Ystävykset kävelivät nyt kotvan aikaa puutarhassa. Vihdoin valitsi Chromatius kauniin paikan ja istahti siihen seuratoverinsa kanssa. "Tiedätkö, Chromatius", alkoi Fabiola, "että kaikenmoisia kummallisia huhuja on liikkeellä sinusta ja talosi asukkaista. Sanotaan niiden olevan yksinomattain ihmisiä, joita ei kukaan tunne; lisäksi kuuluu, että te kokonaan vetäydytte pois seuraelämästä ja vietätte filosoofillista, tasavaltaista elämää".
"Hyvin mairittelevaa", vastasi Chromatius hymyillen ja teki koomillisen kumarruksen.
"Mutta ei siinä vielä kaikki", jatkoi Fabiola; "teitä pidetään suorastaan saiturina".
Ei ollut Chromatiuksen hauska veisata omaa kiitostaan osottamalla nämä väitteet osittain vääriksi ja tekemällä lyhyesti selkoa siitä elämän tavasta, jota talon asujamet noudattivat. Hetkisen epäröityään otti hän kuitenkin tehdäkseen sen, minkä piti velvollisuutenaan pakanaa kohtaan. Se mitä hän kertoi, oli lähipitäen seuraavaa: "Me elämme tosin yksinkertaisesti ja kartamme kaikkea loistoa, mutta pyrimme sen ohessa siihen, ettei alueellamme löytyisi köyhiä tai apua tarvitsevia. Me nousemme varhain ylös; ensi aamunhetket käytämme hartauden harjoituksiin, ja sitten lähtee kukin työhönsä. Sillä aikaa kun toiset ovat lukuja kirjoitustyössä, puuhaavat toiset puutarhassa tai kedolla. Määräajoin kokoonnumme yhdessä lukemaan hyviä kirjoja tai veisaamaan hengellisiä lauluja tai kuulemaan etevien opettajien puhetta".
"Kaikki tuo on varsin kaunista", huomautti hänen vieraansa, "mutta minä en ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Suo anteeksi, jos vielä lisään, että kuiskataan sinun muka olevan kristityn. Suuttuneena olen tietysti väittänyt tätä panettelua perättömäksi".
"Miksi suuttuneena, lapseni?" vastasi ukko lempeästi. "Oletko milloinkaan lukenut noitten ylenkatsottujen ihmisten kirjoituksia?"
"Oi, en; minua ei haluta tuhlata aikaani semmoiseen", vastasi Fabiola halveksivasti, tässä silmänräpäyksessä valitettavasti jälleen entisenä kauttaaltaan ylpeänä patriisittarena, vanhana, ennakkoluuloisena pakananaisena. "Ketäpä haluttaisikaan tutustua niiden oppiin ja noihin ihmisiin, jotka ovat kaiken edistyksen vihollisia, noihin maineeltaan epäiltäviin porvareihin, noihin pahantekijöihin, joiden mielestä julmimmatkin rikokset ovat luvallisia!"
"Juuri samoin ajattelin minäkin ensialussa kristityistä", vastasiChromatius, "mutta olen jonkun aikaa ollut toista mieltä".
"Kaiketi sen johdosta, että sinun tuomarina usein tuli rangaista noita kurjia heidän alituisista lainrikkomuksistaan?" tarttui Fabiola hänen puheeseensa.
Tämä huomautus nosti varjon äijän rauhallisille kasvoille. Sauluksen kuva, kristittyjen vainoojan haamu, astui ilmielävänä hänen sielunsa silmäin eteen. Fabiola, joka huomasi tuskan ilmeen kuvautuvan noissa äsken niin iloisissa kasvoissa, lausui lepyttävästi ja lempeä uhkuvalla äänellä: "Pelkäänpä että olen puhunut kovin ajattelemattomasi, ystävä vanhus, ja herättänyt sanoillani tuskallisia muistoja sielussasi. Suo minulle anteeksi! Puhukaamme muusta. Tiedätkö ketään, joka näinä päivinä aikoo matkata Roomaan? Minä pelkään, että isäni, kuten hän jo useita kertoja on tehnyt säästääkseen itseään ja minua eron haikeudelta, aikoo lähteä tuolle matkalleen hyvästiä sanomatta. Siksipä olisin kiitollinen, jos saattaisit neuvoa minulle luotettavan sananviejän, jolle voisin uskoa hänelle menevän kirjeen".
Ilokseen saattoi Chromatius toimittaa hänelle tämän avun. Muuan oppilaista oli juuri aikeessa lähteä pitemmäksi aikaa Roomaan. Hänen oli määrä jo huomenna matkalle. Isännän kehoitusta seuraten Fabiola lähti yhdessä hänen kanssaan lukuhuoneeseen, missä hän sai tutustua äsken mainittuun sananviejään sekä kirjoittaa kirjeensä. Sanotussa huoneessa oli useita kirja-arkkuja. Pöydän ääressä huoneen keskellä istui nuorukainen kopioiden pergamenttikääryä. Chromatius esitti hänet Fabiolalle Torkvatuksen nimellä ja ilmoitti hänelle asian.
"Palveluksen osoittaminen jalolle Fabiolalle ja korkeasti kunnioitettavalle Fabiukselle on aina oleva minulle ilo", vastasi nuori mies säädyllisesti, "semminkin, kun minulla oli kunnia yhdessä isäni kanssa olla jalon Fabiuksen palveluksessa, kunnes heikontunut terveyteni pakoitti minut ottamaan eron virasta".
Chromatius otti yhden niitä kauniita pergamenttilehtiä, jotka yhtäkokoisiksi leikattuina olivat pöydällä, nähtävästi käytettäviksi kirjojen kopioimiseen. Tämän ynnä mustetta tarjosi hän Fabiolalle, joka istui pöydän ääreen. Kohta oli hän kirjoittanut muutamia lemmekkäitä rivejä isälleen. Sitten taivutti hän kokoon lehden, sitoi nauhan sen ympärille ja sulki sen sinetillään. Voidakseen jäljestäpäin tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla palkita kirjeenkantajata, kirjoitti hän tarkoin muistiin hänen nimensä ja osoitteensa pergamenttiliuskalle, jonka sitten kätki tunikkaansa. Nautittuaan sitten hieman virvokkeita, lausui hän sydämelliset jäähyväiset isälliselle ystävälleen. Ennenkuin Fabiola nousi vaunuihin, antoi Chromatius hänelle sinetillä suljetun pergamenttikääryn, pyytäin häntä sitä lukemaan. Tuskinpa olisi hän kenellekään muulle pakanalle uskaltanut tarjota moista kirjateosta lahjaksi. Se oli jäljennös Roomalais-kirjeen ensimäisistä luvuista!
