimattomat toiveet toteutuisivat, jotka hänen hyvä vaimonsa tunsi ja aina iloksensa täytti.
Eedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin asioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja tottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei hänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin hauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin työskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut, että hän kävisi emännän toimiin käsiksi.
Niin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja onnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä tiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan tarkastellut.
Niin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen parantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä pahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan pohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan suuntaan.
4.
Ragnhildin koti.
Pienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld kyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu kirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut samassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana, ajatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen unelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui alakuloisuus ja välinpitämättömyys.
Samassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään korkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen, puettuna somaan iltapukuun. — Jumalani! Ragnhild, huudahti hän, vieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että meitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M—n luo.
— Oi kyllä.
— Oi kyllä, mikä vastaus se on? Miksi et ole pukeutunut? Oletko sairas?
— En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri itsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.
— Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla suostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?
— Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää haukotusta, ettei minua haluta.
— Ei haluta! — Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. — Sinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei olisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka täällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja uutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit ennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme hienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin perhettä.
— Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman minua.
— Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia. Minä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa mainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai kasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän sukuun, valitteli äiti.
— Minä olen niin läpeensä kyllästynyt kaikkeen, siinä koko juttu, äiti.
— Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet hermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit suosittavat huvittelua.
Ragnhild pudisti epäillen päätänsä:
— En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri huvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä tyydytä minua.
— Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää muuta.
— Tytöt ovat pintapuolisia ja mielisteliviä, nuoret herrat äiteläisiä, tanssi sietämätöntä, korttipeli inhottavaa — — —. Oi onnellinen Maria Ståle pappilassasi satoine askareillesi, rukkinesi ja patoinesi!
Rouva Cederskjöld hyrähti itkemään.
— Tätäpä juuri pelkäsin. Sinä olet yhtynyt heränneisiin. Oi minua onnetonta, mieletöntä äitiä, että minun piti salliakin sinun päästä imemään myrkkyä tuon vihatun papin puheista, pyhine kasvonilmeineen ja päättömine ajatuksineen.
— Äiti, äiti, älä puhu noinhänestä, huudahti Ragnhild.
— Juuri hän on sinut villinnyt, hän istuttanut hulluja ajatuksia päähäsi, hän tehnyt sinut kelvottomaksi seuraelämään, tottelemattomaksi vanhempiasi kohtaan, kaikkien ihmisten pilkanesineeksi. — — —
Äidin epätoivo herätti säälin tunteen Ragnhildissa.
— Äiti, sanoi hän, jo kauvan ennen rippikouluunmenoani, jo koko tämän viime vuoden, on minusta seuraelämä, semmoisena kuin tämä meidän, tuntunut inhottavalta, ihmiset epämiellyttäviltä. Ei liene luonteeni mukaista huvitella tähän tapaan. Ja luulen, että tämä täydellinen työttömyyteni senjälkeen kun lopetin läksyjen lukemisen, on syynä siihen, että olen pahalla tuulella ja väsynyt kaikkeen.
— Sinä olet erikoisen eriskummallinen, sanoi äiti pyyhkien kyyneleensä. Tytöllä, joka elää moisissa oloissa kuin sinä, ei tarvitse olla muuta tointa, kuin mitä sinulla on. Eikö ole kyllin koruompelutyötä, eikö puodissa kyllin virkkuuneuloja ja lankaa? Voithan kirjailla tai virkata ainakin pari kolme tuntia päivässä.
— Ei, äiti, se ei ole mitään tarpeellista, se ei tyydytä minua. Mutta ei puhuta enää siitä, eihän sitä voi auttaa. On totta, että rippikoulu aikana johtui mieleeni kaikenlaisia sekavia ajatuksia, ja paljon sellaista, jota ennen en ollut ymmärtänyt tai tullut ajatelleeksi, kävi minulle selväksi, mutta rakas äiti sinä et saa luulla, että meidän hyvä, kunnioitettava opettajamme olisi tahtonut tehdä minut tottelemattomaksi vanhempiani kohtaan. Olisitpa kuullut hänen puhuvan neljännestä käskystä! — Kuivaa kyyneleesi, äiti, en tahdo pahoittaa mieltäsi. Minä tulen mukaan kenraalin luo.
Rouva Cederskjöld katsoi epäillen tytärtään. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan niitä vakavia ajatuksia, joita viime aikoina oli herännyt Ragnhildin mielessä. Se vaan oli hänelle selvää, että tyttö seurasi häntä kutsuihin eikä tuottanut talolle häpeätä.
— Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi. Tiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme kirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse nunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää maailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä. Sinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun täytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä edullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi, huveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta kuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen ja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta Ragnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai hyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.
