Me jätämme nukkuvan, tehdäksemme tuttavuutta Sebastianuksen kanssa ja käydäksemme katsomassa hänen asuntoansa. Se on kyllä aivan lähellä keisarin palatsia, mutta sittenkin kuuluu siihen vain muutamia yksinkertaisesti sisustettuja huoneita. Passaajina on hänellä muutamia vapautettuja orjia sekä eräs vanhahko nainen, hänen entinen hoitajansa, joka rakastaa häntä kuin omaa poikaansa. Koko talon väki, samaten kuin kaikki sotamiehet hänen joukossaan, ovat kristittyjä.
Muutamia päiviä tämän jälkeen näemme myöhään illalla Sebastianuksen erään tuntemamme nuorukaisen seurassa nousevan portaita ylös erääseen komeaan taloon. Nuori toveri, joka ei ollut kukaan muu kuin Pankratius, ei ainoastaan ihaillut keisarillista tribunia ja katsonut häneen kuin esimieheensä, vaan piti häntä isällisenä ystävänä, johon hän palavalla rakkaudella oli kiintynyt. Mutta vielä oli muutakin, mikä nuoren sotilaan yhdisti mitä hellimmillä siteillä vanhempaan. Hänessä ei Pankratius kunnioittanut ainoastaan yhtä caesarin upseereista, vaan ennen kaikkia Kristuksen sotamiestä, jonka jalomielisyyteen ja urhollisuuteen liittyi niin suuri määrä viisautta ja älykkyyttä, että hän oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Sebastianuksen mieltymys avosydämiseen, suoraan ja hiljaiseen nuorukaiseen ei ollut vähemmin syvä ja harras. Hyvin oivaltaen sen vaaran, mihin innokas, tulinen nuori ystävä saattoi antautua jonkun ajattelemattoman, malttamattoman puheensa tai tekonsa kautta, oli hän sitä iloisempi nauttiessaan tämän rajatonta luottamusta, jotenka hän saattoi olla Pankratiukselle ohjaajana ja neuvonantajana. Katseltuaan jonkun aikaa seutua ympärillään ja ihailtuaan kuun hopeaista hohdetta, joka valaisi ympäristöä, lähtivät he kumpikin Sebastianuksen asuntoon. Suurempi huone siinä oli valaistu, silminnähtävästi odotetun seuran vastaanottoa varten. Tämän huoneen ulkopuolella oli terassi, joka ulottui talon koko yhtä seinää pitkin. Hiljainen kuutamoyö oli niin viehättävä, että molemmat ehdottomasti kulkivat huoneen läpi ja astuivat terassille. Kuu heloitti korkealla taivaan kannella, ei latteana kiekkona, vaan ymmyrkäisenä pallona, uiden omassa loisteessaan, niin että tähdetkin sen rinnalla näyttivät melkein himmeiltä. Se oli ihana ilta, samankaltainen kuin se, jona Monika myöhemmin iloitsi poikansa Augustinuksen kanssa, puhuessaan erään talon ikkunassa Ostiassa hänelle taivaallisista asioista.
Suurenmoisen ihanaa oli todellakin kaikki, mikä ympäröi heitä. Täällä Colosseum; tuolla Flaviuksen pyöröteatteri, tuolla suihkukaivon lempeätä tohinaa; tuossa, aivan heidän edessään, kohosi Coeliumin kukkulalla Caracallan oivallinen kylpylaitos, jonka marmoriseinät ja muhkeat pilarit kuutamon valaisemina tarjosivat hurmaavan näyn. Mutta näitten molempain ystäväin sydämet näyttivät enemmän kääntyneen toista ihanuutta kohti kuin se maallinen, mikä levittelihen heidän edessään. Vanhempi oli kiertänyt oikean käsivartensa nuoremman kaulaan; vaieten seisoivat molemmat toistensa vieressä.
"Oi, Sebastianus", aloitti vihdoin vilkas Pankratius, katkaisten juhlallisen vaitiolon, "jos ulompi taivaankansi, jota syntisen ihmisen silmä saa katsella, jo on näin ihana ja valoisa, niin millainenhan silloin onkaan ylempi puoli, johon Äärettömän silmä katsoo alas! Eiköhän se liene kullalla kirjatun hunnun kaltainen, jonka kankaan läpi muutamia kultasäikeitä loistaa alas päällemme? Kuinka ihana mahtaneekaan ylempi puoli olla, missä ainoastaan kirkastetut autuaat ja enkelit oleskelevat!"
"Kaunis ajatus, Pankratius poikani", vastasi ystävä. "Senkautta on oleva helpompi nostaa huntua, joka erottaa taistelevan ja riemuitsevan kirkon toisistaan".
"Suo anteeksi", jatkoi nuorukainen, luoden ystäväänsä saman mielevän katseen, jolla hän muinoin oli tähystänyt äitiään kasvoihin, "suo anteeksi, että minä Tituksen kunniaportin päällä näen toisen portin avoinna, jonka kautta pääsö iankaikkiseen kirkkauteen meille yhtäkkiä aukeaa. Kas, tuossa se on, noiden sisäänkäytävien alla, jotka vievät arenalle. Mutta kuule, mitä se oli?"
"Jalopeuran kiljuntaa", vastasi Sebastianus hämillään.
"Minä en tiennyt, että petoja taasen on vivariumissa. Eilen ei siellä mitään ollut."
"Niin, kuule", jatkoi Pankratius innoissaan, "ne ovat pasunoita ja torventorahduksia, jotka kutsuvat meidät taisteluun, soittoa, jonka kaikuessa meidät viedään voittoon!"
Näitä sanoja seurasi taasen juhlallinen hiljaisuus, jonka vielä kerran Pankratius rikkoi. Varmana siitä, etteivät odotetut ystävät vielä hyvään aikaan saavu, kääntyi hän isällisen ystävänsä puoleen, pyytäen häneltä neuvoa eräässä asiassa, joka joitakin aikoja oli painanut hänen mieltään. Saadakseen häiritsemättä keskustella ystävänsä kanssa, vei Sebastianus hänet makuuhuoneeseensa, joka antoi terassille päin, ja kohta oli hän selvillä siitä asiasta, jota nuori ystävä oli pitänyt niin tärkeänä. Ja mikä se oli? Pankratiuksella oli kaikellaisia arvokkaita hopeakaluja, jotka hän nyt halusi luovuttaa köyhien hyväksi, kristittyyn seurakuntaan kuuluvien leskien ja orpojen auttamiseksi. Aivan ujosti ilmaisi hän ajatuksensa ystävälleen. "Mutta mitä jalo Lucina siihen sanoo?" kysyi Sebastianus, joka nähtävästi liikutettuna oli kuunnellut nuorukaisen sanoja.
"Tietysti on äitini aivan yhtä mieltä kanssani siitä", vastasi Pankratius. "Ilman hänen luvattaan tai vasten hänen tahtoaan en liikuttaisi pienintäkään kultajyvästä. Mutta vaikeinta on asian salassa pitäminen. Minä en mitenkään tahtoisi, että joku aavistaisi mistä päin lahja tulee. Mitenkä tässä kohden olisi paraiten meneteltävä, siitä tahdon saada sinulta neuvoa".
"Ja siinä kohden minä olen kernas sinua auttamaan, rakas nuori ystäväni", vastasi vanhempi. "Mutta hiljaa, etkö sinäkin juuri nyt kuullut jalon Fabiolan nimeä mainittavan?" jatkoi hän kuiskaten. "Kuule, nyt taas, ja totta tosiaan hyvin vähän mairittelevalla lisänimellä höystettynä".
Kuulumattomasti astuivat sen jälkeen molemmat ystävät ikkunaan ja kuulivat kahden henkilön, miehen sekä naisen — äänen, voimatta kumminkaan nähdä puhujia. Hetken kuluttua siirtyivät nämä sen verran lähemmäksi, että heidät selvästi erotti kuutamossa.
"Minä tunnen tuon neekeri-naisen", kuiskasi Sebastianus; "se onFabiolan musta orjatar Afra".
"Ja mies on minun entinen koulutoverini Corvinus", lisäsi Pankratius yhtä hiljaa.
Ettei ilkimyksillä ollut hyviä aikeita mielessä, oli kuuntelijoille selvää selvempi, ja vaikka he eivät useita sanoja kuulleetkaan, varmistuivat he varmistumistaan siinä tiedossa, että asia koski Fabiolaa.
Orjatar on meille jo ennestään tuttu; myöskin tiedämme, että Corvinus oli prefekti Tertulluksen poika. Viimeksi mainittu oli kutsuttu nykyiseen toimeensa Siciliasta, ei sen vuoksi että hän oli julmuudestaan kuulu, vaan sentähden, että hän kylmäverisenä miehenä oli tunnettu siitä, ettei hän antanut hellämielisyyden tahi puolueellisuuden johtaa itseään harhaan. Isän oikeussali oli pojan ensimäinen koulu. Jo pienenä poikana oli hän istunut isänsä jalkojen juuressa ja huvikseen katsellut hirmuisia näytelmiä ja vihastunut, kun joku julistettiin vapaaksi. Siten varttui pienestä viikarista tylstynyt, raaka poika ja nuorukainen, jonka pöhöttyneet, töykeät kasvot todistivat, jo ennenkuin hän oli ehtinyt keski-ikään, että hän oli rappiolle joutunut, irstaileva ihminen. Tajuamatta mitään mikä oli hienoa ja jaloa, sekä ollen haluton ja kykenemätön mitään oppimaan, yhdisti hän itsessään jonkinlaiseen eläimelliseen rohkeuteen ja ruumiilliseen väkevyyteen melkoisen määrän raakaa sukkeluutta. Ylevät tunteet eivät koskaan hänen elämässään olleet elähyttäneet häntä, hän ei koskaan ollut itsessään tukahuttanut mitään pahaa intohimoa. Kukaan ei ollut vielä tähän saakka, tieten tai tietämättään, loukannut häntä, jolle hän ei olisi koettanut kostaa. Kahdelle henkilölle oli hän erityisesti vannonut ikuista kostoa, opettajalle, joka usein oli kurittanut häntä hänen itsepintaisen jäykkyytensä takia, ja koulutoverille, joka rakkaudella oli palkinnut hänen vihansa. Vilpittömyys ja rakkaus, vastaanotetut hyvättyöt ja solvaukset, — ne eivät häntä liikuttaneet.
Niin kuin luultavaa oli, ettei hänen isänsä Tertullus jättäisi rikkauksia jälkeensä, niin puuttui pojaltakin taitoa ja kuntoa rikkauden hankkimiseen. Ja kuitenkin oli hänen hartain toivomuksensa tulla rikkaaksi. Rikkaus välikappaleena mielitekojen tyydyttämiseen oli hänen nautinnonhimoisissa silmissään onnen korkein määrä. Ei siis ihmettä, että rikas perijätär tahi oikeammin tämän rikkaus oli kaikkien hänen pyrintöjensä tarkoitusperänä. Ollen liian kömpelö ja liian tyhmä hankkimaan itselleen pääsön aristokraattisiin perhepiireihin, koetti hän muilla sopivilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa. Mitä lajia nämä keinot olivat, selviää kohta hänen puhelustaan mustan orjattaren kanssa.