Eipä Fabiola koskaan sittemmin voinut unhottaa sitä katsetta, minkä tuo kunnian-arvoisa ukko lähtiessä häneen loi. Oli kuin hän olisi aavistanut, että ne olivat viimeiset jäähyväiset. Koskaan hän ei voinut unhottaa tuota henkevän hellää katsetta ja sitä rakkaudesta väräjävää ääntä, jolla hän lausui: "Hyvästi, lapseni! Ollos satakertaisesti siunattu sillä tiellä, jotas et vielä tunne!"
Liikutettuna siitä sydämellisyydestä, jolla isällinen ystävä oli nuo salaperäiset jäähyväissanat lausunut, hämmästyi Fabiola huomatessaan Torkvatuksen pidättävän hänen vaunujansa jo ennenkuin oli päässyt portillekaan. Silmiinpistävä eroavaisuus tämän nuoren miehen, jos kunnioittavankin, niin kuitenkin varsin vapaan, tuttavallisen käytöksen ja tuon kunnianarvoisan äijän lempeän totisuuden välillä, tuntui Fabiolasta vastenmieliseltä. "Anteeksi, että häiritsen, jalo Fabiola", puhutteli nuorukainen häntä; "saanko kysyä, onko sinusta tärkeää, että tämä kirje joutuisasti perille toimitetaan?"
"On kyllä", kuului vastaus. "Minulle on hyvin tärkeää, että isäni niin pian kuin suinkin saa sen käsiinsä".
"Sen pikainen perille toimittaminen käynee minulle mahdottomaksi. Minä kun suoritan matkani vain jalkaisin tai paraimmassa tapauksessa käyttämällä huokeata kulkuneuvoa, on minun viipyminen muutamia päiviä matkalla", vastasi Torkvatus.
Hetkisen emmittyään Fabiola vastasi: "Sallisitko minun tarjota sinulle jotakin, millä suorittaisit erikois-kulut niin nopeasta matkasta kuin suinkin?"
"Jos sillä voin palvella sinua ja perhettäsi, otan kiitollisuudella vastaan hyväntahtoisen tarjouksesi", vastasi sanansaattaja hetkeäkään arvelematta. Fabiola ojensi hänelle silloin kukkaron, jonka sisältö ei ainoastaan runsaasti korvannut matkakuluja, vaan sisälsipä vielä paitsi tätä kelpo palkkionkin. Torkvatus sieppasi sen ilmeisellä tyytyväisyydellä ja katosi täysine kukkaroineen erääseen sivukäytävään. Hänen olentonsa oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen Fabiolaan; hänen mielestänsä Torkvatus ei lainkaan soveltunut yhteen hänen vanhan rakkaan ystävänsä kanssa. Mitähän Chromatius olisi sanonut, jos hän olisi osunut todistajaksi kohtaukseen ja nähnyt, mitenkä ahnaasti Torkvatus tarttui kukkaroon! Eiköhän se olisi muistuttanut hänelle Gehasia, Elisan palvelijaa, jopa Juudasta, joka petti Vapahtajansa? —
Eräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta sentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa rahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta kirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman pergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa, ja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin oli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta teoksesta. Siinä luki: "Mutta minä sanon teille: Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka vainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi, joka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin".
"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen filosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia. Seuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva? Mutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa minulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen miellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa. Mutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä opeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle tuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen kaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!"
"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka pudotin!" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa. Palvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus vahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.
Varhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan edustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin muulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen läsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä. Monta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin; hän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä uskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille matkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle käteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus, opetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja rukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi ja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle, vaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä vuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten hartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän nuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen summan rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.
Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen hyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi Torkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle. Toisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä ulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä ja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä lienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila kun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan matkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka oli lähin kaupunki ison valtatien varrella.
Maakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua. Miellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta vei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon, jossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä ja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat etempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien vieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin olisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata ylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi näköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan lahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina lintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.
Ja mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä vireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän tuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä. Hänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin varjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset puutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine holvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä kauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä purppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.
Hän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut katsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään, mässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi maailmankaupungissa — ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut halaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin — eikö hän sittenkin tavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita yhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan tukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin? Mutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole Polykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti ja lempeästi? — Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun pöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä mieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä toisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse, joka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.
Sen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin, viattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen, mutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa ihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen läpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen läpi, kärventämättä siipiään!
Mielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän ratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan solakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi siellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä näky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa kertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä sen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.
"Italian etelärannikolla eli kerran rohkea nuori kalastaja. Eräänä pimeänä, myrskyisenä yönä, kun ei hänen isänsä eikä veljensä tahtoneet uskaltaa lähteä vahvasti raketulla venheellään myrskyn myllertämälle, kuohuavalle merelle, päätti hän, kaikista rukouksista ja varoituksista huolimatta, lähteä yksin pienessä purressa. Vaikka hirmumyrsky raivoisana riehui, taisteli hän mitättömässä pikku venheessään urhoollisesti tyrskyjä ja aaltoja vastaan, kunnes aurinko kohosi lämpimänä ja kirkkaana, valaisten tyyntä, peilikirkasta meren pintaa. Väsymyksestä ja lämpimästä uupuneena meni rohkea kalastaja nukuksiin ja makasi, kunnes kova huuto hänet herätti. Katsahdettuaan ympärillensä hän näki isänsä tutun venheen ulapalla. Miehistö huusi suurella äänellä ja viittoili hänelle, että hän kääntyisi takaisin, mutta ei yrittänytkään tulemaan hänen tykönsä. Mitähän se merkitsi? — Hän tarttui peräsimeen ja koetti parilla voimakkaalla aironvedolla päästä viittoilevia lähemmäs, mutta silloin hän hämmästyksekseen havaitsi, että vene, jota kohden hän oli laskenut, oli hänen takanaan ja kohta taasen vastapäisellä puolella, vaikka hän oli ohjannut pientä pähkinäkuortaan suoraa sitä kohden. Silminnähtävästi oli hän kulkenut ympyrässä, vieläpä niin tavoin, että kehän loppukohta oli lähempänä keskipistettä kuin alku oli ollut. Hänen alottaessaan toista pienempää ympyrää tunkihen hirvittävä ajatus hänen sieluunsa. Hän heitti tunikan päältään ja souti kuin mielipuoli; mutta vaikka hänen paikka paikoin onnistuikin tempautua ympyrän ulkopuolelle, kulki hän yhtäkaikki aina samaa kiertoa ja tuli yhä lähemmäksi keskipistettä, jossa hän oli huomannut pursuavan, kuohuvan, suppilomaisen pyörteen. Silloin heitti hän epätoivoisena peräsimen kädestään, kavahti seisoalleen ja väänteli tuskissaan käsiänsä kuin mielipuoli. Vesilintu, joka lenti ohitse ja rääkyen lähenteli häntä, kuuli onnettoman kovasti huutavan: 'Kharybdis!' [Italian ja Sicilian välillä oleva pyörre.] Kohta ei ympyrä ollut kuin ainoastaan hiukkasen suurempi venheen omaa pituutta. Silloin heittäytyi poloinen nuorukainen venheen pohjalle, ummisti silmänsä, sulki korvat käsillään ja pidätti henkeään, kunnes aallot peittivät hänet ja hän vajosi syvyyteen".
