The Project Gutenberg eBook ofErkki ja AinoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Erkki ja AinoAuthor: Kristofer JansonRelease date: November 24, 2011 [eBook #38121]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERKKI JA AINO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Erkki ja AinoAuthor: Kristofer JansonRelease date: November 24, 2011 [eBook #38121]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Erkki ja Aino
Author: Kristofer Janson
Author: Kristofer Janson
Release date: November 24, 2011 [eBook #38121]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERKKI JA AINO ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
Suomennos.
Porvoossa, 1887.Werner Söderström, kustantaja.Oulun uudessa kirjapainossa.
I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua.V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.VII. Voitto.
Ensimmäinen luku.
Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen kahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä, laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain viidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat kammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset, veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi huolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi tavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli hänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä vasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi riippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan hevosta metsästä.
Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän ei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun häntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja kun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon loistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen usein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti puhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän lepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä hän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös häntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli hänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.
Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin kuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun mukana oli myös perinyt isältään.
Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot, kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka puuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä, joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli puutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja, juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat ja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti kasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se kuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei huomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja haamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä, taloon vievässä kujanteessa.
Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä laudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan oli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa, luki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa lapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta sitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut talon haltuunsa.
Aino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa talossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine aituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista hiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti istui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen piippuaan kahvinsa juotua.
Nämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että Aino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja pilkallisesti huutanut: "hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!" kun tämä kulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli silloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt takaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan. Hän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän ylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi henkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat että oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan onnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut synkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin kulkiessaan tietä pitkin.
Pappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin talosta, — siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä oli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.
Kerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja tuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä toisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun neitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina, hyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja pyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja nytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä, joiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä tunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se löyhähteli.
Pastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa; siellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä, lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että kirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu ruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei mistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, aamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin, ikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja piipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella. Sitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä, joita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.
Istuessaan siellä kuuli hän kulkusten kilisevän, sen jälkeen oli niinkuin joku olisi huutanut: "hoi! tulkaa tänne!" ja hetken perästä astui renki sisään, ilmoittaen, että ulkona oli joku vieras mies, joka kyseli pastoria. Tämä pisti päänsä ulos ovesta ja näki ylioppilaan seisovan siellä, nahkaturkkiin puettuna, ruoska kädessä lumisena kiireestä kantapäähän asti.
"Suokaa anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että minä häiritsen teitä näin myöhään, mutta minulle tapahtui onnettomuus, kun matkallani ajoin kumoon pimeässä. Minä näin niin kirkkaan valon täältä ylhäältä, unohdin ohjakseni ja sitten — makasimme sekä minä että hevoseni ojassa — molemmat aisat palasina. Nyt, suokaa rohkeuteni anteeksi, kysyn teiltä, herra pastori, tahtoisitteko te lainata minulle rekenne kotiin asti. Sinne ei ole juuri pitkä matka ja minä lupaan lähettää renkini tuomaan sen takaisin vielä tänä iltana."
"Tehkää hyvin ja astukaa sisään niin kauaksi — kyllähän siihen keinon keksimme — tehkää niin hyvin" — ja vieraanvarainen pastori työnsi ylioppilaan ovesta sisään.
"Ei kiitoksia, herra pastori, voinhan minä sen ajan odottaa täällä ulkona, minä olen niin lumessa, etten tällä tavoin voi astua kenenkään huoneesen, ja sitä paitsi on minulla kiire kotiin."
"Mitä turhia! Teilläkö — kiire kotiin? Teillä on aina kiire kotiin, mutta kun minun onnistuu saada teidät käsiini, ette niin vähällä pääse minusta erillenne. Katsokaat, turkin ripustamme tänne — kestää ainakin tunnin ennenkuin reki on oven edustalla; sillä meillä on vähän kiire tänä iltana, katsokaa, tyttärelläni on muutamia ystäviä luonansa vähän pyörähtelemässä, ja sentähden on aina yhtä ja toista puuhaamista. No — suostukaa nyt tulemaan" — ja pastori hymyili, taputti ylioppilasta olkapäille ja koetti riisua turkkia hänen päältänsä.
"Ei, hyvä herra pastori" — "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" — ja turkki tuli väkisin pois päältä ja Erkin täytyi astua sisään. Seisoessaan oven kynnyksellä ja nähdessään lampun kirkkaan, rauhallisen valon, säpsähti hän ja oli vähällä kääntyä takaisin. Hän oli tullut tänne autiolta, pimeältä tieltä ja kovasta tuulesta ja oli matkalla kylmään, tyhjään, autioon kotiinsa, ja nyt — pieni, lämmin herttainen huone. Kuinka rauhallista täällä oli! Hän katseli lattiamattoa, hän tarkasteli ikkunaverhoja, katseli kaappia, niissä oli kaikellaisia korukaluja.
"No, — tahdotteko piipun?" sanoi pastori, siistien vähän huonettaan, — katsokaas tässä, ottakaa tämä tuoli — minulla ei ole muuta kuin tätä yhtä lajia tupakkaa tarjottavana, vaan sitä käytettiin minun nuorena ollessani, ja maalla ei saa olla hyvin vaativainen."
"Mutta minä häiritsen teitä." — "Mitä vielä, ette suinkaan, ette suinkaan. Jos ette olisi tulleetkaan, olisin kuitenkin korjannut nämät pois. Ja olihan se sitäpaitsi minunkin syy, että te ajoitte kumoon." Pastori hymyili lempeästi ja pani kokoon paperinsa ja kirjansa. "No — lasillinen olutta. Tahi kupillinen teetä?"