"Nyt on neljäs kerta, kuin olen tullut sinua näin myöhällä tapaamaan.Mitä tietoja minulle tuot?" lausui hän soimaavasti musta-ihoiselle.
"En muita kuin että valtijattareni huomenna matkustaa huvilalleen Cajetan lähellä. Voidakseni jatkaa puuhiani sinun hyväksesi tarvitsen enemmän rahaa".
"Vielä enemmän? Etkö sitten tiedä, että olen antanut sinulle kaikki, mitä viime kuukausina olen saanut isältäni?"
"Tiedän, mutta tiedätkö sinä myöskin, kuka Fabiola on?"
"Tiedän hyvinkin, Rooman rikkain perijätär".
"Ja kun semmoinen vielä on kylmä ja kopea, niin ei sitä niin vähällä voiteta".
"Mutta lupasithan, että sinä pienillä taikajuomillasi saattaisit hänet tai ainakin hänen rikkautensa omakseni. Kuinka nämä voivat olla niin kalliita?"
"Niiden valmistamiseen tarvitaan mitä harvinaisimpia yrttejä, jotka tietysti maksavat rahaa. Ja luuletko sinä kenties, että niinä rupeaisin yön aikaan kulkemaan hautojen välissä Appiuksen tiellä, jollei minulle kunnollisesti maksettaisi siitä? Mutta millä tavalla sitten aiot kannattaa puuhiani? Kuten jo sanoin, sinun täytyy jouduttaa asian onnistumista".
"Mitenkäs minä voisin sen tehdä? Tiedäthän, ett'en ole niin luotu enkä myöskään osaa saada kenenkään rakkautta puoleeni. Mieluummin minä turvaan sinun loihtutaitoosi".
"Kuule sitte mitä sinulle neuvon. Ellei sinussa itsessäsi ole kykyä saamaan puolellesi Fabiolan rakkautta…"
"Rikkautta kai tarkoitat".
"Niitä ei käy erottaminen toisistaan. Mutta yksi keino on, jolla on vastustamaton voima, turvaa siihen: se on kulta".
"Sitähän minä juuri haenkin; mitenkä voin saada sitä hankituksi?"
"Miksi et voisi hankkia sitä samalla tavoin kuin Fulviuskin?" vastasi neekerinainen ilkeästi hymyillen.
"Kuinka sitten?" kysyi ahnehtija kiihtyneenä.
"Verenkautta. Minä olen tehnyt tuttavuutta vanhan palvelijan kanssa, joka samalla on Fulviuksen huoneenhaltijana. Jos kohta hänen ihonsa väri ei ole yhtä musta kuin minun, on hänen sydämensä sitä mustempi. Kielemme ovat niin läheistä sukua toisilleen, että haitatta ymmärrämme toistemme puhetta. Hän tutkisteli minulta tarkoin myrkkyjuoman valmistamis-tapaa, lupasipa suorastaan ostaa minut vapaaksi ja tehdä minut vaimokseen. Mutta minulla on paljoa parempaakin toivossa kuin tämä. Kuitenkin onnistui minun saada häneltä tietää kaikki mitä halusin".
"Ja se oli?"
"Että Fulvius on saanut vihiä suuresta salaliitosta Diokletianusta vastaan. Mutta viekkaan ukon vilkkuvista silmistä minä selvästi huomasin, että salaliitto ei ollut muuta kuin Fulviuksen keksintöä. Hän on sitä tarkoitusta varten saapunut Roomaan ja hänellä on tärkeitä suosituskirjeitä muassaan".
"Mutta minulla ei ole kykyä salaliittojen ilmisaamiseen eikä niitten keksimiseen", valitti Corvinus.
"On tässä muitakin keinoja. Ajattele vain kristittyjä. Eiköhän jonkinlainen vaino liene niitä vastaan hankkeissa?"
"On kyllä, jopa hyvin ankarakin, ettei julmempaa ole ennen nähty".
"Seuraa sitte neuvoani: ota tilaisuudesta vaari".
"Minä ymmärrän", vastasi prefektin poika, nähtävästi paljoa keventyneemmällä mielellä. "Sinäkään et siis ole mikään kristittyjen ystävä?"
"Ystävä?Minävihaankoko joukkiota. Ne henget, joita minä palvelen, ovat kristittyjen pelkän nimenkin tuimimpia vihollisia. Minua aavistaa", lisäsi hän, vetäen suutaan irviin ja puhuen kuiskaavalla äänellä, "että yksi orjakumppaneistani kuuluu noihin vihattaviin. Oi, kuinka minä vihaan heitä!"
"Kuuleppas! Minä kävin tänään muurien ulkopuolella kohtaamassa maanmiehiäsi; niitä tuli koko joukko", kertoi Corvinus, "mutta totisesti, sinä viet voiton heistä kaikista!"
"Todellakin", virkkoi Afra iloissaan. "Keitä ne olivat?"
"Paljaita afrikkalaisia", vastasi Corvinus nauraen. "Jalopeuroja, panttereita ja leopardeja".
"Konna, sinä tohdit pilkata minua?"
"Ole rauhassa. Ne ovat vartavasten tulleet tänne nielläkseen vihatut kristittysi. Erotkaamme muutoin ystävinä. Tästä saat rahaa, mutta tiedä se, että ne ovat viimeiset, ja ilmoita minulle, milloin lemmenjuoma rupee vaikuttamaan. Viittaustasi kristittyjen ja heidän rahojensa suhteen minä en unhota. Se on aivan minun mieleni mukaan".
Sitten erosi tämä pari. Afra, joka oli poikkeavinaan Palatinon ja Coeliumin kukkulain välitse kulkevalle tielle, kääntyi pian takaisin ja puhui itsekseen: "Sinua höpäkköä, joka näyt luulevan että minä uskaltaisin sinun tähtesi ryhtyä hankkeisiin Fabiolan kaltaista henkilöä vastaan!"
Sebastianus päätti niin pian kuin mahdollista varoittaa Fabiolaa, mutta toistaiseksi täytyi hänen odottaa, kunnes Fabiola palaisi maalta. Sen jälkeen menivät hän ja Pankratius huoneeseen, jossa useita kristittyjä ystäviä jo oli koolla. Kaiken epäluulon poistamiseksi, jos niin sattuisi, että joku kutsumaton yhtäkkiä ilmautuisi, oli pöytä katettu yksinkertaista ateriaa varten. Koolla oli hyvin sekalainen joukko miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja; olipa joukossa muutamia "keisarinkin huoneesta".
Sebastianus, joka nautti keisarin rajatonta luottamusta, käytti kaiken vaikutusvoimansa, taivuttaakseen keisarillisessa palatsissakin pakanoita kristinuskoon, eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Semmoisia oli tänäkin iltana saapunut keisarin palatsista ja sen läheisyydestä, olipa Castuluskin, jolla oli korkea virka hovissa, saapunut hurskaan vaimonsa Irenen kanssa. Kaikki tämä oli suureksi osaksi keisarillisen tribunin ansio.
Tänpäiväisessä kokouksessa piti keskusteltaman siitä, mitenkä paraiten saataisiin pakanallisen ympäristön huomio johdetuksi pois vastakääntyneistä, ja mitenkä samalla evankeliumin totuudet voitaisiin näille tehdä perinpohjin tunnetuiksi. Oli ehdotettu, että joukko nuoria kristittyjä uskottaisiin entisen kaupunginprefektin Chromatiuksen huostaan, ja tämä tuuma saavutti yksimielisen hyväksymyksen. Tultuaan kristityksi, oli Chromatius ottanut eron virastaan, ja Sebastianus oli keisarilta hankkinut hänelle luvan siirtyä maatilalleen Campaniaan. Kun kaikki tähän vuodenaikaan muuttivat maalle ja keisarikin oli aikonut lähteä matkalle Napoliin ja sieltä kulkea kautta koko eteläisen Italian, oli aika nuorten kristittyjen siirtymiseen sovelias. Tuuma arveltiin helposti voitavan panna toimeen huomiota herättämättä.
Muuan vapautettu nuorukainen, nimeltä Torkvatus, jonka ei ollut kiittäminen keisarillista tribunia ainoastaan hengestään ja vapaudestaan, vaan vielä siitäkin, että hän oli tullut käännetyksi kristinuskoon, ei tuossa kokouksessa kuitenkaan käyttäytynyt siten kuin olisi odottanut kristityn nuorukaisen käyttäytyvän vanhempia ja kokeneempia kristittyjä kohtaan. Pöyhkeänä ja suurentelevaisena hän puheli ja pani vastaan, kaiken suhteen oli hänellä jotakin moittimista, vieläpä hän säädetyt varokeinotkin leimasi suorastaan arkuudeksi ja ihmispeloksi. Tuhmanrohkeasti kehui hän itse olevansa valmis seuraavana päivänä menemään Forumille, kaatamaan siellä maahan jonkun alttarin ja ilmoittamaan sitte itsensä tuomarille kristityksi. Koeteltiin kaikin tavoin saada hänet malttamaan mielensä ja taivutetuksi lähtemään muitten mukana maalle. Lopulta ilmoitti hän, jos kohta vastahakoisesti, suostuvansa siihen. Sittenkuin yhteinen harras rukous oli pidetty, päätettiin yöllinen kokous, ja kun kaikki, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan, olivat lähteneet pois, tahtoi Sebastianus itsepintaisesti lähteä saattamaan rakastettua turvattiaan kotiin.
"Minua ei tuo Torkvatus miellytä. Minä pelkään, että hän saattaa meille vielä paljo tekemistä", huomautti Pankratius, jäätyään ystävänsä kanssa kahden kesken.
"Suoraan sanoen, olen minäkin aivan samaa mieltä", vastasi vanhempi, "ja minä toivoisin, että hän olisi vähemmin intoileva. Mutta emme saa unhottaa, että hän on vasta-alkaja kristillisyyden alalla. Suokoon Jumala, että hän kasvaisi armossa ja viisaudessa".
Tultuaan keisarillisen palatsin uloimpaan pihaan, kuulivat yölliset kulkijat sekavaa, kammottavaa huutoa viereisestä pihasta, missä numidialaiset joutsimiehet pitivät majaa. Kysyttyään vahtiin asetetulta sotamieheltä, sai Sebastianus tietää, että musta-ihoinen orjatar, joka oli kihloissa numidialaisen päällikön kanssa, oli saapunut sinne heidän yölliseen uskonnolliseen juhlaansa. Hänen siellä ollessaan pidettiin aina noin suurta melua. Kenties, arveli vartija, ovat nuo afrikkalaiset niin kutsuttuja kristittyjä.