"Lieneekö tuho todellakin ketään ihmistä tuolla tavoin kohdannut?" ihmetteli Torkvatus itsekseen. "Vai lieneekö se vain kuvallinen kertomus, ja mikä on siinä tapauksessa sen tarkoitus? — Voiko joku samalla tavoin tulla vähitellen vedetyksi perikatoon? Onko ehkä se ajatuspiiri, jossa äskettäin liikuin, ensimäinen noita tuollaisia ympyröitä ja — — —"
"Fundi!" huusi saattaja ja osoitti pientä kaupunkia läheisyydessä, ja muutamain tuokioiden kuluttua olivat matkamiehet jo sen kaduilla. Kuljettaja saattoi nuorukaisen pieneen majataloon ja, saatuaan välttävän palkkion, lähti pois. Torkvatus taasen haki esille ne kirjeet, jotka hänen oli jättäminen Fundiin, ja löysi helpolla sen, jolle kirjeet oli osoitettu. Tämä ei ollut kukaan muu kuin entinen tuttumme, koulumestari Cassianus. Hän otti Torkvatuksen varsin ystävällisesti vastaan, ja vieraan nauttiessa yhdessä isännän kanssa yksinkertaista ateriaa, kertoi tämä hänelle elämänsä vaiheet.
Hän oli syntynyt Fundissa ja oli Roomassa perustanut koulun, jonka osaksi oli tullut mitä parhain menestys; mutta luullen olevansa tunnettu kristittynä ja peljäten vainoa, oli hän vetäytynyt takaisin syntymäkaupunkiinsa, pannakseen alulle koulun täälläkin. Etevimmät kaupunkilaisista olivat luvanneet lupa-ajan päätyttyä antaa poikansa hänen kasvatettavakseen. Kun pahaa aavistamaton koulumestari piti vierastaan todellisena kristittynä, veljenä Kristuksessa, puhui hän avoimesti ja peittelemättä onnen vaiheistaan ja toiveistaan. Mitenkä hän olisi voinut aavistaakaan, että hänen luottavaisuudellaan tulisi olemaan niin turmiolliset seuraukset!
Päivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Torkvatus lausui jäähyväiset ja, tekosyyllä, että muka hänellä oli paljo toimitettavaa kaupungissa, hän epäsi kohteliaasti isännän tarjouksen tulla häntä majatalolle saattamaan. Hän osti itselleen paremman vaatteuksen, meni paraimpaan ravintolaan ja tilasi parin hevosia ja ajomiehen. Jotta Fabiolan asia tulisi toimitetuksi, oli välttämätöntä matkustaa yötä päivää ja vaihtaa hevosia joka asemalla. Siten jatkoi hän matkaa yhtä mittaa, kunnes tuli Bovillae'hen Albanus vuorten juurella. Täällä hän pysähtyi, vaihtoi matkapukunsa toiseen ja ratsasti, lyhyen lepohetken jälkeen, hyvillä mielin sen kaupungin porttia kohti, jonka muurien sisällä oli vallalla enemmän sekä hyvää että pahaa kuin missään muussa osassa maailmanvaltakuntaa.
Kahdeksas Luku.
Lankeemus.
Hienosti puettuna lähti Torkvatus viipymättä Fabiuksen asunnolle. Kun hän oli asiansa toimittanut, pyysi Fabius häntä iltaruualle, ja Torkvatus suostui kutsuun kursailematta. Sitten haki hän itselleen nykyisiä rahavarojaan vastaavan asunnon, ja löysikin sellaisen aivan vähillä puuhilla.
Niinkuin tiedämme ei Fabiuksella ollut tapana pitää tyttärelleen seuraa maahovissa. Silloin tällöin vain pistäysi hän lyhyemmäksi aikaa tuohon kauniiseen huvilaan. Rooman seuraelämä viehätti tätä nautinnonhaluista miestä enemmän kuin viheriät niityt ja solisevat purot. Kun tyttären läsnäolo kotona Roomassa piti isää jonkinlaisessa pakonalaisuudessa ja hän usein sen kautta tunsi itsensä sidotuksi ja häirityksi, antautui hän, tyttärensä oleskellessa maalla Campaniassa, hillittömän nautinnonhalunsa tyydyttämiseen. Hänen talossaan pidettiin kekkereitä ja pitoja, ja niissä oli läsnä henkilöitä, joita hän ei koskaan olisi uskaltanut saattaa yhteyteen Fabiolan kanssa. Pahassa huudossa olevia miehiä oli tyttären poissa ollessa hänen vierainaan; ylellisiä aterioita jatkettiin tavallisesti myöhään yöhön noppapelillä ja hurjilla juomingeilla.
Pyydettyään nyt Torkvatusta jäämään, lähti hän kutsumaan vielä muitakin vieraita. Näitä ei ollutkaan vaikea löytää. Koskaan ei puuttunut hilpeämielisiä tyhjäntoimittajia, jotka vain liiankin kerkkäästi odottivat tunnetun auliin isäntämiehen kutsuja. Matkalla kotia Tituksen kylpylaitoksilta kohtasi hän kaksi miestä, jotka näköjään tärkeistä asioista keskustelivat toistensa kanssa. "Arvelet siis huhun olevan totta?" kysyi toinen.
"Epäilemättä", oli vastaus. "Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa on noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt rakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä aamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä".
"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat basilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!" jatkoi ensimäkien puhuja. "Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan uskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis hävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on sille pahana silmätikkuna".
"Niinpä kyllä", myönsi toinen. "Minun isäni on sitä mieltä, että kristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen keisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä kohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä itäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin korkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin entisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita vihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa".
"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty, että jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä rikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme. Sinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein selvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan voiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta; sen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme yhteisin voimin". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen. Ennenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet väliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen iltaruualle.
Fulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä isäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt vallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli joutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton raivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut hänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen tavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.
"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana valtoihinsa", jatkoi hän puoleksi leikillään, "sillä minä kyllä huomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni, Agnesta!"
"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää, ettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi", vastasi Fulvius.
"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt uudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä ymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos hän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa, eikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa sinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon mieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja minä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta, olet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää Fabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana Roomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti".
Tämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta, ei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta illalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä, mainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen hienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän juovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.
Keskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan itäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen jälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa vähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan varmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma Galerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta epäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai vastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä viimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä odotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta, jota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.