"Ei, sydämelliset kiitokset, älkää mitään puuhailko minun tähteni, herra pastori."
"En, en, vaan kupillinen lämmintä teetä tekee hyvää ankarasta tuulesta tultua." Ja pastori soitti kelloa, ja tee tuotiin sisään. Siten jäi ylioppilas istumaan pastorin huoneesen, pehmeään nojatuoliin, piippu suussa, ollen kuin kotonaan ja pastori istui häntä vastapäätä.
"No — eikö teidän mielestänne täällä ole hauska?" kysyi pastori hetken äänettömyyden jälkeen, huomattuaan, että ylioppilas katseli ympärilleen; "saisittehan tekin, herra ylioppilas, yhtä hauskan kodin, jos menisitte naimisiin."
Ylioppilas hymyili. "Vai niinkö luulette, herra pastori? Ehkäpä. Mutta minä olen jo kihloissa yhden kanssa enkä siis voi mieltyä keneenkään toiseen."
"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, uskallanko kysyä?" Ja pastori tarkasteli häntä hämmästyneenä ja muutti tuolinsa lähemmäksi.
"Kirjojeni, tieteeni kanssa," vastasi ylioppilas tyynesti.
"Noh — eikö ole sen vaarallisempaa," sanoi pastori, hymyili, ryyppäsi teetä ja muutti taas tuolinsa entiselle paikalle. "Kirjoja on meille kaikille yltäkyllin. Mutta on eroitus kirjojen ja ihmisten välillä."
"Kuolleet kirjat ovat mielestäni useinkin elävämmät kuin elävät ihmiset, ja ne puhuvat viisaammin kuin useimmat nykyaikaan."
"Niinkö? Te liioittelette. Oletteko te, vaikka olette niin nuori, jo ihmisvihaaja. Ei, nuori ystäväni, luottakaa enemmän maailmaan."
"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vaan voisin."
"Ettekö voi? Menkää ulos maailmaan, niin kyllä voitte. Te vaan aina kökötätte sisällä ettekä anna auringon valon tahi raikkaan ilman tulla huoneesenne. Ei, menkää ulos maailmaan, siellä on taistelukenttä sellaisille miehille kuin te olette."
"Minä olen ollut ulkona maailmassa, herra pastori, mutta minun kävi niinkuin etanoiden, jotka huomaavat vaaran olevan lähellä. Minä vetäsin sarvet sisään ja kiirehdin kotiin, sillä siellä tiesin olevani suojassa."
"No, koettakaa kuitenkin uudelleen vielä kerta. Vahinko, että kaikki tuo viisaus ja työ menee maailmalta hukkaan. Ettekö usko, että kaksi kirkasta silmää voisi teidät vangita? Kukoistavat kasvot? Mitä?"
"Voi olla mahdollista. Minä olen lihaa ja verta niinkuin kaikki muutkin enkä minä koskaan sulje silmiäni sille mikä on kaunista. Mutta vuoden tahi kahden perästä rikkoontuu kuori, kauniin omenan on tänne pistänyt. Eva on syönyt hyvän tiedon puusta."
"Ei, hyi, hyi, minkätähden noin puhutte? Ettekö muista, että minullakin on tytär?"
"Löytyy aina poikkeuksia, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä lapsi, minun luullakseni. Lapsen sielu on kuin vaha, sitä voi muodostaa monella tavalla. Täytyy vaan koettaa oikein käyttää talttaa. Vaan kuinka moni sitä tekee? Tahi mitä nykyjään tulee kuvanveistäjien työhuoneista? Psykejä ehkä? Ei, Jumala paratkoon, niitä ei ole monta, herra pastori. Ei, sieltä tulee ylpeitä muotinukkeja tahi sivistymätön, riitainen porvarimatami."
"Te tuomitsette ankarasti ja — niin, suottehan anteeksi jos sanon suoraan, — mielestäni liian pikaisesti, liian suurella nuoruuden innolla. Ei olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."
"Minä tuomitsen sen mukaan, mitä olen nähnyt, enkä ole siinä voinut niin suuresti erehtyä. Ja, herra pastori, minä olen nähnyt tyttöjä, jotka miehessä voisivat herättää toivoa ja rakkautta, jotka voisivat lämmittää ja kirkastaa koko hänen elämänsä, raittiita lapsensieluja, joissa avaran maailman elämä vielä uinaili uskollisissa, toivehikkaissa silmissä, ujoilla, punottavilla poskilla, puoleksi avonaisella suulla ja tarkkaavilla korvilla, kun täysi-ikäiset puhuvat, jotka peljästyivät kuin säikähtynyt hirvi, kun heitä katseli tahi puhutteli, mutta jotka sille, joka kerran oli saavuttanut heidän täydellisen luottamuksensa, lahjoittivat koko puhtaan sydämmensä ajatuksineen ja toiveineen. Ja minä olen nähnyt näitä samoja taas muutaman vuoden perästä. Mitä olivat he oppineet? Niin, he taisivat keikailla ja pyörähdellä vannehameissaan, he taisivat käyttää viuhkojansa ja nauraa vähäpätöisille sukkeluuksille, taisivat lörpötellä teeseuroissa ja ilmoittaa uusia kihlauksia. Ah, he olivat valinneet katinkullan puhtaan kullan asemesta, tanssisalien kynttilän valon lämmittämän, kirkkaan auringonpaisteen sijaan. Loistava univormu, se heidät hurmasi, tyhjät pähkinäkuoret, pinta, herra pastori, he ovat valinneet elämän tässä maailmassa, eivätkä elämää Jumalassa."