"Miksikä niin luulet?" kysyi upseeri.
"Olen kuullut puhuttavan, että kristityt yön aikana kokoontuvat laulamaan inhottavia lauluja ja harjoittamaan mitä riettaimpia rikoksia", vastasi vahtisotamies. "Kerrotaan sitäkin, että he teurastavat lapsen ja syövät sen lihan. Kauheasta hälinästä päättäen on siellä jotakin sentapaista ehkä tekeillä".
Tämä selonteko oli kipeästi koskenut Kristuksen opetuslapsen mieleen. "Eikö ihmeellistä", alotti hän kotvan perästä yksivakaisella äänellä, "että yhä vieläkin, vaikka kristinoppi on kolmesataa vuotta vanha, sen tunnustajat asetetaan yhdenvertaisiksi kamalimman taikauskon harjoittajien kanssa, että uskontomme sekoitetaan mitä iljettävimpiin epäjumalan- ja synninpalveluksiin, että syyksemme luetaan mitä häpeällisimpiä paheita? Emmekö pyydä elää jumalisesti ja kunniallisesti, emmekö pyydä vaeltaa valkeudessa? Oi, Herra, kuinka kauan!"
Viides Luku.
Susi ja kettu.
Mustan Afran viittaukset eivät olleet vaikutusta tekemättä kunnottoman Corvinuksen mieleen. Tämän orjanaisen viha kristinuskoa ja kristittyjä kohtaan johtui siitä, että hänen entinen hallitsijattarensa, kristityksi tultuaan, oli päästänyt kaikki orjattarensa vapaiksi, paitsi Afraa. Niin vaarallisen henkilön vapaaksi päästämistä oli mainittu nainen pitänyt liiaksi uskallettuna ja sentähden luovuttanut hänet toiselle omistajalle.
Corvinus oli monta kertaa kohdannut Fulviuksen kylpylaitoksissa tai huvipaikoilla ja kadehtinut muukalaisen ylhäistä käytöstä, hänen hienoja vaatteitaan ja seurustelutaitoaan; mutta hän ei ollut vielä kertaakaan rohjennut puhutella häntä. Nyt sitävastoin, kun hän oli saanut tietää, että hienolla, nuorella miehellä oli yhtä halpamainen luonne, ehkäpä vielä huonompikin, kuin hänellä itsellään, niin oli asian tila hänestä yhtäkkiä muuttunut. Kenties saattoi muukalaisesta tulla hänelle tärkeä liittolainen; mitä häneltä itseltään hienoudessa ja kyvykkyydessä puuttuu, sen saattaa hän, Corvinus, ruumiinvoimillaan ja huimapäisyydellään korvata; hän ja Fulvius voivat siten täydentää toinen toistaan. Niin aprikoi tuo muuten hieman paksupäinen veijari. Kun hän sitäpaitsi varsin hyvin tiesi, että hänellä Afran paljastusten kautta oli nuori muukalainen vallassaan, päätti hän koettaa solmia liiton miehen kanssa, josta muuten saattoi koitua hänelle vaarallinen kilpailija.
Kymmenen päivää oli ehkä kulunut tuon yöllisen keskustelun jälkeen, kun Corvinuksen nähtiin kävellä laahustelevan ilman tarkempaa päämäärää Pompeiuksen puutarhoissa. Nämä erosivat muista puutarhoista pitkien plataani-kujain kautta, jotka muodostivat mainioita varjokäytäviä. Kiveen veistetyt petoeläinten kuvat, suihkukaivot ja keinotekoiset lammikot lisäsivät suuresti puiston kauneutta. Väliäpitämätönnä kuljeskellessaan paikasta toiseen Corvinus kohtasi Fulviuksen ja astui muitta mutkitta suoraan häntä vastaan.
"Mitä tahdot minusta?" kysyi muukalainen, luoden halveksivan katseen tungettelijan vaatteisiin.
"Tahdon vaihtaa kanssasi puhetta, josta voisi olla hyötyä niin sinulle kuin minullekin", oli vastaus.
"Mitä sinuun koskee, lienee kyllä niin, mutta mitä minuun tulee, täytyy minun suuresti epäillä arveluasi". Tämä vastaus lausuttiin halveksivalla äänellä.
"Fulvius, minä olen mies, joka puhun suoraan, mitä ajattelen, enkä vaadi itselleni sivistyneen tai neron nimeä. Mutta me molemmat, sinä ja minä, harjoitamme samaa urheilua, ja sentähden on meillä samat edutkin kysymyksessä".
Kun naamari täten temmattiin hänen kasvoiltaan, säikähtyi ja punastui muukalainen aika lailla, mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä sen verran, että julkeasti kysyi: "Mitä sillä tahdot sanoa?"
"Jos puristat kättäsi nyrkkiin, näyttääksesi minulle säkenöivät sormukset pehmeissä sormissasi, niin olkoon menneeksi. Mutta jos luulet sillä pelottelevasi minua, niin pistä mieluummin kätesi takaisin toogasi laskoksiin. Se näyttäisi ainakin vähemmin uhkaavalta".
"Puhu lyhyesti, mies. Kysyn vielä kerran, mitä tämä merkitsee?"
"Tahdoin ainoastaan sanoa, että sinä olet vakooja ja kavaltaja, Fulvius", kuiskasi Corvinus kysyjän korvaan. Tämä säpsähti, mutta tointui pian hämmästyksestään ja kysyi: "Millä oikeudella uskallat sinä lausua noin hullun syytöksen minua vastaan?"
"Sinä olet saanut ilmi", vastasi Corvinus, ääntäen vahvalla korotuksella viimeiset sanat, "saanut ilmi salaliiton itämaissa, ja Diokletianus — — —"
Mutta Fulvius ei antanut heittiön puhua loppuun, vaan keskeytti hänet kysymällä: "Mikä on nimesi, ja kuka olet?"
"Olen Corvinus, kaupunginprefekti Tertulluksen poika", kuului vastaus.
Sukkela ajatus näytti nyt sävähtävän ovelan muukalaisen päähän, ja hän vastasi tukahutetulla äänellä: "Ei niin sanaa enää; näen ystäviä tulevan. Mutta huomen-aamulla varhain odotan sinua valepuvussa ylimyskadun varrella, holvikaarrosten alla. Siellä sopii meidän häiritsemättä jatkaa keskustelua".
Jotensakin tyytyväisenä ensimäisen diplomaatillisen kokeensa onnistumiseen palasi Corvinus kotiansa. Eräältä isänsä orjalta sai hän helposti puvun, joka oli vielä kuluneempi kuin hänen omansa, ja seuraavana aamuna oli hän jo ennen määräaikaa paikalla, missä hän kärsimättömänä odotti uuden ystävänsä tuloa.
Vihdoin tämä tulikin. Hän oli kääriytynyt suureen levättiin, jonka huppukaulus oli vedetty alas kasvoille. "Terve, toveri! Pelkäänpä, että olen antanut sinun odottaa liian pitkään viileässä aamuilmassa, liiatenkin kun näyt olevan jokseenkin ohuesti puettu", lausui hän odottavalle.
"Totta kyllä", vastasi toinen, "että minun olisi ollut kovin ikävä, ellen olisi sattunut näkemään jotakin, jonka johdosta olen vaivannut päätäni".
"Mitä se on?" kysyi tulija uteliaasti.
"Aina varhaisesta aamusta asti, ehkäpä jo ennen kuin tänne tulinkaan, on kaikilta tahoilta tänne tulvannut mitä viheliäisimpiä olentoja, kummallinen kokoelma rampoja, hervottomia ja sokeita. Ne katoavat erään takaoven kautta tuohon taloon, johon useat, nähtävästi korkeampisäätyiset, ovat pääovesta menneet sisään", kertoi Corvinus.
"Tiedätkö, kenen tuo vanha talo on?" kysyi Fulvius.
"Se lienee erään hyvin rikkaan patriisin, jota kuitenkin pidetään saiturina. Mutta kas, tuolta tulee vielä lisää!"
Samassa läheni heitä vuosien kangistama ukko, jota ystävällinen tyttö kädestä talutti. "Kohta olemme perillä", virkkoi iloisesti haasteleva lapsi, "sitten saat istua ja levätä".
"Kiitos sinulle, tyttöseni. Sinä olit kiltti, kun tulit niin varhain minua noutamaan".
"Sen tein niin mielelläni", oli vastaus. "Harvoin on minun suotu olla kenellekään hyödyksi. Siitä, että olen saanut auttaa sinua, on itsellenikin ollut hyötyä. Sen sijaan että minä olen ollut 'ramman jalkoina', olet sinä ollut 'sokean silmänä'!"
"Tyttö on sokea", huomautti Fulvius, kääntyen Corvinuksen puoleen. "Etkö sinäkin huomannut, miten jäykästi hän astui, katsomatta oikealle tahi vasemmalle?"
"Eihän tuo vain liene se paikka, josta niin paljo puhutaan, minne kerjäläisiä kaikenmoisia kokoontuu kemuja pitämään ja missä sokeiden sanotaan näkevän ja rampain käyvän? Varmaa vain on, että kaikki ne, jotka minä tänä aamuna olen tarkannut, ovat tykkänään toista maata kuin kärttelijäät ruikuttelija-kerjäläiset Arician sillan luona. Kaikki he ovat olleet säädyllisen ja tyytyväisen näköisiä; ei ainoakaan ole pyytänyt minulta almua". Niin jutteli Corvinus.
"Kummallista! Aivan varmaan tässä piilee jokin salaisuus, jonka perille minä tahtoisin päästä. Siitä voisi kenties lähteä hyvää voittoakin. Sanoithan, että vanha patriisi olisi muka hyvin rikas?"
"Mahdottoman rikas!"
"Hm! Eikö voisi keksiä mitään keinoa päästä sinne sisään?"
"Se on minulla jo valmiina! Minä tekeydyn ontuvaksi ja pujahdan rohkeasti sisään toisten raajarikkoisten mukana", huudahti Corvinus. "Paitsi minua on muitakin, jotka eivät ole talossa ennen käyneet, se on ilmeistä, sillä hyvin useat ovat minulta kysyneet, onko tuo jalon Agneen asunto".
"Kenen?" kysäisi Fulvius hämillään.
"Kas, miksikä noin säikähdit? Tosin se on hänen vanhempiensa talo, mutta heidän tyttärensä nimi on paremmin tunnettu, epäilemättä, koska hän on rikas perijätär, melkein yhtä rikas kuin Fabiola".