Vieraat olivat vain liiaksi halukkaat asettumaan sortajien puolelle. Ja kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja yleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta kieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden mielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin toista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli heidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen piti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava pois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän uskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.
Tämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen katseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt sen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin vain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut häneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään hillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan vasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta pikarillisen viiniä toisensa jälkeen — mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät kristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius kylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan surmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin voimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä äänellä hän huusi: "Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!"
"Kuinka voit väittää sitä?" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.
"Siksi", vastasi kiihoittunut, "siksi, että minä itse olen kristitty ja olen valmis kuolemaan uskoni puolesta!"
Jos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet komeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja murskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä odottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät jokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan kuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän palavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi hävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota vastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan, miten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu mies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin hän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä, tyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin maamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta. Olihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi paiskata kiristyspenkille.
Mutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen. Ken joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan, näkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt, kuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän joka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille — hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät, kun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli toivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä kavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli täysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi suulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen vähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.
Seura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa karttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty. Ei tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui Fulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja Corvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen käteensä ja lausui: "Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani houkutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle kalliiksi".
"Minä en pelkää", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; "minä aion pysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!"
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kiusaaja. "Orjat saattaisivat lopulta antaa ilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme häiritsemättä jatkaa puhettamme". Niin sanoen veti hän vastarintaan kykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä parhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka roomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista seurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla pöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä pyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti molemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä välin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. "Hoo", huudahti hän lopulta nauraen, "kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään kanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?"
Torkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut hänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus käynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn onnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen otti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät huulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua, minkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän oli vannoen luopunut.
Tämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin ilves vaanii saalistaan. "Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin minullakaan", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, "mutta ehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi, että määrättäisiin pikkuinen panos".
"Mutta sen tulee olla hyvin pieni — vain huvin vuoksi — sillä minä olen heittänyt pois pelaamisen". "Ei yhtä kertaa kerraksi lueta", oli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui Corvinus tietysti helposti siihen.
Sopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta. Torkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään unhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. "Corvinus? Corvinus?" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen jotakin, "eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?"
"Kuka?" kysyi puheena oleva kiihkeästi.
"Niin, oikein", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä vastapelaajan kysymyksestä; "Corvinus, niin kutsuttiin sitä tappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle kristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle".
Corvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta viittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä: Tuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä hän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut, että hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan opettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti esiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras keino suuttuneen tyynnyttämiseksi.
"Hän asuu — malttakaas — mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi! Minä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan uskoni puolesta… Mutta pettämään en suostu ketään — ei, sitä en tee!" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin. Rupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius Corvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan hänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan yhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän tottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa suuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin. Fulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään tappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius, joka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran, uskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin — ja sitä menoa jatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui vaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja pelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.
Keskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan hän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta hierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan ainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi hän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni — voitonhalun henki, kullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.
Melkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista tappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan täydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi Fulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren summan. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat. Kaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius korjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi ja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan, vuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus Fulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.
Kun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia syytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet ristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään, ikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. "Mitä minun on tekemistä sinun kanssasi?" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.
"Paljoa enemmän kuin ehkä luuletkaan", oli ilkkuva vastaus. "Sinä olet täydellisesti vallassani. Minun vallassani ovat rahasi" — ja Fulvius piti hänen nähtävissään Fabiolan kukkaroa — "maineesi, rauhasi, jopa henkesikin. Minun ei ole tarvis muuta kuin antaa vihjaus kristikumppaneillesi teeskentelystäsi, niin et kuuna päivänä uskalla astua heidän näkyviinsä. Minun ei ole tarvis muuta kuin päästää kimppuusi kaupunginprefektin poika, jolle äsken omistit niin imartelevia liikanimiä, niin seisot huomenna hänen isänsä tuomio-istuimen edessä ja olet kuoleva sen uskon puolesta, jonka olet pettänyt ja häväissyt. Corvinusta eivät pysty hillitsemään muut kuin minä. Oletko valmis nyt juopuneena pelarina hoipertelemaan Forumille ja esittämään itseäsi kristittynä?"
Ah, syvälle langenneella ei ollut rohkeutta seurata tuhlaajapoikaa parannuksen tiellä, niinkuin oli kulkenut tämän jälkiä synnin polulla, ja hänen tavallaan palata Isänsä tykö! Hän pysytteli muutaman aikaa sitkeästi vaiti; mutta Fulviuksella ei ollut aikomusta pysähtyä puolitiehen, vaan saattaa tehtävänsä perille asti. "No", alotti hellittämätön kiusaaja taasen, "oletko tehnyt valintasi? Tahdotko mennä kristittyjen luo tuossa tilassa vaiko Forumille huomenna?"
"En kumpaakaan", vastasi Torkvatus allamielin.
"Mitä sinä sitte aiot?" kysyi kiusaaja edelleen, ikäänkuin lävistäen kidutettua haukankatseellaan.
"Kaikki mitä tahdot, ei vaan sitä mitä äsken ehdotit", ähkyi onneton.
Fulvius oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Äkkiä muuttui hän käytökseltään vallan toisellaiseksi. Suurimmalla ystävällisyydellä koki hän nyt rohkaista uhriaan ja lupasi, ettei häneltä tulisi mitään puuttumaan; rahojakin hän saisi, millä pelata, jos hän antautuisi Fulviuksen johdettavaksi. Ja vähän emmittyään hän lausui julki, mitä hän odotti ja vaati vastapalvelukseksi. Mitä se sitten oli? Fulvius esitti vaatimuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen tai mitenkään muuksi selittäminen. "Nouse huomenna varhain ja liiku vapaasti ystäviesi seurassa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta kerro minulle tyystin kaikki mitä näet, äläkä salaa mitään!" Niin sanat kuuluivat.
"Siis,kavaltajaksikominun on rupeaminen?" oihki Torkvatus.
"Nimitä sitä miksi tahdot, sillä joko on sinun suostuminen siihen, tai odottaa sinua kuolema, pitkällinen kuolo. Saat valita! Mutta kiiruhda! Corvinus kuuluu kärsimätönnä astelevan tuolla edestakaisin".
"Kuolla en tahdo! Ennemmin mitä hyvänsä muuta!" kuului oihkiva vastaus.
Eipä ollut Fulviuksen helppo saada Corvinusta rauhoittumaan, vihan ja viinin villitsemä kuin hän oli. Vanhaa opettajaa kohtaan kytenyt viha, jonka kaikki muut hommat jo olivat saaneet melkein unhottumaan, leimahti taasen hänessä ilmi; hän himoitsi kostoa. Fulvius sai hänet rauhoittumaan lupaamalla ottaa tarkkaa selkoa vihatun asuinpaikasta, ja lopulta onnistui hänen saada pidätetyksi ystäväänsä malttamattomasta väkivallan teosta.
Corvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin Torkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui Fulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä tilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja viettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo — kaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan. Jaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja äänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä. Semmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan, pani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen ja huudahti: "Olisiko tämä Kharybdis?"
Yhdeksäs Luku.
Katakombit.
Oli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin kääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita katuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa, missä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta, jota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa. Ystävämme Pankratius — hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan tätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä keksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista siisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla, näyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä, aukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän äijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon Agneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa riippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi hänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat hänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin olikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja, vaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut "fossorin" (haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja Severus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää uskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja, jotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa maan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat virvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien nauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet vainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.
Katakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana katakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen, laajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti, joka n.k. karstakiveä — eräs pehmeä hiekkakivi — kaivamalla oli muodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu sorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin Konstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit olemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä pitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin ja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella. Ylt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville kivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon taidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva lauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai palmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.
[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu Yios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat yhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee "kala". Tätä sanaa, samoin kuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan heille tunnettuna uskonmerkkinä.]
Molemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä asian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan luo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen miellyttävällä, herttaisella äänellään: "Ja nyt, rakas Diogenes, tahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta".
"Suosion-osotusta minulta?" kysyi ukko ihmeissään. "Ja se olisi?"
"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki koukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni niitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan nuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne kaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen, sanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen kaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus".
"Torkvatus?" toisti Severus. "Luuletko voivasi luottaa häneen?" Mutta Diogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen hieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen seurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen mielenlaadusta.
"Kyllähän minun täytyy tunnustaa", huomautti Pankratius, "että tunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää hän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen kristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?"
"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan kylpylaitokseen", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui hänen puheeseensa: "Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?" "Eipä juuri niinkään", oli vastaus, "mutta sinä et kai ole kuullut, että Cucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet), ja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan hommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin heille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka Majus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä satuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen kiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan, tuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi tekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman hyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan nähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?"
"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi", vastasi Pankratius. "Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä sitä tiedä. Toivokaammehan parasta!" Sen jälkeen lausui hän hyvästit tuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat saattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi. Sydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen, ja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo äskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla. Siinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen seurueen tuloa.
Seuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa Diogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä paikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi oikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen viattomasti: "Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa, ennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?"
"Koko monta", vastasi Severus kuivasti.
"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?"
"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut", oli vastaus.
Torkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän ajan perästä kyselyään.
"Mistä saattaa tuntea oikean tien?" kysyi hän ja pysähtyi samassa näennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron ääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että epäluulon-alainen teki merkin hietaan. "Tule, tule", huusi hän Torkvatukselle, "muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot, jotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat tämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin teille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa".
Useita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja varten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen näytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi ehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi häntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa aavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä suurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta pitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti löydettävissä.
Severuksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään lisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti hän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin. Mutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi veljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että jumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto siitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.
Täten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja poikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan, jota muuan vanha kirjailija kutsuu "onnelliseksi, siunatuksi Campaniaksi". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken sen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota, ei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat, rauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana. Mikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli mahdoton salata?
Fabiolan, tuon oppineen filosoofin käsittämättäkin oli Jumalan Henki, joka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin. Hänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki "alkanut nuhdella häntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden", vaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen olevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän sattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä kyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut itsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä, jonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa oli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi luvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista ja kauhistuksista? Mutta — mitäs sanoja nämä ovat: "Sillä ei ole yhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on Jeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut, uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin hänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen kautta, joita Jumala kärsinyt on". — Silläkaikkiovat syntiä tehneet, myöshänkin, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin paljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta! Oi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä, kuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen — seuraavassa tuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja ajattelemistaan.
Valtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti jäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen syynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän. Muutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa, levitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti häntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi kristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle olivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola kysyvin katsein osoitti!
"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota", aloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. "Sanoja en kyllä käsitä, mutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra, mitä tämä,sillä kaikki ovat syntiä tehneet, merkitsee? Et kai sinä kumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?"
Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä, ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan ainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi puhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti hänen puheensa. "Oo, Syra", lausui hän liikutettuna, "millaisiin pohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin sinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!"
"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinutsiihen, kallis valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen: 'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'"
Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut, otti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia, osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka niin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka typeriltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten, pakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti kyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena heitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan kristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi voitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää hulluus, vaan Jumalan voima.
Kymmenes Luku.
Eräs kokous keisarin palatsissa.
Kristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä maailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus sen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen käsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon sortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen tunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja ylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain telotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että nuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti toinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen menestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli saatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.
Tämä syy oli saattanut verenhimoisen keisari Maksimianuksen seuraamaan neuvonantajainsa kehoitusta ja pitämään julistusta salassa niinkauan, kunnes se voitiin yksin ajoin saattaa tiedoksi kaikissa läntisen valtakunnan maakunnissa. Siitä johtui, että turmiota tuottava ukkospilvi uhkaavana häälyi jonkun aikaa uhriensa päitten yllä, purkautuaksensa sen jälkeen äkisti niitten päälle peloittavalla ankaruudella.
Vihdoinkin marraskuussa samana vuonna kutsui Maksimianus Herkuleus yhteen kokouksen, missä oli lopullisesti päätettävä mihin keinoihin ja toimenpiteisin nyt olisi ryhdyttävä. Korkeimmat hovi- ja valtion-virkamiehet oli kutsuttu ottamaan osaa kokoukseen. Päähenkilö, kaupunginprefekti, oli tuonut mukanaan poikansa Corvinuksen ja esittänyt hänet erään aseellisen vahti-osaston päälliköksi. Tämän osaston oli prefekti muodostanut kristittyjen tuimimmista vihamiehistä; ne olivat miehiä, joista hän tiesi, että he säälimättömällä raivokkuudella hakisivat ilmi kristittyjä ja jättäisivät heidät pyövelin haltuun. Sicilian, Italian, Espanjan ja Gallian maaherrat olivat niinikään läsnä, vastaanottaakseen toimi-ohjeita. Sitä paitse otti monta filosoofia osaa tähän kokoukseen, niitten joukossa tietysti vanha tuttumme Calpurnius. Lisäksi oli paljo pappeja saapunut suuren valtakunnan kaikista osista anoaksensa niin ankaraa vainoa kuin suinkin.