Hän loi pikaisen katseen kuvastimeen:
— Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy virkistellä niitä hiukan.
Hän meni.
Ragnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä. Hänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään väsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta mennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet äskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä hieno puku vaati.
5.
Tanssijaisissa.
Useimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet tanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin tarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia vieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan ette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia pukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset olivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin keksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita nuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren Alice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli todella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi valoisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin siemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja poskipäihin.
En tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni nainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti tehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat pikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana seurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti tanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen nenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon, kun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia kaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen hänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret, liehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät vaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua kilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.
Alkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen saadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei hän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa ja — se luettakoon lupa-aikojen ansioksi — sillä kertaa tarpeeksi tanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan. Toinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen huoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild Cederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti seuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui. Kateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy Lundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri piiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä katseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen tuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi tyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin kiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta häpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena sopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta kun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes katsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka kainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia vastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen kiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli Alice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy itse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi oli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä ollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia käsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan olisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin ja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi yöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja ja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää voidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten kateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän etuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan kerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän rukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin voi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen aikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli vaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä. Kun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen heti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden näköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja uusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään rikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden välillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa toiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet alakuloiseksi.
Uteliaana odotti Amy, kenellä naisista olisi onni saada tuo toinen lukiolainen, ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään hänen tulevan Ragnhild Cederskjöldin keralla, joka ollen pitempi tanssitoveriaan näytti tavallista ylhäisemmältä. Amy tietysti luuli, että Ragnhild oli käynyt saman pelon ja toivon kiirastulen lävitse kuin hän, ja nyt tunsi samaa nöyryytystä kuin Amy, ollessaan pakotettu tyytymään ylijääneisiin kavaljeereihin. Mutta niin ei ollenkaan ollut asian laita. Koska Ragnhild erittäin tänä iltana oli niin haluton seuraelämään, oli hän tahallaan vetäytynyt syrjähuoneeseen saadakseen siellä häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, ja koska hän niin alun aikaisesta oli saanut seurata mukana vieraisille ja tanssijaisiin, ja sentakia ennenaikaansa saanut kyllänsä tanssista, ei häntä vähääkään surettanut, tuliko hän tanssiin pyydetyksi, vaiko ei. Sitäpaitsi oli muiden arvostelu hänestä niin yhdentekevää, että hän vähät välitti siitä, vaikka jäikin istumaan tanssin ajaksi. Mutta kun hän näki tuon nuoren kavaljeerin ilman naista, tuli hän kuitenkin liikutetuksi hänen epäröivästä kumarruksestaan ja vaatimattomasta käytöstavastaan, ojensi hymyillen hänelle kätensä ja astui saliin. Lukiolainen ei nähtävästi tiennyt miten alottaisi keskustelun ja näytti panevan parastaan löytääkseen sopivaa kysymystä. Sen huomasi hyvin Ragnhild ja auttoi häntä hyväntahtoisesti alulle muutamalla vähäpätöisellä huomautuksella, mikä piankin antoi aihetta sujuvaan keskusteluun. Lukiolaista, joka ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, vaan ainoastaan hiukan tottumaton seuraelämään, rohkaisi Ragnhildin ystävällisyys ja se harrastus, millä hän näytti kuuntelevan hänen kertomuksiaan lukiosta, toverielämästä ja tavoista siellä. Kun Amy väliin silmäsi vastapariaan, ihmetytti häntä suuresti, miten nöyrästi Ragnhild tyytyi osaansa; hän ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan nauroikin, joskus oikein sydämmellisesti.