Fulvius vaikeni, mutta ei millään tavoin kumminkaan ilmaissut niitä ajatuksia, mitkä tiedonanto hänen sielussaan herätti. Tuokion perästä virkkoi hän suurella malttavaisuudella: "Tuumasi ei kai liene hulluimpia. Voisithan ainakin koettaa. Kun minä jo kerran ennenkin olen talon tyttären tavannut, tahdon minä puolestani koettaa onneani pääoven kautta. Sitten on meillä kahta vertaa suuremmat menestymisen toiveet".
"Sanonko sulle, mitä ajattelen?" kysyi Corvinus. "Jos me molemmat yhdistetyin voimin antaumme johonkin yritykseen, tulee asian toimeenpanolla aina olemaan kaksi puolta, aivan samaten kuin milloin kettu ja susi liittyvät yhteen karjalaumaa tuhoamaan". Tähän törkeään, hyvin vähän imartelevaan vertaukseen ei Fulviukselta riittänyt kuin halveksiva silmänluonti, johon tuo raaka veitikka vastasi häijyllä irvinaurulla. Näitten valmistusten jälkeen lähtivät liittokumppanit kumpikin asemilleen.
Koska emme ole halukkaat seuraamaan enemmän sutta kuin kettuakaan jalon Agneen vanhempain kotiin, valitsemme paljoa mukavamman keinon: siirrymme ajatuksissamme sinne.
Tämän nuoren roomalais-tytön vanhemmat olivat vanhaa ylimyssukua, joka jo monta polvea perätysten oli kuulunut kristinopin hartaihin tunnustajiin. Viimeksi kuluneiden sadanviidenkymmenen vuoden aikana olivat hyvin useat sen jäsenistä saaneet kuolla marttyreinä uskonsa puolesta. Siitä huolimatta oli perheen suku ja nimi kuitenkin säilynyt ja jaksanut kestää kaikki uudistuneet myrskyt.
Tämän vanhan perheen täydellisen ihailun ja toiveiden yhteisenä keskuksena oli talon ainoa tytär, jalo Agnes neiti. Vasta myöhäisellä iällä, kun arvoisa pari ei enää vanhempain-iloa itselleen toivonutkaan, oli tämä rakastettu tyttönen heille syntynyt, ja hänestä tuli vanhempain ylpeys ja ilo sekä kodin päivänsäde. Saatuaan hurskailta vanhemmiltaan jo aikaisin opetusta kristinopissa, osoittautui Agnes aina erittäin vilpittömäksi ja lapsellisen sävyisäksi ja voitti, kuten olemme kuulleet, herttaisella, ystävällisellä olennollaan kaikkien sydämet, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan niin hyvin halvimman orjan kuin ylhäisen patriisin. Maailman kunnia ja maallinen rikkaus eivät häntä suuresti viehättäneet; rakkauden osoittaminen, kyynelien poispyyhkiminen, hädän ja puutteen lieventäminen — siinä hänen korkein ilonsa. Lisäksi oli hänellä vanhempainsa yksinkertainen mieli, josta johtui, että heidän talossaan, jos kohta se olikin kaunis ja mukavasti sisustettu, ei ollut merkkiäkään siitä ylellisestä loistosta ja komeudesta, mistä heidän vähempivaraistenkin säätyveljiensä asunnot olivat kuuluisat. Ei kummaa siis, jos he syrjäisten kesken olivat tulleet huutoon muka ahneuden tähden. Suuri osa tuota vanhaa rakennusta käytettiin yksinomaan kristittyjen kokouksia ja laupeuden-harjoituksia varten, mutta siitä ei liene muilla kuin osanottajilla ollut aavistusta.
Miksikä tähän taloon juuri tänä varhaisena aamuhetkenä niin suuri joukko köyhiä ja puutteenalaisia keräytyi, siihen oli erityinen syy, jonka arvoisa lukija helposti arvaa, jos muistaa sen nöyrän pyynnön, minkä nuori Pankratius joitakuita aikoja sitten esiintoi vanhemmalle ystävälleen. Suurella toimellisuudella ja tunnetulla tarkkuudella oli Sebastianus kaikki järjestänyt ja ehdottanut, että karttuneet rahat jaettaisiin tässä talossa, jonka isäntäväki oli sukuja hänelle. Sen oli nyt määrä tapahtua, ja sitä tarkoitusta varten olivat, paitsi apua tarvitsevia ja muutamia diakoneja, myös Sebastianus ja Pankratius saapuneet.
Corvinus liittyi kuin liittyikin erääseen köyhäin joukkoon ja hänen onnistui päästä sisään lausumalla tunnussanan, jota kuuli muittenkin käyttävän: "Deo gratias" ("Jumala olkoon kiitetty"). Hänestä alkoi kumminkin heti alusta tuntua tukalalle, huomatessaan kutsumattomana seisovansa keskellä ihmisjoukkoa, jossa kaikki olivat tuntemattomia. Lopulta, kun heidät toinen toisensa jälkeen oli huudettu ottamaan lahjansa ja lopulta hän vain yksin oli jäljellä, valtasi tuskan ahdistus hänen rintansa. Mitä jos hänen petoksensa tulisi ilmi; jos hän urkkijana ylhäisessä talossa tunnettaisiin ja haastettaisiin oikeuteen; mitäs jos hän sen nimellisenä saatettaisiin oman isänsä tuomio-istuimen eteen ja oman isän täytyisi tuomita rangaistukseen moisesta rikoksesta? — Hädissään oli hän tuntevinaan, että kaikkien silmät läpitunkevina katselevat häntä; oli niinkuin sokeatkin olisivat katsoa tuijottaneet häneen kiillottomilla silmillään ja raajarikkoiset vain odottaneet käskyä, antaakseen kainalosauvoistaan iskujen sadella hänen selkäänsä. Hän katseli syrjin karin ovelle päin, mutta sisäänkäytävää vartioi niin tarkasti vanha haudankaivaja Diogenes ja hänen kaksi väkevää poikaansa, että oli mahdoton päästä pakenemaan. Tässä pahassa pulassa oli hänen ainoana lohdutuksenaan se, ettei näistä ihmisistä kukaan häntä tuntenut, ja että hän vihdoin jonkin tekosyyn nojalla pääsisi ehkä livahtamaan pois.
Mutta tästäkin toiveesta oli onnettoman pakko luopua. Kuka voi kuvata hänen hämmästystään, hänen tuskaansa, kun Pankratius yht'äkkiä seisoo hänen edessään, kuten viimeksi silloin, kun he seisoivat vastatuksin tiellä koulusta päästyään! Mutta mitenkä olikaan asiain tila muuttunut! Silloin seisoi Pankratius, josta siitä saakka oli varttunut komea nuorukainen, ympärillään joukko hurjia koulutovereja, jotka ilmeisesti olivat hänen vastustajansa puolella. Nyt sen sijaan oli hän täällä, ystäväpiirin keskellä, josta lempeitä, rakastavia katseita luotiin häneen. Corvinus oli vallan masentunut; hän olisi halunnut vaipua maan sisään häpeästä ja kiukusta. Mutta mitenkä hämmästyikään hän, kun hän hyvin ansaittujen nuhteiden, jopa korvapuustienkin sijasta, joita hän ei missään tapauksessa olisi ollut antamatta yllätetylle viholliselle, kuuli Pankratiuksen lempein äänin lausuvan seuraavat sanat: "Corvinus, sinäkö täällä? Onko sinusta todellakin tullut köyhä ja rampa? Miksi olet jättänyt vanhempiesi kodin?"
"Oh, niin pitkälle ei vielä olla tultu", vastasi ilkiö jurolla äänellä, sillä hänen luullun vastustajansa sävyisyys paisutti hänen rohkeuttaan. "Tietysti sinä sydämestäsi iloitsisit, jos niin olisi".
"Enpä suinkaan. Minä en kanna minkäänlaista vihaa sinua kohtaan. Siis, jos apua tarvitset, niin sano minulle. Huomion välttämiseksi menemme siinä tapauksessa viereiseen huoneeseen".
"Suoraan sanoen, olen tullut tänne vain huvin vuoksi. Jos nyt tahdot tehdä minulle hyvän työn, niin päästä minut kenenkään huomaamatta pois".
"Corvinus", vastasi nuorukainen totisella ankaruudella, "sinä olet sen kautta tehnyt itsesi syypääksi suureen rikokseen? Mitähän isäsi sanoisi, jos nuo nuoret miehet, jotka, mikäli heistä näen, eivät muuta tarvitsisi kuin viittauksen minun puoleltani siepatakseen sinut kiinni, tekisivät sen ja veisivät sinut semmoisena kuin tässä seisot, avojaloin, orjan valepuvussa, oikeuden eteen Forumille ja syyttäisivät sinua rauhanhäiritsemisestä ja kotirauhan pyhyyden rikkomisesta, josta kaikesta laki säätää ankaran rangaistuksen".
"Jumalten tähden, hyvä Pankratius, älä rankaise minua niin julmasti", pyyteli Corvinus.
"Sinä tiedät, Corvinus, että, jos sen tekisin, niin täytyisi isäsi joko menetellä kanssasi niinkuin Lucius Junius Brutus aikoinaan, tahi sitten erota virastaan".
[Brutus oli roomalainen konsuli, joka tuomitsi molemmat poikansa kuolemaan heidän osallisuudestaan erääseen salaliittoon. Poikiensa ja kansan rukouksista huolimatta ei hän tuomiotaan muuttanut, vaan seurasi itse järkähtymättömällä tyyneydellä sen täytäntöönpanoa.]
"Kaiken kautta mikä on sinulle pyhää ja kallista, rukoilen sinua, älä saata minua moisen häpeän alaiseksi. Se olisi koko meidän perheemme häviö. Polvillani tahdon pyytää sinulta anteeksi entisiäkin pahoja tekojani, jos sinä vain olet armollinen minua kohtaan".
"Hiljaa, hiljaa; olenhan jo sanonut sinulle, että ne ovat aikaa sitten anteeksi annetut. Mutta kuule nyt minua. Lukuun ottamatta läsnä olevia sokeita, on täällä useita todistajia, niin että sinut sadoilla vieraillamiehillä voidaan todistaa syylliseksi rikokseesi. Jos sinä siis otat puhuaksesi tästä kokouksesta jotakin tahi uskallat sortaa ketään meikäläisistä, niin on meillä yhä vieläkin valta haastaa sinut isäsi tuomio-istuimen eteen. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", vastasi pulaan joutunut surkealla äänellä. "En kuuna päivänä minä tule kenellekään ilmaisemaan, että olen käynyt tässä kauheassa paikassa. Vannon kautta — — —"
"St! täällä ei kysytä mokomia valoja. Tule, ota minua kädestä ja seuraa minua!" Tämän kehotuksen lausuttuaan kääntyi Pankratius ympärillä seisovien puoleen ja huomautti vain, että hän tunsi tämän miehen; mutta nämä, jotka tuon raukan rukoilevien liikkeiden johdosta olivat päättäneet hänellä olevan raskaita kärsimyksiä koettavana, kannattivat tuon poloisen luultuja rukouksia ja pyysivät Pankratiusta, ettei hän suinkaan laskisi häntä menemään nälkäisenä ja almuja saamatta.