Niinkuin tiedämme, sijaitsi palatsi, jossa keisari tavallisesti piti asuntoa, Palatinon kukkulalla. Mutta paitsi tätä oli Roomassa vielä toinenkin, jota Maksimianus etupäässä käytti residenssinään. Tämä palatsi oli Coeliumin kukkulalla ja tarjosi näköalan, jolla ei edes Roomassakaan ollut vertaistaan. Ei niin, että tuo ihana ympäristö erikoisesti olisi viehättänyt Maksimianusta, — ei suinkaan — hänen mielestänsä oli linnan oivallisilla rakennuksilla paljon suurempikin lumousvoima. Kenties oli hän valinnut tämän palatsin senkin tähden, että hän täältä käsin mukavimmin saattoi harjoittaa suden- ja metsäkarjun-pyyntiään. Syntyisin Slavonian Sirmiumista, oli hän siis roomalaisen käsityskannan mukaan barbaari. Hän polveutui jokseenkin alhaisesta suvusta, ja oli pelkästään onnen suosima soturi, vailla sivistystä tai muita huomattavia henkisiä ominaisuuksia, varustettu miltei yksinomaan jättiläisvoimalla, jonka tähden hänellä syystä oli lisänimenä Herkuleus. Hänet oli toinen barbaari, keisari Diokletianus, pukenut purppuraan. Itara ja samalla tuhlaavainen, kuten tämäkin, altis mitä inhottavimpiin rikoksiin ja paheisiin, hillittömien intohimojen mies, hän niinkuin Diokletianuskin, oikeuden ja ihmisyyden tuntoa ja mieltä vailla, — sellaisena oli tämä peto alati sortanut tahi tuhonnut kaikkia, jotka olivat seisoneet hänen tiellään. Ihmekö siis, että toiveet odotettavissa olevasta verenvuodatuksesta herättivät hänessä iloa, että hän tervehti sitä otollisena vaihetuksena arkielämän yksitoikkoisuuteen? Jättiläiskokoinen olio, jolla oli heimonsa tunnetut kasvonpiirteet, keltainen vanukkeinen tukka, epävakaisesti vilhuvat silmät, joissa kuvastui ilkeyttä, siveettömyyttä ja raakuutta — eikö semmoinen ilmiö ollut omiaan synnyttämään pelkoa ja kauhua jokaisessa, ken joutui yhteyteen tämän keisarin kanssa, joka oli Rooman viimeisiä, raivoavia hirmuvaltijoita? Ja onko oudoksuttava, jos Maksimianus, semmoinen kuin hän oli, vihasi kristin-uskoa ja sen pelkkää nimeäkin?
Turvatakseen tämän kirjavan kokouksen keskustelujen salassa-pitoa keisari uhkasi kuolemanrangaistuksella jokaista, ken niistä toiselle jotakin kertoi. Salin ylisessä päässä, keskellä avuliaita neuvon-antajiaan, jotka muodostivat puolikehän hänen ympärillään, istui keisari upeasti koristetulla norsunluisella istuimella. Joukko henkivartioston valiomiehiä oli asetettu ovelle vahtiin. Sebastianus, heidän päällikkönsä, kuunteli tarkkaavasti kaikkea mitä salissa puhuttiin.
Kohteliaisuudesta osoitettiin jonkinlaista huomiota uskontoa kohtaan, mikä ilmeni siinä, että papit olivat ensimäiset, jotka saivat puheenvuoron. Eivätkä nämä suinkaan olleet leppyisällä mielellä. Muuan valitti äärettömiä tappioita, toinen kertoi maanjäristyksestä, joka oli saattanut hirveätä tuhoa hänen paikkakunnallaan; muuan vielä esitti, kuinka barbaarit uhkasivat valtakunnan pohjoista rajaa samalla kuin rutto raivosi etelässä j.n.e. Kaikissa näissä tapauksissa oli oraakeli selittänyt, että kristityt olivat syynä siihen; suvaitsevaisuus, mikä oli tullut heidän osakseen, oli herättänyt jumalien vihan. Jotkut jumalat olivat palvelijainsa suureksi suruksi ilmoituttaneet oraakelin kautta, ett'eivät he tästä lähin vastaisi mihinkään kysymyksiin, ennenkuin vihatut natsarealaiset olivat hävitetyt; olipa Delfoin suuri oraakeli arvelematta ilmoittanut, että se oikea [salamielinen nimitys ylijumala Jupiterista, kaikkien oraakelien päämiehestä] oli kieltänyt jumalia puhumasta.
Pappien jälkeen nousi puhujia filosoofien riveistä. Maksimianuksen oli vaikea salata, kuinka suuresti nämä pitkät mahtipontiset puheet häntä rasittivat, mutta kun hänen kanssahallitsijansa idässä oli pitänyt samallaisen kokouksen, katsoi hän sopivaksi antaa päiväjärjestyksen mennä menojaan.
Tuota tavan-omaista parjausta tervehdittiin myrskyisillä suosion-osoituksilla, vaikka sitä jo ennenkin oli kuultu tuhannen ja kymmenenkin tuhatta kertaa. Puhujat olivat nähtävästi viettyneet itsekin uskomaan todeksi noita kristittyjen inhottavista rikoksista sepustettuja valheita; heidän tarkoituksiinsa näet soveltui niin hyvästi moisen parjauksen levittämisellä kiihoittaa kansan vihaa jumalten halveksijoita kohtaan.
Lopuksi esiintyi eräs puhuja, joka suurissa määrin voitti kaikki edeltäjänsä. Hänen puheensa kävi aivan toisentapaisessa äänilajissa. Sanoen perinpohjin tutkineensa kristittyjen kirjoituksia, piti hän mahtipontisen puheen tämän uppiniskaisen kansan historiasta. Jo ikivanhoista ajoista olivat sen esi-isät olleet tunnetut valtion ja hallituksen levottomina vihollisina, ja johtui tämä siitä, että he täydellisesti antautuivat Jumalansa kunnianhimoisten pappien johdettaviksi. Muuan kuningas Saul, myös Paavaliksi nimitetty, oli säästänyt erään vangiksi joutuneen kuningas paran hengen; tämä oli nimeltään Agag — mutta papit olivat kuitenkin tuottaneet tämän onnettoman esiin ja käskeneet hakata hänet kappaleiksi.
"Ja vielä tänäkin hetkenä", jatkoi puhuja, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo tunnettu Calpurnius, "ovat kristityt yhtä vaarallisia vihollisia keisarille ja valtakunnalle. Jos heillä olisi valta, niin he pappiensa johdolla kukistaisivat koko Rooman valtakunnan, eivätkä arastelisi uhata jumalallisten keisariemme pyhiä päitäkään".