Ylioppilas nousi tuoliltaan ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Hänen katseensa oli luja ja totinen, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla millä äänellä hän puhui ymmärtääkseen, ett'ei minkään vieraan käden sopinut tähän kajota. Pastorikin huomasi tämän, hän näki sen vielä selvemmin ylioppilaan hehkuvista silmistä. Hän istui sentähden hetken hiljaa, pudistellen vaan hajamielisenä päätänsä.
"Älkäämme nyt enään siitä riidelkö," sanoi hän vihdoinkin iloisesti, kohottaen päätänsä, "paha kyllä, on liiankin totta, että nykyajan tytöt viettävät aikansa vaan komeudessa ja kaikellaisessa muussa turhuudessa. Mutta, ettekö luule, että nainen voisi tehdä kotinne hauskaksi, jos hän ei olisikaan aivan teidän mielenne ja määräyksenne mukainen, sillä katsokaas, mahdotontahan on löytää ketään täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi joku, joka voisi keittää ruokanne, ommella vaatteenne ja pitää kaikki siistinä ja puhtaana, ettekö silloin luule, eitä tulisitte lempeämmäksi ja voisitte vähän enemmän luottaa maailmaan —."
"Minä pelkään, ett'ei se riittäisi, herra pastori. Jos minä kerran valitsen itselleni vaimon, niin ei hän jaa olla kyökkipiika tahi ompelija tahi pesijä, vaan hänen täytyy olla minun vertaiseni kaikessa. Hänen täytyisi seurata minua kaikkialle, ei ainoastaan aterialle, vaan myös kirkkoon, ympäri koko maailman niin kauas kuin ajatukset lentävät. Hänen täytyisi lukea minun sydämmeni sisimmät ajatukset, koskaan siihen kyllästymättä. Hänen täytyisi huojentaa kaikki huoleni, hänen täytyisi valkealla kädellään pyyhkäistä pois kaikki synkät varjot, hänen sylinsä täytyisi olla avoinna, kun minun väsynyt sieluni tarvitsee lepoa. Hänen täytyisi rakastaa minua yli kaiken maailmassa ja olla vähäpätöinen omasta mielestään, vaan kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas, että hän ansaitsisi saada toisen ihmissielun lahjaksi. Mutta, herra pastori, mistä sellaisen voisi löytää, siinä juuri kysymys?"
Samalla aukeni ovi ja sisään juoksi pieni tyttö säteilevin silmin ja lämpimänä tanssin jälkeen, valkoisessa puvussa, loistava punainen nauha vyöllä ja kukkaseppele sileiksi kammatuissa hiuksissa huutaen: "Isä, isä! Nyt täytyy sinun —"
Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät aivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä tiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin suloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.
"No lapseni, mitä tahdot?" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi tuolissaan.
"Ei, ei mitään", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta ylös, — "niin sinun täytyy" — ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas voinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. "Ha, ha, ha, — he tahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra ylioppilas?"
"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään", vastasi ylioppilas, hän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.
"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut kanssani", sanoi hän, tarttuen isänsä käsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.
"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko", sanoi pastori, nipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.
"Tiedättekö, herra ylioppilas", sanoi hän äkkiä, kääntyen ylioppilaasen, "mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana nuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. — Mitä joutavaa! Ei nyt mitään vastahakoisuutta, — saattepa nähdä, että se on teille hyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte mieltyä", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas seisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä lujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään muualla.
Mutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas puhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös kuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen olisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että hupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi melua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui koivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja naapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia, eivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he kävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan tansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja käyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat tuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja survomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja muutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan valkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat, panivat he ne jälleen kokoon.
"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina olla", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat kiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. "Koetammeko me molemmat, Sanna?" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, "miten kotonasi voidaan? — mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä kuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin käyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me molemmat". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja painoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.
"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas," sanoi pastori, "niin saamme nähdä kuka tanssii paraiten — pysy nyt vaan tahdissa, Sanna."
"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään", vastasi ylioppilas, pudistaen päätänsä.
"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia — eikö täällä ole ketään, joka pyytäisi ylioppilasta?"
Hänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessäMarkus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessäänAinoa ja toista pientä tyttöä.
"Ylioppilasko vai maisteri?" kysyi Markus raapaisten jalallaan.
"Ei kumpaakaan", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin."Kiitos, minä en tanssi."
"Oi, kyllähän ke tanssitte", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä, saadakseen häntä seuraamaan itseään. "Ylioppilasko vai maisteri?" kuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. "Oi, kyllähän te tanssitte", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä veitikkamaisesti.
"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen auta", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.
"Ylioppilasko vai maisteri", kuului taas.
"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis ylioppilas."
Aino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas ei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut innokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa olisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä musiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin jäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä reippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan katseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin kasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin! Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja ilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin turvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi hänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes takaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: "ei enään, nyt tahdon levätä", vasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön istumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja hengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä alkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä jälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä liikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen oli pudistanut päätänsä.
"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?" kysyi Erkki leikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.
"Minä en pyydä ketään!" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan, jonne häntä juuri pyydettiin.
Ylioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön, joka kolmatta kertaa hänelle niiasi. "Mitä tahdot?" kysyi Erkki, tarttuen hänen leukaansa. "Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää", oli vastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi siis koetella uudelleen. "Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?" kyselivät hänen ystävänsä uteliaana. "Oi, hän oli niin hyvä, — niin hyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni". — "No, onko se totta, niin tahdon minäkin koettaa"; — "ja minä" — "ja minä". Ylioppilas oli oikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen niiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille kieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.
"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pastori ohimennen hänen korvaan.