"Jättäkää se minun asiakseni", vastasi nuorukainen ja kääntyi ovea päin, jonka vahtina olevat miehet auliisti avasivat hänelle ja tuolle yhäti liikkaavalle petturille hänen vieressään. Heidän tultuansa ulos, päästi nuorukainen Corvinuksen menemään, virkkaen hänelle: "Älä unhota lupaustasi!"
Sillä välin oli Fulvius sopimusta myöten koetellut onneaan talon pääoven luona. Se oli hänen tullessaan roomalaisen tavan mukaan avoinna. Ja kukapa olisi voinut otaksuakaan, että ketään vieraita näin tavattomaan aikaan astuisi siitä sisään? Portinvartijan asemesta tapasi Fulvius siinä yksinkertaisen, noin kolmen- tai neljäntoista vuoden vanhan maalaistytön ovenvartijan virkaa toimittamassa. Kun ei muita ketään ollut saapuvilla, oli rauhanhäiritsijän mielestä nyt erittäin sovelias tilaisuus saada varmuutta niihin epäluuloihin, jotka olivat hänessä heränneet. Hän kysyi siis pieneltä ovenvartijalta: "Mikä on nimesi, lapsi, ja kuka sinä olet?"
"Minä olen Emerentia, jalon Agneen rintasisar", kuului vastaus.
"Oletko siis kristitty?" uteli Fulvius edelleen terävällä äänellä.
Tyttöparalta menivät silmät suuriksi ja hän vastasi vallan yksinkertaisesti: "En", ja kun tuon viattoman lapsen koko olento vahvisti tämän todeksi, tyytyi Fulvius siihen. Tytön äiti oli muuan maalaisvaimo, joka oli ollut Agneen imettäjänä. Kun vaimo sitte hiljakkoin oli kuollut, oli Agnes vanhempiensa luvalla ottanut orvoksi jääneen lapsen kotiinsa, saamaan kristillistä kasvatusta. Koska tyttönen vasta joitakuita päiviä oli oleskellut uudessa kodissaan, tiesi hän kristinopista hyvin vähän, tokkopa ollenkaan. — Mitä nyt oli tehtävä? Fulvius oli hämillään ja neuvotonna; yksinäisyys teki hänen asemansa yhtä tukalaksi kuin Corvinuksen keskellä taajaa ihmisjoukkoa. Hän aprikoi, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin mutta sitenhän olisivat hänen tuumansa menneet myttyyn. Toiselta puolen ei hän itseltään salannut, että hän kauemmaksi tunkeutumalla saattoi tuottaa itselleen suuria ikävyyksiä. Tänä pulmallisena hetkenä näki hän talon nuoren valtijattaren astelevan kevyesti pihan poikki, ilon ja päivänpaisteen ilmeisenä juurikuvana. Nähtyänsä Fulviuksen hän heti seisahtui, ikäänkuin odottaen, että Fulvius jotakin sanoisi. Tämä taasen läheni häntä mitä miellyttävimmästi hymyillen ja kohteliaimmasti kumartaen sekä puhutteli Agnesta seuraavin sanoin: "Olen tullut ennen tavanmukaista vierailuaikaa, jalo Agnes, jotenka minun siis katsottanee käyttäytyvän epähienosti; mutta minä en voinut odottaa tavallista käynti-tuntia, kirjoituttaakseni itseni alamaisimmaksi klientiksi tähän ylhäiseen patriisitaloon".
[Arvollisempiin patriisitaloihin liittyi tavallisesti suuri joukko köyhiä sukulaisia sekä vapautettuja orjia ja näiden jälkeläisiä, jotka pysyivät talon suojeluksen alaisina. Näitä nimitettiin klienteiksi eli suojateiksi, ja kyseissä oleva patriisi nimitettiin heidän turvaherrakseen ("patronus").]
"Meidän talollamme", vastasi nuori neitonen, "ei ole kunnia ottaa vastaan klienttejä; me emme vaadi itsellemme mahtavuutta ja vaikutusvaltaa".
"Anteeksi; moisen päämiehen hallitsemana on talolla mitä suurin vaikutusvoima ja mahti semmoinen, joka helpolla voittaa sydämet ja tekee nöyriä orjia".
Vähintäkään huomaamatta, että nämä sanat saattoivat viitata juuri häneen itseensä, vastasi nuori neitonen luonteisella teeskentelemättömällä suloudellaan: "Oi, kuinka totta olet puhunut! Tämän huoneen Herra hallitsee todellakin kaikkien sen jäsenten sydämiä!"
Nämä rakastettavan tytön sanat ynnä vielä enemmän hänen ihastuksensa ja loistava muotonsa saattoivat Fulviuksen kovasti hämilleen. Hän tointui sentään kohta entiselleen, ja kun hän ei tahtonut päästää suotuisaa tilaisuutta käsistään, lausui hän julkeasti: "Sinusta minä juuri puhuin, ja pyydän sinun vastaanottamaan sanani vilpittömän ihailuni ja rajattoman rakkauteni osoitteena". Niin sanottuaan notkisti hän polvensa neitosen edessä ja pyysi tarttua hänen käteensä, mutta Agnes kääntyi punastuen ja vavisten hänestä pois.
Seuraavassa tuokiossa kavahti konna ylös maasta. Hän näki Sebastianuksen lähenevän. Tämä oli tullut kutsumaan Agnesta köyhäin luo, jotka odottivat häntä. Agnes vetäytyi pois, jota vastoin Sebastianus, katse totisena, ankarana, astui rauhanhäiritsijää vastaan, joka aivankuin menehtyneenä loi silmänsä maahan. "Fulvius, sinä täällä? Mikä on saattanut sinut tänne?" kysyi talon vanha ystävä.
"Minä arvelen", vastasi puhuteltu, rohkaisten luontoaan, "että koska minä yhtä hyvin kuin sinäkin olemme yhdessä talon tyttären kanssa olleet vieraina samassa perheessä, niin ei minulla ole vähempää oikeutta kuin muillakaan klienteillä käydä hänen luonaan kunniaterveisillä".
"Mutta eihän kuitenkaan näin sopimattomaan aikaan", vastasi Sebastianus tyynesti.
"Se aika, joka ei ole sopimaton nuorelle upseerille", vastasi konna, "ei liene sopimattomampi tavallisellekaan kuolevaiselle".
Loukatun sotilaan oli kestettävä kova taistelu, ennen kuin hän voi hillitä suuttumustaan. "Malta mielesi, Fulvius", jatkoi hän arvokkaasti; "ja ota huomataksesi, että kaksi henkilöä saattaa olla vallan erilaisessa suhteessa samaan perheeseen. Mutta ei pitkäaikaisinkaan tuttavuus, sitä vähemmin siis jokin satunnainen yhtymys, saata puolustaa sitä julkirohkeata, hävytöntä käytöstä, johon äsken teit itsesi syypääksi".
"Hohhoo; huomaanpa, että olet mustasukkainen, urhakka päällikkö", huudahti Fulvius halveksuvalla äänellä. "Sinähän olet, kuten hoetaan, Fabiolan suosima kosija. Hän on nyt maalla, ja epäilemättä halunnet saada kiedotuksi jommankumman Rooman rikkaimman perijättären omaisuuden käsiisi. Kaksi jännettä yhteen jouseen, mitäpä enää parempaa".
Jollei urhollinen upseeri olisi ollut kristitty, olisi hävytön parjaaja varmaan saanut hengellään maksaa tämän solvauksen; mutta Jumala antoi syvästi loukatulle voimaa ilmileimahtaneen vihan voittamiseen. "Ei ole sinulle eikä minulle hyödyksi, että viivyt täällä kauemmin", sanoi hän, ja tarttui tukevalla kädellä kutsumatonta vierasta käsivarteen ja veti hänet ovelle. Ennen kuin jälleen päästi hänet vapaaksi, Sebastianus lisäsi: "Saat nyt mennä rauhassa, mutta muista, että olet arvottomalla käytökselläsi rikkonut valtionlakeja vastaan. Minä säästän sinua, kunhan itse vain ymmärrät salata häpeäsi. Olkoon kumminkin hyödyksesi mainittu, että minä olen selvillä asioistasi ja toimistasi täällä Roomassa. Ole varuillasi siis! Ja vielä kerran, mene rauhaan!"
Mutta tuskin oli Sebastianus päästänyt irti vastustajansa, kun hänen itsensä kimppuun yhtäkkiä hyökättiin jättiläisvoimin. Hyökkääjä oli Eurotas. Fulvius oli vanhukselle ilmoittanut luvanneensa kohdata Corvinusta; mutta kun ukko, sen perusteella, mitä Afra oli hänelle kertonut tämän nuoren miehen luonteesta, ei sanottavaksi luottanut kaupunginprefektin poikaan, vaan päinvastoin pelkäsi tällä olevan aikomuksena houkutella Fulviusta johonkin satimeen, niin oli vanhus huomaamatta hiipinyt turvattinsa jäljissä. Luullen hyvästijättöä ovella riidaksi ja Sebastianusta prefektin pahamaineiseksi pojaksi, hyökkäsi hän raivoisana kuin jalopeura pahaa aavistamattoman niskaan. Mutta hän sai pian kokea, ettei vastustajansa ollut tavallisia ihmisiä, sillä vaikka hänellä oli Fulvius apunaan, oli hänen turha koettaa saada soturi paiskatuksi maahan. Kun hän pitemmän aikaa kamppailtuaan huomasi, ettei se hänelle onnistunut, sieppasi hän vyöltään pienen kuolettavan aseen. Juuri kun hän parhaallaan heilutteli sitä ahdistetun pään päällä, temmattiin se äkisti hänen kädestään, ja hän joutui itse kahden ikäänkuin rautaisen käsivarren runneltavaksi, jotka viimein sinkauttivat hänet ulos tielle.
"Pelkäänpä, että kohtelit poika parkaa liian kovakouraisesti, Qvadratus", virkkoi Sebastianus centurionilleen, oikealle jättiläis-olennolle, joka hänkin oli saapunut olemaan läsnä kristittyjen kokouksessa. Centurioni oli kuitenkin sitä mieltä, että konna oli kavaluutensa tähden moisen rangaistuksen ansainnut.
Noloina hiipivät sillä välin molemmat muukalaiset pois. Eräässä kadunkulmassa kääntyessään näkivät he jonkun matkan päässä Corvinuksen, vähääkään ontumatta, luikkivan pois minkä ketaroiltaan kerkesi. Usein nämä kaksi oivaa toverusta tämän jälkeen vielä kohtasivat toisensa, mutta eivät he koskaan sanallakaan kajonneet tämän aamuiseen kohtaukseen. Toinen tiesi toisesta, että hänellä oli vain häpeätä ollut siitä, ja molempien täytyi itselleen tunnustaa, että Roomassa oli ainakin yksi lauma, jota ei kettu eikä susi pystynyt vahingoittamaan.