Puhujan lausuttua viimeisen väitöksensä tunki kauhun huuto kautta salin, mutta se tukahtui kohta, kun keisari aukaisi suunsa puhuakseen. Vaikka hän puhuikin jylseällä, kaakottavalla äänellä, alhaisin sanoin ja vieraanvoittoisella murteella, otettiin hänen puheensa kuitenkin vastaan suunnattomalla mieltymyksellä. Hän vihasi noita muukalaisia, jotka, hallituksesta riippumattomina, itse valtakunnan keskuksessa vaativat itselleen omintakeista uskontomuotoa eivätkä tahdo tunnustaa häntä, keisaria, korkeimmaksi auktoriteetikseen. Hän ei suostunut jakamaan valtaansa kenenkään kanssa, vaan tahtoi yksin pitää hallitusohjat kädessään. Se oli sisällyksenä keisarin puheessa, jonka jälkeen hän kääntyi Tertulluksen puoleen ja jatkoi: "Prefekti, sanoithan, että sinulla oli joku ehdotettavana, joka voisi johtaa niitä toimia, joihin aiomme ryhtyä, ja säälimättä vainota pettureita".
"Hän on tässä, keisarillinen herrani", vastasi puhuteltu ja talutti Corvinuksen keisarillisen valtaistuimen portaiden eteen. Suositeltu johtaja polvistui keisarin eteen, joka kumminkin ratkesi tylkeään nauruun, tarkasteltuaan polvillaan olijaa terävin katsein. "Kunniani kautta", aloitti hän nauraen, "luulisinhan tuon tuossa olevan ikäänkuin sitä varten luodun. Muutoin, prefekti, en olisi luullut, että sinun poikasi on tuommoinen rumannäköinen kuotus. Mutta toivoakseni hän on juuri se, jota me tarvitsemme: tunnoton, leppymätön veijari läpikotasin".
Sen jälkeen kääntyi hän Corvinuksen puoleen, joka, kasvot tulipunaisena kiukusta ja tuskasta yhä vielä odotti polvillaan: "Kavahda itseäsi, poika! Sinun on täällä vilpittä liikkuminen! Minä en rakasta puolinaista työtä, enkä hutiloimista. Minä maksan hyvästi, milloin asioitani kunnollisesti toimitetaan, mutta maksan yhtä hyvästi, jos niitä ei toimiteta mielikseni. Mene nyt, mutta pane mieleesi se: ettäpienistävirheistä vastaat selkänahallasi,suuremmistavastaat päälläsi! Liktorien fasces eivät sisällä ainoastaan raippoja vaan myös kirveitä!"
Kun keisari sen jälkeen nousi, lähteäkseen pois, niin hän näki Fulviuksen, joka hoviurkkijana myös oli kutsuttu kokoukseen, mutta joka oli asettunut niin loitolle kuin mahdollista. "Tules tänne, oiva itämaalaiseni", huusi hän urkkijalle, "astu lähemmä!"
Fulvius totteli, silminnähtävästi ylen hyvillään, mutta povessaan tunne, kuin olisi hänen ollut lähestyminen tiikeriä, jonka häkki tarjosi epäilyttävää suojaa. Olihan hän hamasta alusta huomannut, että hänen oleskelunsa Roomassa ei ollut keisarille mieleen — syystä mistä, sitä hän ei tiennyt. Oliko se ehkä siitä, että Maksimianuksella oli jo kyllin urkkijoita ja suosikkeja elätettävänä eikä sen vuoksi suopein silmin nähnyt, että Diokletianus lähetti hänelle yhden uuden lisäksi? Vai oliko ennemmin syynä se, että hän tuossa kutsumatta tulleessa muukalaisessa huomasi urkkijan, joka oli lähetetty Nikomediasta pitämään häntä itseään silmällä ja salaa ilmoittamaan Diokletianukselle kaikki, mitä hän hovissa näki ja kuuli? Oli miten oli Maksimianuksen täytyi kärsiä tuota vihattua ja käyttää häntä palveluksessaan.
Corvinuksen teki hyvää kuulla, kuinka hänen hieno, liukasteleva toverinsa joutui julkisessa kokouksessa keisarin yhtä kovan ja raa'an kohtelun alaiseksi kuin hän itsekin. "Älä ensinkään tekeydy hurskaan näköiseksi", virkkoi raaka julmuri edessään nöyrästi polvistuneelle palvelijalle. "Minä en vaadi liehakoivia hymyilyjä, vaan tointa. Olet tullut tänne reimana salaliiton-onkijana, joka kykenisi hillerin tavoin karkoittamaan salaliittolaiset pesistään tai imemään mehun heidän munistaan minun hyväkseni. Rahoja en ole antanut sinulta puuttua, voidaksesi harjoittaa tointasi, mutta mitään tuloksia en ole vielä nähnyt. No niin, kristittyjen vainoomisessa on sinulla nyt runsas saalis tarjona. Näytä siis vihdoinkin, mihin kykenet! Sinä tunnet tapani. Katso terävästi eteesi, ellet tahdo nähdä jotakin vielä terävämpää edessäsi! Tuomittujen omaisuus tulee jaettavaksi syyttäjien ja valtiorahaston kesken, ellei minulle satu erinäisiä syitä ottaa se kokonaan takavarikkoon. Nyt saat mennä!" Fulvius lähti, ollen samaa mieltä kuin useimmat läsnäolijoista, että nuo "erinäiset syyt" tulisivat ylimalkain osoittaumaan säännöksi.
Yhdestoista Luku.
Suruhuoneesta huvilalle.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Fabiola oli palannut maatilaltaan, lähti Sebastianus hänen asunnolleen, ilmoittaakseen niin hellävaraisesti kuin mahdollista talon tyttärelle, mikä vaara häntä uhkasi hänen mustan orjattarensa puolelta. Olemme jo huomanneet, että niistä monista nuorista miehistä, jotka kävivät hänen isänsä talossa, Sebastianus yksistään oli saavuttanut hänen kunnioituksensa. Ja hän oli sen kyllä ansainnutkin. Hän osoitti olevansa niin suoravainen ja jalomielinen, niin urhoollinen ja vaatimaton, niin lempeä ja ystävällinen puheissa ja teoissa, ja niin vieras itsekkyydelle. Lyhyesti sanoen, korkea jalomielisyys ja yksinkertaisuus, suuri viisaus ja käytännöllinen järkevyys olivat niin täydellisesti yhdistyneinä hänen luonteessaan, että hän Fabiolan silmissä näytti tosi miehekkyyden ja hyveiden ihanteelta. Ei kummaa siis, jos Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, kun ilmoitettiin, että Sebastianus halusi puhua hänen kanssaan kahden kesken. Mitä saattoi Sebastianuksella olla hänelle sanomista? Hänen salaiset arvauksensa saivat uutta tukea, kun Sebastianus, kohteliaasti anteeksi pyytäen, että oli rohjennut tulla hänen luokseen, hymyten lisäsi miten syvästi hän valitti sitä seikkaa, että hän oli pakotettu lisäämään Fabiolan kosijoitten suurta lukumäärää. Mutta kuinka haikeata Fabiolan oli selviytyä erhetyksestään, kuultuaan, että se oli tuo raaka, sivistymätön Corvinus, jota Sebastianus oli tarkoittanut. Olipa Fabiolan isäkin, joka muuten ei ollut mikään ylen suuri ihmis-tuntija, puhunut tyttärelleen Corvinuksesta, käyttäen hänestä lisänimiä, jotka eivät olleet imartelevia, eikä sen koommin enää koskaan ollut kunnioittanut häntä kutsuillaan.