Täynnä suloa ja ilosta säteillen hyöri Alice Lager tanssin pyörteessä. Pikkukaupunkilaisten tapaan oli hänkin jo hyvin nuoresta saanut seurata mukana tanssijaisiin, mutta ollen luonteeltaan toisenlainen kuin Ragnhild, ei hän ollut kyllästynyt, vaan tunsi päinvastoin nautinnonjanonsa yhä kasvavan. Näissä tanssiaisissa esiintyi hän ensikertaa täysikasvuiseksi tunnustettuna, ja uusi kaunis pukunsa sekä yleinen suosio, joka tuli hänen osakseen, olivat omiansa suuresti lisäämään hänen onneaan ja iloisuuttaan. Vaikka hän olikin vielä niin nuori, oli hänellä jo kaikki taipumukset tullakseen ihailluksi kaunottareksi. Jokainen käden liike, katse, ele, hänen tapansa käydä lattian poikki tai nojautua lepotuoliinsa ja tuo kevyt, hilpeä, mutta kaikkea älyä puuttuva keskustelu todistivat, että hän oli kuin luotu tanssisalia ja seuraelämää varten. Tanssin loputtua keräytyi, kuten ennenkin, Alice Lagerin ympärille joukko sekä mies- että naisihailijoita. Ikäänkuin näkymätön vetovoima veti Amy Lundininkin sinne päin. Amylla oli, niinkuin sanotaan, jokapäiväinen ulkomuoto, ja hän itse oli hyvin onneton siitä. Hän olisi suonut itsellään olevan tummat, ajattelevat silmät, kuten Ragnhildilla, runsaat ruskeat kiharat, kuten Alicella tai jotakin, jota hänellä ei ollut, ja jota hän ei voinut koskaan saada. Ja mikä vielä vähensi hänen suloaan, oli hänen levoton, teeskentelevä käytöksensä sekä milloin ivallinen, milloin mairitteleva ja mielittelevä kasvojensa ilme. Hänen korkein pyrintönsä oli päästä Alice Lagerin läheiseksi ystäväksi, jotta edes hivenkin sitä sädehohdetta, mikä tätä ympäröi, lankeisi hänen osalleen. Jossain määrin oli hän jo siinä onnistunutkin. Alice oli siksi varma kauneudestaan, jottei hänen tarvinnut pelätä kilpailijaa, ja olihan Amy varattomimpia. Sitäpaitsi oli heillä kylliksi samoja harrastuksia. Ja kun Amy kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä oli koettanut lähestyä Alicea jo rippikouluaikana, oli Alice ilman epäilystä yhtynyt Amyyn vähääkään aavistamatta, miten katkeraa kateutta tämä uusi ystävä sydämmessään kantoi häntä kohtaan. Kun nyt Alice hilpeästi laski leikkiä tyttöjen kanssa ja hiukan veikisteli herrain läheisyydessä, koetti Amy parhaansa mukaan jäljitellä häntä puuttuen keskusteluun ja antaen toisten huomata, miten läheinen ystävä hän oli Alicen kanssa. Sillävälin tutki hän huolellisesti Alicen esiintymistapaa, katseli toivottomasti huoahtaen hohtokiviä hänen korvarenkaissaan, kiviä hänen sormuksissaan ja hänen kallisarvoista paksua rannerengastaan sekä koetti painaa mieleensä tuon vasta Helsingistä tuodun vaalean silkkileningin kuosia. Kun aljettiin pyytää toiseen franseesiin, tuli apteekkari koettamaan onneaan pyytääkseen Alicea. Ei onnistunut, hän oli jo pyydetty.
— Mutta, sanoi Alice tuolla omalla varmalla ja kevyellä tavallaan, teidän ei tarvitse osattomaksi jäädä. Tässä on ystäväni, neiti Lundin, joka tanssii mielellään.
Apteekkari kumarsi kohteliaasti ylen onnelliselle Amylle, tosin hiukan pettynyt ilme kasvoissaan. Tätä ei Amy kuitenkaan älynnyt. Hän oli liian onnellinen voitostaan.
Apteekkari oli kaupungin kunnioitetuimpia ja siistimpiä nuoria miehiä, ja olihan Alice kutsunut Amya ystäväkseen. Kuitenkin pettyi Amy jotensakin, kun hän huomasi apteekkarin olevan yhtä harvapuheisen, kuin hän itse oli äsken ollut kavaljeeriaan kohtaan. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt Aliceen, joka oli heidän vastatanssijanaan, ja joka kerta tanssissa yhdyttyään puheli hän innokkaasti hänen kanssaan jättäen Amyn oman onnensa nojaan. Taaskin kateus, taaskin katkeruus, taaskin pettymys!
Amy parka, miten paljon koettelemuksia! Miksi piti kaiken kuuluaAlicelle, miksi piti kaiken maailman hyvyyden langeta hänen osalleen?Onnellinen, onnellinen Alice!
— Hyvässä lykyssä, ajatteli Amy, menee hän naimisiin apteekkarin kanssa ja tulee kauneutensa ja rikkautensa takia yhtä arvossapidetyksi kuin kenraalin ja pormestarin rouvat.
Aamu alkoi sarastaa, kun iltasta tarjottiin ja heti sen loputtua erottiin. Ragnhild iloitsi sydämmessään, kun tämä ilta oli ohitse. Amy oli nyreissään, mutta täynnä uusia tuumia ja toiveita. Alice oli täysin onnellinen. Iloisen soiton säveleet ja suloinen imartelu kaikuivat hänen korvissaan, ja kaiken yötä uneksi hän voitoistaan.
6.
Kansakoulunopettaja.