Kuudes Luku.
Fabiola ja hänen orjansa.
Lokakuu on ihana aika Italiassa. Aurinko on tosin menettänyt jonkun verran hehkustaan, vaan ei loisteestaan, ja heloittaa yhtä kirkkaasti kuin sydänkesällä. Kuten indialainen ruhtinas, vastaanottohuoneeseensa tullessaan, heittelee täysin kourin kultaa ja jalokiviä kansalle, niin heittelee tämä nouseva taivaan valtijatarkin kultasateita yli heräjävän luonnon. On kuin vuoret kurottelisivat rosoisia päitään, metsät ulottuvia käsivarsiaan kaihoisasti, vastaanottaakseen sen kuninkaallisia lahjoja. Ja kun aurinko on suorittanut kulkunsa yli pilvettömän, siintävän taivaan ja saavuttanut päämaalinsa, laskee se lännen mailla vuoteelleen kullan-kimaltelevan meren syliin, ja sen yli kohoilee silloin purppurainen katos, hesureunainen. Viimein, ennenkuin se mereen vaipuu, soukkenee se pitkäksi juovaksi. Se näyttää nyt sanovan jäähyvästijään; mutta tuskin on se häipynyt, niin jo lähettää se siltä puolelta maata, missä se nyt vierailee, terveisensä loistavain lähetteinsä kautta, jotka sydäntä ilahuttavat ja ennustavat sen pikaista palajamista. Ja vaikkeivät sen säteet syksyin olekaan niin hehkuvia, ovat niiden vaikutukset sitä silmiinpistävämmät. Se on tarvinnut kuukausia, loihtiakseen mehuttomista, kuivista rungoista siemeniä ja lehtiä, köynnöksiä, kukkia ja kovia marjoja. Vitkalleen on kasvullisuus edistynyt. Mutta mikä mainio lehvistö peittääkään nyt vaipan tavoin rungot ja varret, kuinka erinomaisiksi rypäletertuiksi ovatkaan pikkuruiset yksinäiset marjat paisuneet, joista toiset jo ovat saaneet tuon hohtavan ambra-värin, toiset taasen koreilevat yhtä kauniilla opaali-värillään, luvaten ennen pitkää pukeutua hehkuvaan kuninkaalliseen purppuraan.
Verraton nautinto on semmoisena vuodenaikana istua kirja kädessä kukkulan rinteellä ja antaa jostakin rauhaisesta varjopaikasta katseen liidellä yli tuon ihanan maiseman. Lempeän tuulahduksen loihtiman tai viinimäkien eri korkeuksista syntyvän värien moninaisuuden läpi levitteleiksen koko maisema kirjavana mattona ihastuneitten silmiemme eteen. Paitse sitä näkee vielä lukemattomia muita vivahduksia ja värejä: tummat kypressit, vielä tummempi rautatammi, tuuheat kastanjat, rehevät hedelmätarhat, päivänpaahtamat sänkipellot, synkät piniat, jotka ovat Italialle mitä palmut idän maille, ja jotka kohoavat huviloita ympäröivien puksi- ja laakeripuitten yli — siinä näky, jota ei pysty kuvaamaan! Ja nuo huvilat, kukkuloille rakettuina tai niiden välitse häämöttävinä, huvilat vesiputouksineen ja korkealle loiskivine suihkuineen, komeine puutarhoineen ja kukkaisine niittyineen! Niinkuin sanottiin, mahdotonta on luetella kaikkia niitä luonnon-ihanuuksia, joita auringonpaisteinen Italia tarjoo juuri lokakuussa, ja jotka sydämiä riemastuttivat tämän kertomuksenkin aikoina. Ei kummaa siis, että Rooman rikkaat ja ylhäiset mielellään pakenivat joksikuksi aikaa pois maailmankaupungin pölystä ja tungoksesta maa-elämän hiljaisuuteen.
Niihin onnellisiin kuului Fabiolakin. Sen jälkeisenä päivänä, kuin hänen ilkeä, musta orjattarensa ja prefektin poika olivat keskustelleet toistensa kanssa, kuten jo ennen on kerrottu, matkusti hän maahovilleen, jota romanttisen asemansa vuoksi syystä saattoi lukea Italian kauniimpain helmien joukkoon. Huvila sijaitsi erään kukkulan rinteellä, joka vähitellen aleni Cajetan merenlahdelmaa kohden ja oli, kuten kotitalo Roomassa, mainio rikkaasta, aistikkaasta sisustuksestaan. Mitä kauniimmat kasvit ja kukat olivat täällä saaneet tyyssijan, ja olivat turvatut niin kylmältä kuin polttavalta kuumuudelta.
Fabius oleskeli harvoin kuin moniaan päivän tässä herttaisessa paikassa. Huvilassa piti hän oikeastaan vain pientä lomaa matkallaan johonkin vilkkaampaan huvipaikkaan, missä ylhäisen maailman ihmisiä kosommalta liikkui, ja missä hänkin mieluummin oleskeli, sanoen asioiden muka sitä vaativan. Fabiola oli siitä syystä tavallisesti yksin ja nautti täysin määrin maa-elämän hiljaisuutta. Huvilaan oli hankittu hyvin lajiteltu kirjasto, joka käsitti vanhempia ja uudempia teoksia kaikilta aloilta. Aamuhetket hän vietti jollakin valitulla lempipaikalla tavallisesti lueskellen. Mutta kylläpä olisi vieras hämmästynyt, jos hän yhtäkkiä lähestyen, olisi nähnyt tuon ylpeän patriisittaren, ei, kuten tavallista oli, yksin vaipuneena kirjansa tutkimiseen, vaan nais-orjan seurassa! Lukija, joka muistaa, mitä ennen on tapahtunut talon tyttären ja hänen orjansa välillä, ei tätä kuitenkaan suuresti oudoksune.
On helposti ajateltavissa, miten kummastuneena Fabiola ennen mainitussa tilaisuudessa Agneelta oli kuullut, että Syra oli mieluummin jäänyt entisen emäntänsä palvelukseen kuin valinnut toiveen vapaaksipääsöstään. Fabiolan hämmästys oli sitä suurempi kuin hän sai kuulla, että rakkaus häntä kohtaan oli määrännyt orjattaren valinnan. Aiheeksi tähän valintaan ei Fabiola kuitenkaan saattanut lukea omaa hyvyyttänsä tahi jotakin osoittamaansa tunnustusta tai kiitollisuutta siitä orjattaren uhrautuvasta hoidosta, jota Fabiola runsain määrin oli saanut nauttia orjan puolelta ankaran kuumetautinsa aikana. Hän oli siis ensialussa taipuvainen luulemaan Syraa hourupäiseksi. Olihan hän tosin monasti lukenut ja kuullut kerrottavan uskollisuudesta ja rakkaudesta, jota orjat olivat osoittaneet koville ja julmillekin herroilleen, mutta moisia tapauksia oli hän aina pitänyt harvinaisina poikkeuksina. Ja mitäpä merkitsee kymmenkunta semmoisia esimerkkejä niihin tuhansiin ja taas tuhansiin verraten, jotka ovat todistaneet vihaa ja kostonhalua! Mutta tässä hänellä oli selvä, käteentuntuva uskollisuuden todiste välittömässä läheisyydessään. Siitä hetkestä rupesi hän tarkoin pitämään silmällä orjatarta, nähdäkseen, eikö hänen kiintymyksensä sittenkin olisi paljasta pöyhkeyttä ja itsetietoisuudella prameilemista ja eiköhän hänen kenties liene aikomuksensa antaa hallitsijattarensa tuntea, kuinka suuren uhrauksen orja on hänen tähtensä tehnyt.
Mutta mitään semmoista hän ei huomannut. Syra toimitti hiljaisesti ja ahkerasti tehtävänsä niinkuin aina, eikä millään tavoin osoittanut pitävänsä itseään parempana kuin ennen. Mitenkä olisi Fabiola, tämän huomattuaan, voinut sulkea sydäntään, mitenkä hän olisi voinut olla hellämieliseksi sulamatta ja tulematta vähitellen siihen vakaumukseen, ettei lopulta kuitenkaan ollut mahdotonta rakastaa orjatarta? Kuinka olisi hän pitemmältä enää voinut kieltää sitä, että on olemassa epä-itsekästä rakkautta, joka ei etsi omaansa, ei pyydä palkkiota?
Ensimäistä, meille tunnettua ja huomattavaa sananvaihtoa orjan kanssa seuranneista keskusteluista Fabiola tuli siihen päätökseen, että Syra oli saanut hyvän kasvatuksen. Koska ei ollut harvinaista, että orjain omistajat hankkivat nuorille orjille perinpohjaisen sivistyksen, kohottaakseen sen kautta heidän arvoaan, oli Fabiola siksi hienotunteinen, ettei hän huolinut tiedustella palvelijansa aikaisempia elämänvaiheita, vaikka hän olikin havainnut, että Syra sujuvasti ja käsittäen luki kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita ja kirjoitti yhtä helposti molempia kieliä. Toisten orjain suureksi harmiksi alkoi Fabiola yhä enemmän suosia syyrialaista orjatartaan. Hallitsijattaren käskystä ei Eufrosynen ollut ainoastaan antaminen hänelle erikoinen makuuhuone — etu, josta Syra oli erittäin kiitollinen, — vaan Fabiola valitsi hänet vielä esilukijakseenkin ja kirjurikseen. Siitä huolimatta Syra pysyi muuttumattomasti samana. Suotuisa käänne hänen elämässään ei tehnyt häntä suurentelevaiseksi eikä ylpeäksi. Jos joku orjakumppaneistaan käski häntä johonkin alhaisempaan työhön, ei hän koskaan kieltäytynyt sitä tekemästä. Kaikki toimitti hän yhtä mielellään ja ystävällisesti kuin ennenkin.
Kuten tiedämme, lueskeli Fabiola enimmästään filosoofisia teoksia. Hämmästyksekseen havaitsi hän, että usein yksinkertainen muistutus hänen esilukijansa puolelta saattoi näennäisesti kiistämättömän perustotuuden horjumaan, tahi että hän, esittäessään kirjailijain pöyhkeileviä lauselmia, paljasti koko niiden onttouden ja lausui julki korkeamman käsityksen siveellisistä totuuksista kuin moni kirjailija, joita Fabiola siihen asti oli rajattomasti ihaillut. Ei niin, että Syra olisi ollut erittäin teräväjärkinen tai harvinaisen paljon lukenut — päin vastoin; ne kirjat, joita hän nyt luki, olivat hänelle suurimmaksi osaksi outoja. Mutta hänellä näytti olevan jokin totuuden salainen tunnusmerkki, jokin pää-avain, jolla hän saattoi kaikkinaiset siveelliset avut ilmivaloon, käsitys, joka oli mitä puhtaimmassa sopusoinnussa kaiken oikean ja hyvän kanssa, kuten hyvin viritetty soittimen kieli, mutta joka vieroi kaikkea pintapuolista, rietasta ja huonoa.