Koska Sebastianus pelkäsi, joshan ei henkistä, niin kuitenkin fyysillistä vaikutusta Afran noitajuomista, katsoi hän velvollisuudekseen antaa Fabiolalle tietoa siitä sopimuksesta, minkä liittolaiset olivat tehneet, ja jossa Afralla oli tarkoituksena peijata itselleen niin paljon kultaa kuin suinkin Corvinukselta. Saatuansa Sebastianukselta sen hyväntahtoisen neuvon, että paras olisi ryhtyä varokeinoihin, lupasi Fabiola kieltää petollista velhonaista lähtemästä yöllisille retkille. Hän ei sentään uskonut Afran tarkoituksena koskaan olleen tehdä tuota luvattua pahaa, eikä hän myös peljännyt Afran halveksittavaa taitoa. Mutta häntä pistelyttä, että kaksi niin turmeltunutta ihmistä tahtoi ikäänkuin myydä hänet.
"Olen sinulle varsin kiitollinen huomaavaisuudestasi", lausui hän kääntyen Sebastianukseen, "sekä siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla olet tämän varoituksen minulle antanut".
"Minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, en muuta kuin mitä olisin tehnyt jokaiselle ihmiselle, kenen olisin tiennyt olevan vaarassa", kuului vastaus.
"Tarkoitat kaiketi ystävillesi", puuttui Fabiola äkisti puheeseen; "muuten pelkään, että saisit kuluttaa koko ikäsi hyviä töitä harjoittaen, joita ei kuitenkaan tunnustettaisi".
"Ja voisinko paremmin käyttääkään elämääni?" kysyi kristitty.
"Tuota et liene totta tarkoittaen lausunut, Sebastianus. Ojentaisitko auttavaisen kätesi sillekin, jonka tietäisit vihaavan itseäsi ja haluavan syöstä sinut turmioon?"
"Aivan varmaan niin tekisin. Jos Jumala antaa sataa ja aurinkonsa koittaa niin väärille kuin vanhurskaillekin, niin pitäisikö meidän köyhäin ihmislasten valita itsellemme joku toinen menettelyn peruste?"
Fabiolan hämmästys ei ollut vähäinen, kun hän kuuli nämä sanat. Nehän olivat samallaiset kuin ne, jotka hän oli lukenut pergamenttilehdestä, samallaiset kuin ne aatteet, jotka hänen orjattarensa oli omaksunut.
"Arvattavasti olet sinä oleskellut itämailla", alkoi hän vavahtaen, "ja olet kai siellä tutustunut tuommoisiin periaatteisiin. Minulla on palvelijatar, harvinaisen järkevä tyttö, joka vapaasta ehdostaan on jäänyt orjakseni. Hänkin on Aasiasta, ja hänellä on aivan samallaiset mielipiteet kuin sinulla. Niin kauniit kuin ne itsessään ovatkin, tuntuvat ne minusta mahdottomilta toteuttaa".
"Siksipä", jatkoi hän väkinäisellä iloisuudella, "en tahdo vaivata itseäni asioilla, joita on mahdoton saavuttaa. Mieluummin pidän yhtä epikuurolaisen kanssa, joka sanoo: 'Tämä maailma on juhla-ateria, josta minä kernaasti luovun, saatuani siitä kylläni, mutta en ennen. Tahtoisin lukea koko elämän kirjan alusta loppuun ja sitten rauhallisesti sulkea sen, luettuani viimeisen sivun'".
"Entä sitten?" vastasi Sebastianus, pudistaen päätään. "Mitähän jos uusi osa alkaisi siitä, mihin tämä osa päättyy sanalla 'kuolema', osa, jolla ei viimeistä sivua ensinkään ole — mitäs sitten? Mitäs sitten, jalo Fabiola, jos kuolemme niinkuin ne, joilla ei toivoa ole?"
"Toivoa?" vastasi Fabiola hämmästyneenä. "Ja kuitenkin, — minä ymmärrän, mitenkä sinä, urhoollinen soturi, saatat puhua noin. Meitä muita kuolema harvoin kohtaa äkkiarvaamatta; sinun sitä vastoin täytyy aina olla valmiina noudattamaan sen kutsua; se saattaa yllättää sinut moninaisella tavalla. Mutta seistessäsi vihollisen lukemattomien nuolien edessä, jotka lävistävät rintasi, ajattelisit varmaankin sotilaan hautaa, jota voiton merkeillä kaunistetaan, ajattelisit loistavia muistosanoja, jotka kuoltuasi osaksesi tulevat. Ei siis ihme, että toivehikkaana odotat elämän kirjasi loppua".
"Ei niin, jalo Fabiola. Tarkoitan päin vastoin kuolemaa, semmoisena kuin se saattaa kohdata kaikkein alhaisinta orjaa, raivoavan kuumeen tai hivuttavan taudin kautta. Minä tiedän sen tulevan kädestä, joka rakastaa minua, rakastaa vielä tämän elämän jälkeenkin; siksi käyn toivehikkaana sitä vastaan. Niinkuin epikuurolainen iloitsee, kun juhlasalin esirippu vedetään syrjään ja hän näkee rikkaasti koristetun pöydän loistavasti valaistuna ja komeasti puetut palvelijat, ruusuilla koristettuina; ja niinkuin morsian iloitsee, kun ylkä ilmoitetaan, joka on tullut rikkaine lahjoineen, viedäkseen hänet uuteen kotiinsa, — niin on sydämeni iloitseva, kun kuolema, missä muodossa tulleekin, avaa kultaiset portit ja valmistaa minulle pääsön uuteen, iankaikkiseen elämään. Olkoon kuolon viesti kuinka vakava ja kolkko, niin ilmoittaahan sehänenläheisyyttään, joka on taivaallisen kaunis".
"Ja ken on hän, josta sinä puhut?" kysäsi Fabiola innokkaasti. "Täytyykö siis kolkon kuolon viestin välttämättömästi käydä hänen edellään?"
"Näillä ruumiillisilla silmillämme saatamme tosin vasta jälkeen kuolemamme nähdä hänet", vastasi Sebastianus, "mutta — — —". Tässä hänet keskeytti orja, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä sisäänkäytävän luota ilmoitti, että lentoviesti oli saapunut Baiasta (lähellä Napolia oleva kylpypaikka, jossa kävi paljon kylpyvieraita). "Suo anteeksi, Sebastianus", sanoi Fabiola, kääntyen tribunin puoleen, ja käski sitten orjanaisen viipymättä laskea sanantuoja sisään.