"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen." Ja hän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai kunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti maljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi maljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin kirkossa.
"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän", sanoi isä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.
"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.
"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken", vastasi pastori. Aino tuli hänen luoksensa. "Enkö saisi olla laulamatta, isä", kuiskasi hän puoleksi valittaen, "minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun ylioppilas on täällä."
"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä", vastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.
"Hän ujostelee teitä", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.
"Vai niin", vastasi tämä hajamielisesti, huomatessaan kuinka vastahakoisesti Aino astui lattian yli.
Erkki istui sohvaan ja kuunteli tarkasti. Aino lauloi useita kansanlauluja. "Kiliä mä paimensin", "Oi Ola, Ola mun armahani", ja lopuksi "Pikku Katri." Hänen äänensä värähteli ensin vähäsen ja oli hiukan kimakka, mutta mitä enemmän hän lauloi, sitä paremmin sujui. Hän lauloi niin luontevasti, koristelematta ja kuitenkin niin tunteellisesti, sydämellisesti ja elävästi, niinkuin olisi hänen sydämmensä sykkinyt joka säveleessä. Ylioppilas istui ajatuksiinsa aivan vaipuneena.
"Mitä pidätte näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pastori, muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä.
— "Mitä sanoitte? — Oi kyllä, hyvin paljon. Minusta tuntuu, kuullessani niitä laulettavan, niinkuin näkisin koko elämän edessäni."
"Niin, eikö se ole totta? Laulakoot muut vaan liverryksiään ja koreita laulujaan, mutta toista ovat minusta nämät kansanlaulut."
"Hänosasilaulaa, hän ymmärsi sanojen merkityksen, hän näki laulaessaan kuvat elävästi edessään. Teidän tyttärenneosaalaulaa."
"Niin, sen mielestä joka on vähään tyytyväinen."
"Sydämmelliset kiitokset laulustanne", sanoi ylioppilas samassaAinolle, joka kulki hänen ohitseen.
"Ei mitään kiittämistä, se kävi niin huonosti", vastasi tämä, kiiruhtaen punastuneena pois, mutta hän oli kuitenkin iloinen, kuin ylioppilas sanoi tämän.
Oli yösydän, kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa. Hän meni huoneesensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmä, ja kirjat, hänen elämänsä, hänen morsiamensa olivat pöydällä pitkässä rivissä. Hän heittäytyi tuolille ja peitti päänsä käsiinsä. Mielensä oli niin rauhaton että hän ei voinut vielä mennä levolle, vaan kulki edes takaisin lattialla, kädet selkänsä takana. "Miten kummallista, minä olen taas tullut lapseksi, aivan niinkuin entisinä aikoinani, ja se oli suloista, viehättävää ja hurmaavaa, ja hän, Aino, oli niin herttainen, niin lapsellisen viaton ja sydämmellinen, sen tunsin laulustakin. — Vaan, eikö kaikki tämä kauneus, iloisuus ja viattomuus jo muutaman vuoden perästä katoa maailman suuressa melskeessä ja muutu muodin ja seuraelämän orjuudessa, kuinka surkeata!"
"A-haa", sanoi hän haukottaen — "hyvältä tuntui päästä jälleen kotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea kirjaani 'Casparis Jesaias'."
Hän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä nuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli sitä kauan, kauan. "Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin vaalea", mutisi hän, "mutta hän on pian muuttuva — niin hän on muuttuva." Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä, luki iltarukouksensa ja vaipui uneen.
Toinen luku.
Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
Seuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan kuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla istui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin illallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys, joka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa, jatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki muisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen, valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori, iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas joskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien, pysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut askeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt kohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.
Erkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli kysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin, kiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan — siitä e: tosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen mennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.
Seuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas kuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä kulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin kauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa jokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä, kuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen siunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen, että hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko tämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen kaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät, kosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin perästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen käsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi ja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä, pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla alttarin edessä.
Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin ennen.
Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen käveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja kulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen ja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui tytön luokse.
Aino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat hänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta Erkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.
"Hyvää huomenta, neiti Aino", sanoi hän nostaen hattuaan.
"Hyvää huomenta", vastasi Aino, punastuen ja katsahtamatta häneen.
"Onnea ripille pääsöönne", sanoi ylioppilas, ojentaen hänelle kätensä.
"Kiitos paljon", vastasi Aino, ruveten taas astumaan. Ylioppilas ei päästänyt häntä, vaan kulki hänen sivullaan.
"No — eikö tunnu kummalliselta olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Enpä tiedä. Minun mielestäni on niinkuin ennenkin", vastasi Aino.
"Eikö ole yhtään eroitusta?" kysyi Erkki.
"Ei mitään muuta kuin se, että nyt yksin hoidan taloutta", vastasi taasAino.
"Ja elämänne on muuten entisellään, samat ajatukset, samat unelmat? —Ettekö ole halunneet pois kotoanne?"
"En koskaan."
"Eikö teidän mielestänne teillä koskaan ole ikävä kotonanne pappilassa?"
"Ei."
"Mutta mitä te oikeastaan toimitatte siellä koko pitkän päivän?"
"Mitäkö minä toimitan?" sanoi Aino, ja katsahti ensi kerran ylioppilaasen hymyillen, sillä hän ei ollut koskaan kuullut niin kummallista kysymystä. "Niin, onhan siellä paljonkin toimittamista. Ensin kun nousen ylös aamulla keitän isälleni kahvia, sitten kuorin maidon, soitan vähäsen ja valmistan päivällisen. Ja iltapäivällä on yhtä ja toista tehtävää, ompelusta sekä paljon muutakin. Minä hoidan puutarhaa, autan karjakkoamme hänen lypsäessään lehmiä ja sitte tulee taas illallisaika."