Kuinka mielellään olisikaan oppinut patriisitar halunnut tietää, missä se orja-raukan salaisuus piili, josta moinen henkinen valistus johtui, valistus, jota hän ei ollut niin suuressa määrässä tavannut vielä koskaan. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt sille uskonnollisen tietoisuuden kannalle, että olisi voinut käsittää sen, mikä saattoi Vapahtajamme lausumaan seuraavat kiitossanat: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta ja ilmoittanut sen yksinkertaisille".
Eräänä ihanana lokakuun aamuna olivat emäntä ja orjatar lukemassa hyvin tunnetulla lempipaikalla lähteen luona, kun ensinmainittu, joka oli kyllästynyt ikävystyttävään teokseen, katseli itselleen huvittavampaa luettavaa. Ottaen lippaasta uuden kääryn, hän virkkoi: "Pane pois tuo pitkäveteinen kirja, Syra. Tässä on yksi, joka vasta äsken on ilmestynyt, ja jota sanotaan erittäin hauskaksi. Se on uutta meille molemmille".
Esilukija totteli käskyä, katsahti hänelle ojennetun kirjan nimilehteen ja punastui. Silmäiltyään ensimäisiä rivejä, huomasi hän varomisensa todeksi: se oli muuan niitä kelvottomia kyhäyksiä, joista Justinus marttyri valittaa, että niitä saadaan vapaasti julaista, jota vastoin hyvien, kristillisten kirjain levittämistä ehkäistään tahi saavat niiden levittäjät taistella niin suuria vaikeuksia vastaan kuin suinkin. Tyynellä päättäväisyydellä laski hän kirjan alas ja lausui rukoilevasti: "Korkea valtijatar, älä vaadi minua lukemaan itsellesi tätä kirjaa. Tätä sopii minun yhtä vähän lukea kuin sinun kuulla".
Fabiola hämmästyi. Että hänen täytyisi luettavansa valinnassa suostua rajoituksiin, ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä. Senvuoksi hän hymyillen kysyi: "Mitäpä vahinkoa se meille tuottaisi? Minä en ollenkaan epäile, ettei siinä kerrota monista rikoksista ja iljettävistä teoista, mutta eihän se siltä saa houkutelluksi meitä tekemään niitä. Eikö sitten ole huvittavaa lukea semmoista muista? Me emme kuitenkaan missään tapauksessa itse antaudu semmoiseen".
"Ja kuitenkin", huomautti Syra, "on henkesi osallisena siinä kuullessasi tai lukiessasi sitä, ja jos nuo asiat, kuten sanot, huvittavat sinua, niin todistathan sillä, että sinä mielihyvällä ajattelet moisia tekoja. Mutta sen kaltaiset kuvat ovat hyljättäviä, sellaiset ajatukset synnillisiä".
"Mutta kuinka se on mahdollista? Eikö paha vasta tekona ilmetessään ole syntiä?" kysyi Fabiola ihmeissään.
"Tavallaan tosin on minun yhtyminen sinun mielipiteeseesi, jalo valtijatar, mutta mitähän ajatus muuta onkaan kuin sisimmän olentomme eli sielumme toimintaa? Halu, joka toivoo toiselle kuolemaa, on tämän sisimmän, näkymättömän olennon tointa, jota vastoin sivallus, joka teon toimeenpanee, on ruumiin näkyväistä toimintaa. Mutta kumpiko voima on nyt oikeastaan käskevä, kumpi totteleva? Kummanko siis on teosta vastaaminen?
"Minä käsitän sinua", vastasi Fabiola hetkisen kuluttua. "Mutta yksi vaikeus on vielä ratkaisematta. Kuten sinä otaksut, on meidän vastaaminen niin sisällisestä kuin ulkonaisesta toiminnasta. Kenelle meidän sitten on vastaaminen? Jos ulkonainen teko seuraa sisällistä toimintaa, ollaan joka tapauksessa edesvastauksen alaisia yhteiskunnalle, laeille, oikeuden periaatteille, koskapa pahalla teolla saattaa olla haitallisia seurauksia. Mutta kun sisällinen toiminta ainoastaan on kysymyksessä, saattaako silloin olla puhetta edesvastauksesta? Kuka sen näkee? Kuka olisi niin rohkea, että ottaisi sitä tuomitakseen?"
"Jumala", vastasi Syra syvällisen totisesti.
Fabiola ei nähtävästi ollut tyydytetty. Hän oli odottanut jotakin uutta oppia, jotakin selvää peruslausetta; sen sijaan neuvottiin häntä siihen, jota hän piti taikauskona, vaikk'ei aivan samalla tavalla kuin ennen. "Kuinka, Syra, uskotko siis todellakin Jupiteriin ja Junoon tahi meidän Minervaan, kreikkalaisten Pallas Atheneen? Uskotko heidän pitävän huolta meistä?" kysyi hän.
"En, kaukana siitä! Jo niiden pelkkä nimi minua inhottaa, ja sadut niistä ovat minulle kauhistuksena. En ole puhunut jumalista enkä jumalattarista, vaan ainoasta, totisesta, elävästä Jumalasta, Jumalasta taivaan ja maan, olen puhunut hänestä, joka hallitsee valkeudessa, ja joka itse on valkeus, kaikkialla oleva ja muuttumaton, kaikkitietävä. 'Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Hänen tykönänsä on elämän lähde, ja hänen valkeudessansa me näemme valkeuden'. Hän on se, joka on ja on ollut ja on oleva — ilman alkua tai loppua! Voima, viisaus, hyvyys, rakkaus, vanhurskaus, oikein tuomitseminen kuuluvat hänen jumalalliseen olentoonsa, ja ovat, kuten sekin, iankaikkisia ja äärettömiä. Hän yksin voi luoda ja ylläpitää, hän yksin voi tehdä tyhjäksi!"
Fabiola oli usein kuullut ja lukenut erään Sibyllan eli oraakeli-papittaren haltijoihinsa joutumisesta, mutta nyt hän näki ensi kertaa jotakin senkaltaista. Hänen orjattarensa kasvot loistivat, hänen silmänsä hehkuivat; liikkumatonna hän siinä seisoi sanojen valuessa hänen huuliltaan. Koko hänen olentonsa hurmaus saattoi Fabiolan ihmeihinsä. "Kuinka itämaalainen mieli sentään on haaveksivainen ja herkkä!" ajatteli hän. "Eipä ihmettä, että itämaita pidetään runouden ja valistuksen maana!" "Mutta Syra", aloitti hän vihdoin uudelleen, "uskotko siis tosiaankin, että olento, josta olet kertonut, joka on kaikkia taruja niin paljoa korkeampi, tahtoisi lakkaamatta olla toimessa, valvoakseen miljonien olentojen tekoja, jopa ajatuksiakin?"
"Onko auringolle sitten mikään työ lähettää säteitään tämän kristalli-kirkkaan veden läpi aina noihin pienoisiin kiviin asti pohjalla? Katsos, aivan samalla tavoin ja yhtä helposti tuopi se näkyviin sekä sen, mikä kaunista on, että sen, mikä on rumaa ja veden peittämää; kultakalan, joka lekottelee sen paisteessa, se valaisee yhtä hyvin kuin iljettävän madonkin, joka koettaa piiloutua syvälle pimeihin lymyreikiin. Onko se auringolle mikään työ ja vaiva? Pikemmin saattaisi sanoa, että sen kävisi työlääksi ja vaivaksi koettaa pidätellä säteitään tunkeutumasta tuon läpikuultavan alkuaineen läpi. Ja mitä aurinko vaikuttaa täällä, sen se yhtä helposti vaikuttaa seuraavassa virrassa ja kaikkein kaukaisimmassa virrassa samaten. Ja vaikka virtoja olisi kuinka paljo, ei auringolta puutu voimaa tunkeutua niiden kaikkien läpi".
"Sinun selityksesi ovat aina kauniita, Syra", huomautti Fabiola, kun oli kotvan aikaa katsellut tutkivasti lähteeseen, juurikuin olisi hän halunnut koetella äsken kuulemainsa sanojen totuutta. "Vieläpä enemmänkin", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "ne kuulostavat totuudelta. Mutta mitenkä hirvittävältä tuntuukaan ajatella, että ei koskaan ole voinut salata yhtäkään toivomusta tai salaisuutta, ei mielettömintäkään, ylpeästä, lapsellisesta sydämestä lähtenyttä oikkua olennon edessä, jonka olet kuvannut niin täydelliseksi! Kauheaa on ajatella, jos olet puhunut totta, että meitä aina katselee silmä, johon verrattuna auringon valo on kuin pelkkä varjo vaan. Eikö tämä tuskastuttava tieto voi saattaa ihmistä itse lopettamaan päivänsä, kun hänen tekee mieli tuosta valvonnan alaisuudesta päästä? Ja kuitenkin, kuinka todelta kuuluukaan kaikki, mitä olet puhunut!"
Yhä paisuvalla mielenliikutuksella oli Fabiola lausunut nämä sanat. Hänen korskea, pakanallinen sydämensä nousi kapinaan hänen ajatellessaan, ettei hän milloinkaan enää voi olla yksin ajatuksineen, ja että oli olemassa olento, jolla hänen salaisimmat toiveensa ovat tiedossa. "Ja sittenkin, kuinka totta!" se ajatus palasi ehtimiseen. Niinkuin kotka tappelee käärmeen kanssa, niin taisteli hänen voimakas sielunsa, hänen parempi itsensä, niiden intohimoisten tunteiden kanssa, jotka hänen povessaan temmelsivät, kunnes hän vihdoin tyyntymistään tyyntyi kovan kamppauksen jälkeen, joka selvästi oli kuvastunut hänen kasvoissaan ja liikkeissään. Ensi kertaa elämässään oli hänellä aavistus korkeammasta olennosta, jota hän pelkäsi, mutta myöskin olisi tahtonut rakastaa; ensi kertaa taipui hänen henkensä ja tunnusti, että silläkin oli herra, jota sen täytyi totella. Hiljaa tarkaten valtiattarensa tärkeätä, ratkaisevaa taistelua, rukoili uskollinen orja hartaasti hänelle sitä armoa, että valkeuden ja rakkauden Jumala ilmoittaisi itsensä tuolle taistelevalle ja lahjoittaisi hänelle rauhansa.