— Tuomo, pyyhi kauniisti pois tukka silmiltäsi. Reetta, etkö ole pessyt käsiäsi tänään? Se on sinun tehtävä joka aamu ennen kouluuntuloasi. Miksi Pekka itkee? Eikö kertomataulu mene päähän? Oo, koetappas vaan palanen kerrallaan, niin saat nähdä, mitä aapiskukko siihen sanoo. No Janne, etkö osaa katekismusläksyäsi? Lue nyt kauniisti, kädet ristissä. — Kas niin. Mitä laki opettaa?
— Laki opettaa, mitä meidän pitää tekemän ja karttaman ja kuinka meidän pitää itseämme käyttämän Jumalaa, itseämme ja lähimmäistämme kohtaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä.
— Oikein. No voitko sanoa minulle, kuka sitten on lähimmäisemme.
— Kaikki ihmiset.
— Niin. Onko niinmuodoin pikku Pekka sinun lähimmäisesi?
— On.
— Miten sinun tulee kohdella häntä?
— Ei saa tapella.
— No niin — — sinun ei pidä tapella, vaan miten tulee sinun kohdella häntä?
Janne mietti hetkisen.
— Olla kiltti, vastasi hän viimein tuskin kuuluvasti.
— Oikein, olenko minäkin lähimmäisesi?
Janne hymyili hämillään.
— Ette.
— Enkö!? Miten sanotaan katekismuksessa. Kuka on lähimmäisemme?
— Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat.
— Siinä sen näet. Kaikki ihmiset, siis minäkin. Minkälainen tulee sinun olla minua kohtaan?
Janne vaikeni ja silmäili saappaittensa kärkiä
— Kuinka tulee koululapsen käyttäytyä opettajaansa kohtaan?
— Hänen tulee olla kiltti ja ahkera.
— Ja miten sanotaan katekismuksessa tästä?
— Lapsen tulee kunnioittaa opettajaansa, olla oppivainen ja luottaa häneen, vastasi eräs suurempi tyttö.
— Ja kuinka kuuluu raamatunlause?
— Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he pitävät huolta sieluistanne niinkuin ne, joiden tulee tehdä luku niistä, jotta he tekisivät sen ilolla eikä huoaten, sillä se ei ole teille hyödyllistä.
— Sinä osaat hyvin katekismusläksysi, pikku Fiina. Tuolla näkyy tulevan isäntä. Kun hän astuu huoneeseen, tulee teidän nousta seisaalle ja tervehtiä, niin tekevät kaikki kiltit kunnon lapset. Jos hän kysyy teiltä jotakin, niin katsokaa häntä suoraan silmiin ja vastatkaa ääneen ja selvästi.
Ja Jenny Björkman nyökäytti päätään ystävällisesti ja kehottavaisesti luokalleen.
Pari- kolmekymmentä punaposkista poikaa ja tyttöä istui pitkissä riveissä hänen edessään. He näyttivät niin somilta maalaispuvuissaan tyytyväisine pyöreine naamoineen.
Isäntä astui huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen suopeannäköinen mies. Hän tervehti ystävällisesti sekä opettajaa että lapsia, teki viimemainituille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten nähdä heidän vihkojaan. Niitä oli koko joukko, kaikissa enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita kirjainten tekemiseen.
— Me olemme kirjoittaneet vasta niin vähän aikaa, sanoi opettaja ikäänkuin anteeksipyytääkseen, mutta ajan pitkään käy kyllä paremmin.
— Sen uskon, vakuutti isäntä, mielestäni voi jo huomata edistystä.
Jenny näytti iloiselta.
— No lapset, onko hauska käydä koulua? kysyi isäntä.
Kaikki nuo iloiset lapsensilmät kääntyivät Jennyyn ja joku pojista vastasi:
— Kyll' se on lystiä.
Nyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi huvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien kautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä. Kun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi leikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei kuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai että heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin. Ei vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin joku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä lohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin taas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan huomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin muulla tavalla tyynnyttää heitä.
Kun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois kehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli jotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui mukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan lukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta. Hänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone koulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse oma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs naapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä kaikenlaisissa raskaimmissa töissä.
Nuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu toimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan oli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai tottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää säännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä oli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain voimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä oli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat eivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä hiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä, samoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat nämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että Jennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui hän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä, eikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin kirjoitti hän sisarelleen Elinille.
Viimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta ja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.
— Kuka siellä? kysyi Jenny.
— Minä, vastasi ääni, ja pieni pojan pallero pujahti sisään.
— Ahaa, Pekka, etkö ole mennyt vielä kotiin. Onko sinulla mitään asiaa?
— On, vastasi poika, äiti on niin heikkona.
— Onko hän taas huonompi?