"Mutta noina pitkinä, synkkinä talvi-iltoina varmaankin enimmäkseen luette?"
"Luen? En, miten saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Aino kummissaan.
"Ettekö saisi aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas hänkin kummissaan.
"En, mutta isäni lukee minulle ääneen joskus illallisen jälkeen."
"Ja se on mielestänne hauskaa?"
"Eipä juuri niin hauskaa. Hän aina valitseepi sellaisia hyödyllisiä kirjoja, eivätkä ne ole yhtään hauskoja."
"Mutta ettekö lue mitään itseksenne?"
"Kyllä joskus vähäisen. Minä olen lukenut Robinson'in ja jonkun kertomuskirjan, nimeltä: 'nuorille lukijoille', ja sitä paitsi muutaman vanhanaikuisen kirjan isäni kaapista."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
"Nyt olin varmaankin tyhmä," ajatteli Aino, ja veri nousi hänen poskiinsa.
Erkki huomasi tämän ja tuli äkkiä totiseksi.
"Älkää luulko, neiti Aino, että teille nauran; siihen ei minulla ole mitään syytä, minusta oli vaan niin outoa ja hauskaa kuulla, että nuori, teidän ikäisenne tyttö niin vähäisen tuntee maailmaa eikä ole lukenut romaaneja ja kaikellaisia kirjoja, ennenkuin voi niitä täydellisesti käsittää."
"Minä olen myös lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain lahjaksi ripille mennessäni", lisäsi Aino, ikäänkuin parantaakseen tyhmyyttään.
"Vai niin — kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.
"Kuka ne on kirjoittanut? — Kas sitä en tiedä, mutta mustilla kansilla on kultaristi."
Erkki puri hammastaan, sillä hän ei enään tahtonut hymyillä, ja Aino huomasi tämän.
"Niin, kyllä minä sen tunnen", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa ylös. "Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja taskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen, kultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa niin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte nähdä, että sitä kannattaa lukea." Ylioppilas otti taskustaan pienen paperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.
"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi", sanoi Erkki pysähtyen, "minä menen tännepäin", ja sen sanottuaan lähti hän pois.
"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa", ajatteli Aino hänen erottuansa. "Minä puhuin varmaankin hyvin tyhmästi", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.
"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in" — ajatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. "Hyvänen aika, kuinka viaton ja lapsellinen — lukenut Robinson'in."
Huoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna:"Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut AdolfMonod."
Kun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko tämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt — vaan ei kuitenkaan tarkkaan.
"Mitä pidätte siitä?" kysyi ylioppilas.
"Kyllä — paljon — mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita", sanoi hän vähän ujosti.
Ylioppilas katsoi häneen terävästi. "Te ymmärrätte niin vähän sellaisia asioita", toisti hän. "Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se on varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte."
"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo."
"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun hyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos tahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä kutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle oletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?"
"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"
"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata."
"Ottaisinko — en — minä en luule, että isäni siitä pitää.Romaania —"
"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa."
"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan. Meillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien romaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken."
"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden lukemisesta."
"Ah, — enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista, sillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon mieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä mitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä vuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä puhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa puitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen."
Ylioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.
"Niin, eikö totta, — teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja lintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi jotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte vastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita."
"Niin, aivan niin — ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että vuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö teidänkin mielestänne?"
"Hm", sanoi ylioppilas surullisesti, "ei juuri niin, mutta kerran oli minunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se aika on jo aikoja sitten mennyt."
"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?" kysyi Aino, katsahtaen totisesti ylioppilaasen.
"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka sen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa."
"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?"
"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin leikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on parempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa. Mutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä ymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä —."
"Luuletteko siis, että minä saan surua?"
"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te enään riemuiten juoksentele niityillä."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi, lähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme."
"Suuri kiitos!"
"Miten kummallinen tuo ylioppilas on", ajatteli Aino, astuessaan yksin tietä pitkin, pappilaan päin, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran puheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? — — ja nyt rupean minä lukemaan romaania."
"Hän on vielä entisellään", ajatteli ylioppilas, "jotenkin lapsellinen. Muistan vielä hänen katsettaan kirkossa — hm, tässä sielussa on monioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä nukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy pudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä taitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut. Hänen katseensa kirkossa petti minua — — mutta ei, se ei pettänyt minua, odota, odota vaan." — —
Ylioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan heidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä nähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.
"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista", sanoi hän loistavin silmin, "oi ne olivat niin —" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten — "minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran, Saisinko?"
"Niin monta kertaa kuin haluatte", vastasi ylioppilas.
"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin hauskoja."
"Vai niin", vastasi Erkki.
"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan", jatkoi Aino innostuneena, "eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin, vaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella keihästelyä ja tanssia —"
"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen, urhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa —?"
"Niin, herrat eivät enään ole samallaisia kuin siihen aikaan", sanoiAino.
"Eivät, vaan nykyaikana ritarit käyvät hännystakissa ja ovat nyreän näköiset", vastasi ylioppilas.
"Mutta jos minä olisin elänyt siihen aikaan, kuin" —
"Niin olisitte nähneet kaikkea tuota ihanaa ja kummallista, ajattelette varmaankin? Mutta sitä voitte vieläkin, neiti Aino."
"Voinko?" kysyi Aino, katsahtaen häneen hämmästyksissään.