Silloin kohotti Fabiola päänsä ja lausui tavattoman hiljaisesti ja lempeästi: "Syra, sinä olet tänään avannut uuden maailman minun sielulleni; sinun tulee neuvoa minulle enemmän. Sano minulle tänään vain yksi asia: onko sekin yhteydessä uskontosi kanssa, mitä ennen olet sanonut, nimittäin, että erotus hallitsijan ja orjan välillä on vain ulkonaisesti olemassa? Muistatko vielä sen päivän! Oi, Syra, oletko antanut minulle anteeksi?"
Tämä oli jo liikaa nöyrälle kristitylle naiselle. Tunteittensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen ja pyysi tarttua valtiattarensa käsiin; mutta tämä esti sen ja lankesi itkien polvistuneen orjattaren kaulaan. Kun mielten kuohu oli jonkun verran asettunut, jatkoi hän keskustelua.
"Vielä yksi seikka, Syra, saako rukoilla sitä olentoa, josta olet puhunut? Eikö hän ole liian suuri, liian korkea puhuteltavaksi?" kysyi hän.
"Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, jalo hallitsijatar", vastasi orjatar. "Samaten kuin kuljeskelemme auringon valossa, samaten liikumme hänen voimansa, hänen viisautensa ja hyvyytensä loisteessa. Hänessä me elämme ja liikumme ja olemme. Hän ei ainoastaan kuule meitä, vaan meidän sydämemme toivomus tunkee välittömästi hänen sydämeensä".
"Mutta", jatkoi Fabiola hieman epäröiden, "eikö ole mitään suurta palvelevaa toimitusta, jotakin sen tapaista kuin mitä uhraamisella tarkoitamme, jolla häntä julkisesti kunnioitetaan? Ja enkö minä voisi", jatkoi hän vielä nöyrempänä, "teidän koulussanne tulla oppimaan, mitenkä hänelle voisin tuoda tämän kunnioituksen?"
"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla jumaluuden arvoinen".
"Niin, tietysti", vastasi Fabiola. "Sonni lienee kylliksi hyvä Jupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi sille kelpaava, josta olet puhunut minulle?"
"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton, puhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen".
"Ja mikähän se olisi, Syra?"
"Vain hän itse".
Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja jatkoi sitten, katse tutkivasti luotuna Syraan: "Minä en tosin sinua ymmärrä, mutta kuvattuasi niin selvästi minulle edesvastauksen tunteen, olen vakuutettu, ett'eivät nämäkään sanasi ole todellista, suurta merkitystä vailla".
"Yhtä varmasti kuin jokainen sanani on tullut kuulluksi, yhtä varmasti kuin kaikki sydämeni ajatukset ovat olleet nähtävinä, yhtä varmasti on totta se, mitä olen puhunut", vakuutti Syra.
"Minä tunnen, etten pitemmältä jaksa viipyä näissä aineissa; henkeni tarvitsee levätä". Niin sanottuaan Fabiola vetäytyi hiljaa ja miettiväisenä takaisin huoneisiinsa.
Seitsemäs Luku.
Huvila ja sen asukkaat.
Toivehikkaina palajamme jälleen Fabiolaan. Tosin ei hänestä vielä saata sanoa: "yö on kulunut". Mutta olemme iloksemme nähneet, että "päivä jo koittaa." Ja eikö tämä koitto, tämä aamun sarastus tiedä päivän valkenemista ja nousevan auringon kohoamista ennen pitkää täyteen loistoonsa? Eikö Jumalan sana anna meille sitä rohkaisevaa lupausta, että "Jumala antaa apunsa oikeamielisille", ja että "joka etsii, hän löytää"? Ja eikö tämä jalo patriisitar tietämättänsäkin kuulunut noihin etsiviin, kuten niin monet muut jalommista pakanaperheistä kristinuskon alkuaikoina? Emmekö siis ole täysin oikeutetut katselemaan häntä toivehikkain silmin?
Fabiolasta tuntui kuin olisi hän tehnyt suuren keksinnön, joka johti hänet korkeihin, ennen aavistamattomiin piireihin. Mutta kauhistuneena koetti hän paeta sitä edesvastausta, jota uusi valkeus vaati. Ja mitenkä hän ilman tukea ja johtoa voisi saavuttaa sen päämäärän, joka hänen orjattarensa sanojen ja käytöksen kautta oli käynyt hänelle niin viehättäväksi?
Seuraavana aamuna oli hän päättänyt käydä, niinkuin hänellä oli tapana aina kerran tehdä, oleskellessaan maalla, terveisillä entisen prefektin Chromatiuksen luona, joka ammoisista ajoista saakka oli ollut talon taattu ystävä. Lukija muistaa kaiketi hänet neljännestä luvusta, sekä tietää, että nuoret kristityt saivat perusteellisempaa opetusta kristinopissa hänen maatilallaan. Olihan tosin monenlaisia kummallisia huhuja huvilassa vallitsevista elintavoista saapunut Fabiolan kuuluville, mutta asiain todellisesta tilasta ei hänellä kumminkaan ollut vähintäkään aavistusta. Sanottiin Chromatiuksen tarjoovan suojaa monille sellaisillekin vieraille, joita ei koskaan ennen oltu huvilassa nähty. Hänen kerrottiin päästäneen kaikki orjansa vapaiksi, mutta nämä eivät olleet halunneet poistua hänen luotaan. Vielä sanottiin perheen lukuisain jäsenten viettävän onnellista elämää, vaikka siellä ei milloinkaan pidetty kestejä eikä valmistettu suurenmoisia juhla-aterioita tahi pantu toimeen meluavia huveja. Eipä ihmettä siis, jos Fabiola tällä kertaa jännitetyllä odotuksella hankkiutui lähtöön.
Kevyissä, varmojen hepojen vetämissä vaunuissa ajoi hän rivakasti tasaista tietä pitkin onnellista Campaniaa. Syksyinen sadekuuro oli sitonut haitallisen pölyn ja sirotellut välkkyviä jalokiviä viiniköynnöksille, jotka kiemurtelivat pitkin tietä puusta puuhun. Verrattain lyhyen ajan kuluttua alkoi näkyä matala kukkula, jolla pieni, viehättävä huvila kohosi puksipuiden, lääkereiden ja kypressien ympäröimänä. Ensi silmäykseltä tulijaa hämmästytti kartanon muuttunut ulkomuoto, vaikk'ei hän kuitenkaan saattanut tehdä itselleen selvää, mikä se muutoksen oikeastaan oli aikaansaanut. Vasta kun hän oli ajanut portista sisään, muistuttivat häntä lukuisat tyhjät piedestaalit ja komerot, että huvila oli kokonaan menettänyt entiset mainiot koristeensa: monilukuiset kauniit kuvapatsaat, jotka olivat näyttäneet niin kauniilta tasaisiksi leikeltyjä kautsupuita vastaan, — eikä enää siis vastannut nimeään "Ad Statuas" (kuvapatsaitten huvila).
Chromatius vastaanotti nuoren ystävättärensä mitä herttaisimmalla tavalla, ja kyseli innokkaasti miten hänen isänsä jaksaa. Vasta täällä sai tytär tietää, että isä piakkoin matkustaa Aasiaan; isä itse ei ollut hänelle sanallakaan maininnut aikeestaan. Chromatius, huomattuaan, kuinka tuskallisen vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki Fabiolaan, koetti tätä haihduttaa huomauttamalla, että huhu kenties oli väärä, ja pyysi häntä sitten kerallensa kävelemään puistoon. Tämä oli niinkuin aina mitä suurimmalla huolella hoidettu, ja mitä kauniimpia kasveja oli sen koristuksena — mutta mitään kuvapatsaita ei vaan näkynyt. Kun Fabiola saattajansa seurassa vihdoin tuli erääseen rotkoon, jota ennen luonnottaret ja vedenjumalat olivat koristaneet, mutta johon nyt vain oli soliseva suihkukaivo jätetty, ei hän voinut olla hämmästystään ilmaisematta.
"Minkä ihmeen tähden, Chromatius, olet poistanut kaikki kauniit kuvapatsaat ja siten riistänyt huvilaltasi sen ominaiset koristeet?" kysyi hän, isäntään kääntyen. Mutta tämä vastasi hymyillen, että hän oli antanut niiden mennä vasaran alle.
"Kuinka, ja sen kuulen sinulta nyt vasta? Olisihan sinun kuitenkin pitänyt tietämän, että minä kernaasti olisin ostanut niistä paljo", vastasi Fabiola melkein soimaavalla äänellä.
"Minähän en tarkoittanut huutokauppavasaraa, vaan sepänmoukaria", selitti ukko. "Jumalat ja jumalattaret ovat kaikki hakatut pirstoiksi; vielä voisin ehkä korkeintaan hankkia sinulle käsivarren tai sormen tai kenties nenättömän päänkin".
"Mikä barbaari on vanhasta harmaasta tuomarista tullutkaan!" huudahtiFabiola hämmästyneenä. "Kuinka sinä hennoit niin tehdä?"
"Eipä se ollut niin vaikeata kuin ehkä luulet", oli vastaus. "Minä olen nimittäin tullut siihen vakaumukseen, että Jupiter ja Juno ynnä niitten toverit ja ystävättäret ovat yhtä vähän jumalia kuin sinä ja minä; juuri siksi olen pitemmittä mutkitta antanut ne ruhjoa kaikki tyyni".
"Minä olen samaa mieltä jumaliin nähden kuin sinäkin; mutta miksi et pitänyt kuvapatsaita itselläsi yksistään arvokkaina taideaarteina?" kysyi Fabiola.
"Koska ne eivät semmoisina täyttäneet paikkaansa puutarhassani ja talossani, vaan olivat täällä juuri jumalina, siis väärän kilven alla, suorastaan pettureina. Etkö sinä esi-isiesi kuvien joukosta poistaisi vaikka mitä kuvapatsasta, joka vallan toiseen perheeseen kuuluvana olisi tungettelijana pujahtanut perhekuviesi joukkoon? Katsos, samoin oli laita jumalainkin kuvien; siitä syystä en voinut säilyttää niitä täällä enkä myydä niitä muuallekaan. Jälkimäisessä tapauksessa ne olisivat jatkaneet petostaan jonkun toisen luona".
"No mutta, tunnokas vanha ystäväni, eikö sekin sitten ole petosta, jos sinä, poistettuasi kaikki kuvapatsaat huvilastasi, vielä annat sen pitää entisen nimensä?"
"Niinhän se kyllä olisi", vastasi äijä, riemuiten nuoren ystävättärensä teräväjärkisyydestä; "mutta sinä saat kohta nähdä, että olen istuttanut palmuja tänne yltympäri. Heti kun ne ovat kasvaneet hiukan suuremmiksi, tulee vanha nimi vaihdettavaksi 'Ad Palmas' nimeen (Palmujen huvila)". Tämä nimi saavutti Fabiolan täyden hyväksymisen.