"Voitte kyllä, jos vaan tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla rannalla, tiedättekö, on vanha jättiläishauta. Sinne on Angantyr veljineen haudattuna. Kun nyt yöllä tuulee ja myrskyilee ja synkät pilvet kulkevat kuin mustat, korskivat hevoset, kun aallot vaahtoavat ja loiskuvat valkoisina maata vasten, silloin taivas leimuaa, ja Hervör vaatii kuollutta isäänsä esille. Ukkonen jyrisee, haudat aukenevat, kuolleet puhuvat sinulle myrskyn siivillä. Sinua värisyttää ja pelottaa, niinkuin jäinen käsi olisi sinuun tarttunut, sinä suljet ikkunan, ristit silmäsi ja katselet varovaisesti onko ketään sisällä, ja kun kuu heittää hopeitaan kedolle ja kaikki näyttää vapisevan sen kalpeassa valossa, ja keijukaisten kuningas liitää eteenpäin sukkelasti ja keveästi, silloin tulee keijukainen, tuoden Orvarodd'ille kuun säteistä kudotun paidan. Hän tanssii leikkien hänen edessään viheriällä nurmella, siksi kuin kaikki katoaa sumuun, ja sinä et näe kuin kiviä, puita, maata ja jokea, joka kohisten ja pauhaten virtaa ohitse."
Ylioppilas oli tätä kertoessaan pysähtynyt ja Aino kuunteli häntä hämmästyksissään. Kun hän vaikeni, seisoi Aino, ikäänkuin uneksien, mutta heräsi sitten ja sanoi hymyillen:
"Nyt laskette leikkiä. Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että tuo kaikki tapahtui Tanskassa?"
"Tanskassa, Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, se on sama. Mielikuvituksen maailmassa ei nimistä huolita. Sanotaan vaan 'minä tahdon', niin se on edessäni. Siten voitte keskellä talvea mielessänne kuvailla Itämaita hehkuvine väreineen, tuoksuvine kukkineen ja kesällä Grönlannin tunturin, lumen ja jään peittämänä."
"Kyllähän minä tiesin, että voisin uneksia sellaista, mutta valvoessa —"
"Jos sitä voitte uneksiessanne, niin voitte myös valvoessanne joka kerta kuin annatte ajatuksenne vaipua unelmiin."
"Niin, — mutta miten te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään sellaista?"
"Te olette myös viisas, Aino neiti, sentähden voitte tekin ajatella sellaista. Viisaat näkevät, mutta tyhmät eivät näe mitään. Sentähden on lapsi paljon viisaampi kuin täysi-ikäinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi panee kuvaillessaan elämän ja sielun kaikkeen, mutta aikaihminen useinkaan ei näe elämää eikä sielua missään ja tätä kutsuu maailma viisaudeksi. Aikaihminen voi ottaa kukan, leikata sen palasiksi, laskea heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, nauttii sen kauniista väristä ja suloisesta tuoksusta ja ajattelee: 'asuukohan tässä keijukainen, josta olen lukenut kertomuksissa?' Ja kun lapsi voi nähdä taivaan täynnä enkeleitä, aikaihminen ei voi huomata muuta kuin la'en, joka on milloin sininen, milloin harmaa. Ja kun lapsi luottamuksella rukoukseensa jättää itsensä Jesuksen haltuun, pelkää aikaihminen tulipaloa ja sairautta tahi muuta semmoista. Kuka on siis viisaampi? Lapsiko vai aikaihminen? Raamattu pitää lasta viisaampana, vaan maailma aikaihmistä. Kumpiko lie oikeassa? Mutta ainoastaan raamatullahan on avaimet taivaan valtakuntaan ja siinä on kirjoitettuna: ei kukaan pääse tähän sisälle, joll'ei hän ole niin viisas kuin lapsi."
"Löytyykö siis ketään, joka ei usko Jumalaa?" kysyi Aino totisesti.
"Löytyy monta, monta, ja kun te tulette enemmän muitten ihmisten sekaan, saatte tekin nähdä ja kuulla heitä. He pilkkaavat kaikkea mikä on pyhää ja kansa nauraa heille ja kutsuu heitä sukkeliksi."
"Ja tällaiset ovat ihmiset! Te puhutte minulle niin pahaa aikaihmisistä, että minua peloittaa tulla siksi."
"Teidän ei tarvitse peljätä, Aino neiti; täysikasvuiseksi täytyy jokaisen tulla; kysymys on vaan voitteko nähdä, niinkuin entisinä aikoinanne, voitteko tyytyä 'lapsenloruihin' ja luottaa siihen, että Jumala on sanova: 'sinä olet viisas, sinulle on ovi avoinna'."
"En luulisi sitä niin vaikeaksi", vastasi Aino, "sillä minun mielestäni se on niin selvää, ett'ei toisin voisi ollakaan."
"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa on aina terävät silmät, mutta vanhemmaksi tultua tulee ihminen aina lyhytnäköisemmäksi ja silloin on vaan koetettava hankkia sopivia silmälasia. Mutta älkää myöskään peljätkö, sillä Raamatussa on kirjoitettuna: 'kun Jumala on kanssamme, kuka voi silloin olla meitä vastaan'."
Kun he sinä päivänä erosivat, jäi ylioppilas kauaksi aikaa katselemaan hänen jälkeensä.
"Hän on rohkea ja vahva", ajatteli Erkki, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen, ei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja rohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä haavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?"
Siitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he tapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle vanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja uljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset siellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä kaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut uneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä näki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään; hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla paikalla missä hän nyt itse istui.
Tahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin aikaa lukemiseensa.
Ylioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska puhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi niin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen edessään. "Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni", ajatteli Aino, ja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut panna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän Hottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla, — kaukana täältä.
Kolmas luku.
Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
Ylioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä siihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi mennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin kummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa. Olihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin leivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa kasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin se joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja muodostuvat lehdiksi.
Hänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän kerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.
"Neitikö kipeänä?" toisti Mari kummastuksissaan, "ei pikkustakaan; hän lähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja —"
"Kaupunkiinko? — lähtikö hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas hämmästyksissään.
"Niin, onko se mikään kumma?" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, "hän lähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden totta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi."
Ylioppilas malttoi taas mielensä. "Hyvästi, ja sano terveisiä pastorille", sanoi hän jatkaen matkaansa.
Hän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän katsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan huoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen ei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä kiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin lattialle. "Hänkin lähti kaupunkiin", ajatteli hän, "sitä tietä piti hänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen heräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi, todelliseksi naiseksi, — ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja herättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten — on ilo mennyt, seuraavana päivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois risuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän toisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. — — Niin, siihen loppui se satu."
"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen — hän taisi niin uskollisesti katsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli puhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi hän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan kokeneempana. — — Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on varmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!" — —
Kerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja ylioppilas astui sisään.
"No kuinka harvinainen vieras", sanoi pastori, käännyttyään ja huomattuaan kuka tulija oli.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät.Kuinka voitte?" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.
"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut kaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän siellä."
"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, — niin, hän on poissa, tuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi oloonsa." Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.
"Vai eikö hän viihdy siellä?" kysyi ylioppilas uteliaana.
"Ei hän raukka näy viihtyvän. — Voittehan itse ajatella, hän on ensi kerran kaupungissa aivan ventovieraiden ihmisten seurassa ja aivan uusissa oloissa."
"Mutta mitä se voi vaikuttaa? Minä luulin, että nuo uudet olot vaan hämmästyttäisivät häntä."
"Niin, tässä saatte itse nähdä", sanoi pastori, ottaen kirjeen pöydältä. "Saatte mielellänne lukea sen, jos vaan haluatte. Siinä ei ole mitään salaisuuksia. Mutta älkää tarkastelko kirjoitusta."
"Oi, — suuri kiitos!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki siitä seuraavan:
"Rakas isäni!
Anna minun tulla kotiin, sillä täällä kaupungissa on niin ikävä. Minä itken melkein jok'ikinen päivä, sillä minä en tiedä mitä minusta voi tulla. Jos teen mitä tahansa, on kaikki vaan hullusti. Milloin pitää minun olla yhdellä, milloin toisella tavalla. Välistä täytyy minun niiata maahan asti, joka kerran kun tapaan kadulla jonkun herran, joka tervehtii minua, ja sitten täytyy minun katsella hänen silmiinsä ja hymyillä, niin he sanovat. Ja sitten huomaan minä olevani niin tyhmä kaikenlaisissa asioissa, ett'en tiedä mitään enkä voi mistään puhella. Kotona oli mielestäni niin helppo puhella ja ylioppilas jutteli niin paljon, jota ymmärsin ja oli hauska kuunnella. Mutta täällä ei koskaan puhuta sellaisista asioista. He kysyvät kuinka monta kertaa viikossa posti tuli kotiin, kuinka kauan olen käyttänyt pitkiä hameita, ja he kertovat, että Olga Lindströmin kaulus oli vinossa, että luutnantti Karlsson oli kolme kertaa tanssinut Helena Belsin'in kanssa ja saattanut häntä vaunujen ovelle. Vaan semmoista en minä ymmärrä enkä huomaa ja istun vaan siellä, vastaan kysymyksiin ei tahi kyllä, häpeän ja punastun. Minä en tiedä mikä siihen on syynä, ett'eivät herrat täällä ole samallaisia kuin kotona. Minä tarkoitan, kuinka ylioppilas tavatessaan minut tiellä ainoastaan nyykäytti päätään ja kohotti lakkiaan; mutta täällä he kumartavat ja kääntelevät itseään melkein joka sanaa lausuessaan ja sanovat lakkaamatta neiti ja pyyhkäisevät viiksiään. Tähän en minä ole tottunut, vaan tulen ujoksi ja olen ääneti. Ja jos koetan vähän puhua, rupeaa sydäntäni tykyttämään, veri nousee poskiini ja silloin — silloin tekisi mieleni itkeä. Täällä kotona, missä asun, hyväilevät he minua ja sanovat, ett'ei minun pitäisi sillä tavoin vastata, vaan sanoa niin ja niin. Täällä on ilkeä vanhapoika, jota kaikki sanovat Erkki sedäksi ja joka aina vaan kuljeksii täällä, tahtoo vähän väliä minua suudella ja kutsuu minua pikku maalaisruusukseen. Ja he ovat antaneet minulle vannehameen ja kiharoineet hiukseni ja käskeneet minun käydä jalat enemmän ulospäin. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä niin ikävöin sinua ja kaikkia teitä, Kultaruusuani ja Mustaani. Minä kysyin, enkö voisi saada sitä tänne; sillä täällä pihalla olisi hyvä tila ja tallikin on täällä. Vaan kuultuaan, että se oli vuohi, nauroivat he sanoen, ett'ei minun täällä kaupungissa pitäisi puhua vuohista, lehmistä ja muista sellaisista, se ei ole sopivaa, niinkuin eivät nekin olisi Jumalan luomia. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä koetan olla hyvä tyttö ja koetan tehdä kaikki sinun mielesi mukaan. Oi, anna minun tulla!
Oma Ainosi."
Ylioppilas istui kirje edessään, kyynelsilmin katsellen sitä, sillä aikaa kuin pastori odotti, että hän sanoisi jotain.
"No — mitä arvelette?" kysyi pastori, nähtyään, ett'ei hän enää lukenut.
"Niin, minä näen, että leikki jo on alkanut", vastasi ylioppilas, "he soittavat ja lyövät rumpua, mutta koiran ei tee mieli tanssia."
"Ha-ha-ha-ha", nauroi pastori, "niinhän se on. Mutta luultavasti tottuu hän piankin siihen ja tulee sitten viihtymään paremmin."
"Luultavasti tottuu hän piankin siihen", toisti ylioppilas katkerasti hymyillen, "samoin voisi vastata miehellekin, joka taistellessaan meren kuohussa huutaa apua: Makaa siellä, kyllähän pian siihen totut. Voinko uskoa, että te tämän kirjeen luettuanne kieltäisitte häntä palajamasta kotiin? Tahdotteko siis, että häntä totutettaisiin ja opetettaisiin tällaisiin koirankonsteihin?"
"Kysyitte tahtoisinko minä ottaa hänet jo kotiin? Kuinka niin voitte uskoa? Minkätähden siis lähetinkään hänet kaupunkiin?"
"Niin, minkätähden lähetitte?"
"Kuinka voitte te sitä kysyä, te, jonka paraiten pitäisi tuntea hänet ja kaupungin elämää. Ei suinkaan hän olisi koko elämänsäkään voinut olla täällä kotona, niinkuin mikä talonpoikaistyttö. Täytyihän hänen päästä kaupunkiin, nähdäkseen ja oppiakseen jotain, päästäkseen vähän sivistyneiden ihmisten seuraan ja saadakseen vähän elämäntapoja!"
"Oh, sillä ei ollut mitään erikoista kiirettä, Minun mielestäni hänellä oli jo ennestään hyviä elämäntapoja, ja jos hän ensin olisi kasvanut ja tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi sen enempää tarvinnut. Todellinen nainen tietää aina käyttäytyä miten on soveliasta, huolimatta koskaan muodista, ja se juuri on hänessä kauneinta."
"Niin, minä tunnen noita puheenparsia", huudahti pastori, "ne näyttävät kauneilta ja hyviltä, paperille kirjoitettuina, mutta kun ne tulevat käytäntöön, ovat ne aivan sopimattomia. Minä kunnioitan, herra ylioppilas, teidän oppianne ja tietoanne, mutta tässä suhteessa en usko teitä oikein käytännölliseksi. Minä en pidä tytärtäni minäkään tavattomana ihmisenä, hän ei ole parempi muita, sentähden voi hän olla samallainen kuin muutkin."
"Niin, siinäpä se on", keskeytti ylioppilas innossaan, "hänen pitää olla samallainen kuin muutkin. Jokaisen pitää olla samaan kaavaan valettu, jokaisen täytyy puhua samaa roskaa, ihmisen pitää olla kone, joka osaa ulkoa, ennenkuin se pannaan liikkeesen."
"Niin, niin, ollaan siltä yhtä hyviä ystäviä", sanoi pastori, taputtaen ylioppilasta olkapäälle, "siitä emme koskaan taida tulla yksimielisiksi. Minä en voi aina käsittää kaikkea, mitä puhutte aatteista ja yhä vaan aatteista, näettekö, minä olen vielä vanhoillaolija."
"Suokaa anteeksi", alkoi ylioppilas taas, "että noin kiivastuin. Minulla ei tosin ole mitään sanomista tässä asiassa, mutta kun te olette niin hyvä ja annoitte minun lukea kirjeen, otin itselleni vapauden sanoa suoraan mielipiteeni siitä. Te ette siis nyt ota häntä kotiin?"
"En, sitä en mitenkään tahdo; kun hän kerran tuli sinne, niin täytyy hänen myös viipyä siellä vähän aikaa ainakin; mutta parasta lienee, että minä matkustan sinne häntä tervehtimään, rauhoittaakseni pikku tyttö tölleröäni."
"Mutta mitä teette, jos ei hän viihdy siellä?"
"Niin, jos ei hän viihtyisi, niin eihän muuta neuvoa olisi, kuin hakea hänet kotiin, mutta olkaamme vielä hyvässä toivossa."
"Niin, olkaamme hyvässä toivossa", vastasi ylioppilas totisesti, ojentaen kätensä: "hyvästi, herra pastori, ja kiitoksia ystävällisyydestänne."
"Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne." —
"Hän on vielä samallainen kuin ennen", ajatteli Erkki, kotiinpäin astuessaan, "ja kuinka lapsellisesti hän kirjoittaa, niin että kivikin siitä pehmeentyisi — — Herra Jumala suojelkoon sinua!"
Kun ylioppilas noin kuukausi myöhemmin astui tietä pitkin, kuuli hän jonkun huutavan takanaan. Hän kääntyi ja näki pastorin hengästyneenä astuvan mäkeä ylös. Erkki meni häntä vastaan.
"No — sanoinhan niin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi pastori, hyvillään hieroen käsiään.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.
"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoitti minulle tänään, ett'ei hän nyt millään muotoa tahtoisi tulla kotiin."
"Vai niin!" sanoi Erkki kylmämielisesti, "ja mikä on syy tähän muutokseen?"
"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta iltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra ylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit sananne kelpaavat?"
"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.
"Niin, parastahan se onkin — ha, ha, ha, — niin, tulkaa nyt pian käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan."
He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta etsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:
"Rakas isäni!
Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani. Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.
Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus, kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja raitis tuulen suhina, — silloin, en tiedä miten en voinut olla ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle, se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää. Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta? Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille, mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja, enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas — sitä teinkin ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä. Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen, ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi, et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua, vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan, ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä, mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa. Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen. Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti. Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.